Real Emotion
13.3.2006, 23:17:39
Heipä hei. Huomasin tuossa pari päivää sitten, että seuraavassa äidinkielen kurssissani pitäisi kirjoittaa myös fiktiota. Säihkähdin ja päätin hieman verrytellä taitojani, sillä en ole pitkään aikaan kirjoitellut mitään tarinoita. On erittäin todennäköistä, että tämä tarina saa jatkoa, mutten aio luvata mitään. Muutenhan tämä olisi aivan liian lyhyt tarinaksi. Olisi aivan ihanaa, jos saisin muutamia kommentteja. Tehkää tämä pieni tyttönen iloiseksi kommentoimalla. ^^
Rionin tarina
Ylin kerros vaikutti olevan talon pimein kolkka. Raportoija puristi tiukemmin kirjekuorta kävellessään talon käytävää pitkin. Hänen silmänsä poukkoilivat ympäri seiniä, varjoja tarkkaillen. Jokainen askel tuntui kaikuvan. Raportoija ajatteli, että jokaisen talossa olevan täytyi tietää hänen olemassa olostaan. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä. Raportoija tahtoi ainoastaan päästä hengissä käytävän päässä olevaan huoneeseen ja mahdollisimman pian ulos sieltä. Hän tunsi olevansa täysin sivullinen. Oli vain ikävä sattuma, että hän oli törmännyt niin pahoihin ihmisiin, jotka pakottivat hänet viemään viestejä. Raportoijalle oli kuitenkin luvattu, että tämä olisi hänen viimeinen kertansa viestinviejänä. Sen jälkeen hänen apuansa ei enää tarvittaisi. Hän huokaisi hiljaa tyytyväisyydestä, kun ovi vihdoin tuli näkyviin pimeästä. Raportoija astui oven viereen ja painoi varovasti korvansa kiinni oveen. Toiselta puolelta kuului puhetta, joten kokouksen oli siis täytynyt jo alkaa. Keräten viimeiset rippeet rohkeudestaan raportoija koputti oveen. Se avautui hetkessä, ilman että kukaan olisi työntänyt sitä auki. Raportoija hiipi sisään ja huomasi huoneessa olevan normaalia enemmän väkeä. Pitkän pöydän luokse oli kannettu lisää tuoleja, joissa istuivat nämä uudet tulokkaat. Raportoija käveli pöydän päähän ja ojensi kirjekuoren johtajalle, Trevorille. ”Kas, kas. Saamme kenties uutta tietoa. Olen saanut käsityksen, että mieheni eivät tarvitse enää viestinviejää. Ja olisihan se ikävää, jos joku lavertelisi.” Trevor sanoi häijyimmällä äänensävyllään. ”Rion!” Trevor kohotti ääntään. ”Häntä ei enää tarvita.” Pimeästä nurkasta nousi esiin harmaaseen kaapuun pukeutunut mies. Kaavun huppu oli vedetty miehen pään yli, eivätkä hänen kasvonsa juuri näkyneet. Mies käveli hitaasti kohti pöytää ja pysähtyi raportoijan eteen. Raportoija tunsi pelot nyt viiltävämpänä kuin koskaan. Huppupäinen mies tuijotti häntä suoraan silmiin. ”Rion, mikset toimi nopeammin?” Trevor sanoi kuulostaen kärsimättömältä. Silloin tämä kaapuun pukeutunut mies, Rion nimeltään kohotti kätensä, joka hohti hopeisena. Hän painoi kämmenpohjansa pehmeästi raportoijan poskea vasten. Raportoija tunsi jäätävän kivun, mikä levisi poskesta muualle vartaloon, ja hän vajosi polvilleen. Vaikka hän yritti huutaa, jokainen ääni tuntui tukahtuvan. Pian raportoijan viimeinenkin ajatus oli hävinnyt ja hänen kylmä ruumiinsa velttoni. Rionin käsi ei ollut enää hohtava, vaan se oli muuttunut tummanharmaaksi. Rion piilotti kätensä kaavun hihan sisälle ja suuntasi katseensa kohti Trevoria: ”Olet minulle jo paljon velkaa, Trevor. Tämä tulee sinulle kalliiksi. Minä en tapa palkatta.” Trevor nousi seisomaan tuoliltaan raivon vallassa: ”Luuletko todella voivasi määräillä johtajaa? Päätän itse mistä aion maksaa ja mistä en!” Rion astui lähemmäs Trevoria ja kiskoi jälleen hopeisena hohtavan kätensä esille hihasta. Ennen kuin kukaan ehti aavistaa pahaa, Rion piti tiukasti Trevorin vieressä olevan miehen käsivartta otteessaan. Kivulias ilme kävi miehen kasvoilla ja hän rojahti raskaasti huoneen pölyiselle lattialle. Kuolema korjasi hänetkin. ”Kuinka uskallat, sinä petollinen susi? Tapoit yhden parhaista miehistäni!” Trevor syöksähti Rionia kohti, mutta pysähtyi saman tien. Rion oli kohottanut jo hieman tummenneen kätensä ylös varoittavasti. ”Hyvä on, hyvä on. Minä maksan heti. Peter ja Edvard, kantakaa ruumiit ulos rakennuksesta.” Trevor sanoi äkäisenä ja palasi takaisin pöydän luokse. Hän kaivoi lukitusta laatikostaan esille pussillisen kultaa ojentaen sen Rionille. ”Uskoisin, että tämä riittää. Nyt pyydän, että lähdet takaisin seuraamaan metsien valtiattaren liikkeitä. Kerrot uutiset täällä, viiden päivän kuluttua.” Trevorin päättäessä puhumisen Rion häipyi sanakaan sanomatta ulos huoneesta. Trevor viittoi muitakin lähtemään: ”Palatkaa takaisin tehtävienne pariin. Kokous on ohi.” Erään miehen hän kuitenkin huusi takaisin luokseen. Kuuliaisesti totellen tämä vihreäkaapuinen mies asteli johtajansa eteen. ”Jack, minulla on sinulle luottamusta vaativa tehtävä. Jotta voimme jatkaa onnemme etsimistä turvallisin mielin, meidän tulee olla varmoja, ettei Rion ole petturi. Sillä pelkään, että hän toimii metsien valtiatar Jenovan eduksi.” Trevor henkäisi syvään ja jatkoi edelleen: ”Ennen kaikkea haluan sinun selvittävän syyn Rionin kuolemattomuuteen. Mutta nyt. Seuraa häntä. Mene jo! Sinun täytyy kiirehtiä!” Jack kiskoi hupun päähänsä ja lähti nopeasti liikkuen ulos. ”Neljän päivän kuluttua!” Trevor huusi vielä hänen peräänsä. Ovi paiskautui kiinni Jackin häipyessä ja Trevor tajusi olevansa yksin huoneessa. Hän istui tuolilleen ja huomasi raportoijan tuoman kirjekuoren lojuvan edelleen avaamattomana pöydällä. Varovasti hän repi kuoren auki ja pujotti taitetun paperin palan esille. Paperissa oli koukeroista, hyvin hätäisesti kirjoitettua tekstiä.
”Saimme selville, että veden haltiatar pitää hallussaan lipasta. Se on piilotettu jonnekin hänen luoliinsa. Vain avain onneen puuttuu enää.”
Pitkästä aikaa Trevorin synkille kasvoille levisi hymy.
Osa II: Metsässä
Rion käveli syvällä metsässä. Hän oli riisunut hupun päästään ja antoi tuulen puhaltaa kasvoihinsa. Rion näytti kuluneelta, sillä ohi vierivät vuodet olivat jättäneet jälkensä. Kyse ei kuitenkaan ollut vanhenemisesta, vaan vaikeista ajoista. Kuolemattomuus ei ehkä ollutkaan niin täydellinen lahja, kuin Rion oli ensin kuvitellut. Hintana oli ollut vastaanottaa tappajan käsi, eikä Rion enää tuntenut olevansa samankaltainen ihminen kuin ennen. Hänestä oli tullut entistä kylmempi. Rion oli liittynyt Trevorin joukkoihin helpon rahan toivossa. Hän ei tiennyt, eikä välittänyt siitä, mitä Trevor haki. Maailmassa ei ollut mitään niin arvokasta jäljellä, että sitä olisi kannattanut etsiä. Silti Trevor vaikutti pelkäävän, että Rionilla olisi jotain sellaista tietoa, mistä hän saattaisi kertoa Jenovalle. Se ei kuitenkaan ollut totta, eikä Rion edes ollut tekemisissä metsän valtiattaren kanssa. Hän vain kuljeksi metsässä ja kyseli linnuilta uutisia Jenovan toimista. Jos hän kuuli jotain, minkä arveli kiinnostavan Trevoria, hän toimitti tiedot tälle. Rion tunsi jalkojensa puutuvan. Hän päätti hetkeksi istua puunjuuren alle ja levätä hetken. Hän sulki silmänsä ja nautti lempeästä tuulenvireestä.
Jack oleskeli vähän matkan päässä Rionista. Jackin vihreä kaapu piilotti hänet pensaiden kätköön loistavasti. Jack oli ollut kärsivällinen jo kauan, seurannut Rionia, vaikka puiden oksat olivat riipineet hänen kasvojansa ja pensaat repineet riekaleiseksi hänen kaapunsa. Nyt Jack oli viimein kyllästynyt vakoilemiseen. Rion näytti olevan sikeässä unessa puunjuurella, eikä mitään tapahtunut. Jack ei ollut tyytyväinen tehtäväänsä, vaikka pitikin metsässä samoilemisesta. Sillä välin, kun hän seurailisi Rionia, muut saattaisivat löytää maailman suurimman aarteen. Johtaja kyllä luotti Jackiin ja antaisi varmasti osan aarteesta hänelle, mutta entä jos joku toinen ehtisi viedä hänen osansa? Ahdistuneena omista ajatuksistaan, Jack vilkaisi Rioniin päin. Rion ei enää nukkunutkaan, vaan hän oli noussut seisomaan ja piti pienikokoista lintua normaalilla kädellään. Rion tuijotti tiivisti lintua hetken ajan, kunnes lintu tiputti jotakin nokastaan Rionin kädelle ja pyrähti lentoon. Hämmästyneenä näkemästään Jack liikahti taaksepäin varomattomasti. Oksa katkesi kovaäänisesti hänen jalkojensa painon alla ja Rion hätkähtäen kääntyi heti kohti pensaikkoa, jossa Jack lymysi. Sydämen lyödessä rajusti Jack yritti hiipiä kauemmas Rionin näköetäisyydeltä, mutta turhaan. Rion oli uskomattomalla nopeudella ehtinyt pensaikkojen luokse ja työntynyt niiden lävitse. Jack oli varma, että kuolisi. Rionin hopeinen käsi oli uhkaavan lähellä ja Jack huusi kauhuissaan. Hän kompuroi kauemmas Rionista, repien jälleen kaapuaan. Rion oli kuitenkin jähmettynyt paikoilleen, eikä Jack tahtonut hukata enempää aikaa. Hän lähti juoksemaan kovempaa kuin koskaan, katsomatta takaisin.
Rion oli huvittunut. Siitä oli ollut kauan, kun hän viimeksi oli tuntenut jotakin samankaltaista. Tietenkään tunne ei ollut aito, mutta se toi silti runsaasti muistoja menneisyydestä mieleen. Jack oli liian nuori ja typerä, jotta hänet olisi kannattanut surmata. Rionista oli paljon parempi vaihtoehto antaa Jackin kasvaa, ja nähdä miten tuskainen maailma oli. Jack tulisi jonain päivänä huomaamaan, kuinka hänen punertavat hiuksensa harmaantuisivat, ja kuinka hänen komeat kasvonsa rypistyisivät auringon alla. Ennen kaikkea Jack kokisi lopulta kuolevaisen kohtalon. Kylmä valtasi jälleen Rionin. Kuolevaisen kohtalo. Rion huokaisi ilottomasti ja päätti kävellä takaisin Trevorin luo. Nyt hänellä olisi uutisten sijasta jotain muuta annettavaa, sillä lintu oli tuonut Rionille avaimen, joka oli ollut Jenovan hallussa. Sillä saattaisi olla paljonkin arvoa, joten Rion voisi hyvillä mielen kiristää Trevorilta lisää kultaa. Lisäksi Trevor pitäisi saada ymmärtämään, ettei Rion tahtonut kenenkään seurailevan häntä metsiköissä. Rionin matkatessa kohti Trevorin päämajaa, tuuli jatkoi laulamistaan.
Rionin tarina
Ylin kerros vaikutti olevan talon pimein kolkka. Raportoija puristi tiukemmin kirjekuorta kävellessään talon käytävää pitkin. Hänen silmänsä poukkoilivat ympäri seiniä, varjoja tarkkaillen. Jokainen askel tuntui kaikuvan. Raportoija ajatteli, että jokaisen talossa olevan täytyi tietää hänen olemassa olostaan. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä. Raportoija tahtoi ainoastaan päästä hengissä käytävän päässä olevaan huoneeseen ja mahdollisimman pian ulos sieltä. Hän tunsi olevansa täysin sivullinen. Oli vain ikävä sattuma, että hän oli törmännyt niin pahoihin ihmisiin, jotka pakottivat hänet viemään viestejä. Raportoijalle oli kuitenkin luvattu, että tämä olisi hänen viimeinen kertansa viestinviejänä. Sen jälkeen hänen apuansa ei enää tarvittaisi. Hän huokaisi hiljaa tyytyväisyydestä, kun ovi vihdoin tuli näkyviin pimeästä. Raportoija astui oven viereen ja painoi varovasti korvansa kiinni oveen. Toiselta puolelta kuului puhetta, joten kokouksen oli siis täytynyt jo alkaa. Keräten viimeiset rippeet rohkeudestaan raportoija koputti oveen. Se avautui hetkessä, ilman että kukaan olisi työntänyt sitä auki. Raportoija hiipi sisään ja huomasi huoneessa olevan normaalia enemmän väkeä. Pitkän pöydän luokse oli kannettu lisää tuoleja, joissa istuivat nämä uudet tulokkaat. Raportoija käveli pöydän päähän ja ojensi kirjekuoren johtajalle, Trevorille. ”Kas, kas. Saamme kenties uutta tietoa. Olen saanut käsityksen, että mieheni eivät tarvitse enää viestinviejää. Ja olisihan se ikävää, jos joku lavertelisi.” Trevor sanoi häijyimmällä äänensävyllään. ”Rion!” Trevor kohotti ääntään. ”Häntä ei enää tarvita.” Pimeästä nurkasta nousi esiin harmaaseen kaapuun pukeutunut mies. Kaavun huppu oli vedetty miehen pään yli, eivätkä hänen kasvonsa juuri näkyneet. Mies käveli hitaasti kohti pöytää ja pysähtyi raportoijan eteen. Raportoija tunsi pelot nyt viiltävämpänä kuin koskaan. Huppupäinen mies tuijotti häntä suoraan silmiin. ”Rion, mikset toimi nopeammin?” Trevor sanoi kuulostaen kärsimättömältä. Silloin tämä kaapuun pukeutunut mies, Rion nimeltään kohotti kätensä, joka hohti hopeisena. Hän painoi kämmenpohjansa pehmeästi raportoijan poskea vasten. Raportoija tunsi jäätävän kivun, mikä levisi poskesta muualle vartaloon, ja hän vajosi polvilleen. Vaikka hän yritti huutaa, jokainen ääni tuntui tukahtuvan. Pian raportoijan viimeinenkin ajatus oli hävinnyt ja hänen kylmä ruumiinsa velttoni. Rionin käsi ei ollut enää hohtava, vaan se oli muuttunut tummanharmaaksi. Rion piilotti kätensä kaavun hihan sisälle ja suuntasi katseensa kohti Trevoria: ”Olet minulle jo paljon velkaa, Trevor. Tämä tulee sinulle kalliiksi. Minä en tapa palkatta.” Trevor nousi seisomaan tuoliltaan raivon vallassa: ”Luuletko todella voivasi määräillä johtajaa? Päätän itse mistä aion maksaa ja mistä en!” Rion astui lähemmäs Trevoria ja kiskoi jälleen hopeisena hohtavan kätensä esille hihasta. Ennen kuin kukaan ehti aavistaa pahaa, Rion piti tiukasti Trevorin vieressä olevan miehen käsivartta otteessaan. Kivulias ilme kävi miehen kasvoilla ja hän rojahti raskaasti huoneen pölyiselle lattialle. Kuolema korjasi hänetkin. ”Kuinka uskallat, sinä petollinen susi? Tapoit yhden parhaista miehistäni!” Trevor syöksähti Rionia kohti, mutta pysähtyi saman tien. Rion oli kohottanut jo hieman tummenneen kätensä ylös varoittavasti. ”Hyvä on, hyvä on. Minä maksan heti. Peter ja Edvard, kantakaa ruumiit ulos rakennuksesta.” Trevor sanoi äkäisenä ja palasi takaisin pöydän luokse. Hän kaivoi lukitusta laatikostaan esille pussillisen kultaa ojentaen sen Rionille. ”Uskoisin, että tämä riittää. Nyt pyydän, että lähdet takaisin seuraamaan metsien valtiattaren liikkeitä. Kerrot uutiset täällä, viiden päivän kuluttua.” Trevorin päättäessä puhumisen Rion häipyi sanakaan sanomatta ulos huoneesta. Trevor viittoi muitakin lähtemään: ”Palatkaa takaisin tehtävienne pariin. Kokous on ohi.” Erään miehen hän kuitenkin huusi takaisin luokseen. Kuuliaisesti totellen tämä vihreäkaapuinen mies asteli johtajansa eteen. ”Jack, minulla on sinulle luottamusta vaativa tehtävä. Jotta voimme jatkaa onnemme etsimistä turvallisin mielin, meidän tulee olla varmoja, ettei Rion ole petturi. Sillä pelkään, että hän toimii metsien valtiatar Jenovan eduksi.” Trevor henkäisi syvään ja jatkoi edelleen: ”Ennen kaikkea haluan sinun selvittävän syyn Rionin kuolemattomuuteen. Mutta nyt. Seuraa häntä. Mene jo! Sinun täytyy kiirehtiä!” Jack kiskoi hupun päähänsä ja lähti nopeasti liikkuen ulos. ”Neljän päivän kuluttua!” Trevor huusi vielä hänen peräänsä. Ovi paiskautui kiinni Jackin häipyessä ja Trevor tajusi olevansa yksin huoneessa. Hän istui tuolilleen ja huomasi raportoijan tuoman kirjekuoren lojuvan edelleen avaamattomana pöydällä. Varovasti hän repi kuoren auki ja pujotti taitetun paperin palan esille. Paperissa oli koukeroista, hyvin hätäisesti kirjoitettua tekstiä.
”Saimme selville, että veden haltiatar pitää hallussaan lipasta. Se on piilotettu jonnekin hänen luoliinsa. Vain avain onneen puuttuu enää.”
Pitkästä aikaa Trevorin synkille kasvoille levisi hymy.
Osa II: Metsässä
Rion käveli syvällä metsässä. Hän oli riisunut hupun päästään ja antoi tuulen puhaltaa kasvoihinsa. Rion näytti kuluneelta, sillä ohi vierivät vuodet olivat jättäneet jälkensä. Kyse ei kuitenkaan ollut vanhenemisesta, vaan vaikeista ajoista. Kuolemattomuus ei ehkä ollutkaan niin täydellinen lahja, kuin Rion oli ensin kuvitellut. Hintana oli ollut vastaanottaa tappajan käsi, eikä Rion enää tuntenut olevansa samankaltainen ihminen kuin ennen. Hänestä oli tullut entistä kylmempi. Rion oli liittynyt Trevorin joukkoihin helpon rahan toivossa. Hän ei tiennyt, eikä välittänyt siitä, mitä Trevor haki. Maailmassa ei ollut mitään niin arvokasta jäljellä, että sitä olisi kannattanut etsiä. Silti Trevor vaikutti pelkäävän, että Rionilla olisi jotain sellaista tietoa, mistä hän saattaisi kertoa Jenovalle. Se ei kuitenkaan ollut totta, eikä Rion edes ollut tekemisissä metsän valtiattaren kanssa. Hän vain kuljeksi metsässä ja kyseli linnuilta uutisia Jenovan toimista. Jos hän kuuli jotain, minkä arveli kiinnostavan Trevoria, hän toimitti tiedot tälle. Rion tunsi jalkojensa puutuvan. Hän päätti hetkeksi istua puunjuuren alle ja levätä hetken. Hän sulki silmänsä ja nautti lempeästä tuulenvireestä.
Jack oleskeli vähän matkan päässä Rionista. Jackin vihreä kaapu piilotti hänet pensaiden kätköön loistavasti. Jack oli ollut kärsivällinen jo kauan, seurannut Rionia, vaikka puiden oksat olivat riipineet hänen kasvojansa ja pensaat repineet riekaleiseksi hänen kaapunsa. Nyt Jack oli viimein kyllästynyt vakoilemiseen. Rion näytti olevan sikeässä unessa puunjuurella, eikä mitään tapahtunut. Jack ei ollut tyytyväinen tehtäväänsä, vaikka pitikin metsässä samoilemisesta. Sillä välin, kun hän seurailisi Rionia, muut saattaisivat löytää maailman suurimman aarteen. Johtaja kyllä luotti Jackiin ja antaisi varmasti osan aarteesta hänelle, mutta entä jos joku toinen ehtisi viedä hänen osansa? Ahdistuneena omista ajatuksistaan, Jack vilkaisi Rioniin päin. Rion ei enää nukkunutkaan, vaan hän oli noussut seisomaan ja piti pienikokoista lintua normaalilla kädellään. Rion tuijotti tiivisti lintua hetken ajan, kunnes lintu tiputti jotakin nokastaan Rionin kädelle ja pyrähti lentoon. Hämmästyneenä näkemästään Jack liikahti taaksepäin varomattomasti. Oksa katkesi kovaäänisesti hänen jalkojensa painon alla ja Rion hätkähtäen kääntyi heti kohti pensaikkoa, jossa Jack lymysi. Sydämen lyödessä rajusti Jack yritti hiipiä kauemmas Rionin näköetäisyydeltä, mutta turhaan. Rion oli uskomattomalla nopeudella ehtinyt pensaikkojen luokse ja työntynyt niiden lävitse. Jack oli varma, että kuolisi. Rionin hopeinen käsi oli uhkaavan lähellä ja Jack huusi kauhuissaan. Hän kompuroi kauemmas Rionista, repien jälleen kaapuaan. Rion oli kuitenkin jähmettynyt paikoilleen, eikä Jack tahtonut hukata enempää aikaa. Hän lähti juoksemaan kovempaa kuin koskaan, katsomatta takaisin.
Rion oli huvittunut. Siitä oli ollut kauan, kun hän viimeksi oli tuntenut jotakin samankaltaista. Tietenkään tunne ei ollut aito, mutta se toi silti runsaasti muistoja menneisyydestä mieleen. Jack oli liian nuori ja typerä, jotta hänet olisi kannattanut surmata. Rionista oli paljon parempi vaihtoehto antaa Jackin kasvaa, ja nähdä miten tuskainen maailma oli. Jack tulisi jonain päivänä huomaamaan, kuinka hänen punertavat hiuksensa harmaantuisivat, ja kuinka hänen komeat kasvonsa rypistyisivät auringon alla. Ennen kaikkea Jack kokisi lopulta kuolevaisen kohtalon. Kylmä valtasi jälleen Rionin. Kuolevaisen kohtalo. Rion huokaisi ilottomasti ja päätti kävellä takaisin Trevorin luo. Nyt hänellä olisi uutisten sijasta jotain muuta annettavaa, sillä lintu oli tuonut Rionille avaimen, joka oli ollut Jenovan hallussa. Sillä saattaisi olla paljonkin arvoa, joten Rion voisi hyvillä mielen kiristää Trevorilta lisää kultaa. Lisäksi Trevor pitäisi saada ymmärtämään, ettei Rion tahtonut kenenkään seurailevan häntä metsiköissä. Rionin matkatessa kohti Trevorin päämajaa, tuuli jatkoi laulamistaan.