Eternium
24.6.2006, 15:08:08
Filth-man on päättänyt näyttää Finille, miten hän osaa kirjoittaa. Hahmot ja paikat on otettu Forgotten Realms-kirjoista, ja tarina tottelee uskollisesti Salavtoren kirjoittamien kirjojen tarinoita. Kirjoitan aina kaksi uutta lukua, ja lisään näiden kahden perään. Olkaapa tarkkana, kun uudet luvut ilmestyvät saatan lyhyesti ilmoittaa niistä tässä ketjussa. En välitä sitten huonosta tai hyvästä kritiikistä. Tarina on jo suunniteltu, ja vaikka ketju saisi lukkoa, julkaisen itsepintaisesti koko tarinan luku luvulta. Kävi miten kävi, tässä se on. Enjoy!
Forgotten Realms:
Risteävät polut
Esinäytös:
Mies seisoi lumisella rinteellä. Hän katsoi rinteen alla olevaan laaksoon, jossa paloi yksinäinen nuotio. Nuotiota olisi tavallisilla silmillä vaikea nähdä kevään viimeisissä rankoissa lumimyrskyissä, mutta mustalle haltialle se ei ollut vaikeaa. Hänen laventelinsiniset silmänsä tuijottivat tiukasti alas laaksoon, johon hänen jahtaamansa örkki oli leiriytynyt. Vai pystyikö Obould Montaa - Nuolta edes kutsua örkiksi? Se oli pitempi, ja voimakkaampi, kuin mikään örkki, minkä musta haltia oli ikinä tavannut. Obould oli väkivahva, ja mustalle haltialle oli ollut vaikea edes haavoittaa sitä. Edes isku sapeleilla kasvoihin ei hidastanut sitä. Tavallinen örkki olisi jo kaatunut uikuttaen maahan, Obouldia se vain raivostutti enemmän. Ainoastaan vuorenrinteen sortuminen oli iskenyt örkin maahan, eikä se vieläkään kuollut. Mustalla haltialla oli ollut onnea selviytyessään maanvyörystä, Obould oli väkivahvuudessaan ja kestävyydessään selvinnyt. Ja nyt se oli päättänyt paeta, armeijansa menettäneenä. Ja musta haltia, ja hänen ihmistoverinsa olivat lähteneet perään. Jahtia oli kestänyt jo viitisen päivää, koska Obouldilla oli viikon etumatka. Mutta musta haltia tunsi nämä vuoristot hyvin, ja hän oli mannunvartija, synnynnäinen vaeltamaan rosoisilla kivillä. Ja nyt he olivat saaneet saaliinsa kiinni. Iso örkki ei ollut edes huomannut, että sitä jahdataan. Se oli pystynyt levollisesti nukkumaan, ja antanut kaksikolle monta tuntia jahtiaikaa. Nämä kaksi metsästäjää eivät nukkuneet kuin parisen tuntia, kun taas Obould saattoi nukkua jopa yhdeksän tunnin levolliset unet. Mutta örkki oli silti jaloistaan nopea, ja kaksikolle sen jäljittäminen ja jahtaaminen oli kovan työn takana. Musta haltia tuijotti tiiviisti alas. Hän siveli sormillaan kahden sapelinsa, Tuikkeen ja Jääsurman, kahvoja. Metsästäjän aistit olivat jännittyneet äärimmilleen, niin kuin ketulla, joka vaanii heinikossa iskeäkseen kiinni nuoreen kaniin. ”Drizzt, se on tähtäimessäni.” kuului ääni hänen oikealta puoleltaan. Drizzt Do’ Urden kääntyi katsomaan toveriaan, ihmisnaista nimeltä Catti-brie. Hän oli kyyryssä kiveä vasten, jousensa Taulmaril jännitettynä. Kuolettava nuoli loi pientä sinertävää valoa lumisateeseen. Heidän kotonaan, Mithrilsalissa, oli jo kevät. Mutta täällä, missä he olivat, oli vasta kevät aluillaan. ”Älä ammu sitä vielä, Catti-brie. Emme voi olla varmoja, pystyvätkö nuolesi surmaamaan sitä.” Drizzt sanoi. ”Mitä?! Luuletko, etten saa kunnon osumaa tuohon haisevaan örkkiin? Tuo on jo loukkaus, Drizzt Do’ Urden!” Catti-brie älähti. Nainen tuijotti tuimasti drowia. Hän purskahti pieneen nauruun, ettei paljastaisi kaksikkoa tarkkakorvaiselle örkille. ”En epäile taitojasi ollenkaan, Catti-brie, mutta emme voi tietää, mitä loitsuja drowpapit ja örkkishamaanit häneen lausuivat.” hän vastasi, ja hymyili, vaikka tilanne olikin kireä. Tappamalla Obouldin he saisivat kuukausitolkulla kestäneen Örkkisodan viimeinkin päätökseen. He eivät voineet ottaa riskiä, että suuri örkki keräisi uuden armeijan. Ja sitä paitsi, julma örkki oli vastuussa niin monien ihmisten kuolemasta. Olisi aika kostaa viattoman veren puolesta! ”Mitä me sitten teemme?” Catti-brie kysyi kauniit, vihreät silmät ymmyrkäisinä. Drizzt huokaisi, ja vastasi ”Minä menen tuonne alas, ja yritän surmata sen. Mikäli tilanne kärjistyy liian pahaksi, ammu se.” ”Mutta mikä on ’pahaksi kärjistynyt tilanne’?” Catti-brie uteli. Hän oli hyvin huolestuneen näköinen ystävänsä puolesta. ”Se tarkoittaa sitä, että minä haavoitun tai saan surmani. Kun olet ampunut, pakene.” musta haltia sanoi vakavana. ”Minä en ikinä antaisi sen surmata sinua, Drizzt! Minä olisin paikalla ja puolustaisin sinua!” Catti-brie huudahti. ”Sitä paitsi…” hän jatkoi. ”se ei ikinä saisi osumaa sinuun. Olet niin taitava.” Drizzt hymyili ja sanoi ”Jos niin tahdot.” Sitten hän lähti kapuamaan rinnettä alas. ”Ole varovainen!” Catti-brie huikkasi. Drizzt jännitti taas metsästäjän vaistonsa, ja hiipi alas lumista rinnettä. Hän hiipi niin hiljaisesti, mutta nopeasti, ettei lumeen jäänyt kuin painauma saappaanjäljestä. Viimein Drizzt pääsi laakson pohjalle. Välimatkaa Obouldiin oli noin viisi metriä. Drizzt kirosi. Ei ollut kiveä, jonka taakse piiloutua, ja hänen varjonsa kavaltaisi hänet nuotionvalossa. Hän veti esiin molemmat sapelinsa, ja lähti hiipimään kohti suurta örkkiä. ”Terve tavattuamme, Drizzt Do’ Urden.” se murahti. Drizzt seisahtui niille sijoilleen. Hän ei ollut edes päässyt nuotionvalon piiriin, ja oli päästänyt hiljaisempaa ääntä kuin vuorituulten kuiskaus! Obould Monta – Nuolta nousi seisomaan. Drizzt tarkasteli sitä. Sillä ei ollut enää taiottua sotisopaansa, ja joka puolella sen kehoa oli syviä lihashaavoja. Drizzt huomasi myös, että sen suunnaton lyömämiekka oli murtunut keskeltä kahtia. Örkin surmaaminen olisi siis huomattavasti helpompaa. ”No, etkö aio sanoa mitään, senkin drowsaasta? Etkö aio tervehtiä tulevaa surmaajaasi?” Obould murisi, ja hyökkäsi äkkiä. Drizzt oli kuitenkin varautunut tällaiseen hyökkäykseen, ja väisti nopeasti. Obould syöksyi hänen ohitseen, ja Drizzt viilsi sitä Tuikkeella vatsaan. Tumma veri roiskahti puhtaalle, vastasataneelle lumelle. ”Mukava nähdä, Obould.” Drizzt sihahti ja viilsi täydellisen X-kirjaimen muotoiset viillot örkin selkään. Obould karjui tuskasta. Shamaanien loitsut olivat siis hiipuneet. Örkkiä pystyi taas vahingoittamaan. Drizztillä oli nyt siis vastassaan vahva, haavoittunut ja vihainen eläin. ”Tuosta saat maksaa, drow.” Obould ärisi, ja iskeä humautti sellaisen iskun, joka osuessaan olisi katkaissut miehen helposti kahtia. Drizzt väisti iskun helposti, mutta liukastui jäisellä maalla. Vastasatanut lumi oli kavalasti peittänyt jäisen maan. Hän kaatui selälleen, ja löi päänsä. Hän oli pyörtyä. Obould nauroi helpon voiton johdosta, ja nosti miekkansa. ”Tervemenoa Syvyyteen hirveän Lukkikuningattaresi kanssa, Drizzt Do’ Urden! Olkaa kirottuja molemmat!” Sitten se iski. Isku ei koskaan päässyt perille asti. Sinivalkoinen juova vilahti rinteeltä, ja osui hirmua kaulaan repien valtimoita ja henkitorven. Se yritti huutaa, mutta sen kurkusta pääsi vain pihinää. Sen suusta valui tummaa virta rinnuksille, ja siitä maahan. Se lysähti polvilleen henkeään haukkoen. Drizzt havahtui nähdessään Catti-brien vilahtavan nuolen. Hän huomasi polvillaan olevan Obouldin, ja huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän ponnisti itsensä jaloilleen ja ryntäsi tukehtuvan örkkikuninkaan luo. Hän katsoi säälimättä kuolevaa hirviötä sen keltaisiin silmiin. Hän ei nähnyt niissä muuta, kuin pelkoa, ja sitäkin suurempaa vihaa. ”Obould Monta - Nuolta,” Drizzt aloitti. ”Örkkisota loppuu nyt.” Obould tuijotti vihaten Drizztiä. ”Ole kirottu… Drizzt Do’ Urden.” se sylkäisi. Drizzt vei molemmat miekat selkänsä taakse, ja iski sitten voimakaan saksi-iskun. Kuolleen örkin pää putosi tömähtäen, ja katkenneesta kurkusta räjähti ilmoille verisade. Drizzt tuuppasi päättömän ruumiin maahan, ja kuollut, vielä lämmin veri valui maahan. Katkenneesta kurkusta nousi ilmoille haisevaa höyryä. Drizzt nyrpisti nenäänsä. Sitten hän iski Obouldin miekan maahan, ja survaisi örkin pään sen kahvaan. Obouldista oli jäänyt jäljelle nyt vain ruma muistomerkki. Catti-brie juoksi rinnettä alas. ”Oletko kunnossa?” hän kysyi. ”Olen.” vastasi Drizzt huojentuneena. Taistelu olikin ollut nopea ja helppo. Ja mikä parasta, sota oli ohi. ”Sota on ohi. Mennään kotiin.” hän sanoi. Ja niin kaksikko lähti nousemaan rinnettä ylös, jättäen karmean muistomerkin alas laaksoon. Alkaisi pitkä matka takaisin kotiin. Mutta Drizzt ei välittänyt. Nyt kaikki ongelmat olivat poissa. Tai niin hän ainakin luuli.
Luku 1: Velanperintää
Mies käveli pitkin Vaasan kaupungin vilkkaita katuja. Oli aamu, ja monet olivat matkalla kuka minnekin. Kauppiaat menivät pystyttämään kojujaan, sepät suuntasivat ahjoihinsa, ihmiset kiirehtivät ostamaan vihanneksia ja hedelmiä ruuhkaisilta kojuilta. Artemis Entreri ei ollut menossa mihinkään näistä. Töihin kylläkin, muttei aivan tavanomaiseen, ainakaan tavallisen ihmisen mittapuulla, mutta Salamurhaajien Linnan jäsenten mielestä se oli hyvin arkinen, jopa tylsä. Entreri, joka oli vastikään joutunut periaatteessa tämän killan palvelukseen tahtomattaan, oli menossa suorittamaan ensimmäistä tehtäväänsä killan palveluksessa, jota hän oli tosin tehnyt satoja kertoja Pasha Pookin alaisuudessa. Oli aika mennä muistuttamaan huonomuistista velallista. Hän käveli erääseen majataloon kaupungin laidalla, jonka nimi oli Seitsemäs Taivas. Kuinka ironista. Entrerin asiakkaalle paikka merkitsi aivan muuta. Hän astui sisään, ja suuntasi vastaanottotiskille. ”Missä huoneessa asuu Tobias Mervil?” hän töksäytti isännälle. Lihava, suuret mursunviikset kasvattanut isäntä katsoi häntä hetken ja sanoi ”Olette Artemis Entreri. Tiedän kyllä millä asialla olette.” ”Millä muka?” kysyi Entreri tylysti, silmääkään räpäyttämättä. ”Olette tulleet surmaamaan Tobias-paran.” isäntä sanoi. ”En voi kertoa teille hänen huonettaan, koska tarpeenne tavata hänet on vastenmielinen, ja julma. Tobias ei ole tehnyt mitään pahaa.” Entreri virnisti, ja tarttui äkisti isäntää kauluksesta vetäen esiin toisella kädellään jalokivin koristetun tikarin. ”Kerro minulle hänen huoneensa, tai tänä aamuna virtaa monesta haavasta verta. Saatan jopa joutua tutkimaan jokaisen huoneen, jos on pakko.” hän ärisi. Entreri ei todellisuudessa olisi edes surmannut majatalon isäntää, uhkaillut vain. Mutta jos hän yhä typeränrohkeasti ei suostuisi kertomaan hänelle, missä velallinen piileksi, hän olisi kolkannut miehen tajuttomaksi, ja tutkinut vieraskirjasta. Isännän silmistä heijastui kauhu. ”H- Huone 47. Mutta hyvä herra Entreri… Älkää surmatko häntä. Hän on perheellinen mies ja…” hän änkytti. Entrerin kylmä katse kuitenkin vaiensi hänet. ”No, huomaapa Mervilin perhe, ettei isä enää typeryydessään huijaa rahaa Salamurhaajien Linnalta. Oman soppansa on keittänyt, kylpeköön siinä.” hän sanoi häijysti, ja lähti nousemaan portaita. Sitten hän pysähtyi. ”Ainiin. Unohdin.” hän sanoi, ja kaivoi taskustaan kultarahan. ”Avunannosta työssäni.” Entreri virnisti painottaen sanaa työssäni, isännän kiusaksi. Hän vippasi peukalollaan rahan, jonka majatalon isäntä sieppasi ilmasta kasvoillaan järkyttynyt, pelokas ilme. Sitten Entreri katosi pimeään portaikkoon. Hän kulki pitkää käytävää, joka oli täynnä suljettuja huoneenovia. Sitten hän huomasi huoneen 47. Hän kuulosteli avaimenreiästä, nukkuiko Mervil. Kuorsausta tai nukkumiseen kuuluvaa tyypillistä tuhinaa ei kuulunut. Oliko Mervil aavistanut hänen tulonsa ja paennut? Hän muisti, kuinka Regis Puolituinen oli paennut häntä Bryn Shanderista jättäen korean asuntonsa tyhjilleen. Mutta silloin Entreri oli saanut tietää, minne Puolituinen oli paennut. Hän kohautti olkiaan, ja potkaisi oven auki. Hauras lukko antoi helposti periksi, ja Entrerin potku oli ollut vahva. Ovi rysähti äänekkäästi, ja hän astui sisään. Ottaakseen vastaan epätoivoisen miehen hyökkäyksen. Mervil ryntäsi häntä päin lyhyt miekka kädessään. Entreri ei edes vaivautunut vetämään omia aseitaan, hän tarttui vain Mervilin miekkakäteen, ja iski toisella kädellä voimakkaasti hänen palleaansa. Mervil taittui kaksinkerroin. Entreri riisti miekan hänen kädestään, ja heitti sen käytävään. Sitten hän tarkasteli Merviliä. Hän oli lyhyenläntä, lihava kaljuuntuva kauppias, jolla oli iso nenä, pienet silmät ja tuuheat kulmakarvat. Kenties kulmakarvat loivat vaikutelman, että silmät olisivat pienet. ”Tobias Mervil. Olen tullut perimään velkojasi, jotka sinun olisi pitänyt maksaa Salamurhaajien Linnalle viime kuussa. Työnantajani mukaan olet velkaa kolmesataa kultarahaa.” Entreri sanoi polvillaan olevalle miehelle. Mervil nosti katseensa ja tuhahti ”Tapa minut, jos haluat, Entreri. Minulla ei ole semmoisia rahoja. Varsinkaan, kun en ole niin paljon velkaa heille.” Miehen katseessa ei ollut pelkoa, vaan vihaa ja halveksuntaa. Entreri oli hieman yllättynyt. Tavallisesti kuolemaantuomitut velalliset anoivat armoa ja tarjosivat tähtitieteellisiä summia, joita eivät voisi koskaan maksaa pelastaakseen kurjan henkiriepunsa. Hän myös yllättyi, kun mies tuntui tietävän hänet. Mutta sitten hän pudisti nuo ajatukset mielestään, ja sanoi tylysti ”Kuten haluat.” Hän veti miekkansa, Kharonin Kynnen, ja iski Tobias Mervilin kuoliaaksi. Sitten hän tutki miehen taskut, ja löysi yli sata kultarahaa. Hänen kuului viedä kaikki rahat ja arvokas esimiehilleen, minkä Mervililtä saattoi löytää. Hän löysi myös kolme punaista rubiinia, ja vihreän smaragdin. Hän laittoi ne taskuunsa. Sitten hän löysi vielä yhden esineen, joka ei rahallisesti ollut arvokas, mutta tunnearvoa sillä Mervilille saattoi kylläkin olla. Hän oli löytänyt pienen pergamentin palan, jossa oli pienen tytön kuva, ja kuvan alla luki haparoivalla lapsen käsialalla ”Rakastan sinua, isi.” Entreri irvisti tuntiessaan pienen vihlaisun mielessään, ja pudotti pergamentin. Pudistellen raivoissaan päätään hän astui ulos huoneesta, ja käveli nopeasti käytävän poikki portaisiin. Isäntä katsoi häntä pelokkaasti. Entreri vei sormen kurkkunsa poikki ja osoitti Mervilin huoneeseen. Mitään sanomatta Entreri astui ulos aamuisen Vaasan iloisille kaduille, vaikka juuri äsken taas yksi kurja kauppiasparka oli menettänyt henkensä.
Luku 2: Hän ei pitänyt siitä.
Entreri kulki nopeasti pitkin harppauksin kohti Kuraiset Saappaat ja Verinen Miekka-majataloa, missä hän ja hänen toverinsa pitivät tukikohtaansa. Toisin sanoen nukkuivat ja suunnittelivat, miten voisivat suorittaa Salamurhaajien Linnan antamat toimeksiannot. Hänen toverinsa, palkkasoturi Jarlaxle yleensä otti vastaan tehtävät, mutta sälytti yleensä ne Entrerin niskoille, kun taas liehui ympäriinsä naisten ja pikkuylimysten kanssa. Mokoma keikari, Entreri yleensä kirosi itsekseen Jarlaxlea miettiessään. Nyt hänen piti kertoa Jarlaxlelle, että ”heidän yhteinen tehtävänsä” olisi suoritettu. Jarlaxle luultavasti ottaisi esiin jonkun naurettavista, eksoottisista sulkakynistään, joka olisi luultavasti lumottu, ja viivaisi suurieleisesti tehtävän yli heille annetusta tehtäväpergamentista. Muste, jota hän käyttäisi, olisi luultavasti lumottu. Entreri olisi voinut lyödä miekkansa, kallisarvoisen Kharonin Kynnen vetoa, että jokainen Jarlaxlen käyttämä esine olisi taiottu. Jopa hänen paitansa napit oli lumottu. Jotkut niistä olivat suunnattomia säilytyslokeroita, joihin Jarlaxle oli piilottanut puolituisilta varastamansa hiidenkorvat. Entreri ei pitänyt ollenkaan Jarlaxlen päähänpistoista, mutta hänen täytyi myöntää, että he aina selvisivät siitä sopasta, johon Jarlaxle oli heidät johtanut. Entreri ei pitänyt siitä. Jarlaxlella tuntui olevan onnea kokonaiselle kääpiöiden mahanhalkoja-rykmentille. (Tunnetaan myös sotajäärinä.) Entreri puikkelehti ihmisvirran poikki, ja pääsi viimein majatalon ovelle. Hän avasi sen, ja astui sisään. Hän tervehti baarimikkoa, joka toimi samalla majatalon isäntänä. Mies nosti katseensa puhdistamastaan lasista, ja nyökkäsi päätään. Entreri nousi portaat yläkertaan, jossa sijaitsivat majatalon vieraiden huoneet. Jarlaxle oli valinnut heille huoneen, joka oli aivan portaiden vieressä, jotta nopea pako olisi mahdollinen. Heidän huoneensa ikkuna taas oli majatalon vieraiden hevostallien yläpuolella, jotta ikkunasta voisi poistua, mikäli portaiden kautta ei voinut paeta. Vaikka heillä olikin hornanratsut, Jarlaxle oli hankkinut heille oikeat hevoset. Niiden väsyessä he turvautuisivat väsymättömiin hornanratsuihin. Jarlaxle oli suunnitellut kaiken alusta loppuun. Aivan kuin hän tietäisi tulevan, Entreri saattoi joskus miettiä Jarlaxlen suunnitelmista. Hän ei pitänyt siitä. Ei todellakaan. Hän koputti Jarlaxlen suunnitteleman salakoodin, jota kumpikin käytti, kun molemmat eivät olleet samaan aikaan huoneessa. Vastausta ei kuulunut. Entreri ei pitänyt siitä. Hän kohautti olkiaan, onki huoneen avaimen taskustaan, sujautti sen lukkoon ja avasi oven. Avatessaan oven ja kurkistaessaan huoneeseen Entreri huomasi, että Jarlaxle ei ollut siellä. Hän ei pitänyt siitäkään. Yleensä aamuisin Jarlaxle nukkui pitkään, suunnitellen jopa unissaan typeriä suunnitelmiaan. Eräänkin Jarlaxlen suunnitelman seurauksena Entreri oli menettänyt Kharonin Kynnen kallisarvoisen hansikkaan. Hansikas suojasi heikkomielistä miekan loitsuilta, mutta Entreri oli kauan aikaa sitten voittanut miekan. Mutta hansikkaalla pystyi koskettamaan tulta, ja sillä pystyi vangitsemaan voimakkaitakin loitsuja. Ja Jarlaxlen typerien suunnitelmien takia semmoinenkin aarre oli menetetty. Mutta, Jarlaxle ei ollut huoneessa, ja Entrerin mieleen hiipi paha aavistus. Hän joutuisi taas todennäköisesti tilanteeseen, missä hän todennäköisesti menettäisi henkensä, mutta Jarlaxle otti ja pelasti tilanteen. Entreri piti siitä kaikkein vähiten. Ensin kuolema kolkuttaisi ovea, mutta Jarlaxle tulisi muina miehinä ja ajaisi sen pois. Entreristä tuntui joskus siltä, että Jarlaxle nautti niistä tilanteista, joissa hengenlähtö oli lähellä. Entreri ei pitänyt siitä, hän vihasi sitä. Jarlaxle osasi tosiaan olla raivostuttava mies. Hän tutki huoneen nopeasti, mutta ei löytänyt mitään viestiä, jonka Jarlaxle olisi voinut jättää. Hän kirosi, ja harppoi ulos huoneesta. Olisi löydettävä Jarlaxle, ennen kuin mitään ehtisi tapahtua. Hän oli väsynyt seikkailuihin pitkäksi aikaa. Taistelu elävää kuollutta lohikäärmettä, golemeita, gargoileita ja haudasta nousseita luurankoja vastaan oli turhauttanut hänet iäksi. Hän juoksi portaat alas, ja meni baaritiskille. ”Oletko nähnyt Jarlaxlea?” Entreri kysyi baarimikolta. Hän ja Jarlaxle olivat vakioasiakkaita, joten baarimikko tiesi, kenestä oli puhe. ”Totta kai, hän nautti äsken viiniä jonkun toisen mustan haltian kanssa. Hän pukeutui kuin velho.” baarimikko vastasi ystävällisesti. Hän oli saanut lasienpuhdistusoperaation valmiiksi, nyt hän järjesteli viskipulloja. Entreri rypisti kulmiaan. Drowvelho? Se saattoi merkitä vain… ”Satuitko kuulemaan hänen nimeään?” Entreri kysyi kiihkeästi. Baarimikko näytti hetken miettivältä. ”Saatoin kuulla hänen nimensä. Mutta vanha ei enää muista…” Entreri paiskasi kultakolikon tiskille ja kysyi ”Oliko hänen nimensä Kimmuriel? Kimmuriel Oblodra?” Baarimikko näytti yllättyneeltä, sieppasi kolikon ja huudahti ”Kyllä! Kyllä vain! Tunnetteko hänet?” Entreri synkistyi entisestään ja vastasi ”Kyllä, valitettavasti.” Kimmurielko Vaasassa? Mitä ihmettä on tapahtunut? Entreri mietti. Varmasti Jarlaxlen juonia, taas kerran. ”Minne he menivät?” Entreri kysyi. Oli mentävä paikan päälle kuulemaan, mitä Jarlaxle nyt oli saanut päähänsä. ”Tuonne majatalon taakse. Siellä iso joukko droweja.” baarimikko vastasi. Bregan D’Aerthe, Entreri arvasi. Aikoiko Jarlaxle ottaa petollisen palkkasoturijoukon takaisin hallintaansa? ”Mistä he puhuivat?” Entreri kysyi vielä. Oli saatava tietää, mihin hän oli mahdollisesti joutumassa. ”Hmm… Jos kuulin oikein he puhuivat Mithrilsalista ja jonkin haltuun ottamisesta.” baarimikko vastasi. Entreri nyökkäsi kiitokseksi ja ryntäsi ulos. Aikoiko Jarlaxle hyökätä Mithrilsaliin? Ajatus oli jo itsessään niin hullu, että Entreri oli voida pahoin. Ja Bregan D’Aerthe. Entreri ei pitänyt lainkaan tuosta pahamaineisesta drowjoukosta. Hän myös vihasi Kimmurielia, tuota juonittelevaa drowvelhoa. Kimmuriel oli aikaisemmin yrittänyt saada Entrerin ja Jarlaxlen hengiltä parin muun drowin kanssa. Nuo muut drowit tosin olivat kuolleita, ja Jarlaxle tiesi Kimmurielin petollisuudesta. Mutta silti Entrerillä oli paha aavistus. Hän hiipi majatalon seinän viertä kohti takapihaa. Hän kurkisti kulman takaa, ja huomasi sadoittain mustia haltioita. Jarlaxle ja Kimmuriel olivat siellä, ja he keskustelivat koko joukon kanssa. Nähdessään nuo sadat mustat haltiat Entreri arvasi, että heitä tulisi lisää, ja tämä oli vasta alkusoittoa. Hän päätti, ettei olisi tässä taistelussa mukana. Ajatus Bruenor Sotavasaran ja hänen tuimien ystäviensä kohtaamisesta hirvitti häntä. Hän oli luvannut itselleen, ettei enää kohtaisi tuota ystäväjoukkoa. Saatuaan Drizzt Do’ Urdenin viimein hengiltä hänellä ei ollut enää mitään asiaa heidän kanssaan. Entreri päätti ensimmäistä kertaa elämässään paeta Jarlaxlea. Hän lähti hiipimään takaisin etupihalle ja siitä hevostalleille. Mutta silloin kuului ääni hänen takaansa ”No, Artemis. Oletkos nuuskimassa täällä toisten puuhia?” Entreri kääntyi, ja huomasi hymyilevän Jarlaxlen. ”Tule toki meidän seuraamme. Meillä on paljon puhuttavaa.” musta haltia sanoi, ja viittoi Entreriä takapihalle. Vastahakoisesti Entreri seurasi häntä.
Forgotten Realms:
Risteävät polut
Esinäytös:
Mies seisoi lumisella rinteellä. Hän katsoi rinteen alla olevaan laaksoon, jossa paloi yksinäinen nuotio. Nuotiota olisi tavallisilla silmillä vaikea nähdä kevään viimeisissä rankoissa lumimyrskyissä, mutta mustalle haltialle se ei ollut vaikeaa. Hänen laventelinsiniset silmänsä tuijottivat tiukasti alas laaksoon, johon hänen jahtaamansa örkki oli leiriytynyt. Vai pystyikö Obould Montaa - Nuolta edes kutsua örkiksi? Se oli pitempi, ja voimakkaampi, kuin mikään örkki, minkä musta haltia oli ikinä tavannut. Obould oli väkivahva, ja mustalle haltialle oli ollut vaikea edes haavoittaa sitä. Edes isku sapeleilla kasvoihin ei hidastanut sitä. Tavallinen örkki olisi jo kaatunut uikuttaen maahan, Obouldia se vain raivostutti enemmän. Ainoastaan vuorenrinteen sortuminen oli iskenyt örkin maahan, eikä se vieläkään kuollut. Mustalla haltialla oli ollut onnea selviytyessään maanvyörystä, Obould oli väkivahvuudessaan ja kestävyydessään selvinnyt. Ja nyt se oli päättänyt paeta, armeijansa menettäneenä. Ja musta haltia, ja hänen ihmistoverinsa olivat lähteneet perään. Jahtia oli kestänyt jo viitisen päivää, koska Obouldilla oli viikon etumatka. Mutta musta haltia tunsi nämä vuoristot hyvin, ja hän oli mannunvartija, synnynnäinen vaeltamaan rosoisilla kivillä. Ja nyt he olivat saaneet saaliinsa kiinni. Iso örkki ei ollut edes huomannut, että sitä jahdataan. Se oli pystynyt levollisesti nukkumaan, ja antanut kaksikolle monta tuntia jahtiaikaa. Nämä kaksi metsästäjää eivät nukkuneet kuin parisen tuntia, kun taas Obould saattoi nukkua jopa yhdeksän tunnin levolliset unet. Mutta örkki oli silti jaloistaan nopea, ja kaksikolle sen jäljittäminen ja jahtaaminen oli kovan työn takana. Musta haltia tuijotti tiiviisti alas. Hän siveli sormillaan kahden sapelinsa, Tuikkeen ja Jääsurman, kahvoja. Metsästäjän aistit olivat jännittyneet äärimmilleen, niin kuin ketulla, joka vaanii heinikossa iskeäkseen kiinni nuoreen kaniin. ”Drizzt, se on tähtäimessäni.” kuului ääni hänen oikealta puoleltaan. Drizzt Do’ Urden kääntyi katsomaan toveriaan, ihmisnaista nimeltä Catti-brie. Hän oli kyyryssä kiveä vasten, jousensa Taulmaril jännitettynä. Kuolettava nuoli loi pientä sinertävää valoa lumisateeseen. Heidän kotonaan, Mithrilsalissa, oli jo kevät. Mutta täällä, missä he olivat, oli vasta kevät aluillaan. ”Älä ammu sitä vielä, Catti-brie. Emme voi olla varmoja, pystyvätkö nuolesi surmaamaan sitä.” Drizzt sanoi. ”Mitä?! Luuletko, etten saa kunnon osumaa tuohon haisevaan örkkiin? Tuo on jo loukkaus, Drizzt Do’ Urden!” Catti-brie älähti. Nainen tuijotti tuimasti drowia. Hän purskahti pieneen nauruun, ettei paljastaisi kaksikkoa tarkkakorvaiselle örkille. ”En epäile taitojasi ollenkaan, Catti-brie, mutta emme voi tietää, mitä loitsuja drowpapit ja örkkishamaanit häneen lausuivat.” hän vastasi, ja hymyili, vaikka tilanne olikin kireä. Tappamalla Obouldin he saisivat kuukausitolkulla kestäneen Örkkisodan viimeinkin päätökseen. He eivät voineet ottaa riskiä, että suuri örkki keräisi uuden armeijan. Ja sitä paitsi, julma örkki oli vastuussa niin monien ihmisten kuolemasta. Olisi aika kostaa viattoman veren puolesta! ”Mitä me sitten teemme?” Catti-brie kysyi kauniit, vihreät silmät ymmyrkäisinä. Drizzt huokaisi, ja vastasi ”Minä menen tuonne alas, ja yritän surmata sen. Mikäli tilanne kärjistyy liian pahaksi, ammu se.” ”Mutta mikä on ’pahaksi kärjistynyt tilanne’?” Catti-brie uteli. Hän oli hyvin huolestuneen näköinen ystävänsä puolesta. ”Se tarkoittaa sitä, että minä haavoitun tai saan surmani. Kun olet ampunut, pakene.” musta haltia sanoi vakavana. ”Minä en ikinä antaisi sen surmata sinua, Drizzt! Minä olisin paikalla ja puolustaisin sinua!” Catti-brie huudahti. ”Sitä paitsi…” hän jatkoi. ”se ei ikinä saisi osumaa sinuun. Olet niin taitava.” Drizzt hymyili ja sanoi ”Jos niin tahdot.” Sitten hän lähti kapuamaan rinnettä alas. ”Ole varovainen!” Catti-brie huikkasi. Drizzt jännitti taas metsästäjän vaistonsa, ja hiipi alas lumista rinnettä. Hän hiipi niin hiljaisesti, mutta nopeasti, ettei lumeen jäänyt kuin painauma saappaanjäljestä. Viimein Drizzt pääsi laakson pohjalle. Välimatkaa Obouldiin oli noin viisi metriä. Drizzt kirosi. Ei ollut kiveä, jonka taakse piiloutua, ja hänen varjonsa kavaltaisi hänet nuotionvalossa. Hän veti esiin molemmat sapelinsa, ja lähti hiipimään kohti suurta örkkiä. ”Terve tavattuamme, Drizzt Do’ Urden.” se murahti. Drizzt seisahtui niille sijoilleen. Hän ei ollut edes päässyt nuotionvalon piiriin, ja oli päästänyt hiljaisempaa ääntä kuin vuorituulten kuiskaus! Obould Monta – Nuolta nousi seisomaan. Drizzt tarkasteli sitä. Sillä ei ollut enää taiottua sotisopaansa, ja joka puolella sen kehoa oli syviä lihashaavoja. Drizzt huomasi myös, että sen suunnaton lyömämiekka oli murtunut keskeltä kahtia. Örkin surmaaminen olisi siis huomattavasti helpompaa. ”No, etkö aio sanoa mitään, senkin drowsaasta? Etkö aio tervehtiä tulevaa surmaajaasi?” Obould murisi, ja hyökkäsi äkkiä. Drizzt oli kuitenkin varautunut tällaiseen hyökkäykseen, ja väisti nopeasti. Obould syöksyi hänen ohitseen, ja Drizzt viilsi sitä Tuikkeella vatsaan. Tumma veri roiskahti puhtaalle, vastasataneelle lumelle. ”Mukava nähdä, Obould.” Drizzt sihahti ja viilsi täydellisen X-kirjaimen muotoiset viillot örkin selkään. Obould karjui tuskasta. Shamaanien loitsut olivat siis hiipuneet. Örkkiä pystyi taas vahingoittamaan. Drizztillä oli nyt siis vastassaan vahva, haavoittunut ja vihainen eläin. ”Tuosta saat maksaa, drow.” Obould ärisi, ja iskeä humautti sellaisen iskun, joka osuessaan olisi katkaissut miehen helposti kahtia. Drizzt väisti iskun helposti, mutta liukastui jäisellä maalla. Vastasatanut lumi oli kavalasti peittänyt jäisen maan. Hän kaatui selälleen, ja löi päänsä. Hän oli pyörtyä. Obould nauroi helpon voiton johdosta, ja nosti miekkansa. ”Tervemenoa Syvyyteen hirveän Lukkikuningattaresi kanssa, Drizzt Do’ Urden! Olkaa kirottuja molemmat!” Sitten se iski. Isku ei koskaan päässyt perille asti. Sinivalkoinen juova vilahti rinteeltä, ja osui hirmua kaulaan repien valtimoita ja henkitorven. Se yritti huutaa, mutta sen kurkusta pääsi vain pihinää. Sen suusta valui tummaa virta rinnuksille, ja siitä maahan. Se lysähti polvilleen henkeään haukkoen. Drizzt havahtui nähdessään Catti-brien vilahtavan nuolen. Hän huomasi polvillaan olevan Obouldin, ja huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän ponnisti itsensä jaloilleen ja ryntäsi tukehtuvan örkkikuninkaan luo. Hän katsoi säälimättä kuolevaa hirviötä sen keltaisiin silmiin. Hän ei nähnyt niissä muuta, kuin pelkoa, ja sitäkin suurempaa vihaa. ”Obould Monta - Nuolta,” Drizzt aloitti. ”Örkkisota loppuu nyt.” Obould tuijotti vihaten Drizztiä. ”Ole kirottu… Drizzt Do’ Urden.” se sylkäisi. Drizzt vei molemmat miekat selkänsä taakse, ja iski sitten voimakaan saksi-iskun. Kuolleen örkin pää putosi tömähtäen, ja katkenneesta kurkusta räjähti ilmoille verisade. Drizzt tuuppasi päättömän ruumiin maahan, ja kuollut, vielä lämmin veri valui maahan. Katkenneesta kurkusta nousi ilmoille haisevaa höyryä. Drizzt nyrpisti nenäänsä. Sitten hän iski Obouldin miekan maahan, ja survaisi örkin pään sen kahvaan. Obouldista oli jäänyt jäljelle nyt vain ruma muistomerkki. Catti-brie juoksi rinnettä alas. ”Oletko kunnossa?” hän kysyi. ”Olen.” vastasi Drizzt huojentuneena. Taistelu olikin ollut nopea ja helppo. Ja mikä parasta, sota oli ohi. ”Sota on ohi. Mennään kotiin.” hän sanoi. Ja niin kaksikko lähti nousemaan rinnettä ylös, jättäen karmean muistomerkin alas laaksoon. Alkaisi pitkä matka takaisin kotiin. Mutta Drizzt ei välittänyt. Nyt kaikki ongelmat olivat poissa. Tai niin hän ainakin luuli.
Luku 1: Velanperintää
Mies käveli pitkin Vaasan kaupungin vilkkaita katuja. Oli aamu, ja monet olivat matkalla kuka minnekin. Kauppiaat menivät pystyttämään kojujaan, sepät suuntasivat ahjoihinsa, ihmiset kiirehtivät ostamaan vihanneksia ja hedelmiä ruuhkaisilta kojuilta. Artemis Entreri ei ollut menossa mihinkään näistä. Töihin kylläkin, muttei aivan tavanomaiseen, ainakaan tavallisen ihmisen mittapuulla, mutta Salamurhaajien Linnan jäsenten mielestä se oli hyvin arkinen, jopa tylsä. Entreri, joka oli vastikään joutunut periaatteessa tämän killan palvelukseen tahtomattaan, oli menossa suorittamaan ensimmäistä tehtäväänsä killan palveluksessa, jota hän oli tosin tehnyt satoja kertoja Pasha Pookin alaisuudessa. Oli aika mennä muistuttamaan huonomuistista velallista. Hän käveli erääseen majataloon kaupungin laidalla, jonka nimi oli Seitsemäs Taivas. Kuinka ironista. Entrerin asiakkaalle paikka merkitsi aivan muuta. Hän astui sisään, ja suuntasi vastaanottotiskille. ”Missä huoneessa asuu Tobias Mervil?” hän töksäytti isännälle. Lihava, suuret mursunviikset kasvattanut isäntä katsoi häntä hetken ja sanoi ”Olette Artemis Entreri. Tiedän kyllä millä asialla olette.” ”Millä muka?” kysyi Entreri tylysti, silmääkään räpäyttämättä. ”Olette tulleet surmaamaan Tobias-paran.” isäntä sanoi. ”En voi kertoa teille hänen huonettaan, koska tarpeenne tavata hänet on vastenmielinen, ja julma. Tobias ei ole tehnyt mitään pahaa.” Entreri virnisti, ja tarttui äkisti isäntää kauluksesta vetäen esiin toisella kädellään jalokivin koristetun tikarin. ”Kerro minulle hänen huoneensa, tai tänä aamuna virtaa monesta haavasta verta. Saatan jopa joutua tutkimaan jokaisen huoneen, jos on pakko.” hän ärisi. Entreri ei todellisuudessa olisi edes surmannut majatalon isäntää, uhkaillut vain. Mutta jos hän yhä typeränrohkeasti ei suostuisi kertomaan hänelle, missä velallinen piileksi, hän olisi kolkannut miehen tajuttomaksi, ja tutkinut vieraskirjasta. Isännän silmistä heijastui kauhu. ”H- Huone 47. Mutta hyvä herra Entreri… Älkää surmatko häntä. Hän on perheellinen mies ja…” hän änkytti. Entrerin kylmä katse kuitenkin vaiensi hänet. ”No, huomaapa Mervilin perhe, ettei isä enää typeryydessään huijaa rahaa Salamurhaajien Linnalta. Oman soppansa on keittänyt, kylpeköön siinä.” hän sanoi häijysti, ja lähti nousemaan portaita. Sitten hän pysähtyi. ”Ainiin. Unohdin.” hän sanoi, ja kaivoi taskustaan kultarahan. ”Avunannosta työssäni.” Entreri virnisti painottaen sanaa työssäni, isännän kiusaksi. Hän vippasi peukalollaan rahan, jonka majatalon isäntä sieppasi ilmasta kasvoillaan järkyttynyt, pelokas ilme. Sitten Entreri katosi pimeään portaikkoon. Hän kulki pitkää käytävää, joka oli täynnä suljettuja huoneenovia. Sitten hän huomasi huoneen 47. Hän kuulosteli avaimenreiästä, nukkuiko Mervil. Kuorsausta tai nukkumiseen kuuluvaa tyypillistä tuhinaa ei kuulunut. Oliko Mervil aavistanut hänen tulonsa ja paennut? Hän muisti, kuinka Regis Puolituinen oli paennut häntä Bryn Shanderista jättäen korean asuntonsa tyhjilleen. Mutta silloin Entreri oli saanut tietää, minne Puolituinen oli paennut. Hän kohautti olkiaan, ja potkaisi oven auki. Hauras lukko antoi helposti periksi, ja Entrerin potku oli ollut vahva. Ovi rysähti äänekkäästi, ja hän astui sisään. Ottaakseen vastaan epätoivoisen miehen hyökkäyksen. Mervil ryntäsi häntä päin lyhyt miekka kädessään. Entreri ei edes vaivautunut vetämään omia aseitaan, hän tarttui vain Mervilin miekkakäteen, ja iski toisella kädellä voimakkaasti hänen palleaansa. Mervil taittui kaksinkerroin. Entreri riisti miekan hänen kädestään, ja heitti sen käytävään. Sitten hän tarkasteli Merviliä. Hän oli lyhyenläntä, lihava kaljuuntuva kauppias, jolla oli iso nenä, pienet silmät ja tuuheat kulmakarvat. Kenties kulmakarvat loivat vaikutelman, että silmät olisivat pienet. ”Tobias Mervil. Olen tullut perimään velkojasi, jotka sinun olisi pitänyt maksaa Salamurhaajien Linnalle viime kuussa. Työnantajani mukaan olet velkaa kolmesataa kultarahaa.” Entreri sanoi polvillaan olevalle miehelle. Mervil nosti katseensa ja tuhahti ”Tapa minut, jos haluat, Entreri. Minulla ei ole semmoisia rahoja. Varsinkaan, kun en ole niin paljon velkaa heille.” Miehen katseessa ei ollut pelkoa, vaan vihaa ja halveksuntaa. Entreri oli hieman yllättynyt. Tavallisesti kuolemaantuomitut velalliset anoivat armoa ja tarjosivat tähtitieteellisiä summia, joita eivät voisi koskaan maksaa pelastaakseen kurjan henkiriepunsa. Hän myös yllättyi, kun mies tuntui tietävän hänet. Mutta sitten hän pudisti nuo ajatukset mielestään, ja sanoi tylysti ”Kuten haluat.” Hän veti miekkansa, Kharonin Kynnen, ja iski Tobias Mervilin kuoliaaksi. Sitten hän tutki miehen taskut, ja löysi yli sata kultarahaa. Hänen kuului viedä kaikki rahat ja arvokas esimiehilleen, minkä Mervililtä saattoi löytää. Hän löysi myös kolme punaista rubiinia, ja vihreän smaragdin. Hän laittoi ne taskuunsa. Sitten hän löysi vielä yhden esineen, joka ei rahallisesti ollut arvokas, mutta tunnearvoa sillä Mervilille saattoi kylläkin olla. Hän oli löytänyt pienen pergamentin palan, jossa oli pienen tytön kuva, ja kuvan alla luki haparoivalla lapsen käsialalla ”Rakastan sinua, isi.” Entreri irvisti tuntiessaan pienen vihlaisun mielessään, ja pudotti pergamentin. Pudistellen raivoissaan päätään hän astui ulos huoneesta, ja käveli nopeasti käytävän poikki portaisiin. Isäntä katsoi häntä pelokkaasti. Entreri vei sormen kurkkunsa poikki ja osoitti Mervilin huoneeseen. Mitään sanomatta Entreri astui ulos aamuisen Vaasan iloisille kaduille, vaikka juuri äsken taas yksi kurja kauppiasparka oli menettänyt henkensä.
Luku 2: Hän ei pitänyt siitä.
Entreri kulki nopeasti pitkin harppauksin kohti Kuraiset Saappaat ja Verinen Miekka-majataloa, missä hän ja hänen toverinsa pitivät tukikohtaansa. Toisin sanoen nukkuivat ja suunnittelivat, miten voisivat suorittaa Salamurhaajien Linnan antamat toimeksiannot. Hänen toverinsa, palkkasoturi Jarlaxle yleensä otti vastaan tehtävät, mutta sälytti yleensä ne Entrerin niskoille, kun taas liehui ympäriinsä naisten ja pikkuylimysten kanssa. Mokoma keikari, Entreri yleensä kirosi itsekseen Jarlaxlea miettiessään. Nyt hänen piti kertoa Jarlaxlelle, että ”heidän yhteinen tehtävänsä” olisi suoritettu. Jarlaxle luultavasti ottaisi esiin jonkun naurettavista, eksoottisista sulkakynistään, joka olisi luultavasti lumottu, ja viivaisi suurieleisesti tehtävän yli heille annetusta tehtäväpergamentista. Muste, jota hän käyttäisi, olisi luultavasti lumottu. Entreri olisi voinut lyödä miekkansa, kallisarvoisen Kharonin Kynnen vetoa, että jokainen Jarlaxlen käyttämä esine olisi taiottu. Jopa hänen paitansa napit oli lumottu. Jotkut niistä olivat suunnattomia säilytyslokeroita, joihin Jarlaxle oli piilottanut puolituisilta varastamansa hiidenkorvat. Entreri ei pitänyt ollenkaan Jarlaxlen päähänpistoista, mutta hänen täytyi myöntää, että he aina selvisivät siitä sopasta, johon Jarlaxle oli heidät johtanut. Entreri ei pitänyt siitä. Jarlaxlella tuntui olevan onnea kokonaiselle kääpiöiden mahanhalkoja-rykmentille. (Tunnetaan myös sotajäärinä.) Entreri puikkelehti ihmisvirran poikki, ja pääsi viimein majatalon ovelle. Hän avasi sen, ja astui sisään. Hän tervehti baarimikkoa, joka toimi samalla majatalon isäntänä. Mies nosti katseensa puhdistamastaan lasista, ja nyökkäsi päätään. Entreri nousi portaat yläkertaan, jossa sijaitsivat majatalon vieraiden huoneet. Jarlaxle oli valinnut heille huoneen, joka oli aivan portaiden vieressä, jotta nopea pako olisi mahdollinen. Heidän huoneensa ikkuna taas oli majatalon vieraiden hevostallien yläpuolella, jotta ikkunasta voisi poistua, mikäli portaiden kautta ei voinut paeta. Vaikka heillä olikin hornanratsut, Jarlaxle oli hankkinut heille oikeat hevoset. Niiden väsyessä he turvautuisivat väsymättömiin hornanratsuihin. Jarlaxle oli suunnitellut kaiken alusta loppuun. Aivan kuin hän tietäisi tulevan, Entreri saattoi joskus miettiä Jarlaxlen suunnitelmista. Hän ei pitänyt siitä. Ei todellakaan. Hän koputti Jarlaxlen suunnitteleman salakoodin, jota kumpikin käytti, kun molemmat eivät olleet samaan aikaan huoneessa. Vastausta ei kuulunut. Entreri ei pitänyt siitä. Hän kohautti olkiaan, onki huoneen avaimen taskustaan, sujautti sen lukkoon ja avasi oven. Avatessaan oven ja kurkistaessaan huoneeseen Entreri huomasi, että Jarlaxle ei ollut siellä. Hän ei pitänyt siitäkään. Yleensä aamuisin Jarlaxle nukkui pitkään, suunnitellen jopa unissaan typeriä suunnitelmiaan. Eräänkin Jarlaxlen suunnitelman seurauksena Entreri oli menettänyt Kharonin Kynnen kallisarvoisen hansikkaan. Hansikas suojasi heikkomielistä miekan loitsuilta, mutta Entreri oli kauan aikaa sitten voittanut miekan. Mutta hansikkaalla pystyi koskettamaan tulta, ja sillä pystyi vangitsemaan voimakkaitakin loitsuja. Ja Jarlaxlen typerien suunnitelmien takia semmoinenkin aarre oli menetetty. Mutta, Jarlaxle ei ollut huoneessa, ja Entrerin mieleen hiipi paha aavistus. Hän joutuisi taas todennäköisesti tilanteeseen, missä hän todennäköisesti menettäisi henkensä, mutta Jarlaxle otti ja pelasti tilanteen. Entreri piti siitä kaikkein vähiten. Ensin kuolema kolkuttaisi ovea, mutta Jarlaxle tulisi muina miehinä ja ajaisi sen pois. Entreristä tuntui joskus siltä, että Jarlaxle nautti niistä tilanteista, joissa hengenlähtö oli lähellä. Entreri ei pitänyt siitä, hän vihasi sitä. Jarlaxle osasi tosiaan olla raivostuttava mies. Hän tutki huoneen nopeasti, mutta ei löytänyt mitään viestiä, jonka Jarlaxle olisi voinut jättää. Hän kirosi, ja harppoi ulos huoneesta. Olisi löydettävä Jarlaxle, ennen kuin mitään ehtisi tapahtua. Hän oli väsynyt seikkailuihin pitkäksi aikaa. Taistelu elävää kuollutta lohikäärmettä, golemeita, gargoileita ja haudasta nousseita luurankoja vastaan oli turhauttanut hänet iäksi. Hän juoksi portaat alas, ja meni baaritiskille. ”Oletko nähnyt Jarlaxlea?” Entreri kysyi baarimikolta. Hän ja Jarlaxle olivat vakioasiakkaita, joten baarimikko tiesi, kenestä oli puhe. ”Totta kai, hän nautti äsken viiniä jonkun toisen mustan haltian kanssa. Hän pukeutui kuin velho.” baarimikko vastasi ystävällisesti. Hän oli saanut lasienpuhdistusoperaation valmiiksi, nyt hän järjesteli viskipulloja. Entreri rypisti kulmiaan. Drowvelho? Se saattoi merkitä vain… ”Satuitko kuulemaan hänen nimeään?” Entreri kysyi kiihkeästi. Baarimikko näytti hetken miettivältä. ”Saatoin kuulla hänen nimensä. Mutta vanha ei enää muista…” Entreri paiskasi kultakolikon tiskille ja kysyi ”Oliko hänen nimensä Kimmuriel? Kimmuriel Oblodra?” Baarimikko näytti yllättyneeltä, sieppasi kolikon ja huudahti ”Kyllä! Kyllä vain! Tunnetteko hänet?” Entreri synkistyi entisestään ja vastasi ”Kyllä, valitettavasti.” Kimmurielko Vaasassa? Mitä ihmettä on tapahtunut? Entreri mietti. Varmasti Jarlaxlen juonia, taas kerran. ”Minne he menivät?” Entreri kysyi. Oli mentävä paikan päälle kuulemaan, mitä Jarlaxle nyt oli saanut päähänsä. ”Tuonne majatalon taakse. Siellä iso joukko droweja.” baarimikko vastasi. Bregan D’Aerthe, Entreri arvasi. Aikoiko Jarlaxle ottaa petollisen palkkasoturijoukon takaisin hallintaansa? ”Mistä he puhuivat?” Entreri kysyi vielä. Oli saatava tietää, mihin hän oli mahdollisesti joutumassa. ”Hmm… Jos kuulin oikein he puhuivat Mithrilsalista ja jonkin haltuun ottamisesta.” baarimikko vastasi. Entreri nyökkäsi kiitokseksi ja ryntäsi ulos. Aikoiko Jarlaxle hyökätä Mithrilsaliin? Ajatus oli jo itsessään niin hullu, että Entreri oli voida pahoin. Ja Bregan D’Aerthe. Entreri ei pitänyt lainkaan tuosta pahamaineisesta drowjoukosta. Hän myös vihasi Kimmurielia, tuota juonittelevaa drowvelhoa. Kimmuriel oli aikaisemmin yrittänyt saada Entrerin ja Jarlaxlen hengiltä parin muun drowin kanssa. Nuo muut drowit tosin olivat kuolleita, ja Jarlaxle tiesi Kimmurielin petollisuudesta. Mutta silti Entrerillä oli paha aavistus. Hän hiipi majatalon seinän viertä kohti takapihaa. Hän kurkisti kulman takaa, ja huomasi sadoittain mustia haltioita. Jarlaxle ja Kimmuriel olivat siellä, ja he keskustelivat koko joukon kanssa. Nähdessään nuo sadat mustat haltiat Entreri arvasi, että heitä tulisi lisää, ja tämä oli vasta alkusoittoa. Hän päätti, ettei olisi tässä taistelussa mukana. Ajatus Bruenor Sotavasaran ja hänen tuimien ystäviensä kohtaamisesta hirvitti häntä. Hän oli luvannut itselleen, ettei enää kohtaisi tuota ystäväjoukkoa. Saatuaan Drizzt Do’ Urdenin viimein hengiltä hänellä ei ollut enää mitään asiaa heidän kanssaan. Entreri päätti ensimmäistä kertaa elämässään paeta Jarlaxlea. Hän lähti hiipimään takaisin etupihalle ja siitä hevostalleille. Mutta silloin kuului ääni hänen takaansa ”No, Artemis. Oletkos nuuskimassa täällä toisten puuhia?” Entreri kääntyi, ja huomasi hymyilevän Jarlaxlen. ”Tule toki meidän seuraamme. Meillä on paljon puhuttavaa.” musta haltia sanoi, ja viittoi Entreriä takapihalle. Vastahakoisesti Entreri seurasi häntä.