Pyro
10.4.2006, 9:46:51
Pidän lomaa kirjoittamisesta tämän minityöni jälkeen sellaiset pari kuukautta, minkä pidän myös suruaikanani.
En kerjää tällä sääliä tai mitään muutakaan vaan laitan tämän työn tänne ihan omana itsenään muiden arvioitavaksi ja kommentoitavaksi.
Kirjoitettu minämuodossa ja edustaa näin kymmenettä tarinaa jotka olen kirjoittanut tällä tyylillä.
Nyt ajatellen tämänhän voisi luokitella jonkin sortin muistelmaksi.
Vaarini Pekka Uski kuoli 1.4.2006 kymmenen vuoden Alzheimer Lewy-oireyhtymän jälkeen, tämä kirjoitelma on omistettu kokonaisuudessaan hänelle ja kertaa hieman fiktiivisesti (tapahtumat kuitenkin aitoja) väännellen meidän yhteisiä aikojamme tässä jumalan hylkäämässä maailmassa.
Alkuperäinen työ on kirjoitettu käsin ruutupaperille ja sisältää piirrustuksia. Näiden kuvien skannaaminen on kuitenkin mahdotonta, sillä työ tuli poltettua samana päivänä kun vaarini kuoli, kopio työstä ilman kuvia on kuitenkin yhä koneellani.
Varoitus herkkätunteisille, tämä teksti voi aiheuttaa itkukohtauksia.
(no ainakin minulle ;D )
Pitemmittä puheitta siis....:
Kunnianosoitus Muistoille
Elämä on kuin ohitse kelluva kaarnanpala välkehtivässä joessa.
Joen valo välkehtii hetken, kunnes se kuivuu ja tilalle jää vain kuiva halkeillut maa.
Muistojen elättämät toivon ja ilon kasvit lopulta muuttuvat ruskeiksi ja kuivuvat pois, kunnes jäljellä ei ole enää mitään muuta kuin ontto ja tyhjä autiomaa sydämen reunamailla.
Kuitenkin hyvien muistojen vesipisara, kyynel, voi herättää jonkun niistä kauan edesmenneistä kasveista eloon hetkeksi ja muistuttaa kaarnanpalasta, joka joskus matkasi suurta vesimassaa pitkin.
Hakkaan vanhaa puuta juuri saamallani puukolla ja upotan sormeni kaarnapalan reunoihin repiäkseni sen irti.
Kaarna irtoaa ja käännyn iloisesti esittämään sitä kivellä lehtipurjetta tekevälle isoisälleni joka hymyilee ja kertoo kaarnanpalan olevan täydellinen.
"Pappa?" Sanon astellessani isoisäni viereen katselemaan lehtipurjetta. Isoisä katsoo minua kysyvästi ja hymyilee. Hän on tuhti vanha mies, hänen päällään on sinimustavalkoraidallinen paita ja farkut, hänen päässään on sinimusta lippalakki.
"Miten tuo saadaan tähän kiinni?" Näytän kaarnanpalaa isoisälleni ja hän ottaa sen minulta.
"Katso, siihen pitää laittaa tarpeaksi syvä reikä." Tarkastelen tarkkaan kun isoisä kaivertaa puukon kärjellä varovasti kaarnan palaan pikkuriikkisen reiän ja asettaa lehtipurjeen maston siihen. Sitten isoisä vuoli pari kertaa kaarnanpalan reunoja tehden ne tasaisiksi.
"No, lasketaanko se jokeen?" Isoisä kysyy ja antaa pikku kaarnaveneen käsiini. Vilkaisen ohimennen kauemmas. Olemme leikkipuiston reunamilla, vähän matkan päässä kalliolla on iso kiipeilyteline jossa hetki sitten roikuin ja kauempana sinertävä leikkipuiston talo, jonka pihalla lapset leikkivät sellaisen muovisen vesitien ja laivojen kanssa.
Katson taas isoisää ja nyökkään, kävelemme yhdessä muutaman askeleen päässä olevalle purolle, joka oli minun mielestäni valtaisan suuri joki.
Kumarrun ja laitan kaarnaveneen veteen.
Kaarnavene kellahtaa ja isoisä nappaa sen kiinni.
"Laitetaan se yhdessä niin ehkä se pysyy pystyssä."
Asetan kaarnaveneen puron laineille varovasti isoisän käsi omani päällä ja päästän irti.
Katson haltioissani kuinka vene ratsastaa puroa pitkin lopulta alas pientä putousta ja sitten pois näkyvistä. Nauran onnellisena.
Se toimi.
Tuosta päivästä on kauan aikaa, puro on nykyään kuivunut, mutta puu josta tapasin ottaa kaarnat on yhä siellä. Jopa se puu johon kaiversin viisivuotiaana isovaarini avulla päivämäärät milloin kukin kaarnavene laskettiin veteen. Kaiverrusta ei voi enää lukea ilman että puun kuoreen koskee, mutta se on yhä siinä ja kävelen sen saman tutun leikkipuiston ohitse joka viikko matkallani bussipysäkille.
Inhoan koulua, olen aina inhonnut. Varsinkin siksi koska kuvaamataidon tunnilla opettaja ei keksi muuta kuin solvata kykyjäni.
Olen 11 vuotias, innokas maalari ja kirjoittaja ja intensiivinen mummon ja papan luona vierailija. Joka ikinen päivä kun viimeinen kello soi, nappaan reppuni selkään ja juoksen koko matkan mummolle ja papalle.
Tämä päivä oli erityinen.
Tänään maalaisin öljyväreillä isoisän kanssa parvekkeella.
Se öljyvärityö on nyt sohvan takana. Siinä on iso tulivuori, dinosauruksia ja puita. Mielestäni se näyttää tyhmältä enkä juurikaan halua katsella sitä.
Isoisä pelottaa minua enkä tykkää olla hänen kanssaan paljoa samassa huoneessa. Pappa kaatuilee, unohtelee ja pitää sotilasharjoituksia kotona näkymättömille kadeteille. Välillä hän uhkailee minua yhdellä sotilasurallaan ansaitsemistaan kunniamiekoista eikä muista kuka olen.
Vihaan häntä.
Pelkään häntä.
Toivon että hän kuolisi.
Mutta miksi minä sitten itken? Se on muistojen syytä, toivon että ne kuihtuisivat pois ja tuuli hajottaisi ne miljooniksi tomuhiukkasiksi.
Huomaan ajavani pyörällä kohti Kotikalliota, paikkaa jossa isoisää hoidetaan. Paras ystäväni on mukana.
On syksy, lehdet alkavat kellertyä ja putoilla pois kuten ne hyvät muistot mitkä minulla isoisästä oli pienempänä.
Muistot, joita en halua muistaa.
Uskottelen itselleni ettei isoisä merkitse minulle mitää, etten rakastaisi häntä. Kerron kaikille käyväni katsomassa isoisää vain mummini vuoksi, jotta mummillani olisi helpompi olla.
Isoisä on pyörätuolissa omassa huoneessaan, paras ystäväni istuu sivummalla ja katselee isoisäni nuoruudessa maalaamia maisemia. Minä istun pöydän ääressä ja piirrän isoisälleni kukkia.
Miksi minä piirrän hänelle kukkia?
Koska hän piti kukista.
Niin, hän PITI niistä. Mutta miksi minä välittäisin? Isoisä ei ole enää se isoisä jonka tunsin, hän on vain hymyilevä kuori.
Vain kuori, josta sielu on jo kauan sitten karannut, tai kuori johon sielu on vangittuna eikä pääse pois.
Isoisästä jonka tunsin on jäljellä vain kasvot ja ruumis joka kummittelee elävän muiston lailla minua nukahtaessani. Toivon sen muiston kuolevan.
Aprillia! Aprillia! Syö silliä! Juo kuravettä päälle!
Sano se...
Sano...
Pyyhin kyyneliä kasvoiltani ja puristan isoisän kohmeista sileää jäykkää kättä kuin se olisi viimeinen tärkeä asiani tässä maailmassa, josta en halua luopua.
Muiden läsnäolevien suru tuntuu vähäpätöiseltä minun suruuni verrattuna, ja tunnen suunnatonta vihaa.
Että kehtasi kuolla.
Tyhmä pila.
Herää jo.
Huoneessa isoisän lähellä leijuu sokeriveden tuoksu, haju, jonka olen aina mieltänyt kuoleman hajuksi. Olen haistanut sen kaikissa kuolleissa ihmisissä, sokeri on kuoleman ominaistuoksu.
Sokeri kertoo Kuoleman käyneen täällä.
Minun tekee mieli lyödä isoisän unenomaisia kasvoja kovaa ja pakottaa hänet heräämään mutta en uskalla muiden läsnäollessa...
Nuo muut... mummi, se mies jonka kanssa mummi petti isoisää ja paras ystäväni.
Kuolema on vapautus, kuoleman jälkeen ei ole tuskia.
Kuolema on ilo.
Miksi minä en iloitse? Miksi minä en voi olla iloinen isoisän kuolemasta kuten mummi? Miksi minä ajattelen itsekkäästi ja toivon isoisän heräävän?
Minun on myönnettävä, että rakastin häntä.
Rakastin häntä niin paljon että halusin unohtaa.
Rakastin häntä niin paljon että toivoin hänen kuolemaansa vaikka en halunnut sitä.
Lauluni kohoaa kirkossa siivilleen...
Se kohoaa kuin valkoinen kyyhkynen kohti taivaan säkenöivää sineä.
Annan kyynelten valua pitkin poskiani suomenlipulla päälystetyn arkun vieressä, jonka keskellä on yksi punainen ruusu. Silti ääneni ei hajoa kuin jäädytetty lasi.
En anna sen hajota.
Lauluni on viimeinen asia, jonka voin antaa minua rakastaneelle ihmiselle.
Se on kunnianosoitus niille muistoille, joita tulen säilyttämään sydämessäni ikuisesti.
Lauluni pistää sen vanhan muistojen puron jälleen virtaamaan. Puron, jota pitkin kerran seilasi minun ja isoisän yhteinen kaarnavene.
En kerjää tällä sääliä tai mitään muutakaan vaan laitan tämän työn tänne ihan omana itsenään muiden arvioitavaksi ja kommentoitavaksi.
Kirjoitettu minämuodossa ja edustaa näin kymmenettä tarinaa jotka olen kirjoittanut tällä tyylillä.
Nyt ajatellen tämänhän voisi luokitella jonkin sortin muistelmaksi.
Vaarini Pekka Uski kuoli 1.4.2006 kymmenen vuoden Alzheimer Lewy-oireyhtymän jälkeen, tämä kirjoitelma on omistettu kokonaisuudessaan hänelle ja kertaa hieman fiktiivisesti (tapahtumat kuitenkin aitoja) väännellen meidän yhteisiä aikojamme tässä jumalan hylkäämässä maailmassa.
Alkuperäinen työ on kirjoitettu käsin ruutupaperille ja sisältää piirrustuksia. Näiden kuvien skannaaminen on kuitenkin mahdotonta, sillä työ tuli poltettua samana päivänä kun vaarini kuoli, kopio työstä ilman kuvia on kuitenkin yhä koneellani.
Varoitus herkkätunteisille, tämä teksti voi aiheuttaa itkukohtauksia.
(no ainakin minulle ;D )
Pitemmittä puheitta siis....:
Kunnianosoitus Muistoille
Elämä on kuin ohitse kelluva kaarnanpala välkehtivässä joessa.
Joen valo välkehtii hetken, kunnes se kuivuu ja tilalle jää vain kuiva halkeillut maa.
Muistojen elättämät toivon ja ilon kasvit lopulta muuttuvat ruskeiksi ja kuivuvat pois, kunnes jäljellä ei ole enää mitään muuta kuin ontto ja tyhjä autiomaa sydämen reunamailla.
Kuitenkin hyvien muistojen vesipisara, kyynel, voi herättää jonkun niistä kauan edesmenneistä kasveista eloon hetkeksi ja muistuttaa kaarnanpalasta, joka joskus matkasi suurta vesimassaa pitkin.
Hakkaan vanhaa puuta juuri saamallani puukolla ja upotan sormeni kaarnapalan reunoihin repiäkseni sen irti.
Kaarna irtoaa ja käännyn iloisesti esittämään sitä kivellä lehtipurjetta tekevälle isoisälleni joka hymyilee ja kertoo kaarnanpalan olevan täydellinen.
"Pappa?" Sanon astellessani isoisäni viereen katselemaan lehtipurjetta. Isoisä katsoo minua kysyvästi ja hymyilee. Hän on tuhti vanha mies, hänen päällään on sinimustavalkoraidallinen paita ja farkut, hänen päässään on sinimusta lippalakki.
"Miten tuo saadaan tähän kiinni?" Näytän kaarnanpalaa isoisälleni ja hän ottaa sen minulta.
"Katso, siihen pitää laittaa tarpeaksi syvä reikä." Tarkastelen tarkkaan kun isoisä kaivertaa puukon kärjellä varovasti kaarnan palaan pikkuriikkisen reiän ja asettaa lehtipurjeen maston siihen. Sitten isoisä vuoli pari kertaa kaarnanpalan reunoja tehden ne tasaisiksi.
"No, lasketaanko se jokeen?" Isoisä kysyy ja antaa pikku kaarnaveneen käsiini. Vilkaisen ohimennen kauemmas. Olemme leikkipuiston reunamilla, vähän matkan päässä kalliolla on iso kiipeilyteline jossa hetki sitten roikuin ja kauempana sinertävä leikkipuiston talo, jonka pihalla lapset leikkivät sellaisen muovisen vesitien ja laivojen kanssa.
Katson taas isoisää ja nyökkään, kävelemme yhdessä muutaman askeleen päässä olevalle purolle, joka oli minun mielestäni valtaisan suuri joki.
Kumarrun ja laitan kaarnaveneen veteen.
Kaarnavene kellahtaa ja isoisä nappaa sen kiinni.
"Laitetaan se yhdessä niin ehkä se pysyy pystyssä."
Asetan kaarnaveneen puron laineille varovasti isoisän käsi omani päällä ja päästän irti.
Katson haltioissani kuinka vene ratsastaa puroa pitkin lopulta alas pientä putousta ja sitten pois näkyvistä. Nauran onnellisena.
Se toimi.
Tuosta päivästä on kauan aikaa, puro on nykyään kuivunut, mutta puu josta tapasin ottaa kaarnat on yhä siellä. Jopa se puu johon kaiversin viisivuotiaana isovaarini avulla päivämäärät milloin kukin kaarnavene laskettiin veteen. Kaiverrusta ei voi enää lukea ilman että puun kuoreen koskee, mutta se on yhä siinä ja kävelen sen saman tutun leikkipuiston ohitse joka viikko matkallani bussipysäkille.
Inhoan koulua, olen aina inhonnut. Varsinkin siksi koska kuvaamataidon tunnilla opettaja ei keksi muuta kuin solvata kykyjäni.
Olen 11 vuotias, innokas maalari ja kirjoittaja ja intensiivinen mummon ja papan luona vierailija. Joka ikinen päivä kun viimeinen kello soi, nappaan reppuni selkään ja juoksen koko matkan mummolle ja papalle.
Tämä päivä oli erityinen.
Tänään maalaisin öljyväreillä isoisän kanssa parvekkeella.
Se öljyvärityö on nyt sohvan takana. Siinä on iso tulivuori, dinosauruksia ja puita. Mielestäni se näyttää tyhmältä enkä juurikaan halua katsella sitä.
Isoisä pelottaa minua enkä tykkää olla hänen kanssaan paljoa samassa huoneessa. Pappa kaatuilee, unohtelee ja pitää sotilasharjoituksia kotona näkymättömille kadeteille. Välillä hän uhkailee minua yhdellä sotilasurallaan ansaitsemistaan kunniamiekoista eikä muista kuka olen.
Vihaan häntä.
Pelkään häntä.
Toivon että hän kuolisi.
Mutta miksi minä sitten itken? Se on muistojen syytä, toivon että ne kuihtuisivat pois ja tuuli hajottaisi ne miljooniksi tomuhiukkasiksi.
Huomaan ajavani pyörällä kohti Kotikalliota, paikkaa jossa isoisää hoidetaan. Paras ystäväni on mukana.
On syksy, lehdet alkavat kellertyä ja putoilla pois kuten ne hyvät muistot mitkä minulla isoisästä oli pienempänä.
Muistot, joita en halua muistaa.
Uskottelen itselleni ettei isoisä merkitse minulle mitää, etten rakastaisi häntä. Kerron kaikille käyväni katsomassa isoisää vain mummini vuoksi, jotta mummillani olisi helpompi olla.
Isoisä on pyörätuolissa omassa huoneessaan, paras ystäväni istuu sivummalla ja katselee isoisäni nuoruudessa maalaamia maisemia. Minä istun pöydän ääressä ja piirrän isoisälleni kukkia.
Miksi minä piirrän hänelle kukkia?
Koska hän piti kukista.
Niin, hän PITI niistä. Mutta miksi minä välittäisin? Isoisä ei ole enää se isoisä jonka tunsin, hän on vain hymyilevä kuori.
Vain kuori, josta sielu on jo kauan sitten karannut, tai kuori johon sielu on vangittuna eikä pääse pois.
Isoisästä jonka tunsin on jäljellä vain kasvot ja ruumis joka kummittelee elävän muiston lailla minua nukahtaessani. Toivon sen muiston kuolevan.
Aprillia! Aprillia! Syö silliä! Juo kuravettä päälle!
Sano se...
Sano...
Pyyhin kyyneliä kasvoiltani ja puristan isoisän kohmeista sileää jäykkää kättä kuin se olisi viimeinen tärkeä asiani tässä maailmassa, josta en halua luopua.
Muiden läsnäolevien suru tuntuu vähäpätöiseltä minun suruuni verrattuna, ja tunnen suunnatonta vihaa.
Että kehtasi kuolla.
Tyhmä pila.
Herää jo.
Huoneessa isoisän lähellä leijuu sokeriveden tuoksu, haju, jonka olen aina mieltänyt kuoleman hajuksi. Olen haistanut sen kaikissa kuolleissa ihmisissä, sokeri on kuoleman ominaistuoksu.
Sokeri kertoo Kuoleman käyneen täällä.
Minun tekee mieli lyödä isoisän unenomaisia kasvoja kovaa ja pakottaa hänet heräämään mutta en uskalla muiden läsnäollessa...
Nuo muut... mummi, se mies jonka kanssa mummi petti isoisää ja paras ystäväni.
Kuolema on vapautus, kuoleman jälkeen ei ole tuskia.
Kuolema on ilo.
Miksi minä en iloitse? Miksi minä en voi olla iloinen isoisän kuolemasta kuten mummi? Miksi minä ajattelen itsekkäästi ja toivon isoisän heräävän?
Minun on myönnettävä, että rakastin häntä.
Rakastin häntä niin paljon että halusin unohtaa.
Rakastin häntä niin paljon että toivoin hänen kuolemaansa vaikka en halunnut sitä.
Lauluni kohoaa kirkossa siivilleen...
Se kohoaa kuin valkoinen kyyhkynen kohti taivaan säkenöivää sineä.
Annan kyynelten valua pitkin poskiani suomenlipulla päälystetyn arkun vieressä, jonka keskellä on yksi punainen ruusu. Silti ääneni ei hajoa kuin jäädytetty lasi.
En anna sen hajota.
Lauluni on viimeinen asia, jonka voin antaa minua rakastaneelle ihmiselle.
Se on kunnianosoitus niille muistoille, joita tulen säilyttämään sydämessäni ikuisesti.
Lauluni pistää sen vanhan muistojen puron jälleen virtaamaan. Puron, jota pitkin kerran seilasi minun ja isoisän yhteinen kaarnavene.