Kreifi
13.3.2007, 21:30:35
Teen tälle nyt oman ketjun, kun tässä on hiukan enemmän yritystä kuin tusinanovelleissani. Ja ehkä saa huomiotakin paremmiin näin. ;) Elkää peljätköm tänään ei tule enää lisää. :)
---
SÄRKYNYT NAINEN
Niko Silander
(v1.o2 - 13.3.07-13.3.07)
Keskiviikko:
"Mitä sulla on muuten suunnitelmissa lauantaille?" nainen kysyi.
"Ei mulla mitään ole, kuinka niin?" kaunis mustatukkainen nainen vastasi.
"Eiku pidetään pieni bileilta lauantaina Minnan, Saanan ja Annan kanssa, ajateltiin et jos säkin tulisit sinne."
"En mä tiedä kyl oikeen."
"Tulisit nyt, siitä tulee kivaa."
"No jos mä sit tuun. Eihän sitä ikinä tiedä jos vaikka jonkun miehen löytäisin", nainen sanoi ja nauroi päälle.
"Ei sitä juu koskaan tiiä."
"Mihin aikaan ja missä?"
"No tuu mun luo viiden tai kuuden maissa ni ehditään ottaa pohjia mukavasti."
"Okei, no mä tuun sillo."
"Mut hei, mä lopetan, Markulla on jotain asiaa tossa. Nähdään sitten lauantaina, okei?"
"Okei, moikka."
"Moi."
Puhelu päättyi. Katriina katsoi hetken puhelintaan. Kaikilla hänen ystävättärillään oli miehet. He kaikki olivat onnellisesti miestensä sylissä iltaa viettämässä, mutta hän oli yksin yksiössään. Totaalisen yksin. Onneksi lauantaina oli jotain tiedossa, hän mietti ja sai aikaan hymyn huulilleen. Edes jotain. Siinä olotilassa oli mukava mennä nukkumaan.
Katariina puristi tiukasti tyynyään ja vajosi rauhoittavaan uneen.
Torstai:
Katariina saapui kotiinsa lopen väsyneenä raskaan työpäivän jälkeen. Hän heitti laukkunsa tuolille ja rojahti sohvalle. Minä en jaksa enää tuota työtä, hän ajatteli, minun pitää ottaa loparit. Nainen sulki silmänsä ja kävi makuulle sohvalle. Katariina nukahti ja heräsi vasta seuraavana aamuna.
Perjantai:
Katariina palasi töistä tuttuun tapaan, lopen uupuneena. Tällä kertaa hänen mielessään tuikki kuitenkin pieni tähtönen, sillä huomenna hän pääsisi viihteelle ja saisi jotain muutakin ajateltavaa kuin iänikuiset työt. Jotain rentouttavaa. Aivot nollille vaan, kuten Katariinalla oli tapana sanoa.
Katariina laittoi iltapalaa: karjalanpiirakoita ja runsaasti juustoa päälle kahvin kera. Se oli hänen oma pieni herkkunsa, iltojen ilo, kun sai syödä jotain hyvää. Sitten hän kävi kyljelleen sohvalle ja katsoi telkkaria. Tylsää ohjelmaahan se oli, mutta ei hänellä muutakaan tekemistä ollut ja viimeyön mahtavat unet takasivat sen, ettei iltakahdeksalta vielä ollut unen aika. Katariina yskäisi. Pian hän huomasi pisarat sohvan käsinojalla. Hän kosketti sormellaan yhtä niistä ja huomasi sen olevan verta. Hetken hän tutki itseään ja mietti mistä vuosi verta, muttei löytäny mitään paikkaa. Sitten hän tajusi yskineensä juuri. Nainen yskäsi muutaman kerran kovaa kättänsä vasten, mutta ei sieltä mitään verta tullut. Katariinan paniikkia se ei kuitenkaan helpottanut. Hän kävi nukkumaan hiukan pelokkaana, nuo veripisarat mielessään.
Lauantai:
Katariina heräsi. Hän rapsutti unisena päätänsä, kunnes hänen silmänsä osuivat veriläiskään tyynyllä. Hän vei välittömästi kätensä nenänsä alle ja raaputti siitä kuivunutta verta.
"Mitä helv--", nainen sanoi ääneen ja tuijotti punaista tyynyään.
Jos vielä tulee verta, niin soitan kyllä lääkärille, nainen ajatteli. Sen verran kammottavaa tuo verenvuoto oli ollut.
Katariina siirtyi pesuhuoneeseen pesemään hampaitaan, kuten hänellä oli aamulla tapana heti ensimmäiseksi tehdä. Hän otti hammasharjan suustaan ja huomasi sen olevan punertava. Hän nosti katseensa peiliin ja irvisti, hänen ikenensä vuosivat verta. Katariina tiputti hammasharhan ja säntäsi olohuoneeseen. Hän kaivoi kassistansa puhelimen ja soitti sairaalan päivystykseen.
"Aluesairaala, päivystys."
"Minä... minulle...", sitten Katariina alkoi yökkäillä niin ettei pystynyt puhumaan. Hän tiputti puhelimensa ja tarrasi kurkkuunsa, jossa tunsi kammottavaa kipua. Aivan kuin joku yrittäisi tunkeutua ulos hänen sisältään. Pian hän tunsikin jotain suussaan. Hän yritti epätoivoisesti painaa tuota möhkylää takaisin sisäänsä, mutta huonolla menestyksellä, sillä se tunkeutui yhä enemmän ulos. Katariina meinasi tukehtua, mutta hän sai kuitenkin yökittyä suustaan ulos tuon möykyn. Katariina katseli käsissään makaavaa pientä sikiötä.
Katariina alkoi huutamaan. hän raapi kasvojaan, kynsi ihon pois naamastaan, niin, että verinorot valuivat alas kasvoja. Hän rojahti lattialle, kyyhötti siinä hetken. Sitten hän tarrasi puhelimeen ja sanoi siihen "ei enää mitään" ja lopetti puhelun. Nainen nousi ylös seisomaan, hoiperteli hetken ja sitten tarrasi keittiöveitseen. Sillä hän alkoi silpomaan kehoaan kunnes ei enää kestänyt ja kaatui maahan.
Katariinan puhelin soi ja soi, mutta hän ei kyennyt vastaamaan siihen. Hän kuuli kyllä sen äänen jostain kaukaisuudesta, mutta se oli niin kaukainen maailma, ettei Katariina ylettynyt siihen vaikka kuinka olisi kurkottanut. Eipä silti, ei hän tahtonyt edes tavoittaa - tai olla tavoitettavissa - tuota maailmaa.
Tytöt juhlivat onnellisina ja iloisina ja heidän ystävättärensä makasi kuolleena kotonaan. He eivät tienneet tästä mitään. Itse asiassa, he eivät tienneet Katariinasta tai hänen maailmastaa yhtään mitään. Jos he olisivat tienneet, näin ehkä ei olisi käynyt. Tytöillä oli hauskaa. Katariina oli vapaa.
---
SÄRKYNYT NAINEN
Niko Silander
(v1.o2 - 13.3.07-13.3.07)
Keskiviikko:
"Mitä sulla on muuten suunnitelmissa lauantaille?" nainen kysyi.
"Ei mulla mitään ole, kuinka niin?" kaunis mustatukkainen nainen vastasi.
"Eiku pidetään pieni bileilta lauantaina Minnan, Saanan ja Annan kanssa, ajateltiin et jos säkin tulisit sinne."
"En mä tiedä kyl oikeen."
"Tulisit nyt, siitä tulee kivaa."
"No jos mä sit tuun. Eihän sitä ikinä tiedä jos vaikka jonkun miehen löytäisin", nainen sanoi ja nauroi päälle.
"Ei sitä juu koskaan tiiä."
"Mihin aikaan ja missä?"
"No tuu mun luo viiden tai kuuden maissa ni ehditään ottaa pohjia mukavasti."
"Okei, no mä tuun sillo."
"Mut hei, mä lopetan, Markulla on jotain asiaa tossa. Nähdään sitten lauantaina, okei?"
"Okei, moikka."
"Moi."
Puhelu päättyi. Katriina katsoi hetken puhelintaan. Kaikilla hänen ystävättärillään oli miehet. He kaikki olivat onnellisesti miestensä sylissä iltaa viettämässä, mutta hän oli yksin yksiössään. Totaalisen yksin. Onneksi lauantaina oli jotain tiedossa, hän mietti ja sai aikaan hymyn huulilleen. Edes jotain. Siinä olotilassa oli mukava mennä nukkumaan.
Katariina puristi tiukasti tyynyään ja vajosi rauhoittavaan uneen.
Torstai:
Katariina saapui kotiinsa lopen väsyneenä raskaan työpäivän jälkeen. Hän heitti laukkunsa tuolille ja rojahti sohvalle. Minä en jaksa enää tuota työtä, hän ajatteli, minun pitää ottaa loparit. Nainen sulki silmänsä ja kävi makuulle sohvalle. Katariina nukahti ja heräsi vasta seuraavana aamuna.
Perjantai:
Katariina palasi töistä tuttuun tapaan, lopen uupuneena. Tällä kertaa hänen mielessään tuikki kuitenkin pieni tähtönen, sillä huomenna hän pääsisi viihteelle ja saisi jotain muutakin ajateltavaa kuin iänikuiset työt. Jotain rentouttavaa. Aivot nollille vaan, kuten Katariinalla oli tapana sanoa.
Katariina laittoi iltapalaa: karjalanpiirakoita ja runsaasti juustoa päälle kahvin kera. Se oli hänen oma pieni herkkunsa, iltojen ilo, kun sai syödä jotain hyvää. Sitten hän kävi kyljelleen sohvalle ja katsoi telkkaria. Tylsää ohjelmaahan se oli, mutta ei hänellä muutakaan tekemistä ollut ja viimeyön mahtavat unet takasivat sen, ettei iltakahdeksalta vielä ollut unen aika. Katariina yskäisi. Pian hän huomasi pisarat sohvan käsinojalla. Hän kosketti sormellaan yhtä niistä ja huomasi sen olevan verta. Hetken hän tutki itseään ja mietti mistä vuosi verta, muttei löytäny mitään paikkaa. Sitten hän tajusi yskineensä juuri. Nainen yskäsi muutaman kerran kovaa kättänsä vasten, mutta ei sieltä mitään verta tullut. Katariinan paniikkia se ei kuitenkaan helpottanut. Hän kävi nukkumaan hiukan pelokkaana, nuo veripisarat mielessään.
Lauantai:
Katariina heräsi. Hän rapsutti unisena päätänsä, kunnes hänen silmänsä osuivat veriläiskään tyynyllä. Hän vei välittömästi kätensä nenänsä alle ja raaputti siitä kuivunutta verta.
"Mitä helv--", nainen sanoi ääneen ja tuijotti punaista tyynyään.
Jos vielä tulee verta, niin soitan kyllä lääkärille, nainen ajatteli. Sen verran kammottavaa tuo verenvuoto oli ollut.
Katariina siirtyi pesuhuoneeseen pesemään hampaitaan, kuten hänellä oli aamulla tapana heti ensimmäiseksi tehdä. Hän otti hammasharjan suustaan ja huomasi sen olevan punertava. Hän nosti katseensa peiliin ja irvisti, hänen ikenensä vuosivat verta. Katariina tiputti hammasharhan ja säntäsi olohuoneeseen. Hän kaivoi kassistansa puhelimen ja soitti sairaalan päivystykseen.
"Aluesairaala, päivystys."
"Minä... minulle...", sitten Katariina alkoi yökkäillä niin ettei pystynyt puhumaan. Hän tiputti puhelimensa ja tarrasi kurkkuunsa, jossa tunsi kammottavaa kipua. Aivan kuin joku yrittäisi tunkeutua ulos hänen sisältään. Pian hän tunsikin jotain suussaan. Hän yritti epätoivoisesti painaa tuota möhkylää takaisin sisäänsä, mutta huonolla menestyksellä, sillä se tunkeutui yhä enemmän ulos. Katariina meinasi tukehtua, mutta hän sai kuitenkin yökittyä suustaan ulos tuon möykyn. Katariina katseli käsissään makaavaa pientä sikiötä.
Katariina alkoi huutamaan. hän raapi kasvojaan, kynsi ihon pois naamastaan, niin, että verinorot valuivat alas kasvoja. Hän rojahti lattialle, kyyhötti siinä hetken. Sitten hän tarrasi puhelimeen ja sanoi siihen "ei enää mitään" ja lopetti puhelun. Nainen nousi ylös seisomaan, hoiperteli hetken ja sitten tarrasi keittiöveitseen. Sillä hän alkoi silpomaan kehoaan kunnes ei enää kestänyt ja kaatui maahan.
Katariinan puhelin soi ja soi, mutta hän ei kyennyt vastaamaan siihen. Hän kuuli kyllä sen äänen jostain kaukaisuudesta, mutta se oli niin kaukainen maailma, ettei Katariina ylettynyt siihen vaikka kuinka olisi kurkottanut. Eipä silti, ei hän tahtonyt edes tavoittaa - tai olla tavoitettavissa - tuota maailmaa.
Tytöt juhlivat onnellisina ja iloisina ja heidän ystävättärensä makasi kuolleena kotonaan. He eivät tienneet tästä mitään. Itse asiassa, he eivät tienneet Katariinasta tai hänen maailmastaa yhtään mitään. Jos he olisivat tienneet, näin ehkä ei olisi käynyt. Tytöillä oli hauskaa. Katariina oli vapaa.