Kirjoitelmani alku (K15?)

[Hukka]

Tässä muutama päivä sitten pyysin eräässä topicissa ihmisiä keksimään minulle muutaman hahmon kauhuelementtejä sisältävään tarinaani. Muutamia oikein hyviä ehdotuksia tuli, mutta vasta yhtä niistä olen käyttänyt tässä tarinan alussa. Voin sanoa jo nyt, ettei kyseessä on mielestäni hyvin vähän omaperäinen aloitus, mutta lupaan tehdä moiselle jotakin tarinan kehittyessä.

Eli tässä olisi alku, toivon että joku jaksaa lukea ja kommentoida. Kopsasin tekstin eräältä toiselta foorumilta, joten kappalejaot ovat aika varmasti menneet päin seiniä. Toivon, ettei se hirvittävästi haittaa lukemista:

* * *
Sinä iltana paistoi aurinko.

Jack Raven kääntyi kotiinsa vievälle pihatielle ja ihaili hetken kaksikerroksisen talonsa takana punertavaa auringonlaskua. Koko päivän hän oli ollut mukana erilaisissa kokouksissa, kirjoitellut muistiinpanoja ja puhtaaksikirjoittanut kokouspöytäkirjoja ja kun hän viimein kello kahdeksan aikaan sai työnsä päätökseen, oli hän enemmän kuin hyvillään. Hän kävi yksin syömässä eräässä hampurilaispaikassa kaupungin laidalla, ennen kuin lähti ajamaan kohti Haybridgen pikkukaupunkia, 20 km pohjoiseen hänen työpaikastaan.
Puolisen tuntia ajettuaan hän viimein saapui kotiin ja huokaisi helpottuneena. Edessä olisi viikonloppu, ei puhettakaan töiden tekemisestä tai minnekään lähtemisestä. Pari rentouttavaa koti-iltaa Jenniferin kanssa, elokuvia, hyvää ruokaa ja sitäkin parempaa seksiä. Hymy levisi hänen kasvoilleen kun hän ajattelikin moista. Hän pysäköi auton tuttuun tapaansa autokatokseen ja nousi ulos.

Oli jo aika hämärää ja näytti siltä, että Jennifer oli jo mennyt nukkumaan. Kello oli vasta vähän yli yhdeksän, mutta tytöllä oli tapana nukahtaa aikaisin silloin kun Jack ei ollut illalla kotona. Jack koetti etuovea, vaikka tiesi sen olevan lukossa. Jennifer pelkäsi edelleen. Hän hapuili kotiavaimia taskustaan ja sai oven hieman vaivoin aukaistua. Sisällä oli haudanhiljaista. Se sai hänet aina tuntemaan olonsa epämukavaksi ja siksi hänellä olikin tapana kävellä ympärilleen katsomatta suoraan eteisen valonkatkaisijalle. Yksi napsautus, noin, ja koko alakerta oli valaistu. Hän tunsi olonsa heti paljon huojentuneemmaksi.
Jack riisui takkinsa peilin edessä ja ihaili ennen sitä hetken bisnesmiesmäistä olemustaan. Hänellä oli yllään musta, hyvin istuva puvuntakki ja sen alla valkoinen paita, jonka helmat hän oli työntänyt mustien, suorien housujensa alle. Hänellä oli jalassaan tyylikkäät nahkakengät sekä kaulassaan punainen kravatti.
- Näytät ihan agentilta, oli Jennifer hymyillyt kun Jack palasi ensimmäisenä työpäivänään kotiin.
- Parittajalta sinä näytät, oli Edward nauranut ja saanut sen jälkeen uskomattoman yskänpuuskan. Jennifer oli säikkynyt moista niin, että oli ollut valmis soittamaan ambulanssin (Edward ei nimittäin ollut enää mikään nuorimies ja hänen terveydessäänkään ollut paljoa kehumista) mutta mies oli kieltänyt moisen.
Jack jatkoi itsensä katselemista. Mustat, pystyyn kammatut hiukset olivat päivän aikana ehtineet hieman lasahtaa. Hänen kasvonsa olivat nuorekkaat ja poikamainen suloisuus sekä miehekäs komeus olivat edelleen tallella. Hän täyttäisi sinä kesänä 25 vuotta.

- Tulisitko sinä jo nukkumaan? kuiskasi Jennifer. Jack oli kavunnut yläkertaan heidän makuuhuoneeseensa, joka oli samalla hänen työhuoneensa. Hän istui työpöytänsä äärellä tuijottaen ilmeettömästi valokuvaa, jonka Jennifer oli puhdistanut pölystä ja asettanut sitten takaisin paikoilleen. Ehkä juuri kehysten säkenöivä puhtaus oli saanut Jackin taas kiinnittämään huomionsa siihen.
- Jack? tyttö kuiskasi taas. Jack oli aluksi epäillyt tämän puhuvan vain unissaan (taas), mutta huomasi hänen makaavan heidän vuoteessaan kyljellään, kasvot häneen päin ja silmät kirkkaana loistaen. Hän on niin kaunis, ajatteli Jack ja hymyili taas niin, ettei itsekään sitä aluksi huomannut ja vastasi sitten:
- Odota hetki, kulta. Käyn ensin suihkussa.
Jennifer nyökkäsi verkkaasti ja sulki sitten taas silmänsä. Jack katseli häntä hetken, hymyili ja nousi ylös. Sitten hän meni sänkyyn ja kuiskasi tyttönsä korvaan:
- Eiköhän suihkuun voi mennä myöhemminkin.

Paljon myöhemmin sinä yönä he makasivat hiljaa vierekkäin kuunnellen kevätyön ääniä avoimesta ikkunasta. Jennifer makasi Jackin kainalossa ja kosketteli toisella kädellään hänen hikistä vartaloaan, josta saattoi jo erottaa vatsalihasten ääriviivat. (Jack oli aloittanut treenaamisen puoli vuotta sitten. Hän oli tarvinnut niin paljon muuta ajateltavaa.) Hän makasi puoliksi istuallaan nojaten sängyn päätyä vasten nostettuun tyynyyn ja silitteli Jenniferin hiuksia silmät kiinni. Oli niin rauhallista.
- Pikkuinen, kuiskasi Jack ja tunsi, kuinka Jennifer hätkähti lähes huomaamattomasti. Hän oli ollut ilmeisesti ihan nukahtamaisillaan, mutta tunnistettuaan vanhan lempinimensä (Jack oli jo heidän seurustelusuhteensa alkuaikoina kutsunut häntä pikkuiseksi) hän havahtui kokonaan hereille.
- Niin? hän vastasi ja jäi odottamaan Jackin sanoja. Hänellä on taas se ääni, Jennifer ajatteli. Se ääni, joka kertoo, että hän epäröi sanojaan eikä tiedä miten muotoilla lauseistaan järkeviä. Jackille kävi niin usein.
- Minä rakastan sinua.
Jennifer hymyili salaa itsekseen. Jack-ressu. Hän oli sellainen tyyppi, jolla oli kovan työn ja tuskan takana kertoa tunteistaan, sillä pohjimmiltaan hän oli hyvin ujo ja hiljainen kaveri. Entinen koulukiusattu, itse asiassa. Jack oli pienempänä ollut hyvin luiseva ja pienikokoinen kaveri, jolla oli herkkä nenä. Pienikin kopsautus aiheutti valtavan nenäverenvuodon ja yleensä hänen liikuntatuntinsa päätyivät kouluterveydenhoitajan huoneeseen, joka oli täynnä seksistä ja huumeista valistavia julisteita. Ja luokkatoverit ilkkuvat. Verinenäksi he häntä kutsuivat yläasteelle saakka, jolloin kuvioon astuivat mopot ja tytöt, eikä romuluisen rääpäleen kiusaamisessa enää yllättäen ollutkaan mitään hohtoa.
- Niin minäkin sinua, vastasi Jennifer ja kömpi hänen päälleen nelinkontin. Hänen mustat, pitkät hiuksensa valuivat hänen kasvoilleen kun hän istui hajareisin Jackin vatsan päälle. Jack ihaili hänen kauniita kasvojaan ja hyvää vartaloaan. Jennifer näytti niin suoloiselta musta toppi ja mustat pikkuhousut päällään. Melkein 5 vuotta nuoremmalta. Todellisuudessa hän oli 21-vuotias.
Jennifer kurottautui suutelemaan Jackia ja hetken aikaa he taas leijuivat omissa maailmoissaan pidelleen toisistaan kiinni. Kun tyttö lopulta irrottautui suudelmasta, heidän kummankin kasvoille oli levinnyt hymy. Jenniferin silmät… Ne eivät… Ne olivat täynnä surua. Ja ne tulisivat aina olemaankin. Hän ei koskaan toipuisi.

Sinä yönä Jennifer näki jälleen saman unen kuten lähes jokaisena yönä puolen vuoden ajan. Hän oli taas samaisessa sairaalahuoneessa kuin silloinkin, sinä yönä kun hän joutui todistamaan lapsensa kuoleman, kuoleman, joka oli ollut kaukana normaalista.
Valkoiset seinät näyttivät niin uhkaavilta, Jennifer saattoi erottaa niissä tummia tahroja. Verta? Hän istui tuolillaan tyttärensä vuoteen vieressä pidellen häntä tiukasti kädestä. Siinä hän oli istunut ja valvonut monta yötä, vaikka lääkärit ja hoitajat olivat passittaneet hänet useaan otteeseen kotiin nukkumaan. Hänellä oli ollut tunne, ettei Amanda jaksaisi taistella enää kauaa. Hän halusi olla tyttärensä luona kun tämä hengittäisi viimeisen kerran.
Hän istui tuolissaan kauhusta jäykkänä ja tuijotti veren tahrimia seiniä. Pian se saapuisi. Amandan ote heltyisi sen viedessä hänet mennessään. Se tulisi ja veisi hänen pienen tyttärensä. Amandan kasvot olivat sinertävät ja hänen silmänsä aavemaisen harmaat, tyhjät. Kuolleet. Ja Amanda haukkoi henkeään ja taisteli elämästään, eikä Jennifer voinut muuta kuin katsoa vierestä, pitää häntä kädestä ja hokea:
- Kaikki on pian ohi, kultapieni. Pian kipu laantuu. Sinuun ei satu enää kauaa, jaksa vielä hetki.
Ja hänenkin silmänsä muuttuivat tyhjiksi. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan ja kylmä, tuulta muistuttava vire kulki huoneen poikki. Valot hämärtyivät kuin huonossa kauhuelokuvassa. Ja hän olisi siinä mukana.

Jennifer näki huoneen ovessa olevasta ikkunasta tumman, lähes muodottoman hahmon. Sieltä se tulisi. Sieltä se tulisi ja veisi hänen lapsensa. Voi hyvä jumala, mikset anna tämän jo loppua? Ovi alkoi aueta hitaasti ja Amanda alkoi vääntelehtiä ja hänen kurkkunsa alkoi korista.
- Hänen keuhkonsa täyttyivät verestä, neiti Wolf. Me emme ole ikinä törmänneet mihinkään vastaavaan, Jennifer kuuli mielessään lääkärin sanat samalla kun ovi avautui. Hän ei voinut erottaa hahmosta muuta kuin ääriviivat. Se ei ole ihminen, ei sinne päinkään. Se on… Se on…

- Jennifer! Jennifer, herranjumala herää!
Hän ampaisi istualleen kuin raketti ja tunsi Jackin lämpimän käden olkapäällään. Hiki valui virtanaan hänen kasvojaan pitkin ja hänen oli vaikea puhua:
- Jack! Jack, se vei Amandan! Voi pyhä luoja, se vei meidän tyttäremme!
Jack sulki hänet syliinsä ja silitti hänen hiuksiaan kuiskaillen samalla hänen korvaansa:
- Jenn, se oli vain unta. Rauhoitu, kulta. Sinä näit vain unta.
Taas.



Eli semmoinen. Antaa tulla kommenttia. Jatkoa tulossa lähiaikoina.

[Snage]

Luin tuon kokonaan ja oli kelpo alku. Pari asiaa jäi mietityttämään. Kuka on Edward? Ja hupskeikkaa olenpas alaikäinen?
Aluksi tuntui siltä, että eihän tätä millään jaksa. Aloitin kumminkin lukemaan ollakseni mieliksi. Kun luin sitä vähän aikaa, rupesin lukemaan lisää. Se muuttui mielenkiintoiseksi. Hyvin kerrottu. Hyvä kokonaisuus, tulen lukemaan jatkon. Tuosta kappalejaosta vielä, ei haitannut lukemista. Hyvä teksti.

[Pyro]

OMG! o.o mikä se on? mikä mikä mikä? Mikä vei Amandan? o.o

Jännittävä tarina, oikein oivallinen alku!
Pitihän minun lukea tämä kun hahmonikin sinun käyttöösi annoin :3

Nyt sitten odottelen vain innoissani jatkoa, alku on tosiaan semmoinen, että lupaa hyvää.

[Real Emotion]

Aloitetaan ensin valituksista, niin tulee parempi mieli loppua kohti. ^^ Elikkäs virkkeenmuodostukset olivat muutamissa kohdissa minusta hieman epäloogisia, mutta olen aivan totaalisen huono korjaamaan niitä. Sanajärjestykseen kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota.

Sitten nämä sulkeet:

(Edward ei nimittäin ollut enää mikään nuorimies ja hänen terveydessäänkään ollut paljoa kehumista)

(Jack oli aloittanut treenaamisen puoli vuotta sitten. Hän oli tarvinnut niin paljon muuta ajateltavaa.)
Laitoin niistä nyt vain pari esimerkkiä, vaikka siellä oli enemmänkin. Nyt antaisin sinulle neuvon, että vältä mahdollisimman paljon sulkeiden käyttöä. Niiden tunkeminen tekstiin ei ole väärin, mutta ne ovat aina ikään kuin eräänlainen pakokeino. Sulkeet sotkevat helposti lukijan ajatuksia, eivätkä ne ole paras mahdollinen tapa kirjoitelmiin. Ja jeees, Ed on on mukana, :D Sinun lienee paras esitellä syy hahmon liittymiseen Jackiin ja Jenniferiin pian, sillä Snage sitä jo ihmettelikin.


Hän oli sellainen tyyppi, jolla oli kovan työn ja tuskan takana kertoa tunteistaan, sillä pohjimmiltaan hän oli hyvin ujo ja hiljainen kaveri. Entinen koulukiusattu, itse asiassa. Jack oli pienempänä ollut hyvin luiseva ja pienikokoinen kaveri, jolla oli herkkä nenä. Pienikin kopsautus aiheutti valtavan nenäverenvuodon ja yleensä hänen liikuntatuntinsa päätyivät kouluterveydenhoitajan huoneeseen, joka oli täynnä seksistä ja huumeista valistavia julisteita. Ja luokkatoverit ilkkuvat. Verinenäksi he häntä kutsuivat yläasteelle saakka, jolloin kuvioon astuivat mopot ja tytöt, eikä romuluisen rääpäleen kiusaamisessa enää yllättäen ollutkaan mitään hohtoa.
Tuosta Jackin kuvailemisesta pidän kovasti. Hyvinhän se sinulta sujuu. Etenkin tuo romuluinen oli minusta hyvä. Erikoinen adjektiivi, josta kiinnostuu välttämättä. Tämä kohta oli muuten todella hyvä, mitä nyt siitä vielä huomauttelen, että "joka oli täynnä seksistä ja huumeista valistavia julisteita" oli sinäänsä aika turha maininta, sillä se oli esitetty kovin irrallisena asian yhteydessä. Kuulosti siltä, niin kuin tuo lausahdus olisi ollut väkisin muodostettu.

Mietin jonkin aikaa, että oletko nyt kirjoittamassa romanttista tarinaa, vai pitikö tämän olla kauhujuttu. Noh, sitten niitä pelottavampia elementtejä alkoi ilmestymään, ja tulin hyvin uteliaaksi Jenniferin elämästä. Tykkään kovasti tästä ja haluan ehdottomasti lukea lisää.

Hee, minäkin muuten laitan tästä lähtien tarinoihin K15 -merkinnän. Kaikki uteliaat jyräävät lukemaan kertomuksiani. ^^

[Roxsheena]

Hmmh, aika mielenkiintoinen aloitus. Teksti ei ollut liian raskaslukuista eikä lukija ehtinyt tylsistyä missään vaiheessa. Jack on aika ahkerasti ainakin mediassa pyörivä nimi, joten olisi voinut toivoa jotain toista vähän vaihteeksi. Mutta ei tämä mainio aloitus tietenkään yhteen nimeen kaadu, joten seuraan mielelläni miten tarina lähtee käyntiin.

Jackin lapsuudessa oli pelottavia yhteensattumia minun tuntemani henkilön kanssa, joten hieman niskakarvat nousivat (hyvällä tavalla) pystyyn lukiessani ^^''. En olisi arvannut Jenniferin trauman johtuvan moisesta kauheudesta, mutta muuten naikkonen jäi jotenkin hirveän etäiseksi ja persoonattomaksi :/. Vaikutti toki ulkoisesti mallinmittaiselta pimulta, mutta ehkä häneen saadaan vielä särmää myöhemmin.

Oli muuten hauska ja erilainen tapa saada henkilöitä tarinaan tuossa hahmo-ketjussa :D. Toivottavasti saadaan jatkoa. Joo-o, seurailen ^^.

[Aiona]

Alku oli - omalaatuinen. Toisaalta nuo sulkeet häiritsivät eikä niitä minun mielestäni pitäisi käyttää missään tarinassa. Sulkeiden sijasta voisit käyttää ajatusviivaa - . Erottaisi nuo huomautukset helpommin ja selkeämmin sekä näyttäisivät siltä, että oikein kunnolla liittyvät tarinaan - muussa tapauksessa sulkeet vain kuvaavat sitä, että niiden sisälle laitetut lauseet ovat vain muistutuksena kirjoittajalle itselleen.

Edwardista ei sitten kerrottu paljoa, hän jäikin kovin etäiseksi hahmoksi, mutta ehkäpä saamme jossain vaiheessa tietää hänestäkin lisää. Muutoin olet kirjoittanut juuri sopivasti kuvailua enkä sitä itse enempää kaipaa.. tai ehkä hiukan sittenkin. Hahmot jäivät kuitenkin hieman etäisiksi ja kaupunki, missä asuvat, on myös pimennossa.

Tjuuh, ihan hyvä tarinanalku tämä on. Katsoo nyt sitten, jaksanko jatkaa lukemista.

[Ze Shoopuf]

Hassua, miten usea valittaa sulkeiden käytöstä. Tiedän, se saattaa katkaista lukijan ajatuksen, mutta joskus se jopa sopii siihen. Eivät sulkeet aina ole paha juttu, jos kirjoittaja haluaa niitä tehokeinona käyttää. Tässä tekstissä osa sulkeista tuntui tosin töksähteleviltä ja ajatusviiva olisi usein sopinut paljon paremmin, mutta ei se ole niin, etteikö niitä koskaan voisi käyttää.

Itse tekstistä taas, hyvähän se oli. Alussa tosin esiintyi verbi "puhtaaksikirjoittaa". Minä olisin muokannut en muotoon "kirjoittaa puhtaaksi", sillä se kuulostaa mielestäni paljon sulavammalta. Myöskin ilmaus "20 km" oli hiukan kömpelö. "20 kilometriä" tai jopa "kaksikymmentä kilometriä" olisi sopinut paljon paremmin.

Hyvin kuitenkin piilotettu vihjeitä tulevasta tekstiin. Hyvä teksti oli, kiinnostaa varmaan jatkossakin.

[Hukka]

Kiitän oikein paljon kommenteista, joita tulikin yllättävän paljon.

Sulkeiden käytöstä sanoisin sen verran, että niistä on tullut eräänalinen "paha tapani". Sulkeet tulevat siis aika lailla luonnostaan ja olen kyllä pyrkinyt niiden käyttöä vähentää, mutta minkäs tiikeri raidoilleen mahtaa?

Yritän parhaani mukaan kehittää henkilöhahmoista, ainakin kahdesta päähenkilöstä, hieman mielenkiintoisempia ja sellaisia, että lukijoiden olisi helpompi samaistua heihin. Kirjoitan nyt ensimmäistä kertaa tarinaa, joka ei ole
mihinkään hömppähömppä-fantasiamaailmaan sijoittuva, joten ympäristön ja hahmojen kuvaaminen tulee olemaan aika hankalaa.

Ja let's jatketaan:

* * *

Siitä oli siis puoli vuotta.

Noiden piinaavien kuukausien ajan Jennifer oli herännyt lähes joka yö itkien ja huutaen tyttärensä nimeä ja joka kerta Jackin oli rauhoiteltava häntä, pideltävä häntä sylissään ja yritettävä saada hänet ymmärtämään sen olleen vain pahaa unta. Ikävä kyllä Jennifer tiesi, ettei se ollut ainoastaan painajaista. Niin todella oli tapahtunut. Jokin hirviö, jokin muodoton olento, oli vienyt hänen tyttärensä sinä yönä ja Jennifer oli ollut paikalla. Kukaan ei kuitenkaan uskonut häntä.
- Neiti Wolf, on hyvin ymmärrettävää, että lapsen menettäminen saa aikaan stressiä ja stressi taas saattaa aiheuttaa eräänlaisia… oli nuori naislääkäri selittänyt ja kääntynyt sitten katsomaan Jackiin päin. Jack ei katsonut takaisin. Hän oli laskenut päänsä käsiensä varaan, eikä ollut ollenkaan mukana heidän keskustelussaan.
- Eräänlaisia hallusinaatioita. Lapsen kuolema on kova paikka, lääkäri jatkoi. Silloin Jennifer oli vastannut itkun kähentämällä äänellään:
- Te siis väitätte, että minä olen hullu, niinkö?
Lääkäri meni hetkeksi täysin sanattomaksi. Lopulta hän kuitenkin vastasi:
- Tietenkään ette, neiti Wolf. Hullu te ette ole. Mutta lapsen menettäminen…
Sillä hetkellä Jennifer oli nostanut katseensa naisen silmiin. Lääkäri tuntui menevän jonkinlaiseen paniikkiin. Jenniferin silmissä oli jotakin saamarin pelottavaa, oli Jack ajatellut ja noussut sitten ylös tuoliltaan sanoen:
- Ehkä olisi parasta lähteä, Jenn.
Jennifer ei välittänyt hänen sanoistaan vaan kohdisti puheensa lääkärille:
- Minä jouduin todistamaan oman pienen tyttäreni luonnottoman kuoleman ja te sanotte, että minä olen hullu? Minä näin sen otuksen ennen kuin Amanda oli kuollut. Miten te voitte selittää moisen näyn sillä, että lapseni kuolema olisi sen aiheuttanut? Minä jumalauta istuin siinä huoneessa kun hän kuoli ja minä näin sen hirviön hänen kimpussaan!
- Neiti Wolf, minä en…
- Et ollut paikalla. Et totisesti ollut. Mutta minä olin ja minä näin, mitä Amandalle tapahtui. Hänet tapettiin, hän hukkui omaan vereensä. Miten te sen selitätte, tohtori? Kertokaa ihmeessä minullekin? Miten tavallisesta kuumetaudista kärsinyt tyttäreni yllättäen hukkuikin omaan vereensä? nyt Jenniferin ääressä oli jotakin äärimmäisen pelottavaa. Koko ajan hän oli hillinnyt itsensä eikä hän ollut korottanut ääntään kertaakaan. Se pelotti Jackia. Se todella pelotti.
- Me tutkimme tapausta parasta aikaa, neiti Wolf, lääkäri vastasi ja yritti kuulostaa uskottavalta.
- Eli teillä ei ole harmaintakaan aavistusta, mikä hänet tappoi, olenko oikeassa tohtori? Te ette tiedä mihin hän kuoli? Jennifer jatkoi. Jack sanoi taas jotakin siitä, että olisi ehkä parasta lähteä kotiin lepäämään, mutta tyttö ei vieläkään kuunnellut.
- Eihän, tohtori?
- Toistaiseksi ei, neiti Wolf.
- Aivan niin.
Ja näihin sanoihin Jennifer Wolf päätti keskustelun. He poistuivat Jackin kanssa sanaakaan toisilleen sanomatta ja ajoivat kotiin. Amandan kuolemasta oli silloin aikaa vajaa viikko.

Jack silitteli Jenniferin hiuksia ja istui hänen vierellään vuoteella. Hän oli joutunut antamaan tytölle taas rauhoittavia - lääkäri oli määrännyt niitä Jenniferille ”mahdollisten paniikkikohtausten varalta” - ja peitellyt hänet korvia myöten paksun täkin alle. Tyttö kuiskaili lääketokkurassa sanoja ja lauseita, joissa ei ollut mitään järkeä:
- Meillä oli kerran kissa, Jack… Nyt se ei enää kiipeä… Jack, äidillä oli kukkamekko sinä iltana… Kissa ei kiipeä…
- Nukuhan nyt, pikkuinen, Jack vastasi ja suuteli Jenniferiä poskelle. Kun tyttö oli taas nukahtanut, Jack nousi vuoteesta ja päätti lähteä alakertaan tekemään itselleen aamupalaa. Kello oli puoli viisi aamuyöllä.
Jack lähti laskeutumaan portaita alas, kun hän yllättäen jähmettyi; hän näki, että portaita vastapäätä sijaitsevan huoneen ovi oli auki. Hän tunsi, kuinka sydän jyskytti tuhatta ja sataa hänen rinnassaan ja hänen oli pakko ottaa tukea seinästä. Se ei voi olla auki!
Huone oli tietysti Amandan ja Jennifer piti aina huolen siitä, että ovi pysyi kiinni. Kun taloon tuli vieraita, tyttö jopa lukitsi oven siltä varalta, ettei kukaan vahingossakaan eksyisi sinne tai veisi sinne päällystakkejaan. Siitä paikasta oli kehkeytynyt kuin varkain Jenniferin oma pikku pyhättö, jonne muilta oli pääsy kielletty; jopa Jackilta. Oli siis lähestulkoon mahdotonta, että ovi olisi ollut auki, ja Jack oli sataprosenttisen varma siitä, että se oli kiinni kun hän tuli töistä kotiin.
- Älä ole typerä, Jack, hän kuiskasi itselleen ja talsi portaat alas. Hän sulki Amandan huoneen oven sisälle vilkaisematta. Jokin siinä paikassa pelotti häntä suunnattomasti, vaikkei hän sitä koskaan myöntänytkään, ei edes itselleen. Oven suljettuaan hän käveli keittiöön ja hetkeäkään empimättä napsautti valot päälle. Jälleen koko alakerta oli valaistu ja hänen sydämensä lyönnit alkoivat tasaantua.
- Ei enää tyhmiä kauhuelokuvia minulle, hän naurahti hiljaa itsekseen ja alkoi kaivaa voileipätarvikkeita jääkaapista. Ulkona aurinko alkoi hitaasti mutta varmasti nousta puiden takaa ja sen aavemainen, punertava valo punasi puiden latvustot. Jackille se toi mieleen veren. Hänet tapettiin, hän hukkui omaan vereensä. Miten te sen selitätte, tohtori?

Jack istui koko aamun television ääressä katselemassa aamuohjelmia, jotka koostuivat pääasiassa ”liian väkivaltaisista” lastenohjelmista. Aamuöinen ovi-jupakka oli joiltakin osin pyyhkiytynyt pois hänen mielestään, mutta aina kun hänen katseensa kääntyi hitusenkaan huonetta kohti, kulki pitkä aalto kylmiä väreitä hänen selkäänsä pitkin.
- Lopeta jo, tomppeli. Jennifer oli varmasti vain unohtanut sen auki.
Vaikka moinen tarina helpottikin hänen oloaan huomattavasti, alitajunnassaan hän tiesi valehtelevansa itselleen. Jennifer ei ikinä unohtaisi Amandan huoneen ovea auki, ei ikinä. Vaikka talo olisi liekeissä, hän varmasti tarkistaisi oven olean kiinni ennen kuin itse pelastautuisi.
Jack nousi tuolistaan, sulki television ja näki olohuoneen ikkunasta, että vastapäisen talon pihalla oli liikettä. Edward. Mies ei yleensä ollut niihin aikoihin vielä ylhäällä. Edward oli kova ryyppäämään ja siksi sekä hänen yönsä että aamunsa venyivät pitkään, varsinkin viikonloppuna. Jack päätti mennä jututtamaan naapuriaan, ehkäpä pieni juttutuokio veisi ajatukset hetkeksi pois Amandasta ja hänen huoneestaan.

* * *
Taas tuli pastettua suoraan Wordistä, pahoittelen mahdollista sekavuutta. Noh, toivon jonkun lukevan jatkonkin. ^^

[Velvety]

Kun sitä niin kauniisti kommenttia pyydetään (täällä ja FFfinillä PM:llä) niin pitää kommentoida, vaikka tarkoitus oli vain itse kirjoittaa koko ilta. :3

Minua häiritsee tässä se, ettei tarinalla ole kunnon otsikkoa. Sellaisen voisi tähän keksiä mieluummin ennen kuin sen tänne laittaa. Vaikka väliaikainen sellainen, niin ei ihan mene sekaisin näiden juttujen kanssa. Ja sitä otsikkoa voi aina muokata jälkeenpäin, jos se ei loppujen lopuksi sovikaan itse tarinaan. Ei millään pahalla mielellä tietenkään, sanoinpa vain sen asian tähän alkuun.

Ja toiseksi, nuo sulkeet. Ne ei haittaa minua, kun luen monesti sellaisia kirjojakin, joissa kirjailija käyttää sulkeita. Se ei lainkaan meikää haittaa. Se luo omaperäisyyttä tarinaan minusta ihan mukavasti ja sellaistahan sinultakin löytyy, huomaan sen. :3 ja joo. Tuo ikäraja. Se on ihan sopiva tälle tarinalle, kun ottaa huomioon, että tämä on kauhua.

Mutta itse kirjoitus osa. Sen olit hyvin kirjoittanut. Joissakin kohdin kielioppi tökki aika paljon, mutta en itse jaksa niitä lainkaan korjata nyt, kun ei tee mieli särkeä omaa päätä, kun pitää niiden kohdalla miettiä, miten joku kohta olisi parempi. ^^' Anteeksi laiskuuteni tässä asiassa. Mutta joo. Tuo Jack Raven on pöllitty suoraan Emendor-ropesta, muuten. :0 Olet käyttänyt samaista heppua jo monessa tarinassasi, joten on pakko kysyä, että onko sinulla hahmon luojan lupa käyttää herraa tarinassa? Minua vain jää muuten vaivaamaan, jos en sitä nyt heti kysy kun tuli mieleen.

Näinpä näin. Tarina lähti ihan mukavasti käyntiin ja alku on oikein kivasti kirjoitettu. Pidin kyllä kovasti ja jään jatkoakin odottelemaan innokkaana. Ja minen ole mikään kirjoittajahirmu. :p

Joo, siinä oli tuon ensimmäisen "osan" kommentti vasta. Kommentoin tuota uutta pätkää tähän saman tien. :1 Ja alkuun kyllä pitää sanoa, että minua tämä muistuttaa kovasti The Ringistä jollain tavalla, en tosin tiedä, mistä se voisi johtua, kun ei tämän pitäisi mitenkään siihen liittyä. Myös Poltergeist tulee mieleen tuosta kummallisesti auenneesta Amandan huoneesta. :p Ja ehkä hiukan Manaajaakin ja Kaunaa, mutta eipä tuo tarinaa kuitenkaan pilaa. Kauhutarinat on minusta (varsinkin japanilaiset) monella tapaa samankaltaisia, ainakin joissain tapauksissa.

Jatko oli kuitenkin minusta mukavaa luettavaa ja sitä olikin kiva lukea. Hiukan kyllä alkaa mietityttää, että kuka tuo Jennifer on, kun kuvasit sen silmiä pelottaviksi. Ehkä hän on tarinan pahis? No, samapa se oikeastaan minusta on. Olkoon kuka on. :3 Tässä oli mukavavasti tekstiä ja hahmot olivat jollakin lailla paljon syvällisemmät kuin ensimmäisessä osassa. Tuo lääkärinainen tosin oli heti minusta tosi inha tyyppi, en pidä hänestä ollenkaan. -_- Toivottavasti se kuolee yhtä traagisesti kuin se Amandakin. No, ei saisi olla ilkeä, mutta minäpä olen nyt vähän sellaisella tuulella.

Mutta mitäs muuta sanottavaa? No, tarina on mukavaa luettavaa ja odottelen sitten tälle lisää jatkoa. Muistahan kirjoitella. ^^

[Hukka]

Minua häiritsee tässä se, ettei tarinalla ole kunnon otsikkoa. Sellaisen voisi tähän keksiä mieluummin ennen kuin sen tänne laittaa. Vaikka väliaikainen sellainen, niin ei ihan mene sekaisin näiden juttujen kanssa. Ja sitä otsikkoa voi aina muokata jälkeenpäin, jos se ei loppujen lopuksi sovikaan itse tarinaan. Ei millään pahalla mielellä tietenkään, sanoinpa vain sen asian tähän alkuun.
Tässä olen kanssasi aivan samaa mieltä, mutta minulla on aina kauhean hankala keksiä tarinalle otsikkoa ennen kuin aloitan kirjoittamisen. Ensinnäkään minulla ei koskaan tarinaa aloittaessani ole selvillä edes kunnon juonikuvioita. Kirjoitan vain mitä mieleen pälkähtää ja lopputulos voi olla vaikka ja vähän mitä. :P


Olet käyttänyt samaista heppua jo monessa tarinassasi, joten on pakko kysyä, että onko sinulla hahmon luojan lupa käyttää herraa tarinassa? Minua vain jää muuten vaivaamaan, jos en sitä nyt heti kysy kun tuli mieleen. Jack on itseasiassa minun keksiminäni hahmo, jota ystävämme Jaakko-poika käytti ropessa. Eli tekijänoikeudet puhuvat puolestani. ;D


Ja alkuun kyllä pitää sanoa, että minua tämä muistuttaa kovasti The Ringistä jollain tavalla, en tosin tiedä, mistä se voisi johtua, kun ei tämän pitäisi mitenkään siihen liittyä. Myös Poltergeist tulee mieleen tuosta kummallisesti auenneesta Amandan huoneesta. :p Ja ehkä hiukan Manaajaakin ja Kaunaa, mutta eipä tuo tarinaa kuitenkaan pilaa. Kauhutarinat on minusta (varsinkin japanilaiset) monella tapaa samankaltaisia, ainakin joissain tapauksissa.
Tajusin tämän samankaltaisuuden tuossa eilen, kun tarinaa läpi lueskelin ja olen aivan samaa mieltä kanssasi. Kuten jo aluituspostissa sanoin, ei alku vaikuta kovin omaperäiseltä ja siitä saamme kiittää sitä, että olen viimeiset 3 viikkoa viettänyt aikaa kauhuelokuvien sekä Stephen Kingin kirjojen parissa, siitä koko idea oikeastaan lähti. En kuitenkaan missään nimessä halua plagioida kyseistä kirjailijaa enkä leffojakaan, vaan haluan kirjoittaa kauhutarinan, joka olisi ainakin minun mieleeni.


Muistahan kirjoitella. ^^ Muistan toki. Tai ainakin teen parhaani. Kiitos kommenteista. Lisää on tulossa jossakin välissä, saa nyt nähdä milloin jälleen innostun. :)

[Real Emotion]

Minunkin oli tarkoitus mainita tuosta otsikosta, mutta Velvi ottikin jo asian puheeksi. Tuntuu vaan niin oudolta, ettei tarinalla ole nimeä. Eihän se tietenkään ole mitenkään vakavaa, sillä tarinahan on vain foorumeilla esillä.

Kirjoituksesi tuntuu menevän välillä oikeaa vuoristorataa, etenkin tässä toisessa osassa. Lääkärin kanssa keskustelu oli hieman takkuisempaa minusta, mutta sitten esimerkiksi tämä kohta oli todella sujuvaa tekstiä:


Huone oli tietysti Amandan ja Jennifer piti aina huolen siitä, että ovi pysyi kiinni. Kun taloon tuli vieraita, tyttö jopa lukitsi oven siltä varalta, ettei kukaan vahingossakaan eksyisi sinne tai veisi sinne päällystakkejaan. Siitä paikasta oli kehkeytynyt kuin varkain Jenniferin oma pikku pyhättö, jonne muilta oli pääsy kielletty; jopa Jackilta.
Sinne -sana toistuu ehkä ikävän nopeasti tuossa yhdessä kohdassa, mutta muuten oikein hyvä. Pidän tuosta ideasta, kuinka Amandan huoneeseen ei edes Jack saa tulla. "Siitä paikasta oli kehkeytynyt kuin varkain Jenniferin oma pikku pyhättö" on myös oikein hienosti kirjoitettu. :up:

Siitäkin pitää kiittää, että olet käyttänyt kursivoitua kirjoitustyyliä monissa sellaisissa kohdissa, missä esimerkiksi Jack ajattelee. Se lisää mielenkiintoa, ja olen myös tyytyväinen siihen, että sitä on juuri sopivasti. Ei liikaa, eikä liian vähän.

[Hukka]

Lääkärin kanssa keskustelu oli hieman takkuisempaa minusta
Nyt kun asian mainitsit, niin huomasin sen itsekin. Minulle taisi käydä taas niin, että annoin vaan ajatusteni juosta ja kirjoitin, mitä mieleen tuli. Siksi dialogista tuli suhteellisen sekava. Koska tarina on vasta semmoisessa ns. "valmisteluvaiheessa" en rupea sitä nyt korjaamaan. Jos joskus saan tarinan kunnolla puhtaaksi kirjoitettua niin otan kaikki tähän mennessä tulleet kommentit vielä paremmin huomioon. ^^

Mutta nyt jälleen jatkakaamme hiukkasen:

* * *

Edward oli yli viidenkymmenen ja ikäisekseen aikamoisessa rapakunnossa. Alkoholi ja lääkkeet olivat vieneet häneltä suurin piirtein kaiken; perheen, kodin ja työpaikan. Jack muisti sen päivän, kun Edward muutti heidän naapurikseen. Silloin oli talvi ja jouluun oli aikaa enää muutama päivä. Edward oli vaikuttanut varsin mukavalta hepulta jo aluksi ja he ystävystyivät Jackin kanssa oitis. Monena iltana Jack oli hiipinyt tien toiselle puolelle juomaan olutta Edwardin kanssa ja katsomaan samalla jääkiekkoa tai jalkapalloa. Niinä iltoina Jennifer jäi kahdestaan kotiin Amandan kanssa.
Tytön kuoleman jälkeen Jack oli eristäytynyt lähes täysin muusta maailmasta ja kyyhöttänyt kaiket päivät kotonaan. Jenniferiltä ei seuraa eikä lohtua tullut, sillä tyttö istui makuuhuoneen sängyssä kalpeana kuin haamu lukemassa Amandan lempikirjoja. Juuri Edward, joka oli kantanut Amandan arkkua hautajaisissa, oli saanut Jackiin hieman elämäniloa ja saanut hänet jälleen ulkoilemaan, jopa kuntoilemaan.
- Huomenta, Ed! Jack huikkasi ja yritti kuulostaa mahdollisimman vähän teennäiseltä. Hän tunsi olonsa niin paljon paremmaksi päästyään ulos talosta raikkaaseen, ehkä hieman viileään aamuilmaan. Edward ei aluksi tajunnut, että häntä oli juuri tervehdytty, mutta Jackin huomatessaan hän nosti kätensä ja vastasi rempseällä brittimurteellaan:
- Huomenta, naapuri! Miten sinä näin aikaisin olet ylhäällä?
Kyllä Edward tiesi vastauksen, hän halusi vain saada aikaan edes jonkinlaista keskustelua. Sinänsä ymmärrettävää, ajatteli Jack. Ed ei ollut mikään maailman kovin seurapiirihirmu. Itse asiassa Jack ei ollut koskaan nähnyt yhtään vierasta autoa (saati sitten ihmistä) miehen pihamaalla.
- Jennifer… vastasi Jack hieman vaivaantuneella äänellä ja nyökkäsi kotitaloaan kohti. Edward nyökkäili ymmärtäväisesti ja hänen lempeissä silmissään näkyi katse, joka oli täynnä sääliä ja surumielisyyttä.
- Tyttörukka.
Jack nyökytteli hetken päätään ja yritti keksiä jotakin sanottavaa, kun yllättäen Edward jatkoi:
- Syökö hän vieläkin lääkkeitä?
Jack nyökkäsi jälleen ja vastasi sitten:
- Eikä loppua näy. Ne unet… Ne ovat alkaneet käydä aika pahoiksi. Hän huutaa vertahyytävästi joka yö herätessään ja ne silmät, Ed… Sitä katsetta on mahdoton kuvailla.
- Ehkä sinun kannattaisi ehdottaa hänelle psykiatria. Serkkuni James kävi kolmen vuoden ajan psykiatrilla erään vakavan autokolarin jälkeen. Hänen vaimonsa kuoli siinä rytäkässä ja James-parka syytti itseään, totta kai. Hänhän siinä ratin takana oli istunut, kun rysähti, Edward kertoi ja tuuppasi lippalakkinsa lipan pois silmiltään. Jack huomasi vasta nyt, että mies nojaili lapioon.
- Ja nyt James on kuin toinen mies, eloisa ja puhelias kuten ennen kolaria. Puhuin hänen kanssaan puhelimessa tässä joku päivä sitten, hän oli lähdössä ystäviensä kanssa Norjaan kalastamaan.
- Ehdotin Jenniferille psykiatria vähän sen jälkeen kuin Amanda… Jack piti pienen tauon. Kyllä se vielä jaksoi satuttaa häntäkin aivan kamalasti, vaikka hän oli aina pitänyt itseään niin vahvana. Se tulisi aina satuttamaan häntä.
- Mutta Jenn sanoi, ettei hän halua. Hän sanoi, ettei kaksi tuntia viikossa jonkun ventovieraan kallonkutistajan luona toisi ikinä Amandaa takaisin, eikä se myöskään lopettaisi hänen painajaisiaan, Jack vastasi ja käänsi sitten katseensa takaisin kotiinsa päin. Nyt hän jo valehteli parhaalle ystävälleen. Asia ei nimittäin mennyt ihan niin kuin hän oli Edwardille kertonut.
Kun hän palasi takaisin kotiinsa pitkän juttutuokion jälkeen, hän laahusti olohuoneeseen ja istui sohvalle miettimään ja muistelemaan.

Jennifer kävi psykologin luona vielä jokunen viikko sitten, mutta Jack halusi hänen lopettavan moisen. Syynä siihen oli puhdas mustasukkaisuus. Harry Wilson, Jenniferin psykologi, alkoi hänen mielestään käydä turhan tuttavalliseksi tytön kanssa.
- Hän käyttää sinun tilaasi hyväkseen, Jenn! Jack oli erään kerran huutanut. Hän ei ollut Jenniferille asiasta vihainen, mutta hänen oli kovin vaikea yrittää peittää pettymystään ja pahantuulisuuttaan.
- Hän yrittää vain auttaa, Jack. Siitä me hänelle maksamme, Jennifer vastasi tyynesti ja jatkoi television katselemista. Jack talsi suutuspäissään ruudun eteen ja napsautti laitteen kiinni.
- Minä maksan hänelle siitä, että hän auttaa sinua pääsemään yli painajaisistasi ja traumoistasi, en siitä että hän nus… Jack hiljeni. Jenniferin ilme oli muuttunut järkyttyneeksi.
- Mitä sinä sanoit?
- En mitään, unohda tuo äskeinen. Minä sanon vain…
- Mitä sinä sanoit, Jack?
Siitä oli kehkeytynyt ensimmäinen paha riita heidän välilleen. Jack, joka oli katunut sanojaan heti ne suustaan päästettyään, yritti selittää omaa näkemystään asiasta:
- Hän soittelee sinulle joka päivä, Jenn. Enkö minä saisi olla mustasukkainen moisesta? Hän soittelee sinulle joka ikinen päivä!
- Hän oli sentään paikalla silloin kun Amy kuoli! oli Jennifer vastannut ja nuo sanat olivat uponneet Jackiin kuin kuuma veitsi voihin. Hän oli sentään paikalla kun Amy…
Sinä iltana Jack oli joutunut nukkumaan sohvalle ja koko yön hän oli kuunnellut Jenniferin hiljaista itkua yläkerrasta. Seuraavan aamuna Jack oli soittanut tohtori Wilsonille ja käskenyt tämän painua helvettiin.

[Snage]

Annanpas nyt kommennttia.

Tuo oli hyvin jatkettu edellisestä. Tässä on hyviä ja huonoja puolia ja sanon ensin huonot: Kirjoitusvirheitä oli esim ettei kaksi tunti viikossa jonkun ventovieraan kallon... ja joitakin muuta, eli ei ollut paljon huonoja puolia. Sisältö olisi saanut olla laajempi, eli vähän lisää tarinaa. Ei muuta. Hyviä puolia löytyy seuraavanlaisia: Hyvin kerrottu, eli laajasti. Jollakin lailla "koukuttava" teksti. Hyvä teksti ja odotan jatkoa, kirjoitteleppas nyt.

[Real Emotion]

Hmm, nyt oli keskustelu paljon sulavampaa ja luonnollisempaa kuin edellisessä pätkässä. Ed ja Jack puhelivat oiken rennosti. Kirjoitusasu on muutenkin parempi, vaikuttaisi siltä että menet taas ylöspäin vuoristoradassasi. Nyt saatin myös Amandan kuolemaan epäiltyjä: olisiko Edwardilla tai Harry Wilsonilla jotain tekemistä asian kanssa? Tämä on oikein hyvä homma, sillä se saa lukijan pohtimaan tarinaa, eikä se jää pelkäksi "odotan mitä tapahtuu" -jutuksi. Harryn mukaan tuleminen lisää myös syvyyttä tarinaan ja tuo uusia kuvioita. Seuraakohan tästä pahastikin kiemurteleva ihmissuhteita käsittelevä draama? Riitatilanne oli hyvä lisä, mutta aloin myös pohtimaan, että kuinka normaalia on, jos tyyppi tulee mustasukkaiseksi psykologista. Jenniferhän tarvitsee apua, sillä lapsen kuolemasta on aika vähän aikaa. Miten Jack voi olla niin itsekeskeinen ajatellessaan, että Jenniferillä olisi jotain tekeillä Harryn kanssa? Vaikka Wilson soittelisikin usein...

Juu, tämä oli hyvä pätkä. Mitä pidemmällä tarina käy, sitä mielenkiintoisempaa sitä on seurata. Kirjoitahan pian taas lisää.

[Hukka]

Kiitoksia kommenteista ja mukava kuulla, että mielenkiintoa riittää. Korjasin nuo pari kirjoitusvirhettä, jotka löysin edellisestä pätkästä, nyt niitä ei pitäisi olla. Jatketaanpa vielä vähäsen:

* * *

Jennifer vietti lähes koko päivän yläkerrassa kirjoja lukien. Jack kävi vähän väliä tarkistamassa, että kaikki oli hyvin ja oli useamman kerran säikähtänyt puolikuoliaaksi huomatessaan, ettei ylhäältä kuulunut hiiskaustakaan. Tuolloin hän aina suorastaan syöksyi portaat ylös ja rauhoittui vasta nähdessään Jenniferin juovan teetä ja lueskelevan hyvin rauhallisesti. Mitä ihmettä minä oikein pelkään?
Viiden aikaan illalla Percy Lipton soitti ja kutsui Jackin ja Jenniferin kanssaan syömään:
- Olisi mukava nähdä taas teitäkin. Voisin samalla esitellä sinut ja Jenniferin Melissalle, hän kuulosti aika innokkaalta kun ehdotin moista
- Melissalle? Joko sinulla on taas uusi tyttö? oli Jack nauranut, mutta samalla ihmetellyt aidosti. Percy ei ollut kovin hyvä käsittelemään naisia. Silti hänellä tuntui olevan joka kuukausi uusi tyttö kainalossaan.
- Miten niin taas? Olen ollut Melissan kanssa jo kohta vuoden verran. Kuulehan nyt, vääräleuka; millaiseksi huoripukiksi sinä minua luulet? Percy vastasi ja he kumpikin nauroivat. Kun he viimein saivat hekotuksen loppumaan, Percy jatkoi:
- No, tuletteko?
- Eiköhän tuo onnistu, Jack vastasi hieman empien. Hänellä oli tunne, ettei Jennifer välttämättä haluaisi lähteä mukaan.
- Hieno homma! Tavataan kahdeksalta Skyfallissa.

He ajoivat puolituntisen matkan Stonewallin kaupunkiin aika hiljaisissa tunnelmissa kuunnellen autoradiosta musiikkia, jotakin turhaa perusamerikkalaista autotallirokkia, kun yllättäen Jennifer sanoi:
- Mitä tuolla on tapahtunut?
Jack ei aluksi hoksannut, mistä tyttö puhui, mutta kun hän oli ajanut sata metriä eteenpäin, hän huomasi että tien laitaan oli pysäköity kaksi pakettiautomallista poliisiautoa. Niiden vasemmalla puolella oli joenuomaa muistuttava oja, joka oli syvä ja uhkaavan näköinen kuin rotko ainakin. Tien turvakaiteissa oli syviä naarmuja ja eräässä kohdassa se oli pettänyt kokonaan. Jarrutusjäljistä päätellen autolla oli ollut vauhtia enemmän kuin liikaa.
- Tuossa on käynyt aika pahasti, totesi Jack. Jennifer nyökkäsi myötäilevästi ja yritti parhaansa mukaan kurkkia turvakaiteen yli ojan pohjalle. Oli kuitenkin jo liian hämärää ja kaiken lisäksi oja oli liian syvä, jotta hän olisi voinut nähdä juuri mitään. Hän kuitenkin erotti, että auto oli valkoinen ja farmarimallinen. Hänen ilmeensä muuttui pohtivaksi ja hieman säikähtäneeksikin.
- No, mikä on? kysyi Jack tämän huomatessaan. Tyttö pudisti päätään hitaasti ja vastasi sitten kaiken olevan kunnossa. Tuossa autossa oli jotakin todella tuttua.
He ajoivat lopun matkaa taas hyvin hiljaisissa merkeissä. Vasta kun Jack pysäytti auton Skyfallin parkkipaikalle, hän sanoi:
- Perillä ollaan, kulta.

Ilta sujui varsin rattoisasti. He söivät hyvin ja juttelivat niitä näitä ja Jackista oli mukava huomata, kuinka hyvin Jennifer tuli toimeen Melissan kanssa.
Melissa oli myös hyvin kaunis ja hoikka nuori nainen, jolla oli pitkät, vaaleat hiukset ja tyylikäs jakkupuku päällään. Hän selitti asuvalintansa sillä, että oli saapunut Skyfalliin suoraan työpaikaltaan, (hän toimi toimistoassistenttina jossakin keskisuuressa firmassa) eikä siksi ollut voinut käydä vaihtamassa asuaan.
- Pukusi on oikein kaunis, hymyili Jennifer. Hän oli itse pukeutunut lyhyeen, mustaan mokkatakkiin, siniseen toppiin ja parhaimpiin housuihinsa, muodinmukaisiin farkkuihin. Milloinhan hän on viimeksi edes käyttänyt tuota takkia? Amyn hautajaisissako?
Jack huomasi illan aikana, että Melissa tarkkaili Jenniferin käyttäytymistä kaiken aikaa. Kun Jennifer erään keskustelun aikana yllättäen nousi ja kertoi menevänsä ulos haukkaamaan happea, Melissa lupautui hänen seuralaisekseen. Hieman vastahakoisesti Jennifer suostui ja naiset poistuivat ruokasalista peräjälkeen. Percy loi Jackiin varsin kummastuneen katseen ja sanoi sitten, kun tytöt olivat jo ulkona:
- Kerrohan missä tuossa oli kyse?
Jack naurahti hermostuneesti. En todellakaan tiedä.
- Varmaan niitä ”naisten juttuja”. Sinunhan pitäisi olla kyseisen alan ekspertti, hän vastasi ja nauroi.

Jenniferiä huimasi hieman. He olivat kolmannessa kerroksessa eräällä laajalla parvekkeella. Parvekkeen toisessa päässä seisoskeli joukko nuoria, tyylikkäästi pukeutuneita miehiä, joiden katseet kävivät tytöissä useammin kuin pari kertaa. Jennifer nojasi parvekkeen kaiteeseen ja loi haikean katseen öisen kaupungin yläpuolelle. Tähdet tuikkivat kirkkaasti ja kuukin loisti. Ilma oli suhteellisen viileä.
- Onko kaikki hyvin? kysyi Melissa yllättäen ja sytytti tupakan. Yksi niistä lukuisista pahoista tavoista, jonka hän olisi voinut lopettaa jo heti alkuunsa.
- Tietysti on, hymyili Jennifer. Hän tunsi olonsa vaivaantuneeksi, sillä hän ei ollut ennen sitä iltaa kertaakaan tavannut Melissaa aikaisemmin. Tuli hetkeksi hiljaista ja he kumpikin tuijottivat kaupungin valoja.
- Jack kertoi… Melissa aloitti ja hiljeni sitten. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten aloittaa keskustelu Jenniferin kanssa, mutta hieman rohkeutta kerättyään hän jatkoi:
- Jack kertoi, että teidän lapsenne kuoli.
Jennifer hätkähti hieman. Hän oli kuvitellut, ettei sinä iltana joutuisi ajattelemaan asiaa, saatika sitten puhumaan siitä. Hän oli sanomaisillaan jotakin, kun Melissa jatkoi:
- Ja hän kertoi myös niistä painajaisista, joita sinä näet.
- Älä sinä vaivaa päätäsi niillä, Jennifer vastasi teennäisesti hymyillen. Hän yritti kuulostaa mahdollisimman mukavalta, mutta se oli enemmän kuin vaikeaa.
- Ei ei ei, en minä missään nimessä halua alkaa saarnaamaan asiasta, mutta… Melissa vastasi nopeasti ja puhalsi sitten paksun savupilven ulos keuhkoistaan.
- Minä tiedän erään ihmisen, joka saattaisi pystyä auttamaan sinua.
Nyt Jennifer hiljeni tyystin. Hän käänsi kirkkaat, kauniit silmänsä naiseen ja tuijotti häntä herkeämättä.
- Hänen nimensä on Ann Manson. Asustaa täällä näin, Stonewallissa. Voin antaa sinulle hänen osoitteensa, jos haluat sen, Melissa kertoi ja alkoi kaivaa laukkuaan. Pian hän löysi etsimänsä, rypistyneen, keltaisen käyntikortin.
- Melissa, arvostan todella paljon huolenpitoasi, mutta minä en halua enää käydä yhdenkään psykologin luona, Jennifer vastusteli. Hän lopetti kaiteeseen nojailemisen ja hänen silmiinsä oli syttynyt hämmentynyt katse. Melissa ojensi paperinpalasen hänelle ja sanoi sitten:
- Ei Ann ole mikään psykologi. Hän ei myöskään halua vastineeksi rahaa eikä muutakaan palkkaa. Mitä sinä voisit menettää?
- Miksi ihmeessä sinua kiinnostaa minun… Jennifer aloitti vastalauseensa, mutta Melissa keskeytti hänet:
- Ole kiltti, Jennifer. Se olisi sinun parhaaksesi. Teidän molempien.
Jennifer otti käyntikortin käsiinsä ja luki Ann Mansonin nimen ja osoitteen pariin otteeseen, ennen kuin vastasi:
- Kuinka sinä hänet tiedät?
- Jennifer, sinä et ole ainoa ihminen tässä maailmassa, joka kärsii painajaisista. Mutta sinä olet yksi niistä harvoista, joiden painajaiset ovat näinkin vakavia.
- Mitä tarkoitat?
Melissa hymyili, kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään kohti lasiovea, josta pääsi takaisin ruokasaliin.
- Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan, hän hymyili ja asteli ovesta takaisin sisään.

[Snage]

Kai saan kommentoida näin usein?

Ei voi muuta sanoa, kun että tämä kokonaisuus on loistava. Hieno teksti. Tämä kelpaisi julkaistavaksi. Kuinka paljon enää tarinaa jäljellä, nimittäin tämä käy erittäin mielenkiintoiseksi. Tämä on loistava, jos ei oteta huomioon paria pientä virhettä. Keskustelu oli luistavaa, ei sökköä. Sinulla on hyvä tarinapää.

Kirjoitteleppas nyt ahkerasti. Odotan paljon jatkoa.

[Roxsheena]

Haa, tähän on ilmestynyt jatkoa :D. Mainiota tekstiä edelleen. Tarina ei ole tyylilajiltaan sellainen, joita yleensä luen, mutta jotenkin osaat kertoa sen aika kiinnostavasti. Hahmot ovat kehittyneet suhteellisen hyvin ja Jenniferkin vaikuttaa piirun verran inhimillisemmältä nyt kun hänestä paljastui jotain mikä tekee hänet haavoittuvaisemmaksi. Jack on aika symppis ja jopa Edward vaikuttaa kiintoisalta tyypiltä ^^.
Melissa sen sijaan oli jotenkin karmaiseva ja yhdistettynä vielä täydelliseltä vaikuttavaan ulkonäköön niin tekee mieli ottaa hänet kuristusotteeseen >:PP. Ei silti, ei tässä vielä osaa edes sanoa onko hänellä suurempaa roolia juonen kannalta.

Hmm, lukiessa tuntuu kuin katsoisi elokuvaa. Olet aika hyvä kirjoittamaan ja erityisesti henkilöhahmojen välinen dialogi sujuu luontevasti ja uskottavasti. Tulen taas seurailemaan josko tulisi jatkoa :3.

[Fera]

Nytpä viimeinkin ehdin tämän lukemaan. Ja erittäin hyvää tekstiä, oikeasti mielenkiintoista ja hahmoihin on helppo samaistua. Jokaisella on omia ongelmiaan ja jokainen on tavallaan erilainen, vaikka tämä pääpari, Jenn ja Jack, nyt hiukan latteaksi ovat vielä jääneetkin.

Minulle tuli tästä - erityisesti alkupäästä - mieleen Stephen Kingin kirjat (paitsi että King kuvailisi seksiä paljon tarkemmin ja kirjoittaisi raskaammin). Jotenkin samankaltaista kauhuntapaista ja Jenniferin ahdistuneisuutta, joissa oli samankaltaisuutta mitä Kingin teoksissa. Eli erittäin hyvää sellaista - vaikken Kingin kirjojen ihailija olekaan. Tunnelma on tässä vahva, ja tapahtumat soljuvat sulavasti eteenpäin eikä takkuilemista ole. Dialogikin on muuten hyvälaatuista, mutta pientä kankeutta olen huomaavinani, erityisesti alkupäässä.

Toivottavasti tässä aletaan kohtapuoliin taas päästä hiukan kummallisempiinkin juttuihin, kuten tuo ''ovi auki'' oli erittäin hienoa alkua jollekin suuremmalle. Tai ainakin minusta tuntuu että tässä pääsee vielä kauhu enemmän esille. Toivottavasti pieniä asioita tapahtuu taas piakkoin, ettei pelkäksi pohdiskeluksi ja jutteluksi mene. Pidän kyllä rauhallisesti avatuvista tarinoista, mutta pieni lisäjännite ei olisi ikinä pahitteeksi. Näkyyköhän Amandaa missään kohti, kuten käytävällä tai huoneessaan..? (Ja veri olisi vain plussaa)

[Velvety]

Sainpas luettua kummatkin pätkät. Hyvä minä. \o/ Niin, anteeksi kun kommentoimisessa kesti näin kauan. Minun piti tehdä kaikkia koulujuttuja.

pakko myöntää, että tämä alkaa käydä oikein mielenkiintoiseksi. Noilla jenniferin unilla taitaakin olla jokin toisenlainen merkitys kuin ne oikeastaan ovat. tarkoitan siis, että ne eivät ole ihan tavallisia painajaisia. Ainakin minusta alkaa tuntua siltä. Mahtaa Jackista olla sitten todella inhottavaa, jos hän huomaa tyttöystävänsä olevankin pahisnainen. Joo, otan osaa. :p Mutta samapa se. Tuo oli kuitenkin oikein hyvää tekstiä ja onnistuit kyllä kuvailemaan näitä tyyppejä oikein hyvin. Ainakin tuo Edin (Edward) kuvailu oli onnistunut tosi hyvin. Pidin myös tuosta kuinka kuvailit noita kummia päivällisiä tuolle Stonewall/whatever paikassa.

Mitäs vielä? Niin, tuo Melissa. Minusta on aika pöljää, että tämmönen aika tuntematon naikkonen alkaa yhtäkkiä juttelemaan Jenniferille jostain tyypistä, joka voi auttaa häntä. No, kyllähän Jennifer apua tarvitsee, mutta minä en ainakaan hänen sijassaan sitä käyntikorttia olisi Melissalta ottanut. Ja myös olisin aika lailla suuttunut Jackille siitä, että tämä kertoi tuntemattomalle naiselle heidän lapsensa kuolemasta. No, samapa tuo oikeastaan on, sillä tämä on kuitenkin tosi mukavaa luettavaa minusta. Hyvin olet kirjoitellut kaiken tässä tarinassa. Toivon mukaan jaksat kirjoittaa lisää jatkoa pian (vaikka mulla menee kauan ennen kuin voin tähän kirjoittaa taas). :)

[Ludson]

Loistava tarina johon jää koukkuun ja kaipaan pikaisesti jo jatkoa :( .
En ole jaksanut kommentoida, kun en kumminkaan mitään tänne sopivan viisasta kommentoitavaa keksisi, enkä jaksa niitä helevetin kirjoitusvirheitä etsiä, hullujen hommaa ;D . Mutta nyt on tylsää joten raapustanpa jotain. Tarina on hyvin kiinnostava, mutta tuo viimeisin osa oli jotenkin... tylsä, ei oikein tapahtunut mitään kivaa paitsi tietysti tuo joku tuntematon suosittelee jotain henkimaailman tohtoreita.:huh: Tuo Jenniferin ja psykiatrin "suhde" oli hyvä veto mielestäni juonen kannalta ja olisi kiva, jos niillä olisikin jotain pientä "vipinää". ;D.

Kuten sanoin loistava tarinan alku ja nopeasti jatkoa :D.

[Hukka]

Ooooi kiitoksia paljon! Kuten varmaan jotkut ovat huomanneet, en ole postannut jatkoa pitkään aikaan. Toivon ettei innostuksenne ja kiinnostuksenne tämän tauon takia kuitenkaan kovin lopahtanut, mutta koulujutut ovat vieneet niin turkasen paljon aikaani, että kirjoitteleminen on jäänyt vähemmälle.


Minulle tuli tästä - erityisesti alkupäästä - mieleen Stephen Kingin kirjat (paitsi että King kuvailisi seksiä paljon tarkemmin ja kirjoittaisi raskaammin). Jotenkin samankaltaista kauhuntapaista ja Jenniferin ahdistuneisuutta, joissa oli samankaltaisuutta mitä Kingin teoksissa.
No pakko sanoa, että jonkinlaista samanlaisuutta saattaa ilmentyä. Olen ahminut Kingin kirjoja nyt oikein urakalla ja voi olla hyvinkin mahdollista, että herran vaikutus voi joissakin kohdissa näkyä. ^^ Yritän kuitenkin olla matkimatta häntä liikaa.


Mitäs vielä? Niin, tuo Melissa. Minusta on aika pöljää, että tämmönen aika tuntematon naikkonen alkaa yhtäkkiä juttelemaan Jenniferille jostain tyypistä, joka voi auttaa häntä.
Lupaan, että tämäkin juttu saa selityksensä jossakin kohtaa tarinaa, älä huoli. :)

Ja nyt se kauan lupaamani jatko:


* * *

Kun Jack ja Jennifer viimein astelivat kotiovesta sisään, oli kello jo lähemmäs kaksi yöllä. He kapusivat yläkertaan rättiväsyneinä, riisuivat vaatteensa ja käpertyivät sitten vierekkäin sängylle. Jack kietoi kätensä tytön ympärille ja Jennifer tunsi miellyttävän lämmöntunteen vartalossaan. Hän hymyili hiljaa itsekseen ja sulki silmänsä, kun Jack alkoi suudella hänen kaulaansa ja niskaansa.
Sinä yönä Jenniferin uni oli erilainen. Hän istui Amandan huoneen lattialla ja katseli ympärillään kasvavia varjoja, jotka lankesivat huonekaluista ja leluista kuin aaveet pitkin lattiaa. Kuiva oksa raapi huoneen ikkunaa. Jennifer ei voinut liikuttaa raajaansakaan, vaan istui paikoillaan kuin patsas ja tuijotti ympärilleen lasittunein silmin. Yllättäen koko huone muuttui valoisaksi ja ulkona ei enää tuikkinutkaan tähdet. Siellä paistaa aurinko. On kesä.
Jennifer ei vieläkään voinut liikkua, mutta hänen olonsa parani hieman. Aurinko rauhoitti häntä ja esineiden varjot katosivat. Huone oli mukavan näköinen, täysin samanlainen kuin se oikeastikin oli. Ja huoneen keskellä seisoi pieni, kaunis tyttö kukkamekossaan. Tytön ruskeat, kiharat hiukset kiilsivät auringon valossa ja Jennifer tunsi liikutuksen kyyneleet silmäkulmassaan. Amanda. Pikkuinen Amyni.
- Äiti? tyttö sanoi ja hänen hentoinen äänensä oli saada Jenniferin itkemään. Hän ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan kuulevansa tyttärensä kaunista ääntä enää koskaan, ei edes unissaan. Ja vaikka Jennifer tiesikin, ettei Amanda todella ollut siinä, että kaikki oli vain kaunista unta, hän oli ikionnellinen.
- Niin, kulta? hän vastasi ja hänen äänensä oli itkun särkemä, hieman käheä. Amandan kirkkaat silmät hymyilivät, hänen koko olemuksensa oli onnellinen, kunnes yllättäen hän vakavoitui ja hänen silmiinsä syttyi lapsellinen, utelias katse.
- Äiti, mikä minussa on vikana? kysymys sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Jenniferin selkää ja nyt hän vingahti kuin koiranpentu. Hän ei voinut enää peitellä suruaan, eikä estää itkuaan. Kyyneleet poskia pitkin valuen hän vastasi:
- Mitä sinä tarkoitat?
Yllättäen tuli jälleen pimeää. Ikkunasta ei enää näkynyt edes tähtiä, vain pelkkää mustaa. Ja Amandan kukkamekko oli yltä päätä veressä.

- Äiti, minuun sattuu, kuiskasi tyttö ja ojensi pienen, siron kätensä Jenniferiä kohti. Nainen katsoi tytön veren tahrimia sormia ja sulki sitten silmänsä kohottaen kasvonsa kattoa kohti.
- Minuun sattuu, äiti. Auta minua…
Jennifer ponnisti kaikin voimin ja pääsi viimeinkin ylös lattialta. Nouseminen oli kuitenkin niin äkkinäinen, että hänen kipeät jalkansa pettivät hänen altaan ja hän horjahti suoraan päin Amandaa. Jenniferin kädet tarrautuivat kiinni tämän hameeseen, joka oli lämpimästä verestä tahmainen.
- Minuun sattuu, kuiskasi Amanda.
- Shh, Amy. Kaikki on hyvin, Jennifer itki ja hänen kyyneleensä polttivat hänen poskiaan kuin happo. Ne putoilivat hänen käsilleen ja hetken aikaa niitä katsottuaan hän tajusi jotakin kamalaa. Minä itken verta…
Amanda laski vasemman, verisen kätensä äitinsä pään päälle ja silitti tämän hiuksia hetken aikaa. Jennifer kuuli tytön kuiskailevan, muttei saanut sanoista selvää. Vain yhden nimen hän tunnisti muiden kuiskausten joukosta:
- Harry…


- Harry?! Jackin ääni repi unen kahtia ja lopulta se valui kokonaan pois Jenniferin silmistä. Tyttö nousi istumaan työntäen miehen pois päältään ja hengitti hyvin raskaasti, aivan kuin hän olisi saanut astmakohtauksen. (Hän oli kärsinyt astmasta lukioaikoinaan, mutta nykyään siitä ei ollut mitään harmia.) Hän pyyhki hiestä kostuneet otsahiuksensa pois kasvoiltaan ja puristi sitten peittoa itseään vasten.
- Harry… Jack toisti ja nyt hänen äänessään oli jotakin kamalan surkeaa, pettymystä. Jennifer hieroi kasvojaan molemmin käsin ja tajusi vasta muutaman minuutin kuluttua, ettei hän ollut nukkunutkaan. He olivat rakastelleet ja hän oli nähnyt unta? Ja puhunut Harrystä? Hän tunsi häpeän punan nousevan kasvoilleen, sillä hän ymmärsi nyt, miltä tilanne Jackista tuntuikaan.
- Minä arvasin sen… Jennifer, kuinka sinä saatoit? Jack huusi ja nousi sitten ylös vuoteesta kiskoen housuja jalkaansa.
- Kuinka helvetissä sinä saatoit?
- Jack, kuuntele… Jennifer aloitti, mutta mies ei ollut kovin innokas kuulemaan hänen selityksiään. Ja kuinka uskottava se olisikaan?
- Minua ei kiinnosta paskan vertaa sinun tarinasi! Jack huusi ja kiskoi sitten paidan päälleen. Hän oli raivoissaan, siitä ei ollut epäillystäkään, mutta kaikista eniten Jenniferiä suretti se ääni, jolla mies puhui. Se oli katkeruuden ja pettymyksen ääni, johon sekoittui vielä ripaus surua ja vihaa. Jack oli juuri astelemaisillaan ulos huoneesta, kun Jennifer kuiskasi surkealla äänellä:
- Minä näin unta.
Jack pysähtyi ja kysyi ivallisella äänellä:
- Harrystäkö?
- Amandasta.
Mies hiljeni hetkeksi. Mitä hän olisi voinut sanoa? Vaikka hän olikin vihasta suunniltaan, ei hän missään nimessä halunnut satuttaa Jenniferiä millään tavalla.
- Mutta ethän sinä edes nukkunut, hän sitten tiuskaisi.
- Se minua tässä eniten hämmentääkin. Tai siis… Pelottaa.
Laskeutui jälleen rikkomaton hiljaisuus, kun Jack tuijotti huoneen ovea ja Jennifer omia käsiään. Kului muutama hetki, kun yllättäen tyttö kuiskasi jokseenkin järkyttyneellä äänellä:
- Jack…?
- Mitä? mies tiuskaisi ja kääntyi sitten katsomaan tyttöön päin. Hän tunsi, kuinka jokin muljahti inhottavasti hänen rinnassaan. Jenniferin kädet olivat kauttaaltaan kuivuneessa veressä.

* * *

Siinäpä sitä taas oli. Antaa tulla kommenttia vain.

[Ludson]

No tulipas sitä taas:D . En meinannut huomata, että jatkoa edes tuli, kun topicci ei ollut noussut ylös, kun olitkin editoinut tuota entistä viestiäsi.


Mitäpä nyt sanois... Tarina sai ainakin nyt enemmän kauhuelementtejä. Hmm, mitenköhän tuo Harry nyt tähän liittyy? Ensimmäisen tuli mieleen, että hän on "se jokin", joka tappoi Amandan, kerran hän oli siellä, kun Amanda kuoli, jos oikein muistan. Mitäs muuta? Hän näki unta, samalla, kun rakasteli? ;D . Weirdo:P .
Tarinan loppu, kyllä ehdottomasti pelasti tämän jakson. Sai se uni vähän realistisemman merkityksen, kun se nyt lähes koko tarinan kestikin.


En nyt ala pahemmin, näitä kielioppivirheitä etsiskelemään, kun en sen alan asiantuntija ollenkaan ole. Tämä lause vain jotenkin pisti silmään... Voi olla, että siinä ei ole mitään, mutta laitan nyt kuitenkin tähän.


Minuun sattuu, äiti. Auta minua…
Olisiko ollut parempi: Minuun sattuu äiti. Auta minua... tai
Minuun sattuu. Äiti, auta minua.

[Elijah]

Tulihan sitä jatkoa vihdoin, odottelinkin jo jonkin aikaa. Nyt jaksaa jopa jotain kommentoida.

Mainiosti kirjoitettu tarina ja ennen kaikkea tunnelma on loistava. Hahmot ovat melko hyvin kirjoitettuja, vaikka heidän luonteestaan ei mielestäni hirveästi mitään irti saanut, mutta se johtunee myös tarinan lyhyydestä tähän mennessä. Eiköhän henkilötkin 'syvene' tarinan myötä. Tarina etenee melko hitaasti, joka sopii hyvin tyylin/tarinaan. Kunhan ei mene turhan aikaiseksi selittelyksi:P. Kauhu-elementtejäkin alkaa ilmestyä pikkuhiljaa, joka lisää mielenkiintoa entisestään. Mutta kuten sanoin, tunnelma on erittäin loistavaa ja jo senkin takia jaksaa lukea. Kielioppi/kirjoitusvirheet eivät juuri haittaa, en niitä kovin paljoa edes huomannut...tai sitten olen muuten vain sokea.

Hoihhoijakkaa, kukas taas on alaikäinen...

[Mayatar]

Luinpa tän tuossa ja oli kyllä sujuvaa kerrontaa. Myös juoni etenee sopivasti, ettei ehdi kyllästymään. Tuli justiinsa mieleen joku amerikkalainen dekkariperinne ja film noir leffat, kuten joku muukin tuossa sanoi. Miusta kirjoitusvirheistä ei kannata vielä olla huolissaan, sitten kun juttu on valmis oikoluetat sen jollain pilkunviilaajalla ja that's it.

Itte mietin, että tuota alkua ois voinut vähän venyttää. Oisit voinut esittää jonkun onnellisen iltahetken noiden päähahmojen välillä, mitä tuo mies tuossa alussa suunnitteli. Sitten illan häröilyt oisi saanut erilaista kontrastia ja enemmän tehoa.

Mitä oot suunnitellut ton örkin varalle? Se on minusta tällä hetkellä heikoin osa tätä kirjotusta. Jotenkin liian kliseistä ja mielivaltaista. Blood and child tulee jo vähän Amerikkakauhu mieleen. Miusta tuota örkkiä kanttii miettiä ja tehdä siitä persoonallinen ja hyvä hahmo, vaikka se ei tässä pahemmin näkyiskään. Henkilöitten reaktioita kuvaat ja vihjailet muuten hiton hyvin. Olin ihan varma, että tuossa tokavikassa ois tullu lesbokohtaus.

Muutenkin toi lapsi on aika ilmiselvä osa tätä juttua, siks toi lääkärikohtaus häiritti blood insane child menollaan. Kaikki tietää jo siinä vaiheessa, että se lapsi on kadonnut omituisissa olosuhteissa, ei sitä tartte välttämättä noin suoraan kertoa. Miusta siun kannattaa keskittyä nimenomaan noihin kolmeen ekaan päähenkilöön ja niiden välisiin suhteisiin ja ilmentää sitä kautta tuota lapsen katoamista.

Jees, imaseva juttu kyllä. Koska ilmestyy seuraava osa?

Edit:// Ainii, minusta on tosi vaikeeta keksiä tarinalle nimeä, ennen kun se on valmis. Eihän sitä voi tietää, millasen jutun kirjottaa. On vähän ikävää jos nimessä puhutaan katulampuista ja itse tarinassa ne jääkin vaan osaksi ympäristöä. Työnimen voi sitten aina antaa, mitä hulvattomampi sen parempi. ;)

[Zircca]

Jonkin aikaa sitten olen tämän äkännyt mutten kiireiltäni ole ehtinyt kommentoimaan. Nyt kun vihdoinkin on aikaa, käytän tilaisuuden hyväkseni.

Tämä on erittäin mielenkiintoinen tarina, ja käy aina vain mielenkiintoisemmaksi. Tarina on hyvin tasapainotettu, välillä tapahtuu jotain erikoista, välillä seurataan henkilöiden tavallista elämää. Tuo oven mystinen avautuminen oli viimeisin mystinen mielenkiinnon herättäjä, ja nyt tässä uudessa pätkässä oli vuorossa jälleen uusi, tai oikeastaan niitä oli kaksikin; Harry ja Jenniferin veriset kädet. Kauhuelementtejä on hivuttautunut enemmän mukaan ja onnistuu näin herättävän entistä enemmän mielenkiintoa.

Pidän myös tavastasi kertoa. Hyvin usein kauhutarinoiden/kirjojen teksti on raskaslukuista ja syvää keskittymistä vaativaa, mutta tämä on onnistuttu kirjoittamaan positiivisen nopealukuiseksi, tiedä mistä se sitten johtuu.

Uusimmassa pätkässä pisti eräs virhe silmään:



Yllättäen koko huone muuttui valoisaksi ja ulkona ei enää tuikkinutkaan tähdet.


"Tuikkinutkaan" on yksikön muoto, kun taas "tähdet" monikon. Myös sanat ja sekä ei voisi korvata sanalla eivätkä. Kuulostaisi siis paremmalta seuraavasti kirjoitettuna:

Yllättäen koko huone muuttui valoisaksi eivätkä ulkona enää tuikkineetkaan tähdet

Noh, enivei, tarinaan jää koukkuun, se sisältää hienoja oivalluksia ja mielenkiinnonherättäjiä. Ulkoasusta vielä sen verran (tiedän että tästä on aiemminkin ketjussa valitettu mutta valitetaan lisää), että sulkeita kannattaa opetella vähentämään, ne kun eivät varsinaisesti ole kotonaan kaunokirjallisessa tekstissä.

Jatkoa jään odottelemaan, kuola valuen ja kädet levottomasti liikehtien.

[Velvety]

._. Minä melkein päätin jättää tämän lukematta kokonaan ja odottaa tälle jatkoa, mutta oli hyvä, etten tehnytkään niin. Mutta tämä tarina alkaa käydä vähän mielenkiintoisemmaksi joka ikisessä osassa/pätkässä, minkä olen tähän mennessä lukenut.

Joo. Olipas mielenkiintoinen uni Jenniferillä. Ja miten ihmeessä tyttö voi nähdä unta, jos hän ei edes nuku? o.O Toivon mukaan tälle on jokin selitys olemassa, joka selviää varmasti seuraavissa kappaleissa, jotka tänne olet laittamassa. On erittäin mielenkiintoista nimittäin saada tietää, mikä kumma tuota likkaa oikein vaivaa. Ja minulle todellakin tuli mieleen ne hyvät kauhuelokuvat, eniten tietysti The Ring. :) Mutta eihän niitä vaikutteita voi oikein olla ottamatta omiin tarinoihinsa, joten samapa se.

Ja Jennifer on vielä pettänyt Jackia! Rayh!!!!!1 Varmasti se ihme psykoterapeutti on joku gigolo. >.< Eikös se nimen omaan ollut se Harry joku? Jos muistin oikein tämän jutun nyt. Mutta saa nähdä, pysyykö tämä pariskunta edes yhdessä loppujen lopuksi ollenkaan, kun Jack sai tietää tällaisen asian tyttöystävästään. Joo, mut eipä siitä sen enempää.

Ja taas tämä jäi jännään kohtaan. Toivon mukaan jaksat tälle kirjoitella jatkoakin piakkoin, koska tätä olisi kiva saada lukea enemmänkin (niin ja kirjoittele niitä muitakin tarinoitasi, joita julkaiset Myssyssä). ;)