cRaZy Al BhEd
30.9.2006, 16:08:24
Löytyi pöytälaatikosta. Kirjoitettu jonakin elokuisena päivänä. Yhtä hyvin tämä voisi olla tyhjä paperi, mutta jospa joku lukisi vaikka loppuunkin asti. Ja ehkä jopa kommentoisi jotain.
--
Ajan arvet
Oli kesäinen päivä, juuri sellainen, kun lämpimän tuulen sormet kutittavat niskaa ja työntävät taivaalla hitaasti eteneviä lempeännäköisiä koiran tai hymynaaman muotoisia pilviä. Oli kaikenkaikkiaan ihana päivä, ja minun olisi pitänyt iloita siitä, mutta olin tylsistynyt. Yleensä niin aktiivisen mieleni leikkaava terä oli tylsä, ruostunut lähes käyttökelvottomaksi. Minulla oli koko päivä edessäni, valtavana levittäytyvä matto, enkä keksinyt sille tarkoitusta. En tiennyt, millä aikani täyttää. Mielessäni risteili niin monia asioita, joita olisin voinut tehdä, että jätin ne kaikki tekemättä.
Nousin aamulla verkkaan, hitaammin kuin kahdeksankymppinen vanhus, ja jätin aamukahvin keittämättä. Revin itseni irti tuolista, ja jalkani veivät minut läheiseen puistoon, jossa jäin makaamaan selälleni nurmikolle. Annoin ajan tarttua minuun ja kuljettaa minua eteenpäin. Jalkojeni ylitse rientävät muurahaiset eivät häirinneet minua, ne eivät edes mahtuneet tajuntaani. Olin kertakaikkisen olematta, mutta silti läsnä. Tuuli kuljetti ajatuksia pääni lävitse kuin linja-auto ihmisiä kaupungin laidalta toiselle: ne eivät rekisteröityneet minnekään, ne vain kävivät.
Sitten näkökenttäni peitti suuri, harmaa, rosoreunainen pilvi, josta en saanut katsettani irti. Tuijotin sen hidasta lipumista taivaalla miltei apaattisena, kuin pakotettuna yrittämään ymmärtää sitä. En tiennyt enää mitään, eikä aika tuntunut kuluvan. Sen pilven sisälle levittyi koko elämäni, enkä silti nähnyt sitä, tiesin vain sen siellä olevan. Harmaan massan itsestään riippumaton liikehdintä yläpuolellani ikään kuin määritti kaiken olemassaolevan ja olemattoman. Se tuntui tärkeälle, mutten ymmärtänyt, miksi.
En tiedä, kauanko aikaa oli kulunut. Ehkä tunti tai pari, miksei neljäkin. Huomasin vain kääntyneeni vatsalleni ja haudanneeni pääni hiekkaan. Näin mielessäni, sillä hiekka oli oman pääni takaraivo, jota katselin typertyneenä sen veltosta olemuksesta. Säpsähdin hereille kuvitelmistani ja ponnahdin istualleen. Hölmistyin, sillä näin ympärilläni elämää, vilkasta, värikästä elämää, jonka tunnuin unohtaneen jossain itseeni vajoamisen ja heräämiseni välillä. Pieni valkoinen koira tuijotti minua mustine silmineen, ja tuntui kuin luonnollisimmalta asialta, että kuulin sen ajatukset.
Koiran ajatukset eivät olleet puhetta, ne olivat merkkejä ja äännähdyksiä, ja tuntui siltä, kuin olisin kuullut pitkästä aikaa kauan sitten unohtunutta äidinkieltäni. Vaihdoimme koiran kanssa alkeellisia ajatuksia, ja jotenkin se piristi minua enemmän, kuin vanhan hyvän ystävän vierailu olisi voinut piristää. Ojensin sille käteni, ja se nuuhkaisi sitä. Luin sen ajatuksista, että sen pieni mieli ihmetteli hajuani, pohti, kuinka jonkin elävän tuoksu pystyi olemaan näin eloton. En osannut antaa sille tyydyttävää vastausta, enhän tiennyt itsekään, mikä minuun oli tänään mennyt.
Kesken ajatustenvaihdon pieni pumpulikarvainen pää kääntyi terävästi oikeaan, ja koira lähti juoksuun. Puiston laidalla se pysähtyi hetkeksi katsomaan olkansa yli kuin pyytäen anteeksi äkkinäistä lähtöään. Huomasin huiskauttavani sille kättäni tietäen, ettemme tulisi enää tapaamaan. Tämä ulkopuolisen silmissä pikainen ja mitätön yhteentörmäys kuitenkin jätti minuun jälkensä. Ymmärsin, että vaikka en tuntenut eläväni, ja vaikka aika ei tuntunut kuluvan, se silti hiippaili eteenpäin tasaista vauhtia, ja huolimatta siitä, tekisinkö jotain vaiko en yhtään mitään, se jättäisi minuun ajan arvet.
// Kiitos kommenteista Lacu ja Kuvotus, ne piristivät mieltäni kovasti. *hali*
--
Ajan arvet
Oli kesäinen päivä, juuri sellainen, kun lämpimän tuulen sormet kutittavat niskaa ja työntävät taivaalla hitaasti eteneviä lempeännäköisiä koiran tai hymynaaman muotoisia pilviä. Oli kaikenkaikkiaan ihana päivä, ja minun olisi pitänyt iloita siitä, mutta olin tylsistynyt. Yleensä niin aktiivisen mieleni leikkaava terä oli tylsä, ruostunut lähes käyttökelvottomaksi. Minulla oli koko päivä edessäni, valtavana levittäytyvä matto, enkä keksinyt sille tarkoitusta. En tiennyt, millä aikani täyttää. Mielessäni risteili niin monia asioita, joita olisin voinut tehdä, että jätin ne kaikki tekemättä.
Nousin aamulla verkkaan, hitaammin kuin kahdeksankymppinen vanhus, ja jätin aamukahvin keittämättä. Revin itseni irti tuolista, ja jalkani veivät minut läheiseen puistoon, jossa jäin makaamaan selälleni nurmikolle. Annoin ajan tarttua minuun ja kuljettaa minua eteenpäin. Jalkojeni ylitse rientävät muurahaiset eivät häirinneet minua, ne eivät edes mahtuneet tajuntaani. Olin kertakaikkisen olematta, mutta silti läsnä. Tuuli kuljetti ajatuksia pääni lävitse kuin linja-auto ihmisiä kaupungin laidalta toiselle: ne eivät rekisteröityneet minnekään, ne vain kävivät.
Sitten näkökenttäni peitti suuri, harmaa, rosoreunainen pilvi, josta en saanut katsettani irti. Tuijotin sen hidasta lipumista taivaalla miltei apaattisena, kuin pakotettuna yrittämään ymmärtää sitä. En tiennyt enää mitään, eikä aika tuntunut kuluvan. Sen pilven sisälle levittyi koko elämäni, enkä silti nähnyt sitä, tiesin vain sen siellä olevan. Harmaan massan itsestään riippumaton liikehdintä yläpuolellani ikään kuin määritti kaiken olemassaolevan ja olemattoman. Se tuntui tärkeälle, mutten ymmärtänyt, miksi.
En tiedä, kauanko aikaa oli kulunut. Ehkä tunti tai pari, miksei neljäkin. Huomasin vain kääntyneeni vatsalleni ja haudanneeni pääni hiekkaan. Näin mielessäni, sillä hiekka oli oman pääni takaraivo, jota katselin typertyneenä sen veltosta olemuksesta. Säpsähdin hereille kuvitelmistani ja ponnahdin istualleen. Hölmistyin, sillä näin ympärilläni elämää, vilkasta, värikästä elämää, jonka tunnuin unohtaneen jossain itseeni vajoamisen ja heräämiseni välillä. Pieni valkoinen koira tuijotti minua mustine silmineen, ja tuntui kuin luonnollisimmalta asialta, että kuulin sen ajatukset.
Koiran ajatukset eivät olleet puhetta, ne olivat merkkejä ja äännähdyksiä, ja tuntui siltä, kuin olisin kuullut pitkästä aikaa kauan sitten unohtunutta äidinkieltäni. Vaihdoimme koiran kanssa alkeellisia ajatuksia, ja jotenkin se piristi minua enemmän, kuin vanhan hyvän ystävän vierailu olisi voinut piristää. Ojensin sille käteni, ja se nuuhkaisi sitä. Luin sen ajatuksista, että sen pieni mieli ihmetteli hajuani, pohti, kuinka jonkin elävän tuoksu pystyi olemaan näin eloton. En osannut antaa sille tyydyttävää vastausta, enhän tiennyt itsekään, mikä minuun oli tänään mennyt.
Kesken ajatustenvaihdon pieni pumpulikarvainen pää kääntyi terävästi oikeaan, ja koira lähti juoksuun. Puiston laidalla se pysähtyi hetkeksi katsomaan olkansa yli kuin pyytäen anteeksi äkkinäistä lähtöään. Huomasin huiskauttavani sille kättäni tietäen, ettemme tulisi enää tapaamaan. Tämä ulkopuolisen silmissä pikainen ja mitätön yhteentörmäys kuitenkin jätti minuun jälkensä. Ymmärsin, että vaikka en tuntenut eläväni, ja vaikka aika ei tuntunut kuluvan, se silti hiippaili eteenpäin tasaista vauhtia, ja huolimatta siitä, tekisinkö jotain vaiko en yhtään mitään, se jättäisi minuun ajan arvet.
// Kiitos kommenteista Lacu ja Kuvotus, ne piristivät mieltäni kovasti. *hali*