Kirjoituskerho, tehtävä 17: Pelko

[cRaZy Al BhEd]

Puffeli antoi miulle tehtäväksi kirjoittaa kirjoituskerhon uusin tehtävä, joten tässä se on. Tehtävä on voimassa 8.-22.4. ja tehtävien kommentointi tulee olla suoritettuna ennen 6.5. Muutkin kuin kirjoituskerhon jäsenet rohkeasti kommentoimaan tekstejä. Kirjoituskerhoa koskevaa keskustelua käydään täällä (http://foorumit.fffin.com/showthread.php?t=12090), sieltä löytää myös kerhon säännöt.

Tämän tehtävän aiheena on pelko. Sanon heti tässä, ettei tarkoitus ole kirjoittaa kauhufiktiota, mutta ei se toki ole kiellettykään lähestymistapa. Kuitenkin pääasiallisesti tarkoituksena on harjoitella pelon ilmaisemista, päästä käsiksi ihmismielen (tai kuka nyt kirjoituksen päähenkilönä on) heikkouksiin. Kirjoituksen tyyli on vapaa; kaikki runoista faktapohjaiseen artikkelitekstiin kelpuutetaan. Pelkoja voi lähestyä henkilökohtaisesta näkökulmasta tai jostain yleisestä pelosta. Tärkeintä on saada mukaan tunne ja määrittää pelko ja pelkoa tunteva henkilö.

Olikohan tämä tarpeeksi sekavasti esitetty?

[The_Sipi]

Totuus

Istun hiljaa nahkasohvalla ja katson ulko-ovea. Minä hetkenä hyvänsä tuo ovi avautuu ja sisään astuu Sari, ja kun hän astuu sisään, minun täytyy kertoa hänelle totuus. Totuus, jota olen salannut häneltä ties kuinka kauan, ja jota minä olen itsekin kieltäytynyt hyväksymästä aina viime aikoihin asti, mutta enää en vain kerta kaikkiaan pysty salaamaan häneltä sitä. Sari on jo pitkään kyennyt aavistamaan, että suhteessamme on jotain vialla, mutta hän ei ole tiennyt mitä. Tänään hän kuulee sen minun omasta suustani. Jos näkisin itseni peilistä, huomaisin varmaan olevani ihan kalpea. Mitenköhän hän mahtaa reagoida kuultuaan, etten ole enää kiinnostunut naisista sillä tavoin?

Minä olin aina tuntenut olevani hyvin varma seksuaalisuudestani, pienestä pitäen. Ei minun ollut koskaan tarvinnut todistella itselleni mitään. Vaikka lukioaikoinani harrastinkin seksiä miehen kanssa muutamaan otteeseen, kuittasin nuo kerrat vain viattomina kokeiluina. Sitä paitsi, muuten olin ollutkin tekemisissä lähinnä vain naisten kanssa. Kun tutustuin Sariin, elämäni muuttui toden teolla, mutta hänet kohdatessani ensi kerran tulin vain entistä varmemmaksi omasta seksuaalisuudesta, niin pahasti häneen hullaannuin ja rakastuin. Kun toin hänet kotiin näytille, ei vanhemmillani ollut mitään pahaa sanottavaa, ja miksipä olisi ollutkaan, Sari kun oli niin ihana.

Kello on jo viisi. Hikipisarat laskeutuvat poskiani pitkin. Sari pääsisi juuri näihin aikoihin töistä; hän olisi kotona kymmenen minuutin päästä, ellei pysähdy matkalla johonkin. Toivottavasti hän kävisi vaikka syömässä jossain, saisin lisää aikaa. Tosin, jossain vaiheessa Sari kuitenkin tulisi kotiin, joten en pääsisi pälkähästä kuitenkaan; enää kun en voi enkä halua häneltä totuutta pantatakaan.

Muutimme Sarin kanssa yhteen kuusi vuotta sitten. Alussa meillä meni todella hyvin, mitä nyt perusparisuhteeseen kuuluvia pikkuhaittoja oli, riitoja ja sen sellaisia, mutta kokonaisuudessaan meillä meni hienosti. Kaikki muuttui kaksi vuotta sitten. Silloin, kuin huomaamatta, ihastuin erääseen miespuoliseen työtoveriini, Esaan. Hän ilmeisesti huomasi sen, sillä myöhemmin hän rupesi vokottelemaan minua. Lopulta en enää pystynyt vastustelemaan ja pian olin ajautunut suhteeseen hänen kanssaan. Suhde oli alussa hyvin kontrolloitua; minä kävin hänen luonaan vain silloin, kun tiesin Sarin olevan poissa kaupungista. Esaa en koskaan päästänyt minun ja Sarin asuntoomme; en vain voinut ottaa sitä riskiä. Myös töissä yritimme pitää näppimme erossa toisistamme, mutta kun kaikkien muiden silmät vältti, olimme jo toistemme kimpussa, joskus enemmän, joskus vähemmän. Vaikka alussa pystyimmekin pitämään matalaa profiilia, niin aikaa myöten se kävi yhä vaikeammaksi.
Mitä enemmän suhde syveni, sitä vähemmän minun teki Saria, taikka ketään muutakaan naista, mieli. Kun harrastimme seksiä, ajattelin usein Esaa. Tilanne meni jopa niin pahaksi, että viimeisen puolen vuoden aikana olemme harrastaneet seksiä yhä vähenevissä määrin, mistä meillä olikin pahoja riitoja. Sain hänet kuitenkin joten kuten vakuuttuneeksi siitä, että kaikki johtuu vain pitkästä yhteiselosta. Kuitenkin viime aikoina olen harrastanut seksiä Sarin kanssa vain velvollisuudentunnosta, mitään nautintoa en siitä ole saanut enää pitkiin aikoihin, mutta enää en voi jaksaa teeskentelyä. En sen jälkeen, kun Esa pakotti minut valitsemaan hänen tai Sarin välillä.

Ääniä rapusta. Hiki ei vain nouse pintaan, tunnun oikein kylpeväni siinä. Toivottavasti se ei ole Sari. Olisiko tilanne yhtään sen helpompi, jos Esa ei olisikaan Esa, vaan vaikkapa Essi? En osaa sanoa. Äänet lähestyvät. Toivon rapussa kulkijan jatkavan matkaansa. Kuulen jonkun räpläävän laukkuaan. Vuosien kokemuksella voin sanoa varmuudella sen olevan Sari; hän ei koskaan ota avaimiaan esiin ennen koti-ovea. Vielä voisin perua, juosta vaikka makkariin, mutta tiedän, etten tekisi niin. Minun on vietävä tämä loppuun asti. Panikoin, enkä pysty liikkumaan. Miten hän tulee suhtautumaan uutiseen? Sari vääntää avainta lukossa ja avaa oven. Hän näkee kalpeat kasvoni, hän näkee hikeni, hän näkee, kuinka puristan käsilläni sohvan reunaa.
"Kulta, mitä hätänä? Onko jotain sattunut?" hän kysyy. Hän näyttää säikähtäneeltä.
Olen hetken hiljaa, en pysty sanomaan mitään. Katson Saria silmiin samalla kun hän lähestyy minua. Ennen kuin hän ehtii luokseni, kerään viimeisetkin rohkeudenrippeeni ja sanon:
"Minä... minä olen hetero."

[Lacrima]

mmmh..... Min oon kyllä kauhee n00b, mutta mmh... Eipä minulla kai mitään pelättävää ole. Tosin jalat vähän tärisee tuon takia, mutta joo..

Kirjoitusvälineenä sormet ja Mikkisofta Word. Tarinan väritys tehty mielikuvituksella ja mmh... Taidolla?

__________________________________________________ ________



Ovet

Tullessani ovien eteen minusta tuntui, kuin sydämeni olisi jättänyt yhden lyönnin väliin. Varovasti kurotin käteni kiiltävälle, pyöreälle painikkeelle, johon välittömästi syttyi valo. Oranssin kellertävä valo, joka ympäröi sen reunoja. Tunsin pulssini nousevan hiukan ja nielaisin tyhjää. Pehmeä ja laiska ääni ilmoitti säännöllisin väliajoin lähestyvästä vaarasta. Tuo ääni sai sykkeeni nousemaan nopeasti leposykettä nopeammaksi. Tartuin hätäisesti vieressä olevasta kaiteesta pitkin, kun raskaat, kiiltäväpintaiset ovet avautuivat ja minua alkoi heikottamaan. Jalkani tuntuivat melkein pettävän altani ja tärisivät painavan ruumiini rasittaessa niitä. Pieni helpotuksen huokaisu pääsi karkaamaan melkein huomaamattomasti suustani huomatessani sen olevan tyhjä.

Korjasin asentoni suoremmaksi ja katsoin ympärilleni. Toinen huokaisu pääsi suustani. ”Onneksi kukaan ei nähnyt tuota äskeistä”, mietin hiljaa mielessäni ja lähestyin noita pelottavia ovia sykkeeni noustessa aina vain nopeammaksi. Jalkani vapisivat aina vain pahemmin ja pahemmin, mitä lähempänä noita ovia olin. Päästessäni viimein sisälle jalkani pettivät altani, kaaduin ja tunsin, kuinka lattia alkoi nousta altani ylöspäin painaen minua yhä alemmaksi. Kurkotin käsi vapisten seinällä olevaa kaidetta kohden ja huuleni värisi. Vasemmalta ohimolta laskeutui hitaasti kylmä hikipisara valuen laiskasti alaspäin. Saadessani viimein lujan otteen kaiteesta aloin kammeta itseäni ylöspäin. Sama pehmeä ja laiska ääni kuului tasaisin väliajoin lattian kohotessa aina vain korkeammalle ja korkeammalle.

Ollessani melkein jo pystyssä, polvet koukussa ja toisiaan vasten - täristen painoni alla, täristen pelosta - lattia pysähtyi kun seinään ja kaatoi minut selälleen lattialle. Löin pääni seinään ja katselin pelon vallassa aukeavia ovia. Hädissäni yritin nousta seisomaan, mutta päädyin vain potkimaan jaloillani seiniä, ovea ja etummaisena ollut nainenkin horjahti pahasti taaksepäin potkaistuani häntä kipeästi nilkkaan. Enimmäkseen jalkani potkivat kuitenkin vain tyhjää. Sykkeeni nousi nousemistaan ja kurkkuani kuristi. Kylmät hikipisarat valuivat pitkin ohimoani yrittäessäni tarttua edes johonkin. Hengitykseni tiheni niin nopeaksi, etten tuntunut saavan kunnolla ilmaa – tai ehkä sain sitä sittenkin liikaa. Käteni huitoivat sivuilleni, kuin etsiäkseen seiniä tai edes jotain, mihin tarttua sydämeni tykyttäessä aina vain kovempaa ja kovempaa. Pian silmissänikin sumeni, enkä pystynyt erottamaan mitään selvästi. Potkin, huidoin ja sydämeni tuntui repeävän rinnassani. En saanut enää henkeä. Keuhkoni haukkoivat aina vain nopeammin ja nopeammin, mutta silti tuntui, ettei se auttanut yhtään. Haroin käsilläni ilmaa hädissäni. En nähnyt mitään, enkä kuullut mitään. Tunsin vain kivun keuhkoissani ja yhä tiheämmin ja tiheämmin sykkivän sydämeni. Sitten – kuin salaman iskusta – kaikki loppui ja paikalle tuli vain pimeys.

Taustalta kuului outoja ääniä. En saanut aukaistua silmiäni vielä, mutta tunsin, että huoneessa oli muita lisäkseni. Kuulin jostain kaukaa pikkulapsen naurua. Hymyilin. Vaikka en tuntenutkaan huuliani, niin hymyilin silti. Jokainen lihas ruumiissani tuntui kadonneen. Kuin en olisikaan kehossani. Ehkä pian helpottaisi, ajattelin mielessäni. Tunnit kuluivat pitkäveteisinä ja pikkuhiljaa aloin tuntemaan, kuinka tuntoaisti palasi ympäri väsynyttä kehoani. Olo oli silti vielä kovin raskas ja väsynyt. Lapsen vanhemmat olivat lähteneet ilmeisesti jo aikoja sitten, sillä kuulin, kuinka tuo pieni poika hyräili itsekseen. Yritin avata silmiäni, mutta epäonnistuin. Ne olivat liian raskaat ja painavat, jotta olisin saanut avattua ne. Minua väsytti ja nukahdin jälleen.

Seuraavan kerran, kun tajuni palaa tunnen itseni jo paremmaksi. Kuinka kauan olen jo nukkunut? Varovasti yritän aukaista silmiäni, jotka tuntuvat jo paljon aiempaa kevyemmiltä. Raotan silmiäni vähän ja näenkin kirkkaan valon valkoisella taustalla häikäisevän. Suljen silmäni ja kyynelkanavistani valuu vettä. Veden valuessa ohimolleni ja siitä eteenpäin korvakäytävääni, uskallan taas avata silmäni. Tällä kertaa valo ei vaikuta yhtä kirkkaalta ja uskallan jo avata silmäni kokonaan. Katselen ympärilleni, huokaan syvään tyytyväisenä ja suljen silmäni uudestaan. Onneksi.

/Edit. Pieni muutos tekstiin.

[cRaZy Al BhEd]

NJoh, omani tässä. Tuli vähän omituinen.

Tytti keräsi tavaransa ja nousi hitaasti, vilkaisi ikkunasta aurinkoiselle pihalle. Niin aurinkoiselle, että sisälle tullessa kaikki näytti pimeälle ja ulos mentäessä häikäisi. Jos kulki pihalla silmät ummessa, saattoi luulla, että oli jo kesä. Tytin laukku painoi olkapäätä, kun hän käveli muiden kanssa ulos luokasta, ulos rakennuksesta, kirkkaaseen päivänvaloon. Hän hymyili Joonakselle ja jutteli Tanjalle. Hän pysyi visusti joukon keskellä. Suunniteltiin perjantai-iltaa. Alkoi olla sopivan lämmin, jotta saattoi olla ulkona. Hän voisi käyttää uutta hamettaan. Kellon soidessa puhe taukosi hetkeksi. Tytti vilkaisi ympärilleen. Ne katselivat häntä kauempaa, vaanivat pimeissä nurkissa, varjoissa ja koloissa, ja odottivat tilaisuuttaan iskeä. Aistit valppaina ne virittivät ponnistavat lihaksensa. Valmiiksi teroitetut syöksyhampaat. Tytti taikoi pienen hymyn kasvoilleen ja käveli itsevarman näköisenä luokkaan. Viimeisen tunnin kestäisi vielä. Onneksi nurkat ja varjot olivat kaukana, luokassa hyvä valaistus. Ja tekemistä koko tunniksi, siitä opettaja piti huolen. Tekeminen sai ajatukset pois varjoista, tekeminen oli hyvästä.

Tunnin jälkeen Tytti käveli kotiin. Keskellä tietä, totta kai. Aurinko lämmitti kasvoja. Hän kuuli ääniä takaansa, ääniä edestä ja sivuilta. Ne heräsivät, aurinko oli lämmittänyt niiden kolot ja sopukat. Ne ryömisivät esiin hetkellä minä hyvänsä. Täytyi olla nopea ja huomaamaton, jos halusi välttyä kurjalta kohtalolta. Tytti käveli nopeammin, väisti lätäköt ja puiden katveet. Hän kiersi puiston, vaikka matka oli näin pidempi. Eipähän myöskään tarvinnut katsella mudassa leikkiviä tarhaikäisiä. Ne eivät ymmärtäneet pelätä varjoja, eivätkä ymmärtäneet muutkaan. He katuisivat myöhemmin, Tytti tiesi. Tottakai hän oli yrittänyt kertoa, omalla tavallaan. Toiset huokailivat ihastuksesta, kun näkivät hänen piirtämänsä kuvat. Suurin osa, häntä suretti, ymmärsi ne aivan väärin. Luulivat, että hän oli sci-fielokuvien ihailija, eivät nähneet, mitä ne todella esittivät. Eikä hän uskaltanut kertoa.

Kotonaan hän poimi hedelmäkorista omenan ja sulkeutui huoneeseensa. Äiti uskoi hänen opiskelevan. Todellisuudessa Tytti teki läksynsä tunnissa, eivätkä hyvät numerot olleet kotoisin tuntien pänttäämisestä. Ei, hän sai hyviä numeroita, koska osasi. Muut ryhmässä hyväksyivät sen, kopioivat joskus hänen vastauksensa. Se oli hyvä, edellisessä koulussa hän oli joutunut tekemään tahallaan virheitä, jottei olisi jäänyt yksin. Nykyiset kaverit olivat hyviä tyyppejä. Tyttikin oli hyvä tyyppi, hän oli todistanut sen useasti. Hän oli jopa seurustellut pari kuukautta Sampon kanssa, se oli ollut kivaa. Vauhdikasta. Eläimellistä. Hän laittoi musiikin soimaan, kuunteli korvakuulokkeilla, jottei äiti tietäisi. Kova ja karu musiikki valtasi aistit, ei antanut tilaa pahoille ajatuksille. Ne kirkuivat. Ne poltettiin elävältä. Niiden sisuksiin kaadettiin happoa ja konetiskiainetta. Pysyisivätpähän poissa pahanteosta. Tytti nousi, astui peilin eteen, lisäsi hieman mustaa kajalia. Sitten hän alkoi kokeilla sopivia puseroita uuden hameen kanssa. Oliko Joonas joskus kehunut hänen mustaa kukkatoppiaan?

Illalla hän sammutti isot valot ja kaivoi kirjavakantisen vihon patjansa alta. Siihen hän taltioi päivän tapahtumat, auringonpaisteen ja Joonaksen flirtin. Hän tiesi, että se oli pinnallista, mutta sitä oli kaikkein miellyttävintä kirjoittaa. Ja lukea. Ne kurkkivat hänen olkansa yli, halusivat tulla kirjoitetuksi sivuille, kynsityiksi ihoon, raavituiksi huoneen tapetteihin. Kauan oli hän pitänyt ne pimennossa, pitkään hän oli ollut ruokkimatta niitä. Ne olivat nälkäisiä. Tytti piti pelottavat ajatukset loitolla ja poltti rauhoittavan tuoksuista kynttilää yöpöydällään. Hän kirjoitti ylös vielä äitinsä kanssa käymän keskustelun ja sen, että hänen teki kamalasti mieli suudella Joonasta. Ehkä hän perjantaina esittäisi juoneensa hiukan liikaa ja houkuttelisi Joonaksen viemään hänet kotiinsa. Se toimi aina, Tytti oli nähnyt. Hän piilotti päiväkirjansa ja livahti peiton alle. Kuinka hän toivoikaan, että joku olisi pidellyt häntä tiukasti, karkottanut hänen ympärillään pörräävät monijalkaiset ja monimuotoiset kiusaajat. Hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Ne hyökkäsivät hänen uniinsa, söivät reikiä Joonakseen ja Tanjaan ja muiden kavereiden unikuviin. Ne kaatoivat viheriöivät puut ja jättivät jälkeensä harmaanruskean hakkuualueen. Unissaan Tytti oli aina niin yksin.

[The_Sipi]

Mestarikriitikko on täällä taas:

Lakun teksti piti lukea pari kertaa uudestaan, ennen kuin sai kiinni, mistä siinä oli kyse, mutten vieläkään ole täysin varma, mutta minä sain sen kuvan, että kyseessä oli hissimatka naiselle, joka kärsii joko paniikkihäiriöistä tai sitten ahtaan paikan kammosta. Lopussa se on menettänyt tajunsa ja herää sairaalassa. Näinkö tässä kävi?
Mitä itse tehtävänantoon tuli, niin mielestäni Laku selvisi siitä hyvin (no, ainakin paremmin kuin minä, joskin meillä oli ihan eri lähestymistapa). Pelon tunne tuli hyvin esille tässä tekstissä, vaikkei nyt saanutkaan omaa sydäntä sykyttämään, mutta silti.

Crazzien teksti oli kiva, mutta jätti myös (tarkoituksella) aukkoja. Keitä olivat ne? Olivatko ne oikeasti olemassa? Tytin mielestä varmasti, mutta ulkopuolisena tarkkailijana tuntui lähinnä siltä, että Tytti nyt oli vain vainoharhainen. Tytin pelko oli kyllä hyvin kuvattu ja... keksisikö sitä vielä jotain? Ääh, en minä tiedä. Ihan kiva teksti kuitenkin.

[cRaZy Al BhEd]

Tjoh, leikitäänpä sitten vähän suurta ja pelottavaa kirjallisuuskriitikkoa. Tai jotain.

Sipin teksti oli minusta kiva siksi, että pelko ei ollut paniikkimaista kauhuelokuvakammoa vaan tavallista, arkista pelkoa, jota ihmiset kohtaavat itsessään. Pelko ei ollut pääosassa, mutta kiusasi silti minäkertojan elämää huomattavassa määrin. Minusta kerronta oli rakennettu mukavasti, päähenkilö ikään kuin tuntui oikeasti kertaavan omaa suhdettaan eikä vain kertovan siitä. Pelko tuntui suhteellisen aidolle.

Lisäksi tekstissä oli jotain kirjoittajan omaa, ehkä se oli tämä sukupuolirooleilla leikkiminen. Vaikka pidän itseäni avarakatseisena ja suvaitsevana ihmisenä, on minunkin päässäni automaattinen oletus, että tyttöystävästään puhuva henkilö on mies. Tajusin asian laidan vasta tekstin viimeisen sanan kohdalla. Itse olen aina tykännyt kirjoittaa juttuja, joissa joltakin vaikuttaneet asiat osoittautuvat lopussa aivan toisenlaisiksi. Pidän siitä siksi, että se on lukijan kannalta äärimmäisen rasittavaa; koko teksti on ikään kuin pakko lukea uudestaan. Se vangitsee lukijan; alistaa lukemaan. Kiva lähestyminen aiheeseen, tykkäsin.

Niin ja Sipi, ne eivät olleet henkilöitä, vaan synkkiä, ehkäpä itsetuhoisia ajatuksia, ja päähenkilön oli tarkoitus pelätä itseään ja yksinäisyyttä. Tytille ne olivat eräällä lailla näkyviäkin; hän kuvitteli niille hyönteisen tapaiset muodot, ampiaisen pään ja rukoilijasirkan sakset tai vastaavaa. Myönnän, oli sekavasti esitetty.

Lakun teksti oli sekava, vaikkakin mukavan paniikinomainen - täysin erilainen kuin Sipin kertomus. Pelko oli pääosassa ja hallitsevana. Sipi puhui jotain hissistä; itselleni tuli mielikuva jonkinlaisesta junasta tai muusta suljetusta tilasta, jossa oli automaattiset liukuovet, enkä ymmärtänyt lattian kohokamista ollenkaan. ^^; Näin tarkemmin ajateltuna se kuvastaa nimenomaan hissiä. Tämä tuntui oikeasti sille, että se olisi kerrottu paniikissa ja lauseet olisivat siksi sekavia. Esimerkiksi kohta, jossa nainen (ei kertoja) astui hissiin ja joutui päähenkilön potkimaksi, oli minulle epäselvä. Nainen ilmestyi kuin tyhjästä. Muutamia kielellisiä epäselvyyksiä/virheitä oli, muttei pahoja. Pidin tästä kuitenkin jollain tapaa.