Luomislohikäärmeet

[wishs]

Tässä yksi kertomus. Tämä on toinen versio ja aika pitkä(17 lukua, jos viitsin kirjoittaa kaikki paperille eka). Tekstissä saattaa olla virheitä ja olisi hyvä, jos niistä huomautettaisiin. Ikärajaa en laittanut, tuskin tästä mitään traumoja tulee. Toivottavasti joku laittaa tästä jonkun kommentin, sillä muuten LOPETAN tämän nyt.

1. luku Lohikäärme

Otto juoksi eteenpäin kadulla. Oli lokakuu ja lehdet rusentuivat jalkojen alla murusiksi. Sää ei ollut vielä kylmä. Kataja-nimisessä kaupungissa ei ollut koskaan surkea ilma, vähintään tyydyttävä.
Otto oli 15-vuotias vaaleahiuksinen, sinisilmäinen poika. Hän käytti yleensä verkkareita ja lenkkareita. Hän oli hyvä koulussa, mutta hänellä ei ollut paljoa kavereita, koska hän oli pelokas ja aika hiljainen.

Vihdoin Otto ryntäsi koulun ovesta sisään puuskuttaen. Koulu oli punaisista tiilistä rakennettu. Sen käytävillä kaikui paljon. Opettajat olivat vanhoja harppuja, jotka nalkuttivat kaikesta. Niiden vuoksi Otto oli jäänyt kerran luokalle! Hän oli vain kerran kemiantunnilla kaatanut rikkihappopullon herra Mutikaisen housuille vahingossa. Äijän jaloista oli nahat lähteneet ja Otto oli saanut häneltä ehdot, joita ei pystynyt suorittamaan.
Otto löysi luokan, koputti ja astui sisään. Opettaja katsoi tiukasti.
"Anteeksi kun myöhästyin", Otto mutisi ja käveli paikalleen.
"Moi", Tommi sanoi. Tommilla oli jäänsiniset silmät ja rasvaiset, pitkät, mustat hiukset. Tommikin oli jäänyt luokalle, koska hän oli laiska. Pojalla oli ihan hyvät vanhemmat, mutta koulu oli tyhmää. Useimmat pitivät Tommia hulluna, koska hän kiroili muille oppilaille ja huusi opettajalle joskus jotain. Vain Leilaa kohtaan Tommi oli välinpitämätön.
"Muistitkos ottaa kamat mukaan?" sihahti toisella puolella istuva Kalle. Vaaleahiuksinen, lihaksikas poika oli jäänyt luokalle jo kahdesti. Mahtoi ottaa aivoon kun entiset kaverit olivat jo lukiossa ja itse jökötti kasilla kuin tatti. Kallella oli musta nahkatakki ja koviksen elkeet.
Otto kaivoi haluttomana biologian kirjansa esiin. Ne olivat jo kuusi vuotta vanhoja, paitsi harjoituskirja oli tietysti uusi. Jotkut suot eivät nyt kiinnostaneet.

Kellon soidessa Otto painui pihalle. Vielä tunti koulua jäljellä, perjantaisin oli onneksi vain yhteen. Tommi tuli viereen seisomaan.
"Missä sinä kuppasit?" Tommi kysyi. Hän oli aika suorapuheinen ja ennakkoluuloinen. Otto ja hän olivat olleet muutaman vuoden naapureita ja Otto oli hitaasti tutustunut Tommiin.
"Äh, mitä se sinulle kuuluu!" Otto puuskahti. Vanhemmat utelivat omista asioista ihan tarpeeksi, pitikö parhaan kaverinkin tehdä niin.
Seuraavalla tunnilla oli matikkaa. Geometriaa, peilausta ja pinta-aloja.
"Nyt pidetään pistarit", sanoi punahiuksinen, pullea opettaja. Päällä oleva paita oli selvästi liian tiukka.
"Voi yäk", Otto valitti. Ei hän mitään geometriaa tajunnut, ympyrän piirtäminen oli suurin saavutus. Hyvä koulussa, niinpä niin. Otto väänteli joitain kuvia ja laskuja puoli tuntia ja pyöritteli sitten peukaloitaan.

Koulusta kotiin tultaessa Tuuli tuli kävelemään Oton kanssa.
"Öh, voisitko sinä vähän auttaa biologian kokeisiin valmistautumisessa?" tyttö kysyi hiljaa ja loi katseensa maahan. Otto mietti. Tuuli oli samalla luokalla. Tytöllä oli puolipitkät, mustat hiukset ja harmaat silmät. Hänellä oli pitkät silmäripset, minkä hän tosin sanoi olevan haitaksi, sillä ne menivät usein silmiin. Tuuli käytti vihreitä kenkiä ja valkoista takkia. Otto ei tahtonut auttaa häntä.(jatkuu toisessa viestissä)

[Demonityttö]

1. luku Lohikäärme

Otto juoksi eteenpäin kadulla. Oli lokakuu ja lehdet rusentuivat jalkojen alla murusiksi. Sää
Tuota. Missä se loppu on? O.o Vai kenen tätä kuuluisi jatkaa? Eh. Jos tarina on näin pahasti kesken, neuvoisin ottamaan sen pois. Siis siihen asti että se on valmis. Ellei se ole tässä. Ja jos on, niin... -.-

// Haluaisin kuitenkin lukea enemmän kuin tuon alunkin, joten pistähän lopputarina tulemaan!!!

[wishs]

(jatkuu)

"Ei minulla ole aikaa", hän valehteli. Vitsit, miksi aina likkojen lähellä piti mennä näin noloksi? Pelasihan hän jääkiekkoa, jossa sentään oli enemmän haastetta.
"Moi, mitäs te kaksi puuhaatte?" kysyi Sanni. Tyttö näytti mustine hiuksineen ja vihreine silmineen hiukan kissalta. Vaalea, beigenvärinen takki ja mustat kengät.
"Ei sinun tarvitse neuvoa minua väkisin!" Tuuli kivahti Otolle. Otto juoksi tiehensä. Mihin hyvänsä, kunhan pääsisi eroon noista kahdesta.
"Ouh!" Otto huusi kiven osuessa häntä olkapäähän. Katja seisoi vähän matkan päässä. Sen tulipunaiset hiukset ja jäänsiniset silmät eivät sopineet yhteen. Katja oli 12-vuotias ja tarkkiksella. Se oli joutunut sinne lyötyään yhden opettajan sormet karttakepillä poikki. Se oli häiriytynyt ja seisoskeli itsekseen välitunnilla. Jos joku tuli liian lähelle, Katja kirosi tyypin vaikka millä tavoilla.
"Senkin p**** ääliö!" Katja huusi ja kipusi puuhun. Hänellä oli pelkät shortsit ja t-paita.
Otto häipyi paikalta. Jokin outo ääni kaikui hänen korvissaan:"Demoni, demoni..."
"Mitä h*****?" Otto ihmetteli ja ravisteli päätään. Kai hän kuuli omiaan.

"Hei, mennään katsomaan ilotulitusta! Jotkut ovat ryöstäneet raketteja!" Kalle huusi kävellessään Oton luo. Tommi irvisti, hänestä Kalle oli typerä.
"Mitä varten? Minulla on läksyt", Otto yritti, mutta Kalle läimäytti häntä olkapäälle.
"Hah, senkin hiku! Hikipinko, hikari! Tekisit ees joskus jotain kivaa!" Kalle nauroi ja lähti juoksemaan. Tommi kohautti harteitaan ja lähti perään, samoin Otto.
S-marketin sivulla oli joitain heppuja, jotka lähettivät raketit taivaalle. Punaiset, vihreät ja kultaiset kipinät täyttivät taivaan.
"Hei, tytöt tulee!" Kalle huudahti ja läimäytti kämmenensä yhteen. Sanni, Tuuli ja Leila kävelivät kohti. Leila oli vaalea- ja kiharahiuksinen tyttö, jolla oli vihreät silmät. Hän tuli varakkaasta perheestä ja oli hiukan nirppanokka. Hänellä oli päällään punainen takki ja mustat kengät.
Otto tuijotti Tuulia. Hän oli kerran ottanut salaa tytöstä valokuvan ja katseli sitä usein. Tyttö oli söpö.
Katja talsi vähän matkan päähän heistä ja kävi polttamaan tupakkaa. Mikähän sitä riivasi? Otto mietti itsekseen.

Yhtäkkiä taivaalta syöksyi alas jokin iso ja valkoinen. Sen violetit siivet hakkasivat ilmaa.
"Se on lohikäärme!" Kalle huusi. Kaikki katsoivat ylös ja kirkuivat.
"Maahan!" Tommi karjaisi. Otus suhahti heidän ylitseen ja laskeutui. Sillä oli violetit, auton kokoiset siivet ja jäänsiniset silmät. Otto tajusi tuulen koventuneen ja kietoi takkinsa tiukemmin ympärilleen.
"Se alkaa. Ei tarvitse pelätä", lohikäärme sähisi. Kaikki olivat juosseet pakoon, paitsi Otto, Kalle, Tommi, Leila, Sanni, Tuuli ja Katja.
"Mikä alkaa? Kerro, h**** vie!" Kalle ärähti ja puristi kätensä nyrkkiin.
Otto katseli muita. Tuuli vapisi. Tommi katseli vain hiljaa. Katjalla oli kivi kädessä. Leila yritti kaivaa kännykkää taskusta. Sanni piirsi käsi vapisten kuvaa lohikäärmeestä.
"Miksi sinä tulit?!" Otto huudahti. Lohikäärme murahti ja lennähti kohti. Se tarrasi nuoriin kynsillään ja heitti selkäänsä. Sitten se lensi ylöspäin.
"Apua! Miksei kukaan auta?!" Leila kirkui.
"H**** otus!" Kalle huusi.
Otto menetti tajuntansa.


2. luku Demonit

Otto näki unta. Hän juoksi pitkin kalliota ja hänen perässään juoksi ulvova susilauma. Otto joutui pysähtymään kallion reunalle ja katsoi alas veteen ja näki punasilmäisen suden kuvan. Otto hätkähti hereille.
"Mikä uni, miksi olin susi ja miksi minua jahdattiin?" hän kysyi ja nousi pystyyn. Ympärillä oli vihreä metsä, paljon kuusia, mäntyjä ja katajia. Lintujen laulua ei kuulunut.
"Hmm, missä asti minä olen? Kaikki muut ovat tiessään", Otto mutisi ja nuuski ilmaa. Ympärillä haisi raikkaalle ja ... karhulle. Otto kyyristyi ja pörrötti niskakarvansa. Joutua nyt outoon metsään karhun kanssa. Otto liikutteli nopeasti pystyjä korviaan.
"Kaikki ei ole nyt kunnossa", hän totesi ja katsoi jalkoihinsa. Ne olivat laihat ja päättyivät harmaisiin tassuihin, joissa oli vaaleat kynnet. Otto liikutteli häntäänsä.
"Mahdotonta, olen susi?!" hän ulvahti, ponkaisi ilmaan ja kyyristyi jälleen. Karhu kuulisi varmasti ja tulisi tekemään hänestä selvää. Sen haju oli kadonnut ja Otto rauhoittui.
"Se lohikäärme teki tämän jotenkin. H****, pitää etsiä muut. Heidätkin on varmaan muutettu elukoiksi", Otto mietti ja lähti tassuttelemaan eteenpäin.

Äkkiä taivaalta kuului kirkaisu ja tulta ryöppysi alas. Otto väisti ja vilkaisi peloissaan ylös. Feeniks lensi ylhäällä ja vilkuili Ottoa raivoissaan. Sitten se lensi pois.
"Outoa, eihän tuollaisia voi olla", Otto sanoi ja mietti. Ensin lohikäärme, sitten muutos ja nyt feeniks.
"Kaikki ei mitenkään voi olla sattumaa", Otto mietti.

Hän kulki vielä hetken eteenpäin, kunnes eteen ilmestyi musta, punasilmäinen koira. Koiralla oli pitkä turkki ja suuret tassut. Se murisi pikkuisen.
"O ou, odotas vähän", Otto mutisi hiljaa ja peruutti. Koira kuunteli ja hätkähti.
"Otto, sinäkö se olet?!" se huudahti ja heilutti häntäänsä.
"Tommi? Miten me nyt kohdattiin?" Otto ihmetteli ja päätti olla miettimättä sitä sen enempää. Koira ja susi hyppäsivät toistensa kimppuun ja pomppivat innoissaan.
"Miksi sinulla on punaiset silmät?" Otto kysyi Tommilta. Tommi nosti toisen korvan pystyyn ja lupsautti toisen.
"On sinullakin. Missähän toiset ovat? Sinkoutuneet tietysti jonnekin muualle", Tommi sanoi ja nosti korvansa pystyyn.
"Etsitään ne", Otto murahti. Tommi nyökkäsi nopeasti. Metsässä kävellessään Otto huomautti, ettei Tommi ollut kiroillut enää.
"Ei vain huvita. Hei, me ollaan toisessa maailmassa! Ties mitä täällä vielä tapahtuu!" Tommi sanoi innostuneena ja pomppasi ilmaan. Otto virnisti valkoisella hammasrivistöllään.
"Jep, etsitään seikkailuja! Kyllä tämä koulun voittaa." Koira ja susi marssivat eteenpäin, kunnes kuulivat huutoa.

"Tytöt!" Otto ja Tommi huusivat ja ryntäsivät salamana ääniä kohti. Tassut rummuttivat maata vasten. Pian he näkivät ketun, naalin ja kissan, joilla kaikilla oli punaiset silmät.
"Tytöt! Me tullaan apuun!" Otto ja Tommi huusivat.
"Jo oli aikakin! Nuo sudet tappavat meidät pian!" Leila-naali puuskahti. Hänen valkoinen turkkinsa oli verinen niskasta ja hän puuskutti hieman.
"Mitä me tehdään?" Otto kysyi hädissään Tommilta. Koira murisi kiukkuisesti susille, jotka hiipivät heitä kohti.
"Keksitään joku ottelukeino!" Tommi huusi ja loikkasi yhtä petoa kohti.
"Raatelumiekka!" hän huusi. Ilmassa näkyi välähdys, kuin miekan sivallus, ja susi repeytyi kappaleiksi. Toiset katsoivat hölmistyneinä ja päättivät yrittää.
"Hyppypotku!" Otto karjaisi ja potkaisi suden tajuttomaksi. Vaude, hän ajatteli.
"Puuterilumi!" Leila huusi ja pienen lumimyrskyn jälkeen susia vääntelehti puolijäisinä maassa.
"Kynähuitaisu!" Sanni-kettu huusi, ja pieni kynä repi sudet kappaleiksi. Loput sudet pakenivat ulvoen.
"Onneksi häipyivät", Tuuli-kissa maukaisi. Hän oli ollut kauhuissaan.
"No, ne mäntit eivät tule takaisin. Mitä nyt tehdään?" Leila kysyi ravistellen pörröturkkiaan.
"Lähdetään jonnekin. Ei ole mitään järkeä jäädä tähän jumittamaan", Otto sanoi epävarmana. Eivät he ainakaan tavallisia eläimiä olleet. Nuoret vaelsivat metsässä nuuskien ja miettien Kallen ja Katjan kohtaloa.
"On huono juttu, että kaksi meistä on kadoksissa", Sanni sanoi hiljaa. Sitten hän pysähtyi. Muutkin pysähtyivät, sillä he kuulivat siipien viuhinaa. Ääni lähestyi nopeasti.

"Se h**** lohikäärme palaa!" Tommi ärjäisi. Hirviö suhahti alas. Se katseli nuoria jäänsinisillä silmillään ja murisi.
"Ette ole ihmisiä. Kaksi joukostanne tietää sen jo", se sanoi.
"Kalle ja Katja?! Mitä heille on tapahtunut?!" Otto huusi ja loikkasi lohikäärmettä päin. Lohikäärme huitaisi suden hännällään nurin ja karjaisi.
"Rauhoitu! Kalle ja Katja ovat Cadal ja Denme. Otto, sinä olet Odinar. Tommi, sinä olet Dorgea. Leila, sinä olet Cel. Tuuli, sinä olet Tuliad. Sanni, sinä olet Satge. Te kaikki olette... demoneita", lohikäärme kertoi rauhallisesti. Nuoret tuijottivat ja olivat ihan pihalla. Sanni sanoi:"Ehkä tuo on totta. Mutta jos olisimme demoneja, silloin olisimme pahoja, vai?"
"Pah! Tuollaista soopaa nyt ei usko kukaan!" Leila huusi.
"Kerron teille kaiken alusta loppuun. Kuulemanne voi kuulostaa hullulta, mutta se on totta. Vasta kuultuanne voitte ymmärtää kaiken", lohikäärme sanoi ja liikautti siipiään.

3. luku Menneisyys

"Kaksisataa vuotta sitten tämä maailma, Maleg, syntyi. Minä olen yksi niistä lohikäärmeistä, jotka tämän kaiken loivat. Loput kuusi... lentelevät toisaalla", lohikäärme aloitti tarinansa.
"Yksikään olento ei voi elää kahtasataa vuotta!" Leila kivahti äkäisenä ja toiset nyökyttelivät päitään.
"Emme puhu tavallisista olennoista. Me lohikäärmeet olemme syntyneet erilaisista luonnonvoimista satoja vuosia sitten toisella planeetalla, jolla eli vain lohikäärmeitä. Mutta se koitui maailmamme tuhoksi, sillä sodimme keskenämme. Vain seitsemän lohikäärmettä selvisi hengissä taisteluista. Matkasimme hetken avaruudessa ja loimme sitten Malegin yhteisvoimin", lohikäärme kertoi surua äänessään. Se varmasti ikävöi synnyinmaailmaansa.
"Mutta... jos tilanne meni tuohon pisteeseen, miksette lopettaneet ajoissa?" Satge kysyi.
"Niin se käy, soditaan eikä osata sopia kuin vasta sitten kun se on jo myöhäistä. No, luotuamme tämän maailman mietimme, millaisia olentoja loisimme. Maa oli ainoa planeetta, josta saattoi ottaa mallia ja niin teimme. Ainoastaan sotaisa, vihreä ja keltasilmäinen lohikäärme Sernir tahtoi luoda hirviöitä ja demoneja", lohikäärme kertoi ja irvisti.

"Mitä eroa hirviöillä ja demoneilla on?" Tommi kysyi hämillään. Koirademoni oli kuunnellut tarkkaavaisesti ja oli hyvin kiinnostunut Malegista.
"Hirviöt voivat olla kiukkuisia, mutta niillä on sydän. Demoneilta... sydän puuttuu. Te olette poikkeustapauksia erään tapahtuman vuoksi. Sernir ja me muut riitaannuimme ja hän häipyi tiehensä raivoissaan. 73 vuoden päästä hän palasi demoniarmeijan kera. Taistelu oli vääjäämätön. Se oli hirveää, sillä kaksi meistä kuoli. Tuska oli sen hinta, että taistelut päättyivät. Henkiin jääneet demonit karkotimme Pyhään Metsään, joka sijaitsee kaukana pohjoisessa. Kuitenkin olemme havainneet, että demoneja on päässyt vapaaksi."
"Ketkä kaksi kuolivat?" Tuuli kysyi peloissaan. Lohikäärme huokaisi raskaasti ja ravisti valkeaa päätään.
"En kerro sitä vielä, tapaatte heidät kyllä, sillä tässä maailmassa sielut elävät lähes ikuisesti. Sielu katoaa pysyvästi vain, jos 'heräämiselle' ei ole syytä tai toinen sielu tulee noutamaan sen luokseen. Kuutisenkymmentä vuotta sitten demonijoukko pääsi pakoon Pyhästä Metsästä. He olivat susi-, koira-, naali-, kissa-, kettu-, karhu- ja feeniksdemoneja. He halusivat lakata vihaamasta ja tuntea kuten ihmiset, jotan muutin heidät ihmisiksi ja vein Maahan. Heistä tuli ihmisiä loppuiäkseen. Te olette heidän jälkeläisiään. Hain teidät tänne siksi, että saisitte edes hetken olla siellä, minne oikeasti kuulutte. Sitäpaitsi voitte mennä Pyhään Metsään puhumaan demoneille järkeä. Lisäksi tunnen Sernirin hengen heränneen."
Demonit vain tuijottivat mykkinä ja häkeltyneinä. Heidän mielissään ei ollut ikinä ollut sellaista ajatusta, että toisia maailmoja olisikaan saati että heidän vanhempansa, sisaruksensa ja he itse olisivat demoneja.

"Miksi meidän pitää liffata jotkut demonit ja pahislohikäärmeen henki, eivätkö lohikäärmeet kykene siihen?!" Otto ulvaisi ja pureskeli järkyttyneenä kylkeään.
"Entä Kalle ja Katja?" Tommi kysyi ja veti korvansa luimuun. Hän tiesi molemmat niin hyvin, että arvasi melkein vastauksen. Lohikäärme laski siipensä maahan ja huokaisi. Se katsoi demoneita suoraan silmiin sanoessaan: "Cadal ja Denme ovat nyt vihollisianne. He luultavasti ovat Sernirin puolella."
Otto muisteli karhun hajua ja feeniksin hyökkäystä. Voi ei, ei heitä vastaan, hän ajatteli masentuneena.
"Jes, kahelit muuttuivat superkaheleiksi", Leila mutisi ja kävi makuulle. Naalidemonia ei oikein kiinnostanut koko homma.
"Tuo on ihan hirveää!" Tuuli parkaisi ja haroi naamaansa mustalla tassullaan.
"Aika tyhmää, minne nyt?" Sanni kysyi ja heitti pois lohikäärmeen kuvan, jonka oli piirtänyt. Oton mielestä se oli aika hyvä, lohikäärme näytti yhtäaikaa rauhalliselta ja ylpeältä.

"Teidän on mentävä Nigsa-nimiseen kaupunkiin, jossa asuu Luomislohikäärme Waru. Hän opettaa teille tarpeelliset taidot. Matkan varrella joudutte kulkemaan Juxnilin, Nonwalin, Aurinkokanjonin ja Gink-luolaston läpi. Muistakaa, mikään ei pidättele, jos tahtoo jotain tarpeeksi paljon", lohikäärme lopetti ja nousi siivilleen.
"Odota! Mikä nimesi on ja miksi meillä on sydämet?!" Otto huusi peloissaan. Jos lohikäärme lähtisi, hirviöt tappaisivat heidät.
"Olen Midwiga, lentämisen Luomislohikäärme. Sydämenne johtuvat siitä, että vanhempanne muutettiin ihmisiksi. Hyvästi, tapaamme uudestaan vasta seikkailun lopussa!" peto karjaisi ja lensi tiehensä.
"Tuolle vauhdille jäisi suihkarikin toiseksi", Leila totesi ja nuuski ilmaa.
"Johtaja pitää valita. Itse en tahdo siihen hommaan eikä likoista ole mihinkään. Ne eivät osaa päättää asioita tarpeeksi nopeasti, p******. Ehdotan Ottoa siihen hommaan", Tommi sanoi ja nosti tassunsa pystyyn. Muutkin tekivät niin sekavan näköisinä.
"Hyvä on, mutta kun makaamme jonkin hirviön mahassa, älkää syyttäkö minua!" Otto ärähti.
"Kutsutaan sitten toisiamme niillä demoninimillä", Tommi ehdotti. Kaikki suostuivat.
Odinar, Dorgea, Cel, Tuliad ja Satge lähtivät matkalle, joka muuttaisi heidät täysin.(jatkuu seuraavassa viestissä)

[wishs]

(jatkuu)

4. luku Tappeluita

"Tuo luola lemuaa. En kyllä astu tuonne", Cel totesi närkästyneenä. Muut pyörittelivät silmiään.
"Sinun on toteltava käskyjäni, koska olen johtaja. Menoksi!" Odinar käski kiukkuisesti. Cel kaapi maata tassullaan ja astui sitten muiden perässä luolaan.
Luolassa oli valoisaa, koska seinät loistivat turkooseina. Se lemusi erilaisille raadoille, joita luolan maassa oli.
"Huoh, tässä me kömmitään kuin idiootit luolassa, joka haisee raadoille", Cel purnasi ja haukotteli.

Äkkiä luolan katosta lensi alas suuri parvi lepakoita. Ne olivat pieniä, punaisia ja niillä oli kynnet siipien päissä. Ne hyökkäsivät demoneiden kimppuun vikkelästi, kynsivät ja näykkivät.
"Apua! Ei, pois!" Tuliad maukui juostessaan. Kissademonilla oli paljon haavoja.
"Lepakoiden pitäisi inhota valoa!" Cel huusi ravistellen päätään.
"Täällä ei ole mitään normaalia!" Dorgea ärisi purren juostessaan lepakoita palasiksi. Odinar vilkaisi ylöspäin ja näki valoa.
"Tuolla, valoa! Päästään pois luolasta!" hän ulvaisi ja loikkasi. Susidemonin kynnet pureutuivat kallioseinämään ja hän kiipesi nopeasti ylöspäin. Demonit pääsivät pois luolasta ja nuuskivat. Satgen korvat oli raadeltu. Cel yritti nuolla selässään olevaa haavaa. Dorgealla oli viilto silmäkulmassa, Odinarilla poskessa. Tuliad makasi maassa.

"Hetki, eikös tuolla kauempana ole joku kotkatalo?" Dorgea kysyi siristellen silmiään. Muutkin katsoivat samaan suuntaan.
"Pitäisikö mennä sinne? Jos siellä on vaikka vihollisia", Odinar epäröi. Dorgea ravisteli päätään.
"Tehkää mitä haluatte, mutta minä menen sinne. Emmekö kaikki ole väsyneitä ja nälkäisiä?" hän kysyi ja lähti kulkemaan taloa kohti.
"Mennään kaikki. Ei Dorgeaa voi yksin jättää", Odinar päätti.

Talolle oli vain muutaman sadan metrin matka. Sen edessä seisoi valkopaitainen, laiha mies. Hänellä oli mustat viikset ja keppi kädessä. Heti kun hän näki demonit, hän hyökkäsi karjaisten heitä kohti.
"Hyppypotku!" Odinar huusi ja mies paiskautui kalliota vasten. Hän irvisti verestävillä ikenillään.
"Kirotut demonit, tappakaa minut vain, ei teistä muuhunkaan ole", hän sähisi puristen rintaansa.
"Ei me tapeta sinua, tulimme vain pyytämään apua", Odinar sanoi nuolaisten huuliaan.
"Sinä hyökkäsit sitä paitsi ensin", Satge huomautti. Sitten hän vilkaisi taloa ja vinkaisi. Muutkin katsoivat ja henkäisivät ihmetyksestä. Kotka oli pelkkä kultainen koriste, mutta se oli upea. Sen safiirisilmät tuikkivat auringon paisteessa. Sen siivet ikään kuin suojasivat taloa, joka oli rakennettu kalliota vasten.
"Kerrotaan, että tuo kotka on elävä. Aina joskus se kuulemma nousee lentoon. No, älkää vaivatko päitänne sillä. Tulkaa sisään, taidatte olla lapsia?" mies kysyi.
"Me ollaan NUORIA, ei lapsia", Cel vastasi närkästyneenä. Muut huokaisivat.
"Pidä nyt se suusi kiinni", Dorgea murisi naalidemonille. Cel tuhahti ja nosti kuononsa pystyyn.

Demoneiden astuessa sisään kaikki huoneessa olijat tuijottivat heitä äkäisesti. Kaikki olivat miehiä.
"Missä naiset ovat?" Cel kysyi. Punapartainen mies nousi tuolista ja marssi valkopaitaisen miehen luo.
"Miksi päästit nuo kirotut sisään?! Ne ovat vaarallisia! Nuo punaiset silmät heijastavat pahuutta!" hän räjähti ja polki jalkaansa.
"Ei näistä vaaraa ole. Olisivathan nuo jo tappaneet minut, jos ne olisivat olleet pahoja. Ansegia, nämä nuoret tarvitsevat apua. Paranna heidät, sitten he voivat mennä", valkopaitainen mies sanoi miehelle, jolla oli valkoiset kulmakarvat ja hailakansiniset silmät. Miehellä oli yllään violetti kaapu, jossa oli hopeareunusteiset hihat.
"Tänne vaan", Ansegia sanoi ja heilautti ryppyistä kättään. Odinar astui korvat luimussa lähemmäs.
"Parannu!" Ansegia huusi, ja susidemoni oli hetkessä terve. Muutkin paranivat heti.
"Mitkä voimat sinulla on?" Tuliad kysyi.
"Olen maagi, joten voisin kutsua vaikka meteorin niskaanne. Keitä te olette? Olennot, jotka hyökkäsivät kimppuumme, tappoivat monia ihmisiä", Ansegia sanoi tarkastellen demoneja mietteliäänä. Odinar kertoi epävarmasti kaiken. Ansegia pudisteli päätään.
"Olette kovin nuoria tuollaiseen hommaan", hän vain totesi vakavana.
"Niin ollaan, ja sinä taasen olet ihan liian vanha käppänä siihen", Cel sanoi. Ansegia katsoi naalidemonia hetken.
"On hyvä, että joku uskaltaa sanoa sen suoraan. Olen tämän Kotka-puolustusjärjestön johtaja, keräämme varoja kunnon aseistukseen, jotta voisimme kerran hyökätä demoneita vastaan ja tuhota ne pysyvästi. Kun minä kuolen, kuka sitten johtaa järjestöä?" Ansegia kysyi ja huokaisi.
"En vastusta ollenkaan demoneiden tuhoamista, kunhan meidät jätetään henkiin", Satge sanoi. Muut nyökkäsivät.

"Jatketaan matkaa, voimme vaikka syödä pari hirviötä matkan varrella", Odinar sanoi. Ansegia asteli heidän perässään ovelle asti. Demonit kiittivät häntä, jolloin hän sanoi: "Luulen, että vain te voitte hoidella asiat kuntoon Malegissa."
Demonit katsoivat hämillään ja jatkoivat matkaa. Ansegia katseli heidän peräänsä hivellen mietteliäänä valkoista partaansa.

Pian demoneiden kimppuun kävi kolme lentoliskoa. Niillä oli violetit siivet ja mustat ruumiit. Niillä oli päissään luiset harjat ja nokat olivat täynnä teräviä hampaita. Ne kirkuivat ja ampuivat demoneja sinisillä lasersäteillä.
"Kynähuitaisu!" Satge ärähti ja yksi lisko silpoutui. Se putosi avuttomana maahan, ja kettudemoni raateli sen hengiltä. Toiset syöksähtivät alas repimään Tuliadia, joka ei uskaltanut taistella. Musta kissademoni maukui hädissään.
"Puuterilumi!" Cel huusi, ja molemmat hirviöt putosivat jäisinä köntteinä maahan. Demonit söivät ne ja jatkoivat tyytyväisinä matkaa. Heidän toisella puolellaan olivat vuoret ja toisella meri. Pian he saapuivat Juxniliin.