Kirjoituskerho tehtävä 16: kuitti

[Ze Shoopuf]

Vihdoinkin uusi tehtävä, anteeksi viivästys. :}

Tämä tehtävä on voimassa 10.3. - 31.3. Tehtävään osallistuneiden on kommentoitava vähintään kahta tekstiä viimeistään 14.4. Kirjoituskerhon säännöt löytyvät tämän linkin takaa (http://foorumit.fffin.com/showthread.php?t=12090). Siellä voi myös keskustella kirjoituskerhon toiminnasta. Tämä ketju on vain tämän tehtävän tekstejä ja niiden kommentteja varten. Jos et ole ennen osallistunut kirjoituskerhon tehtävään, niin lukaises nuo säännöt. Jos olet ennen osallistunut, muttet ole sääntöjä vielä koskaan lukenut, niin lue ne silti.

Kauppakuitti
Tässä tehtävässä annan hiukan lähdemateriaalia. Tehtävä on yksinkertaisesti sanottuna tarinan tekeminen kauppakuitista. Perusidea eli harjoiteltava asia on hahmon luominen.
Selvennystä:
Minä linkitän tähän viiden kuitin kuvan. Tehtävään osallistuja valitsee niistä yhden. Kuitin perusteella hän luo itselleen hahmon (hahmo on siis se, kenen kuitti on kuvassa). Sitten hän kirjoittaa hahmolle jonkinlaisen tekstin.

Tekstin yhteydessä kannattaa mainita, mitä kuittia käytti.

Kuitit:
Kuitti 1 [tämä kuitti on markka-ajoilta, huom!] (http://img224.imageshack.us/my.php?image=kuitti3dw.jpg)
Kuitti 2 (http://img224.imageshack.us/my.php?image=kuitti12kd.jpg)
Kuitti 3 (http://img210.imageshack.us/my.php?image=kuitti23nc.jpg)
Kuitti 4 (http://img210.imageshack.us/my.php?image=kuitti35ge.jpg)
Kuitti 5 (http://img210.imageshack.us/my.php?image=kuitti41mv.jpg)

Kuittien lähteitä en paljasta vielä, sillä se vaikuttaisi liikaa teidän arvioihin henkilöistä. Muistakaa käyttää kaikkia kuitin tietoja hyväksenne; mitä on ostettu, milloin on ostettu, missä on ostettu, miten on maksettu etc.

Hyviä kirjoitteluhetkiä~

//Aikaa pidennetty viikolla toivomuksesta. Kirjoittakaa. :I

[The_Sipi]

Olen kuitti

Lastaan tavarat autoon, istahdan autooni, starttaan auton ja lähden ajamaan kohti kotia. Olo on samanlainen kuin minä tahansa lauantaina: väsynyt, mutta onnellinen. Ei ole herkkua kaivaa kolmelle lapselle, jotka ovat kaiken lisäksi niin erilaisia, heidän vaatimiaan tuotteita. Yksi on mikälie vegaanigootti, toinen ei tee muuta kuin istuu koneensa ääressä ja kolmas... no, Elli on vielä niin pieni, ettei hän ole vielä oikein mitään, paitsi äidin oma pieni kullanmuru; Elli, joka aina Abban tonnikalapurkit nähdessään rupeaa hoilaamaan Abban Mamma Miaa... tai no, ainakin yrittää hoilata. Elli on niin herttainen, että herttaisempaa ei olekaan ainakaan enää, kun Veera ja Janikin on kasvanut jo teini-ikään. Niinhän se on, että lapset (varsinkin omat) ovat alle kymmenvuotiaina kuin enkelit konsanaan, mutta teini-iässä heistä tulee oikeita pikkupiruja; siitä huolimatta niitä ei voi olla kerta kaikkiaan rakastamatta.

Parkkeeraan auton pihatielle ja kannan kauppakassit taloon.
"Huhuu, onko täällä ketään?" Huudan, vaikka tiedän, etten saisi vastausta. Etäinen ärjyntä kertoo, että ainakin Veera on kotona; tuosta mölystä ei voi erehtyä. En ymmärrä, miten kukaan voisi pitää moisesta saatananpalvojamusiikista. Tai, jos Veeraa on uskominen, eihän se mitään saatananpalvojamusiikkia ole, siltä se vain kuulostaa: pelkkää meteliä ja jumalaton kiljunta siihen päälle. Eihän se ole edes musiikkia. En vain käsitä, miksi Veera nauroi koko ajan, kun yritin keskustella hänen kanssaan hänen kuuntelemastaan musiikistaan vakavasti. Hän ei ymmärtänyt minun huolestuneisuuttani hänen terveydentilastaan ja jaksamisestaan (sillä eihän kukaan täysjärkinen tuollaista mekkalaa jaksaisi kuunnella). Kysyessäni, onko hän masentunut, kun pitää aina mustaan pukeutua, hän vain nauroi räkättää. Mitä hauskaa minun kysymyksessäni oli?

Järjestelen tavaroita kaappeihin ja piilotan Mars-patukoita (ne ovat minun oma pikku salaisuuteni), kun Jani astuu keittiöön, nappaa pöydältä internet-paketin ja disketit.
"Missä Elli on?" kysyn.
"En minä tiedä, minä vain asun täällä", Jani vastaa omaan lakoniseen tyyliinsä. "No ei, kait se johonkin lähti. Nooralle tai jotain. Joko kokikset on jääkaapissa?"
Vastaan myöntävästi ja hän lähtee takaisin omaan huoneeseensa internet-paketti ja disketit käsissään. Jos Elli on enkeli ja Veera pikkupiru, mikä on Jani? En tiedä, Jani on aina niin omissa maailmoissaan. Kun hän pyysi minua hankkimaan taloon netin, hän lupasi, että näyttäytyy vähintään kaksi kertaa viikossa muuallakin kuin omassa huoneessaan. Vaikka hänen lupaus olikin tarkoitettu vitsiksi, niin toivoin, että hän silti vähän useammin viettäisi aikaa perheensä kanssa. Olin kuullut joitakin kauhujuttuja siitä, kuinka netti saattoi addiktoida nuoret vielä loitommas muusta maailmasta, mutta ei Jani sellaista... eihän?

Niinpä niin, kolmen lapsen vanhempana tämä on aina tällaista. Niitä haluaisi niin paapoa, mutta kun kotiin pääsee, kenestäkään ei näe vilaustakaan, ja kun näkee, vilaus on tosiaankin vain vilaus; Janikin kun paineli jo takaisin omaan luukkuunsa. Yhteisistä aterioista nyt on ihan turha puhua, Jani hakee lihiksiä, kun tekee mieli ja Veera syö hedelmiään milloin milloinkin, ja kun joskus innostun oikein kunnolla kokkaamaan, niin pöydässä ovat ainoastaan minä ja Elli (hänkin haluaisi syödä tv:n ääressä, mutta häneltä olen tämän kieltänyt). Jani ja Veera hakevat ruokaa, jos jaksavat. Toisinaan Veera kieltäytyy syömästä kokonaan, jos erehdyn lisäämään lihaa ruokaan, toisinaan Jani nimenomaan vaatii liharuokaa. Yritä tässä nyt pärjätä sitten. Kohta pitäisi alkaa kaiken muun hienon lisäksi imuroida, mutta en minä jaksa juuri nyt; minä olen kuitti!

[cRaZy Al BhEd]

Tallustan hitaasti märässä lumessa hiutaleiden hiljaa leijaillessa hiuksilleni. Latvat kihartuvat hiukan, ja olen varma, että Miina hymyilee suloisesti ja sanoo minun näyttävän runotytöltä, joka on seissyt liian pitkään kylmässä sateessa antaen mielen kulkea omia polkujaan. Katselen hiuksiin tarttuvia tähtimäisiä hiutaleita. Ne ovat kaikki uniikkeja, muistan. Miten kaikki nuo metrien hanget muodostavat hiutaleet voivat olla erilaisia, miten noin pienessä jossakin voi olla niin paljon muuntelun varaa?

Heilautan hiukseni olan yli. Ei kannata ajatella liikaa. Muuten olen kotiin saapuessani oikeasti litimärkä liikoja ajatellut runotyttö. Paitsi etten kirjoita runoja. Miina sen sijaan kirjoittaa, kauniita ja joskus satuttaviakin runoja. Usein minusta, joskus muista ihmisistä tai maailmasta yleensä. Joskus hän itkee, kun hän on kirjoittanut oikein koskettavan runon. Se koskettaa häntä itseäänkin niin suuresti. Minusta se on hellyttävää. Silloin minä saan olla hänen suojelijansa, silittää silkkisiä hiuksia.

Puristan kauppakassien kahvoja käsissäni. Ne eivät paina paljon, mutta joudun väistelemään vastaantulevia ihmisiä. Oli pakko ottaa kaksi kassia, muuten en olisi saanut tyynyjä kotiin kuivina. Hymähdän ja lyön itseni kanssa vetoa, että Miina katsoo minuun palava katse silmissään ja sanoo, että tyynyt on testattava hetimmiten. Silloin voin kuulla hänen äänestään, kuinka kovaa hän aikoo tyynyä puristaa samalla, kun hyväilen häntä. Ja olen varma, että siinä vaiheessa, kun hän ylittää huipun, hän on unohtanut tyynyn tykkänään.

Siitä on vain vajaa viikko, kun muutimme yhteen. Eihän se nyt kovin luksusta ole, opiskelijakaksio, jossa periaatteessa voisimme olla pelkät kämppäkaverit. Keittiö on olemattoman pieni, joten emme voi laittaa ruokaa yhdessä. Mutta onneksi ei ole paljon pölyä kerääviä nurkkia. Toiseen huoneeseen mahtuu sänky, komero ja pieni seinähylly, toiseen pöytä ja pari tuolia. Huoneita piristävät värikkäät verhot, joiden kuvioissa näkee kaikenlaista mielenkiintoista, viimeistään parin viinilasillisen jälkeen. Silloin Miina on kaikkein puheliaimmalla päällä, ja joskus kun kuuntelee, mitä hän puhuu, tuntuu, kuin hän olisi vallan eri ihminen.

Yleensä hän yrittää olla vaikuttamatta liian filosofiselta tyypiltä ja sanoa asiat suoraan ja yksinkertaisesti. Kaipa hänessä asuu pieni poikatyttö. Välillä ehkä vähän liiankin poika, sillä meni monta viikkoa ennen kuin hän ymmärsi, että hänen alusvaatelaatikossaan ei ole yksiäkään ainoita ehjiä alushousuja. Hätäilin kuulemma turhaan, kyllä ne tehtävänsä vielä tekivät. Lopulta hän oli suostunut siihen, että ostaisin hänelle hyvin yksinkertaisia ja halpoja alushousuja marketista. Sitten hän oli keikuttanut lanteitaan ja virnistänyt, että riisuisin ne kuitenkin illalla. Huikannut vielä perään, etteivät antiikin roomalaisetkaan tarvinneet moisia kapistuksia. Eivät toki, olin ajatellut, mutta ne eivät myöskään eläneet kymmenien pakkasasteiden keskellä puhumattakaan hygieniaseikoista.

Saavun kotiovelle ja naputan ovikoodin. Odotellessani hissiä lasken, millä määrällä rahaa joutuisin pärjäämään siihen asti, että opintoraha taas napsahtaisi tililleni. Mikä on muuten tasan kahdeksan päivää. Vihaan sitä, että kortilla maksettaessa ei koskaan oikein ole perillä rahoistaan. Hissin saapuessa päässäni pyörivä numero on varsin siedettävä; en joutuisi kohtaamaan nälkäkuolemaa ihan vielä. Hissistä astuu yläkerran yksin asuva opiskelijapoika, jonka metallimusiikki joskus kuuluu keittiöömme liesituulettimen kautta. Muistutan taas itseäni siitä, että pitäisi joskus käydä kysymässä hänen levyjään lainaan. Ilmanvaihtoputket kuitenkin söivät musiikista kaiken olennaisen.

Hissi kolahtaa ja avaan oven. Riisun nahkahanskani ja kaivan avaimet taskustani. Onneksi tajusin ostaa uudet hanskat. Vanhojen nahka oli niin puhki kulunutta, että näin märällä kelillä ne olisivat olleet kaukana goretexista. Avaan oven ja kauppakassit lattialle laskien kohtaan Miinan kiiluvat silmät. 1-0 itselleni. Riisun takkini ja näen eteisen peilistä, kuinka makuuhuoneeseen häviää liikaa ajatelleen runotytön näköinen hahmo ja villikissan näköinen runosielu.

[Ze Shoopuf]

O.O Minä kirjoitin! \o/
Ja kommentit tulee, ööh, joskus, jne. :}

Otsikko, mikä se on?

Kaunis oli nainen, joka tiellä käyskenteli – hehkeänä hohti ihonsa, tummina tuikkivat silmänsä ja ruusuisina punersivat huulensa. Herkkä kuin kukka kämmenellä, siro ja hentoinen oli neito. Kuului takaansa askeleet ja kääntyi hymyyn naisen suu--

Ruskeat, hentojen ja lyhyiden silmäripsien reunustamat silmät avautuivat. Kevyiden juonteiden ympäröimät huulet päästivät välistään ohuen huokauksen. Kastanjatukkainen nainen nousi hiljaa istumaan. Raskas peitto kasaantui hänen sirojen lanteidensa ylle. Nainen työnsi peiton yltään ja nousi pois vuoteesta jättäen keski-ikäisen miehen kuorsaamaan parisängylle. Vain ohuen luonnonvalkoisen silkkiyöpaidan verhoamana hän sipsutti ulos pimeästä makuuhuoneesta ja suuntasi askeleensa keittiöön. Hän avasi vesihanan ja laski kuumaa vettä tiskialtaassa lojuvaan kattilaan. Raivon voimalla Anjaksi kutsuttu nainen alkoi puhdistaa kattilaa. Hänen permanenttinsa jo laineiksi menettänyt leukamittainen tukkansa heilui ja kultaiset korvarenkaat kilisivät Anjan harjatessa vimmalla pinttyneitä puuron jämiä.

Tällaista se aina oli. Unelmia paremmasta, jännittävästä elämästä, kauneudesta, elämisen ilosta – kunnes arki osuu vastaan. Arki inhottavine kotiaskareineen ja tylsine rutiineineen – herää, kata aamupala, lähetä lapset kouluun, lue aikakauslehtiä, tee ruokaa, syö, siivoa, katso Salatut Elämät, tiskaa, mene nukkumaan. Kaikki päivät ovat samanlaisia, viikonloppuina vain on enemmän riitoja ja turhautumista lapsien ollessa kotona koko päivän ajan.

Turhautuneena Anja viskasi tiskausharjan seinään ja tarttui käsillään hiuksiinsa. Hän vajosi kyykkyyn nojaten otsaansa tiskikaapin oveen. Naisen hengitys oli tiheää, mutta rauhoittui pian hänen käskiessään itseään rentoutumaan. Ei se ollut heidän syynsä. Hitaasti Anja nousi, kääntyi ja käveli takaisin pimeään makuuhuoneeseensa. Kello ei ollut paljoa, hän ehtisi nukkua vielä pari tuntia.

Kultaiset kiharat liehuivat tuulessa, kimalsivat auringossa. Neidon hoikka uuma oli verhottu ohueen silkkimekkoon ja päässänsä hänellä oli kultaakin kauniimpi kukkakranssi, jonka hennon violetit kissankellot sointuivat täydellisesti kirkkaisiin silmiinsä. Eteensä oli polvistunut mies, joka himoiten katsoi neitokaista ja piteli hänen vaaleata kättään. Tuuli kutitti heiniä, jotka--

Hatara nyrkki iskeytyi sinisellä liinalla verhoiltuun tyynyyn. Ohut suu muodosti vihaisia sanoja: ”Ei taas, saatana, jätä minut jo rauhaan!” Anja ärjäisi turhautuneena
”Anja, mikä hätänä?” kuului miehen ääni ovensuusta. Nainen huokaisi.
”Ei mikään. Herätitkö vielä lapsia?”
”En.”
”Viitsitkö?”
”No hyvä on.”
”Kiitos.”
Huokaisten Anja käveli vaatekaapille, avasi sen oven ja veti henkarista froteekankaisen aamutakin. Hän kietaisi sen ympärilleen, sijasi vuoteen ja hiipi hiljaa alakertaan. Muu perhe istui jo aamiaispöydässä. Kahvin tuoksu leijaili ilmassa.
”Huomenta”, Anja toivotti perheelleen, kun hän istuutui pöydän ääreen.
”Annatko tuon banaanin, Juuso?” hän pyysi pojaltaan. Lyhyttukkainen nuorukainen ojensi halutun hedelmän äidilleen.
”Kiitos.”
Perhe söi hiljaisuuden vallitessa.
”Onko kukaan ruokkinut Veskua?” Anja kysyi.
”Joo”, kuului hänen toisen poikansa, Jonin vastaus.
Hiljaisuus jatkui. Puhelin soi.
”Viitsitkö vastata, Anja?” Jarmo, Anjan mies, pyysi.
”Totta kai.” Nainen nousi pöydästä ja käveli pirisevän laitteen luo. Hän nosti mustan luurin ja painoi sen vihreää luuria kuvaavaa näppäintä.
”Anja Haapasalo”, hän ilmoitti puhelimeen.
”Anja, et ikinä arvaa, mitä mulle just kävi!” kuului innostunut ääni puhelimen toisesta päästä.

Anja käveli takaisin aamiaispöydän ääreen.
”Arvatkaas mitä, lapset.”
”No?” Juusoksi kutsuttu poika kysyi puolihuolimattomasti.
”Minä lähden Israeliin kolmeksi viikoksi. Huomenna”, Anja ilmoitti ylpeällä äänensävyllä. Hänen poikiensa ja miehensä päät kääntyivät äkkinäisesti tuijottamaan naista.
”Minä menen pakkaamaan”, nainen ilmoitti ja lähti aamiaispöydästä.

[Purity]

Täytyy tulla sen verran kommentoimaan, että todella hieno ja mielenkiintoinen tehtävä tämä! Propsit Puhville hyvästä tehtävänannosta. Kaikkia osallistuneita tekstejäkin oli oikein kiva lukea. :]


Sipin teksti nousi ehkäpä joukosta suosikikseni. Mukavan ovela kirjoitus. Päähenkilön mietteitä oli hauska lukea ja tekstin tunnelma on jotenkin... lämmin, näin paremman sanan puutteessa. Itselläni ainakin oli pienoinen hymy huulillani koko tekstin ajan. Lopetus on loistava - se yhdistää tekstin hyvin osikkoon ja sitoo sen hyvin kokonaisuudeksi. Oikein mukava välipala!

Crazzien tekstistä ei jäänyt hirmuisesti sanottavaa mieleeni. Kirjoitustyylistä pidän, kuvailu on sujuvaa ja mielenkiinto säilyi hyvin alusta loppuun. Kokonaisuudessaan hyvä teksti. Tjep, kommentointi ei oikein ole alaani.

Puhvin teksti on ainakin joukon... omituisin, taas paremman sanan puutteessa. Ei toki missään nimessä huonolla tavalla omituinen, vaikka täytyy myöntää että lopetus jätti ainakin minulle vähän sellaisen "mmhäh?" olon. Liekö sitten ollut tarkoituskin, sitä en tiedä. Pudotus karuun todellisuuteen satumaisen kauniista kuvailusta oli hyvä veto, ja onnistui herättämään ainakin minun mielenkiintoni. Tykkäilen kovasti tästä tekstistä siis. Ainoastaan yksi lause hypähti silmilleni: "Raivon voimalla Anjaksi kutsuttu nainen alkoi puhdistaa kattilaa." Itselleni kun tuosta tuli ensiksi mieleen, että naista kutsuttiin Anjaksi raivon voimalla, eikä että nainen puhdisti kattilaa raivon voimalla.

[cRaZy Al BhEd]

Sipin teksti oli mielenkiintoinen, vähän kuin perheenäidin päiväkirjasta tai blogista tai ystävälleen lähettämästä kirjeestä. Tämän mielikuvan antoivat mm. sulkeisiin sijoitetut asiat, kertojan tiukasti rajattu näkökulma ja itsekseenpohdinta. Tuntui, kuin äiti olisi elänyt vähän omissa maailmassaan eikä tuntenut lapsiaan lähes ollenkaan. Isästä ei puhuttu, olikohan kyseessä Yksinhuoltajaäiti? Teksti oli sujuvaa ja kuulosti henkilön omalta puheelta/kirjoitukselta. Mielenkiintoista oli myös, miten äiti koki vegaanigootin ja tietokonenörtin luonteet ja persoonat. Tuli mieleen vähän sellainen stereotyyppinen äiti, joka lellii kuopustaan, käy päivätöissä, lukee rakkausromaaneja ja käy kerran viikossa sauvakävelyllä/kuntosalilla. Kauhean syvällinen teksti ei ollut, mutta eheä ja sekä kuittiin että päähenkilöön sopivan arkinen.

Puhvelin teksti oli omituista sekoitusta haaveilua, kerrontaa päähenkilön näkökulmasta ja dialogia. Runomaiset, hiukan unenomaiset kuvailut välissä sopivat kyllä tekstiin, mutta täysin niiden merkitys ei selvinnyt. Etenkään sen jonkun henkilöllisyys, joka Anjaa kiusasi (”Ei taas, saatana, jätä minut jo rauhaan!”), jäi epäselväksi. Oliko päähenkilöllä kenties skitsofrenia? Muutenkin kirjoituksessa oli oudolla tavalla miksattuna arkista keskustelua ja kaunista kuvailua, ehkä hiukan tasapainottomasti. Teksti ei silti ollut huono, vain hiukan hämärä. Pidin eniten kursivoiduista osioista, niissä oli kivan runollinen tunnelma. Ja tosiaan, kuten Purri sanoi, "raivon voimalla Anjaksi kutsuttu" oli hiukan hämäävä kohta.

// Kiitos kommenteista, Sipi ja Puff.

[The_Sipi]

Puhvin teksti ei mielestäni ollut omituinen, pikemminkin omintakeinen. Se poikkesi selvästi minun ja Crazyn teksteistä. Jotenkin oli tuo loppu jotenkin irrallaan muusta tarinasta. Tarina kertoi minusta nimenomaan siitä rutinoituneesta elämästä (joka mulle sopisi ihan hyvin), mutta sitten lopun "Mä lähden meneen ja heti pakkaamaan..." -tyylinen systeemi tuntui vähän tönköltä. Tarkoituskin? Muuten ihan jees tarina.

Crazy Crazy Crazy, mitähän minä tästä keksisin? Kiva pikku tarina opiskelijaelämästä... ja rakkaudesta. Sellainen tunnelmannostattaja koko tarina. Ei mitään suurta, eikä tarvitsekaan; toimii juuri tällaisena. :)

Sanotaan, että epäonnistuneista kirjailijoista tulee kriitikkoja. Toivottavasti minulle ei käy niin, sillä olisin vielä huonompi kriitikkona.

[Ze Shoopuf]

Kommenttina kaikkien valittamasta lopusta: tein sen hiton kiireessä. :I Alku oli jo mielessäni pyörimässä koko ajan ja kaikkea ja tarinan rakennekin. Mutta sitten, kun tajusin, että tässähän on enää tunteja aikaa, niin tuli kiire päättää se äkkiä ja lätkäistä tänne... :/

No MUTTA! Runsaan osallistumissaldomme takia minun ei edes tarvitse valita, mitä kommentoin. =P

Teh Sipin kuitti
Tämä oli mielenkiintoinen teksti - mielenkiintoisia yksityiskohtia tuon perheen elämästä. Hahmot vaikuttivat luontevilta ja niiden toiminnalle löytyi suht hyvät syyt. Kuvailu oli onnistunutta ja kerronta mielenkiintoista. Otsikko ja viimeinen lause loistavasti sopivat aiheeseen ja toivat huumoria mukaan. Myös tästä kohdasta pidin:
Olin kuullut joitakin kauhujuttuja siitä, kuinka netti saattoi addiktoida nuoret vielä loitommas muusta maailmasta, mutta ei Jani sellaista... eihän?
Hm, jotenkin ironinen sävy... Vai mitä? =P
Mutta, onnistunut teksti, sanoisin. Osaan hyvin kuvitella keski-ikäisen naisen ajattelevan tuollaisia.

Sitten,
Crazin opiskelijaelämä
Mielenkiintoinen oli tämäkin, hyvin opiskelijan ajatusmaailmaan sopi. Pidin Miinasta hahmona erittäin paljon - villi ja vapaa ja runollinen. Ihana tyttö, ettenkö sanoisi. Tuli mieleen sellainen sähisevä, pörröinen villikissa (tai tuo miun oven tiikerijuliste :}). Teksti oli muutenkin sävyltään hiukan villi, pidin siitä. Lopetus oli erinomainen ja pidin päähahmon ajattelusta. Se ei ollut lineaarista, vaan hypähteli, niin kuin ajatuksilla on tapana tehdä. Tämä oli hyvin erilainen teksti, kuin edellinen. Vaihtelua elämään. :} Hyvin kuvailtu nuoren naisen ajatusmaailma~