Fimzy
21.10.2006, 11:00:51
Eli siis koulussa oli tehtävänä kirjoittaa lyhyt kertomus, jossa kerrotaan erilaisista tuulista. Esim. kova tuuli, tyyni, pieni tuuli ja jne. Minä aloin kirjoittamaan, ja no.. aihe vähän lipsui, kun sen piti enimmikseen sitä säätä kuvata, mutta opettajan mielestä tarina oli hyvä. Ajattelin laittaa sen tänne. :shy: Juoni nyt saattaa olla mikä on, mutta mutta.. kommentteja olisi kiva saada. :D
Tuulen armoilla
Mireia istui korkealla kalliolla ja katseli merta. Tuuli heilutti hänen pitkiä vaaleanruskeita hiuksia. Meren pinnnassa oli pientä karetta ja puiden lehdet kahisivat hiljaa.
Mireia kurkotti katsomaan alas mereen. Ylhäältä oli pitkä pudotus ja meressä odottivat terävät, merenalaisen kallion huiput. Mireia hivuttautui lähemmäs kallion reunaa. Tuuli yltyi hieman. Puiden oksat heiluivat ja aallot keinuivat, kuin ne olisivat kutsuneet Mireiaa luokseen.
Mireia kurottautui vielä vähän eteenpäin, mutta vetäytyi heti takaisin. Tuuli oli yhtäkkiä yltynyt kovaksi. Puut heiluivat ja aallot murtuivat huipuistaan. Tuuli myllersi samalla tavalla, kuin Mireian tunteet.
Mireian vihreät silmät välkehtivät, kun hän nousi seisomaan. Hän asteli vakain askelin reunalle ja katseli meren kuohua. Mireia pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja astui alas kalliolta. Pudotus oli pitkä. Mireia
tunsi hetkellistä kipua ja tuskaa. Meri sumeni hänen ympäriltään. Mireian silmät sulkeutuivat itsestään. Meri riepotteli hetken ajan hänen elotonta ruumistaan, kunnes se laski Mireian pois otteestaan.
Tuuli tyyntyi. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Mireian ruumis makasi rantahietikolla. Aallot jättivät sen siihen ja pakenivat takaisin merelle.
Mireian pitkä tumma mekko oli levittäytynyt hänen ympärilleen, samoin kuin hänen pitkät auki olevat hiuksensakin. Mireian kädet ja jalat retkottivat epämukavissa asennoissa, muttei Mireia tuntenut enää kipua, ei surua, ei mitään.
Tuuli aloitti taas riepottelemisensa. Se kuiski Mireian nimeä ja nosti tämän hengen luokseen. Luja tuuli takertui Mireiaan. Se kannatteli häntä ilmassa, kuin Mireia olisi ollut osa sitä. Oli kuin tuuli olisi rakastunut Mireiaan. Se heitteli ja keinutti tätä, kuin omaa lastaan, eikä suostunut laskemaan häntä pois.
Aika kului. Mireia tuijotti hetken ajan merta. Meri kuiski hänelle vaitonaisia, varoittavia sanoja ja aallot pirstoutuivat rantaan. Silloin Mireia kohdisti katseensa omaan ruumiiseensa. Hänet valtasi pakokauhu, Hän yritti päästä tuulesta irti riuhtoen ja tempoen, mutta tuulen ote oli liian vahva. Se ei halunnut laskea Mireiaa koskaan, ei koskaan pois.
Mireia huomasi viimein tajuavansa. Hän ymmärsi miksin näin oli käynyt. Sen minkä tuuli halusi, sen se sai. Tuuli riisti muilta, muttei koskaan antanut takaisin.
__________________________________________________ _______________
Oivoi.. Se oli siis tuollainen. =)
Ja sitten toinen koulussa tehty. Siinä ei ole otsikkoa. Piti valita pari tunnetta, esim. ilo, suru, jännitys, ja sitten piti kertoa tarina, missä on edes jotain pientä niistä. Minä muistaakseni otin luottamuksen, surun ja ilon.
*
Minä luotin sinuun. Luotin, kuin siskoon. Sinä lohdutit minua, kun olin allapäin ja olit aina iloinen puolestani. Sitten tuli toinen, toinen ihminen elämääsi. Hän halusi huomiota. Kerjäsi sitä kaikilta. Sinä uskoit häneen ja unohdit minut. Jätit menneisyyden varjoihin.
Se toinen jonka valitsit kertoi valheita, pahoja asioita elämästä. Sanat sokaisivat sinut ja jätit menneen taaksesi. Aloitit uuden, pahemman elämän. Kerroit oppimiasi asioita muille, mutta kerroit myös minun, entisen ystäväsi, pimeimmät ja kalleimmat salaisuudet. Aloit tappaa itseäsi.
Sitten se toinen jätti sinut yksin kitumaan pahaan maailmaan. Sinä itkit, minä tulin luoksesi ja autoin. Sain elämäsi sinulle takaisin, mutten tiennyt annanko anteeksi.
Eräänä päivänä sinä murruit. Kuolit pois. Minä surin pitkään. Itkin yöt ja päivät, kunnes pääsin kuolemasi yli. Hymyilin viimein. Se oli varovainen, kokeileva hymy. Sitten näin taas hänet, sinut huijanneen ihmisen. Hymyni hyytyi ja iloni katosi. Tunsin suurta vihaa häntä kohtaan, mutta hän tuli ja kertoi valheita. Meinasin uskoa, kunnes muistin sinut, sinun kärsineet kalpeat kasvosi ja surulliset pelon laajentamat silmäsi.
Lähdin tylysti pois hänen luotaan ja pakenin koko maailmaa. Ajattelin sinun hymyilevän, pystymättä hymyilemään itse. Minä yritin kovasti olla taas iloinen, muttei se onnistunut. Jätin kaiken taakseni, annoin jopa muistot pois ja luovutin. Olin itse syypää kahleisiin, jotka pitivät minut aina ja ikuisesti kiinni surussa.
__________________________________________________ _______________
Ja siinä oli sitten tuo. Luin ennen tuon kirjoittamista erilaisia kirjoitelmia netistä ja siitä sitten syntyi tuo idea. Opettajan mielestä kirjoitin nuo hyvin. Itse en oikein pitänyt Tuulen armoilla tarinastani.. :/ Se oli jotenkin kulunut aihe. Ja kommentit tietenkin tervetulleita x)
Tuulen armoilla
Mireia istui korkealla kalliolla ja katseli merta. Tuuli heilutti hänen pitkiä vaaleanruskeita hiuksia. Meren pinnnassa oli pientä karetta ja puiden lehdet kahisivat hiljaa.
Mireia kurkotti katsomaan alas mereen. Ylhäältä oli pitkä pudotus ja meressä odottivat terävät, merenalaisen kallion huiput. Mireia hivuttautui lähemmäs kallion reunaa. Tuuli yltyi hieman. Puiden oksat heiluivat ja aallot keinuivat, kuin ne olisivat kutsuneet Mireiaa luokseen.
Mireia kurottautui vielä vähän eteenpäin, mutta vetäytyi heti takaisin. Tuuli oli yhtäkkiä yltynyt kovaksi. Puut heiluivat ja aallot murtuivat huipuistaan. Tuuli myllersi samalla tavalla, kuin Mireian tunteet.
Mireian vihreät silmät välkehtivät, kun hän nousi seisomaan. Hän asteli vakain askelin reunalle ja katseli meren kuohua. Mireia pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja astui alas kalliolta. Pudotus oli pitkä. Mireia
tunsi hetkellistä kipua ja tuskaa. Meri sumeni hänen ympäriltään. Mireian silmät sulkeutuivat itsestään. Meri riepotteli hetken ajan hänen elotonta ruumistaan, kunnes se laski Mireian pois otteestaan.
Tuuli tyyntyi. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Mireian ruumis makasi rantahietikolla. Aallot jättivät sen siihen ja pakenivat takaisin merelle.
Mireian pitkä tumma mekko oli levittäytynyt hänen ympärilleen, samoin kuin hänen pitkät auki olevat hiuksensakin. Mireian kädet ja jalat retkottivat epämukavissa asennoissa, muttei Mireia tuntenut enää kipua, ei surua, ei mitään.
Tuuli aloitti taas riepottelemisensa. Se kuiski Mireian nimeä ja nosti tämän hengen luokseen. Luja tuuli takertui Mireiaan. Se kannatteli häntä ilmassa, kuin Mireia olisi ollut osa sitä. Oli kuin tuuli olisi rakastunut Mireiaan. Se heitteli ja keinutti tätä, kuin omaa lastaan, eikä suostunut laskemaan häntä pois.
Aika kului. Mireia tuijotti hetken ajan merta. Meri kuiski hänelle vaitonaisia, varoittavia sanoja ja aallot pirstoutuivat rantaan. Silloin Mireia kohdisti katseensa omaan ruumiiseensa. Hänet valtasi pakokauhu, Hän yritti päästä tuulesta irti riuhtoen ja tempoen, mutta tuulen ote oli liian vahva. Se ei halunnut laskea Mireiaa koskaan, ei koskaan pois.
Mireia huomasi viimein tajuavansa. Hän ymmärsi miksin näin oli käynyt. Sen minkä tuuli halusi, sen se sai. Tuuli riisti muilta, muttei koskaan antanut takaisin.
__________________________________________________ _______________
Oivoi.. Se oli siis tuollainen. =)
Ja sitten toinen koulussa tehty. Siinä ei ole otsikkoa. Piti valita pari tunnetta, esim. ilo, suru, jännitys, ja sitten piti kertoa tarina, missä on edes jotain pientä niistä. Minä muistaakseni otin luottamuksen, surun ja ilon.
*
Minä luotin sinuun. Luotin, kuin siskoon. Sinä lohdutit minua, kun olin allapäin ja olit aina iloinen puolestani. Sitten tuli toinen, toinen ihminen elämääsi. Hän halusi huomiota. Kerjäsi sitä kaikilta. Sinä uskoit häneen ja unohdit minut. Jätit menneisyyden varjoihin.
Se toinen jonka valitsit kertoi valheita, pahoja asioita elämästä. Sanat sokaisivat sinut ja jätit menneen taaksesi. Aloitit uuden, pahemman elämän. Kerroit oppimiasi asioita muille, mutta kerroit myös minun, entisen ystäväsi, pimeimmät ja kalleimmat salaisuudet. Aloit tappaa itseäsi.
Sitten se toinen jätti sinut yksin kitumaan pahaan maailmaan. Sinä itkit, minä tulin luoksesi ja autoin. Sain elämäsi sinulle takaisin, mutten tiennyt annanko anteeksi.
Eräänä päivänä sinä murruit. Kuolit pois. Minä surin pitkään. Itkin yöt ja päivät, kunnes pääsin kuolemasi yli. Hymyilin viimein. Se oli varovainen, kokeileva hymy. Sitten näin taas hänet, sinut huijanneen ihmisen. Hymyni hyytyi ja iloni katosi. Tunsin suurta vihaa häntä kohtaan, mutta hän tuli ja kertoi valheita. Meinasin uskoa, kunnes muistin sinut, sinun kärsineet kalpeat kasvosi ja surulliset pelon laajentamat silmäsi.
Lähdin tylysti pois hänen luotaan ja pakenin koko maailmaa. Ajattelin sinun hymyilevän, pystymättä hymyilemään itse. Minä yritin kovasti olla taas iloinen, muttei se onnistunut. Jätin kaiken taakseni, annoin jopa muistot pois ja luovutin. Olin itse syypää kahleisiin, jotka pitivät minut aina ja ikuisesti kiinni surussa.
__________________________________________________ _______________
Ja siinä oli sitten tuo. Luin ennen tuon kirjoittamista erilaisia kirjoitelmia netistä ja siitä sitten syntyi tuo idea. Opettajan mielestä kirjoitin nuo hyvin. Itse en oikein pitänyt Tuulen armoilla tarinastani.. :/ Se oli jotenkin kulunut aihe. Ja kommentit tietenkin tervetulleita x)