Luni
7.3.2006, 16:35:28
Alkuun täytyy todeta, että tämä sisältää joitain joissain määrin iljettäviä kohtauksia, jotka eivät välttämättä sovellu ihan foorumin pienimmille.
Ero
Onnellisten ihmisten maa. Maa, jossa kaikki ovat onnellisia. Maa, jossa kaikki paha kätketään leveiden hymyjen taakse ja jossa surukin on vain tuntematon kuokkavieras. Kuinka täydellinen paikka asua.
Minulla on ollut aavistus siitä, tämän maan kaameasta luonteesta, jo hyvin kauan. Mutta vasta tänä aamuna se selkeni minulle kaikessa kauheudessaan; katsellessani uutta mainosta televisiosta. Kaunis malli - jonka elämän jokaista käännettä saamme seurata juorulehdistä - hymyili leveästi televisiossa, vaikka hänen pieni poikansa kuoli viime kuussa.
Pahan olon aalto vyöryi ylitseni. Ei yksin tämän mallin vuoksi, vaan näiden kaikkien vääristyneiden ihmisten vuoksi, joiden keskellä elin. Oksensin kaiken, mitä olin aamulla syönyt tehosekoittimeen ja todettuani ettei lämmenneessä jääkaapissani ollut ruokaa, pistin sekoittimen pyörimään. Join pahan oloni aamiaiseksi tietäen, että muutoksen täytyy tapahtua.
Joka tapauksessa, tuli muutosta tai ei, minun täytyi mennä töihin. ja miksi, töihin kävellessäni, äidit vetivät lapsensa kauemmas minusta? Vastaus oli päivänselvä. Minä en hymyillyt. Ihminen joka ei hymyile, voi olla vaarallinen
Inhoan työtäni hammastahnatehtaalla, tänään inhosin sitä tavallistakin enemmän. Esimieheni otti minut puhutteluunkin, minun ei olisi varmaankaan kannattanut huutaa: "Mitä sitten, vaikka muovi-ihmiset eivät saisikaan jokapäiväistä hammastahnaansa?!" sillä juuri tuolle väitteelle tahtoi esimieheni esittää tehottomat vasta-argumenttinsa.
"Ilman hammastahnaa ihmiset eivät hymyile. Siten he pilaavat kaikkien lähimmäistensä elämät", hän yritti selittää minulle.
"Mutta entä silloin, kun ei hymyilytä?" vastasin, "Pitäisikö ihmisten pilata oma elämänsä falskeilla hymyillä, joita he eivät edes halua hymyillä?" Sain potkut hammastahnatehtaalta.
Hoipertaessani kotiin päin olin vaipunut syvemmälle epätoivoon kuin koskaan aikaisemmin. Olin työtön ja rahaton enkä kestänyt elämää kaikkien jumalien hylkäämässä onnellisten ihmisten maassa. Tein itselleni lupauksen. Lupasin, etten mene enää kotiin, että jätän tämän täydellisen maan.
Juuri silloin minut valtasi hetkeksi tunne, että maa, jolla seisoin, olisi ollut pehmeän vihreän ruohon rehevöittämä ja että lempeä tuuli olisi suudellut poskiani anoen minua jäämään. Sillä niinn se on; se jonka on päättänyt jättää taakseen, alkaa aina tuntua niin kovin ihanalta.
Harhakuva särkyi kuitenkin nopeasti "suutelevan tuulen" takertuessa kurkkuuni, saaden minut yskimään. Pakokaasua. Samassa tunsin myös "vihreän ruohon" pistelevän vanhojen kengänpohjieni läpi, kuin ruohoa niin paljon todellisemmat lasin sirpaleet. Silloin minä lähdin.
----------
Taustaa ja omat kommentit: No tota. Minä tätini inspiroimana halusin kirjoittaa novellin persoonallisuushäiriöisen sosiaalipummin silmin.
Loppujenlopuksi minulla kesti kuitenkin hirveän kauan laittaa tämä tänne, koska minä niin aloin inhota tuota päähenkilöä että oikein hävetti tuollaisen kirjoittaminen. Minua alkoi niin ärsyttää se kuinka tuo esim. arvostelee muiden hymyjen aitoutta, kun itseään potuttaa ettei pääse ylös angstistaan. Ja haastaa riitaa työnantajansa kanssa työstään valittaen, kun olisi voinut vähän miettiä miksi joutui tuollaiseen tilanteeseen ja mitä voi tehdä asialle. Iljettävä tyyppi.
Kuvailuun ja kieleen olen itse suht tyytyväinen. Vähän lyhyt tämä kyllä on.
Ero
Onnellisten ihmisten maa. Maa, jossa kaikki ovat onnellisia. Maa, jossa kaikki paha kätketään leveiden hymyjen taakse ja jossa surukin on vain tuntematon kuokkavieras. Kuinka täydellinen paikka asua.
Minulla on ollut aavistus siitä, tämän maan kaameasta luonteesta, jo hyvin kauan. Mutta vasta tänä aamuna se selkeni minulle kaikessa kauheudessaan; katsellessani uutta mainosta televisiosta. Kaunis malli - jonka elämän jokaista käännettä saamme seurata juorulehdistä - hymyili leveästi televisiossa, vaikka hänen pieni poikansa kuoli viime kuussa.
Pahan olon aalto vyöryi ylitseni. Ei yksin tämän mallin vuoksi, vaan näiden kaikkien vääristyneiden ihmisten vuoksi, joiden keskellä elin. Oksensin kaiken, mitä olin aamulla syönyt tehosekoittimeen ja todettuani ettei lämmenneessä jääkaapissani ollut ruokaa, pistin sekoittimen pyörimään. Join pahan oloni aamiaiseksi tietäen, että muutoksen täytyy tapahtua.
Joka tapauksessa, tuli muutosta tai ei, minun täytyi mennä töihin. ja miksi, töihin kävellessäni, äidit vetivät lapsensa kauemmas minusta? Vastaus oli päivänselvä. Minä en hymyillyt. Ihminen joka ei hymyile, voi olla vaarallinen
Inhoan työtäni hammastahnatehtaalla, tänään inhosin sitä tavallistakin enemmän. Esimieheni otti minut puhutteluunkin, minun ei olisi varmaankaan kannattanut huutaa: "Mitä sitten, vaikka muovi-ihmiset eivät saisikaan jokapäiväistä hammastahnaansa?!" sillä juuri tuolle väitteelle tahtoi esimieheni esittää tehottomat vasta-argumenttinsa.
"Ilman hammastahnaa ihmiset eivät hymyile. Siten he pilaavat kaikkien lähimmäistensä elämät", hän yritti selittää minulle.
"Mutta entä silloin, kun ei hymyilytä?" vastasin, "Pitäisikö ihmisten pilata oma elämänsä falskeilla hymyillä, joita he eivät edes halua hymyillä?" Sain potkut hammastahnatehtaalta.
Hoipertaessani kotiin päin olin vaipunut syvemmälle epätoivoon kuin koskaan aikaisemmin. Olin työtön ja rahaton enkä kestänyt elämää kaikkien jumalien hylkäämässä onnellisten ihmisten maassa. Tein itselleni lupauksen. Lupasin, etten mene enää kotiin, että jätän tämän täydellisen maan.
Juuri silloin minut valtasi hetkeksi tunne, että maa, jolla seisoin, olisi ollut pehmeän vihreän ruohon rehevöittämä ja että lempeä tuuli olisi suudellut poskiani anoen minua jäämään. Sillä niinn se on; se jonka on päättänyt jättää taakseen, alkaa aina tuntua niin kovin ihanalta.
Harhakuva särkyi kuitenkin nopeasti "suutelevan tuulen" takertuessa kurkkuuni, saaden minut yskimään. Pakokaasua. Samassa tunsin myös "vihreän ruohon" pistelevän vanhojen kengänpohjieni läpi, kuin ruohoa niin paljon todellisemmat lasin sirpaleet. Silloin minä lähdin.
----------
Taustaa ja omat kommentit: No tota. Minä tätini inspiroimana halusin kirjoittaa novellin persoonallisuushäiriöisen sosiaalipummin silmin.
Loppujenlopuksi minulla kesti kuitenkin hirveän kauan laittaa tämä tänne, koska minä niin aloin inhota tuota päähenkilöä että oikein hävetti tuollaisen kirjoittaminen. Minua alkoi niin ärsyttää se kuinka tuo esim. arvostelee muiden hymyjen aitoutta, kun itseään potuttaa ettei pääse ylös angstistaan. Ja haastaa riitaa työnantajansa kanssa työstään valittaen, kun olisi voinut vähän miettiä miksi joutui tuollaiseen tilanteeseen ja mitä voi tehdä asialle. Iljettävä tyyppi.
Kuvailuun ja kieleen olen itse suht tyytyväinen. Vähän lyhyt tämä kyllä on.