4Lust ("shonen-ai")

[Pyro]

Tämä on ensimmäinen heittoni tähän genreen, joten olkaa armollisia, jookosta? Olen vastikään aloittanut tämän projektin, ja se tulee kestämään reippaasti kesään ja ehkä hieman sen ylikin. Tässä ohessa väsäilen 4Lustille semmoisia postereita ja hahmokuvatuksia...
Lähdemateriaalina olen käyttänyt homoystävieni kertomuksia homoerotiikasta sekä japanilaista shonen-ai taidetta. Tarina on 100% fiktiivinen, eikä sisällä aitoja elämän henkilöitä tai paikkoja. Tarinan maailma on täysin oman pääni tuotosta.
Homoerotiikka on pidetty mahdollisimman hillityissä mitoissa, en ole ollut koskaan kovinkaan suuri eroottisen kirjallisuuden ystävä ja sen vuoksi kirja on shonen-ai natsienkin luettavissa. Olen kuitenkin pyrkinyt kuvaamaan niin sanottua poikarakkautta mahdollisimman selkeästi, enkä ole sensuroinut lainkaan lukijaa mahdollisesti kiihottaviakin kohtauksia.

Näin alussa ei ole mitään homoerotiikkaan viittaavaa, nythän on ainoastaan valmiina päähenkilöiden alustavat profiloinnit sekä prologi.
Mikäli halua ja jaksamista löytyy, haluaisin että edes muutama ihminen kommentoisi tätä prologia, korjaisi mahdollisia virheitä ja tekisi muutamia ehdotuksia. Jos tänne kappaleen ilmestymisessä tulee taukoja, ei kannata lainkaan hätääntyä, sillä pyrin tekemään tätä sellaiset kaksi kappaletta viikossa.

Lukijoille hauskaa: koska tämä on tosiaankin vasta tekemisvaiheessa, niin te voitte lähettää minulle tuntemuksianne hahmojen suhteen ja juonellisia ehdotuksia. Mikäli toteutan jonkun tällaisen, tulen mahdollisessa julkaisuvaiheessa mainitsemaan ehdotuksen tekijän/tekijät nimeltä (homman kehittyessä tässäkin topicissa).
Tämä on muuten sitten toinen suoraan suomeksi kirjoittamani kirja viiteen vuoteen. ;D

Sitten päähenkilöihin:
Päähenkilöt:
Celo
Celo on 19 vuotias Midoben vastarintaliikkeen johtaja ja Genome rodun keksijän suvun haaran edustaja, joka löytää itsensä vaikeasta tilanteesta Ihmisten ja Genome rodun kohdatessa toisensa verisissä merkeissä. Hänen sisarensa Celia haavoittuu vakavasti ja katoaa jäljettömiin, luultavimmin yhdelle Genomen orjaleireistä.
Celo saa käsiinsä Ihmisten muinaisesta kirjastosta vanhan Meiko-maagin kirjan jossa kerrotaan Discaemoneista, Ihmisen kaltaisista olennoista jotka toteuttavat toiveita kunhan hinta on sopiva. Celo manaa esiin Discaemonin, joka suostuu Celon ehtoihin Celon sielua vastaan ja sitoutuu näin auttamaan Celon sisaren terveenä ja turvallisesti takaisin kotiin.

Daemon
144vuotias Discaemon nuorukainen, joka saapuu toisesta ulottuvuudesta kutsujansa apuun. Daemon tekee liiton Celon ruumiin kanssa tämän maksaessa Daemonin palveluksista oman sielunsa hänelle. Daemonilla on omiakin tavoitteita, sillä vain saamalla käyttöön Ihmisruumiin ja oppimalla inhimillisyyttä Discaemon voi ansaita oman ruumiin sekä elämän heidän maailmassaan ja jättää näkymättömän varjon elämän taakseen.


Enjoy the prologue:

Tummat pilvet peittivät Midobea ja harmaat sadepisarat iskeytyivät maahan muodostaen pieniä lätäkköjä. Oli vuosi 1933 uuden ajan alun jälkeen. Teknologia oli romahtanut uuden Ihmisen luoman rodun, Genomen myötä ja iskenyt kaikki maailman suurkaupungit maahan.

Midobea hallitsi nyt Genome rodun lautakunta ja Ihmisrotu on orjien asemassa.
Useista kapinaryhmittymistä ja näiden yrityksistä huolimatta, Ihmiselle ei ole annettu tasavertaisuusoikeuksia Genome rodun rinnalle; Midoben lautakunta huolehti siitä, ettei niin tulisi myöskään käymään.

Juuri tänä sateisena päivänä ryhmä harmaisiin pukeutuneita ja aseita kantavia nuorukaisia ryömi viemäreistä kaduille ja asemoitui jo romahtaneiden talojen nurkkien ja niistä ylös nousseiden puiden taakse. Kaikilla oli selässään kannettavat rynnäkkökiväärit sekä vyötäröllä muutama käsigranaatti.
Harmaisiin pukeutunut nainen, jonka rintalaatassa luki ’Celia D. Genome’, nappasi käsiaseen vyöltään, viritti käsiaseen hampaidensa välissä jälkeenpäin asettaen kiväärin viereensä nojaamaan ja viittasi osaa ryhmästä siirtymään vieläkin eteenpäin maan alkaessa vavahdella.

Ensimmäiset laukaukset ammuttiin, kun muinainen panssariauto ja joukko kaksi metrisiä Ihmisen kaltaisia, mutta hoikempia harmaaihoisia olentoja saapuivat näkökenttään.
Kiviseinän takana piileksinyt nainen nappasi vierestään kannettavan rynnäkkökiväärin olalleen sen kantonauhasta ammuttuaan käsiaseensa tyhjäksi ja veti hampaillaan sokan irti käsigranaatista heittäen sen saman tien näiden olentojen niskaan.

Aseiden ruudista johtuva savu peitti alueen, laukaukset ja huudot kaikuivat ilmassa Ihmisten juostessa olentoja kohti. Kaiken päätti olentojen suunnalta tuleva kirkas välähdys, joka repi lihan sekä Ihmiset kappaleiksi levitellen sisälmykset ja veren pitkin nurmikkoa, halkeillutta asfalttia ja kivetystä. Veri höyrysi viileässä ilmassa ja sen limainen makea haju levittyi vesihöyrypilvenä vanhan kadun alueelle samalla, kun veri valui vanhoihin viemäreihin.

Nainen huohotti seinän vieressä puristaen jokaisen lihaksen nykiessä paikkaa, jossa hänen oikea jalkansa vielä kymmenisen sekuntia sitten oli ollut. Häneltä puuttui lisäksi vasen käsivarsi, iho oli paikoin kokonaan pois repeytynyt ja roikkui nyt pienistä kohdista kiinni kuin repaleinen kankaanpala.
Harmaat melkein alastomat olennot poimivat Ihmisten kappaleita ja tarkistivat ruumiita eloonjääneiden varalta. Yksi olennoista käveli naisen eteen ja kokeili tämän pulssia, viitaten sitten kumppaneihinsa.
Nainen ei pystynyt tekemään yhtään mitään, yksinäinen hädän ja tuskan kyynel vierähti tämän poskelle, kun yksi olennoista nykäisi tämän pystyyn ainoan jalkansa varaan. Hän katsoi peloissaan suoraan vihollisen violetteihin silmiin ja viivakoodiin poskessa, jonka yläpuolella luki Genome.

[Sisko ja sen Sisar]

Sisar: Prologista ei saa kovin homoeroottista kuvaa, if I may say so. Jos tämä tekstinpätkä pitäisi luokitella, sanoisin, että se on jotain actionin ja sci-fin sekoitusta. Mutta, mutta, tuohan oli vasta prologi. Kyllä se siitä lähtee.

Kirjoitusvirheitä en löytänyt, mutta pari kohtaa olit laittanut oudosti
joka repi lihan ja Ihmiset kappaleiksi levitellen sisälmykset ja veren pitkin nurmikkoa ja halkeillutta asfalttia ja kivetystäKamalasti "ja"-sanoja, ne olisi voinut kai korvata jollain muulla sanalla... ei kyllä tule mitään ehdotuksia mieleen, joten kait se on noin hyvä.
Veri höyrysi viileässä ilmassa ja sen limainen makea haju levittyi tänä vesihöyrypilvenä vanhan kadun alueelle samalla, kun veri valui vanhoihin viemäreihin. Tuo "tänä"-sana töksähtää tuolla oudosti. Sopiiko se varmasti sinne?

Hyvää suomenkieltä olit käyttänyt ja nuo kuvaukset olivat selkeitä. Kuvailua oli tarpeeksikin, mikään ei jäänyt kovin epäselväksi. Tuli vain mieleen, että sillä Celialla on tuossa noin käsiase, minkä se viritti hampaidensa välissä, sitten se kohta kaappasi jostain rynnäkkökiväärin ja lopuksi vielä veti sokan irti käsikranaatista ja heitti sen. Montako kättä neidillä on? :huh: Meni hilseen yli, mutta ehkä se ongelma onkin miun mielikuvitus.
Minusta oli hyvä ettet tehnyt noista "pahiksista" mitään yliampuvan karmean näköisiä. Se on niin kliseetä. Hyvä hyvä.
Noh, anyway, tuossa alussa mielenkiinto heräsi ja se säilyi loppuun asti. Tätä tarinaa lukisi mielellään lisää. Alappas töihin.

[Pyro]

^_^; Öhöhö... Joo. Huomaa takuulla että en paljon suomeksi kirjoita, tuo 'ja'-sanojen määrän voi perustella sillä, en osaa käyttää suomalaista pilkkujärjestelmää.

Ja sitten noista aseista, huomasin että siitä puuttui muutamia kohtia. Ilmeisesti olivat pudonneet jostain syystä pasteamisvaiheessa. Korjailen.

Lisäksi sitten hieman Genomeista; ei ole tarkoituskaan että ovat kaamean näköisiä :P Se on tosiaankin liian kliseistä että pahikset ovat aina super-ällö-inhotus-rumia.
Selvittävänä tekijänä voisi sanoa, että ne ovat virheellisien kloonauksien tulosta, ihmisestä eroavat ainoastaan sillä, että niillä on harmaa iho, he ovat keskimääräistä ihmistä pitempiä ja ehkä loogisempiakin.

Pilkkuedittiä ja lauseiden muokkausta....

//Thanks for the comments, Sisar


//EDIT: Noniin, uusi kappale siispäsiis. Enimmäkseen kertoo ihmisten nykyasemasta, hieman toisesta päähenkilöstä ja hänen ympäristöstään ja maailmasta.

1. Luku: Viemärissä soi blues

Maailman muinaisten suurkaupunkien viemäri-ja maanalaisverkostot kattoivat massiivisia alueita. Joskus niiden pimeitä käytäviä pitkin oli kulkenut suuria metallista valmistettuja koneita, jotka kuljettivat ihmisiä. Nykyään tunneliverkostot olivat tyhjiä ja paikoitellen romahtaneita, muistuttaen olemassaolollaan ajoista joskus kauan sitten.

Viemärit olivat yhä siellä minne ne joskus rakennettiin, vesi kulki niitä pitkin jokiin ja niitä myöten meriin, sillä puhdistuslaitoksissa joskus jyllänneet propellit eivät enää pyörineet. Valtatiellä eivät autot olleet lentäneet kohta kahteen tuhanteen vuoteen, maantiemainokset eivät mainostaneet uuden ajan shampoota tai läpimurto autoa. Muinoin korkeat rakennukset eivät enää hiponeet pilviä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Yksi poikkeuksista on Genomen pilvenpiirtäjä, se oli yhä pystyssä, siellä Genomen lautakunta piti päämajaansa.

Maanpäällistä maailmaa asuttaneet ihmiset eivät olleet enää siellä missä joskus, heidät oli ajettu maan alle kuin rotat kloonirevoluution jälkeen, kun Genome saapui astumaan samoja kivetyksiä katkerina heille tehdyistä ihmiskunnan vääryyksistä.
Ei kestänyt kauaa, kun ihmisen omaksi kuvakseen luoma olento kapinoi luojaansa vastaan ja sieppasi vallan kääntäen ihmisen omat aseet tätä vastaan. Jonkin säteilyn takia yli puolet maapallosta oli asumiskelvotonta jopa Genomelle, kukaan ei enää tiennyt mikä 'säteily' tarkoitti tarkkaanottaen, mutta sen vaarallisuus tiedettiin.

Nyt viemärin liittymäkohdassa, joka oli muokattu ihmisten ainoan vastarintaliikkeen päämajaksi, soi blues. Johnny Cashin Personal Jesus. Vanhan kitaran kielet värähtelivät nelikymppisen orjapakolaisen käsissä ja hänen äänensä kaikui seinistä. Hän oli saapunut kaksi viikkoa sitten. Jossain nurkassa äiti syöttää lapselleen puoliksi homehtunutta toissaviikkoista kauravelliä, 12 vuotiaan pojan ilmoittaessa liittyvänsä aseellisiin kapinallisiin ei niin hellävaraisesti.
Viesti siitä mitä yläpuolella oli tapahtunut, kantautui kaikkien mieliin jo ennen paskavedessä paikalle juossutta operaation tarkkailijaa liejuveden punertavuutena. Operaatio uusien aseiden ja ruuan saamiseksi oli epäonnistunut.

Ihmisen nykyisellä mittapuulla keski-ikään saapunut mies katseli punaista liejua hivellen samalla vasemman käden peukalollaan oikealla. Joskus muinaisina aikoina mies olisi ollut useiden silmissä nuorukainen ja elämä edessä, vasta aikuisuuden saavuttanut. Mutta ajat olivat muuttuneet, ihmiselämä oli entistä paljon lyhyempi, ihminen oli onnekas jos näki 40-vuotis syntymäpäivänsä.
”Celo! Sir!” Kymmenenvuotias pikkupoika juoksi miehen eteen napsauttaen kannat yhteen ja seisoi suorassa, mies nosti katseensa poikaan. Hän osasi jo aavistaa mitä oli tulossa, eikä odottanut vastausta.
”Ei ketään?” Mies, Celo, kysyi.
”Ei…vain yksi; Celia. En nähnyt tarkkaan, mutta luulen Genome-joukon ottaneen hänet.” Poika kertoi. Celo osoitti kädellä haluavansa olla yksin. Oli mietittävä vaihtoehtoja, tämän yhteisön tulevaisuutta ja oliko sitä edes.

Celo oli nyt yksin, Celia oli ollut hänen vanhempi sisarensa. Heidän vanhempansa olivat kuolleet kolme vuotta sitten Genomen yllätyshyökkäyksessä edelliseen päämajaan ja kapinallisista vain puolet oli päässyt pakenemaan. Celo oli nimitetty joukon vanhimpana miehenä johtajaksi pääasiallisesti sen vuoksi, että kaikilla oli sinä iltana kosto mielessä. Suurin osa selviytyjistä oli koostunut käytävissä edeltä pakoon lähetetyistä naisista ja lapsista, miehet olivat jääneet hämäämään ja viivyttämään Genomeja. Kapinalliset koostuivat sillä hetkellä kymmenestä naisesta, kahdeksasta lapsesta ja neljästä miehestä. Luku oli kasvanut kolmessa vuodessa kuuteen mieheen ja kahteentoista naiseen, nyt luku oli pudonnut kahteen mieheen, kuuteen naiseen ja 14:sta lapseen. Lapsuuteen ei ollut paljoa aikaa tässä maailmassa, kuusivuotiaalle tyrkättiin jo tarvittaessa ase käteen.
Genomen orjatyöleireillä eli arviolta 2000 ihmistä mikäli kaikki laskettiin yhteen.

Kapinalliset olivat turvassa viemäreissä, Genomet eivät tunteneet verkostoja sillä tavalla kuin ihmiset, ja paikoin vedestä höyrysi ammoniakkia, joka on myrkyllistä ja hengenvaarallista ihmisellekin, mutta tappaa Genomen kahdessa kolmessa sekunnissa.
Ihmiset olivat jo pitkään yrittäneet säilöä ammoniakkia aseisiin, mutta mitään erityistä saavuttamatta. Heiltä puuttuivat tiiviit säiliöt ja tekniikka. Joukko naisia lähti pois viemäreistä etsimään ruokaa, kaikki tiesivät syövänsä niukalti rotanlihaa ja sammalta pohjoiskäytävän seinältä sinä iltana.

Tarkkailtuaan kapinallisyhteiskuntaa hetken, Celo käänsi ajatuksensa takaisin sisareensa. Genome oli hyvin tarkka orjamarkkinoistaan, ihmiset olivat hyviä työntekijöitä ja vaikka mikä vamma ihmisellä olisi, jokainen olisi hyvä ainakin johonkin työhön. Etenkin naiset olivat olleet haluttua tavaraa viimeaikoina jostain syystä mikä ei ollut vielä tullut kapinallisten tietoon. Näin ollen oli hyvä mahdollisuus että Celia olisi viety jollekin orjaleirille maan päällä. Celo puri huulta.

Tiedot orjaleirien sijainneista löytyivät vain maanpäällisistä Genome-rodun kirjastoista, jotka olivat joskus kuuluneet muinaisille ihmisille. Viemäreitä pitkin pääsi Genomen pääkirjaston antiikkiosastolle, mutta kirjasto oli vaarallinen paikka ihmiselle. Celo ei voisi vaarantaa kapinallisten henkiä vain yhden yhteisön jäsenen vuoksi, hän ei voisi jättää kapinallisia ilman johtajaa, mutta Celia oli ainoa asia minkä vuoksi hän eli enää tässä maailmassa, ainoa syy miksi hän taisteli. Celo ei antaisi Celian mädäntyä orjatyössä lopun elämäänsä.

Celo nousi pystyyn ja katsoi Muusikkoa, jonka kitaran kielet värähtelivät yhä surumielisiä sointuja.
Muusikko, sen nimen kapinalliset olivat antaneet kuurolle laulavalle uudelle tulokkaalle, joka oli vain ilmestynyt eräänä päivänä. Hän ei ollut vakooja, se oli selvitetty kahteen kertaan, itse asiassa Celo oli ystävystynyt Muusikkoon hänen saapumisensa jälkeen.
Celo käveli Muusikon luokse ja istuutui tämän viereen. Muusikko loi häneen lyhyen hymyn kitaran sointujen välissä.

Celolla oli tämä ilta, sitten hän lähtisi viemäriverkostoja pitkin kirjastolle yksin. Kapinallisia oli enää niin vähän, että oli vaan ajan kysymys kun Genome saisi selville jonkun keinon selviytyä ammoniakista ja saapuisi paikalle, pienimpienkin operaatioiden epäonnistuminen antoi ryhmälle hengenvaarallisia haavoja.
Kaikki tiesivät tämän, mutta kukaan ei sanonut sitä ääneen.

Lapset kerääntyivät muusikon ympärille, ja muutamalla kitaran kielen värähdyksen myötä Celo hymyili tietäessään, että se saattoi olla hänen viimeinen iltansa tässä maailmassa.
Sinä iltana kun kaikki alkoi, viemäreissä soi blues.

END

//Sisar:
"Tuli vain mieleen, että miten Muusikko, joka oli kuuro, pystyi soittamaan ja laulamaan? I mean, jos se on ollut koko elämänsä orja, se on tuskin saanut mistään kitaraa jolla opetella soittamaan."
Vastaan lainaten kappaletta :P: "Genome oli hyvin tarkka orjamarkkinoistaan, ihmiset olivat hyviä työntekijöitä ja vaikka mikä vamma ihmisellä olisi, jokainen olisi hyvä ainakin johonkin työhön."
Enkä ole maininna että Muusikko on ollut koko elämäänsä kuuro, kyseiseen hahmoon en ole tietääkseni vielä kovinkaan tarkkaan kohdistanut mitään (seuraava kappale), mutta: Muusikko menetti kuulonsa myöhemmällä iällä. Genomet ovat hyvin ihmisen kaltaisia, ihmisten tavoin Genometkin pitävät musiikista ja hauskanpidosta, eikä kukaan luonnollisesti jaksaisi soittaa 24 tuntia putkeen (muu kuin piiskattu orja), joten on perin luonnollista, että soittohommiinkin pistetään orjia (varsinkin kun niitä on ihan..krhm...riittämiin).
Jos katsomme Hiltlerin ajan juutalaisleirejä, niin sielläkin enemmän todennäköisesti selvisi hengissä pitempään jos osasi jotenkin viihdyttää isäntiään jos muusikko hoksattiin joukosta, tämä päätyi yleensä sitten leirin omaan orkesteriin.
Yksi mukavimmista kuulemistani tapauksista on peräisin Pavel Stranskyltä (pyydän anteeksi jos kirjoitan nimen väärin): "Orkesteri kutsuttiin paikalle soittamaan iloista musiikkia kun turhia juutalaisia ammuttiin siististä rivistä joka toinen."
Ihmisten asema on lähes suoraan verrannollinen juutalaisten asemaan Hitlerin saksan aikaan.
En voi mainita tätä suoraan tekstissä, koska saisin ehkä muutaman saksalaisen lukijan ja muutaman juutalaistuttuni vihat niskaani.

//EDIT: tänään illalla postautan kakkoskappaleen...

[Sisko ja sen Sisar]

Sisar: Ohhoh, jatkoa olet näköjään tehnyt. En heti huomannut, kun olet laittanut sen niin huomaamattomasti kaikessa hiljaisuudessa. Taaskaan en virheitä löytänyt. Ihan sujuvaa tekstiä, joskin tämä kohta jäi vähän oudoksi
Ihmisen nykyisellä mittapuulla keski-ikään saapunut mies katseli punaista liejua hivellen samalla vasemman käden peukalollaan oikeallaSiis, täh? Mitä se hiveli? :huh: Tuota lukuun ottamatta mikään muu ei pistänyt silmään. Juttu eteni hyvää vauhtia ja kuvailua oli mukavasti. Celon ulkonäöstä olisit voinut hiukkasen enemmän paljastaa.
Tuli vain mieleen, että miten Muusikko, joka oli kuuro, pystyi soittamaan ja laulamaan? I mean, jos se on ollut koko elämänsä orja, se on tuskin saanut mistään kitaraa jolla opetella soittamaan. Kyllähän se kuulonsakkin menetettyä pystyy soittamaan, ja kai kuurot voi puhua/laulaa(tottakai). Mutta, siis...en oikein ymmärrä. Syy voi olla minussa. Tuosta lopusta on hyvä jatkaa, se loppui hyviin sanoihin. Tykkäsin. Ja blues sopi niin hyvin tuohon tarinaan. Samoin tuo laulu. Ihuna. Jäänpäs jatkoa odottelemaan.

[Pyro]

Toista kappaletta pukkaa.
Kappale on pitkä, joten se saattaa sisältää pieniä muodollisia virheitä ja töksähtelevää kieltä. Olen kyllä kaikin voimin pyrkinyt minimoimaan nämä viat ja vielä enemmän huomisen puolella tulen mahdollisesti korjaamaan myöhemmin havaitsemiani typotuksen poikasia...
Vihdoinkin päästään jo melkein asiaan. Enjoy...

2. Luku: Discaemon, Daemon ja sopimus

Varjot pitenivät kaupungin yllä auringon laskiessa. Celo katseli sen punertavuutta katutasolla olevien pienten ikkunoiden lävitse. Ikkunoista sisään tuleva valo värjäsi likaisen vihreät seinät punertaviksi.

Celo tarkisti aseensa ja kartan. Hän oli jättänyt Muusikon vanhimpana vastuuseen kapinallisista siksi aikaa kun hän oli poissa. Celo olisi saanut mukaansa muutaman miehen turvaamaan häntä, mutta Celo ei halunnut riskeerata muiden kapinallisten henkiä omien tavoitteidensa ja toiveidensa vuoksi. Celo otti seinältä yhden palavista soihduista, sen valoa riittäisi kolmeksi tunniksi joten takaisin mennessä hänen oli joko juostava maan pinnalla tai etsittävä jostain toinen valonlähde. Valo oli kuitenkin nyt viimeisin hänen huolen aiheistaan.

Tie kirjaston alle oli hankala, kävellessään Celon piti varoa rottia, isoja liskoja jotka söisivät mieluusti ihmisen välipalaksi sekä punaisilla läiskillä merkattuja käytäviä jossa leijui vaarallisia kaasuja. Onnekseen Celo ei törmännyt muihin kuin muutamaan lepakkoon ja rottaan, jotka pelkäsivät enemmän Celoa kuin Celo niitä.

Muutamaan otteeseen Celo joutui käyttämään kiertokäytäviä sillä osa ennen pystyssä olleista tunneleista olivat romahtaneet ja läpikulku oli muuttunut näin mahdottomaksi. Hän ja kapinalliset olivat uusineet verkostoa osittain uusilla käytävillä sekä tukemalla vanhoja hirsillä. Hirsiä oli kuitenkin vaikea tehdä, sillä niitä varten piti mennä maan pinnalle, kävellä useita kilometrejä, kaataa puut, sahata ne paikan päällä sopiviksi ja raahata ne takaisin tukikohtaan; kaikki Genome ryhmien huomaamatta. Hirsien hankinnasta oli luovuttu muutama vuosi takaperin, koska hirsiä tuli takaisin enemmän kuin niiden hakijoita. Oli riskialttiimpaa, mutta samalla turvallisempaa tehdä uusia käytäviä romahtaneiden tilalle. Niitä oli myös helpompi piilottaa viholliselta.

Celo saapui tunnelinsa päähän ja katsoi ylös pitkään ylös viettävään tunneliin. Tunnelin päässä oli rengas, jonka reunoilta näkyi sisään valoa.
Celo otti soihdun rippeet hampaidensa väliin, juoksi kohti seinää, hyppäsi ja juoksi kolme askelta ylöspäin levittäytyen sitten nopeasti X-asentoon. Käytävä oli juuri sopivan kokoinen sen kaltaiseen ylöskiipeämiseen, hitaasti mutta varmasti raajat levällään ylöspäin. Celo oli oppinut isältään, että alas ei kannattaisi katsoa tietyn korkeuden saavuttamisen jälkeen, koska silloin tippuu varmasti ja kuolee. Kuitenkin tässä käytävässä oli se etu, että mikäli Celo tosiaan olisi katsonut alas, hän olisi lyönyt päänsä pystysuoran tunnelin seinään ja se olisi muistuttanut häntä tämän isän sanoista.

Päästyään ylös, Celo työnsi sormensa pyöreän aukon reunoista ja kuunteli hetken. Jos joku Genome oli saanut innoituksen lukea ihmisten muinaiskirjallisuutta illalla, se olisi hänen henkensä menoa.
Celo työnsi, pyöreä kansi liikahti pois tieltä ja Celo ryömi ylös viemäristä. Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä soihtu sammui. Ympyrän muotoinen käytävä ja kansi kirjaston antiikkiosastolle oli ollut isoisän idea, kieltämättä nerokas sellainen, sillä kirjaston antiikkiosaston lattia koostui pyöreistä valkoisista ja mustista kivilaatoista.

Ensimmäinen asia johon Celo kiinnitti huomiota, oli tukahduttava hiljaisuus, pölyn läpitunkeva paperinen haju ja se, että ketään ei ollut näkyvissä. Celo sulki käytävän asettamalla laatan takaisin paikoilleen ja nousi pystyyn.
Kartan mukaan Celon oli käveltävä antiikkiosaston aivan toiseen päähän päästäkseen arkistoihin.

Kävellessään hyllyjen välistä, Celo kiinnitti huomiota kirjojen paksuihin nahkaisiin kansiin sekä hilseilleeseen kullan keltaiseen tekstiin, joka oli luettavissa enää hyvin hankalasti painokirjaimina. Celon äiti oli opettanut häntä lukemaan jonkin verran, eikä Celo nykyään tekstistä muuta ymmärtänyt kuin sen mitä se oli – tekstiä.
Kirjastossa oli tarpeaksi valoisaa kiitos kaiken ulkoa tulevan Genomen valkean valon joka tuli pitkien metallisten keppien päistä.

Rasahdus sai Celon pysähtymään ja katselemaan ympärilleen. Kirjastossa vallitseva hiljaisuus oli tuskallisen syvä, joten pienikin ääni vaikutti yhtä suurelta ja läpitunkevalta kuin pommin räjähdys korvan juuressa.
Celo nosti katsettaan hieman ylöspäin katsellakseen kirjojen välissä olevien rakojen lävitse, mitään ei näkynyt.
Sillä sekunnilla kun Celo nojautui vasten toista kirjahyllyä nähdäkseen toiselle puolelle…

KLOPS!

…hän sai päähänsä ison paksun nahkakantisen kirjan ja sen mukana rekkalastillisen pölyä. Harmaa pöly pöllysi ympäriinsä isona pilvenä ja ropisi lattialle. Suu auki huutovalmiina ja silmät pyöreänä kuin lautaset, Celo istui lattialla jalat haarallaan kirja koipiensa välissä. Celo puristi hetken kätensä nyrkkiä rintakehällään, kuin varmistaakseen ettei sydän hyppäsi rintakehästä ulos.

Celo nousi hitaasti pystyyn tuijottaen kirjaa, sitten ylös suuntaan, mistä se oli pudonnut ja rypisti otsaansa. Lattia oli täynnä pölyä ja itse Celokin oli muuttunut väriltään samaksi kuin Genome; harmaaksi.
Celo katsoi pitkään kirjaa, jonka kannessa oli jotain hyvin koukeroisin epäselvin kirjaimin kirjoitettua tekstiä.

Vaistonvaraisesti Celo nosti kirjan varovasti ylös ja avasi sen. Etukannessa oli iso mustavalkoinen, itse asiassa mustakeltainen, epäselvä kuva sarvipäisestä ihmisen näköisestä hahmosta, joka oli pukeutunut pitkään mustaan pukuun ja oli levittänyt kätensä ihmisen ympärille. Kuvan alapuolella oli jotain tekstiä.
Celo rypisti otsaansa ja katsoi tekstiä tarkemmin.
Discaemon
”Discaemon…?” Celo mumisi itsekseen ja sulki kirjan työntäen sen sitten ylimmälle hyllylle sen oikeudelliselle paikalleen. Hän ei ollut tullut tänne virkistääkseen lukutaitojaan, vaan hakemaan tietoa siskostaan.

Kääntäessään katseensa kohti arkistohuonetta, Celo huomasi jonkun katselevan häntä kauempaa, hahmo oli pitkä, kymmenisen senttiä pitempi kuin hän ja oli pukeutunut pitkään mustaan kaapuun. Celo ei hahmottanut kaavun hupun sisältä kasvoja ja oli jo tarttumassa aseeseen, kun hän huomasi ettei hänellä ollut niitä enää. Hän oli takuuvarma, että hän oli ottanut aseet mukaansa ja vielä tarkistaneensa ne ennen kirjastoon lähtöä. Ehkä ne olivat hänen huomaamattaan pudonneet ylös kiipeämisen yhteydessä. Celo tunsi palan nousevan kurkkuunsa, sydän löi nopeasti, kaikki lihakset ja jänteet käskivät pakenemaan kuitenkaan pystymättä liikkumaan. Genome.
Celo oli juuri hyvästelemässä henkeään, kun hahmo nosti hupun pois päästään.

Celon edessä seisoi nyt yksi kauneimmista olennoista mitä hän oli koskaan nähnyt. Hahmon iho oli yhtä valkea kuin kaikista valkeimmat poutapilvet, hänen hiuksensa olivat kuin yötaivas ja kasvojen silmät olivat sinisen kirkkaan kristallin väriset taivaan tähdet. Ainoa selkeä epäkohta tässä sanoin kuvaamattoman kauneuden yhteydessä olivat vaalean ruskeat sarvet, jotka alkoivat pään molemmilta sivuilta ja kääntyivät keskivaiheilta hieman pään keskikohtaa kohti.

Sarvipää asetti kätensä arkistohuoneen oven päälle ja työnsi sen auki.
”En usko että löydät sitä mitä tulit hakemaan, arkistoja ei ole päivitetty pitkään aikaan.” Hahmon kirkas ääni kaikui tyhjässä antiikkiosastossa. Celolla kävi sillä hetkellä kaksi asiaa mielessä; hänen edessään oli luultavasti joku vääristynyt Genome-malli ja hän kuolisi pian, tai että hän oli tulossa hulluksi. Hänhän oli saanut kirjasta päähänsä hetki sitten.
Kuitenkin vaikutti siltä, ettei mitään hengen menetykseen liittyvää ollut tapahtumassa ainakaan välittömästi, Celo katsoi kuin tyhjästä ilmestynyttä hahmoa ennemmin kuin käveli arkisto-osastolle.
”Jos kerrot mitä etsit, voin ehkä auttaa. Olen ollut täällä odottamassa ihmistä, joka avaisi Meikon kirjan siitä lähtien, kun hän sulki minut kirjojen sivuille. Tunnen lähes kaikki paperit.” Hahmo sanoi katsellen Celoa, joka oli avannut yhden pitkistä arkistolokeroista. Celo katsoi takaisin kulmat kurtussa ja kohta tämän kasvoille levisi hymy joka puhui enemmän kuin sanat.
”Olen Discaemon. Nimeni on Daemon, mainitsit kansani nimen joten vapauduin kirjasta ja sain vapauden käyttää henkimuotoani.”
Celo räjähti hysteeriseen nauruun ja katsoi olentoa, joka kutsui itseään Daemoniksi.
”Okei, eli joku sulki sinut kirjaan, jätti sinut tänne odottamaan että joku avaisi kirjan vahingossa ja ajattelisi ääneen?” Celo nauroi, Daemonin ohimon elohiiri nytkähti muutamaan kertaan.
”Itse asiassa, minut suljettiin tämän kirjaston kirjojen sivuille. Se, että avasit kirjan, ei ollut vahinko. Tökkäsin vain kirjaa hiukan ja se putosi laskelmoidusti päähäsi. Minun piti vain luottaa siihen, että olisit yksi niistä 90:stä prosentista ihmisiä, jotka mumisevat kirjojen tekstejä lukiessaan.” Nyt oli Celon ohimon aika nytkähtää.
”Jos et ole kiinnostunut parin kymmenen vuoden takaisista arkistoista, et tule löytämään täältä mitään.” Daemon sanoi, nojautuen arkisto-osaston oven karmiin.
”Sen sijaan, voisin ehdottaa jotain.” Daemon lisäsi.
”Kuten mitä?” Celo kysyi. Daemon hymyili, hän oli saapunut aiheeseen josta hän piti.

Daemon kertoi kansastaan Discaemoneista. Discaemonit olivat eläneet maan päällä kauan ihmisten kanssa heidän suojelijoinaan ennen Genome-rodun luomista. Kaikki Discaemonit, jotka elivät ihmisten kanssa, olivat tehneet liiton jonkun ihmisen ruumiin kanssa. Tällaisia ihmisiä ja heidän ruumiitaan Discaemonit kutsuivat isänniksi.
Isäntä maksoi Discaemonille tietyn hinnan saavuttaakseen haluamiaan tavoitteita, isännän maksaman hinnan kautta Discaemon teki sopimuksen ihmisen kanssa ja ansaitsi eräänlaisia pisteitä, jotka riippuivat paljon siitä mihin Discaemonia tarvittiin. Tietyn pistemäärän jälkeen Discaemon voisi ansaita itselleen hengiltä oman fyysisen kehon ja jättäisi varjon omaisen elämän taakseen: Discaemonista tulisi Discae, ihmisten keskuudessa fyysisessä olomuodossa liikkuva myyttinen olento, joka ei olisi sidottu isäntään vaan olisi täysin vapaa tekemään elämällään mitä halusi. Useat Discaet jatkoivat ihmisten auttamista, heistä tuli ennustajia, korkean luokan henkivartijoita tai muita yhteiskunnan henkisempien osien ylläpitäjiä. Discaemonit hallitsivat useita ominaisuuksia, jotka olivat verrattavina taikuuteen, kuten energian kanavoiminen aseeksi tai suojaksi.

Genome-rodun saavuttua Diacaemonit olivat ensimmäisiä häviäjiä. Heidän isäntänsä kuolivat tai orjuutettiin, jolloin sopimukset lakkasivat olemasta eikä uusia Discaeita syntynyt. Vähitellen myös kaikkien Discaeiden aika tuli, ja he joutuivat hylkäämään tämän maailman ja siirtymään takaisin henkitasolle vasten tahtoisesti.

Meiko oli ollut viimeinen Discaemonia hallinnut ihminen tässä maailmassa, ja 124 vuotta sitten ennen kuolemaansa, hän oli sulkenut oman Discaemoninsa, Daemonin, kirjastoon kirjaan, jonka hän oli itse kirjoittanut jonkin aikaa sitten kapinallisleirissä kunnianosoituksena kohta sukupuuttoon kuoleville Discaemoneille. Myöhemmin kirjasto siirtyi Genome-vallan alle eikä Meikosta kuulunut enää mitään, joten sopimus raukesi ja Daemon jäi odottamaan ihmistä, joka avaisi kirjan ja mainitsisi edes hiljaa ääneen tämän kauan sitten unohtuneen kansan nimen.

Koska Discaemonit ovat enemmänkin henkiä kuin mitään muuta, heidän elinikänsä ihmisiin verrattuna on reippaasti kaksikymmentäkertainen, ja jos muita Discaemoneja yhä olisi, Daemon olisi yksi juuri aikuisuuden saavuttaneista.

Celon oli vaikea uskoa mitään kuulemaansa, mutta toisaalta kaikki, mitä Daemon kertoi, tuntui syvällä erittäin todelliselta.
”Joten sinulla ei ole nyt ’isäntää’?” Celo kysyi sopivassa välissä. Daemon ravisti päätään, Meiko oli kuollut kauan, kauan sitten.
”Ja te Discaemonit teette palveluksia hinnasta ja käytätte kaikkia voimianne auttaaksenne isäntiänne saavuttamaan heidän määränpäänsä?” Celo varmisti, Daemon nyökkäsi vastaukseksi.
”Joten, jos kysyisin mikä olisi hinta sisareni turvalliselle kotiinpaluulle, sinä sanoisit..?”
”Sielusi.” Daemon tokaisi kuin apteekin hyllyltä, mikä sai Celon hätkähtämään.
”SIELUNI!? Kohtuutonta!”
”Sielu sielusta. Minusta se ei ole lainkaan kohtuutonta.” Daemon sanoi ja katsoi Celoa suoraan silmiin. Celo sulki silmänsä ja kallisti päätään taaksepäin. Hän oli kysynyt silkasta mielenkiinnosta, mutta Daemon oli, mitä ilmeisimmin, hyvin vakavissaan. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Celo mietti miten paljon Celia oikein hänelle merkitsi. Celia oli ainoa asia mikä hänellä oli jäljellä tässä maailmassa, hän oli ainoa kenestä Celo todella välitti ja kenen puolesta Celo maksaisi vaikka oman… henkensä. Celo avasi silmänsä ja katsoi Daemonia.
”Jos lupaan sinulle sieluni hinnaksi sisareni turvallisesta kotiinpaluusta -”
”Otan maksun vastaan vasta sitten kun olen suorittanut työni.” Daemon vastasi kesken Celon lauseen. Celo sulki auki jääneen suunsa ja nyökkäsi.
”Hyväksyn ehtosi. Teen mitä tahansa Celian vuoksi.” Celo ojensi kätensä kohti Daemonia, sinetöidäkseen sopimuksen ja Daemon tarttui ojennettuun käteen. Yllätyksekseen Celo havaitsi, ettei käsi mennyt oletetulla tavalla lävitse, kuten olisi voinut hengestä luulla. Käsi tuntui erittäin todelliselta ja fyysiseltä.
”Otan vastaan maksusi ja lupaan näin suojella sinua, isäntääni, kuunnella sinua ja tehdä kaikkeni sen eteen, että tahtosi toteutuu.” Daemon sanoi juhlallisesti. Sopimuksen sinetöivä sininen taian valo ympäröi Celon ja Daemonin, vaaran ollessa vain kivenheiton päässä.

Vartiossa katolla istunut Genome nousi pystyyn ja katsoi kirjaston ympärillä hehkuvaa valoa, hetkeäkään epäröimättä tämä tarttui eräänlaiseen pieneen vyöllä kannettavaan laatikkoon ja puhui siihen kuin toiselle Genomelle: ”Kirjastossa on ihminen ja discaemon.”

END

Pahoittelen huonoa kappalejakoa, ei ole vahvimmista taidoistani.

//EDIT: 2 typon miinustusta

//EDIT: enkustusten lomassa en kerkeä lisäämään kolmatta kappaletta ennen viikonloppua

[Sisko ja sen Sisar]

Sisar: Sorry kun kesti niin kauan tulla kommentoimaan, mutta kun netti ei TAAS toiminut, so.... noh, kuitenkin.
kasvojen silmät olivat sinisen kirkkaan kristallin väriset taivaan tähdet Mikä on "kasvojen silmät"? Onko sillä jossain muuallakin silmiä? Ja muutenkin tuo lause kuulosti oudolta. Sinisen kirkkaan kristallin väriset taivaan tähdet. Ough. Piti lukea kahteen kertaan, siihen olisi voinut panna pilkkuja tai sitten katkoa kahteen lauseeseen.... emt.
Muita suuria suomenkielen rikkomuksia en löytänyt. Ja jos löysinkin, niin unohdin jo. Juttu eteni taas ihan kivaa vauhtia, ja kuvailua oli jonkin verran. Hieman enemmän ehkä olisi voinut löytyä, mutten tiedä.... kyllä tuokin riitti, sai ihan selvän käsityksen asioista.
Ja vihdoin päästiin asiaan. Olen jo odotellut että "milloin se toinen jätkä loikkaa mukaan"? Loppui huvin, mielenkiinto jäi elämään ja on tosiaan hyvä etteivät ne genomet ole mitään karmaisevia monstereita tai aivottomia zombieita. Hyvä hyvä hyvä. Jään odottelemaan jatkoa, vaikkei se heti ilmestyisikään.

[Pyro]

Useiden ruikutusten ja valituksien jälkeen, kolmas kappale joka on lojunut raakileena jo kuukauden ajan koneellani mutta minä en typeryyksissäni ole sitä tänne postannut.
Nelosta saatte odottaa sitten jo jonkin aikaa.
Kommentit tervetulleita kuten aina.

Tänään olivat vaarini hautajaiset, joten omistetaanpa tämä kappale sitten hänelle.

Pekka Uskille, miehelle joka opetti minut maalaamaan.
Pekka Uskille, isoisälle joka rakasti kirjoituksiani.

3. Luku: Mielet kohtaavat (meeting of minds)

Celo räpytti silmiään ja hieraisi otsaansa valon hälvettyä. Daemon venytteli hänen edessään ja pyöräytti olkapäitään.

”Ahh…” Daemon huokaisi, kuin olisi juuri päässyt ulos jostain erittäin ahtaasta paikasta kuten laatikosta. Eikä itse asiassa ihme, Celo ajatteli, mikäli Daemon oli ollut kirjastossa yhtä kauan kuin antoi ymmärtää.
Daemonin kasvoille levisi erikoinen virnistys ja hetken Celo luuli pystyvänsä lukemaan tämän ajatukset, mutta ei sittenkään.
”Ikävä rikkoa tämä ainutkertainen hetki, mutta luulen että meille tuli juuri nyt kiire.”
”Kuinka?” Celo räpäytti silmiään kummissaan.
Daemon hymyili ja viittasi ulos sameasta ikkunasta valoihin, jotka hohtivat kirkkaampina kuin hetki sitten. Celo käveli varovasti ikkunan luokse ja kurkisti ulos. Valot eivät koostuneet enää pelkistä generaattorivoimalla toimivista harvoista katuvaloista vaan nyt myös spoteista. Genomet olivat jo viemäreissä turvallisilla genomelle tunnetuilla alueilla, odottamassa ohikulkevaa onnetonta.
”Genomet tietävät meistä discaemoneista, he eivät ole typeriä. Se pikku reikäsi lattiassa ei taida paluumatkalle kelvata.” Daemon oli oikeassa, Celo ajatteli. Ulkopuolelta oli hiljaista, spottivalot… Mutta miksi genomet eivät tunkeutuneet itse kirjastoon? Mitä heillä oli pelättävänä?

Celo katsoi Daemonia tutkivasti. Olisivatko discaemonit olleet joskus jotakin mitä genomet olivat pelänneet jopa niin paljon että olisivat jättäneet isoja ryhmiä ihmisiä rauhaan. Jos näin oli, Celo oli iskenyt juuri kultasuoneen.
Hetki sitten uskomattomalta tuntunut asian tuntui nyt yhtä arvokkaalta kuin käsilaukussa kannettava pommi joka valitsi uhrinsa tappamatta sivullisia.
”Pidätkö lentämisestä?” Daemon kysyi.
”En tiedä kun en ole koskaan lentänyt, miten se tähän tilanteeseen liittyy?”
Celo toivoi, ettei olisi edes kysynyt, sillä samalla hetkellä Daemon loikkasi Celoa päin ja kaappasi tämän vartaloaan vasten vyötäröstä.

Molemmat lensivät ikkunan lävitse sellaisella metelillä, joka olisi varmasti herättänyt kuolleetkin haudoissaan. Lasin rikkoutuminen kuulosti siltä kuin joku olisi iskenyt kristallia liian voimakkaasti pehmustetulla vasaralla. Lasinsirpaleet lensivät ilman halki kuin hidastettuna, kimmeltäen valoissa. Osa sirpaleista näytti tuulessa kieppuvilta valkeilta lumihiutaleilta ja Celo vannoi, että näki kaiken erittäin hitaana, kuin joku olisi painanut jotakin nappia joka pysäytti ajan.

Niin läheltä Celo ei ollut koskaan nähnyt genomea, hän pystyi erottamaan kymmenien genomejen yllättyneet ihmismäiset ilmeet, harmaan kalpean ihon…kaiken. Hetken Celon mielessä viivähti ajatus kuinka kauniita genomet olivat pitkien sirojen vartaloidensa kanssa kun tuuli leikitteli heidän hiuksillaan ja valo osui kirkkaisiin kristallinomaisiin silmiin.

Daemon iski jalkansa vastakkaisen puoliksi sortuneen rakennuksen seinämään ja juoksi sitä pitkin ylös, ponnistaen yläpäässä vauhtia. Sitten se iski Celon tajuntaan kuin omenan lävistävä nuoli.

He lensivät.

Luodit vinkuivat heidän korviensa ohitse, mutta he lensivät. Piru vie, lensivät.
Tietyn korkeuden jälkeen kaikki äänet vaimenivat aivan kuin pimeys olisi nälissään nielaissut ne tyhjään vatsaansa.

Daemonin pitkä helma lepatti tuulessa, tämän sanoinkuvaamattoman kauniit kasvonsa olivat vakavat, kuin valkeaa marmoria josta heijastuivat kaupungin alhaalta tulevat valot sekä taivaalla loistava Cresent, jota muinaisihmiset olivat kutsuneet Kuuksi vielä, kun se oli ollut pyöreä eikä puoliksi räjähtänyt taivaankappale.

Daemonin mustat hiukset sekoittuivat öisen taivaan väreihin ja äkkiä Celo löysi harmonian Daemonin piirteistä, sarvien pehmeästä sileydestä, niiden kaaresta. Daemonin jään sinisistä silmistä, jotka olivat käyneet syvemmällä kuin meren pimeä pohja, kuitenkin säilyttäen puhtaan kirkkautensa.
Celo kokonaan unohti ihailla öistä taivasta, jota pitkin hän liisi Daemonin varmassa otteessa, puoliksi hajonneiden siniharmaiden pilvien alla ja tähtien tuikkiessa.

Daemon irrotti katseensa edestään ja katsoi Celoa.
”Kaikki hyvin?” Daemon kysyi. Celo hätkähti ja lehahti punaiseksi, miksi hän oli tarkastellut Daemonia niin pitkään, niin syvällisesti? Celo nyökkäsi vastaukseksi, koska tunsi sanojen vain tekevän tilanteesta vielä enemmän hävettävän.

Celo tunsi Daemonin vartalon omaansa vasten ja he katsoivat toisiaan silmiin. Celon poskia kuumotti ja häntä hävetti, kun ajatus sen hetken jatkumisesta ikuisesti ajelehti hänen mielensä editse.
”Siinä ei ole mitään hävettävää.” Daemon sanoi hymyillen ja nosti Celon leukaa, jotta näkisi tämän kasvot paremmin.
Ennen kuin Celo ehti ajatella asiaa tarkemmin, Daemon oli lakkanut pitelemästä Celoa vyötäröltä ja oli vienyt kätensä hellästi Celon pään ympärille.
Heidän huulensa kohtasivat toisensa ja jokin Celon sisällä särkyi ja kuohahti kuin kuuma lasillinen punaista paksua viiniä.

---

//EDIT:
Pakko laittaa tänne vielä yksi kommentti jonka sain tuossa pari viikkoa mailin välityksellä:
Comment:"Tylsä tarina, liikaa kuvailua, tyhmiä lauseita."
Ihanan suoraa XD

[Sisko ja sen Sisar]

Sisar: No niih, nyt päästiin asiaan. Ja arvaa mitä arvaa mitä arvaa mitä? EI TYPOJA! Yyaaayyy! Ei ollenkaan kirjoitusvirheitä, ei liian pitkiä lauseita, ei hassuja sanoja.... ei niin mitään.
Vähän lyhyempi muihin pätkiisi vierrattuna, mutta mitäpä sillä väliä. Minä pidin tästä valtavasti (mistäköhän johtuu?...) Tykkäsin siitä, kuinka kuvailit Celon tunteita kun Daemon suuteli häntä..... se oli elävästi kirjoitettu. (koulussa puidaan juuri nyt elävää kuvailua, ja sinulta se onnistuupi.)
Tässä tapahtumat menivät sellaista vauhtia että hui. Niin, jään odottamaan jatkoa innolla, varmaan yhtä innolla kuin Celokin..... (...heh, kaukaa haettuja vitsejä, no can do, kukaan ei ymmärrä)

.......sorry about ur grandfather.

[Aki]

Jaa-a. Tähän mennessä olen vain kurkkinut kommentoimatta tätä yhtikäs mitenkään. Vaikka lukemista on monenlaista, on tämä ainakin minulle jossain määrin uudenlaista. Tulevaisuus teemana ei sinänsä ole kovin erikoinen, mutta syyt, seuraukset ym. + shonen-ai tuovat jotain tähän tarinaan, mitä en ole aiemmin nähnyt. Discaemonit ovat myös upea "keksintö".

Mutta joo, jos hoidan pilkunviilauksen, mitä kukaan muu ei ole vielä tehnyt. Prologissa esiintyvän räjähteen pitäisi olla käsikranaatti, ei käsigranaatti.

Erityisemmin muuta sanottavaa, mutta kansa haluaa lisää luettavaa! Jos lukisin ensimmäiset osat vielä läpi ja editoin, jos on lisättävää.
//

Kapinalliset olivat turvassa viemäreissä, Genomet eivät tunteneet verkostoja sillä tavalla kuin ihmiset, ja paikoin vedestä höyrysi ammoniakkia, joka on myrkyllistä ja hengenvaarallista ihmisellekin, mutta tappaa Genomen kahdessa kolmessa sekunnissa.
Öö, aikas pitkä virke. Ja koska sana mutta ei aloita mitään kolmesta sivulausetyypistä, sen pitäisi yleensä olla päälause. Ottakaamme sana mutta pois, niin lause näyttää tältä: Tappaa Genomen kahdessa kolmessa sekunnissa. Edellisessä lauseessa ei mainittu ammoniakkia, joten "Tappaa Genomen kahdessa kolmessa sekunnissa" on ainakin minun tietääkseni vajaa lause.

[Sagu]

Ihana! Pidän tästä kovasti kaikista kirjoitusvirheistä huolimatta. :3 Itsellänikin oli yhteen aikaan tuo ongelma suomeksi kirjoittamisen kanssa, mutta sinnikkäällä kirjoittamisella se hävisi.

Kuvailua ei mielestäni ollut yhtään liikaa, ihme tuo tyyppi joka niin väitti... :huh: Välillä juoni kulki oikeastaan jopa turhan nopeasti, kerrontaa ja kuvailua olisi ihan hauskaa saada lisää.
Pidin hahmoista. Kovin paljoa syvyyttä heille ei ole vielä tässä vaiheessa ehtinyt muodostua, mutta se on ihan tavallista.

Onko sinulla muuten oikolukijaa tälle?

[Pyro]

Ei ole oikolukijaa ei, kiitos sen seikan että tekstejäni on kovin vaikea suomentaa tahi siistiä jostain syystä ilman että niistä tulee tönkköjä.
Joten pyrin kirjoittamaan tätä suoraan suomeksi siitä huolimatta että sanarakenteet yms takkuavat.

Rose *valkea neito* yritti tuossa vähän aikaa sitten oikolukea mutta se päättyi kun hänen yläpäästään alkoi tästä syystä karvoitus vähentyä.

Ja syy siihen miksi tuo viimeisin kappale kulki noin nopeasti on periaatteessa se, että tuo on osittain raaka... Vaikka valmis onkin. Jos ymmärrätte yskän.
Vaarini näes kuoli tuossa 1.4.2006 eikä sen jälkeen ole oikein kirjoitushommat sujuneet elleivät lukijat halua lukea vihjailevia surusta kirkuvia kiputekstejä jotka pistäisivät ainakin tämän tarinan pöydän alle alta aikayksikön.
Tarkoitukseni on aloittaa kirjoittaminen jälleen, kahden kuukauden tauon päästä ja tähänkin tulee silloin jatkoa.
Tuo päivä on legendaarisesti 1.6, ja kappaleen englanninkielinen nimi on Around We Go, And then we Collide. Eli näin raa'asti: ympäri menemme ja sitten törmäämme.

Pitääpä vielä sen verran kappaleesta spoilia, että hahmo nimeltä Beatrix on kirjoitettu minun persoonani mukaiseksi. Gah.