-AE
29.11.2006, 19:33:49
Tikapuut taivaaseen
Varis laskeutui koivunoksalle, joka taipui linnun painosta ja pudotti maahan kasan lunta. Lumi leijaili hitaasti maata kohti, kunnes äkillinen tuulenpuuska tarttui siihen ja piiskasi valkoisen pulverin hajalleen ilmaan. Varis pörhisti höyheniään kylmässä ja keikutti pyrstöään pysyäkseen tasapainossa vaappuvalla oksalla. Lintu istui siinä hetken aivan hiljaa, kunnes kuuli ääniä takaansa. Älykkäät linnunsilmät kääntyivät katsomaan alas. Paksussa, vitivalkoisessa hangessa tarpoi kaksi hahmoa, jotka erottuivat vain vaivoin siitä harmaasta pimeydestä, joka oli peittänyt tätä maata kohta kolme viikkoa. Hahmot kahlasivat hitaasti eteenpäin, sillä lunta oli vyötäröön asti. Kukaan ei olisi huomannut heitä kuin vasta aivan vierestä, sillä kumpikin oli pukeutunut valkeaan talvimaastopukuun. Molempien selässä roikkui kantohihnassa mattamusta rynnäkkökivääri. Varis lehahti siivilleen hahmojen ehdittyä sen puun alle jossa se istui, lähettäen vielä lisää lunta leijailemaan maahan.
Sotamies Grönholm ei kuullut linnunsiipien raskaita iskuja, sillä hän kuuli vain oman tiheän hengityksensä suhisevan ja kaikuvan korvissaan lumihupun sisällä. Suolaista hikeä valui hänen paksun piponsa alta otsalle ja siitä kulmakarvojen yli huulille. Puuskuttaen hän jatkoi itsepintaisesti eteenpäin, vaikka jalat olivatkin jo aivan maitohapoilla ja tuntui kuin ne pettävät hetkenä minä hyvänsä. Onneksi matkaa ei ollut enää pitkälti.
”Sukset olisivat olleet vitun kiva juttu”, Määttä mutisi hänen takanaan.
”Älä muuta sano”, Grönholm vastasi. ”Meidän pitää etsiä laitokselta kakkosnelosia tai jotakin vastaavaa, ei tässä hangessa kukaan täysjärkinen kävele.”
Talvi oli koittanut yllättäen, sikäli kun talvea, kevättä, kesää ja syksyä nyt voitiin enää edes tätä nykyä sanoa olevankaan. Lunta oli satanut useita metrejä alle viikossa ja he olivat jääneet eristyksiin muusta komppaniasta. Se oli kai myös pelastanut heidät, sillä muu komppania oli oletettavasti tuhoutunut. Hitto, koko Porin prikaati saattoi olla tuhoutunut eivätkä he tietäisi siitä mitään. Esimiehenä toiminut luutnantti oli lähtenyt kaupunkiin autolla selvittämään tilannetta ennen pahimman lumipyryn alkamista ja vei joukkueen ainoan radion viestimiehineen mukanaan. Kumpikaan ei ollut palannut. Nyt he olivat täällä keskellä ei-mitään ilman mitään tietoa siitä, mitä muualla tapahtui.
Miehet huomasivat olevansa perillä. Maassa heidän edessään, pari senttiä hangen pinnan yläpuolella, kulki lähes näkymättömissä ohut teräslanka. Lanka oli vedetty kahden suuren koivun väliin, joista enää latvat olivat lumenpinnan yläpuolella. Langan toinen pää oli sidottu toiseen koivuista, toisen lanka ainoastaan kiersi ja lähti sitten siitä takaisin heidän tulosuuntaansa. Siellä toiseen päähän oli kiinnitetty kello, joka helähtäisi kun joku koskisi lankaan. Alkeellinen, mutta tehokas hälytysjärjestelmä. Määttä kahlasi hiljaa kiroillen toisen koivun luo Grönholmin jäädessä toiselle. Yhdessä he sitten liu’uttivat lankaa muutaman sentin verran ylöspäin, ettei se hautautuisi lumen alle seuraavassa myrskyssä.
He kävivät vielä kahdella muulla langalla ja toistivat saman operaation, ja lähtivät sitten palaamaan takaisin omia jälkiään. Matkaa oli ainoastaan vähän vajaat sata metriä, mutta upottavassa hangessa eteneminen oli tuskallisen hidasta ja edestakainen matka lankojen korjailuineen kesti melkein puoli tuntia. Lopulta Olkiluodon ydinvoimalan jo tutuksi käyneet kolme suurta, punaista savupiippua kuitenkin ilmestyivät jälleen näkyviin harmauden keskeltä. Grönholm katseli suurilta osin lumeen hautautuneita rakennuksia sekä toiveikkaana, koska tiesi pääsevänsä niiden sisälle lämpimään, että alakuloisena sen takia mitä ne edustivat. Ydinvoimala, energiantuotantolaitos. Energiasta koko tämä kirottu sotku oli saanut alkunsa. Muutamia vuosia sitten oli koittanut se päivä, jonka kaikki olivat tienneet ennen pitkää koittavan, mutta johon kukaan ei ollut valmistautunut ja jonka koittamisen mahdollisuutta ei ollut haluttu ajatella. Sen päivän koittamisen läheisyydestä kertovia merkkejä, kuten Golfvirran pysähtymistä ja sen aiheuttamaa pysyvää ilmastonmuutosta ei ymmärretty viimeisiksi varoituksiksi, vaan ihmisten toimet jatkuivat samanlaisena kuin ennenkin. Eikä tapahtuneesta voitu syyttää ketään yksittäistä ulkopuolista tahoa, ei korruptoituneita hallituksia, ei joitakin kaukaisia ihmisiä ulkomailla, vaan tavallisia ihmisiä, läheisiä ja omaisia. Suomeenkin oli koittanut ikuinen talvi, mutta silti muutosta ei tapahtunut edes siellä. Syyttely oli kuitenkin yhdentekevää, sillä vahinko oli jo tapahtunut.
Niin, oli koittanut se päivä, jolloin maailman energiavarat oli kulutettu loppuun. Grönholm ei tiennyt, kuka oli iskenyt ensin, eikä sillä kai juuri ollut väliäkään. Se oli yhtä hyvin voinut olla Yhdysvallat, Venäjä tai Kiina kuin kuka tahansa muukin. Ainoa merkityksellinen asia oli se, että kolmas maailmansota oli syttynyt sinä päivänä. Ydinohjukset lensivät ja kolmas maailmanpalo oli ollut nimensä veroinen. Siitä oli nyt kolme viikkoa, eikä taivas ollut vieläkään selkeytynyt niin että auringonsäteet olisivat kyenneet läpäisemään planeetan ilmakehää peittävän tuhkaverhon. Muutamia päiviä ydiniskujen jälkeen oli rajan yli Suomeen tulvinut venäläisiä sotajoukkoja, jotka olivat aloittaneet säälimättömän valloitussodan ja edenneet nopeasti länteen kohteenaan maan voimalaitokset. Muuta tietoa nykyisestä tilanteesta ei Grönholmilla tai kenelläkään muulla hänen joukkueestaan ollut, ei edes sitä, missä asti venäläiset tällä hetkellä olivat tai että oliko hyökkääjät mahdollisesti lyöty takaisin.
He menivät sisään samaan punaseinäiseen rakennukseen, josta olivat lähteneetkin. Sisäänkäyntinä toimi toisen kerroksen ikkuna, sillä ovet olivat hautautuneet kinosten alle jo aikoja sitten. Samasta ikkunasta risteilivät sisään ansalankojen hälytysnarut, joiden päihin oli kellot oli kiinnitetty. Korpraali Mattila seisoi vartiossa kellojen luona kädet kainaloissa. Hän heilutteli ruumistaan hitaasti edestakaisin, koska ei jäätävässä ilmassa kehdannut seisoa paikoillaankaan.
”Tervetuloa takaisin.”
”Kiitos”, Grönholm sanoi kolistellessaan sisään ikkunasta ja pudisteli enimmän lumet vaatteistaan. ”Onko pojilla jo pannu kuumana?”
”Parasta olisi. Sanokaa Oinoselle, että tulee tänne minun tilalleni. Jäädyn kohta näille sijoilleni, jos en pääse lämmittelemään välillä”, Mattila sanoi hampaat kalisten. Grönholm lupasi sanoa, ja yhdessä Määtän kanssa he avasivat sisemmän oven ja astuivat sisälle voimalaitokseen.
Koko muu joukkue oli vartiomiehiä lukuun ottamatta taukohuoneessa. Ovesta tulvahti ulos paksu, mutta miellyttävän lämmin ilmamassa vaitonaisten tervehdysten saattelemana. Nurkassa cd-soitin pyöritti vanhaa Leevi & The Leavingsiä. Tuo kuusi metriä kertaa neljä metriä oleva suorakaiteen muotoinen huone toimi heidän parakkinaan. Sen keskellä oli pitkä pöytä, jonka päälle oli kasattu aseita, varusteita, vaatteita ja muonaa sekalaisiksi rykelmiksi. Lattialla seinänvierustoja kiersivät makuupussien rivit, joiden alle oli pehmikkeeksi levitetty mitä erilaisimpia tavaroita. Yhtä sekalaisessa järjestyksessä kuin kaikki tavaratkin siellä istui, makasi ja lojui kuusi nuorta, parikymppistä miestä.
”Teillä on parasta olla täällä kahvia”, Grönholm sanoi koko joukolle yleisesti.
”Pistettiin juuri uutta tulemaan hetki sitten, siellä pitäisi alkaa olla valmista”, Karlsson sanoi ja viittasi tiskipöydän päällä olevaa keitintä. Grönholm asteli sen luo väistellen lattialla lojuvia tavarakasoja ja kaatoi itselleen kupillisen pahvimukiin. Hörpättyään ensimmäisen lämpimän siemauksen hän laski mukin pöydälle ja alkoi riisua paksuja päällysvaatteitaan.
”Hei! Varo vähän, minne roiskit sitä lunta!”
”Anteeksi, teidän majesteettinne. Oinonen! Määttä kaipasi sinua tuuraajakseen!”
”Olisihan se pitänyt arvata, ettei se kestä siellä tuntia pidempään”, Oinoseksi kutsuttu jupisi ja alkoi pukea varusteita päälleen.
”Pue lämpimästi päälle poika, siellä on kylmä!” Määttä sanoi virnistäen ja taputti toveriaan hartialle viskoessaan samalla omia vaatekappaleitaan makuupaikalleen huoneen peränurkkaan. Oinonen murahti jotakin vastaukseksi ja poistui käytävään pukeutumaan.
Hiljaisuus laskeutui takaisin huoneeseen yhtä painostavana kuin ennenkin. Grönholm istuutui pöydän ääreen ja jäi tuijottamaan kahvikuppiaan. Gösta Sundqvistin helposti tunnistettava lauluääni kantautui soittimesta hiljaisena hänen korviinsa.
…Toiset etsii tikapuita taivaaseen, toiset sammuttavat auringon, toiset tekee tihutöitä toisilleen, toiset tuhoavat viidakon, sen mitä jäljellä on…
”Haluaako joku pelata pokeria?” joku ehdotti rikkoakseen hiljaisuuden. Kaikki halusivat. Mikä tahansa oli parempaa kuin tuo hiljaisuus, jossa jokainen oli yksin ajatustensa kanssa. Miehet kerääntyivät tiiviiksi piiriksi pöydän ympärille ja kortteja alettiin jakaa. Panoksina käytettiin taskunpohjalta löytyneitä pikkurahoja. Huudettiin, kiroiltiin ja naurettiin vuorotahtiin. Savukkeita syttyi ja huoneen ilma muuttui entistä lämpimämmäksi ja sakeammaksi. Kaikin puolin tunnelma oli erittäin kodikas, aivan kuin aikoinaan alokasaikoina peruskoulutuksessa oltaessa.
”Missä Lehtinen muuten on?” joku tuli kysyneeksi.
”Ei mitään tietoa. Se luuhaa tätä nykyä paljon voimalaitoksen puolella. Sanoo pitävänsä huolta siitä, että työmiehet pysyvät rauhallisina ja keskittyneinä tehtäviinsä.”
”Toisin sanoen se murjottaa, kun ei kestä meidän seuraamme!”
Tähän heittoon vastattiin äänekkäällä naurunremakalla.
”’Pistäkää ne savukkeet pois, jotkut täällä eivät ehkä halua saastuttaa keuhkojaan!’” toinen imitoi. Naurettiin entistä kovempaa.
Grönholmia ei kuitenkaan naurattanut. Hän luovutti seuraavan käden ja sanoi lähtevänsä haukkaamaan hieman raitista ilmaa.
Taukohuoneen ulkopuolella ilma tuntui hyvin kylmältä ja Grönholm hieroi käsiään yhteen. Hän lähti seuraamaan käytävää oikealle, sisään voimalaitoksen. Häntä tuli vastaan muutamia laitoksen työntekijöitä oransseissa haalareissaan, keltaiset kypärät päässään. He nyökkäsivät tervehdykseksi, mutta eivät sanoneet mitään. Sotilaat olivat heille tuttu näky täällä tätä nykyä.
Grönholm löysi kersantti Lehtisen ylätasanteelta, jossa tämä seisoi tuijottamassa alapuolella leviävää sinertävää vesiallasta, jonka pohjalla uraanisauvat olivat. Kersantista oli yllättäen tullut heidän korkein esimiehensä luutnantin kadottua. Vaikka kersantti Lehtisen tapauksessa kai pitikin käyttää termiä ’esinainen’.
”Hei”, Grönholm sanoi hieman arasti. Nainen säpsähti hiukan, sillä ei ollut huomannut miehen lähestyvän. Hän vilkaisi tätä nopeasti ja käänsi sitten katseensa takaisin vesialtaaseen.
”Mikä hätänä, sotamies?”
Grönholm seisoi hetken hämmentyneenä paikoillaan sanoja etsien. Kaikki oli tuntunut niin selkeältä vielä käytävässä, mutta nyt hän tunsi itsensä jotenkin neuvottomaksi.
”Ei minulla mitään… mutta onko sinulla?”
Teräväpiirteisten, kullankeltaisten hiusten rajaamien kasvojen keskeltä Grönholmia kääntyi katsomaan kaksi tarkkaavaista, sinertävää silmää. Niiden yläpuolella olevat kulmat rypistyivät oudoksuen.
”Mitä tarkoitatte?”
Grönholm veti syvään henkeä. Nainen teititteli häntä yhä, kuten ylempiarvoisilla sotilailla yleensä oli tapana tehdä, vaikka Grönholm oli nimenomaan yrittänyt rikkoa tätä rajaa sinuttelemalla häntä ensin. Oli pakko yrittää uudestaan ja toivoa, että toinen tajuaisi vihjeen.
”No… sinä et enää vietä aikaa meidän muiden kanssa. Olet aina täällä jossakin omissa oloissasi.”
Naisen yhä tuijottaessa Grönholm jatkoi: ”Tämä ei ole hyvä aika kenenkään olla yksin. Meitä on taukohuoneessa aina kahdeksan, mutta joka kerta kun siellä tulee hiljaista, niin… yhäkin… tämä ei ole hyvä aika kenenkään olla yksin.”
Lehtinen hymähti ja väänsi kasvoilleen väsyneen hymyn, jääden taas tuijottamaan alapuolella olevaa vesiallasta.
”Oletteko te huolissani minun mielenterveydestäni vai yritättekö te iskeä minua, Grönholm?”
”En! Tai siis, kyllä ensimmäiseen ja ei jälkimmäiseen!”
”Älkää olko. Oliko teillä muuta?”
Grönholm näytti jotenkin lysähtävän kasaan.
”Ei, rouva kersantti.”
”Sitten voitte poistua.”
Grönholm seisoi vielä hetken paikoillaan, kunnes kääntyi ympäri ja lähti kävelemään takaisin taukohuoneeseen. Hän ei nähnyt Lehtisen silmiin kohoavia kyyneleitä, jotka vierivät täysin äänettömästi poskipäille. Siitä ne sitten putosivat kimallellen kaukaiseen vesialtaaseen.
Grönholm ehti olla taukohuoneessa vain pari minuuttia palattuaan, kun ovi heilautettiin äkisti auki ja aukkoon ilmestyivät Mattilan pakkasen punehduttamat, hätääntyneet kasvot.
”Länsipuolen hälytyskello kilahti! Ryssät tulee päälle! Oinonen jäi pidättelemään niitä, mutta en usko että hän kestää siellä kovin pitkään jos ei saa nyt heti apua!”
Taukohuoneessa cd-soitin jatkoi yhä hiljaista soittoaan välittämättä ulkopuolelta kantautuvista laukauksista ja kuolevien tuskanhuudoista.
…Jos joltain toiselta tähdeltä katsella vois, kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois, en silloin itkisi krokotiilin kyyneliä - maapallo lahjaksi lapsille jää…
Varis laskeutui koivunoksalle, joka taipui linnun painosta ja pudotti maahan kasan lunta. Lumi leijaili hitaasti maata kohti, kunnes äkillinen tuulenpuuska tarttui siihen ja piiskasi valkoisen pulverin hajalleen ilmaan. Varis pörhisti höyheniään kylmässä ja keikutti pyrstöään pysyäkseen tasapainossa vaappuvalla oksalla. Lintu istui siinä hetken aivan hiljaa, kunnes kuuli ääniä takaansa. Älykkäät linnunsilmät kääntyivät katsomaan alas. Paksussa, vitivalkoisessa hangessa tarpoi kaksi hahmoa, jotka erottuivat vain vaivoin siitä harmaasta pimeydestä, joka oli peittänyt tätä maata kohta kolme viikkoa. Hahmot kahlasivat hitaasti eteenpäin, sillä lunta oli vyötäröön asti. Kukaan ei olisi huomannut heitä kuin vasta aivan vierestä, sillä kumpikin oli pukeutunut valkeaan talvimaastopukuun. Molempien selässä roikkui kantohihnassa mattamusta rynnäkkökivääri. Varis lehahti siivilleen hahmojen ehdittyä sen puun alle jossa se istui, lähettäen vielä lisää lunta leijailemaan maahan.
Sotamies Grönholm ei kuullut linnunsiipien raskaita iskuja, sillä hän kuuli vain oman tiheän hengityksensä suhisevan ja kaikuvan korvissaan lumihupun sisällä. Suolaista hikeä valui hänen paksun piponsa alta otsalle ja siitä kulmakarvojen yli huulille. Puuskuttaen hän jatkoi itsepintaisesti eteenpäin, vaikka jalat olivatkin jo aivan maitohapoilla ja tuntui kuin ne pettävät hetkenä minä hyvänsä. Onneksi matkaa ei ollut enää pitkälti.
”Sukset olisivat olleet vitun kiva juttu”, Määttä mutisi hänen takanaan.
”Älä muuta sano”, Grönholm vastasi. ”Meidän pitää etsiä laitokselta kakkosnelosia tai jotakin vastaavaa, ei tässä hangessa kukaan täysjärkinen kävele.”
Talvi oli koittanut yllättäen, sikäli kun talvea, kevättä, kesää ja syksyä nyt voitiin enää edes tätä nykyä sanoa olevankaan. Lunta oli satanut useita metrejä alle viikossa ja he olivat jääneet eristyksiin muusta komppaniasta. Se oli kai myös pelastanut heidät, sillä muu komppania oli oletettavasti tuhoutunut. Hitto, koko Porin prikaati saattoi olla tuhoutunut eivätkä he tietäisi siitä mitään. Esimiehenä toiminut luutnantti oli lähtenyt kaupunkiin autolla selvittämään tilannetta ennen pahimman lumipyryn alkamista ja vei joukkueen ainoan radion viestimiehineen mukanaan. Kumpikaan ei ollut palannut. Nyt he olivat täällä keskellä ei-mitään ilman mitään tietoa siitä, mitä muualla tapahtui.
Miehet huomasivat olevansa perillä. Maassa heidän edessään, pari senttiä hangen pinnan yläpuolella, kulki lähes näkymättömissä ohut teräslanka. Lanka oli vedetty kahden suuren koivun väliin, joista enää latvat olivat lumenpinnan yläpuolella. Langan toinen pää oli sidottu toiseen koivuista, toisen lanka ainoastaan kiersi ja lähti sitten siitä takaisin heidän tulosuuntaansa. Siellä toiseen päähän oli kiinnitetty kello, joka helähtäisi kun joku koskisi lankaan. Alkeellinen, mutta tehokas hälytysjärjestelmä. Määttä kahlasi hiljaa kiroillen toisen koivun luo Grönholmin jäädessä toiselle. Yhdessä he sitten liu’uttivat lankaa muutaman sentin verran ylöspäin, ettei se hautautuisi lumen alle seuraavassa myrskyssä.
He kävivät vielä kahdella muulla langalla ja toistivat saman operaation, ja lähtivät sitten palaamaan takaisin omia jälkiään. Matkaa oli ainoastaan vähän vajaat sata metriä, mutta upottavassa hangessa eteneminen oli tuskallisen hidasta ja edestakainen matka lankojen korjailuineen kesti melkein puoli tuntia. Lopulta Olkiluodon ydinvoimalan jo tutuksi käyneet kolme suurta, punaista savupiippua kuitenkin ilmestyivät jälleen näkyviin harmauden keskeltä. Grönholm katseli suurilta osin lumeen hautautuneita rakennuksia sekä toiveikkaana, koska tiesi pääsevänsä niiden sisälle lämpimään, että alakuloisena sen takia mitä ne edustivat. Ydinvoimala, energiantuotantolaitos. Energiasta koko tämä kirottu sotku oli saanut alkunsa. Muutamia vuosia sitten oli koittanut se päivä, jonka kaikki olivat tienneet ennen pitkää koittavan, mutta johon kukaan ei ollut valmistautunut ja jonka koittamisen mahdollisuutta ei ollut haluttu ajatella. Sen päivän koittamisen läheisyydestä kertovia merkkejä, kuten Golfvirran pysähtymistä ja sen aiheuttamaa pysyvää ilmastonmuutosta ei ymmärretty viimeisiksi varoituksiksi, vaan ihmisten toimet jatkuivat samanlaisena kuin ennenkin. Eikä tapahtuneesta voitu syyttää ketään yksittäistä ulkopuolista tahoa, ei korruptoituneita hallituksia, ei joitakin kaukaisia ihmisiä ulkomailla, vaan tavallisia ihmisiä, läheisiä ja omaisia. Suomeenkin oli koittanut ikuinen talvi, mutta silti muutosta ei tapahtunut edes siellä. Syyttely oli kuitenkin yhdentekevää, sillä vahinko oli jo tapahtunut.
Niin, oli koittanut se päivä, jolloin maailman energiavarat oli kulutettu loppuun. Grönholm ei tiennyt, kuka oli iskenyt ensin, eikä sillä kai juuri ollut väliäkään. Se oli yhtä hyvin voinut olla Yhdysvallat, Venäjä tai Kiina kuin kuka tahansa muukin. Ainoa merkityksellinen asia oli se, että kolmas maailmansota oli syttynyt sinä päivänä. Ydinohjukset lensivät ja kolmas maailmanpalo oli ollut nimensä veroinen. Siitä oli nyt kolme viikkoa, eikä taivas ollut vieläkään selkeytynyt niin että auringonsäteet olisivat kyenneet läpäisemään planeetan ilmakehää peittävän tuhkaverhon. Muutamia päiviä ydiniskujen jälkeen oli rajan yli Suomeen tulvinut venäläisiä sotajoukkoja, jotka olivat aloittaneet säälimättömän valloitussodan ja edenneet nopeasti länteen kohteenaan maan voimalaitokset. Muuta tietoa nykyisestä tilanteesta ei Grönholmilla tai kenelläkään muulla hänen joukkueestaan ollut, ei edes sitä, missä asti venäläiset tällä hetkellä olivat tai että oliko hyökkääjät mahdollisesti lyöty takaisin.
He menivät sisään samaan punaseinäiseen rakennukseen, josta olivat lähteneetkin. Sisäänkäyntinä toimi toisen kerroksen ikkuna, sillä ovet olivat hautautuneet kinosten alle jo aikoja sitten. Samasta ikkunasta risteilivät sisään ansalankojen hälytysnarut, joiden päihin oli kellot oli kiinnitetty. Korpraali Mattila seisoi vartiossa kellojen luona kädet kainaloissa. Hän heilutteli ruumistaan hitaasti edestakaisin, koska ei jäätävässä ilmassa kehdannut seisoa paikoillaankaan.
”Tervetuloa takaisin.”
”Kiitos”, Grönholm sanoi kolistellessaan sisään ikkunasta ja pudisteli enimmän lumet vaatteistaan. ”Onko pojilla jo pannu kuumana?”
”Parasta olisi. Sanokaa Oinoselle, että tulee tänne minun tilalleni. Jäädyn kohta näille sijoilleni, jos en pääse lämmittelemään välillä”, Mattila sanoi hampaat kalisten. Grönholm lupasi sanoa, ja yhdessä Määtän kanssa he avasivat sisemmän oven ja astuivat sisälle voimalaitokseen.
Koko muu joukkue oli vartiomiehiä lukuun ottamatta taukohuoneessa. Ovesta tulvahti ulos paksu, mutta miellyttävän lämmin ilmamassa vaitonaisten tervehdysten saattelemana. Nurkassa cd-soitin pyöritti vanhaa Leevi & The Leavingsiä. Tuo kuusi metriä kertaa neljä metriä oleva suorakaiteen muotoinen huone toimi heidän parakkinaan. Sen keskellä oli pitkä pöytä, jonka päälle oli kasattu aseita, varusteita, vaatteita ja muonaa sekalaisiksi rykelmiksi. Lattialla seinänvierustoja kiersivät makuupussien rivit, joiden alle oli pehmikkeeksi levitetty mitä erilaisimpia tavaroita. Yhtä sekalaisessa järjestyksessä kuin kaikki tavaratkin siellä istui, makasi ja lojui kuusi nuorta, parikymppistä miestä.
”Teillä on parasta olla täällä kahvia”, Grönholm sanoi koko joukolle yleisesti.
”Pistettiin juuri uutta tulemaan hetki sitten, siellä pitäisi alkaa olla valmista”, Karlsson sanoi ja viittasi tiskipöydän päällä olevaa keitintä. Grönholm asteli sen luo väistellen lattialla lojuvia tavarakasoja ja kaatoi itselleen kupillisen pahvimukiin. Hörpättyään ensimmäisen lämpimän siemauksen hän laski mukin pöydälle ja alkoi riisua paksuja päällysvaatteitaan.
”Hei! Varo vähän, minne roiskit sitä lunta!”
”Anteeksi, teidän majesteettinne. Oinonen! Määttä kaipasi sinua tuuraajakseen!”
”Olisihan se pitänyt arvata, ettei se kestä siellä tuntia pidempään”, Oinoseksi kutsuttu jupisi ja alkoi pukea varusteita päälleen.
”Pue lämpimästi päälle poika, siellä on kylmä!” Määttä sanoi virnistäen ja taputti toveriaan hartialle viskoessaan samalla omia vaatekappaleitaan makuupaikalleen huoneen peränurkkaan. Oinonen murahti jotakin vastaukseksi ja poistui käytävään pukeutumaan.
Hiljaisuus laskeutui takaisin huoneeseen yhtä painostavana kuin ennenkin. Grönholm istuutui pöydän ääreen ja jäi tuijottamaan kahvikuppiaan. Gösta Sundqvistin helposti tunnistettava lauluääni kantautui soittimesta hiljaisena hänen korviinsa.
…Toiset etsii tikapuita taivaaseen, toiset sammuttavat auringon, toiset tekee tihutöitä toisilleen, toiset tuhoavat viidakon, sen mitä jäljellä on…
”Haluaako joku pelata pokeria?” joku ehdotti rikkoakseen hiljaisuuden. Kaikki halusivat. Mikä tahansa oli parempaa kuin tuo hiljaisuus, jossa jokainen oli yksin ajatustensa kanssa. Miehet kerääntyivät tiiviiksi piiriksi pöydän ympärille ja kortteja alettiin jakaa. Panoksina käytettiin taskunpohjalta löytyneitä pikkurahoja. Huudettiin, kiroiltiin ja naurettiin vuorotahtiin. Savukkeita syttyi ja huoneen ilma muuttui entistä lämpimämmäksi ja sakeammaksi. Kaikin puolin tunnelma oli erittäin kodikas, aivan kuin aikoinaan alokasaikoina peruskoulutuksessa oltaessa.
”Missä Lehtinen muuten on?” joku tuli kysyneeksi.
”Ei mitään tietoa. Se luuhaa tätä nykyä paljon voimalaitoksen puolella. Sanoo pitävänsä huolta siitä, että työmiehet pysyvät rauhallisina ja keskittyneinä tehtäviinsä.”
”Toisin sanoen se murjottaa, kun ei kestä meidän seuraamme!”
Tähän heittoon vastattiin äänekkäällä naurunremakalla.
”’Pistäkää ne savukkeet pois, jotkut täällä eivät ehkä halua saastuttaa keuhkojaan!’” toinen imitoi. Naurettiin entistä kovempaa.
Grönholmia ei kuitenkaan naurattanut. Hän luovutti seuraavan käden ja sanoi lähtevänsä haukkaamaan hieman raitista ilmaa.
Taukohuoneen ulkopuolella ilma tuntui hyvin kylmältä ja Grönholm hieroi käsiään yhteen. Hän lähti seuraamaan käytävää oikealle, sisään voimalaitoksen. Häntä tuli vastaan muutamia laitoksen työntekijöitä oransseissa haalareissaan, keltaiset kypärät päässään. He nyökkäsivät tervehdykseksi, mutta eivät sanoneet mitään. Sotilaat olivat heille tuttu näky täällä tätä nykyä.
Grönholm löysi kersantti Lehtisen ylätasanteelta, jossa tämä seisoi tuijottamassa alapuolella leviävää sinertävää vesiallasta, jonka pohjalla uraanisauvat olivat. Kersantista oli yllättäen tullut heidän korkein esimiehensä luutnantin kadottua. Vaikka kersantti Lehtisen tapauksessa kai pitikin käyttää termiä ’esinainen’.
”Hei”, Grönholm sanoi hieman arasti. Nainen säpsähti hiukan, sillä ei ollut huomannut miehen lähestyvän. Hän vilkaisi tätä nopeasti ja käänsi sitten katseensa takaisin vesialtaaseen.
”Mikä hätänä, sotamies?”
Grönholm seisoi hetken hämmentyneenä paikoillaan sanoja etsien. Kaikki oli tuntunut niin selkeältä vielä käytävässä, mutta nyt hän tunsi itsensä jotenkin neuvottomaksi.
”Ei minulla mitään… mutta onko sinulla?”
Teräväpiirteisten, kullankeltaisten hiusten rajaamien kasvojen keskeltä Grönholmia kääntyi katsomaan kaksi tarkkaavaista, sinertävää silmää. Niiden yläpuolella olevat kulmat rypistyivät oudoksuen.
”Mitä tarkoitatte?”
Grönholm veti syvään henkeä. Nainen teititteli häntä yhä, kuten ylempiarvoisilla sotilailla yleensä oli tapana tehdä, vaikka Grönholm oli nimenomaan yrittänyt rikkoa tätä rajaa sinuttelemalla häntä ensin. Oli pakko yrittää uudestaan ja toivoa, että toinen tajuaisi vihjeen.
”No… sinä et enää vietä aikaa meidän muiden kanssa. Olet aina täällä jossakin omissa oloissasi.”
Naisen yhä tuijottaessa Grönholm jatkoi: ”Tämä ei ole hyvä aika kenenkään olla yksin. Meitä on taukohuoneessa aina kahdeksan, mutta joka kerta kun siellä tulee hiljaista, niin… yhäkin… tämä ei ole hyvä aika kenenkään olla yksin.”
Lehtinen hymähti ja väänsi kasvoilleen väsyneen hymyn, jääden taas tuijottamaan alapuolella olevaa vesiallasta.
”Oletteko te huolissani minun mielenterveydestäni vai yritättekö te iskeä minua, Grönholm?”
”En! Tai siis, kyllä ensimmäiseen ja ei jälkimmäiseen!”
”Älkää olko. Oliko teillä muuta?”
Grönholm näytti jotenkin lysähtävän kasaan.
”Ei, rouva kersantti.”
”Sitten voitte poistua.”
Grönholm seisoi vielä hetken paikoillaan, kunnes kääntyi ympäri ja lähti kävelemään takaisin taukohuoneeseen. Hän ei nähnyt Lehtisen silmiin kohoavia kyyneleitä, jotka vierivät täysin äänettömästi poskipäille. Siitä ne sitten putosivat kimallellen kaukaiseen vesialtaaseen.
Grönholm ehti olla taukohuoneessa vain pari minuuttia palattuaan, kun ovi heilautettiin äkisti auki ja aukkoon ilmestyivät Mattilan pakkasen punehduttamat, hätääntyneet kasvot.
”Länsipuolen hälytyskello kilahti! Ryssät tulee päälle! Oinonen jäi pidättelemään niitä, mutta en usko että hän kestää siellä kovin pitkään jos ei saa nyt heti apua!”
Taukohuoneessa cd-soitin jatkoi yhä hiljaista soittoaan välittämättä ulkopuolelta kantautuvista laukauksista ja kuolevien tuskanhuudoista.
…Jos joltain toiselta tähdeltä katsella vois, kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois, en silloin itkisi krokotiilin kyyneliä - maapallo lahjaksi lapsille jää…