The_Sipi
25.6.2006, 2:30:03
Tämä on tietyllä tavalla FFfin-tarina, muttei sillä totutulla tavalla. Idea kytenyt jo kauan, mutta kirjoitan tämän vasta nyt, kun aihe on ajankohtainen... tavalla tai toisella. Kaikille tämän ajankohtaisuus ei kuitenkaan ehkä selvinne, mutta joillekin ehkä.
-------------------------------------------------------
Hän oli tullut foorumeille saadakseen tietoa FFVI:n piilotetuista hahmoista; hän oli löytänyt yhden ja halusikin nyt tietää, olisiko pelissä muita piilotettuja hahmoja, joita hän voisi vielä pelin siinä vaiheessa saada. Nuo tiedot saatuaan hän oli päättänyt jäädä foorumien asukkaaksi, sillä hän oli todella vaikuttunut foorumien monipuolisuudesta. Lisäksi suomalaiseksi fanisivustoksi varsinaiset sivut olivat hyvin tehdyt, minkä hän toi ilmi myös heti tervetulopostissaan, joka sekin poikkesi sopivasti muista. Hän oli jo tuolloin kummastellut, kuka noita tervetuloviestejä oikeasti jaksoi lukea; hän itse ei ollut aikonut niihin kiinnittää kauheasti huomiota, eikä hän niin sitten tehnytkään. Hän oli tehnyt tervetuloviestinsä vähän provosoivaan muotoon; ei provosoidakseen, vaan erottuakseen muista peruskaavaa toistavista uusista jäsenistä ja näin ollen ehkä jopa antaakseen vaihtelua niistä kiinnostuneille; tuosta viestistä kun paistoi kuitenkin läpi se, ettei hän viestiään ollut kovin tosissaan kirjoittanut.
Hänen alkuaikansa foorumeilla oli mennyt peliaiheisilla alueilla, vaikka FFVI olikin tuohon aikaan ollut ainoa hänen pelaamansa Finaali. Ajan kuluessa hän oli yhä enenevissä määrin keskittynyt Yleinen Keskustelu -alueelle, jossa käytiin hänen mielestään kaikkein mielenkiintoisimmat keskustelut. Siellä hän oli kertonut mielipiteistään mitä moninaisimpiin asioihin, mutta myös kertonut omasta elämästään; hän oli kertonut niin masennuksestaan, homoudestaan kuin myös monesta muustakin asiasta. Jos hänestä joskus oli tuleva julkisuuden henkilö, mitä hän ei missään tapauksessa toivonut, joku sensaatiohakuinen toimittaja voisi saada tästä foorumista oikean aarreaitan, josta ammentaa lehtiin lööppejä päivästä ja viikosta toiseen. Aivan kaikkea hän ei ollut kuitenkaan paljastanut.
Hän istui mustalla sohvallaan ja pelasi Dimmu Borgirin soidessa taustalla. Kun sopiva hetki tuli, hän pyyhki sylkeä leaunpielestään. Tämän hän teki täysin vaistomaisesti huomaamatta sitä tuskin ollenkaan. Hän oli tehnyt niin niin monta kertaa elämänsä aikana, eikä hän siksi kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Missä ikinä hän kulkikaan, aina hänellä oli talouspaperia sullottuna farkkujen taskuun. Jos kuivaa paperia puuttuisi, hän saattaisi olla pulassa.
Hän halvaantui puolivuotiaana kasvoistaan syystä, jota hän ei itse asiassa edes tiennyt. Hänen äitinsä oli siitä joskus kännissä ollessaan kertonut, mutta hän oli unohtanut tuon syyn ja jos totta puhutaan, ei se häntä juuri kiinnostanutkaan. Joka tapauksessa tuo halvaantuminen tiesi kuolaamista, joka varsinkin nälän tullessa saattoi valua runsaammin, vaikka yleensä pysyikin kohtuullisissa rajoissa. Sairautensa vuoksi hän myös puhui epäselvästi; ei niin, etteikö hänen puheestaan olisi saanut selvää, mutta se vaati enemmän keskittymistä. Sairaus ei ollut tarttuvaa sorttia, mutta perinnöllinen se saattoi toki olla; joskaan hänen tapauksessaan sillä ei ollut mitään väliä; eipä hänellä käytännössä tilaisuuksia lapsenhankintaan olisikaan. Vammansa vuoksi hänen oli joskus vaikea niellä ruokaa. Vaikka hänen syömisessään ei yleensä ollut hirveämmin ongelmia, korostuivat ne pienetkin ongelmat silloin, kun oli syötävä vähänkin tuntemattomammassa seurassa; silloin hänen oli vaikea niellä yhtään mitään, oli syötävä pala kuinka pieni tahansa, vaikka kuinka yritti. Hampurilaisravintolassakin hän aina etsi syrjäisimmän nurkan, jotta voisi syödä kaikessa rauhassa ilman katseita.
Hän oli loppujen lopuksi selvinnyt halvaannuksestaan aika vähällä; pahimmassa tapauksessa sairaus olisi voinut johtaa kuolemaan. Vaikka hän oli ollutkin nuoruudessaan vahvasti masentunut, nyt hän oli mitä elämänmyönteisin ihminen, ja miksei olisikaan; olihan hänellä oma asunto ja työpaikka, ja kaiken muun lisäksi hän viihtyi niin hyvin yksin, ettei elämänkumppanin tai ystävien puute häntä juuri haitannut. Kun säilytti silmäkulmassaan sen kuuluisan pilkkeen, elämä meni eteenpäin sutjakkaasti. Hän ei halunnut pilata elämäänsä turhalla murehtimisella eikä niin tehnytkään. Miksi murehtia jotain, jolle ei voinut tehdä mitään?
Pilkkeen silmäkulmassa hän oli pyrkinyt säilyttämään myös foorumeilla. Vaikka hän kirjoitti asiallisesti ja kommentoi muiden sanomisia, niin hän ei kuitenkaan koskaan ottanut muiden sanomisista itseensä; nettifoorumihan tuo vain oli ja mahdolliset provosoijat vain ihmisiä tuolla jossain. Järjen hänkin piti aina viesteissään mukana, sillä ei ollut mitään syytä suututtaa noita muita ihmisiä. Jos joku oli jyrkästi eri mieltä hänen kanssa jostain, niin entä sitten? Ihmiset eivät ole samanlaisia, se oli vain myönnettävä, eikä sille mitään voinut.
Löydettyään tiensä #fffin-kanavalle ja ruvettuaan käymään siellä aktiivisesti, homma tuntui hänen osaltaan kasvavan toiseen potenssiin. Siinä missä hän oli tutustunut joidenkin foorumilaisten maailmankatsomukseen foorumilla, irc-kanavalla hän oli tutustunut näiden "vapaampaan" puoleen ja keskinäisiin kanssakäymisiin. Mutta sitä mukaa, kun hän tutustui ircin kautta foorumilaisiin entistä paremmin, tuli myös kysymys hänen miittiin osallistumisestaan yhä useammin esille.
Kadulla kävellessään hän toisinaan mietti, mitä vastaantulijat hänestä ajattelivat ja nuo ajatukset vain voimistuivat, kun vastaantulijat olivat teini-ikäisiä. varsinkin, jos nämä kulkivat ryhmänä. Tuijottaisivatko he? Nauraisivatkohan he ohitettuaan hänet? Katsoisivatko oudosti? Kaikki oli mahdollista, sen hän oli todennut omista havainnoistaan. Mutta kun hän ohitti heitä, hän oli aina ollut helpottunut, kun heidän ohi pääsi.
Tavatessaan uusia ihmisiä hän ei koskaan voinut olla täysin varma, saivatko ihmiset hänen puheestaan selvää. Jos saivat, niin hyvä, mutta josseivät, niin ei se mitään, hän voi hyvin toistaa sanomansa. Toisinaan jotkut nolostuivat ja pahoittelivat, elleivät olleet saaneet selvää hänen sanoistaan, mutta ei se mitään; hän oli tottunut siihen vuosien varrella. Jopa hänen sukulaisensa perheenjäsenistä alkaen eivät aina ymmärtäneet häntä; hyvänä esimerkkinä hänen taannoinen keskustelu siskonsa kanssa siitä, että oli tulossa Helsinkiin Pride-viikonloppua viettämään. Siskolle kaapista ulostuloyritys kuihtui kokoon kuitenkin, kun tämä ei saanut hänen puheestaan selvää, mistä tapahtumasta oli kyse, vaikka hän toisti Pride-festarin pari kertaa.
Ääriesimerkki hänen puheensa epäselvyyden aiheuttamista seurauksista oli se, ettei hän puhunut toisen siskonsa poikakaverin kanssa kovinkaan usein, vaikka tämä käytännössä asui heillä puolisentoista vuotta. Hän otaksui tämän johtuvan siitä, ettei hänellä ja tällä siskon poikaystävällä ollut mitään yhteistä puhuttavaa. Vasta, kun hän oli muuttanut pois kotikaupungistaan, hän oli siskoltaan kuullut, että tämän poikaystävä olisi halunnut tutustua häneen, mutta pelkäsi nolostuvansa, jos ei ymmärtäisi häntä.
Vammansa vuoksi hänen älyllisiiä kykyjään oli usein aliarvioitu. Kuinka monelle muulle työvoimatoimiston virkailija ylioppilastodistustaan näytettyään toteaisi: "No, kyllä sulla nyt älyä ainakin löytyy, sillä ei ylioppilaskokeiden läpäiseminen niin helppo juttu ole. Kyllä siinä aivoja tarvitaan"? Eräs työkaveri puolestaan kerran kysyi, että oliko hänen vammansa vaikuttanut hänen älylliseen puoleen, minkä hän kiisti, joskaan suora kysyminen ei häntä haitannut. Stereotypioiden rikkominen oli hänestä aina kivaa hommaa. Pahimpaan aliarviointiin oli syyllistynyt hänen oma äitinsä. Kun hän oli muuttamassa pois isänsä luota aloittaakseen omaa elämäänsä, hänen äitinsä yritti suostutella hänet menemään johonkin Kelan asuntolaan, koska hänen äitinsä ei uskonut, että hän pärjäisi omillaankin. Myöhemmin samainen äiti oli ehdottanut, että hän yrittäisi saada kansaneläkettä (jonka yhtenä saamisperusteena oli työkyvyttömyys) vammansa vuoksi... ja tätä hänen äitinsä oli ehdottanut sen jälkeen, kun hän oli ollut töissä puolisentoista vuotta.
Kun häneltä oli kysytty osallistumisesta miitteihin, hän oli usein vältellyt antamasta suoraa vastausta siihen, miksei hän ollut osallistunut niihin. Toisinaan hän oli valitellut huonoa taloudellista tilannettaan, mikä ei täysin poikennut totuudesta, mutta pääsyy oli hänen sairaudessaan. Ei niin, etteikö häntä olisi miitit kiinnostaneet, mutta hän ei vain uskonut niistä tulevan hänelle kovin suuria menestyksiä, pikemminkin päinvastoin. Hän kyllä tiedosti sen, ettei kaikkia hänen sairautensa välttämättä haittaisi, mutta oli taatusti niitäkin, joita hänen sairautensa haittaisi, varsinkin suuremmissa miiteissä. Kaikkia kun ei voinut miellyttää, ikävä kyllä.
Hän oli vihjaillut sairaudellaan silloin tällöin, muttei ollut koskaan kertonut mitään kovinkaan paljastavaa. Toisinaan hänen oli tehnyt mieli paljastaa koko totuus, mutta hän oli aina luistanut siitä; asia kun kuitenkin oli ollut hänelle aika arka. Hän oli joskus suunnitellut tekevänsä käytännön pilan osumalla muka vahingossa jonkin miitin tapaamispaikalle ja kävelemällä miittaajien ohi pokkana ja katsastamalla reaktiot häntä kohtaan ja kertoen tapauksessa sitten seuraavana päivänä enemmän tai vähemmän naureskellen. Tämä suunnitelma oli kariutunut omaan mahdottomuuteensa ja siihen, ettei se nyt niin hyvä tai hauska olisi ollut. Hänen hyvin salassa pitämänsä salaisuus olikin paljastunut vasta sitten, kun hän kirjoitti ja lähetti tämän tarinan foorumeille.
-------------------------------------------------------
Edit. Lisätty yksi tärkeä kappale.
Edit2. Kiitos Puhvi; virhe korjattu.
-------------------------------------------------------
Hän oli tullut foorumeille saadakseen tietoa FFVI:n piilotetuista hahmoista; hän oli löytänyt yhden ja halusikin nyt tietää, olisiko pelissä muita piilotettuja hahmoja, joita hän voisi vielä pelin siinä vaiheessa saada. Nuo tiedot saatuaan hän oli päättänyt jäädä foorumien asukkaaksi, sillä hän oli todella vaikuttunut foorumien monipuolisuudesta. Lisäksi suomalaiseksi fanisivustoksi varsinaiset sivut olivat hyvin tehdyt, minkä hän toi ilmi myös heti tervetulopostissaan, joka sekin poikkesi sopivasti muista. Hän oli jo tuolloin kummastellut, kuka noita tervetuloviestejä oikeasti jaksoi lukea; hän itse ei ollut aikonut niihin kiinnittää kauheasti huomiota, eikä hän niin sitten tehnytkään. Hän oli tehnyt tervetuloviestinsä vähän provosoivaan muotoon; ei provosoidakseen, vaan erottuakseen muista peruskaavaa toistavista uusista jäsenistä ja näin ollen ehkä jopa antaakseen vaihtelua niistä kiinnostuneille; tuosta viestistä kun paistoi kuitenkin läpi se, ettei hän viestiään ollut kovin tosissaan kirjoittanut.
Hänen alkuaikansa foorumeilla oli mennyt peliaiheisilla alueilla, vaikka FFVI olikin tuohon aikaan ollut ainoa hänen pelaamansa Finaali. Ajan kuluessa hän oli yhä enenevissä määrin keskittynyt Yleinen Keskustelu -alueelle, jossa käytiin hänen mielestään kaikkein mielenkiintoisimmat keskustelut. Siellä hän oli kertonut mielipiteistään mitä moninaisimpiin asioihin, mutta myös kertonut omasta elämästään; hän oli kertonut niin masennuksestaan, homoudestaan kuin myös monesta muustakin asiasta. Jos hänestä joskus oli tuleva julkisuuden henkilö, mitä hän ei missään tapauksessa toivonut, joku sensaatiohakuinen toimittaja voisi saada tästä foorumista oikean aarreaitan, josta ammentaa lehtiin lööppejä päivästä ja viikosta toiseen. Aivan kaikkea hän ei ollut kuitenkaan paljastanut.
Hän istui mustalla sohvallaan ja pelasi Dimmu Borgirin soidessa taustalla. Kun sopiva hetki tuli, hän pyyhki sylkeä leaunpielestään. Tämän hän teki täysin vaistomaisesti huomaamatta sitä tuskin ollenkaan. Hän oli tehnyt niin niin monta kertaa elämänsä aikana, eikä hän siksi kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Missä ikinä hän kulkikaan, aina hänellä oli talouspaperia sullottuna farkkujen taskuun. Jos kuivaa paperia puuttuisi, hän saattaisi olla pulassa.
Hän halvaantui puolivuotiaana kasvoistaan syystä, jota hän ei itse asiassa edes tiennyt. Hänen äitinsä oli siitä joskus kännissä ollessaan kertonut, mutta hän oli unohtanut tuon syyn ja jos totta puhutaan, ei se häntä juuri kiinnostanutkaan. Joka tapauksessa tuo halvaantuminen tiesi kuolaamista, joka varsinkin nälän tullessa saattoi valua runsaammin, vaikka yleensä pysyikin kohtuullisissa rajoissa. Sairautensa vuoksi hän myös puhui epäselvästi; ei niin, etteikö hänen puheestaan olisi saanut selvää, mutta se vaati enemmän keskittymistä. Sairaus ei ollut tarttuvaa sorttia, mutta perinnöllinen se saattoi toki olla; joskaan hänen tapauksessaan sillä ei ollut mitään väliä; eipä hänellä käytännössä tilaisuuksia lapsenhankintaan olisikaan. Vammansa vuoksi hänen oli joskus vaikea niellä ruokaa. Vaikka hänen syömisessään ei yleensä ollut hirveämmin ongelmia, korostuivat ne pienetkin ongelmat silloin, kun oli syötävä vähänkin tuntemattomammassa seurassa; silloin hänen oli vaikea niellä yhtään mitään, oli syötävä pala kuinka pieni tahansa, vaikka kuinka yritti. Hampurilaisravintolassakin hän aina etsi syrjäisimmän nurkan, jotta voisi syödä kaikessa rauhassa ilman katseita.
Hän oli loppujen lopuksi selvinnyt halvaannuksestaan aika vähällä; pahimmassa tapauksessa sairaus olisi voinut johtaa kuolemaan. Vaikka hän oli ollutkin nuoruudessaan vahvasti masentunut, nyt hän oli mitä elämänmyönteisin ihminen, ja miksei olisikaan; olihan hänellä oma asunto ja työpaikka, ja kaiken muun lisäksi hän viihtyi niin hyvin yksin, ettei elämänkumppanin tai ystävien puute häntä juuri haitannut. Kun säilytti silmäkulmassaan sen kuuluisan pilkkeen, elämä meni eteenpäin sutjakkaasti. Hän ei halunnut pilata elämäänsä turhalla murehtimisella eikä niin tehnytkään. Miksi murehtia jotain, jolle ei voinut tehdä mitään?
Pilkkeen silmäkulmassa hän oli pyrkinyt säilyttämään myös foorumeilla. Vaikka hän kirjoitti asiallisesti ja kommentoi muiden sanomisia, niin hän ei kuitenkaan koskaan ottanut muiden sanomisista itseensä; nettifoorumihan tuo vain oli ja mahdolliset provosoijat vain ihmisiä tuolla jossain. Järjen hänkin piti aina viesteissään mukana, sillä ei ollut mitään syytä suututtaa noita muita ihmisiä. Jos joku oli jyrkästi eri mieltä hänen kanssa jostain, niin entä sitten? Ihmiset eivät ole samanlaisia, se oli vain myönnettävä, eikä sille mitään voinut.
Löydettyään tiensä #fffin-kanavalle ja ruvettuaan käymään siellä aktiivisesti, homma tuntui hänen osaltaan kasvavan toiseen potenssiin. Siinä missä hän oli tutustunut joidenkin foorumilaisten maailmankatsomukseen foorumilla, irc-kanavalla hän oli tutustunut näiden "vapaampaan" puoleen ja keskinäisiin kanssakäymisiin. Mutta sitä mukaa, kun hän tutustui ircin kautta foorumilaisiin entistä paremmin, tuli myös kysymys hänen miittiin osallistumisestaan yhä useammin esille.
Kadulla kävellessään hän toisinaan mietti, mitä vastaantulijat hänestä ajattelivat ja nuo ajatukset vain voimistuivat, kun vastaantulijat olivat teini-ikäisiä. varsinkin, jos nämä kulkivat ryhmänä. Tuijottaisivatko he? Nauraisivatkohan he ohitettuaan hänet? Katsoisivatko oudosti? Kaikki oli mahdollista, sen hän oli todennut omista havainnoistaan. Mutta kun hän ohitti heitä, hän oli aina ollut helpottunut, kun heidän ohi pääsi.
Tavatessaan uusia ihmisiä hän ei koskaan voinut olla täysin varma, saivatko ihmiset hänen puheestaan selvää. Jos saivat, niin hyvä, mutta josseivät, niin ei se mitään, hän voi hyvin toistaa sanomansa. Toisinaan jotkut nolostuivat ja pahoittelivat, elleivät olleet saaneet selvää hänen sanoistaan, mutta ei se mitään; hän oli tottunut siihen vuosien varrella. Jopa hänen sukulaisensa perheenjäsenistä alkaen eivät aina ymmärtäneet häntä; hyvänä esimerkkinä hänen taannoinen keskustelu siskonsa kanssa siitä, että oli tulossa Helsinkiin Pride-viikonloppua viettämään. Siskolle kaapista ulostuloyritys kuihtui kokoon kuitenkin, kun tämä ei saanut hänen puheestaan selvää, mistä tapahtumasta oli kyse, vaikka hän toisti Pride-festarin pari kertaa.
Ääriesimerkki hänen puheensa epäselvyyden aiheuttamista seurauksista oli se, ettei hän puhunut toisen siskonsa poikakaverin kanssa kovinkaan usein, vaikka tämä käytännössä asui heillä puolisentoista vuotta. Hän otaksui tämän johtuvan siitä, ettei hänellä ja tällä siskon poikaystävällä ollut mitään yhteistä puhuttavaa. Vasta, kun hän oli muuttanut pois kotikaupungistaan, hän oli siskoltaan kuullut, että tämän poikaystävä olisi halunnut tutustua häneen, mutta pelkäsi nolostuvansa, jos ei ymmärtäisi häntä.
Vammansa vuoksi hänen älyllisiiä kykyjään oli usein aliarvioitu. Kuinka monelle muulle työvoimatoimiston virkailija ylioppilastodistustaan näytettyään toteaisi: "No, kyllä sulla nyt älyä ainakin löytyy, sillä ei ylioppilaskokeiden läpäiseminen niin helppo juttu ole. Kyllä siinä aivoja tarvitaan"? Eräs työkaveri puolestaan kerran kysyi, että oliko hänen vammansa vaikuttanut hänen älylliseen puoleen, minkä hän kiisti, joskaan suora kysyminen ei häntä haitannut. Stereotypioiden rikkominen oli hänestä aina kivaa hommaa. Pahimpaan aliarviointiin oli syyllistynyt hänen oma äitinsä. Kun hän oli muuttamassa pois isänsä luota aloittaakseen omaa elämäänsä, hänen äitinsä yritti suostutella hänet menemään johonkin Kelan asuntolaan, koska hänen äitinsä ei uskonut, että hän pärjäisi omillaankin. Myöhemmin samainen äiti oli ehdottanut, että hän yrittäisi saada kansaneläkettä (jonka yhtenä saamisperusteena oli työkyvyttömyys) vammansa vuoksi... ja tätä hänen äitinsä oli ehdottanut sen jälkeen, kun hän oli ollut töissä puolisentoista vuotta.
Kun häneltä oli kysytty osallistumisesta miitteihin, hän oli usein vältellyt antamasta suoraa vastausta siihen, miksei hän ollut osallistunut niihin. Toisinaan hän oli valitellut huonoa taloudellista tilannettaan, mikä ei täysin poikennut totuudesta, mutta pääsyy oli hänen sairaudessaan. Ei niin, etteikö häntä olisi miitit kiinnostaneet, mutta hän ei vain uskonut niistä tulevan hänelle kovin suuria menestyksiä, pikemminkin päinvastoin. Hän kyllä tiedosti sen, ettei kaikkia hänen sairautensa välttämättä haittaisi, mutta oli taatusti niitäkin, joita hänen sairautensa haittaisi, varsinkin suuremmissa miiteissä. Kaikkia kun ei voinut miellyttää, ikävä kyllä.
Hän oli vihjaillut sairaudellaan silloin tällöin, muttei ollut koskaan kertonut mitään kovinkaan paljastavaa. Toisinaan hänen oli tehnyt mieli paljastaa koko totuus, mutta hän oli aina luistanut siitä; asia kun kuitenkin oli ollut hänelle aika arka. Hän oli joskus suunnitellut tekevänsä käytännön pilan osumalla muka vahingossa jonkin miitin tapaamispaikalle ja kävelemällä miittaajien ohi pokkana ja katsastamalla reaktiot häntä kohtaan ja kertoen tapauksessa sitten seuraavana päivänä enemmän tai vähemmän naureskellen. Tämä suunnitelma oli kariutunut omaan mahdottomuuteensa ja siihen, ettei se nyt niin hyvä tai hauska olisi ollut. Hänen hyvin salassa pitämänsä salaisuus olikin paljastunut vasta sitten, kun hän kirjoitti ja lähetti tämän tarinan foorumeille.
-------------------------------------------------------
Edit. Lisätty yksi tärkeä kappale.
Edit2. Kiitos Puhvi; virhe korjattu.