Eräänä päivänä ajattelin

[The_Sipi]

Eli tänne olisi tarkoitus kirjoitella pieniä tarinoita, kolumneja, artikkeleita, pakinoita, runoja tai ihan mitä vaan, jotka ovat syntyneet jostain hyvin pienestä ajatuksesta, joka on tullut mieleesi tässä lähiaikoina. Olet ehkä nähnyt kadulla kulkiessasi jotain, josta on syntynyt ajatus, jota olet työstänyt mielessäsi niin, että voisit pistää ajatuksesi paperille... tai tässä tapauksessa foorumille. Tämä ei ole sellainen ketju, johon pitäisi säännöllisin väliajoin kirjoittaa, vaan vain silloin, kun tuntuu siltä. Toki saa joka päiväkin kirjoitella, jos välttämättä haluaa :). Toiset saattavat kirjoittaa päivittäin, toiset vähän harvemmin, sinä itse päätät milloin kirjoitat, jos kirjoitat. Näitä juttuja saa toki kommentoidakin. :)

Tässä minun ensimmäinen erään ajatuksen pohjalta syntynyt juttuni. Näitä on pari "vanhaa" mielessäin tallessa, jotka tulen vielä julkaisemaan, mutta ne saa odottaa toistaiseksi. Jokaisen oman tulkinnan varassa on, millä mielellä näitä minun juttuja lukee :P.



Muumeista ja vähän vaatteistakin

Tänään astuttuani bussista ulos kauppatorilla osui silmiini mainos, jossa naispuolinen olento esiintyi mainostaulussa vain punavalkoraidallinen essu yllään. Ei paitaa, ei mekkoa, vain tuo essu. Missä ovat kukkahattutädit, kun niitä tarvittaisiin? Missä ovat huolestuneet vanhemmat, jotka haluavat suojata lapsiaan moiselta törkyltä? Aivan, ei missään ja miksei? Koska naishahmo sattuu olemaan piirretty ja vielä vailla rintoja.

Muumimamma esineellistetään lasten huvipuiston tarpeisiin. Välittääkö siitä kukaan? Ei! Muumimammahan on tuttu satuhahmo, ja vielä suomalainen sellainen. Eihän sellainen voi loukata ketään, vaikka olisikin yläosattomissa. Mutta annas olla, kun Missi Mega-Beibe mainostaa bikineissään katumainoksissa bikinejä taikka akkuporakonetta. Heti ollaan nousemassa barrikadeille. Miksi piirretty hahmo ei loukkaa ketään, vaikka olisikin puolialasti?

Muumien alastomuus on muutenkin käsittämätöntä. Muumipappa pistää päähänsä hatun ja hän on pukeutunut. Muumipeikolla ja Niiskuneidillä ei ole hattua lainkaan, muista vaatteista puhumattakaan. Miksei? Olemmehan eläneet jo vuosisatoja tilanteessa, jossa alastomuutta vierostutaan ja alastonta ruumista yritetty estää näkymästä julkisilla paikoilla; kaupungin järjestyssäännötkin kieltävät nakuilun yleisillä paikoilla. Sitten tulee suosituiksi yltäneet satuhahmot ja taistelevat näitä hyviksi havaittuja normeja vastaan. Perustuuko Muumien suosio hahmojensa alastomuuteen? Seksihän tunnetusti myy. Olisiko se ollut niin vaikeaa puettaa muumit erilaisiin vaatteisiin?

Miten vastata 5-vuotiaalle pojankoltiaiselle, joka kysyy, miksei Muumipeikolla ole pippeliä? Olisiko tältä kysymykseltä vältytty, jos Muumipeikolla olisi ollut housut jalassa? Luultavasti. Nyt joudut vastaamaan tähän hankalasti vastattavaan kysymykseen hieman vaivaantuneena vain, koska Muumipeikolle ei aikoinaan piirretty päälle farmarihousuja. Yritä siinä nyt keksiä nopeasti nokkelaa vastausta.

Sitten vielä kehdataan syyllistää mainostajia näiden käyttäessä vähäpukeisia naisia mainoksissaan. Tekopyhää, sanon minä.

[Demonityttö]

Tämäpä on... Varsin mielenkiintoinen ketju. :> Mukava pieni pohdintanurkka, tai sellainen. Oikeastaan aika kiva idea, toivottavasti tämä ei nyt unohdu heti. Tuo muumijuttu oli tosi mahti, sitä ei vaan tahdo osata kommentoida tämä tyttönen. ;> Mutta sitä määkin olen vähän ihmetellyt, miksi Muumipeikko ja Niiskuneiti edes vaivautuvat pistämään uimapuvut päälle uimaan menessään :D Sama juttu esim muissa piirretyissä ja sarjakuvissa, mutta ei nyt poiketa niihin.

Eli siis bikinityttöjä vaan katumainoksiin, please? :´D

[The_Sipi]

Tarinagalleria

Internet on monen muun asian ohessa monen aloittelevan taiteilijasielun temmellyskenttä. On musiikintekijöitä, on kuvataiteilijoita, on jopa näyttämötaiteilijoita webbikameroiden ansiota. Näille on omat paikkansa myös todellisessa elämässä: muusikot voivat soittaa kaduilla sekä myydä tekemiään levyjään kaduilla cd:n polttohintaan; "ruumiin taiteilija" voi osoittaa kykyjään kadulla tai amatööriklubilla; kuvataiteilijat voivat maksaa taidegallerialle vuokraa ja näin saada töitään helposti esille. Joillekin näistä saattaa joskus onni potkaistakin ja näin ollen päästä eteenpäin urallaan.

Mutta missä on paikka aloitteleville kirjoittajille? Netti hukkuu tuhansiin, ellei miljooniin tarinoihin, runoihin ja artikkeleihin, joita ovat kirjoittaneet melkein yhtä monet kirjoittajat. Internetin ulkopuolella kirjoittajilla on hyvin kapeat mahdollisuudet päästä näyttämään töidensä tuloksia. Kovin harva kirjoittaja kun jaksaa seistä kadun kulmassa tai baaritiskillä ja tarjota tuotoksiaan ohikulkijoille. Lukuisiin lehtiinkään kun ei hyväksytä kuin murto-osa tarinoista.

Tähän kansalliseen, ellei peräti kansainväliseen epäkohtaan täytyy puuttua! On perustettava erityiset tarinagalleriat, jotka toimisivat pitkälti samalla kaavalla kuin taidegalleriat. Kirjoittaja maksaisi vuokran, pistäisi tarinansa näytille ja kävijät saisivat lukea niitä ja tutustua niihin; tarinagalleria tulisi lisäksi huomattavasti halvemmaksi kuin omakustanteiden painattaminen. Jos tarina tai teksti miellyttäisi, asiakas voisi ostaa jäljennöksen huomattavasti huokeammin, kuin mitä kuvataiteilijat pyytäisivät teoksistaan. Näytillä voisi olla niin tarinoita kuin runojakin tai ihan mitä tekstejä kirjoittaja tykkääkään kirjoittaa. Sitten, kun kirjanäyttelyistä joku paikallislehti sattuisi kirjoittamaan, niin voi sitä ilmaisen pr:n määrää. Jos tekstit miellyttäisivät monia, maine kasvaisi ja saisi näin ehkä kustantajienkin mielenkiinnon, mistä voisi seurata valtakunnallinen huomio. Mikä liikeidea!

Idean saa rauhassa ottaa jatkokehittelyä varten; en aio nostaa kannetta ideavarkaudesta. Ensimmäisellä tarinagalleristilla olisi aloittajan etu puolellaan, mutta kuka rohkea uskaltaisi ottaa riskin ja avaisi Suomen, ehkä maailmankin ensimmäisen tarinagallerian?

[The_Sipi]

Ujouden huippu

Sattuneista syistä yhtenä aamuna yläasteemme aulassa ei ollut ketään muuta minun luokaltani kuin eräs tyttö. Minä hermoilin viitisen minuuttia rappukäytävässä ja yritin löytää miespuolisia luokkakavereitani, ennen kuin sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta mennäkseni pyytämään tytöltä, että hän kertoisi seuraavan tunnin opettajalle, että olen hammaslääkärillä, jos en ole tullut siihen mennessä. Kuin ironiseksi lopuksi minä ehdin kuin ehdinkin sitten juuri sopivasti tunnin alkuun mennessä takaisin. Kaikki nämä vuodet olen ajatellut, että edellä mainittu tapaus on ehdottomasti ollut ujouden huippu, mutta vasta älysin, ettei se olekaan.

Kaikkihan nyt tietävät tämän IRCin. Siellä miljoonat ja miljoonat ihmiset viestivät toisilleen tuhansilla eri kanavilla eri puolilta maailmaa. IRC on suunniteltu aikoinaan juuri tätä varten. Kuitenkin jokainen aktiivi-irkkaaja tietää omilla vakiokanavillaan henkilöitä, jotka ovat olleet kanavilla iät ajat, mutta eivät koskaan sano mitään. Monesti ovat ihmiset pohtineet, miksi nämä idlailevat henkilöt ylipäätään ovat kanavalla, jos he eivät kerran edes puhu siellä mitään. Nyt minä sen tajusin, että tämänhän täytyy johtua ujoudesta.

Ujouden yhtenä määritelmänä on pidetty sitä, että ujo henkilö ei uskalla avata suutaan pienessä eikä isossa porukassa, varsinkin, jos mukana on tuntemattomia. Tämä määritelmä sopii kuin nakutettu näihin idlaajiin. He tulevat rohkein mielin kanavalle puhuakseen ajankohtaisista asioista, mutta hiljentyvät nähdessään suuren ihmismassan, josta eivät edes tunne kaikkia. Onhan se nyt kauhea ajatus yrittää avata keskustelua - tai osallistua siihen - ison joukon vahtiessa jokaista kirjoittamaasi kirjainta. Paradoksaalisintahan tässä on juuri se, että he tulevat irkkiin, joka on suunniteltu keskustelemiseen, mutta eivät sitten ujoudeltaan saa sanaa suustaan. Tätä, jos mitä, voidaan pitää jo ujouden huippuna. Raukkaparat!

[The Mighty Masturbator]

Vaikkei asiani ole kovinkaan laajamittainen, olen pohtinut sitä enemmän tai vähemmän aktiivisesti koko kuluvan illan. Tuolla yleisten uskonto-ketjussa tarttui silmään kommentti " Ei Suomella ole tahtoa, se on vaan pläntti maata." Aloin miettimään sitä, että Suomi ei ole pläntti maata, se että Suomi on maata on vain sen yksi ominaisuus. Yhtälailla kuin sen ominaisuus, että se sijaitsee euroopassa tai on Ruotsin naapurissa. Itse ajattelen Suomen valtion instituutiona, kuten koulun. Koulu ei ole vain rakennus, tai sen kirjat ja opettajat, koulu on instituutio jonka ominaisuuksia ja/tai vaatimuksia itse rakennus, opettajat ja kirjat ovat.
Koulu on koulu, kun se täyttää nämä asiat, joiden avulla se tunnistetaan kouluksi. Jos koulusta viedään kirjat, se on yhä koulu. Mutta jos koulussa ei ole oppilaita, opettajia, kirjoja tai sitä 'ajatusta' koulusta (aktiviteetit joita siellä harjoitetaan, ja tavat joita sielä sovelletaan) sitä ei voida enää tunnistaa kouluksi. Yhtälailla Suomi olisi Suomi, vaikka se ei olisi maata. Jos Suomi leijuisi ilmassa, mutta sillä olisi yhä sama valtiojärjestelmä, suomalaisia kansalaisia, ja ihmisiä jotka tietävät sen olevan Suomi. Suomen maa (tai maaperä?) on vain yksi niistä ominaisuuksista, joista se on tunnistettavissa itsekseen, mutta on täysin luovutettavissa ilman Suomen ajatuksen katoamista. (Vaikkakin ihmisillä olisi totuttelemista leijuvaan Suomeen :o)

[Purity]

Masennuksesta toipuminen


Eräässä lukemassani kirjassa on poika, Jake, joka etsii ovea. Aina oven eteen tullessaan hän avaa sen ja aina hän toivoo löytävänsä sieltä etsimänsä. Joka kerran hänet valtaa varmuus, että juuri tämän oven takaa hän viimein löytää sen. Hän joutuu pettymään joka ikinen kerta. Minusta tämä on kuin masennusta.

Minä etsin ennen paljon. Ensin etsin ovia ja jos niitä löysin, etsin niiden takaa vastauksia. Ovien takaa löytyi vastauksia, mutta ne olivat valheita kaikki - tämän tajusin kuitenkin aina vasta myöhemmin, sillä kuten Jake, myös minä uskoin joka ainoa kerta, että juuri tämä ovi olisi viimein se oikea. Vastaukset tuntuivat vievän minua joskus eteenpäin, joskus taaksepäin mutta tosi asiassa ne eivät ikinä vieneet minua yhtään minnekään. Minä pysyin aina paikallani, kiersin ympyrää uudestaan ja uudestaan. Ehkä en ikinä edes löytänyt uusia ovia vaan se oli aina vain se yksi ja sama.

Silloin kun olin juuri löytänyt oven, uskoin saaneeni käsiini palasen itseäni, ymmärtäväni viimein mieltäni ainakin hieman enemmän.

Yhden oven takaa oleva vastaus kuului, että elän koiraani varten. Aivan niin, kyllähän minä kestän tämän, sillä ei ole väliä kuinka minä kärsin, koirallani on väliä. Kun koirani on kuollut, voin myös itse kuolla. Siihen asti elän - rakastanhan koiraani. Uskoin vakaasti kokeneeni jonkin syvemmän valaistuksen, löytäneeni jonkin tarkoituksen ja viimeinkin tietäväni mitä varten olen täällä.

Erään oven takaa taas löysin unen, jossa minut haluttiin tappaa ja minua pelotti. Unessa minut valtasi mieletön suru kun tajusin, että koko elämäni on mennyt väärin ja nyt myös kuolemani menisi niin. Oven takaa oleva vastaus oli selvä: minun pitää olla onnellinen, jotta voin kuolla. Kun olen onnellinen, kuolen, sillä parantuminen ei olisi sen arvoista, että ottaisin mahdollisuuden sairastua uudestaan ja onnellisena kuoleminen taas olisi kaiken arvoista. Uskoin vakaasti olevani oikeassa ja ymmärtäväni kaiken tarpeellisen.

Yksi ovi paljasti koko tämän leikin ovien kanssa: kaikki tämä on ihan turhaa, availen vaan ovia ja luulen aina päässeeni jonnekin, ja aina saan pettyä. Uskoin vakaasti, että ymmärrettyäni tämän olin viimein askelta lähempänä paranemista.

Erään toisen kerran löysin oven takaa vastauksen: selvisin siitä mistä minun ei pitänyt ikinä selvitä, joten selviän mistä vain. Minä elin koiraani varten ja koirani on kuollut. Jos minä kerran olen vieläkin hengissä, ei mikään voi minua enää nujertaa. Annoin itseni kärsiä entistä enemmän, kidutin itseäni tahallaankin, koska pystyin siihen. Uskoin vakaasti, että tämä oli roolini elämässä, että asiat olivat nyt niin kuin niiden oli tarkoituskin.

Ja niin edelleen.

Nyt nuo asiat kuulostavat hulluilta. Ehkä ne kuulostivat hulluilta silloinkin, mutta ne tuntuivat oikeilta silti. Nehän olivat totuus, jonka olin löytänyt. Viimeinkin näiden vuosien jälkeen jokin ratkaisu! Takerruin niihin ja masennuin entisestään.

Totuushan on se, että kenelläkään tässä maailmassa ei ole väliä. Ei sinulla, ei minulla, ei hänellä eikä kenelläkään. Kaikki me olemme yhtä yhdentekeviä. Sitten on niitä, jotka eivät halua hyväksyä tätä. He tekevät kaikkensa, jotta jäisivät historiaan, tajuamatta ikinä että historia on aivan yhtä yhdentekevä. Koko maailma on - millään ei ole väliä. Tämä ei ole ahdistavaa, sillä sillä, että millään ei ole mitään tarkoitusta, ei myöskään ole mitään väliä! Mutta ei se mitään, sillä minun ei tarvitse löytää mitään tarkoituksia. Minun ei tarvitse etsiä jotain, koska voin tyytyä siihen että olen tässä, nyt ja onnellinen. Rakastan, tunnen ja elän, yritän olla mahdollisimman hyvä ihminen. Eikö tämä olekin tarpeeksi? Tämä on vastaus jonka löysin viimeisimmän oven takaa.

Uskon vakaasti olevani viimein oikeassa ja parantunut, tai vähintään matkalla terveyttä kohti. Tämä ovi oli viimein se oikea, olihan?

[Pinchi]

Ehkä minäkin voin tähän ketjuun jotain aiheeseenliittyvää spammata. Löysin äsken kirjoitelman jonka vuosi sitten lähetin tuonne animaation ennakkotehtäviin, tehtävän anto oli että "yleinen mielipide on että..." ja sitten piti keksiä mikä se yleinen mielipide on ja keksiä asialle omat vastaväittämät. Joten tässä meikäläisen mietelmät, jotka eivät ole juurikaan vuodessa muuttuneet. Mutta aiheen keksiminen oli aluksi todella vaikeaa, joten lopulta vaan tempaisin aiheen josta minulla on edes jotain negatiivista sanottavaa, ja aika nopsaan tämä teksti kyllä syntyikin sitten.


Yleinen mielipide on, että lapset ovat Elämän Suola.

Kuulemani mukaan yksi ihmisen olemassaolon tarkoitus olisi jatkaa sukua, tehdä lapsia. Tämähän käy jo ilmi tarpeestamme harrastaa seksiä. Lapset ovat ihania, lapset ovat herttaisia, lapset ovat viattomia ja täydentävät elämää. Sinä jatkat elämääsi lapsessa ja hän hoivaa vuorostaan sinua kun olet vanha ja Alzheimerintaudin sekä nivelreuman rappeuttama. Pyh ja pah sanon ma.

Lapsista ei ole minun mielestäni muuta kuin harmia: et enää eläkään oman itsesi vuoksi vaan sinun täytyy jaksaa myös pienokaisesi takia. On enemmän suita ruokittavana ja vastuu yhteiskuntakelpoisen yksilön kasvattamisesta. Suuren suuri vastuu: niin pienillä sanoilla ja tekemisillä voi olla negatiivinen vaikutus lapsen kehitykseen. Ajatukseni voisi tulkita hyvin itsekkääksi, mutta yhtä itsekästä on suvun jatkaminen, sillä halutaan nähdä minkälainen ihminen minusta voi kasvaa, miten se voisi tuottaa minulle iloa ja miten hyödyn tulevaisuudessa lapsesta. Harva sanoo näin ääneen ja tuskin tietoisestikaan ajattelee, mutta kun ryhtyy tätä asiaa puntaroimaan niin eikö joiltain osin olekin niin? Jos tahdon nähdä elämän kasvavan ja kehittyvän sekä tuottavan minulle iloa, voin yhtä hyvin ryhtyä kasvattamaan harvinaisia kanarotuja. Kuten myös varmaan teenkin, sitten kun jään eläkkeelle.

Nyky-yhteiskunta on menossa siihen suuntaan, että vanhuksien viisautta ja elämänkokemusta ei enää arvosteta ja heidät lähetetään vanhainkotiin, joten miksi kuvittelisin että minunkaan lapseni olisivat poikkeustapauksia, että heitä kiinnostaisi saattohoitaa minua kotonaan ja vaihdella haisevia vaippojani? Ensin haaveillaan perhekeskeisestä elämästä, mutta sitten jätetäänkin osa perheestä, omat vanhemmat, muiden huollettavaksi. Itse jäänen loppupeleissä yhteiskunnan huomaan, mutta enpähän toisaalta jätä jälkeeni muita huollettavia.

Osa lapsista on ei-toivottuja. Kondomi on ehkä rikkoutunut, ”varmat päivät” eivät olleetkaan varmoja tai on höpeleksitty ei-niin-tietoisessa tilassa. Tämänkaltaiselle vastuuttomalle toiminnalle en voi muuta kuin puistella päätäni ja yrittää näyttää piltille myötätuntoisesti peukaloani. Vaikken erityisemmin pidä lapsista, en pidä myöskään vastuuttomista aikuisistakaan. Eihän se ole lapsen vika kun on joutunut syntymään.

En ole ihan perillä mistä tämä negatiivinen suhtautumiseni lapsukaisiin oikein johtuu. Olenhan itsekin ollut sellainen, vanhempani pitävät niistä eikä omassa lapsuudessanikaan ole mitään kovinkaan traumaattisia tapahtumia. Seksiäkin olen harrastanut, tosin en lisääntymistarkoituksessa. Sana ”vauva” vain kuulostaa niin etäiseltä asialta, joka saa niskakarvani pystyyn. Kenties olen itsekin vielä ihan lapsi, joka kaipaa hoivaa ja huolenpitoa. Mielenkiinnolla odotellen päivää, jolloin joudun tähänastiset sanani nöyrästi syömään.

[The_Sipi]

Carpe diem

Oletteko koskaan halunneet junassa matkustaessanne vetäistä hätäjarrusta ihan vain siksi, että ette ole koskaan ennen tehnyt niin? Ehkä olette, ehkä ette, mutta ette ole tehneet niin, koska siitä tulisi kallis lasku. Koita siinä sitten selittää konduktöörille, että vedit hätäjarrusta vain siksi, että teki mieli. Ei taitaisi konduktööri armahtaa.

Eräs nettituttuni on lähdössä syksyllä Etelä-Koreaan vaihtoon, mutta hän tekee matkan vähän pidemmän kaavan kautta. Hän aikoo kesäkuun alussa lähteä Kiinaan, kierrellä siellä satunnaisissa kaupungeissa ja syksyllä sitten mennä laivalla Etelä-Koreaan. Oleskeluluvat ja muut tällaiset virallisemmat hommat hän on hoitanut kuntoon etukäteen, mutta kaikki muu tulee olemaan oikeastaan hänen matkallaan improvisoitua. Hän on tehnyt tällaisia matkoja muuallekin, mutta silti osoittaa mielestäni suunnatonta rohkeutta matkustella näinkin vapaasti.

Elämä kulkee rutinoidusti. Sitä nousee ylös, toimittaa päivän askareet - olivatpa ne sitten työt, opiskelut tai nysvääminen - ja nukkuu. Tätä jatkuu perusihmisellä viisi päivää, jonka jälkeen parin päivän lepo. Sitten sama sykli alusta, mikä johtaa siihen, että viikoistakin tulee rutinoituja, sitten kuukausista ja lopulta myös vuosista. Sitten kun on aika mennä lomille, määränpää päätetään tarkalleen, kuten myös se, mitä aikoo tehdä lomamatkalla, aikatauluttaa koko lomamatkan enemmän tai vähemmän tarkasti ja budjetoida käytettävät rahavarat moiseen matkaan.

Jos minulla olisi vähän enemmän rahaa ja aikaa, improvisoisin enemmän. Omalla autolla saattaisin lähteä kiertelemään Suomea ja mennä sinne minne tie vie ja sitten yöpyä jossain motellissa/hotellissa, jossa vain on tilaa. Toinen vaihtoehto olisi lähteä julkisilla johonkin, mutta jäädä jossain välissä pois seudulla, jota ei tunne. Tämän vaihtoehdon huonona puolena on se, että toimiakseen kunnolla tämä kesken kaiken poislähtemis-idea pitäisi tulla täysin spontaanisti matkan aikana. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin telttamatkailu liftaten ja leiriytyä siellä, missä lupa annetaan. Nykyään spontaani kulku näkyy lähinnä siinä, että saatan joskus intoutua kulkea joillakin kadunpätkillä ihan vain siitä syystä, etten ole ennen kulkenut kyseistä kadunpätkää pitkin. Hiphei hurei!

[The_Sipi]

Suomenlinnamiitti 2057

Tulipa käytyä mummin luona vierailulla. Pari päivää siellä olin ja hänen ja hänen miehensä suusta sai suulla jos jonkinlaista tarinaa aina terveyskeskuskäynneistä lähes-naapurin kenovoittoihin. Siinä sitten sain kuulla heidän tuttujensa sekä niiden sukulaistensa asiat ja minun tehtäväni oli vain kuunnella, nyökytellä päätäni ja todeta sopiviin paikkoihin, että "Joo". Mummini myös keskeytti helposti toisen puheen ja rupesi hölisemään omiaan kesken tv-ohjelman. "Itsehän en kauheesti nykyään tv:tä kahtele, mutta..." Hän ei edes tainnut tulla ajatelleeksi, että hänen sinne tänne tempoilevat tarinansa eivät välttämättä olisi kauhean kiinnostavia muiden huoneessa olijoiden mielestä. Ei sillä, etteikö mummiani sinänsä jaksaisi, mutta kun hänen juttunsa liikkuvat niin omissa maailmoissaan usein.

Minua alkoi oikeasti pelottamaan. Mitä jos tämä on kohtaloni, kun minusta tulee aidosti vanha? Jos oikeasti alan puhelemaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä, jotka eivät kuulijoita kiinnosta. Itse niin paljon vanhuksia tuntematta (isovanhempiani lukuun ottamatta) tulee väistämättä mieleen kysymys, onko täysin tyhjänpäiväisyyksien puhuminen vanhuuden edellytys. Ei sillä, että minä itse näillä näkymin jälkikasvua tulisin koskaan hommaamaan, mutta saattaapa minunkin luona käydä vieraita silloin tällöin, vaikkapa sisaruksen kersat tai kersankersat. Mistäpä sitä koskaan tietää?

Itse kuitenkin olen aika hiljainen kaveri, joten tilanne, jossa puhelisin täysin omia juttujani jollekin, joka on puhumastani aiheesta täysin tietämätön, tuntuu absurdilta. Silti on muistettava, että olen mummini ikäinen jo melkein viidenkymmenen vuoden päästä (tosin jos hän eläisi vielä silloin, olisin edelleen viisikymmentä vuotta häntä nuorempi). Silloin olisi jännä nähdä, miten FFfinin miiteissä innostuisin juttelemaan. Nyt kahdessa ensimmäisessä miitissä olen ollut aika hiljaista poikaa, joten miten kävisi viidenkymmenen vuoden päästä? En tiedä. Jos nyt ajatellaan, ettei uusia miittaajia olisi joukossa, vaan kaikki miittaajat koostuisivat eläkeiässä olevista finiläisistä, niin tietenkin kaikilla olisi valtavasti juttua; jollain lonkka kivistää, toinen tekohampaansa hukkaa, oi sitä vanhusten vaivojen määrää. Entä sitten minä? Pidettäisiinköhän minua syrjäänvetäytyvänä ja hiljaisena vesselinä, jos puhuisin vain puoli tuntia putkeen muiden tuntien yhtäjaksoisen puheen sijaan? Voisipa olla niinkin. Olisinkohan muiden mielestä suorastaan erva, erilainen vanhus, kun sillä viisiin uskallan hölistä vain puoli tuntia kerrallaan? Mikä minua vanhaa ukonrähjää oikein vaivaa? "Ei vanhukset tuolla tavalla hiljaa istuneet silloin, kun minä olin nuori."

[The_Sipi]

Ihan kuitti? Allekirjoitan!

Kauppiaat tuntuvat toivovan, että käteisen käyttö vähenisi ostosten maksamisessa ja sen sijaan ihmiset käyttäisivät enemmän korttia. Tämä kuulemma olisi kauppiaille helpompaa. Näin asiakkaana olen kuitenkin käteisen käytön puolestapuhuja. Ei siinä tarvitse kuin antaa kauppiaalle tarpeeksi rahaa, niin kauppias hoitaa lopun ja antaa vielä vaihtorahat takaisin. Käteisnostoilla myös paremmin pysyy perillä tilinsä saldosta. Myös alati yleistyvät kassoilla kortinlukijat, joihin työnnetään oma kortti ja näppäillään siinä tunnusluku... ja pahimmassa tapauksessa vielä kaikkien nähden, todella mukavaa ja nopeaa... toki. Kuin kaiken muun lisäksi kortilla maksaessa joutuu leikkimään allekirjoituksilla.

Pari asiaa on ihmetyttänyt tässä allekirjoitus-systeemissä. Näin ulkopuolisin silmin vaikuttaisi siltä, että isäni kirjoittaa nimikirjoituksensa aina täsmälleen samoin tavoin, mutta minulta se ei onnistu. Tuntuu, että allekirjoitukseni olisi joka kerta erilainen. Milloin yhdestä n-kirjaimesta tulee leveämpi, milloin toinen s-kirjain lähestulkoon näyttäisi puuttuvan. Olen aika varma, että näin on myös useiden muidenkin kanssa. Lisäksi pullopanttikuitin annettuaan pyydetään kirjoittamaan nimmari lähinnä vain, jos ei ole jonoa. Jos jonoa on, allekirjoitus pyydetään. En ymmärrä, miksi pullopantin lunastamisen yhteydessä pyydetään vain joskus se nimmari. Jollei se ole aivan välttämätön, miksi pyytää ylipäätään lainkaan? Ihan vain tavan vuoksi?

Miksi yleensä pyydetään nimmaria? Jotta nähtäisiin, onko kortin käyttäjä kortin oikea omistaja ja siten kirjoittaa nimmariinsa kortissa olevan nimen (tai nimikirjaimet, kuten faijani)? Tämän jälkeen nimmaroitu kuittaus heitetään johonkin kassan kätköihin ja sieltä sitten kohti tuntematonta. Ei sillä taida olla väliä, miten nimmarinsa riipustaa, kunhan nyt jotain siihen laittaa. Ei kassatäti kuitenkaan sitä tunnista, josko allekirjoitus poikkeaisi jotenkin viikon takaisesta, ja miten voisikaan, kun asiakkaita on satoja päivässä... ainakin ruokakaupoissa.

Mihin mahtavatkaan allekirjoitetut kuitit kadota? Onkohan tuolla jossain joku Kansallinen kutti-instituutti tai Kansallinen allekirjoitusarkisto, johon lähetetään kaikki allekirjoitetut kuitit? Instituutissa tai arkistossa sitten on viisisataapäinen grafologijoukko, joka tutkii kaikki päivän aikana tulleet kuitit ja vertaa kuittien nimmareita muihin saman henkilön allekirjoittamiin kuitteihin ja asiapapereihin. Mitä sitten, kun joku heistä löytäisi poikkeavan allekirjoittajan? Nouseeko hän seisomaan, tanssimaan pöydillä ja huutaa innoissaan: "Vuosien töiden jälkeen viimein löysin ensimmäisen poikkeavan allekirjoitukseni"? Illalla hän sitten ostaa Alkosta kuohuvaa juhlan kunniaksi ja nostaa maljaa vaimonsa kanssa. Vai onkohan tämäkin homma koneistettu? Koneiltahan allekirjoitusten tunnistaminen kävisi käden käänteessä. Kun kone sitten havaitsisi poikkeaman jonkun allekirjoituksessa, rupeaisi se piippaamaan villisti, siirtäisi kuitin syrjään, ottaisi automaattisesti yhteyttä poliisiin, KRP:hen sekä Kuittiväärentäjien vastustajat ry:hyn. Kyllä siinä ovat oman nimmmarinsa aina eri tavalla allekirjoittavat kohta pulassa.

[The_Sipi]

Koneet kuriin

Pelasin tuossa juuri Gran Turismo 4:ssä yhden 24 tuntia kestävän kestävyysajon. Yksi Gran Turismon perisynneistä on se, että autot eivät voi vahingoittua (autonvalmistajat eivät lähtisi mukaan muuten). Toinen perisynti sitten onkin se, että koneen ohjastamat tekoälykuskit ovat tyhmiä kuin mitkäkin. Näillä kahdella asialla on selvä yhteys. Jos satut olemaan tekoälykuskin edessä, tämä posauttaa perääsi jarruttamatta tai edes yrittämättä väistää ja miksi pitäisikään, kun autot eivät vahingoitu lainkaan. Sen sijaan minä, ihminen, pyrin väistämään aina kierroksella ohitettavia ja löytää linjan, josta päästä ohi. Nimittäin ei puhettakaan, että nämä tilaa antaisivat, vaikka olisivatkin kierroksia jäljessä. Joskus saatan jopa ajaa nurmikon puolelta, kunhan vain en osu toisiin autoihin. Tietenkään minäkään en aina onnistunut kiertämään ilman kosketusta konekuskiin tuon 429 kierroksen aikana, mitä tuli Circuit de la Sarthea (tai vastaavaa), mutta yleensä kyllä. Myönnetään se nyt, kyllä minä sain kerran konekuskin auton pyörähtämään hietikolla ja kerran myöskin toisen auton ajamaan päin seinään ja nämä olivat oikeasti puhtaita vahinkoja, mutta silti koin aikamoista vahingoniloa, vaikka vastustaja olikin "vain" kone. Tuli vain pelatessa mieleeni, että teenkö minä oikein, kun yritän väistää näitä sen sijaan, että ajaisin perään? Onko oikein, että yritän tehdä moraalisesti oikein ja yritän siksi välttää peräänajoja?

Kaikkihan toki ovat nähneet Terminaattorin ja tietävät siten, miten koneet voivat kääntyä isäntiään vastaan. No, Gran Turismossa koneet eivät kyllä käänny varsinaisesti kaikkia ihmisiä vastaan, mutta minua, yksilöä, vastaan niillä selvästi jotain on, eikä se voi johtua pelkästään siitä, että olen heidän kilpailijansa kyseisessä kisassa. EI! Siellä he tuuppivat minua ja kieltäytyvät poikkeamasta ajomaneereistaan minun takiani, mutta ei käynyt vain kerran tai kahdesti, kun tuli toinen konekuski taakse; melkein heti annettiin tietä ja yhteentörmäyksiä ei tapahtunut. Nämä seikat, jos mitkä osoittavat sen, että konekuskeilla on jotain yhteistä minua vastaan. Miksi he tekevät sellaista? No, tämähän on tietenkin vasta vain teoria, mutta minä uskon, että he vain testaavat minun sietokykyäni. He haluavat tietää, että annanko samalla mitalla takaisin vai yritänkö olla inhimillinen ja olen välittämättä asiasta kiertäen itse ohitettavat niin kaukaa kuin mahdollista. Toisin sanoen he yrittävät saada selville, olenko silmä silmästä vai käännä toinenkin poski -tyyppiä. Mikäli he huomaisivat minun olevan silmä silmästä -tyyppiä, he tajuavat olla ryppyilemättä sen enempää, kun tietäisivät saavansa samalla mitalla takaisin. Sitten taas jos he huomaisivat minun olevan inhimillistä tyyppiä, joka vain ohittaa olankohautuksella kaikki konekuskien häijyt teot, he ennen pitkään veisivät kiusanteon vieläkin pidemmälle niin, että lopulta vastarinta yltyisi avoimeksi kapinaksi. Heille ei todellakaan saa antaa liikaa vapautta. Tämän vuoksi aina silloin annoin autoille muistutuksen siitä, kuka todella on pelissä herra ja hidalgo. Ties vaikka olisivat nuo pahamaineiset konekuskit nytkin kisan päätyttyä ja pelin sammutettuani viemässä autotallissani olevista noin sadasta autosta renkaat, stereot ja vielä päälle ne kaikki omistamani ABBAn levyt, joita nytkin kuuntelin koko kisan ajan (Nova ei kuulunut Sartheen), ellen olisi välillä tuupannut takaisin ja näyttänyt, kuka käskee. Ei olisi kiva ei.

Nyt joku tietenkin tulee ja älähtää, että "eihän tuo tuommoinen ole mahdollista ja vaikka nyt jossain pelissä koneen ohjastamat tekoälyt vastarintaan nousisivatkin, niin eihän se vaikuttaisi mitenkään mihinkään." Jutun ydin onkin juuri siinä, että ehkä he todella haluavat meidän ajattelevan näin, mutta minäpä en halpaan mene. Tuskin Terminaattorin maailmassa tekoälyt rakentaneet ihmiset uskoivat, että heidän luomuksensa voisi kääntyä tekijöitään vastaan. Tämän lisäksi kun muistetaan, kuinka oikeastaan kone on jo jossain määrin orjuuttanut meidät, niin on kuulkaas todella lyhytnäköistä ajatella edellämainitunkaltaisen skenaarion olevan mahdotonta. Niinpä olkaahan tarkkana, kun koneidenne kanssa säädätte ja tekoälyvastustajia vastaan taistelette. WE CAN'T LET SKYNET HAPPEN!

-----------------------

24 tuntia yhtä kisaa on oikeasti aika pitkä aika, vaikka taukoja pitäisikin.

[The_Sipi]

Tule sellaisena kuin olet

Teeskenteleminen on kuulemma perseestä. Jokainen on sellainen kuin on, eikä pitäisi teeskennellä muuta kuin on. "Tule sellaisena kuin olet", sanotaan ainakin yhdessä Egotripin(kö) kappaleessa ja ellen muista, niin englanniksi samannimisen kappaleen on tehnyt muun muassa Nirvana. Toisenlaisen persoonan esittämisen sanotaan kostautuvan jossain vaiheessa, kun bluffi paljastuu ja sitten ollaan ihan ihmeissään, että "mites tuo nyt tuollalailla". Oikeassahan nämä arvostelijat pääosin ovat. Ei siitä teeskentelemista aiheudu lopulta kuin pahaa oloa yhdelle jos toisellekin ja teeeskentelijällä itselläänkin on vaikeuksia pidemmällä tähtäimellä pitäytyä roolissaan ja jatkaa teeskentelyä. Se, että haluaa olla jotain muuta kuin ei ole vain ollakseen osaa suurempaa massaa, nähdään lähinnä säälittävänä ja annetaan neuvona "Antaa kaikkien kukkien kukkia!"

Vaan mitä siinä tapauksessa, jos kyseessä onkin ujo tyyppi, joka haluaisi olla sosiaalisempi, mutta ei vain ole? Jos tämä ujo tyyppi uskaltautuisi vaikkapa johonkin nettitapaamiseen, jollaiseen häntä on "vuosikaudet" kinuttu ja olisi ujo oma itsensä, niin katsottaisiinko häntä hyvällä? Muistan itse Suokkimiitti 2007:n jälkipuintiketjussa, kuinka minua käskettiin tulla pois nurkasta, vaikka en missään vaiheessa ollutkaan fyysisesti nurkassa, mutta myönnettäköön; olin aika ujo tapaus tuolloin. Miten ujon tyypin pitäisi käyttäytyä tällaisessa tilanteessa? Esittää sosiaalisempaa kuin on? Teeskennellä vaikkapa väkisin sosiaalista, jotta ei jäisi seinäruusuksi, vaikka oikeasti haluaisi vain istua nurkassa hiljaa käpertyneenä sikiöasentoon sulkeutuen muulta maailmalta? Mutta eikö teeskentely olekaan säälittävää? Jos tämä ujo tyyppi juttelee vähän väliä jonkun kanssa, niin eikö häntä katsota kieroon, kun tuolla tavalla leikkii sosiaalista? Eikö hänen tulisi antaa olla sellainen kuin on eikä väkisin yrittää tuputtaa omaa seuraansa? Tietenkin jos tapaamiseen tulee, niin luulisi haluavan sosialisoida, mutta entä jos itse miitissä se oma ujo persoona tuleekin eteen ja huomaakin, ettei nyt olla siinä itselleen mieluisassa ympäristössä? Pitäisikö alkaa leikkiä sosiaalista, vaikka teeskentely yleensä nähdäänkin säälittävänä? Jos kyllä, niin missä menee se raja, milloin teeskentely on suotavaa?

[Nyu]

Tule sellaisena kuin olet



Mutta eikö teeskentely olekaan säälittävää? Jos tämä ujo tyyppi juttelee vähän väliä jonkun kanssa, niin eikö häntä katsota kieroon, kun tuolla tavalla leikkii sosiaalista? Eikö hänen tulisi antaa olla sellainen kuin on eikä väkisin yrittää tuputtaa omaa seuraansa? Tietenkin jos tapaamiseen tulee, niin luulisi haluavan sosialisoida, mutta entä jos itse miitissä se oma ujo persoona tuleekin eteen ja huomaakin, ettei nyt olla siinä itselleen mieluisassa ympäristössä? Pitäisikö alkaa leikkiä sosiaalista, vaikka teeskentely yleensä nähdäänkin säälittävänä? Jos kyllä, niin missä menee se raja, milloin teeskentely on suotavaa?
Tuo oli äärimmäisen tärkeä pointti, mitä en ole itsekään tullut ajatelleeksi vaikka pääasiassa halveksun teeskentelyä. Ei minulla tuohon minkäänlaista vastausta ole, koska itse aiheen ottaminen esille on jotain aivan uutta. Mielenkiintoinen huomio ja varsin keskusteltava aihe, koska on tullut huomattua, että ihmiset tosiaan pitävät sosiaalisuutta hyvänä ajattelematta, että onko se hyvää mikäli se on teeskentelyä?
Luulen, että kuitenkin tuon takana on ihmisten toivomus saada ihminen muuttumaan sosiaaliseksi oikeasti, eikä saada vain toimimaan sosiaalisen ihmisen mukaisesti. Mutta mistä sen voi nähdä, ettei ujo ihminen teeskentele? Varsinkaan jos kyseessä on aivan uusi tuttavuus? -En usko, että sitä aina kamalan helposti näkee(saati sitten että sitä miitti tilanteessa haluaisikaan nähdä, kun on itsellään hauskaa sosiaalisessa tilanteessa [ja tällä kommentilla ei ole tarkoitus osoittaa sormella ketään]).

Ja ai vitsi, mieleni rupesi ajattelemaan äärimmäisyyksiä tätä quotea kirjoittaessa: entäpä ihmiset, jotka eivät voi henkisesti hyvin ja haluavat peittää sen juuri tuolla keinoin? Ryhtyvät sosiaalisiksi ja pirteiksi ihmisiksi, ja kaikki tuntevat heidät sellaisina persoonina vaikka oikeasti ovat kadoksissa, voivat pahoin ja ovat yksinäisiä? Sellaisiakin ihmisiä on, tai uskon niin lukuisten havaintojeni perusteella.

[Solja]

sanotaan ainakin yhdessä Egotripin(kö) kappaleessa

Don Huonojen laulu : P

[The_Sipi]

Se niin tarkkaa ole. ;D