Zircca
6.7.2006, 8:05:28
Kesäfiiliksissä kirjoitettu erikoinen tarina, josta on turha etsiä päätä tahi häntää. Inspiraatio on peräisin eräältä lomareissulta, joka ei kuitenkaan ihan tämän veroinen ollut =/
Päivä Paavoparkissa
Luimme siitä ensimmäisen kerran lehdessä. Paavoparkki, jokaisen miehen, naisen, pojan, tytön, koiran, kissan, mummon, vaarin, pellen, dorkan, vastasyntyneen, animefanin, angstaajan, likinäköisen, spammaajan, sadistin, masokistin ja kenen tahansa muunkin orgaanisen elämänmuodon unelmalomapaikka. Paavoparkki oli halpa, laaja ja monipuolinen lomanviettokohde. Kaikissa arvosteluissa se oli saanut täydet pisteet, olipa se tällä hetkellä myös suosituin lomanviettokohde koko Suomessa, eivätkä kävijät rajoittuneet pelkästään suomalaisiin. Ihmiset ympäri maailmaa pakkasivat kamppeensa ja lähtivät ensimmäisellä lennolla kohti kaunista Suomenmaata. Totta kai suomenkansakin suuntasi kohti Paavoparkkia, aina Utsjoelta Helsinkiin. Niin teimme myös me lehden artikkelin luettuamme. Pakkasimme tavaramme, hyppäsimme rakkaaseen Chysleriimme ja lähdimme ajamaan kohti tuota kaikkialla kehuttua, Suomen suosituinta lomakohdetta, Paavoparkkia.
Matka oli tunnetusti melko epämukava, vaikka kulkuneuvonamme toimikin seitsenpaikkainen tila-auto. Hellettä oli lähtiessämme n. 34 astetta, ja olen varma että perille tullessamme sen määrä oli noussut vielä muutamalla asteella. Erityisen tuskaisen matkasta teki, ilmastoinnin puuttumisen lisäksi, kuusivuotias pikkusiskoni joka sattui istumaan aivan minun takanani, viimeisellä penkkirivillä. Rakas systerini potki lähes koko matkan ajan penkkini selkämystä, kyseli muutaman sekunnin välein koska olisimme perillä sekä kirkui ja valitti kuinka hiton kuuma autossa oli. Minä ja kaksi vanhempaa siskoani istuimme kyllästyneesti auton penkeillä ja yritimme olla välittämättä tuosta äärimmäisen rasittavasta häiriötekijästä.
”Kunnon paikka saa luvan ollakin”, totesi äitini kyllästyttyään pikkusiskoni käyttäytymiseen ja pysäyttäessään auton taukopaikan kohdalle.
Noh, kaikki matkat loppuvat aikanaan ja sama päti tähänkin ajeluun. Pitkän, tylsän ja kaikin puolin hikisen matkan jälkeen saavuimme viimeinkin määränpäähämme. Siinä, edessämme, se nyt oli. Paavoparkki, jokaisen lomailijan unelma.
Mutta ennen kuin pääsisimme nauttimaan paikan tarjoamista huveista, piti meidän etsiä parkkipaikka jonne voisimme pysäköidä harmaan rengashirmumme. Sellainen löytyikin pian, Paavoparkilla oli nääs oma iso parkkipaikka aivan lipunmyyntikojujen vieressä. Paikka oli tupaten täynnä, olipa muutama auto pysäköity ojaankin. Jotenkin onnistuimme keplottelemaan tiemme lähimmälle penkalle jolle myös parkkeerasimme metalliratsumme. Noustuamme ulos autosta ja ostettuamme liput, pääsimme vihdoin kunnolla näkemään, millainen paikka Paavoparkki oikeastaan oli. Niin, meillä ei oikeastaan ollut ollut aavistustakaan minkä näköinen tai millainen lomakohde Paavoparkki edes oli. Arvosteluissakaan ei ollut mainittu mitään muuta, kuin että paikka oli todella monipuolinen ja vähintäänkin omaperäinen huvikeskus. Siksi olikin pienoinen yllätys, kun näimme mikä Paavoparkki loppujen lopuksi olikaan.
Se muistutti valtavaa parkkipaikkaa, ja taisi ollakin sellainen. Harmaa, ja täysin tyhjä, asfalttialue näytti jatkuvan loputtomiin ja lukuisat tyhjät parkkiruudut olivat kooltaan valtavia. Paikkaa ympäröi iso ja ankea metsä, jonka puut olivat varmasti korkeimpia mitä koskaan olin yli kymmenen, mutta alle kahdenkymmenen (tai ehkä sittenkin alle kymmenen, tai sitten yli kahdenkymmenen) vuoden pituisen elämäni aikana nähnyt. Jos yrittäisin kiivetä sellaisen puun latvaan, tulisin varmasti tarvitsemaan makuupussin ja runsaasti evästä.
Ankealla parkkipaikalla ei seisonut, saati kävellyt tai juossut, yhtään ihmistä, eikä sen koommin eläintä, puhumatta mistään muustakaan elollisesta olennosta. Paikka oli täydellisen tyhjä, ja ainoat seikat joka estivät sitä olemasta täysin harmaa, olivat valkoiset, maalatut viivat jotka toimittivat parkkiruutujen rajojen virkaa. Tässä se oli, kuuluisa lomakohde, sekä kriitikkojen, että kansan suosikki, legendaarinen Paavoparkki.
Kun olimme siinä jonkin aikaa vaivautuneesti seisoskelleet, huomasimme harmaan alueen päädyssä pienen liikkuvan hahmon, joka näytti juoksevan ja tulevan suoraan meitä kohti. Hahmo osoittautui pieneksi, pyyleväksi naiseksi jolla oli päällään tiukka musta puku ja aivan yhtä mustat korkokengät, jotka asfalttiin osuessaan päästivät melko huvittavan äänen. Nainen kipitti meidän luoksemme ja hetken huohoteltuaan huudahti niin kimeällä ja pirteällä äänellä kuin mahdollista:
”Tervetuloa Paavoparkkiin!”. Katsoimme häntä hetken melko hämmästyneinä, mutta emme ehtineet tuoda mielipiteitämme naikkosen äänestä julki, kun hän jo jatkoi puhettaan, entistä kimeämmällä äänellä ja mahdollisesti vieläkin pirteämmin.
”Minun nimeni on Paavo ja opastan teidät alkuun”, hän kimitti samalla kun ojensi valkoisen hansikkaan peitossa olevan kätensä meitä kohti ja veti sen takaisin vasta kun olimme kaikki puristaneet sitä. ”Vien teidät kohta Paavoparkin keskukseen, josta voitte valita mieluisimman kohteen, ja lyön vetoa, ettei valinta tule olemaan helppo, sillä kohteiden määrä saa jopa omankin pääni pyörälle”. Tämän sanottuaan hän hymyili hetken ja jokaisen meistä hymyiltyä takaisin jatkoi kimitystään.
”Sitä ennen, antakaapa minulle lippunne”. Yksi kerrallaan ojensi jokainen meistä hänelle lippunsa jotka hän, hetken niitä tutkiskeltuaan, tunki puvuntaskuunsa. Tämän jälkeen nainen käännähti ympäri ja käski meitä seuraamaan häntä.
Kävelimme parkkipaikan absoluuttiseen keskipisteeseen jossa tapasimme lisää työntekijöitä, sekä miehiä että naisia. Olimme melko ymmällämme, sillä kenelläkään meistä ei ollut aavistustakaan mistä koko poppoo oli siihen paikkaan ilmestynyt. Yksi joukon naispuolisista jäsenistä astui muutaman askeleen meitä kohti, kunnes oli kättelyetäisyydellä. Tuo vaaleahiuksinen nainen hymyili melkein yhtä paljon kuin kimittävä pikkunaikkonenkin, mutta muuten hän poikkesi sekä solakan ulkomuotonsa, että pehmeän äänensä johdosta täysin kollegastaan.
”Hyvää päivää”, tuo blondi sanoi ja kätteli vuorotellen meistä jokaista. ”Minun nimeni on Paavo ja tarkistan lippunne”. Tämän sanottuaan Blondi komensi Kimittäjän luokseen ja pyysi tätä ojentamaan liput. Hän tutkaili lippuja hetken, otti sitten taskustaan esille jonkinmoisen pikkuvempaimen, jolla tarkisti tikettien alkuperän ja aitouden. Tämän jälkeen hän ojensi liput takanaan seisovalle isokokoiselle miehelle, joka repi jokaisen pienenpieniksi palasiksi.
”Tässä on Paavo, lippujenrepijämme”, Blondi sanoi osoittaessaan miestä joka oli juuri saanut jokaisen lipun revittyä. Täydellisesti. Varovasti tuo lihaskimppu ojensi kätensä ja puristi kaikkia meitä, minua ainakin harvinaisen kovaa.
”Paavo”, hän sanoi jokaisen kohdalla ja veti sitten kätensä takaisin taskuunsa. ”Lippunne ovat virheettömiä”, Blondi sanoi, hymyili hetken, ja väistyi sitten tehdäkseen tietä pitkälle ja hoikalle, mustapukuiselle miehelle jolla oli kädessään hiustenkuivaajaa muistuttava mekaaninen laite.
”Paavo, merkinpolttaja”, mies sanoi ja kätteli meitä jokaista, hymähtäen aina jokaisen naispuolisen henkilön kohdalla.
”Merkinpolttaja?”, äitini kysyi huolestuneena.
”Niin juuri, mikä hitto se on?”, kysyi toinen siskoistani, minua kaksi vuotta vanhempi.
”Tarvitsette merkinnät, jotta työntekijät tietävät, että olette maksaneet lipuistanne, ja että teillä on täysi oikeus käydä jokaisessa kohteessa. Siispä teillä täytyy olla jotain jolla todistaa se, vähän samantapainen juttu kuin ranneke huvipuistoissa”, Blondi selitti. ”Paavo tässä polttaa merkit ihoonne mekaanisella polttoraudalla”.
Kivulias toimenpide se kieltämättä oli, tulikuuma rauta ihmisihoa vasten ei nääs aiheuta minkäänlaista mielihyväntunnetta, sanoisinpa jopa että se sattuu vähäsen. Kun polttomerkit olivat turvallisesti ihossamme, ja takuulla pysyvästi, olimme kuulemma valmiita astumaan kohteisiin. Nähdessäni maassa lojuvien lippujenrippeiden vieressä kyykkivän miehen, en kuitenkaan voinut olla kysymättä:
”Anteeksi, mitä tuo mies tekee?”
”Mitä?”, Blondi hämmästeli ja käänsi päänsä miehen suuntaan. ”Ai hän, hän on Paavo, lipunrippeiden polttaja. Hän sytyttää palaset tuleen, ja vartioi, että ne palavat tuhkaksi”.
Ja niin hän tosiaan teki, palaset syttyivät kauniiseen, mutta pieneen, roihuun joka kuitenkin sammui ennen kuin ehti kunnolla roihutakaan. Pian paikalla olikin toinen mies joka lakaisi, harja ja rikkalapio apunaan, tuhkat ja heitti ne valtavaan astiaan (mistä lie ilmestynyt), jonka takana taas toinen mies seisoi.
”Ja minä olen Paavo, lakaisija. Hauska tutustua”, tukeva mies sanoi möreällä äänellä ja ojensi kätensä (käteni alkoi olla jo väsynyt kättelemisestä). ”Tehtäväni on lakaista lippujen rippeistä syntyneiden tuhkien lakaiseminen ja heittäminen tuohon astiaan. Tuota astiaa pitelevä miekkonen on muuten Paavo, ja hänen toimiinsa kuuluu tuhkan kuljetus Tuhkakuilulle, jonne kaikki tuhkat kipataan. Kippaamisen hoitaa eräs Paavo, jonka tehtäviin ei muuta kuulukaan. Tuhkakuilu on vierailtavien kohteiden joukossa täällä Paavoparkissa. Tuhka lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen.”
”No niin”, Kimittäjä sanoi. ”Emmeköhän ole jo valmiita siirtymään kohteisiin—”.
”No mutta Paavo!”, Blondi torui. ”Eiväthän asiakkaamme ole tavanneet näitä muutamia vieressämme olevia työntekijöitä. Eikö olisi soveliasta, että he edes esittäytyisivät?”.
”Niin tietysti”, Kimittäjä kimitti hiljaa ja häpeissään. ”Esittäytykääpäs nyt, pojat ja tytöt”.
Ja jokainen työntekijä (suunnilleen puolet naisia, puolet miehiä) vuorollaan astui askeleen meitä kohti, ojensi kätensä ja kertoi nimensä.
”Paavo”, sanoi ensimmäinen.
”Paavo”, sanoi toinen
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
"Paavo"
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo, mutta sano vaan Pave”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
"Paavo"
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”, esitteli itsensä lopulta viimeinen.
Kun esittelyt oli suoritettu, kiirehti Kimittäjä luoksemme ja kehotti meitä seuraamaan itseään. Tottelimme siltä seisomalta ja kävelimme reippaasti hänen perässään pois parkkipaikan absoluuttisesta keskipisteestä. Emme kuitenkaan olleet ehtineet kävellä kauaakaan kun Kimittäjä yhtäkkiä käännähti ja osoitti taaksemme huudahtaen samalla nopeasti. Katsoimme taaksemme ja äkkiä silmissämme (ainakin minun) pimeni. Juuri ennen vaipumistani tiedottomuuteen ehdin tuntea jonkin napakan otsassani.
Heräsimme jossain korvessa, arvatenkin samaisessa metsässä joka tuota valtavaa parkkipaikkaa ympäröi. Olimme kaikki kuusi köytettynä samaan puuhun, ilmeisestikin hyvin vanhaan havukuuseen.
”Mitä helv—”, isäni aloitti, mutta mielipuolinen nauru keskeytti hänet. Katsahdimme eteemme ja näimme edessämme Paavoparkin Blondin ja Viettelijän, sen poltinrautatyypin. Heidän takanaan seisoi valtavasti ihmisiä, mitä ilmeisimmin työntekijöitä, joista vain murto-osa oli parkkipaikalla olleita ja jotka kaikki näyttivät olevan enemmän tai vähemmän jonkin omituisen voiman, kuin hypnoosin, alaisena.
”Haa, kaikki meni jälleen täysin putkeen”, huudahti Blondi, jonka kasvot olivat naurusta huomattavan punoittavat, ja jatkoi mielipuolista nauruaan.
”Mitä hittoa tämä tarkoittaa?!”, äitini kysyi raivon ja hämmennyksensekaisella äänellä.
”Niin justiin, mitä hittoa?!”, huusi vanhempi isosiskoni.
”Jees, mitä hittoa on tekeillä?”, kysyi nuorempi, minua vuoden vanhempi, isosiskoni. ”Mitä saatanaa?!”, minä kimpaannuin.
”Hah, olette aivan yhtä tyhmiä kuin aiemmatkin asiakkaat, kenties vielä tyhmempiä!”, Blondi huudahti. ”Ja niin ollen ette tekään voi välttyä hypnoosilta!”. ”Hypnoosilta?”, äitini ihmetteli. ”Mistä ihmeestä on kyse? Mitä te oikein suunnittelette?!”.
”Hah, niin kuin me sitä teille kertoisimme”, Blondi tuhahti Viettelijän hymähtäessä vieressä. Tämän jälkeen Blondi napsautti sormiaan ja Viettelijä alkoi lähestyä meitä toisenlainen, vielä omituisempi laite kädessään.
”Hyvä, ei meitä teidän vammainen ”suunnitelmanne” kiinnostakaan!”, minä huusin Viettelijän ollessa enää parin metrin päässä.
Samalla hetkellä Blondi tuntui kuin jähmettyneen paikalleen, kunnes hän muutaman sekunnin päästä alkoi täristä. Nopeasti hän työnsi kätensä Viettelijän eteen, ja sanoi:
”Paavo, odota”.
”Mitä nyt, Paavo?”, Viettelijä kysyi ja katsoi hämmästyneenä Blondia.
”Vai ette te halua kuulla suunnitelmaamme?”, Blondi kysyi.
”Paavo, mitä sinä oikein—”, Viettelijä aloitti.
”No emme todellakaan!”, minä huusin. ”Ennemmin asuisin Ruotsissa ja söisin oikean pakarani kuin kuuntelisin miten, miksi ja milloin aloititte tämän ja mitä aiotte meille tehdä”.
”Vai niin!”, Blondi huusi ja nauroi jälleen mielipuolisesti. ”Noh, tiedätkö mitä, ipana? Siinä tapauksessa saatte kuulla sen, alusta alkaen!”.
”Paavo, onkohan tuo nyt oikein viisas—”, Viettelijä aloitti.
”Hiljaa, Paavo!”, Blondi huusi Viettelijälle päin naamaa. ”Minä, Paavo, aion kiduttaa heitä kertomalla sen heille, niin totta kuin nimeni on Paavo!”.
Ja niin Blondi rupesi kertomaan: ”Olin jo pienenä kiusattu nimeni takia. Muut ihmiset halveksivat minua koska nimeni oli Paavo! Olin tyttö ja nimeni oli Paavo! He eivät ymmärtäneet tuon nimen hienoa merkitystä, sitä syvällistä symboliikkaa jota siihen kätkeytyi! Paavo, täydellinen nimi jonka jokainen kirjain on taideteos ja jonka piilevää hienoutta typerät ihmiset eivät koskaan kykene ymmärtämään! Niinpä karkasin kotoa ja törmäsin sattumalta tähän Paavoon joka nytkin seisoo vieressäni. Yhdessä karkasimme kauas pois, menimme salaa naimisiin ja elimme onnellista elämää, kunnes näimme erään pikkupojan kiusoittelevan toista pikkupoikaa, jonka nimi mitä ilmeisimmin oli Paavo. Tajusimme, ettei tuo vääryys ole vieläkään kadonnut maailmasta. Vieläkin meitä Paavoja halveksitaan! Vieläkään meille ei anneta kunnon ihmisoikeuksia! Kukaan ei edelleenkään kykene tajuamaan nimemme piilevää taikaa joka taiteellisuudessaan vetää vertoja Mona Lisalle. Annammeko tämän jatkua, annammeko asian jäädä tällaiseksi. Emme todellakaan! Yhdessä minä ja Paavo perustimme Paavoparkin, huvittelukeskuksen joka ei todellisuudessa sisällä mitään muuta kuin yhden ainoan jättiläismäisen parkkipaikan. Tarkoitus onkin vain houkutella ihmisiä ja hypnotisoida heidät kokonaan uusiksi persooniksi. Jokaisen hypnotisoidun uudeksi nimeksi tulee Paavo ja pian koko maailma täyttyy Paavoista, eikä kukaan enää voi halveksia tuota hienoa nimeä haukkumatta itseään! Mitä niihin arvosteluihin tulee, me itse ne kirjoitimme väärillä nimillä, mutta tietenkin ensin varmistimme että kyseisen nimen entinen omistaja oli jo Paavo ja toimi alaisenamme täällä Paavoparkissa. Kyllä, jokainen työntekijä, minua ja Paavoa lukuun ottamatta, on tavallinen ulkomaailmasta tullut pulliainen tai tärkeä henkilö. Meillä on ties kuinka monta miljoonaa Paavoa!”.
Ja vihdoinkin Blondi-Paavo päätti puheensa Paavoista, Paavoparkista ja muusta aiheeseen jollain lailla liittyvästä.
”Noh, mitäs piditte?”, Paavo-Blondi kysyi ja huohotti pitkään ja tiheästi pitkän puheen jäljiltä.
”Ihan mielenkiintoinen”, isäni sanoi ja hymyili ovelan näköisesti. ”Mutta meillä ei ole aikaa jäädä kuuntelemaan lisää! So long, Paavos!”.
Ja juuri silloin siteet, joilla meidät oli köytetty kiinni puuhun, katkesivat yllättäen ja heti kun olimme päässeet irti, kaatui koko valtava kuusi Blondi- ja Viettelijä-Paavon takana möllöttävien Paavojen niskaan niin että rusahti. Blondi ja Viettelijä ehtivät väistää juuri ajoissa, muttemme jääneet katsomaan miten heille kävi, sillä meillä oli tulenpalava kiire päästä pois tästä Paavolasta. Juoksimme läpi metsän kantoihin kompastellen ja risujen piiskatessa kasvojamme. Sen hurjan juoksun aikana tulin kysyneeksi isältäni: ”Isä, miten ihmeessä kykenit katkaisemaan köydet ja koko valtavan kuusen?”
”En se minä ollutkaan”, isäni vastasi. ”Se oli koiramme joka järsi köydet poikki ja sahasi puun katki”.
”Mutta miten ihmees—”, aloitin.
”Ai mistä se sai sahan?”, isäni kysyi. ”Voi, poika, älä minulta kysy. Se vastaa varmaan itse, kun päästään autolle. Autossa sen ainakin pitäisi odottaa”.
Samassa jokin tarttui olkapäähäni. Vilkaistuani taakseni, tajusin sen olevan Blondin, tuon halpamaisen Paavon käsi. Toisessa kädessään hän piteli Viettelijän mekaanista hypnotisointilaitetta.
”Teistä kaikista tulee Paavoja!”, tuo Paavo huusi ja tähtäsi meitä kaikkia.
Silloin vuotta vanhempi isosiskoni kirkaisi ja huusi: ”Mitä? Paavo! Sehän oli mun kaverin exän nimi!”. Tämä kirkaisu sai kannoillamme roikkuvan Paavon kiinnittämään huomionsa muualle, ja sain keploteltua itseni irti hänen otteestaan. Paavo kaatui maahan, mutta niin valitettavasti myös parkuva ja rasittava pikkusiskoni johon Blondi-Paavo sai tähdättyä täyden latingin. Takana tuleva äitini koppasi välittömästi, mutta liian myöhään, tuon onnettoman perheen kuopuksen kainaloonsa ja potkaisi vaaleahiuksiselta Tyttö-Paavolta tajun täplikkäälle tähtikankaalle. Pian saavuimmekin autollemme ja ryntäsimme välittömästi sisään. Koiramme odottikin jo autossa ja oli valmis ajamaan. Mutta juuri kun olimme päässeet liikkeelle, huomasimme jonkun roikkuvan autonkyljessä. Se oli se toinen Paavo! Tuo inhottava miespuolinen viettelijä roikkui kiinni ovenkahvasta hypnotisointilaite kädessään. Onneksi hän ei kuitenkaan voinut päästä sisälle.
Ikäväksemme jouduimme kuitenkin huomaamaan, että yksi auton ikkunoista, juuri sen puoleinen jossa Paavo roikkui, oli jäänyt auki. Vanhempi isosiskoni alkoi välittömästi pyörittää kahvaa jotta saisi ikkunan kiinni. Paavo ehti kuitenkin työntää kätensä ikkunasta. Juuri sen, jossa mekaaninen Paavo-hypnotisoija oli! Nopeasti nuorempi isosiskoni potkaisi Paavoa naamaan jolloin tämä lensi hypnotisointilaitteineen päivineen tien vieressä virtaavaan likaojaan, joka haisi juuri siltä ja joka johti ties minne. Helpottuneena vanhempi isosiskoni rullasi ikkunan kokonaan kiinni koiramme ajaessa autoa ja viedessä meitä kaasu pohjassa kohti kotia.
Mitäs sitten tapahtui, sitäkö kysytte? Noh, minä itse rojahdin heti kotiin päästyämme omaan pehmoiseen sänkyyni ja nukahdin saman tien. Koiramme alkoi opiskella enemmän autoja ja käy tällä hetkellä autokoulussa. Nuorempi isosiskoni tapasi viehättävän ja söpön pojan mutta kuultuaan, että tyypin isän nimi oli Paavo, jätti tämän. Vanhempi isosiskoni puolestaan on vannonut, ettei enää ikinä lähde minkäänlaiseen lomakohteeseen, oli sitten arvostettu tai ei. Mitä tulee äitiini ja isääni, he ovat edelleen aivan kuin ennenkin, paitsi että äitini odottaa jälleen lasta, jonka nimeksi ei takuulla tule Paavo. Pikkusiskoni puolestaan on muuttunut erittäin merkittävästi, hänhän joutui hypnotisoiduksi. Niin, siitä lähtien hän on ollut Paavo, eikä luultavasti tule enää koskaan palaamaan entiselleen, vaan tulee pysymään ikuisesti vähän poissaolevana ja hiljaisena, ellei hänelle anneta käskyjä puhua jotain. Mutta kun tarkemmin ajatelleen, on hän oikeastaan paljon mukavampi nyt, kun hän ei enää huuda, saati kiukuttele, laisinkaan. Hän tekee mitä vain käsketään, olkoonkin että hänellä ei ole enää omaa tahtoa, kyllä tämä aina ainaisen kiukuttelun voittaa. Sitä paitsi, ehkä hänen persoonansa palaa päivien, viikkojen, kuukausien tai vuosien mittaan takaisin. Ehkä…
Noh joka tapauksessa ei tässä enää ole paljoa kerrottavaa, muuta kuin että seuraavan päivän lehdessä luki, että Paavoparkki oli lopettanut toimintansa.
--
Tästä tuli ihan liian pitkä, jaksaakohan kukaan lukea. =/
Minulle ei sitten ole mitään Paavo-nimeä tai Ruotsia vastaan, joten älkää liian tosissaan tätä ottako. :D
EDITtö: Tiedoksi niille, jotka katsovat mutteivät kommentoi (kyllä, sellaisiakin on, muuten ei tätä olisi vilkuiltu yli sataa kertaa); On äärimmäisen ikävää kun kommentteja ei ole juuri ollenkaan mutta kuitenkin tietää, että moni on tätä lukenut. Doh. :(
Päivä Paavoparkissa
Luimme siitä ensimmäisen kerran lehdessä. Paavoparkki, jokaisen miehen, naisen, pojan, tytön, koiran, kissan, mummon, vaarin, pellen, dorkan, vastasyntyneen, animefanin, angstaajan, likinäköisen, spammaajan, sadistin, masokistin ja kenen tahansa muunkin orgaanisen elämänmuodon unelmalomapaikka. Paavoparkki oli halpa, laaja ja monipuolinen lomanviettokohde. Kaikissa arvosteluissa se oli saanut täydet pisteet, olipa se tällä hetkellä myös suosituin lomanviettokohde koko Suomessa, eivätkä kävijät rajoittuneet pelkästään suomalaisiin. Ihmiset ympäri maailmaa pakkasivat kamppeensa ja lähtivät ensimmäisellä lennolla kohti kaunista Suomenmaata. Totta kai suomenkansakin suuntasi kohti Paavoparkkia, aina Utsjoelta Helsinkiin. Niin teimme myös me lehden artikkelin luettuamme. Pakkasimme tavaramme, hyppäsimme rakkaaseen Chysleriimme ja lähdimme ajamaan kohti tuota kaikkialla kehuttua, Suomen suosituinta lomakohdetta, Paavoparkkia.
Matka oli tunnetusti melko epämukava, vaikka kulkuneuvonamme toimikin seitsenpaikkainen tila-auto. Hellettä oli lähtiessämme n. 34 astetta, ja olen varma että perille tullessamme sen määrä oli noussut vielä muutamalla asteella. Erityisen tuskaisen matkasta teki, ilmastoinnin puuttumisen lisäksi, kuusivuotias pikkusiskoni joka sattui istumaan aivan minun takanani, viimeisellä penkkirivillä. Rakas systerini potki lähes koko matkan ajan penkkini selkämystä, kyseli muutaman sekunnin välein koska olisimme perillä sekä kirkui ja valitti kuinka hiton kuuma autossa oli. Minä ja kaksi vanhempaa siskoani istuimme kyllästyneesti auton penkeillä ja yritimme olla välittämättä tuosta äärimmäisen rasittavasta häiriötekijästä.
”Kunnon paikka saa luvan ollakin”, totesi äitini kyllästyttyään pikkusiskoni käyttäytymiseen ja pysäyttäessään auton taukopaikan kohdalle.
Noh, kaikki matkat loppuvat aikanaan ja sama päti tähänkin ajeluun. Pitkän, tylsän ja kaikin puolin hikisen matkan jälkeen saavuimme viimeinkin määränpäähämme. Siinä, edessämme, se nyt oli. Paavoparkki, jokaisen lomailijan unelma.
Mutta ennen kuin pääsisimme nauttimaan paikan tarjoamista huveista, piti meidän etsiä parkkipaikka jonne voisimme pysäköidä harmaan rengashirmumme. Sellainen löytyikin pian, Paavoparkilla oli nääs oma iso parkkipaikka aivan lipunmyyntikojujen vieressä. Paikka oli tupaten täynnä, olipa muutama auto pysäköity ojaankin. Jotenkin onnistuimme keplottelemaan tiemme lähimmälle penkalle jolle myös parkkeerasimme metalliratsumme. Noustuamme ulos autosta ja ostettuamme liput, pääsimme vihdoin kunnolla näkemään, millainen paikka Paavoparkki oikeastaan oli. Niin, meillä ei oikeastaan ollut ollut aavistustakaan minkä näköinen tai millainen lomakohde Paavoparkki edes oli. Arvosteluissakaan ei ollut mainittu mitään muuta, kuin että paikka oli todella monipuolinen ja vähintäänkin omaperäinen huvikeskus. Siksi olikin pienoinen yllätys, kun näimme mikä Paavoparkki loppujen lopuksi olikaan.
Se muistutti valtavaa parkkipaikkaa, ja taisi ollakin sellainen. Harmaa, ja täysin tyhjä, asfalttialue näytti jatkuvan loputtomiin ja lukuisat tyhjät parkkiruudut olivat kooltaan valtavia. Paikkaa ympäröi iso ja ankea metsä, jonka puut olivat varmasti korkeimpia mitä koskaan olin yli kymmenen, mutta alle kahdenkymmenen (tai ehkä sittenkin alle kymmenen, tai sitten yli kahdenkymmenen) vuoden pituisen elämäni aikana nähnyt. Jos yrittäisin kiivetä sellaisen puun latvaan, tulisin varmasti tarvitsemaan makuupussin ja runsaasti evästä.
Ankealla parkkipaikalla ei seisonut, saati kävellyt tai juossut, yhtään ihmistä, eikä sen koommin eläintä, puhumatta mistään muustakaan elollisesta olennosta. Paikka oli täydellisen tyhjä, ja ainoat seikat joka estivät sitä olemasta täysin harmaa, olivat valkoiset, maalatut viivat jotka toimittivat parkkiruutujen rajojen virkaa. Tässä se oli, kuuluisa lomakohde, sekä kriitikkojen, että kansan suosikki, legendaarinen Paavoparkki.
Kun olimme siinä jonkin aikaa vaivautuneesti seisoskelleet, huomasimme harmaan alueen päädyssä pienen liikkuvan hahmon, joka näytti juoksevan ja tulevan suoraan meitä kohti. Hahmo osoittautui pieneksi, pyyleväksi naiseksi jolla oli päällään tiukka musta puku ja aivan yhtä mustat korkokengät, jotka asfalttiin osuessaan päästivät melko huvittavan äänen. Nainen kipitti meidän luoksemme ja hetken huohoteltuaan huudahti niin kimeällä ja pirteällä äänellä kuin mahdollista:
”Tervetuloa Paavoparkkiin!”. Katsoimme häntä hetken melko hämmästyneinä, mutta emme ehtineet tuoda mielipiteitämme naikkosen äänestä julki, kun hän jo jatkoi puhettaan, entistä kimeämmällä äänellä ja mahdollisesti vieläkin pirteämmin.
”Minun nimeni on Paavo ja opastan teidät alkuun”, hän kimitti samalla kun ojensi valkoisen hansikkaan peitossa olevan kätensä meitä kohti ja veti sen takaisin vasta kun olimme kaikki puristaneet sitä. ”Vien teidät kohta Paavoparkin keskukseen, josta voitte valita mieluisimman kohteen, ja lyön vetoa, ettei valinta tule olemaan helppo, sillä kohteiden määrä saa jopa omankin pääni pyörälle”. Tämän sanottuaan hän hymyili hetken ja jokaisen meistä hymyiltyä takaisin jatkoi kimitystään.
”Sitä ennen, antakaapa minulle lippunne”. Yksi kerrallaan ojensi jokainen meistä hänelle lippunsa jotka hän, hetken niitä tutkiskeltuaan, tunki puvuntaskuunsa. Tämän jälkeen nainen käännähti ympäri ja käski meitä seuraamaan häntä.
Kävelimme parkkipaikan absoluuttiseen keskipisteeseen jossa tapasimme lisää työntekijöitä, sekä miehiä että naisia. Olimme melko ymmällämme, sillä kenelläkään meistä ei ollut aavistustakaan mistä koko poppoo oli siihen paikkaan ilmestynyt. Yksi joukon naispuolisista jäsenistä astui muutaman askeleen meitä kohti, kunnes oli kättelyetäisyydellä. Tuo vaaleahiuksinen nainen hymyili melkein yhtä paljon kuin kimittävä pikkunaikkonenkin, mutta muuten hän poikkesi sekä solakan ulkomuotonsa, että pehmeän äänensä johdosta täysin kollegastaan.
”Hyvää päivää”, tuo blondi sanoi ja kätteli vuorotellen meistä jokaista. ”Minun nimeni on Paavo ja tarkistan lippunne”. Tämän sanottuaan Blondi komensi Kimittäjän luokseen ja pyysi tätä ojentamaan liput. Hän tutkaili lippuja hetken, otti sitten taskustaan esille jonkinmoisen pikkuvempaimen, jolla tarkisti tikettien alkuperän ja aitouden. Tämän jälkeen hän ojensi liput takanaan seisovalle isokokoiselle miehelle, joka repi jokaisen pienenpieniksi palasiksi.
”Tässä on Paavo, lippujenrepijämme”, Blondi sanoi osoittaessaan miestä joka oli juuri saanut jokaisen lipun revittyä. Täydellisesti. Varovasti tuo lihaskimppu ojensi kätensä ja puristi kaikkia meitä, minua ainakin harvinaisen kovaa.
”Paavo”, hän sanoi jokaisen kohdalla ja veti sitten kätensä takaisin taskuunsa. ”Lippunne ovat virheettömiä”, Blondi sanoi, hymyili hetken, ja väistyi sitten tehdäkseen tietä pitkälle ja hoikalle, mustapukuiselle miehelle jolla oli kädessään hiustenkuivaajaa muistuttava mekaaninen laite.
”Paavo, merkinpolttaja”, mies sanoi ja kätteli meitä jokaista, hymähtäen aina jokaisen naispuolisen henkilön kohdalla.
”Merkinpolttaja?”, äitini kysyi huolestuneena.
”Niin juuri, mikä hitto se on?”, kysyi toinen siskoistani, minua kaksi vuotta vanhempi.
”Tarvitsette merkinnät, jotta työntekijät tietävät, että olette maksaneet lipuistanne, ja että teillä on täysi oikeus käydä jokaisessa kohteessa. Siispä teillä täytyy olla jotain jolla todistaa se, vähän samantapainen juttu kuin ranneke huvipuistoissa”, Blondi selitti. ”Paavo tässä polttaa merkit ihoonne mekaanisella polttoraudalla”.
Kivulias toimenpide se kieltämättä oli, tulikuuma rauta ihmisihoa vasten ei nääs aiheuta minkäänlaista mielihyväntunnetta, sanoisinpa jopa että se sattuu vähäsen. Kun polttomerkit olivat turvallisesti ihossamme, ja takuulla pysyvästi, olimme kuulemma valmiita astumaan kohteisiin. Nähdessäni maassa lojuvien lippujenrippeiden vieressä kyykkivän miehen, en kuitenkaan voinut olla kysymättä:
”Anteeksi, mitä tuo mies tekee?”
”Mitä?”, Blondi hämmästeli ja käänsi päänsä miehen suuntaan. ”Ai hän, hän on Paavo, lipunrippeiden polttaja. Hän sytyttää palaset tuleen, ja vartioi, että ne palavat tuhkaksi”.
Ja niin hän tosiaan teki, palaset syttyivät kauniiseen, mutta pieneen, roihuun joka kuitenkin sammui ennen kuin ehti kunnolla roihutakaan. Pian paikalla olikin toinen mies joka lakaisi, harja ja rikkalapio apunaan, tuhkat ja heitti ne valtavaan astiaan (mistä lie ilmestynyt), jonka takana taas toinen mies seisoi.
”Ja minä olen Paavo, lakaisija. Hauska tutustua”, tukeva mies sanoi möreällä äänellä ja ojensi kätensä (käteni alkoi olla jo väsynyt kättelemisestä). ”Tehtäväni on lakaista lippujen rippeistä syntyneiden tuhkien lakaiseminen ja heittäminen tuohon astiaan. Tuota astiaa pitelevä miekkonen on muuten Paavo, ja hänen toimiinsa kuuluu tuhkan kuljetus Tuhkakuilulle, jonne kaikki tuhkat kipataan. Kippaamisen hoitaa eräs Paavo, jonka tehtäviin ei muuta kuulukaan. Tuhkakuilu on vierailtavien kohteiden joukossa täällä Paavoparkissa. Tuhka lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen.”
”No niin”, Kimittäjä sanoi. ”Emmeköhän ole jo valmiita siirtymään kohteisiin—”.
”No mutta Paavo!”, Blondi torui. ”Eiväthän asiakkaamme ole tavanneet näitä muutamia vieressämme olevia työntekijöitä. Eikö olisi soveliasta, että he edes esittäytyisivät?”.
”Niin tietysti”, Kimittäjä kimitti hiljaa ja häpeissään. ”Esittäytykääpäs nyt, pojat ja tytöt”.
Ja jokainen työntekijä (suunnilleen puolet naisia, puolet miehiä) vuorollaan astui askeleen meitä kohti, ojensi kätensä ja kertoi nimensä.
”Paavo”, sanoi ensimmäinen.
”Paavo”, sanoi toinen
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
"Paavo"
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo, mutta sano vaan Pave”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
"Paavo"
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”
”Paavo”, esitteli itsensä lopulta viimeinen.
Kun esittelyt oli suoritettu, kiirehti Kimittäjä luoksemme ja kehotti meitä seuraamaan itseään. Tottelimme siltä seisomalta ja kävelimme reippaasti hänen perässään pois parkkipaikan absoluuttisesta keskipisteestä. Emme kuitenkaan olleet ehtineet kävellä kauaakaan kun Kimittäjä yhtäkkiä käännähti ja osoitti taaksemme huudahtaen samalla nopeasti. Katsoimme taaksemme ja äkkiä silmissämme (ainakin minun) pimeni. Juuri ennen vaipumistani tiedottomuuteen ehdin tuntea jonkin napakan otsassani.
Heräsimme jossain korvessa, arvatenkin samaisessa metsässä joka tuota valtavaa parkkipaikkaa ympäröi. Olimme kaikki kuusi köytettynä samaan puuhun, ilmeisestikin hyvin vanhaan havukuuseen.
”Mitä helv—”, isäni aloitti, mutta mielipuolinen nauru keskeytti hänet. Katsahdimme eteemme ja näimme edessämme Paavoparkin Blondin ja Viettelijän, sen poltinrautatyypin. Heidän takanaan seisoi valtavasti ihmisiä, mitä ilmeisimmin työntekijöitä, joista vain murto-osa oli parkkipaikalla olleita ja jotka kaikki näyttivät olevan enemmän tai vähemmän jonkin omituisen voiman, kuin hypnoosin, alaisena.
”Haa, kaikki meni jälleen täysin putkeen”, huudahti Blondi, jonka kasvot olivat naurusta huomattavan punoittavat, ja jatkoi mielipuolista nauruaan.
”Mitä hittoa tämä tarkoittaa?!”, äitini kysyi raivon ja hämmennyksensekaisella äänellä.
”Niin justiin, mitä hittoa?!”, huusi vanhempi isosiskoni.
”Jees, mitä hittoa on tekeillä?”, kysyi nuorempi, minua vuoden vanhempi, isosiskoni. ”Mitä saatanaa?!”, minä kimpaannuin.
”Hah, olette aivan yhtä tyhmiä kuin aiemmatkin asiakkaat, kenties vielä tyhmempiä!”, Blondi huudahti. ”Ja niin ollen ette tekään voi välttyä hypnoosilta!”. ”Hypnoosilta?”, äitini ihmetteli. ”Mistä ihmeestä on kyse? Mitä te oikein suunnittelette?!”.
”Hah, niin kuin me sitä teille kertoisimme”, Blondi tuhahti Viettelijän hymähtäessä vieressä. Tämän jälkeen Blondi napsautti sormiaan ja Viettelijä alkoi lähestyä meitä toisenlainen, vielä omituisempi laite kädessään.
”Hyvä, ei meitä teidän vammainen ”suunnitelmanne” kiinnostakaan!”, minä huusin Viettelijän ollessa enää parin metrin päässä.
Samalla hetkellä Blondi tuntui kuin jähmettyneen paikalleen, kunnes hän muutaman sekunnin päästä alkoi täristä. Nopeasti hän työnsi kätensä Viettelijän eteen, ja sanoi:
”Paavo, odota”.
”Mitä nyt, Paavo?”, Viettelijä kysyi ja katsoi hämmästyneenä Blondia.
”Vai ette te halua kuulla suunnitelmaamme?”, Blondi kysyi.
”Paavo, mitä sinä oikein—”, Viettelijä aloitti.
”No emme todellakaan!”, minä huusin. ”Ennemmin asuisin Ruotsissa ja söisin oikean pakarani kuin kuuntelisin miten, miksi ja milloin aloititte tämän ja mitä aiotte meille tehdä”.
”Vai niin!”, Blondi huusi ja nauroi jälleen mielipuolisesti. ”Noh, tiedätkö mitä, ipana? Siinä tapauksessa saatte kuulla sen, alusta alkaen!”.
”Paavo, onkohan tuo nyt oikein viisas—”, Viettelijä aloitti.
”Hiljaa, Paavo!”, Blondi huusi Viettelijälle päin naamaa. ”Minä, Paavo, aion kiduttaa heitä kertomalla sen heille, niin totta kuin nimeni on Paavo!”.
Ja niin Blondi rupesi kertomaan: ”Olin jo pienenä kiusattu nimeni takia. Muut ihmiset halveksivat minua koska nimeni oli Paavo! Olin tyttö ja nimeni oli Paavo! He eivät ymmärtäneet tuon nimen hienoa merkitystä, sitä syvällistä symboliikkaa jota siihen kätkeytyi! Paavo, täydellinen nimi jonka jokainen kirjain on taideteos ja jonka piilevää hienoutta typerät ihmiset eivät koskaan kykene ymmärtämään! Niinpä karkasin kotoa ja törmäsin sattumalta tähän Paavoon joka nytkin seisoo vieressäni. Yhdessä karkasimme kauas pois, menimme salaa naimisiin ja elimme onnellista elämää, kunnes näimme erään pikkupojan kiusoittelevan toista pikkupoikaa, jonka nimi mitä ilmeisimmin oli Paavo. Tajusimme, ettei tuo vääryys ole vieläkään kadonnut maailmasta. Vieläkin meitä Paavoja halveksitaan! Vieläkään meille ei anneta kunnon ihmisoikeuksia! Kukaan ei edelleenkään kykene tajuamaan nimemme piilevää taikaa joka taiteellisuudessaan vetää vertoja Mona Lisalle. Annammeko tämän jatkua, annammeko asian jäädä tällaiseksi. Emme todellakaan! Yhdessä minä ja Paavo perustimme Paavoparkin, huvittelukeskuksen joka ei todellisuudessa sisällä mitään muuta kuin yhden ainoan jättiläismäisen parkkipaikan. Tarkoitus onkin vain houkutella ihmisiä ja hypnotisoida heidät kokonaan uusiksi persooniksi. Jokaisen hypnotisoidun uudeksi nimeksi tulee Paavo ja pian koko maailma täyttyy Paavoista, eikä kukaan enää voi halveksia tuota hienoa nimeä haukkumatta itseään! Mitä niihin arvosteluihin tulee, me itse ne kirjoitimme väärillä nimillä, mutta tietenkin ensin varmistimme että kyseisen nimen entinen omistaja oli jo Paavo ja toimi alaisenamme täällä Paavoparkissa. Kyllä, jokainen työntekijä, minua ja Paavoa lukuun ottamatta, on tavallinen ulkomaailmasta tullut pulliainen tai tärkeä henkilö. Meillä on ties kuinka monta miljoonaa Paavoa!”.
Ja vihdoinkin Blondi-Paavo päätti puheensa Paavoista, Paavoparkista ja muusta aiheeseen jollain lailla liittyvästä.
”Noh, mitäs piditte?”, Paavo-Blondi kysyi ja huohotti pitkään ja tiheästi pitkän puheen jäljiltä.
”Ihan mielenkiintoinen”, isäni sanoi ja hymyili ovelan näköisesti. ”Mutta meillä ei ole aikaa jäädä kuuntelemaan lisää! So long, Paavos!”.
Ja juuri silloin siteet, joilla meidät oli köytetty kiinni puuhun, katkesivat yllättäen ja heti kun olimme päässeet irti, kaatui koko valtava kuusi Blondi- ja Viettelijä-Paavon takana möllöttävien Paavojen niskaan niin että rusahti. Blondi ja Viettelijä ehtivät väistää juuri ajoissa, muttemme jääneet katsomaan miten heille kävi, sillä meillä oli tulenpalava kiire päästä pois tästä Paavolasta. Juoksimme läpi metsän kantoihin kompastellen ja risujen piiskatessa kasvojamme. Sen hurjan juoksun aikana tulin kysyneeksi isältäni: ”Isä, miten ihmeessä kykenit katkaisemaan köydet ja koko valtavan kuusen?”
”En se minä ollutkaan”, isäni vastasi. ”Se oli koiramme joka järsi köydet poikki ja sahasi puun katki”.
”Mutta miten ihmees—”, aloitin.
”Ai mistä se sai sahan?”, isäni kysyi. ”Voi, poika, älä minulta kysy. Se vastaa varmaan itse, kun päästään autolle. Autossa sen ainakin pitäisi odottaa”.
Samassa jokin tarttui olkapäähäni. Vilkaistuani taakseni, tajusin sen olevan Blondin, tuon halpamaisen Paavon käsi. Toisessa kädessään hän piteli Viettelijän mekaanista hypnotisointilaitetta.
”Teistä kaikista tulee Paavoja!”, tuo Paavo huusi ja tähtäsi meitä kaikkia.
Silloin vuotta vanhempi isosiskoni kirkaisi ja huusi: ”Mitä? Paavo! Sehän oli mun kaverin exän nimi!”. Tämä kirkaisu sai kannoillamme roikkuvan Paavon kiinnittämään huomionsa muualle, ja sain keploteltua itseni irti hänen otteestaan. Paavo kaatui maahan, mutta niin valitettavasti myös parkuva ja rasittava pikkusiskoni johon Blondi-Paavo sai tähdättyä täyden latingin. Takana tuleva äitini koppasi välittömästi, mutta liian myöhään, tuon onnettoman perheen kuopuksen kainaloonsa ja potkaisi vaaleahiuksiselta Tyttö-Paavolta tajun täplikkäälle tähtikankaalle. Pian saavuimmekin autollemme ja ryntäsimme välittömästi sisään. Koiramme odottikin jo autossa ja oli valmis ajamaan. Mutta juuri kun olimme päässeet liikkeelle, huomasimme jonkun roikkuvan autonkyljessä. Se oli se toinen Paavo! Tuo inhottava miespuolinen viettelijä roikkui kiinni ovenkahvasta hypnotisointilaite kädessään. Onneksi hän ei kuitenkaan voinut päästä sisälle.
Ikäväksemme jouduimme kuitenkin huomaamaan, että yksi auton ikkunoista, juuri sen puoleinen jossa Paavo roikkui, oli jäänyt auki. Vanhempi isosiskoni alkoi välittömästi pyörittää kahvaa jotta saisi ikkunan kiinni. Paavo ehti kuitenkin työntää kätensä ikkunasta. Juuri sen, jossa mekaaninen Paavo-hypnotisoija oli! Nopeasti nuorempi isosiskoni potkaisi Paavoa naamaan jolloin tämä lensi hypnotisointilaitteineen päivineen tien vieressä virtaavaan likaojaan, joka haisi juuri siltä ja joka johti ties minne. Helpottuneena vanhempi isosiskoni rullasi ikkunan kokonaan kiinni koiramme ajaessa autoa ja viedessä meitä kaasu pohjassa kohti kotia.
Mitäs sitten tapahtui, sitäkö kysytte? Noh, minä itse rojahdin heti kotiin päästyämme omaan pehmoiseen sänkyyni ja nukahdin saman tien. Koiramme alkoi opiskella enemmän autoja ja käy tällä hetkellä autokoulussa. Nuorempi isosiskoni tapasi viehättävän ja söpön pojan mutta kuultuaan, että tyypin isän nimi oli Paavo, jätti tämän. Vanhempi isosiskoni puolestaan on vannonut, ettei enää ikinä lähde minkäänlaiseen lomakohteeseen, oli sitten arvostettu tai ei. Mitä tulee äitiini ja isääni, he ovat edelleen aivan kuin ennenkin, paitsi että äitini odottaa jälleen lasta, jonka nimeksi ei takuulla tule Paavo. Pikkusiskoni puolestaan on muuttunut erittäin merkittävästi, hänhän joutui hypnotisoiduksi. Niin, siitä lähtien hän on ollut Paavo, eikä luultavasti tule enää koskaan palaamaan entiselleen, vaan tulee pysymään ikuisesti vähän poissaolevana ja hiljaisena, ellei hänelle anneta käskyjä puhua jotain. Mutta kun tarkemmin ajatelleen, on hän oikeastaan paljon mukavampi nyt, kun hän ei enää huuda, saati kiukuttele, laisinkaan. Hän tekee mitä vain käsketään, olkoonkin että hänellä ei ole enää omaa tahtoa, kyllä tämä aina ainaisen kiukuttelun voittaa. Sitä paitsi, ehkä hänen persoonansa palaa päivien, viikkojen, kuukausien tai vuosien mittaan takaisin. Ehkä…
Noh joka tapauksessa ei tässä enää ole paljoa kerrottavaa, muuta kuin että seuraavan päivän lehdessä luki, että Paavoparkki oli lopettanut toimintansa.
--
Tästä tuli ihan liian pitkä, jaksaakohan kukaan lukea. =/
Minulle ei sitten ole mitään Paavo-nimeä tai Ruotsia vastaan, joten älkää liian tosissaan tätä ottako. :D
EDITtö: Tiedoksi niille, jotka katsovat mutteivät kommentoi (kyllä, sellaisiakin on, muuten ei tätä olisi vilkuiltu yli sataa kertaa); On äärimmäisen ikävää kun kommentteja ei ole juuri ollenkaan mutta kuitenkin tietää, että moni on tätä lukenut. Doh. :(