Kreifi
1.6.2006, 17:59:01
Eräs ystäväni halusi kertoa elämäntarinansa minun kauttani. Tässä hänen tekstinsä.
MINUN TARINANI
On tullut aika kertoa minun tarinani. Se ei ole kaunis, eikä se ole ihana. Se ei saa sinua hymyilemään, eikä onnelliseksi, mutta toivoisin sinun kuitenkin lukevan sen ja ajattelevan. Tämän tarinan kertominen on minulle raskasta, sillä se avaa kaikki haavat ja repii ne levälleen. Tämä tarina on minun elämäntarinani.
Synnyin hyvinkäällä 16 vuotta sitten. Olin perheeni silmänterä. Kaikki olivat innoissaan minusta ja tunsin kuinka rakkaus tulvi ympärilläni. Rakkaus työntyi minuun sisälle ja täytti minut. Olin onnellinen. Onnellisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Muistan vielä elävästi kuinka kaikki alkoi luhistua.
Perheen toinen lapsi, 6-vuotias Mikko, aloitti kaiken. En vieläkään ymmärrä miksi hän toimi siten kuin hän toimi. Aluksi hän piti minua hyvänä, mutta aina joskus hän alkoi hakkaamaan minua. En minä voinut mitenkään puolustautua, olinhan vielä ihan pieni. Onneksi en kokenut väkivaltaa kovinkaan paljon, mutta ikäväkseni se tuntui lisääntyvän hetki hetkeltä. Kerran puolustin itseäni ja taisin hiukan satuttaa Mikkoa. Perheen isä hakkasi minut sen jälkeen. Hän huusi ja löi vyöllä minua. Ymmärsin kyllä mitä hän ajoi takaa, vaikka en hänen sanoistaan saanutkaan selvää. Minulla ei olisi mitään oikeutta puolustaa itseäni Mikkoa vastaan. minun tulisi vain kyhjöttää paikallani ja olla Mikon hakattavana. En enää ikinä puolustanut itseäni Mikkoa vastaan. Onnekseni Mikko myöhemmin lopetti hakkaamiseni. En tajua oikein miksi. Olin kuitenkin onnellinen, että se loppui. Hänestä tuli mukavampi. En siltikään kyennyt ikinä ymmärtämään miksi hän vuoroin osoitti välittävänsä ja vuoroin satutti minua.
Meillä oli ihan kiva asunto, kolme huonetta ja keittiö. Minulla ei ollut omaa huonetta, Mikolla oli oma huoneensa ja äidillä ja isällä oli omansa. Olohuone olikin sitten vähän kuin kaikkian yhteistä tilaa. Keittiökin oli yhteistä tilaa, mutta siellä ei kannattanut olla, kun äiti laittoi ruokaa, hän oli silloin kamalan kiukkuinen - hän vain töni ja huusi. Asunto oli kyllä kiva, kuten sanoin, mutta se alkoi pian tympiä minua, sillä minua ei päästetty sieltä minnekään, olin viellä vankina. Joskus käytiin isän tai äidin kanssa ulkona. Aluksi saatoimme viettää pitkiäkin päiviä ulkona, mutta pian sekin muuttui. Ei isä, eikä äiti jaksanut minun kanssani pihalla leikkiä. Vietin melkein kaiken ajastani sisällä, vain unelmoiden ulkona leikkimisestä.
Ulkona oli mahtavaa. Siellä sai peuhata ja temmeltää miten halusi ja siellä näin monia hauskoja tyyppejä. Harmikseni huomasin kuitenkin pian, että jos yritin leikkiä ja temmeltää heidän kansaan, isä kuristi minua niin, etten meinannut saada henkeä. Isä ei päästänyt minua hetkeksikään pois läheltään. Ainoa mitä sain tehdä oli kävellä hänen seurassaan. Eipä minun tosiaan tarvinnut tuota murehtia, kun ulkona sain päivittäin olla vain joitakin minuutteja. Kaiken ajan sitten maleksin kotona, usein tuntejakin yksin, koska isä ja äiti tekivät kaikkea kivaa, mutta jättivät minut yksin kotiin. Jonkin aikaa minulla oli Mikko, mutta hän kasvoi ja muutti pois kotoa. Sen jälkeen minulla oli vain seinät ja joitakin huonekaluja. Kuten Mikko, minäkin kasvoin, mutta isä eikä äiti siltikään päästäneet minua lähtemään minnekään. Joskus he antoivat minun olla vapaasti ulkona ja se oli ihanaa, mutta sitä sattui lähinnä satunnaisesti ja se oli äärimmäisen harvinaista herkkua.
Joskus ollessani yksin riehaannuin hiukan ja taisin joskus rikkoakin jotain. En minä sitä tahallani tehnyt, vahinkoja ne olivat. Ehkä minun olisi vain pitänyt pysyä paikallani sängyssäni liikkumatta mihinkään, etten vain olisi rikkonut mitään, sillä aina kun rikoin jotain, isä hakkasi minua ja huusi. Hän oli raivoissaan - lyöminen ja potkiminen sattui hirvittävästi. Joskus kävi niin hyvin, ettei hän hakannut minua, mutta huutaminen tuntui silti pahalta.
Isäni oli ihan reilu, vaikka hänellä olikin varsin omituisia tapoja. Yksi niistä oli syödä ja juoda minun edessäni. Ja kun yritin pyytää ruokaa, hän työnsi minut vain sivuun. Yritin pyytää ruokaa vaikka miten, mutta sain sitä vasta kun isä halusi antaa sitä minulle. En oikein ymmärtänyt miksi hän tahtoi kiduttaa minua noin. Uskon myös, että isäni vihasi puhumista, paitsi jos puhuja oli hän, äiti tai Mikko. Isä vihasi, kun avasin suuni. Aina joskus kun yritin sanoa jotain hän vain huusi minulle. En osaa sanoa mitä kaikkea hän minulle huusi, mutta yksi sana on jäänyt mieleeni ikuisesti: HILJAA! Sitä hän aina huusi minulle kun yritin kertoa jotain. Jos en lopettanut, hän saattoi lyödä minua. Opin kyllä pikkuhiljaa, ettei isä tahtonut minun puhuvan, hän halusi selvästikin minun olevan hiljaa. Hiljaa oleminen oli ongelmallista, sillä kun halusin pissalle, mutta en itse päässyt, niin yritin sanoa siitä isälle, mutta hän ei välittänyt, hän ei korvaansa lotkauttanut. Jos jatkoin vessaan vinkumista tarpeeksi kauan, hän alkoi huutamaan minulle ja joskus hän jopa löi. En ymmärtänyt mitä isäni oikein ajoi takaa. Olisiko minun kuulunut olla hiljaa paikallani ja pissata vain kun se hänelle sopi? Sama ongelma oli jos olin kipeä ja yritin sanoa siitä isälle, hän ei kuunnellut lainkaan ja jos jatkoin valittamista, minua rangaistiin siitä. En saanut kertoa, että minua sattuu tai minun on paha olla. Opin kuitenkin jonkun ajan kuluttua, että jos olin kipeä, niin minun piti näyttää se jotenkin, että pääsin lääkäriin. Se oli joskus ongelmallista, koska en aina osannut näyttää sitä kovin hyvin. Siksi olinkin joskus pitkiäkin aikoja kipeänä ilman, että minua autettiin mitenkään.
Tuosta tulikin mieleeni ne kammottavat hetket, kun isä ja äiti olivat pitkiä aikoja poissa. En minä yksin pisulle päässyt ja tarpeet oli kuitenkin pakko tehdä. Aluksi tein tarpeeni minne sattui, mutta pian opin tekemään tarpeeni jonnekin piiloon, sillä jos olin tehnyt tarpeeni jonnekin, isä yleensä rankaisi minua. Minun oli kuitenkin pakko käydä tarpeillani, sillä en voinut pidätellä ikuisuuksia. Kuten sanottu, keksin tehdä tarpeeni jonnekin piiloon, mutta siitä oli vähän apua, sillä haju paljasti minut aina ja isä päätyi hakkaamaan minua. Joskus hän heitti minut omaan virtsaanikin ja huusi jotain. Oli tuskallista olla kotona, kun oli kauhea hätä, mutta en voinut tehdä tarpeitani, sillä tiesin, että minua hakataan jos teen tarpeeni jonnekin.
Välillä isä ja äiti olivat todella ihania. Joskus he ostivat minulle jotain herkullista syötävää ja hemmottelivat muutenkin. Pitivät lähellään. Tunsin olevani suojassa kaikelta pahalta heidän lämpönsä lähellä. Siksi minun onkin vielä vaikeampaa käsittää, miksi he olivat niin ilkeitä ja kammottavia joskus, aivan kuin he olisivat jotain mielisairaita sadisteja, jotka olisivat vihanneet minua yli kaiken. En minä kiduttaisi ketään ketä rakastan tuolla tavalla mitä he minulle tekivät.
Elämäni on ollut oleskelua vankilassa täysin isän ja äidin oikkujen armoilla. Minulla ei ollut ikinä mitään sanomista mihinkään, vaan isä ja äiti päättivät kaikesta minun puolestani. Joskus olisin halunnut tehdä toisin, mutta minulle ei annettu vaihtoehtoja, minun oli tehtävä juuri niin kuin he halusivat. Päivät muuttuivat kammottavan pitkiksi, minulla ei ollut mitään tekemistä. Yleensä vaan makoilin jossain ja tarkkailin menoa ympärilläni. Sitten kun jotain erikoista tapahtui, menin tietenkin innoissani tutkimaan, että mitä tapahtuu, kerran sain seurata vierestä, kun isä korjasi viemäriä, se oli itse asiassa aika jännää seurattavaa, etenkin kun vesi alkoi roiskua ympäriinsä - se oli hauskaa, isäkin oli ihan märkä. Aina minun ei kuitenkaan annettu seurata näitä mielenkiintoisia tapahtumia. Kerran esimerkiksi äiti muutti järjestystä ja halusin tietenkin olla seuraamassa, mutta hän vain huusi ja työnsi minua sivuun. Palasin sänkyyni makaamaan, sitä sain tehdä. Pian tylsyys kävi aivan sietämättömäksi. Kuvitelkaapa istuvanne tai makaavanne tylsässä asunnossa tuntikaupalla viikosta toiseen kuukausitolkulla - aina vuosiin asti. Minä olisin halunnut tehdä niin paljon kaikkea muuta.
Sellainen oli minun tarinani. Toivottavasti jaksoit lukea loppuun sen. Minulle oli tärkeää saada kertoa tämä tarina. Nyt olen ainakin kertonut millaista elämäni oli. Elämäni taisi olla varsinaista koiranelämää.
Heh, niinpä tietenkin, olenhan koira.
MINUN TARINANI
On tullut aika kertoa minun tarinani. Se ei ole kaunis, eikä se ole ihana. Se ei saa sinua hymyilemään, eikä onnelliseksi, mutta toivoisin sinun kuitenkin lukevan sen ja ajattelevan. Tämän tarinan kertominen on minulle raskasta, sillä se avaa kaikki haavat ja repii ne levälleen. Tämä tarina on minun elämäntarinani.
Synnyin hyvinkäällä 16 vuotta sitten. Olin perheeni silmänterä. Kaikki olivat innoissaan minusta ja tunsin kuinka rakkaus tulvi ympärilläni. Rakkaus työntyi minuun sisälle ja täytti minut. Olin onnellinen. Onnellisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Muistan vielä elävästi kuinka kaikki alkoi luhistua.
Perheen toinen lapsi, 6-vuotias Mikko, aloitti kaiken. En vieläkään ymmärrä miksi hän toimi siten kuin hän toimi. Aluksi hän piti minua hyvänä, mutta aina joskus hän alkoi hakkaamaan minua. En minä voinut mitenkään puolustautua, olinhan vielä ihan pieni. Onneksi en kokenut väkivaltaa kovinkaan paljon, mutta ikäväkseni se tuntui lisääntyvän hetki hetkeltä. Kerran puolustin itseäni ja taisin hiukan satuttaa Mikkoa. Perheen isä hakkasi minut sen jälkeen. Hän huusi ja löi vyöllä minua. Ymmärsin kyllä mitä hän ajoi takaa, vaikka en hänen sanoistaan saanutkaan selvää. Minulla ei olisi mitään oikeutta puolustaa itseäni Mikkoa vastaan. minun tulisi vain kyhjöttää paikallani ja olla Mikon hakattavana. En enää ikinä puolustanut itseäni Mikkoa vastaan. Onnekseni Mikko myöhemmin lopetti hakkaamiseni. En tajua oikein miksi. Olin kuitenkin onnellinen, että se loppui. Hänestä tuli mukavampi. En siltikään kyennyt ikinä ymmärtämään miksi hän vuoroin osoitti välittävänsä ja vuoroin satutti minua.
Meillä oli ihan kiva asunto, kolme huonetta ja keittiö. Minulla ei ollut omaa huonetta, Mikolla oli oma huoneensa ja äidillä ja isällä oli omansa. Olohuone olikin sitten vähän kuin kaikkian yhteistä tilaa. Keittiökin oli yhteistä tilaa, mutta siellä ei kannattanut olla, kun äiti laittoi ruokaa, hän oli silloin kamalan kiukkuinen - hän vain töni ja huusi. Asunto oli kyllä kiva, kuten sanoin, mutta se alkoi pian tympiä minua, sillä minua ei päästetty sieltä minnekään, olin viellä vankina. Joskus käytiin isän tai äidin kanssa ulkona. Aluksi saatoimme viettää pitkiäkin päiviä ulkona, mutta pian sekin muuttui. Ei isä, eikä äiti jaksanut minun kanssani pihalla leikkiä. Vietin melkein kaiken ajastani sisällä, vain unelmoiden ulkona leikkimisestä.
Ulkona oli mahtavaa. Siellä sai peuhata ja temmeltää miten halusi ja siellä näin monia hauskoja tyyppejä. Harmikseni huomasin kuitenkin pian, että jos yritin leikkiä ja temmeltää heidän kansaan, isä kuristi minua niin, etten meinannut saada henkeä. Isä ei päästänyt minua hetkeksikään pois läheltään. Ainoa mitä sain tehdä oli kävellä hänen seurassaan. Eipä minun tosiaan tarvinnut tuota murehtia, kun ulkona sain päivittäin olla vain joitakin minuutteja. Kaiken ajan sitten maleksin kotona, usein tuntejakin yksin, koska isä ja äiti tekivät kaikkea kivaa, mutta jättivät minut yksin kotiin. Jonkin aikaa minulla oli Mikko, mutta hän kasvoi ja muutti pois kotoa. Sen jälkeen minulla oli vain seinät ja joitakin huonekaluja. Kuten Mikko, minäkin kasvoin, mutta isä eikä äiti siltikään päästäneet minua lähtemään minnekään. Joskus he antoivat minun olla vapaasti ulkona ja se oli ihanaa, mutta sitä sattui lähinnä satunnaisesti ja se oli äärimmäisen harvinaista herkkua.
Joskus ollessani yksin riehaannuin hiukan ja taisin joskus rikkoakin jotain. En minä sitä tahallani tehnyt, vahinkoja ne olivat. Ehkä minun olisi vain pitänyt pysyä paikallani sängyssäni liikkumatta mihinkään, etten vain olisi rikkonut mitään, sillä aina kun rikoin jotain, isä hakkasi minua ja huusi. Hän oli raivoissaan - lyöminen ja potkiminen sattui hirvittävästi. Joskus kävi niin hyvin, ettei hän hakannut minua, mutta huutaminen tuntui silti pahalta.
Isäni oli ihan reilu, vaikka hänellä olikin varsin omituisia tapoja. Yksi niistä oli syödä ja juoda minun edessäni. Ja kun yritin pyytää ruokaa, hän työnsi minut vain sivuun. Yritin pyytää ruokaa vaikka miten, mutta sain sitä vasta kun isä halusi antaa sitä minulle. En oikein ymmärtänyt miksi hän tahtoi kiduttaa minua noin. Uskon myös, että isäni vihasi puhumista, paitsi jos puhuja oli hän, äiti tai Mikko. Isä vihasi, kun avasin suuni. Aina joskus kun yritin sanoa jotain hän vain huusi minulle. En osaa sanoa mitä kaikkea hän minulle huusi, mutta yksi sana on jäänyt mieleeni ikuisesti: HILJAA! Sitä hän aina huusi minulle kun yritin kertoa jotain. Jos en lopettanut, hän saattoi lyödä minua. Opin kyllä pikkuhiljaa, ettei isä tahtonut minun puhuvan, hän halusi selvästikin minun olevan hiljaa. Hiljaa oleminen oli ongelmallista, sillä kun halusin pissalle, mutta en itse päässyt, niin yritin sanoa siitä isälle, mutta hän ei välittänyt, hän ei korvaansa lotkauttanut. Jos jatkoin vessaan vinkumista tarpeeksi kauan, hän alkoi huutamaan minulle ja joskus hän jopa löi. En ymmärtänyt mitä isäni oikein ajoi takaa. Olisiko minun kuulunut olla hiljaa paikallani ja pissata vain kun se hänelle sopi? Sama ongelma oli jos olin kipeä ja yritin sanoa siitä isälle, hän ei kuunnellut lainkaan ja jos jatkoin valittamista, minua rangaistiin siitä. En saanut kertoa, että minua sattuu tai minun on paha olla. Opin kuitenkin jonkun ajan kuluttua, että jos olin kipeä, niin minun piti näyttää se jotenkin, että pääsin lääkäriin. Se oli joskus ongelmallista, koska en aina osannut näyttää sitä kovin hyvin. Siksi olinkin joskus pitkiäkin aikoja kipeänä ilman, että minua autettiin mitenkään.
Tuosta tulikin mieleeni ne kammottavat hetket, kun isä ja äiti olivat pitkiä aikoja poissa. En minä yksin pisulle päässyt ja tarpeet oli kuitenkin pakko tehdä. Aluksi tein tarpeeni minne sattui, mutta pian opin tekemään tarpeeni jonnekin piiloon, sillä jos olin tehnyt tarpeeni jonnekin, isä yleensä rankaisi minua. Minun oli kuitenkin pakko käydä tarpeillani, sillä en voinut pidätellä ikuisuuksia. Kuten sanottu, keksin tehdä tarpeeni jonnekin piiloon, mutta siitä oli vähän apua, sillä haju paljasti minut aina ja isä päätyi hakkaamaan minua. Joskus hän heitti minut omaan virtsaanikin ja huusi jotain. Oli tuskallista olla kotona, kun oli kauhea hätä, mutta en voinut tehdä tarpeitani, sillä tiesin, että minua hakataan jos teen tarpeeni jonnekin.
Välillä isä ja äiti olivat todella ihania. Joskus he ostivat minulle jotain herkullista syötävää ja hemmottelivat muutenkin. Pitivät lähellään. Tunsin olevani suojassa kaikelta pahalta heidän lämpönsä lähellä. Siksi minun onkin vielä vaikeampaa käsittää, miksi he olivat niin ilkeitä ja kammottavia joskus, aivan kuin he olisivat jotain mielisairaita sadisteja, jotka olisivat vihanneet minua yli kaiken. En minä kiduttaisi ketään ketä rakastan tuolla tavalla mitä he minulle tekivät.
Elämäni on ollut oleskelua vankilassa täysin isän ja äidin oikkujen armoilla. Minulla ei ollut ikinä mitään sanomista mihinkään, vaan isä ja äiti päättivät kaikesta minun puolestani. Joskus olisin halunnut tehdä toisin, mutta minulle ei annettu vaihtoehtoja, minun oli tehtävä juuri niin kuin he halusivat. Päivät muuttuivat kammottavan pitkiksi, minulla ei ollut mitään tekemistä. Yleensä vaan makoilin jossain ja tarkkailin menoa ympärilläni. Sitten kun jotain erikoista tapahtui, menin tietenkin innoissani tutkimaan, että mitä tapahtuu, kerran sain seurata vierestä, kun isä korjasi viemäriä, se oli itse asiassa aika jännää seurattavaa, etenkin kun vesi alkoi roiskua ympäriinsä - se oli hauskaa, isäkin oli ihan märkä. Aina minun ei kuitenkaan annettu seurata näitä mielenkiintoisia tapahtumia. Kerran esimerkiksi äiti muutti järjestystä ja halusin tietenkin olla seuraamassa, mutta hän vain huusi ja työnsi minua sivuun. Palasin sänkyyni makaamaan, sitä sain tehdä. Pian tylsyys kävi aivan sietämättömäksi. Kuvitelkaapa istuvanne tai makaavanne tylsässä asunnossa tuntikaupalla viikosta toiseen kuukausitolkulla - aina vuosiin asti. Minä olisin halunnut tehdä niin paljon kaikkea muuta.
Sellainen oli minun tarinani. Toivottavasti jaksoit lukea loppuun sen. Minulle oli tärkeää saada kertoa tämä tarina. Nyt olen ainakin kertonut millaista elämäni oli. Elämäni taisi olla varsinaista koiranelämää.
Heh, niinpä tietenkin, olenhan koira.