Sase
15.11.2006, 15:57:25
Tämä on siis itse keksimäni tarina, jonka juonen rungossa on auttanut todella paljon Slay'a. Respektiä hänelle. Ensimmäinen luku on aika lyhyt, mutta minkäs teet. Tylsyydessä tämän aloitin ^_______^
Ja nyt itse tarinaan~
1. Luku: Alku
Ani käveli pihatiellä. Hänellä oli siistit vaatteet, jotka ikävä kyllä olivat liian pienet. Vielä huvittavana lisänä Anilla oli punainen solmio, jossa oli sinisiä raitoja. Hän potkaisi kiveä.
"Miksi äidin piti olla juuri liikenainen? Miksei vain joku lihanleikkaaja?" Ani jupisi. Ei tuo olisi muutoin Ania häirinnyt, mutta hänen äitinsä tiesi, että sellaisiin tilaisuuksiin jonne Ani oli menossa, oli pukeuduttava kunnolla. Lisäksi Anilla oli jalassa kireät ja rumat kengät. Ani oli vasta 13-vuotias, eli oli kunnia päästä edes koehaastatteluun Taistelijoiden kouluun. Taistelijoiden koulu, jokaisen pojan unelma. Jos oli tarpeeksi kyvykäs taistelijaksi, sai jättää tavallisen koulunkäynnin sikseen ja mennä sinne oppimaan taistelutaitoja. Taistelijoiden koulusta oli moni kuuluisa taistelija aloittanut tiensä.
Miksikä taistelutaitoja enää tarvittiin? Vaikka teleportaatio oli jo vanha juttu, taistelutaitoja tarvittiin phantomien varalle. Phantomit olivat pahansuopia olentoja, jotka asuivat jokaisen ihmisen sielussa. Aina kun ihminen antoi pahuuden ottaa vallan itsestään, phantom ilmestyi jonnekin päin maailmaa. Kun maailma oli täynnä pahuutta, phantomit yleistyivät. Phantomit olivat erilaisia toisistaan. Oli pieniä, isoja, älykkäitä, nopeita ja vahvoja. Ihmiset ja phantomit käyvät ikuista kamppailua.
Ani oli päässyt koehaastatteluun Taistelijoiden kouluun, vaikka hän oli 1 vuoden nuorempi kun sallitut säädökset sanoivat, mutta hänessä oli niin paljon potentiaalia, että Ani pääsi kuin pääsikin edes yrittämään. Hän käveli ovelle. Jo ovi tuntui ylitsepääsemättömältä, puhumattakaan itse haastattelusta. Anilla oli kainalossa pieni ruma ruskea salkku, äitinsä antama totta kai, jossa oli hänen suosituksensa ja ansiolistansa. Siihen sisältyi lähinnä Estekon Miekkakoulun paras arvosana ja yleinen potentiaali taistelulajeissa.
Ani päätti lopettaa jänistämisen ja avata oven, mutta se tyssäsi siihen, että ovi mokoma oli lukittu. Eli Anin oli pakko soittaa ovikelloa, ja silloin joku tulisi avaamaan. Ani inhosi sitä, että oli niin ujo. Hän soitti ovikelloa, ja odotti. Ovi aukesi ja sieltä astui mukavan näköinen Anin ikäinen tyttö. Ani huokaisi helpotuksesta: Se onkin vain joku nörtti, ei mikään lihaskimppu... Ani sanoi kaikkia nörteiksi joilla oli silmälasit, niin kuin tällä tytöllä.
"Moi vaan! Oletko tulossa haastatteluun?" tyttö kysyi.
Ani vastasi: "O-olenhan minä. K-kuka sinä olet?"
"Onko sinulla joku puhevika?" tyttö kysyi, "Niin, ja minä olen Mia." "Puhevikako? E-eihän minulla, jännittää vaan. Olen Ani, kiva tavata", Ani sanoi "Miksikäs jännität? Aaaiii... Sinä luulit joutuvasi jonkun vanhan harpun haastateltavaksi. No, ei syytä huoleen. Minä voin hoitaa tämän", Mia sanoi. "Kiitos", Ani sanoi ja huokaisi taas helpotuksesta.
"Ruma solmio muuten", totesi Mia.
"Niin", Ani sanoi, "Äiti pakotti pistämään..."
Mia tyrskähti. "Mennään nyt", hän sanoi, "Ani."
"Ookoo", Ani vastasi ja käveli Mian perässä sisään.
Ani oli tuntenut erään Mian entisestä kaupungista. Heillä oli ollut pitkä suhde, mutta he joutuivat eroamaan Anin muuton jälkeen. Tämä Mia muistutti suuresti Anin tuntemaa Miaa, mutta hänellä oli silmälasit ja hän oli paljon laihempi.
2. Luku: Haastattelu
Ani seurasi Miaa Taistelijoiden koulun sokkeloisilla käytävillä. Kävellessään Mia esitti kysymyksiä:
"Kuinka vanha olet?"
Ani tunsi palan nousevan kurkussaan. Oli kaksi vaihtoehtoa, jos hän kertoisi totuuden. Mia passittaisi hänet matkoihinsa, eikä Ani ikinä pääsisi Taistelijoiden kouluun. Toinen vaihtoehto oli, että Mia onnittelisi Ania siitä, että oli edes päässyt haastatteluun vuoden nuorempana. Ani päätti pelata varman päälle:
"Ennen kuin vastaan, mistä olet kotoisin?" Ani kysyi.
"Kuinka niin? Tunnetko minut?" Mia vastasi. Hän oli hieman hämillään.
"Mahdollisesti", sanoi Ani. Häntä alkoi jo kaduttaa. Puhua ventovieraalle tuohon tapaan.
"Minä tunsin yhden Anin. Sartein kaupungista." Mia sanoi.
Anin sydän jätti yhden lyönnin väliin. Voisiko tuo olla todella se Mia? Ani oli asunut Sartei-nimisessä kaupungissa lapsuutensa.
"Olen 13", Ani sanoi.
Mia kääntyi. Hän hymyili, mutta hänellä oli kyynel silmäkulmassa.
"Ani? Sinäkö? Se, Ani?" Mia takelteli.
Ensimmäiset sanat tämän jälkeen Ani olisi mielellään ottanut takaisin.
"Olet laihtunut. Paljon!" hän sanoi.
Mia lehahti punaiseksi, ei raivosta ja vihasta vaan hän punastui.
"Kiitos", hän sanoi ja hyppäsi halaamaan Ania.
"Pitkästä aikaa, Mia!" Ani sanoi. Hänkin huomasi, kauhukseen, että itki. He halasivat siinä melkein minuutin.
"Niin paljon on muuttunut", sanoi Ani, "hienot silmälasit"
Ani ei oikeasti tarkoittanut sitä, mutta yritti olla kohtelias entiselle heilalleen.
"Kiitos", Mia sanoi ja punastui taas, "oli ne minulla ennenkin."
"Niinkö?" Ani kysyi. Hänelle se tuli yllätyksenä. Olisiko hän tosiaan voinut unohtaa?
"Tarkoitan, että minulla oli piilolinssit", Mia sanoi hieman nolona.
Ani nyökkäsi, ja sanoi: "Olet parempi noin."
Kaksikko käveli käsikkäin ovesta sisään huoneeseen. Ani odotti sen olevan vain tylsä toimisto, mutta he päätyivätkin aivan tavalliseen huoneeseen.
"Tämä on minun huoneeni", Mia sanoi.
"Vau...", Ani takelteli katsoessaan ympärilleen.
Huone näytti säteilevän vaaleansinistä. Siinä oli puinen lipasto, jonka päällä oli papereita. Ilmiselviä piirustuksia.
"Piirteletkö sinäkin vieläkin?" Ani kysyi katsellessaan kaikkia täyteen papereita ahdettuja laatikoita.
"Kyllä!" Mia sanoi iloisesti, "sinäkin?"
Ani nyökkäsi ja otti yhden paperin. Siinä oli kaunis tyttö rannalla itkemässä yön pimeydessä. Kun Ani katsoi tarkasti, hän huomasi tytön olevan Mia.
"Hieno", Ani sanoi.
"Annoinko muka luvan tonkia tavaroitani?" Mia sanoi topakasti.
"E-et! Anteeksi, en muistanut, että kaikki ei ole niin kuin ennen." Ani sanoi.
"Se oli vitsi", Mia sanoi, "Mitä pidät?"
Ani katsoi kyseistä kuvaa.
"Miksi tuo tyttö, ei kun siis sinä, itkee?" Ani kysyi.
"En tiedä. Pidän vain merestä ja yöstä", Mia sanoi, "mutta nyt asiaan."
Haastattelu ehti jatkua varttitunnin, mutta Ani ja Mia viihtyivät seurassaan. He unohtivat haastattelun nopeasti, ja piirtelivät sekä juttelivat. Kaikki tuntui kuin ennen. Neljän tunnin kuluttua Mia tajusi, että haastattelu ei ollut edennyt melkein yhtään. "Eih! Aika loppuu!" Mia huusi ja pomppasi pystyyn. Ani jäi maahan tuijottamaan Miaa. Tuijottamaan lähinnä sen takia, että kun Ani oli mahallaan, Mian tiukat farkut ja peppu olivat hyvin lähellä Anin naamaa. Hän nousi punastuen ylös, ja kysyi: "Aika loppuu? Mitä tarkoitat?" Ani oli ottanut rumat hienosteluvaatteensa pois, ja hän oli kaivanut salkkuunsa sullomat tavalliset vaatteet.
"Tehdäänkö näin: Sinä pääset läpi, ja voit olla täällä koulutuksessa, kunnes joku arvovaltaisempi määrää. Ja me tapaamme aulan portaiden alla tänä iltana kello kymmenen aikaan."
Ani hätkähti. Vasta nyt hän tajusi, että aikaa oli kulunut valtavasti.
"Hyvä on, tehdään niin", Ani sanoi ja käveli pois huoneessa hymyillen.
Vältetään niitä tuplia. Jos postien välissä on yksi tunti, olisi kyllä iiiiihan hyvin voinut editoida vanhaankin. :}
- Puhve
Niih...
HISTORIA:
1. luku 15.11.06
2. luku 15.11.06
1. ja 2. luku toinen versio 16.11.06
Kommenttia otetaan vastaan (ja typoja)
Ja nyt itse tarinaan~
1. Luku: Alku
Ani käveli pihatiellä. Hänellä oli siistit vaatteet, jotka ikävä kyllä olivat liian pienet. Vielä huvittavana lisänä Anilla oli punainen solmio, jossa oli sinisiä raitoja. Hän potkaisi kiveä.
"Miksi äidin piti olla juuri liikenainen? Miksei vain joku lihanleikkaaja?" Ani jupisi. Ei tuo olisi muutoin Ania häirinnyt, mutta hänen äitinsä tiesi, että sellaisiin tilaisuuksiin jonne Ani oli menossa, oli pukeuduttava kunnolla. Lisäksi Anilla oli jalassa kireät ja rumat kengät. Ani oli vasta 13-vuotias, eli oli kunnia päästä edes koehaastatteluun Taistelijoiden kouluun. Taistelijoiden koulu, jokaisen pojan unelma. Jos oli tarpeeksi kyvykäs taistelijaksi, sai jättää tavallisen koulunkäynnin sikseen ja mennä sinne oppimaan taistelutaitoja. Taistelijoiden koulusta oli moni kuuluisa taistelija aloittanut tiensä.
Miksikä taistelutaitoja enää tarvittiin? Vaikka teleportaatio oli jo vanha juttu, taistelutaitoja tarvittiin phantomien varalle. Phantomit olivat pahansuopia olentoja, jotka asuivat jokaisen ihmisen sielussa. Aina kun ihminen antoi pahuuden ottaa vallan itsestään, phantom ilmestyi jonnekin päin maailmaa. Kun maailma oli täynnä pahuutta, phantomit yleistyivät. Phantomit olivat erilaisia toisistaan. Oli pieniä, isoja, älykkäitä, nopeita ja vahvoja. Ihmiset ja phantomit käyvät ikuista kamppailua.
Ani oli päässyt koehaastatteluun Taistelijoiden kouluun, vaikka hän oli 1 vuoden nuorempi kun sallitut säädökset sanoivat, mutta hänessä oli niin paljon potentiaalia, että Ani pääsi kuin pääsikin edes yrittämään. Hän käveli ovelle. Jo ovi tuntui ylitsepääsemättömältä, puhumattakaan itse haastattelusta. Anilla oli kainalossa pieni ruma ruskea salkku, äitinsä antama totta kai, jossa oli hänen suosituksensa ja ansiolistansa. Siihen sisältyi lähinnä Estekon Miekkakoulun paras arvosana ja yleinen potentiaali taistelulajeissa.
Ani päätti lopettaa jänistämisen ja avata oven, mutta se tyssäsi siihen, että ovi mokoma oli lukittu. Eli Anin oli pakko soittaa ovikelloa, ja silloin joku tulisi avaamaan. Ani inhosi sitä, että oli niin ujo. Hän soitti ovikelloa, ja odotti. Ovi aukesi ja sieltä astui mukavan näköinen Anin ikäinen tyttö. Ani huokaisi helpotuksesta: Se onkin vain joku nörtti, ei mikään lihaskimppu... Ani sanoi kaikkia nörteiksi joilla oli silmälasit, niin kuin tällä tytöllä.
"Moi vaan! Oletko tulossa haastatteluun?" tyttö kysyi.
Ani vastasi: "O-olenhan minä. K-kuka sinä olet?"
"Onko sinulla joku puhevika?" tyttö kysyi, "Niin, ja minä olen Mia." "Puhevikako? E-eihän minulla, jännittää vaan. Olen Ani, kiva tavata", Ani sanoi "Miksikäs jännität? Aaaiii... Sinä luulit joutuvasi jonkun vanhan harpun haastateltavaksi. No, ei syytä huoleen. Minä voin hoitaa tämän", Mia sanoi. "Kiitos", Ani sanoi ja huokaisi taas helpotuksesta.
"Ruma solmio muuten", totesi Mia.
"Niin", Ani sanoi, "Äiti pakotti pistämään..."
Mia tyrskähti. "Mennään nyt", hän sanoi, "Ani."
"Ookoo", Ani vastasi ja käveli Mian perässä sisään.
Ani oli tuntenut erään Mian entisestä kaupungista. Heillä oli ollut pitkä suhde, mutta he joutuivat eroamaan Anin muuton jälkeen. Tämä Mia muistutti suuresti Anin tuntemaa Miaa, mutta hänellä oli silmälasit ja hän oli paljon laihempi.
2. Luku: Haastattelu
Ani seurasi Miaa Taistelijoiden koulun sokkeloisilla käytävillä. Kävellessään Mia esitti kysymyksiä:
"Kuinka vanha olet?"
Ani tunsi palan nousevan kurkussaan. Oli kaksi vaihtoehtoa, jos hän kertoisi totuuden. Mia passittaisi hänet matkoihinsa, eikä Ani ikinä pääsisi Taistelijoiden kouluun. Toinen vaihtoehto oli, että Mia onnittelisi Ania siitä, että oli edes päässyt haastatteluun vuoden nuorempana. Ani päätti pelata varman päälle:
"Ennen kuin vastaan, mistä olet kotoisin?" Ani kysyi.
"Kuinka niin? Tunnetko minut?" Mia vastasi. Hän oli hieman hämillään.
"Mahdollisesti", sanoi Ani. Häntä alkoi jo kaduttaa. Puhua ventovieraalle tuohon tapaan.
"Minä tunsin yhden Anin. Sartein kaupungista." Mia sanoi.
Anin sydän jätti yhden lyönnin väliin. Voisiko tuo olla todella se Mia? Ani oli asunut Sartei-nimisessä kaupungissa lapsuutensa.
"Olen 13", Ani sanoi.
Mia kääntyi. Hän hymyili, mutta hänellä oli kyynel silmäkulmassa.
"Ani? Sinäkö? Se, Ani?" Mia takelteli.
Ensimmäiset sanat tämän jälkeen Ani olisi mielellään ottanut takaisin.
"Olet laihtunut. Paljon!" hän sanoi.
Mia lehahti punaiseksi, ei raivosta ja vihasta vaan hän punastui.
"Kiitos", hän sanoi ja hyppäsi halaamaan Ania.
"Pitkästä aikaa, Mia!" Ani sanoi. Hänkin huomasi, kauhukseen, että itki. He halasivat siinä melkein minuutin.
"Niin paljon on muuttunut", sanoi Ani, "hienot silmälasit"
Ani ei oikeasti tarkoittanut sitä, mutta yritti olla kohtelias entiselle heilalleen.
"Kiitos", Mia sanoi ja punastui taas, "oli ne minulla ennenkin."
"Niinkö?" Ani kysyi. Hänelle se tuli yllätyksenä. Olisiko hän tosiaan voinut unohtaa?
"Tarkoitan, että minulla oli piilolinssit", Mia sanoi hieman nolona.
Ani nyökkäsi, ja sanoi: "Olet parempi noin."
Kaksikko käveli käsikkäin ovesta sisään huoneeseen. Ani odotti sen olevan vain tylsä toimisto, mutta he päätyivätkin aivan tavalliseen huoneeseen.
"Tämä on minun huoneeni", Mia sanoi.
"Vau...", Ani takelteli katsoessaan ympärilleen.
Huone näytti säteilevän vaaleansinistä. Siinä oli puinen lipasto, jonka päällä oli papereita. Ilmiselviä piirustuksia.
"Piirteletkö sinäkin vieläkin?" Ani kysyi katsellessaan kaikkia täyteen papereita ahdettuja laatikoita.
"Kyllä!" Mia sanoi iloisesti, "sinäkin?"
Ani nyökkäsi ja otti yhden paperin. Siinä oli kaunis tyttö rannalla itkemässä yön pimeydessä. Kun Ani katsoi tarkasti, hän huomasi tytön olevan Mia.
"Hieno", Ani sanoi.
"Annoinko muka luvan tonkia tavaroitani?" Mia sanoi topakasti.
"E-et! Anteeksi, en muistanut, että kaikki ei ole niin kuin ennen." Ani sanoi.
"Se oli vitsi", Mia sanoi, "Mitä pidät?"
Ani katsoi kyseistä kuvaa.
"Miksi tuo tyttö, ei kun siis sinä, itkee?" Ani kysyi.
"En tiedä. Pidän vain merestä ja yöstä", Mia sanoi, "mutta nyt asiaan."
Haastattelu ehti jatkua varttitunnin, mutta Ani ja Mia viihtyivät seurassaan. He unohtivat haastattelun nopeasti, ja piirtelivät sekä juttelivat. Kaikki tuntui kuin ennen. Neljän tunnin kuluttua Mia tajusi, että haastattelu ei ollut edennyt melkein yhtään. "Eih! Aika loppuu!" Mia huusi ja pomppasi pystyyn. Ani jäi maahan tuijottamaan Miaa. Tuijottamaan lähinnä sen takia, että kun Ani oli mahallaan, Mian tiukat farkut ja peppu olivat hyvin lähellä Anin naamaa. Hän nousi punastuen ylös, ja kysyi: "Aika loppuu? Mitä tarkoitat?" Ani oli ottanut rumat hienosteluvaatteensa pois, ja hän oli kaivanut salkkuunsa sullomat tavalliset vaatteet.
"Tehdäänkö näin: Sinä pääset läpi, ja voit olla täällä koulutuksessa, kunnes joku arvovaltaisempi määrää. Ja me tapaamme aulan portaiden alla tänä iltana kello kymmenen aikaan."
Ani hätkähti. Vasta nyt hän tajusi, että aikaa oli kulunut valtavasti.
"Hyvä on, tehdään niin", Ani sanoi ja käveli pois huoneessa hymyillen.
Vältetään niitä tuplia. Jos postien välissä on yksi tunti, olisi kyllä iiiiihan hyvin voinut editoida vanhaankin. :}
- Puhve
Niih...
HISTORIA:
1. luku 15.11.06
2. luku 15.11.06
1. ja 2. luku toinen versio 16.11.06
Kommenttia otetaan vastaan (ja typoja)