Kreifi
7.8.2006, 23:06:00
MUUTOS
Niko Silander
(7.8.06 - 7.8.06 - v1.o1)
"Sinä."
"Miksi minä?"
"Sinä tarvitset muutosta."
Luulin koulun alkuun olevan vielä kaksi viikkoa, mutta nyt olin jo matkalla kouluun. Musiikki soi ja kävin mielessäni läpi tulevia viikkoja ja mietin kumpa pääsisin vain pian pois tuosta laitoksesta ja tekemään jotain muuta.
Saapuessani koulun pihalle ihmettelin hiljaisuutta, ei autoja, ei pyöriä, eikä todellakaan opiskelijoita. Katsoin kellooni ja se näytti 8:55, mutta ketään ei näkynyt missään. Mieleeni tuli ajatus, entä jos olenkin liikkeellä vääränä päivänä. Koulun ovi oli kuitenkin auki ja kävelin sisään. Aulassakaan ei ollut ketään. Päätin kuitenkin mennä auditorioon, josta luokanvalvojan pitäisi hakea meidät. Raotin varovaisesti auditorion ovetta. Siellä oli pimeää, enkä nähnyt ketään sisällä. Ajattelin pistää valot päälle, mennä istumaan ja odottelemaan josko ihmiset alkaisivat valua sinne myöhässä. Pistettyäni valot päälle säikähdin, sillä koko auditotio oli täynnä kuolleita ihmisiä. Heidän kehonsa olivat lähes täysin veren ja syvien viiltojen peitossa.
Yksi liikautti päätänsä.
"Auta minua?" Kuulin vaimean äänen hänen sinisten huuliensa välistä.
Mustatukkainen tyttö tuijotti minua ja kerjäsi apuani puoliksi kuolleella äänellä.
Jähmetyin. En osannut tehdä mitään. Ehkä minun olisi pitänyt soittaa hätänumeroon tai jotakin, mutta siinä vain seisoin ja katselin tyttöä. Lopulta säntäsin ulos auditoriosta aina koulun pihalle. Yritin ajatella selkeästi, mutta mieleeni tunkeutui vain kuvio huoneesta, jossa oli kuolleita ihmisiä - tai ainakin sen näköisiä.
Auto kaarsi koulun pihaan. Aluksi en välittänyt siitä lainkaan, ehkä en vain pystynyt siinä olotilassa, mutta en voinut olla huomaamatta sitä, sille se pysähtyi aivan viereeni. En nähnyt ikkunoista sisälle. Eivät ne ollut mitenkään läpinäkymättömät, en vain kyennyt näkemään autoon sisälle.
Auton takaovi aukesi ja joku sanoi autosta: "äkkiä, tule äkkiä, nyt on kiire."
En tiedä miksi, ehkä olin niin sekaisin, mutta menin kuitenkin autoon sisälle pikaisesti. Läimäsin oven kiinni ja auto kaasutti pois koulun pihasta kauheaa vauhtia.
"Auditoriossa on.. siellä on kuolleita", sain sanottua juuri ja juuri.
"Älä sinä siitä huolehdi, me hoidamme kaiken", sanoi joku vierestäni.
Kun vihdoin pystyin näkemään ja ymmärtämään näkemääni, huomasin autossa olevan kolme ihmistä. He kaikki olivat varsin siistin näköisiä, mutta siltikin heissä oli jotain epäilyttävää, jotakin epämiellyttävää.
Emme olleet ajaneet kovinkaan pitkää matkaa, vain sen aikaa, että olimme päässeet kaupungista pois. Vieressäni istuva mies kaivoi jalkojensa juuresta salkun ja avasin sen. Tietenkin minua kiinnosti katsoa mitä hänellä oli siellä, mutta kohteliaisuussyistä tein sen hyvin vaivihkaa sivusilmällä. Huomasin hänen ottavan sieltä piikin, juurikin sellaisen mitä lääkärit käyttävät, kun antavat potilailleen pistoksia.
"Mikä tuo on? Mitä sinä aiot?" kysyin mieheltä.
"Älä huolehdi, me hoidamme kaiken", hän sanoi ja kääntyi katsomaan minua piikki toisessa kädessään.
Aloin huutaa ja yritin paeta autosta, mutta hänen kylmät kätensä, jotka painuivat ihoani vasten saivat minut rauhottumaan. Ei sillä, että olisin ollut rauhallinen, jotenkin hän vain tyynnytti kehoni. Aivan kuin olisin halvaantunut. En voinut kuin katsellaa, kun hän saastutti vereni jollakin aineella.
Kaikki oli niin kaunista. Talot olivat kuin sadusta. Ihmiset upeampia kuin koskaan aikaisemmin. He olivat viisaita ja kauniita. Kaikki mitä he sanoivat kuulosti hyvältä ja hienolta. Ei ollut paikkaa, missä ihana musiikki ei olisi soinut. Kaikkialla oli pelkkää kauneutta ja ihanuutta.
Jalkani juuresta kuului kehräystä. Se oli pieni söpö kissanpentu. Aivan kuin olisin kuullut sen pyytävän syliini. En voinut vastustaa kiusausta, enkä kyllä halunnutkaan. Nostin kissanpennun syliini ja aloin silittää sitä.
"Olen sinun lapsesi", se sanoi ja upotti kyntensä minuun. Terävät kynnet repivät ihoani aina vain syvemmälle ja syvemmällä. Kissanpentu kaivautui minuun.Siitä tuli osa minua, jatke minua - minun perintöni maailmalle. Sisältäni se kertoi kammottavia asioita, jotka saivat minut voimaan pahoin. En voinut hiljentää noita ääniä, jotka tunkeutuivat mieleeni ja raiskasivat sitä sisältäpäin. Yritin kaikkeni piiloutui lapseni sanoilta, mutta minulla ei ollut kuin fyysisiä keinoja. Pimeinkään kellari ei voinut kätkeä kauheutta, jonka koin.
Lopulta menetin tajuntani. En vain pyörtynyt hetkeksi, vaan menetin mieleni. Omasin yhä ajatuksia, mutta ne eivät varsinaisesti olleet minun. Ne olivat minulla, mutta jonkun muun. En nähnyt enää itseäni, enkä tunnistanut kuka olin.
"En ymmärrä."
"Kävelemäsi polku johtaa harhaan. Sinä tarvitset muutosta."
"Eikö ole epäreilua vaatia muutosta?"
"Se on sinulle parhaaksi."
"Mistä sinä tiedät? Et sinä voi nähdä tulevaa. Entä jos jotain ikävää tapahtuu?"
"Olet kiinni vanhassa."
"Se on elämäni."
"Elät väärää elämää."
"Ja sinä olet jumala, joka voi sanoa miten kunkin tulisi elää?"
"En."
"Millä oikeudella sitten päätät tuollaisia asioita?"
"Minä olen elämäsi. Etkö kuule kuinka huudan sinua luokseni."
Niko Silander
(7.8.06 - 7.8.06 - v1.o1)
"Sinä."
"Miksi minä?"
"Sinä tarvitset muutosta."
Luulin koulun alkuun olevan vielä kaksi viikkoa, mutta nyt olin jo matkalla kouluun. Musiikki soi ja kävin mielessäni läpi tulevia viikkoja ja mietin kumpa pääsisin vain pian pois tuosta laitoksesta ja tekemään jotain muuta.
Saapuessani koulun pihalle ihmettelin hiljaisuutta, ei autoja, ei pyöriä, eikä todellakaan opiskelijoita. Katsoin kellooni ja se näytti 8:55, mutta ketään ei näkynyt missään. Mieleeni tuli ajatus, entä jos olenkin liikkeellä vääränä päivänä. Koulun ovi oli kuitenkin auki ja kävelin sisään. Aulassakaan ei ollut ketään. Päätin kuitenkin mennä auditorioon, josta luokanvalvojan pitäisi hakea meidät. Raotin varovaisesti auditorion ovetta. Siellä oli pimeää, enkä nähnyt ketään sisällä. Ajattelin pistää valot päälle, mennä istumaan ja odottelemaan josko ihmiset alkaisivat valua sinne myöhässä. Pistettyäni valot päälle säikähdin, sillä koko auditotio oli täynnä kuolleita ihmisiä. Heidän kehonsa olivat lähes täysin veren ja syvien viiltojen peitossa.
Yksi liikautti päätänsä.
"Auta minua?" Kuulin vaimean äänen hänen sinisten huuliensa välistä.
Mustatukkainen tyttö tuijotti minua ja kerjäsi apuani puoliksi kuolleella äänellä.
Jähmetyin. En osannut tehdä mitään. Ehkä minun olisi pitänyt soittaa hätänumeroon tai jotakin, mutta siinä vain seisoin ja katselin tyttöä. Lopulta säntäsin ulos auditoriosta aina koulun pihalle. Yritin ajatella selkeästi, mutta mieleeni tunkeutui vain kuvio huoneesta, jossa oli kuolleita ihmisiä - tai ainakin sen näköisiä.
Auto kaarsi koulun pihaan. Aluksi en välittänyt siitä lainkaan, ehkä en vain pystynyt siinä olotilassa, mutta en voinut olla huomaamatta sitä, sille se pysähtyi aivan viereeni. En nähnyt ikkunoista sisälle. Eivät ne ollut mitenkään läpinäkymättömät, en vain kyennyt näkemään autoon sisälle.
Auton takaovi aukesi ja joku sanoi autosta: "äkkiä, tule äkkiä, nyt on kiire."
En tiedä miksi, ehkä olin niin sekaisin, mutta menin kuitenkin autoon sisälle pikaisesti. Läimäsin oven kiinni ja auto kaasutti pois koulun pihasta kauheaa vauhtia.
"Auditoriossa on.. siellä on kuolleita", sain sanottua juuri ja juuri.
"Älä sinä siitä huolehdi, me hoidamme kaiken", sanoi joku vierestäni.
Kun vihdoin pystyin näkemään ja ymmärtämään näkemääni, huomasin autossa olevan kolme ihmistä. He kaikki olivat varsin siistin näköisiä, mutta siltikin heissä oli jotain epäilyttävää, jotakin epämiellyttävää.
Emme olleet ajaneet kovinkaan pitkää matkaa, vain sen aikaa, että olimme päässeet kaupungista pois. Vieressäni istuva mies kaivoi jalkojensa juuresta salkun ja avasin sen. Tietenkin minua kiinnosti katsoa mitä hänellä oli siellä, mutta kohteliaisuussyistä tein sen hyvin vaivihkaa sivusilmällä. Huomasin hänen ottavan sieltä piikin, juurikin sellaisen mitä lääkärit käyttävät, kun antavat potilailleen pistoksia.
"Mikä tuo on? Mitä sinä aiot?" kysyin mieheltä.
"Älä huolehdi, me hoidamme kaiken", hän sanoi ja kääntyi katsomaan minua piikki toisessa kädessään.
Aloin huutaa ja yritin paeta autosta, mutta hänen kylmät kätensä, jotka painuivat ihoani vasten saivat minut rauhottumaan. Ei sillä, että olisin ollut rauhallinen, jotenkin hän vain tyynnytti kehoni. Aivan kuin olisin halvaantunut. En voinut kuin katsellaa, kun hän saastutti vereni jollakin aineella.
Kaikki oli niin kaunista. Talot olivat kuin sadusta. Ihmiset upeampia kuin koskaan aikaisemmin. He olivat viisaita ja kauniita. Kaikki mitä he sanoivat kuulosti hyvältä ja hienolta. Ei ollut paikkaa, missä ihana musiikki ei olisi soinut. Kaikkialla oli pelkkää kauneutta ja ihanuutta.
Jalkani juuresta kuului kehräystä. Se oli pieni söpö kissanpentu. Aivan kuin olisin kuullut sen pyytävän syliini. En voinut vastustaa kiusausta, enkä kyllä halunnutkaan. Nostin kissanpennun syliini ja aloin silittää sitä.
"Olen sinun lapsesi", se sanoi ja upotti kyntensä minuun. Terävät kynnet repivät ihoani aina vain syvemmälle ja syvemmällä. Kissanpentu kaivautui minuun.Siitä tuli osa minua, jatke minua - minun perintöni maailmalle. Sisältäni se kertoi kammottavia asioita, jotka saivat minut voimaan pahoin. En voinut hiljentää noita ääniä, jotka tunkeutuivat mieleeni ja raiskasivat sitä sisältäpäin. Yritin kaikkeni piiloutui lapseni sanoilta, mutta minulla ei ollut kuin fyysisiä keinoja. Pimeinkään kellari ei voinut kätkeä kauheutta, jonka koin.
Lopulta menetin tajuntani. En vain pyörtynyt hetkeksi, vaan menetin mieleni. Omasin yhä ajatuksia, mutta ne eivät varsinaisesti olleet minun. Ne olivat minulla, mutta jonkun muun. En nähnyt enää itseäni, enkä tunnistanut kuka olin.
"En ymmärrä."
"Kävelemäsi polku johtaa harhaan. Sinä tarvitset muutosta."
"Eikö ole epäreilua vaatia muutosta?"
"Se on sinulle parhaaksi."
"Mistä sinä tiedät? Et sinä voi nähdä tulevaa. Entä jos jotain ikävää tapahtuu?"
"Olet kiinni vanhassa."
"Se on elämäni."
"Elät väärää elämää."
"Ja sinä olet jumala, joka voi sanoa miten kunkin tulisi elää?"
"En."
"Millä oikeudella sitten päätät tuollaisia asioita?"
"Minä olen elämäsi. Etkö kuule kuinka huudan sinua luokseni."