Kirjoituskerho, tehtävä 18: Tunteet

[Purity]

Tehtävä on voimassa 11.5. - 28.5. Kaikkien tehtävään osallistuvien tulee kommentoida kahta muuta tähän tehtävään osallistunutta tekstiä viimeistään 4.6. mennessä.

Säännöt (http://foorumit.fffin.com/showthread.php?t=12090) kannattaa lukaista, jos ne eivät ole ennestään tuttuja. Linkitettyyn ketjuun kuuluvat myös kaikki keskustelu ja kysymykset kerhosta - tämä ketju on vain tehtävätekstien postaamista ja kommentoimista varten.


Tehtävä 18: Tunteet

Jo edellisessä tehtävässä käsiteltiin pelkoa, mutta nyt käsitellään tunteita vähän laajemmin. Ideana on siis kirjoittaa teksti, josta välittyy jokin vapaasti valitsemasi tunne selkeästi lukijalle. Vaikeus on siinä, että et saa kertoa mistä tunteesta tekstisi kertoo. Eli jos kirjoitat vaikkapa vihasta, ei sanaa viha tai mitään sen synonyymeja saa esiintyä tekstissä tai sen otsikossa, eikä muutenkaan koko viestissäsi.

Siinä vaiheessa kun postaat oman kommenttisi (mutta ei yhtään aiemmin) tulee sinun kertoa mistä tunteesta oli kyse, mutta tee tämäkin mielellään spoilerilaatikossa (eli kirjoita [spoil*]tunne[/spoil*] ilman *-merkkejä). Jos kommentoijat tietävät mistä tunteesta oli kyse, voit taputtaa itseäsi olkapäälle ja tuntea onnistuneesi tehtävässä - ja vaikka he eivät tietäisikään, niin saitpahan ainakin harjoitusta ja harjoitus tekee mestarin. :)

Kirjoituslaji ja -tyyli ovat vapaat, mutta toivoisin näkeväni edes jonkin verran runoja, koska niitä ei ole paljoakaan kirjoituskerhossa näkynyt.

Huomioitavaa kommentoijille: Kirjoita kommenttisi ennen kuin luet mistä tunteesta tekstissä oli kyse. Saat toki lisätä kommenttisi loppuun myös mielipiteitä teksteistä sen jälkeen kun olet lukenut mistä ne kertovat, mutta toivottavaa on, että postaat myös mielipiteitä ihan sen perusteella mitä tuntemuksia teksti sinussa herätti, tietämättä varmasti mitä tunnetta siinä haettiin takaa.

[Zircca]

Useasti olin nähnyt näitä kirjoituskerho-tehtäviä ympäri tätä aluetta mutta vasta äskettäin älysin ottaa selville mistä oikeastaan oli kyse. Tuli luettua säännöt useaan kertaan ennen kuin lopulta olin varma, että tähän saa ihan vapaasti osallistua. Tämä aihe kiehtoo minua todella paljon ja olenkin ko. aiheesta aiemminkin runoja/tarinoita tehnyt.

Tässäpä siis oma raapustukseni, runoa luvassa. :cool:

----

Minä palan

Minä palan
tuskallisesti
Minä palan
ikuisesti

Minä palan
edelleen
Minä palan
aina uudelleen

Kuumat lieskat
nuolevat ihoani
Palavat kipinät
sinkoilevat silmistäni

En tahdo enää nähdä
Sen jälkeen
En tahdo enää kuulla
Sen jälkeen
En tahdo tuntea
Enää milloinkaan

Luulin että meillä
Oli jotain jaettavaa
Luulin että meillä
Oli jotain koettavaa

Ehkä minä olen
aina yksin
Ehkä hän oli
parempi kuin minä

On aika jäähyväisten
En enää milloinkaan
Et enää milloinkaan
Emme enää milloinkaan

Minä palan
jatkuvasti
Minä palan
ikuisesti

Ja minä palan
aina vain
Enkä minä koskaan
lakkaa palamasta voi

----

Sellainen siis, toivottavasti tuli tarpeeksi hyvin esille kyseessä oleva tunne. :eh:

[Fae]

Vien tän helpon, ennen kun joku muu kerkeää :P

------------------------------


Loppunäytös

Jätän muut keräämään lavasteita ja kävelen ulos sivuovesta. Ulkona on jo reilusti pimeää. Syyssää kipristää poskipäitä. Kävelen kauemmas keskustalta. Muistan lähellä sijaitsevan pienen uimarannan ja suuntaan askeleeni sinne. Kävelen läpi pienen omakotitaloalueen, jossa ikkunoista kajastavat valot valaisevat tietä. Alkaa sataa. Vedän takin kauluksen pystyyn, mutten kiiruhda turhaan askeleitani. Läheiseltä urheilukentältä kuuluvat vielä nuorison illanvieton äänet. Jatkan matkaa välittämättä niistä.
-Ranta on pimeä ja tyhjä. Valonheittimiä ei pidetä päällä uimakauden loputtua. Laahustan tyhjän rannan läpi ja istahdan laiturin nokkaan. Vedenpinta on laskenut kesästä, eivätkä jalkani enää yllä veteen asti. Kosteus alkaa tunkeutua takkini läpi, kun katselen järvelle tippuvaa sadetta. Ei sen näin pitänyt mennä, ajattelen, ja kuivaan sateesta märkiä kasvojani. Tämän piti olla se täydellinen ilta. Ilta, jolloin kaikki palat loksahtaisivat kohdalleen.
-Ajatukset hänestä ja tapahtuneesta poukkoilevat mielessäni. Takkini on kastunut sateesta jo aivan läpimäräksi. Kylmä puhuri puhaltaa hihansuista sisään.
-En tiedä kuinka kauan olen istunut, kun kuulen laiturin kopisevan takanani. Käännän päätäni ja näen kuinka joku kävelee laituria pitkin luokseni. Se on hän.
-”Hei,” tyttö sanoo epävarmasti ja istuu viereeni, ”Saanko istua tähän?”
-”Näköjään,” töksäytän, mutta virnistän sitten. Seuraa hetken hiljaisuus. Sydämeni rupeaa takomaan ja ajatukset tunkevat taas mieleeni. Vatsaani kipristää.
-”Esiinnyit hyvin tänään,” tyttö sanoo lopulta. Hän heiluttelee jalkojaan huolettoman näköisesti laiturin reunalta.
-”Kiitos. Eipä sinunkaan suorituksessasi mitään valitettavaa ollut,” sanon kohteliaasti.
-”Kamala ilma vain,” tyttö huokaisee ja sulkee takkinsa vetoketjun. Huomaan takin muuttuneen jo läpimäräksi. Antaisin mitä vain, jos voisin antaa jotain kuivaa hänelle suojaksi.
-”Niin, syksyisin tuppaa satamaan,” sanon ja väännän vettä takkini hihasta.
-”Mitäs sinä täällä sateessa kuljeskelet? Mikset lähtenyt juhlimaan muiden kanssa?” kysyn taas pienen hiljaisuuden päätteeksi.
-”Ei huvittanut,” tyttö tokaisee ja heittää pienen kiven järveen, ”Etpä näytä itsekään olevan kovin juhlatuulella.”
-”Olenko koskaan ollut?” Hymähdän vastaukseksi. Tyttö naurahtaa. Katson häntä. Tyttö katselee lasittunein silmin järvelle pieni hymynkare suupielessään. Hänen punaruskea tukkansa roikkuu märkinä kiharoina kauniilla kasvoilla.
-”Itse asiassa...” hän aloittaa, mutta katsahtaa sitten minuun ja jättää lauseen kesken. Katselen tyttöä odottaen jatkoa. Tyttö näyttää keräävän hetken rohkeutta ja jatkaa sitten: ”Itse asiassa tulin etsimään sinua.” Hän katsoo järvelle puhuessaan. Sade ropisee järven pintaan. Sydämessäni hypähtää. En tiedä mitä sanoa, joten istun vain hiljaa. Päässäni kuitenkin takoo. Tiedän, mitä hänellä on sanottavana.
-”Muistatko muuten yläasteen leirikoulun?” tyttö jatkaa hetken päästä, aivan kuin ei olisi sanonutkaan edellistä lausettaan.
-”Hämärästi,” hymähdän ja hymyilen itsekseni muistoille kortinpeluuöistä ja leirileikeistä.
-”Sinä lähdit silloin viimeisenä iltana kesken illanvietosta,” tyttö tokaisee ja kääntyy katsomaan minua, ”Vähän niin kuin nytkin.”
-”Käväisin haukkamassa happea,” kiirehdin selittämään. En ajatellut kenenkään edes huomanneen. ”Sisällä oli niin tunkkaista.”
-”Sinä istuit pitkään laiturin päässä,” tyttö keskeyttää lauseeni tuijottaen minua vieläkin.
-”Mistä sinä…?” kerkeän aloittaa. Hymyni vaihtuu hämmästykseksi.
-Tyttö kääntää katseensa järvelle, mutta ei vastaa suoraan. ”Silloin oli kauniimpi ilta. Tähdetkin näkyivät,” hän toteaa vain lopulta. ”Ollapa vielä niin nuori ja huoleton…”
-Istumme pitkän tovin hiljaa ja kuuntelemme sateen helinää veden pinnalla. Hiljaisuuden rikkoo tekstiviestin piippaus. Tyttö kaivaa kännykkänsä taskustaan ja katsoo tulleen viestin. Hän hymähtää hiljaa ja pistää luurin takaisin taskuunsa vastaamatta viestiin. Katson tyttöä kysyvästi. Tyttö vilkaisee minua, mutta kääntyy sitten kuitenkin tuijottamaan järvelle vastaamatta. Luovutan lopulta, ja käännän katseeni poispäin. Tiedän kuitenkin, keneltä viesti oli.
-Lopulta kuulen tytön vetäisevän nopeasti henkeä sanoakseen jotain. Hän kääntyy jo jopa puoliksi minuun päin, mutta jättää kuitenkin sanomatta. Sama toistuu kohta uudestaan, ja käännän katseeni tyttöön. Tyttö näyttää yhtäkkiä paljon vaivaantuneemmalta, kun ei saa sanottavaansa sanotuksi.
-”Tiedätkö…?” tyttö aloittaa lopulta, mutta lopettaa sitten taas lauseensa kesken.
-”Tiedän,” vastaan kuitenkin, sillä mitään muuta hänellä ei voi olla sanottavaa.
-”Olen pahoillani,” tyttö sanoo hiljaa ja kääntää taas katseensa minuun. Hänen poskillaan valuu vesipisaroita. En tiedä ovatko ne kyyneleitä vai sadetta. Katselemme toisiamme suoraan silmiin. Märkine hiuksineen ja kosteine silmineen hän näyttää kauniimmalta kuin koskaan. Niin paljon kuin koko järkeni voimalla koetankin, en voi vastustaa itseäni ja nojaudun tyttöä kohti. Painan hiljaa huuleni huulilleen ja suutelen häntä pehmeästi. Tyttö ei vastaa suudelmaani.
Käännyn hetkeksi takaisin järvelle. Tyttö ei sano mitään. Lopulta nousen seisomaan.
-”Minun lienee parasta lähteä,” sanon hiljaa ja käännyn poistuakseni. Tyttö hymähtää jotain, ja minä lähden kävelemään laituria takasin rannalle. Laiturin päässä käännähdän vielä katsomaan häntä viimeisen kerran. Tyttö on haudannut kasvonsa kämmeniinsä ja itkee.

[Lacrima]

Mie nyt sain jonkun sähköiskun (hiukset ei millään suostu menemään alas, vaan sojottaa kokoajan ylös) ja sain idean kirjoittaa tähän. Ehkä tällä kertaa saisin jopa aikaa kommentoida muiden tekstejä, kun kesäloman puolelle menee. Mutta tosiaan, tätä olen tässä jokusen tunnin ajan tehnyt satunnaisen aktiivisesti. Toivottavasti pidätte siitä.

__________________________________________________ __________


Köyhän miehen Blues

Aamun ensimmäisinä hetkinä ensimmäisten auringonsäteiden taistellessa tiensä horisontista minä
suuntaan kulkuni parvekkeelle. Varovasti astun ensiaskeleen kynnyksen yli ja annan aamun
ensimmäisten tuulien puhaltaa ohuen yöpukuni läpi. Hengitän syvään tuota suolanmakuista ilmaa
keuhkoihini ja katselen kohti merta, joka valtavana levittäytyy eteeni. Katson suoraan horisonttiin,
jonka yläpuolella lokit leikittelevät auringonsäteiden kanssa. Kauempana, oikealla puolellani
kivinen, kylmä betoni muodostaa rannalle pakotien monille epätoivoisimmille. Sataman, tuon
jokaisen reitin vapauteen tämän saaren vallasta. Saaren, jonka valtava meri vangitsee omakseen
ryöpyten aika ajoin sen yli osoittaakseen mahtavuutensa kerta toisensa jälkeen. Taivas sekoittuu
mereen ja meri taivaaseen ikään kuin muodostaen saaren ympärille kuvun, josta ei voi paeta.

”Paeta?”, hymähdin mielessäni. Tosiaankin. Sinähän pakenit silloin. Vai pakenitko? Pyyhkäisen
hiukset pois kasvoiltani. Kosketan varoen parvekkeen reunaa ympäröivää aitaa, joka on vielä kostea
yöllisen sateen jäljiltä. Siirrän katseeni taas horisonttiin, kuin odottaen ihmettä. Tuuli hivelee
kylmin kosketuksin jalkojani ja minua paleltaa. Varovainen kyynel hivuttautuu alas poskeani pitkin
katsoessani kohti horisonttia. Kuin lasi se hajoaa tippuessaan alas jalalleni ja saa minut
havahtumaan. Pystyin melkein tuntemaan kasvosi edessäni ja kuulemaan äänesi kertoessasi minulle
aikomuksestasi. ”Lähdet?”, toistan ääneen sinulle, juuri kuten silloinkin. Eksynyt kyynel eksyy
poskelleni uudestaan.

Uudestaan luon katseeni horisonttiin. Tuuli leikkii kevään ensimmäisillä lehdillä. Yksinäinen lintu
laulaa toivotonta virttään, joka soi korvissani, kuin köyhän miehen blues. ”Saksofoni?”. Tosiaan,
sinä soitit sitä minulle. Soitit vielä ennen lähtöäsi. Minulle. Aurinko maalasi taivaan ja pilvet omilla
väreillään. Punainen, oranssi ja keltainen sekoittuivat siniseen tehden horisontista kirjavan ja
kauniin. Miltähän sinun horisonttisi näyttää, mietin. Vedin syvään henkeä ja liljojen tuoksu täytti
kaikki aistini. ”Liljoja?”. Kuten siellä puistossa, jossa lupauduimme toisillemme. Valkoisia liljoja.
Niin puhtaita, niin kauniita.

Minulta sinulle, sinulta minulle, vannoimme silloin. Mutta hyvin vähän me silloin tiesimmekään.
Enkä silloin voinut uskoakaan, mitä tulisi tapahtumaan. Tuskin edes sinäkään. Nuoruuden unelmat
kun niin harvoin toteutuvat. Miksi uskalsin edes kuvitella sen tällä kertaa toimivan? Lintu lensi
läheiselle lintulaudalle. Toinen jatkoi murheellista lauluaan, yksin. Aurinko maalasi tummia varjoja
läheiseen puistoon, jossa levollinen kadunmies nukkui rauhallisena puuta vasten. Pian puisto
täyttyisi taas lasten äänistä. Kuten silloinkin. Päivänä, jolloin puistossa soi köyhän miehen blues.

Käyn laittamassa kahvin tippumaan. Kaksi sokeripalaa ja tilkka kermaa, niin sinä kahvisi halasit.
Mustana liian vahvaa ja kitkerää, niin sinä sanoit. Istuin olohuoneen pöydälle ja katselin edelleen
ikkunasta ulos, kohti horisonttia. Muistelin sitä aikaa, kuinka tulit usein tänne minun luokseni
juomaan päivittäisen kupposesi ja kuinka me yhdessä katselimme kohti merta, kohti horisonttia
unelmoiden lähtemisestä. Yhdessä.

Kissani hyppää syliini. Oletkohan vieläkin allerginen niille, mietin itsekseni silittäessäni kehräävää
karvakääröäni, joka tyytyväisenä sitten hyppäsi sylistäni patterin päälle nukkumaan. Käyn
noutamassa keittiöstä kupposeni ja palaan takaisin siemaillen aromikasta kahviani, jonka sinä
joskus sanoit olevan parasta, mitä koskaan olet maistanut.

Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Kaivan taskustani silkkinenäliinani. Juuri sen, jonka annoit
minulle ennen lähtöäsi. Sanoit sen tuovan onnea. Sanoit, että joku päivä se toisi meidät takaisin
yhteen. Ikuisesti.

Päivä vaipuu jo iltaan. Minä katson horisonttiin ja itken. Otan kävelykeppini seinän vierestä, pyyhin
rypyistä uurteisen poskeni kuivaksi ja taaperran takaisin sänkyyni.

Et tullut tänäänkään, rakkaani, sanon hiljaa itsekseni ja puristan nenäliinaa rintaani vasten.

__________________________________________________ ________

Nyt siis pitäisi paljastaa se tunne? No mm... Min en osaa sanoa, että kumpi tässä on se tunne nyt, kun ne on niin samanlaisia keskenään ja kumpaakin sisältää tämä, mutta kaipuu luultavamminkin. Odotus on kanssa sellainen, mutta kaipuu kuulostaa enemmän tunteelta, kuin odotus, vaikka ne ovatkin sama asia ja jöö... ^^' Olenko mie ainoa, joka luki täysin ensimmäisen viestin?

[Mayatar]

Öö. Nää noudattaa tosi huonosti tehtävänantoa. Sorry.


I
hän käveli aina talven perässä
ja kantoi nyrkissään vettä
tunnelin jälkeen
hän kuihtui syreenien tuoksuun
seuraavana vuonna hänestä kasvoi puu


II
hevosen antura jäädytti veden,
hän jäi jään alle

yö jatkui yön ylitse

unessa joesta kasvoi järvi
järvi tulvi mereksi
esineiden rajat hävisivät

järven sulaessa rannalle luikerteli käärme


III
suuret lohkareet, valkoiset kivet
veden rannalla
kallioiden vierellä patsaat

hän valuttaa rannalla hiekkaa sormiensa läpi
polvillaan
vedenpisarat kosteutena poskilla
historia karheana hänen sormiansa vasten

yhdessä hiekanmurussa on kaikki
hän hengittää syvään,
maan tuoksua


Edit:// yks lisää

[cRaZy Al BhEd]

Omani onpi tällainen. Varmaan pisin runo, mitä olen koskaan kirjoittanut.

--

On päiviä,
aurinkoisia tai tuulisia
Päiviä, joina istun hymyillen,
tuijotan kaukaisuuteen
Päässäni soivat hennot sävelmät,
viulut, huilut, harput,
lehtien havinaa
Istun
ja tiedän hengittäväni
samaa ilmaa kuin sinä,
nauttivani samasta
auringonpaisteesta

Myrskyt saapuvat,
tai harmaat, pilviset päivät
Väkevät sateet huuhtovat mieltä,
hukuttavat edellispäivän
auringonkukat
Otsa kurtussa lasken matematiikkaa
Sekunteja
Kilometrejä
Pilviä
Murheen painoa

Paksut köydet vetävät minua
syvälle, syvemmälle
Kaivon pohjalla taivas
on kaukainen kuva
Alla mustaa vettä,
imee elinvoimaa

Enää en hengitä
samaa ilmaa kanssasi,
en näe aurinkoa, en sinua
Öisin tähdet ovat kovin
kaukana

[Purity]

Hmh, en menisi vannomaan että runoni sopii tehtävänantoon kovin hyvin, sillä vaikka tunne siitä minulle selvästi välittyykin, epäilyttää mahtaako se aueta lukijalle. Se selvinnee, jos tätäkin joku kommentoi. :] Ja en ole tosiaan runoilija, joten... noh. Tässä tämä nyt kuitenkin on.


Liian vähän sinua

Sinä - poissa
aina ja nyt
odotan, toivon, itken ja irvistän

Sinä... poissa?
aina - nyt
ei, en usko, en tahdo, en salli

Minä - täällä
vielä kauan
ole, odota, anna anteeksi, en pysty

[Gabriel]

En nyt saanut aikaiseksi runoa, mutta tällainen vähän epätavallisempi tekstilaji tuli kuitenkin. Teemana toimivan tunteen voi arvata itse kukin. :)


Horroristien hyökkäys tuhosi Valkoisen talon!

USA vannoo, että syyllisiä "metsästetään väsymättä ja resursseja säästämättä"

12:51, Washington Horroristien hyökkäys on tuhonnut USA:n presidentin virka-asunnon,Valkoisen talon, täysin. Paikalla oli useita satoja silminnäkijöitä ja tapahtunutta vahvistavaa kuvamateriaalia saapuu koko ajan. Hyökkäys oli niin nopea ja perusteellinen, etteivät lähiseudun puolustus- tai poliisivoimat kyenneet edes reagoimaan siihen. Erään silminnäkijän, 41-vuotiaan Michael Smithin kuvaus tapahtuneesta oli seuraavanlainen. Toimitus löysi Smithin tämän kotoa, piileskelemässä lavuaarin alla ja mutisemassa käsittämättömiä. Kahden Valium-pillerin jälkeen hän kykeni kertomaan tapahtuneesta.

"Olin aivan rauhallisella kävelyllä ja ohitin juuri Valkoisen talon, kun yhtäkkiä huomion kiinnittyi omituiseen seurueeseen. Nämä henkilöt, jotka olivat oletettavasti miehiä, olivat ryhmittyneet puoliympyräksi talon eteen. En ole varma sukupuolesta siksi, koska heistä jokaisella oli päällään pitkä, violetti kaapu. Yhtäkkiä he vain kohottivat kätensä taivaalle ja alkoivat huutaa käsittämättömiä. Luulin tämän olevan homojen, ekohippien tai muslimien tavallinen mielenosoitus kun yhtäkkiä heidän eteensä ilmestyi - ei ei VOI EI en halua muistella sitä KAUHEA NÄKY rietas ja blasfeminen massa protoplasmaa ja limaa josta syntyi ja johon sulautui jatkuvasti suita ja silmiä ja muita elimiä!!! Tämä kauhea tähtienvälisistä kuiluista saapunut epäsikiö oli vähintään tavarajunan kokoinen! Se kuohui ja kupli ja sen massa tuntui hehkuvan irstasta, epäpyhää ja sadistista nautintoa, kun se hyökkäsi taloa päin! En ole varma, mutta niitä taisi olla useampi tai sitten se oli vielä suurempi ja ympäröi Valkoisen talon kokonaan. Hetken kuluttua kaikki kävi pimeäksi ja sitten löysin itseni täältä." Annettuaan lausuntonsa Smith syöksyi ikkunasta.

Pian Valkoisen talon tuhouduttua katkesivat kaikki televisiolähetykset ympäri maailmaa. Niiden tilalle tuli Kosmisen Viisauden Kultiksi itseään kutsuvan horroristijärjestön nauhoitettu lähetys. Horroristien johtajaksi esittäytynyt Hän Joka Pitää Kultaista Amulettia julisti koko maailmalle seuraavaa:

"Suurin osa ihmiskunnasta ja erityisesti mätä länsi on nyt saavansa osakseen pyhän sodan, jossa kaikki uskottomat tullaan tuhoamaan! Todelliset jumalat ovat kyllästyneet katsomaan valheiden palvontaa ja tulevat kylvämään kuolemaa vääräuskoisten sekä hulluutta oikeaoppisten keskuuteen! Kaikkia, jotka eivät usko, tulee kohtaamaan tuli ja kuolema! Seuraavien päivien aikana tullaan suorittamaan useita vastaavanlaisia hyökkäyksiä kaikkiin suurempiin asutuskeskuksiin, ja ne hyökkäykset tulevat olemaan kauheudessaan monikymmenkertaisia. Joka tahtoo pelastautua, kääntyköön oikeaan uskoon! Itsensä uhraaminen Suurille Muinaisille katsotaan edulliseksi."

USA:n presidentti George W. Bush julisti Yhdysvaltojen hyökkäävän horroristien kimppuun resursseista ja tarvittavasta vaivannäöstä piittaamatta. Presidentti piti Air Force One -lentokoneessaan puheen, jossa hän painotti Yhdysvaltojen roolin merkityksellisyyttä ja länsimaisten arvojen puolustamisen tärkeyttä. Hän Joka Pitää Kultaista Amulettia vastasi tähän sanomalla, että joukko Nyarlathotepin metsästyshirviöitä lähestyy lentokonetta para-aikaa. Hullu kulttijohtaja myönsi kuitenkin, että avaruudesta saapuva joukko mi-goja, Yuggothin sieniä, saattaa olla perillä aiemmin.

"Iä! Iä! Shub-Niggurath!" päätti kultisti puheensa. Lähetys päättyi Kosmisen Viisauden Kultin virityskuvaan, joka esitti R'lyehin kaupungissa uinuvaa Suurta Cthulhua. Tämä näky ajoi välittömästi hulluksi ihmisiä ympäri planeettaa. Järkensä menettäneiden, hulluuksia sopertelevien ja kirkuvien lukumäärän arvioidaan liikkuvan kymmenissä miljoonissa.

Jäämme seuraamaan tapahtumia.

[Purity]

Zircca - Minä palan

Hmh, ihan ensimmäisenä tuli mieleen tuska, mutta koska sanaa on käytetty runossa niin tuskin tästä on kyse. Kipu, lähinnä menetyksen tuottama kipu/kaipuu, viha? Jotain tuon tapaisia tuntemuksia runo herätteli.

Mitään kovin järkevää kommenttia itse runosta en osaa antaa, koska en oikein ymmärrä runojen päälle. Toistelu kävi jotenkin rasittavaksi ja alkoi kuulostamaan töksähtelevältä korvissani, mutta kaippa tuokin on tehokeino. Muistelen, että aikoinaan itsekin rustailin paljon runoja, joissa toisteltiin hirveästi kaikkea. Mut kuten sanottu, en osaa mitään järkevää sanoa. Kiva kuitenkin nähdä uusia kasvoja kirjoituskerhossa. Vapaasti saa tosiaan osallistua, toivottavasti osallistut tulevaisuudessakin. :]


Faerith - Loppunäytös

Ikävä? Jossain vaiheessa kävi mielessä myös kateus, mutta en usko että tätä haettiin takaa. Joku sana pyörii kieleni päällä, mutta sitä on jotenkin vaikea saada sieltä siirrettyä näihin näppäimistöä takoviin sormiin. Tämätämä, no äh, ei pää nyt toimi. Semmosta kuitenkin!

Itse teksti sitten taasen. Tykkäilen. Ei herättänyt mitään kummoisia ajatuksia, mutta tempaisi kuitenkin mukaansa kivasti. Pidän tavastasi kuvailla - sisällytät pieniä asioita, joita hahmot tekevät. Tämä tuo tekstiin eloa ja ainakin minä näin tapahtumat silmissäni kirkkaasti. Kiva teksti siis. :)


Lacrima - Köyhän miehen Blues

Ikävä. Aivan selvästi ikävä - kaipaus.

Tekstissä häiritsi kun rivit katkesivat tuolla tavalla hassusti kesken. Oletan, että pastesit tuon jostain omituisesta tekstinkäsittelyohjelmasta? Buu sanokaamme sellaisille ohjelmille! Mutta jos nyt puuttuisin siihen oleelliseenkin... nätti teksti. Tunnelma ja haettu tunne (mikäli siis olin oikeassa) välittyy oikein selvästi, ja tässä mielessä kutsuisinkin tätä ehkä onnistuneimmaksi tähän tehtävään osallistuneeksi tekstiksi. Arvailua ei kaivattu. Sit tosin jos olin väärässä, niinniin puhun varmaan tässä mielessä ihan puppua, mutta joka tapauksessa ihan nätti teksti. :]

Ai hih, osuin näemmä ainakin tarpeeksi lähelle oikeaa. :]


Mayatar

Mmh, täytyy sanoa, etten oikein pysty sanomaan mistä tunteesta mahtaisi olla kyse. Kaksi ensimmäistä runoa toivat mieleen moniakin mahdollisia tunteita, joista löydän nimitykset vain ahdistukselle ja pelolle. En osaa sanoa menivätkö nuo kaksi lähellekään oikeaa. Kolmas taas tuntui jotenkin sekoittavan kaiken. Hiekka-osa toi mieleen surun, toisaalta loppu toi mieleen toivon. Muutenkin kaikista runoista tuli mieleen useammin kuin kerran uudestisyntyminen, joka ei kyllä ole tunne, mutta... toivo?

Kuten jo totesinkin, en tosiaan oikein osaa runoja kommentoida. Sen voin kuitenkin sanoa, että sinulla on loistava taito maalata kauniita kuvia sanoillasi. Näitä runoja oli kiva lukea, vaikken mistään mitään tajuaisikaan. :]


cRaZy Al BhEd

Miten minusta tuntuu, että kovin moni tehtävään osallistunut teksti herätti minussa samaa tunnetta, mutta... ikävä? Kaipuu?

En vieläkään osaa kommentoida runoja, sori. :\


Gabriel - Horroristien hyökkäys tuhosi Valkoisen talon!
Oliko toi otsikko? -.-

Mmh, sanoisin ettäpä pelko/kauhu, mutta toisaalta sana horroristi tuo sen niin vahvasti mieleen, että en tiedä voiko tuosta olla kyse. Sit toinen tunne mitä tämä herätti oli ilo/huvittuneisuus, kun teksti oli niin hauska. Jos tuosta jälkimmäisestä olisi kyse, niin olisi aika ihanan kiero tapa osallistua tehtävään. :] Mut et sinä ole kiero kuitenkaan, joten kallistun ehkäpä enemmän tuolle pelko/kauhu-linjalle.

Itse teksti oli ehkäpä näistä osallistuneista suosikkini. Erottui mukavasti joukosta ja oli jotenkin pirteä ja imaisi mukaansa alusta lähtien. Tosiaan hymyn nosti huulilleni. Kommentoida en tämän kummemmin osaa, muttah tosi kiva että sinäkin osallistuit pitkästä aikaa kirjoituskerhon tehtäviin. Osallistu uudestaankin. :)

---

Aijoo ja se oma tunteeni. Ikävä/kaipaus.

[Zircca]

Aika kommentoida :)

Ja ihan tähän alkuun pistän sen oman tunteen, ettei vahingossakaan unohdu. Eli se oli siis: viha

Sitten muiden teksteihin (antakaa anteeksi kun kommentoin vain muutamaa):

Lacrima - Köyhän miehen blues

Tunne ainakin tuli erittäin hyvin esille, ja olen lähes 100% että kyseessä on kaipaus. Tai ikävä, joten sen suuntaista.

Itse teksti oli oikein mukavaa luettavaa, teksti oli sulavaa ja kuvailut hienoja. Hyvin pystyi päässään tuon tapahtumapaikan kuvittelemaan, ja herättipä tämä itsessäni myös jonkinlaisia tuntemuksia. Tekstissähän ei varsinaisesti tapahtunut mitään, mutta sitä ei tule huomanneeksi kun muistelut ja tunteet on niin hyvin kerrottu. Huonona puolena voisi sanoa sen, että muutamat pelkistetyt lauseet pistivät aika pahasti silmään, kun teksti muuten oli kohtalaisen sujuvaa.

Crazy Al Bhed - (runo)

Ensimmäisenä tuli mieleen tämä legendaarinen kaipaus/ikävä/jne.

Runo oli hienosti kirjoitettu, sait mukaan sitä ainutlaatuista luonnon taikaa, mutta mukana oli myös juuri tuota ikävää. Nämä kaksi yhdessä tekivät tästä erittäin kauniin tekstin. Pituuskin oli kohdallaan, eikä ulkoasustakaan juurikaan moittimista löydy. Tuo "otsa kurtussa lasken matematiikkaa" särähti jotenkin ikävästi, matematiikka kun ei oikein tuntunut olevan oikein kohdallaan tällaisessa luonnonläheisessä, haikeamielisessä tekstissä. (Lisäksi se palautti mieleen inhoni matematiikkaa kohtaan ja samalla todistuksessa häämöttävän matikannumeron jota en kehtaa edes katsoa :eh: ).
Kuitenkin, erittäin mukava ja hienosti kirjoitettu runonen.

Purity - Liian vähän sinua

Runo oli hyvin lyhyt ja jollain hassulla tavalla epäselvä, koska siitä pystyi kuitenkin hyvin päättelemään kyseessä olevan tunteen. Yksittäiset sanat joskus toimivat runoissa, joskus eivät, tässä ne ehkä tuntuivat vähän kömpelöiltä. Aihe ei nyt ollut mitenkään erikoinen, mutta kokonaisuudessaan runo oli silti aika näppärä ja loppujen lopuksi selkeäkin raapustus jossa tarkemmin tarkastellen oli sitä syvyyttäkin. Mukava oli lukea ja tunteen pystyi hyvin päättelemään. Kyseessähän oli ikävä tai kaipaus?

Faerith - Loppunäytös

Tästä olikin jo aika vaikeaa havaita takaa haettua tunnetta. Ikävä se ei kaiketi voi olla, kun tuo tyttö kuitenkin on elävänä tuossa vieressä istumassa. Vai onkohan tuolla tytöllä sitten ikävä jotakin. Äh, hankalaa, hankalaa. Olisiko se sitten suru? Vai...en minä tiedä, aivosoluni eivät kykene tämän nimenomaisen tunteen selvittämiseen. Sanotaanpa nyt vaikka suru, se tässä tuntui olevan eniten läsnä.

Vaikka tunne ei minulle ollutkaan niin helposti havaittavissa, niin itse teksti on mielestäni todella hieno, tunteikaskin. Kaiken pystyi näkemään mielessään selvänä ja jonkinlaisia tuntemuksiakin onnistui tarina herättämään. Pidin myös tavasta kertoa tämä preesensissä, se jotenkin tuntui sopivan tähän paremmin kuin tyypillinen imperfekti-tapa. Huonoa sanottavaa ei oikeastaan löydy, mutta yhden typon löysin.



”Käväisin haukkamassa happea,”

No joo, pilkunviilausta, elä välitä minusta.

Kaiken kaikkiaan oiken mukava teksti, taitavin ottein kirjoitettu ja tunteikas tarinanpoikanen.

Gabriel - Horroristien hyökkäys tai mikälie (en usko tuon Horroristit tuhosivat valkoisen talon olevan oikea otsikko, vai?)

Tunteesta en taaskaan ole varma, tässäkään se ei ollut mitenkään hirveän selkeästi esillä. Epäilisin kuitenkin pelkoa/kauhua, sillä tuota nuo ihmiset varmaan tunsivat, itse tosin kiemurtelin naurusta (ei, en ole sadisti :eh:).

Tämä oli todellakin erittäin erikoinen ja kovin huvittava teksti. Mielipuolinen mutta tyyni horroristipäällikkö, järkyttävän hysteerinen miespolo ja ruuminosia sisältävä valtava ektoplasmamöykky joka tuhosi Valkoisen Talon (harmi, että tämä on vain tarina...eiku...) ovat hienoja esimerkkejä värikkäästä mielikuvituksesta. Tarinan jaksoi lukea loppuun asti, eikä uskollinen virheenetsintä-silmäni kyennyt havaitsemaan yhtään suurempaa mokaa. Hauska ja erikoinen tarina, jonka idea itsessään oli jo niin hillitön että tästä olisi voinut nauttia vaikkei toteutus olisi mikään hieno ollutkaan. Mutta kun tässä sekin oli hoidettu kunnialla kotiin, niin taitaa tämä nousta minunkin suosikikseni näistä tähän tehtäviin osallistuneista teksteistä, yhtään väheksymättä muiden kirjoitelmia, hyviä ovat kaikki olleet.

Kesäloman alusta huolimatta on aikataulu aika täynnä, joten en valitettavasti enempää ehdi kommentoida. Anteeksi vielä kerran ja hyvää kesää.



//*nipotusnipotus* Zircca, kiirehdin-sanan preesensin ja imperfektin muodot ovat samat. Sekoititko kenties sanaan "kiiruhtaa" (kiiruhdan - kiiruhdin)? anna anteeksi pilkunviilauksen viilaus ^^;

Ugh, pirkule, taisin tosiaan sekoittaa :eh: Olin vähän väsynyt pitkästä koulun kevätjuhlasta tuota kirjoittaessani, joten antakaa anteeksi. -__-'

//Ai perhana, rakkauskin oli tunne :D. Rakkaudesta siis täytyy olla kyse tuossa Faerithin teksissä.

[Lacrima]

Olen vähän myöhäisempi mato, mutta olen sentään melkein-ajoissa. :] Luen nämä vielä kertaalleen läpi, joten kommentoinnissa kestää... >___< Kommentoin siis kaikkia, ihan tasapuolisuuden merkeissä. :3

Zircca - Minä palan

Tässä tuntui tuo tunne vaihtuvan alun vihaisesta sävystä hiukan "itkuisen" oloiseksi, siitä itsesääliin ja taas hiukan kaunaa lopussa. Tunne oli sellainen, kuin mitä minä yleensä riidoissa. Aluksi huudetaan raivoissaan, sitten tuskastutaan/itketään, sitten ollaan vähän neutraalimpaa. Toisto on kyllä vähän omituisen oloista tässä ja joissakin kohdissa se ei sytytäkään niin, kuin joissain kohdissa. Runojen arvostelussa en ole kovin hyvä, mutta nätti runo kyllä. :] Ekalla lukukerralla arvelin rakkaudeksi sitä tunnetta, mutta sitten useamman kerran jälkeen siinä tuli sitä vihan tunnetta enemmän.Toivottavasti en ole niin epäselvä, miltä kuullostan. ^.^

Faerith - Loppunäytös

Nimikin jo vihjaa selvästi missä tässä on kyse. Tietty teatterista myös, mutta se myös vihjaa tuohon, mitä tytön ja pojan välillä sitten tapahtui. Loppunäytös, mitään ei enää tule tapahtumaan tämän jälkeen. Arvaisin tämän tunteen olevan rakkaus. Poika rakastaa tuota tyttöä ja tyttö tavallaan poikaakin - ainakin joskus rakasti. Ilmeisesti se tytölle tekstannut olikin tuon tytön poikaystävä. Ainakin näin luulen ma. :] Kaunis ja hyvin kirjoitettu teksti. Itse en Zirccan tavoin kiinnittänyt liikaa huomiota noihin imperfektimuotoihin preesensien joukossa, mutta hyvä, että joku huomioi. :] Alun "reilusti pimeää" kuulosti verrattain hassulta ilmaisulta minun korvassani, mutta ei häiritsevästi.

En nyt arvostele, mutta kerron omasta tarinastani. :] Kestäkää minua, mutta minulla on tosiaankin oma "juttu" tuon tarinan takana...

Lacrima - Köyhän miehen Blues

Tunteen pistinkin tuohon jo esille ja kyseessähän oli kaipuu/ikävä, mutta tarinan takana on siis nuoruuden ensirakkaus, jota tuo jo vanhaksi kasvanut nainen odottaa vielä monien kymmenien vuosienkin jälkeen. Hänen ensirakkautensa kun lähti merille luvaten jonain päivänä vielä palata takaisin. Saari on keskellä valtamerta, eikä horisontista näy missään muuta maata, jolloin saaren asiakkaat ovat ikään kuin kauniissa vankilassaan. Faerithin tekstin luettuani ensimmäistä kertaa minulle tuli tälläinen kuva päähäni (ensin nuoresta) naisesta katselemassa parvekkeelta kohti aavana jatkuvaa merta auringon nousun aikaan. Muu tarina syntyi kuin itsestään sitten tämän kuvaelman ympärille. Tekstissä on myös paljon omia muistojani. Esimerkkinä voisin sanoa, kuinka ensimmäisellä (vakavemman suhteen) poikaystävälläni oli tapana juoda kahvinsa aina kahden sokeripalan ja tilkan maitoa kanssa. :3

Eipä minulla mitään muuta. Kiitos kaikille arvosteluille. Pidin itsekin tästä tekstistäni todella paljon ja uhrasinkin siihen enemmän aikaa, mitä edelliseen tehtävään. Niin ja omk, tein sen jopa päivällä, enkä yöllä tällä kertaa. x)

Mayatar
Pakko kyllä sanoa, että Mayatarella on kauniita runoja, eikä nuo nyt niin kauheasti siitä tehtävänannosta mennyt ohi. Ehkä vain ovat vähän aloittelijoille epäselviä, mutta kyllä niistä näkee läpi jotain, kun tarpeeksi lukee.


Ensimmäisestä tuli mieleen siemen, mutta ei mikä tahansa siemen, vaan lehmuksen siemen, kun sillä on sellainen yksi siipi, ikään kuin se "nyrkki", jossa tuo sitten sitä vettä kantoi. Niin ja siemenethän itävät yleensä talven jälkeen keväällä. Tunteeksi veikkaisin villisti toivoa.

Toinen on melkoisen epäselvä. Tilanteet vaihtelivat niin, mutta jonkinlainen pelkotila tuossa alussa tuntui olevan - onhan hukkuminen yksi kivuliaimmista tavoista kuolla kuitenkin. En tarpeeksi symboleista ole tietoinen, mutta jonkinlaisia tunteita tämä runo silti herätti. Pelko oli ehkä lähinnä sitä tunnetta.

Kolmannesta runosta tuli mieleen Pääsiäissaari ja tunteena tyyneys. Hyvin on keskitytty tässä pieniin asioihin. Kivet ja vesi pääasiallisena kerronnan kohteena. Todella kaunis.

Olen ehkä vähän huono runojen tulkitsemisessa, mutta joo... :3

Crazy al bhed

Kaipuu ja ikävä ovat lähimmät tunteet, jotka saan tästä runostasi irti. Kaipuu kaukana olevaa rakastettua kohtaan. Odotus voisi myös olla, kun tuo henkilö laskee sekunteja kerran. Kaunis, yksinkertainen runo. :]]

Miksi näitä runoja on niin paljjon. :OOOOO

Purity - Liian vähän sinua

Jonkinlainen epätoivo välittyi runostasi, mutta myös ikävä ja kaipaus. Hän kaipaa, hän rakastaa ja odottaa. Odotus tosin on mainittu runossasi, joten haettu tunne se ei voi olla. Nuo ajatusviivat, jotka katkaisivat tavallaan ajatuksen tuntuivat sopivan loistavasti tuohon runoosi. Kuin kertojan ääni katkeisi kyyneleiden valuessa pitkin poskia ja itkun katkaisevan kerronnan.

Gabriel - Horroristien hyökkäys tuhosi Valkoisen talon!

Tunne oli kaaoksen vertaista pelkoa. Tuntemattoman pelkoa, kun kamalan pelottavat horroristit iskivät. ^.^ Jotenkin tämä tuntuu kyllä siltä, ettei ihan vastaisi sitä kolmiomuotoa, jota uutistekstin pitäisi olla. Mielestäni esim. kolmannen kappaleen tekstin kannattaisi olla ennen tuota silminnäkijän kertomusta, koska jotenkin näen sen siinä enemmän "uutisarvoa" kuitenkin, kuin tuon silminnäkijän kertomuksella. Tai emt, en juuri ole uutisia tehnyt - ehkä yhden joskus koulussa tj. :E Muutenkin omituista, että tuo viimeinen kappale (ennen tuota "jäämme seuraamaan tapahtumia") ikään kuin on jatkoa tuolle kolmannelle kappaleelle ja niiden välissä on tuota muuta, jonka olisi voinut jättää viimeiseksikin.

....Ähh. -.- Emt.

[cRaZy Al BhEd]

Kommenttia kirjallisuuskerhoon osallistuneille. Hyvä, että saatiin näinkin paljon erilaisia tekstejä pöydälle. Ja kuinka hyviä runoja!

Zirccan runo oli varsin mielenkiintoinen ja omalaatuinen. Selvä rytmitys toi voimaa sanoihin ja toistoa käytettiin hyvin. Pidin tästä, koska tässä tuotiin tunteet voimakkaasti esille kuitenkin puhumatta itse aiheesta. Kiihko on onnistuttu vangitsemaan runoon hyvin. Tunnetta on vaikea kuvailla. Siinä tuntuu olevan sekä katkeruutta että päättäväisyyttä ja sekä surua että vihaa ja lisäksi jonkinlaista angstia. Arvaisin kuitenkin kuvailun tarkoituksena olevan katkeruuden.
//Katkeruus ja vihahan ovat melkein sama tunne, nee? ^-^

Faerithin teksti oli hyvin kaunis ja surullinen. Tunteet olivat tässäkin voimakkaita ja hyvin esitettyjä. Pidin helposta kerrontatyylistä. Loppu oli ihanan surullinen. Tunne on tässäkin vaikea rajata, mutta sanoisin, että pettymys. Toisaalta mahdollisia olisivat myös (rakkauden) kaipuu tai tuska.

Lakun teksti oli tämäkin niin surullinen, että melkein itkettää. Aivan ihanaa ja sujuvaa kerrontaa, kauniita lauseita ja ilmauksia. Tarina ikään kuin leijuu lukijan ympärillä kevyenä usvana. Vasta lopussa, kun paljastuu, että nainen on koko pitkän ikänsä odottanut nuoruuden rakkauttaan palavaksi, koko tarina avautuu ja sen merkitys paljastuu. Pidin tästä hyvin paljon. Tunteeksi nimeäisin kaipuun, toisaalta myös rakkaus kelpaisi.
//Nyuh, awwasin oikein. \o/

Mayan runot olivat hyvin kauniita ja mielenkiintoisia, ehkä juuri siksi, että niitä on hiukka vaikea tulkita. Hyvät rytmitykset ja kauniit sanat tuovat runoon tunteellista, hieman melankolista tunnelmaa.
Ensimmäisestä ja toisesta runosta jää mieleen runon henkilön katoaminen ja muuttuminen joksikin toiseksi. Ensimmäinen runo on keväisempi ja keveämpi, toisessa on jäinen ja kolea tunnelma. Erona runoissa on se, että ensimmäisessä "hän" muuttuu puuksi, muutos on rauhanomainen tapahtuma. Toisessa "hänestä" tulee jään sisällä käärme.
Kolmas runo eroaa kahdesta ensimmäisestä, sillä siinä ei tapahdu muutosta. Runon henkilö pääsee maan kanssa yhteyteen, löytää hiekasta menneisyyden. En oikein osaa sanoa, mitä runo kertoo, mutta tärkeää on selvästikin se, että hiekassa on kaikki ja "hän" on sen löytänyt.
Tunnetta en osaa oikein määritellä, tässä oli monenlaisia tunteita. Ehkä haikeus sopisi tähän, mutta on kyllä vaikea sanoa.

Purrin runo oli varsin mielenkiintoinen etenkin rytmityksen ja toiston osalta. Hyvin voimakas runo, josta heti huomaa, että se on kirjoitettu tunteella. Kivaa välimerkeillä leikittelyä. Tunne voisi olla epätoivo, vaihtoehtona syvä suru.
// Nonono... Olihan siinä ikävääkin... ^^;

Oman runoni tunne: kaipuu

//*nipotusnipotus* Zircca, kiirehdin-sanan preesensin ja imperfektin muodot ovat samat. Sekoititko kenties sanaan "kiiruhtaa" (kiiruhdan - kiiruhdin)? anna anteeksi pilkunviilauksen viilaus ^^;

[Fae]

Pyyden anteeksi saamattomuutta tässä vastaamisessani, mutta en ole oikein ollu krjoittelutuulella pitkään aikaan. Mutta koska olen periaatteessa tunnollinen ihminen (ja koska purity käski), niin voisin sanoa muutaman sanasen noista teidän teksteistä. Olettehan tekin niin mukavasti tuota minun tekstiäni komentoineet.


Zircca - Minä Palan

Hmmm... Katkeruus tai viha. Ilmiselvästi sitä ollaan oltu ystäviä, tai jopa enemmän, mutta sitten on tapahtunut jotain, mikä on pistänyt... vihaksi. Njoo, kaipa mie tuon vihan puoleen käännyn, kun tuo noin palavalla aggressiolla on tuohon kirjattu. Katkeruus olisi ehkä kuitenkin hieman laimeampaa tuommoisella tunteiden mitta-astekolla.

Mutta kyllä min tuosta runosta tykkäsin. Mukavasti löytyi sieltä mittaa ja sointuja, joita minusta pitää aina kunnon runosta löytyä. Ainoa, mikä hämää, on tuo viimeinen lause. Se ei minusta oikein taivu suomen kieleksi.


Lacrima - Köyhän miehen Blues

Sanoisin kaipaus. Nättiä tekstiä kyllä tämä. Tuommoista kevyttä ja harsoilevaa. Minulle tuli ihan mielen, joku tämmöinen toisen maailmansotaan tai johonkin vastaavaan lähtevän sotilaan vaimo, joka odottaa turhaan miestään palaavaksi. Toisaalta tuo mies on naisen mielestä paennut jotain... Hmm, saari, nuoruuden unelmat. Kuitenkin mies on ilmiselvästi luvannut palaavansa. Vaikea sanoa noista tausoista, mutta kerronta on kyllä todella hienoa ja tunteellista.

Mutta miusta oli kyllä erittäin hieno yksityiskohta tuo, kuinka tuo nainen oli omaksunut jopa tuon miehen kahvinjuontitavan odottaessaan.

Ainoana "tyylivirheenä" voisin sanoa vain tuon Köyhän miehen bluesin käytön kahdesti tuossa lyhyen ajan sisään. Se on kuitenkin minusta semmoinen tyylillinen muste, joka antaa sen pienen pikantin lisävivahteen, mutta liikaa käytettynä maistuu läpi. :P Tuo tupla heikentää myös hiukan tuota otsikon tehokkuutta.


Mayatar - I, II ja III

Minen kyllä osaa sanoa tuosta ykkösestä oikein mitään. En ole muutenkaan mitenkään mahtihyvä tulkitsemaan runoja, ja tuo oli hieman vielä... luovempaa minun makuuni.

Tuosta kakkosesta miulle tuli mieleen joku katkera petos, jonka jälkeen, aikansa surtuaan, tämä petoksen kohde päättää kostaa tuolle toiselle. Mitäköhän miä sitten tuoksi tunteeksi tähän keksisin...? Katkeruus?

Tuosta kolmannesta minulle tuli jotenkin mieleen helpotus. Onhan sekin kait jonkinmoinen tunne. Raskas hirtorian paino on siinä kämmenellä ja sitten se valuu lopulta sormien välistä pois, henkilö itkee helpotuksen kyyneliä. Emminä oikein tiedä. Runot on vaikeita.



...anteeksi, nyt pitää vaan postata tämä, ettei katoa, kun kohta pitää nukkumaan mennä. Edittaan kyllä lisää.