Zircca
13.7.2006, 22:14:54
Paavoparkin (http://foorumit.fffin.com/showthread.php?t=17776) jälkeen luvassa minulle ominaisempaa, synkempää meininkiä. Kyseessä on hämäränpuoleinen tarina ja samalla se on ensimmäinen osa "Tähtitaivas"-trilogiastani. Myöhemmät osat tulen postaamaan myös jossakin vaiheessa.
Ja siis älkää missään nimessä ajatelko tätä osana trilogiaa vaan aivan omana tarinanaan. Syyn löydätte viestin alaosasta.
Lukekaa, nauttikaa ja kommentoikaa.
--
Joki ja tähtitaivas
Joki virtaa vuolaana. Se saa ajattelemaan menneitä, ajattelemaan tapahtumia ennen tätä. Kimalteleva ja kirkas vesi herättää syvälle kätketyt tunteet. Arkku pimeimmässä ja syrjäisemmässä nurkassa pitää sisällään kaikki suurimmat salaisuudet. Se on ollut lukittuna vuosia, vahvalla lukolla, lukolla johon ei ole avainta. Mutta nyt on lukon aika tipahtaa pois ja arkun avautua. Avautuessaan se paljastaa unohdetun aarteen, aarteen joka on ollut sen sisällä kaikki nämä ajat.
Kyyneleet alkavat tipahdella maahan, unohdettujen muistojen tulviessa mieleen. Minne he kaikki ovat hävinneet, mitä oikein tapahtui? Oli pimeä yö ja kaikki istuivat pöydän ääressä iloisempina kuin koskaan ennen olivat olleet. Runsas kattaus, tunnelmallinen tähtitaivas ja kaikki nuo hymyilevät kasvot. Kaikki oli ollut niin ihanaa, kenenkään ei ollut paha olla. Mitä oikein oli tapahtunut, mikä oli tehnyt tästä niin kamalan illan?
Pian sekin muistuu mieleen. Kaikki on nyt niin selvää. Sinä iltana kaikki juhlivat, oli hauskaa, oli niin tunnelmallista. Mutta ei kauaakaan, kun lasinsirpaleet lentelivät tummansinisellä pöytäliinalle ja ikkunasta tunkeutuva vahva tuuli pyyhkäisi osan astioista lattialle. Jotakin muutakin tunkeutui sisään, jotain aivan muuta. Jotain kamalaa. Punainen aine täytti seinät ja lattiat, kaikki kaatuivat. Hänetkin riistettiin pois julmasti käsivarsilta, eikä ympärillä ollut enää mitään. Kauhu ja järkytys täyttivät sydämen ja lopulta kaikki pimeni.
Mutta sitten, vihdoinkin näkyi jotain valoa kaiken pimeän keskellä. Pimeys väistyi ja päivänvalo herätti makaavan hahmon. Kaikki oli uskomattoman kaunista eikä missään näkynyt mitään tämän unenomaisen maiseman rikkovaa tummaa läikkää. Pystyi taas kävelemään, kulkemaan eteenpäin ja näkemään tuon kaiken kauneuden. Vihreät niityt, lempeässä tuulessa humisevat puidenlatvukset ja keskellä vuolaana virtaava joki. Joki, joka kimalteli, joka herätti muistot, kaiken mitä aiemmin oli tapahtunut.
Muistojen herätessä, ei maisema tuntunutkaan enää kauniilta. Sen läpi pystyi näkemään samalla tavoin kuin minkä tahansa lasiseinän. Kaikki oli yhtäkkiä tummaa, ankeaa ja lohdutonta. Todellista surua ei voi edes kaunis maisema peittää. Sitä ei voinut peittää mikään. Oli alkanut sataa.
Kukaan heistä ei enää tule takaisin, ketään ei voi tuntea vierellään. Ei edes häntä, kaikkein erityisintä. Kaikki ne yhteiset hetket ja tunnelmalliset yöt ovat menneet ikiajoiksi. Silloin kun ensimmäisen kerran tavattiin, silloin kun mentiin ulos ja katsottiin sitä tähtitaivasta, ja kun istuttiin vierekkäin sinä iltana jolloin kaikki särkyi palasiksi kuin se lasiruukku joka löydettiin yhdellä yhteisellä vaelluksella. Ja entäs ne toiset, ne jotka oli tuntenut koko ikänsä. Se joka oli lohduttanut, kertonut satuja ja ottanut syliin aina tarvittaessa. Ja ne joiden kanssa aina tuli tapeltua, vaikka pohjimmiltaan kaikki toisistaan tykkäsivätkin.
Ne kaikki ovat menneet. Ei voi nähdä enää koskaan, ei ketään enää koskaan. Voi vain olla, olla ja odottaa. Odottaa että korjataan pois. Sitä odotellessa voi istua nurmikolle ja katsoa kaunista yötaivasta jonka tähdet kimaltelevat vaisuina ja kuunnella joen korvia hivelevää solinaa joka hiljalleen tuudittaa syvään ja kauniiseen uneen.
--
Inspiraatio on peräisin musiikista...
----
Edittöä: No niin, siis. En nyt viitsi toista viestiä lähettää vielä tässä vaiheessa, mutta teenpä nyt tässä selväksi yhden asian. Siis tätä ei oikeastaan voisi kutsua "oikeaksi" trilogiaksi, sillä tämä koostuu kolmesta samantyylisestä tarinasta, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mikään ei siis oikeastaan liity mihinkään, paitsi että tarinat kertovat samasta aiheesta (kävikö selville mikä oli?) ja saattaapa joku tarkka bongata jotain muutakin yhteyksiä. Mutta kuitenkin, vähän outo idea, mutta toivottavasti ei haittaa lukemista.
Ja siis älkää missään nimessä ajatelko tätä osana trilogiaa vaan aivan omana tarinanaan. Syyn löydätte viestin alaosasta.
Lukekaa, nauttikaa ja kommentoikaa.
--
Joki ja tähtitaivas
Joki virtaa vuolaana. Se saa ajattelemaan menneitä, ajattelemaan tapahtumia ennen tätä. Kimalteleva ja kirkas vesi herättää syvälle kätketyt tunteet. Arkku pimeimmässä ja syrjäisemmässä nurkassa pitää sisällään kaikki suurimmat salaisuudet. Se on ollut lukittuna vuosia, vahvalla lukolla, lukolla johon ei ole avainta. Mutta nyt on lukon aika tipahtaa pois ja arkun avautua. Avautuessaan se paljastaa unohdetun aarteen, aarteen joka on ollut sen sisällä kaikki nämä ajat.
Kyyneleet alkavat tipahdella maahan, unohdettujen muistojen tulviessa mieleen. Minne he kaikki ovat hävinneet, mitä oikein tapahtui? Oli pimeä yö ja kaikki istuivat pöydän ääressä iloisempina kuin koskaan ennen olivat olleet. Runsas kattaus, tunnelmallinen tähtitaivas ja kaikki nuo hymyilevät kasvot. Kaikki oli ollut niin ihanaa, kenenkään ei ollut paha olla. Mitä oikein oli tapahtunut, mikä oli tehnyt tästä niin kamalan illan?
Pian sekin muistuu mieleen. Kaikki on nyt niin selvää. Sinä iltana kaikki juhlivat, oli hauskaa, oli niin tunnelmallista. Mutta ei kauaakaan, kun lasinsirpaleet lentelivät tummansinisellä pöytäliinalle ja ikkunasta tunkeutuva vahva tuuli pyyhkäisi osan astioista lattialle. Jotakin muutakin tunkeutui sisään, jotain aivan muuta. Jotain kamalaa. Punainen aine täytti seinät ja lattiat, kaikki kaatuivat. Hänetkin riistettiin pois julmasti käsivarsilta, eikä ympärillä ollut enää mitään. Kauhu ja järkytys täyttivät sydämen ja lopulta kaikki pimeni.
Mutta sitten, vihdoinkin näkyi jotain valoa kaiken pimeän keskellä. Pimeys väistyi ja päivänvalo herätti makaavan hahmon. Kaikki oli uskomattoman kaunista eikä missään näkynyt mitään tämän unenomaisen maiseman rikkovaa tummaa läikkää. Pystyi taas kävelemään, kulkemaan eteenpäin ja näkemään tuon kaiken kauneuden. Vihreät niityt, lempeässä tuulessa humisevat puidenlatvukset ja keskellä vuolaana virtaava joki. Joki, joka kimalteli, joka herätti muistot, kaiken mitä aiemmin oli tapahtunut.
Muistojen herätessä, ei maisema tuntunutkaan enää kauniilta. Sen läpi pystyi näkemään samalla tavoin kuin minkä tahansa lasiseinän. Kaikki oli yhtäkkiä tummaa, ankeaa ja lohdutonta. Todellista surua ei voi edes kaunis maisema peittää. Sitä ei voinut peittää mikään. Oli alkanut sataa.
Kukaan heistä ei enää tule takaisin, ketään ei voi tuntea vierellään. Ei edes häntä, kaikkein erityisintä. Kaikki ne yhteiset hetket ja tunnelmalliset yöt ovat menneet ikiajoiksi. Silloin kun ensimmäisen kerran tavattiin, silloin kun mentiin ulos ja katsottiin sitä tähtitaivasta, ja kun istuttiin vierekkäin sinä iltana jolloin kaikki särkyi palasiksi kuin se lasiruukku joka löydettiin yhdellä yhteisellä vaelluksella. Ja entäs ne toiset, ne jotka oli tuntenut koko ikänsä. Se joka oli lohduttanut, kertonut satuja ja ottanut syliin aina tarvittaessa. Ja ne joiden kanssa aina tuli tapeltua, vaikka pohjimmiltaan kaikki toisistaan tykkäsivätkin.
Ne kaikki ovat menneet. Ei voi nähdä enää koskaan, ei ketään enää koskaan. Voi vain olla, olla ja odottaa. Odottaa että korjataan pois. Sitä odotellessa voi istua nurmikolle ja katsoa kaunista yötaivasta jonka tähdet kimaltelevat vaisuina ja kuunnella joen korvia hivelevää solinaa joka hiljalleen tuudittaa syvään ja kauniiseen uneen.
--
Inspiraatio on peräisin musiikista...
----
Edittöä: No niin, siis. En nyt viitsi toista viestiä lähettää vielä tässä vaiheessa, mutta teenpä nyt tässä selväksi yhden asian. Siis tätä ei oikeastaan voisi kutsua "oikeaksi" trilogiaksi, sillä tämä koostuu kolmesta samantyylisestä tarinasta, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mikään ei siis oikeastaan liity mihinkään, paitsi että tarinat kertovat samasta aiheesta (kävikö selville mikä oli?) ja saattaapa joku tarkka bongata jotain muutakin yhteyksiä. Mutta kuitenkin, vähän outo idea, mutta toivottavasti ei haittaa lukemista.