Kreifi
25.3.2007, 22:05:37
rtf ladattavissa täältä (http://kotisivu.dnainternet.net/niksil/index/tekstit/korruptio_satumaailma.rtf). Palautetta otetaan jälleen kerran mielellään vastaan.
---
KORRUPTIO: SATUMAAILMA
(Niko Silander)
(22.9.2004 - 25.3.2007 - v1.01)
Kaisa oli yhdeksänvuotias ja hänen kesälomansa oli alkanut kaksi päivää sitten. Kaksi ensimmäistä lomapäivää hän oli viettänyt nauttien siitä, ettei hänen tarvitsisi nousta aamulla aikaisin ja raahautua puolinukuksissa kouluun. Tyttö oli vain makoillut päivät pitkät kotitalonsa takapihalla katsellen pilvien lipumista taivaalla. Välillä tyttö oli käynyt hakemassa mehua janojuomakseen ja jatkanut sitten uuden harrastuksensa parissa, jota koulu ei päässyt nyt häiritsemään.
Kolmantena lomapäivänä Kaisa päätti tehdä jotain muutakin kuin vain hörppiä mehua ja katsella pilviä. Tänään luvassa oli tutkimusmatka metsään, mikä avautui vähän matkan päästä takapihalta. Tyttö pakkasi kassiinsa mehua ja keksejä, ne saisivat toimia matkaeväinä, eihän sitä koskaan tiennyt kuinka kauan tuon matka kestäisi.
Kaisa pysähtyi metsänreunaan ja jäi tarkastelemaan kuinka isoja puut olivat. Ne näyttivät kauempaa paljon pienemmiltä, mutta kun niiden viereen tuli seisomaan, sitä tajusi kuinka valtavia nuo puut oikeasti olivat. Tyttö tunsi pelon kutittelevan mahassaan, mutta ei antanut moisen pienen tuntemuksen häiritä matkaansa.
Kaisa astui metsään.
Metsä oli pimeämpi ja synkempi mitä Kaisa oli osannut kuvitella. Toki hän tiesi, ettei metsässä olisi niin valoisaa, koska valo ei päässyt helposti paksujen oksistojen läpi, mutta pimeys yllätti silti tytön. Metsästä kuului monia omituisia - ja jopa pelottavia - ääniä ja se tuntui kuhisevan elämää.
Hetken matkattuaan Kaisa huomasi ison litteän kiven ja hän päätti evästää sen päällä, paistoihan kivelle juuri sopivasti aurinkokin. Tyttö tyhjensi eväslaukkunsa sisällön pienelle punavalkoiselle liinalle. Keksiä mutustaessa ja mehua juodessa tyttö katseli ympärilleen ja ihaili metsän kauneutta. Synkkä metsä näytti toisen puolen itsestään, satumaisen kauneuden.
"Piip."
Keksit loppuivat. Kaisa harmitteli, että oli ottanut keksejä niin vähän mukaan, mutta samalla hän myös päätti, että tulisi huomenna uudestaan metsään, mutta varustautuisi paremmilla eväillä.
"Piip."
Mehu loppui ja Kaisa päätti lähteä suuntaamaan kotia kohden.
"Piip."
Seuraava aamu valkeni ja Kaisa toisti samat toimet kuin edellisenäkin aamuna. Tällä kertaa hän pakkasi keksien ja mehun lisäksi ison voileivän ja suosikkikirjansa mukaansa. Kaisi viettäisi metsässä koko aamupäivän ja tulisi kotiin vasta, kun äidin laittama ruoka olisi valmista. Jotta hän tietäisi tulla oikeaan aikaan kotiin, hän päätti ottaa isänsä taskukellon mukaan.
Kaisa kulki samaa reittiä kuin viimeeksi, mutta hän säikähti eksyneensä nähdessään edessään puron, jota ei siinä vielä eilen ollut. Kaisa yritti kovasti muistella muistiko hän väärin, mutta hän oli varma, ettei puro ollut siinä eilen. Muuten metsä näytti kyllä tutulta ja reitin oli pakko olla sama. Kaisa päätti jatkaa matkaansa ja hän kääntyisi sitten takaisin jos vaikuttaisi siltä, ettei reitti ei ole eilinen.
Pian tyttö tajusi eksyneensä. Kaisa tuhahti ja istahti ison puun juurelle.
"Voihan katin viiksen minun kanssani", tyttö mutisi ja kaivoi kirjansa esille, mihin hän uppoutui.
Hetken luettuaan kirjaa tyttö nousi ylös ja päätti lähteä takaisin. Hän voisi syödä eväänsä vaikka takapihan puukeinussa. Kaisaa harmitti kovasti, ettei hän ollut löytänyt sitä kivaa paikkaa, jossa eilen oli viettänyt aikaa. Hän olisi niin kovasti tahtonut makoilla sileällä kivellä, syödä eväitään ja lukea suosikkikirjaansa.
Kaisan paluumatka katkesi kuitenkin äkisti tytön huomatessa eilisen kiven. Se oli aivan varmasti väärässä paikassa. Eilen se ei ollut tuossa. Tyttö ei kuitenkaan antanut moisen ajatuksen vaivata itseään vaan juoksi äkkiä kiven luokse, kuin peläten sen katoavan.
"Piip."
Tyttö teki samoin kuin eilen; tyhjensä eväslaukkunsa punavalkoiselle liinalle - sitten hän syventyi kirjaansa, hukkui toiseen maailmaan, johon tuo taianomainen nide hänet vangitsi.
"Piip."
Tyttö hätkähti. Aivan kuin hän olisi kuullut jonkin äänen aivan läheltään. Kaisa katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään. Metsästä kuului ääniä, mutta ei mitään normaalista poikkeavaa. Tyttö katsoi kelloa ja huomasi, että hänellä oli vielä aikaa vaikka kuinka paljon, joten hän palasi kirjansa pariin.
"Piip."
Kaisa sulki kirjansa ja nousi istumaan. Hän suuntasi katseensa erään puun juurelle, josta ääni oli tulevinaan. Hetken siristeltyään silmiään, jotka näkivät vain kirjaimia ja rivejä, tyttö huomasi jonkin liikkuvan puun juurella.
"Piip", oravaa muistuttava otus sanoi ja painoi samalla nenäänsä tassullansa.
"Piip?" Kaisa toisti hiukan hämmästyneenä.
"Piip", otus toisti eleensä.
Kaisa naurahti lempeästi ja katseli söpöä otusta.
Eläin pudottautui neljälle jalalleen ja otti muutaman nopean loikan kohti tyttöä, mutta pysähtyi hiukan epäileväisenä parin metrin päähän tytöstä.
"Tule vain tänne. En minä pahaa tee", Kaisa sanoi ja viittoi otusta luokseen.
Otus rohkaisi itsensä ja hyppelehti Kaisan luokse. Se pysähtyi ihan tytön eteen, sanoi "piip" ja painoi omaa nenäänsä.
"Söpö", Kaisa sanoi nauraen, mutta ei uskaltanut ottaa pientä karvakasaa syliinsä. "Mikä sinun nimesi on?"
Otus nousi varovaisesti Kaisan syliin, ojensi tassunsa ja painoi tytön nenää hellästi, "piip".
"Ahaa. Sinä saat olla Piippi. Minä olen Kaisa. Hauska tavata neiti Piippi."
Kaisa tunsi jonkun kuumottavan tuskussaan. Tyttö pisti kätensä taskuunsa kummastuneena ja hänen sormensa tavoittivat jotain metallista - hänen isänsä vanhan taskukellon.
"Voi ei, kello on jo noin paljon!" tyttö parahti. Ruoka-aika oli mennyt jo tunteja sitten ja päivä oli muuttumassa illaksi. "Neiti Piippi, minun on mentävä. Äiti on varmasti vihainen, kun myöhästyn ruualta. En tajua miten aika kului näin nopeasti. Hei hei, minä menen nyt", Kaisa sanoi, pakkasi tavaransa ja lähti juoksien kotiiin.
Siitä huolimatta, että tyttö oli oikeasti eksynyt, hän löysi ihmeen helposti perille kotiinsa. Matka sujui kuin automaattisesti ja satumaisen helposti.
"Missä sinä olet ollut?" Äiti kysyi vihaisena.
"Olin metsässä retkellä. Anteeks--"
"Nyt heti syömään. Ruoka on jo kylmää. Joudun lämmittämään sen sinulle. Et sinä voi noin vain kadota ja olla pitämättä kiinni sovituista ajoista. Tyttönen, se ei vaan käy laatuunsa, anna olla viimenen kerta", äiti torui. "Sano nyt sinäkin jotain", äiti jatkoi sanoen Kaisan isälle.
"Juu, kyllä sinun pitäisi tulla sovittuina aikoina kotiin", isä sanoi lehden takaa. "Äiti on nähnyt vaivaa ruuan eteen ja sinuun pitäisi olla kotona ruoka-aikana."
Kaisa painoi päänsä, eikä sanononut sanaakaan.
Jälleen uusi aamu ja Kaisan suunnitelma oli jo luotu. Hän menisi jälleen eväidensä kanssa metsään lukemaan kirjaansa. Kaisa toivoi näkevänsä jälleen neiti Piipin, jonka hän näki edellisenäkin päivänä.
Kaisa astui metsään ja se tuntui jälleen olevan erilainen kuin aikaisemminkin, mutta kumma kyllä, tuo tuttu kivi ilmestyi hänen eteensä kuin tyhjästä. Kaisa kaivoi eväänsä esille ja avasi kirjansa. Hetken lukemisen jälkeen kuului tuttu ääni: "Piip."
"Neiti Piippi", Kaisa huudahti iloisena. "Sinä tulit."
"Piip", se vastasi.
"Tule syliin, niin silitän sinua", Kaisa sanoi hymy huulillaan.
Olento teki Kaisan haluamalla tavalla ja kipusi tytön syliin. Hetken siinä otettuaan vastaan silityksiä se hyppäsi pois ja nappasi Kaisan mekosta kiinni ja alkoi nykiä Kaisaa.
"Mitä? Haluatko viedä minut jonnekin?" Kaisa kysyi.
Olento nyökytti päätään vimmatusti.
"Okei", Kaisa sanoi ja pakkasi laukkuunsa eväät ja kirjansa.
Neiti Piippi johdatti Kaisaa pientä polkua pitkin yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään, kunnes tultiin pienelle aukiolle, joka kuhisi elämää. Siellä olivat kaikki metsäneläimet kerääntyneenä yhteen paikkaan ja puheensorina täytti aukion. Neiti Piippi veti Kaisan keskelle tuota eläinjoukkoa.
"Kas, tervehdys vieras", möreä ääni sanoi. "Minä oleln herra karhu, Omtsipom Mesikämmen nimeltäni. Kivaa kun tänne meille tulee vieraita."
"Juu todentotta, ihana saada vieraita meidän pieneen kaupunkiimme. Tervetuloa vaan tyttö. Minä olen meidän kettujen kettumaisin tapaus, Sfinx nimeltäni", kettu sanoi ja tarjosi tassuaan kätelläkseen Kaisaa.
Kaisa kätteli kettua ja katsoi valtavaa karhua. Ainoa sana jonka hän sai ulos suustaan oli "wau."
"Wau tosiaan. Harvoin saamme noin nättiä tyttöä meille kylään. Tämä on harvinainen tapaus. Meidän on järjestettävä juhlat!" Hilleri Hiipsander huudahti iloisena.
Ja niin juhlat pidettiin. Siellä oli juotavaa ja syötävää niin paljon kuin vain jaksoi syödä ja juoda. Kaisa jutteli monien eläinten kanssa ja sai paljon uusia ystäviä. Eläimet olivat todella innoissaan Kaisan saapumisesta ja kohtelivat tätä suurella kiltteydellä.
Ilmassa oli taikaa. Se täytti kaikkien noiden olentojan sydämet ja he kaikki nauttivat tästä taianomaisesta hetkestä.
Polttava tunne rikkoi keskustelun ja Kaisan nauru keskeytyi.
"Kello!" Kaisa huudahti hätääntyneenä ja kaivoi kellon takustaan.
Kaisan kello hohti punaisena ja sen viisarit näyttivät, että oli jo myöhäinen ilta.
"Minun pitää mennä ja kiireellä pitääkin", Kaisa sanoi hiukan hätääntyneenä.
"Jos kiireellä pitää mennä, niin sitten on vain yksi matkustamistapa ja se on karhun kyydissä", Omtsipom totesi ja laskeutui neljälle käpälälleen.
Kaisa hyppäsi kyytiin ja he viilettivät huimaa vauhia kohti metsänlaitaa ja Kaisan kotia.
"Pidäthän tiukasti kiinni?" Karhu kyseli aina välillä ja sai joka kerta Kaisalta myöntävän vastauksen.
Lopulta tuo parivaljakko päätyi metsänlaitaan.
"Kiitos kyydistä Omtsipom, toivottavasti näemme taas pian", Kaisa sanoi hymyillen karhulle.
"Kyllä vaan. Eipä kestä. Me olemme aina tuolla metsässä, sinun ei tarvitse kuin tulla luoksemme. Me olemme mielellämme sinun seurassasi, kyllä sinä sen verran mukava tyttönen olet."
Kaisa nyökkäsi ja säntäsi juoksuun kohti kotiaan.
"Missä ihmeessä sinä olet oikein ollut?" Äiti huusi ja nappasi repun Kaisan kädestä. "Kello on jo melkein yksi. Tämä ei ole mikään pikkutyttöjen aika liikkua ulkona. Missä sinä olet ollut?"
"Olin metsässä, siellä oli--"
"Metsässä yksiksesi tähän aikaan? Nyt huoneeseesi neiti. Iltapalaa ei tipu. Huoneeseesi, heti!" Äiti huusi raivoissaan.
Kaisa sulkeutui huoneeseensa surullisena. Hänellä oli ollut todella kivaa. Toki hän oli tullut myöhään kotiin, mutta kun hänellä oli vain ollut niin kivaa ja hän oli saanut paljon uusia ystäviä. Eikö äiti voisi kuunnella ja ymmärtää sen seikan.
Ei näköjään.
Seuraavana aamuna Kaisan äiti istuutui Kaisan sängylle ja tyttö heräsi siihen.
"Anteeksi kun huusin eilen, mutta sinun tarvitsee ymmärtää, että olimme huolissamme isän kanssa", äiti sanoi isän ilmestyessä ovelle.
"Et sinä saa tuolla tavalla kadota", äiti sanoi.
"Anteeksi. Ei ollut tarkoitus olla niin myöhään", Kaisa vastasi.
"Mutta sinä olit, etkä olisi saanut olla. Rangaistukseksi saat viikon kotiarestia ja sitten kun se on loppu, niin kotiintuloaikaasi aikaistetaan kahdella tunnilla. Selvä?"
"Kotiarestia? Mutta metsässä--"
"Suu poikki nyt. Kärsit rangaistuksesi, koska teit väärin. Nyt sinulla on aikaa miettiä tekosiasi", äiti sanoi ja nousi seisomaan. "Huudan sitten kun aamupala on valmista."
Kului muutamia päiviä. Kaisa oli yksin kotona hiukan murtuneena. Hän olisi niiin kovasti tahtonut mennä tapaamaan uusia ystäviään, mutta kotiarestin takia se ei onnistunut. Kaisaa harmitti kovasti.
"Piip", kuului ikkunan takaa ja Kaisa hypähti välittömästi sängylle polvillensa.
"Piip."
"Neiti Piippi ja Omtsipom ja kaikki muutkin!" Kaisa huudahti. "Ihana nähdä teitä."
"Tule metsään, meidän luokse", Omtsipom sanoi.
"En voi, minulla on kotiarestia."
"Mitä se sellainen kotiaresti on?" Sfinx kysyi.
"Se on semmoista, että joudun olemaan kotona neljän seinän sisällä, enkä saa lähteä minnekään. Se on rangaistus siitä kun olin niin myöhään ulkona", Kaisa sanoi.
"Sepä ikävää. Olisi ollut niin kivaa leikkiä metsässä kanssasi", Hiipsander sanoi.
"Ei sille nyt oikein voi mitään. Mutta kiitos tosi paljon kun tulitte moikkaamaan. Nyt jaksan innolla odottaa, että pääsen taas ulos, Kaisa sanoi iloisena leveä hymy kasvoillaan.
Sinä iltana Kaisa kävi hymyillen nukkumaan.
Isä ja äiti valvoivat vielä.
"Ainiin, tuo Kaisan eväsreppu", äiti muisti nähdessään repun.
Hän otti tyhjän eväsrasian kassista ja pisti sen pesuun. Kirjan hän pisti pöydälle. Kirja kuitenkin houkutti äitiä. Hän ei muistanut ostaneensa tuota kirjaa Kaisalle, joten Kaisa oli ostanut sen varmasti omilla rahoillaan. Kirjan kannessa koreili kultaisin kirjaimin "Tarinala". Äiti istui sohvalle ja avasi kirjan. Hetken luettueen hänen kasvonsa vääntyivät kauhun irvistykseen.
"Lue!" Äiti huudahti ja lykkäsi kirjan isän eteen.
Isä teki työtä käskettyä ja kun hän oli hetken lukenut hän sanoi: "Ei hyvänen aika sentään."
"Mitä ihmettä se meidän tyttö oikein lukee? Tämä on kauheaa tekstiä", äiti sanoi.
"No toden totta. Tätä kirjaa ei kyllä meidän tyttö lue. Pistä se jonnekin pois. Jonnekin piiloon", isä vastasi.
"No varmasti pistän ja keskustelen kyllä tästä asiasta vielä Kaisan kanssa. Tai voisimme keskustella yhdessä."
"Selvä. Keskustellaan huomenna kun tulen töistä."
Äiti nyökkäsi.
Isä palasi töistä. Hän parkkerasi auton talon pihalle. Juuri kun hän oli avaamassa kotioveaan, niin hänelle tuli omituinen tunne. Juuri sellainen tunne, että joku seisoo takanasi. Isä kääntyi ja näki edessään vanhan eukon - noidan - jonka mustat pitkät likaiset hiukset heiluivat hiukan tuulessa. Hiusten välistä pilkotti käärmeiden päitä. Noidan naama oli ruma kuin mikä ja se oli vääntynyt epäluonnolliseen virnistykseen. Noita piteli käsissään viikatetta, jonka puisen varren ympärille pitkät kynnet olivat kietoutuneet.
"Kasva", noita sanoi ja samassa maasta alkoi nousta piikkilankaa, joka kietoutui isän ympärille.
"Apua", isä yritti huutaa, mutta huuto tukahtui, kun pikkilankaa tunkeutui hänen suuhunsa. Jokaisella uloshengityksellä piikkilanka kietoutui yhtä tiukemmin ja tiukemmin isän ympärille, kunnes mies ei pystynyt enää hengittämään lainkaan. Piikkilanka laski elottoman ruumiin maahan.
"Avaudu", noita sanoi ja talon ulko-ovi avautui.
Heti noidan astuttua sisään taloon sinne nousi myrsky. Tavarat alkoivat lennellä pitkin ja poikin huoneita, eikä mikään pysynyt enää järjestyksessä - ja koko talo tärisi.
Äiti säntäsi olohuoneeseen hädissään.
"Mitä täällä oikein tapahtuu", hän huusi hädisssään.
Viikate katkaisi naisen, eikä hän enää koskaan puhunut mitään.
Noita katseli hetken ympärilleen ja huomasi sitten Kaisan huoneen.
"Kaisaa, Kaisaa, tyttökulta, missä olet, Kaisaa", noita rääkkyi epäluonnollisellä äänellään. "Ystäväsi ovat tulleet kylään."
Ja niin tosiaan olivat tulleet. Siellä olivat kaikki Kaisan kaverit, mutta ne olivat likaisia, saastan peittämiä ja niiden kasvot olivat vääntyneet omituiseen virnistykseen. Jokin oli tehnyt noista Kaisan ystävistä, kilteistä eläimistä, jotain aivan muuta. Jotain todella muuta.
Kaisa oli sängyn alla piilossa, mutta eipä tuo piilo paljon auttanut, kun Omtsipom heitti sängyn pois Kaisan päältä ja murahti sairaalla tavalla.
"Pliip", neiti Piippi sanoi ja repi silmän päästänsä.
Omtsipom tarrasi Kaisan päästä kiinni ja nosti tämän ilmaan.
"Ei, ei", Kaisa huusi. "Päästä irti. Älä tee minulle mitään. Mitä teille on tapahtunut? Mehän olimme ystäviä."
Kaisan huuto vaimeni kun Omtsipom alkoi rieputella pikkutyttöä päästä. Kuului pieni rusahdus kun tytön niskat katkesivat ja veltto ruumis heitettiin nurkkaan.
"Hahahahahaha", noita nauroi sairasta nauruaan.
Tarinala oli lattialla. Kultaisin reunuksin ja kirjaimin koristeltu kirja vailla lukijaa, vailla omistajaa. Kirja oli yksin, täynnä tuhansia tarinoita, joita kukaan ei ollut lukemassa. Joita kukaan ei ollut luomassa.
---
KORRUPTIO: SATUMAAILMA
(Niko Silander)
(22.9.2004 - 25.3.2007 - v1.01)
Kaisa oli yhdeksänvuotias ja hänen kesälomansa oli alkanut kaksi päivää sitten. Kaksi ensimmäistä lomapäivää hän oli viettänyt nauttien siitä, ettei hänen tarvitsisi nousta aamulla aikaisin ja raahautua puolinukuksissa kouluun. Tyttö oli vain makoillut päivät pitkät kotitalonsa takapihalla katsellen pilvien lipumista taivaalla. Välillä tyttö oli käynyt hakemassa mehua janojuomakseen ja jatkanut sitten uuden harrastuksensa parissa, jota koulu ei päässyt nyt häiritsemään.
Kolmantena lomapäivänä Kaisa päätti tehdä jotain muutakin kuin vain hörppiä mehua ja katsella pilviä. Tänään luvassa oli tutkimusmatka metsään, mikä avautui vähän matkan päästä takapihalta. Tyttö pakkasi kassiinsa mehua ja keksejä, ne saisivat toimia matkaeväinä, eihän sitä koskaan tiennyt kuinka kauan tuon matka kestäisi.
Kaisa pysähtyi metsänreunaan ja jäi tarkastelemaan kuinka isoja puut olivat. Ne näyttivät kauempaa paljon pienemmiltä, mutta kun niiden viereen tuli seisomaan, sitä tajusi kuinka valtavia nuo puut oikeasti olivat. Tyttö tunsi pelon kutittelevan mahassaan, mutta ei antanut moisen pienen tuntemuksen häiritä matkaansa.
Kaisa astui metsään.
Metsä oli pimeämpi ja synkempi mitä Kaisa oli osannut kuvitella. Toki hän tiesi, ettei metsässä olisi niin valoisaa, koska valo ei päässyt helposti paksujen oksistojen läpi, mutta pimeys yllätti silti tytön. Metsästä kuului monia omituisia - ja jopa pelottavia - ääniä ja se tuntui kuhisevan elämää.
Hetken matkattuaan Kaisa huomasi ison litteän kiven ja hän päätti evästää sen päällä, paistoihan kivelle juuri sopivasti aurinkokin. Tyttö tyhjensi eväslaukkunsa sisällön pienelle punavalkoiselle liinalle. Keksiä mutustaessa ja mehua juodessa tyttö katseli ympärilleen ja ihaili metsän kauneutta. Synkkä metsä näytti toisen puolen itsestään, satumaisen kauneuden.
"Piip."
Keksit loppuivat. Kaisa harmitteli, että oli ottanut keksejä niin vähän mukaan, mutta samalla hän myös päätti, että tulisi huomenna uudestaan metsään, mutta varustautuisi paremmilla eväillä.
"Piip."
Mehu loppui ja Kaisa päätti lähteä suuntaamaan kotia kohden.
"Piip."
Seuraava aamu valkeni ja Kaisa toisti samat toimet kuin edellisenäkin aamuna. Tällä kertaa hän pakkasi keksien ja mehun lisäksi ison voileivän ja suosikkikirjansa mukaansa. Kaisi viettäisi metsässä koko aamupäivän ja tulisi kotiin vasta, kun äidin laittama ruoka olisi valmista. Jotta hän tietäisi tulla oikeaan aikaan kotiin, hän päätti ottaa isänsä taskukellon mukaan.
Kaisa kulki samaa reittiä kuin viimeeksi, mutta hän säikähti eksyneensä nähdessään edessään puron, jota ei siinä vielä eilen ollut. Kaisa yritti kovasti muistella muistiko hän väärin, mutta hän oli varma, ettei puro ollut siinä eilen. Muuten metsä näytti kyllä tutulta ja reitin oli pakko olla sama. Kaisa päätti jatkaa matkaansa ja hän kääntyisi sitten takaisin jos vaikuttaisi siltä, ettei reitti ei ole eilinen.
Pian tyttö tajusi eksyneensä. Kaisa tuhahti ja istahti ison puun juurelle.
"Voihan katin viiksen minun kanssani", tyttö mutisi ja kaivoi kirjansa esille, mihin hän uppoutui.
Hetken luettuaan kirjaa tyttö nousi ylös ja päätti lähteä takaisin. Hän voisi syödä eväänsä vaikka takapihan puukeinussa. Kaisaa harmitti kovasti, ettei hän ollut löytänyt sitä kivaa paikkaa, jossa eilen oli viettänyt aikaa. Hän olisi niin kovasti tahtonut makoilla sileällä kivellä, syödä eväitään ja lukea suosikkikirjaansa.
Kaisan paluumatka katkesi kuitenkin äkisti tytön huomatessa eilisen kiven. Se oli aivan varmasti väärässä paikassa. Eilen se ei ollut tuossa. Tyttö ei kuitenkaan antanut moisen ajatuksen vaivata itseään vaan juoksi äkkiä kiven luokse, kuin peläten sen katoavan.
"Piip."
Tyttö teki samoin kuin eilen; tyhjensä eväslaukkunsa punavalkoiselle liinalle - sitten hän syventyi kirjaansa, hukkui toiseen maailmaan, johon tuo taianomainen nide hänet vangitsi.
"Piip."
Tyttö hätkähti. Aivan kuin hän olisi kuullut jonkin äänen aivan läheltään. Kaisa katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään. Metsästä kuului ääniä, mutta ei mitään normaalista poikkeavaa. Tyttö katsoi kelloa ja huomasi, että hänellä oli vielä aikaa vaikka kuinka paljon, joten hän palasi kirjansa pariin.
"Piip."
Kaisa sulki kirjansa ja nousi istumaan. Hän suuntasi katseensa erään puun juurelle, josta ääni oli tulevinaan. Hetken siristeltyään silmiään, jotka näkivät vain kirjaimia ja rivejä, tyttö huomasi jonkin liikkuvan puun juurella.
"Piip", oravaa muistuttava otus sanoi ja painoi samalla nenäänsä tassullansa.
"Piip?" Kaisa toisti hiukan hämmästyneenä.
"Piip", otus toisti eleensä.
Kaisa naurahti lempeästi ja katseli söpöä otusta.
Eläin pudottautui neljälle jalalleen ja otti muutaman nopean loikan kohti tyttöä, mutta pysähtyi hiukan epäileväisenä parin metrin päähän tytöstä.
"Tule vain tänne. En minä pahaa tee", Kaisa sanoi ja viittoi otusta luokseen.
Otus rohkaisi itsensä ja hyppelehti Kaisan luokse. Se pysähtyi ihan tytön eteen, sanoi "piip" ja painoi omaa nenäänsä.
"Söpö", Kaisa sanoi nauraen, mutta ei uskaltanut ottaa pientä karvakasaa syliinsä. "Mikä sinun nimesi on?"
Otus nousi varovaisesti Kaisan syliin, ojensi tassunsa ja painoi tytön nenää hellästi, "piip".
"Ahaa. Sinä saat olla Piippi. Minä olen Kaisa. Hauska tavata neiti Piippi."
Kaisa tunsi jonkun kuumottavan tuskussaan. Tyttö pisti kätensä taskuunsa kummastuneena ja hänen sormensa tavoittivat jotain metallista - hänen isänsä vanhan taskukellon.
"Voi ei, kello on jo noin paljon!" tyttö parahti. Ruoka-aika oli mennyt jo tunteja sitten ja päivä oli muuttumassa illaksi. "Neiti Piippi, minun on mentävä. Äiti on varmasti vihainen, kun myöhästyn ruualta. En tajua miten aika kului näin nopeasti. Hei hei, minä menen nyt", Kaisa sanoi, pakkasi tavaransa ja lähti juoksien kotiiin.
Siitä huolimatta, että tyttö oli oikeasti eksynyt, hän löysi ihmeen helposti perille kotiinsa. Matka sujui kuin automaattisesti ja satumaisen helposti.
"Missä sinä olet ollut?" Äiti kysyi vihaisena.
"Olin metsässä retkellä. Anteeks--"
"Nyt heti syömään. Ruoka on jo kylmää. Joudun lämmittämään sen sinulle. Et sinä voi noin vain kadota ja olla pitämättä kiinni sovituista ajoista. Tyttönen, se ei vaan käy laatuunsa, anna olla viimenen kerta", äiti torui. "Sano nyt sinäkin jotain", äiti jatkoi sanoen Kaisan isälle.
"Juu, kyllä sinun pitäisi tulla sovittuina aikoina kotiin", isä sanoi lehden takaa. "Äiti on nähnyt vaivaa ruuan eteen ja sinuun pitäisi olla kotona ruoka-aikana."
Kaisa painoi päänsä, eikä sanononut sanaakaan.
Jälleen uusi aamu ja Kaisan suunnitelma oli jo luotu. Hän menisi jälleen eväidensä kanssa metsään lukemaan kirjaansa. Kaisa toivoi näkevänsä jälleen neiti Piipin, jonka hän näki edellisenäkin päivänä.
Kaisa astui metsään ja se tuntui jälleen olevan erilainen kuin aikaisemminkin, mutta kumma kyllä, tuo tuttu kivi ilmestyi hänen eteensä kuin tyhjästä. Kaisa kaivoi eväänsä esille ja avasi kirjansa. Hetken lukemisen jälkeen kuului tuttu ääni: "Piip."
"Neiti Piippi", Kaisa huudahti iloisena. "Sinä tulit."
"Piip", se vastasi.
"Tule syliin, niin silitän sinua", Kaisa sanoi hymy huulillaan.
Olento teki Kaisan haluamalla tavalla ja kipusi tytön syliin. Hetken siinä otettuaan vastaan silityksiä se hyppäsi pois ja nappasi Kaisan mekosta kiinni ja alkoi nykiä Kaisaa.
"Mitä? Haluatko viedä minut jonnekin?" Kaisa kysyi.
Olento nyökytti päätään vimmatusti.
"Okei", Kaisa sanoi ja pakkasi laukkuunsa eväät ja kirjansa.
Neiti Piippi johdatti Kaisaa pientä polkua pitkin yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään, kunnes tultiin pienelle aukiolle, joka kuhisi elämää. Siellä olivat kaikki metsäneläimet kerääntyneenä yhteen paikkaan ja puheensorina täytti aukion. Neiti Piippi veti Kaisan keskelle tuota eläinjoukkoa.
"Kas, tervehdys vieras", möreä ääni sanoi. "Minä oleln herra karhu, Omtsipom Mesikämmen nimeltäni. Kivaa kun tänne meille tulee vieraita."
"Juu todentotta, ihana saada vieraita meidän pieneen kaupunkiimme. Tervetuloa vaan tyttö. Minä olen meidän kettujen kettumaisin tapaus, Sfinx nimeltäni", kettu sanoi ja tarjosi tassuaan kätelläkseen Kaisaa.
Kaisa kätteli kettua ja katsoi valtavaa karhua. Ainoa sana jonka hän sai ulos suustaan oli "wau."
"Wau tosiaan. Harvoin saamme noin nättiä tyttöä meille kylään. Tämä on harvinainen tapaus. Meidän on järjestettävä juhlat!" Hilleri Hiipsander huudahti iloisena.
Ja niin juhlat pidettiin. Siellä oli juotavaa ja syötävää niin paljon kuin vain jaksoi syödä ja juoda. Kaisa jutteli monien eläinten kanssa ja sai paljon uusia ystäviä. Eläimet olivat todella innoissaan Kaisan saapumisesta ja kohtelivat tätä suurella kiltteydellä.
Ilmassa oli taikaa. Se täytti kaikkien noiden olentojan sydämet ja he kaikki nauttivat tästä taianomaisesta hetkestä.
Polttava tunne rikkoi keskustelun ja Kaisan nauru keskeytyi.
"Kello!" Kaisa huudahti hätääntyneenä ja kaivoi kellon takustaan.
Kaisan kello hohti punaisena ja sen viisarit näyttivät, että oli jo myöhäinen ilta.
"Minun pitää mennä ja kiireellä pitääkin", Kaisa sanoi hiukan hätääntyneenä.
"Jos kiireellä pitää mennä, niin sitten on vain yksi matkustamistapa ja se on karhun kyydissä", Omtsipom totesi ja laskeutui neljälle käpälälleen.
Kaisa hyppäsi kyytiin ja he viilettivät huimaa vauhia kohti metsänlaitaa ja Kaisan kotia.
"Pidäthän tiukasti kiinni?" Karhu kyseli aina välillä ja sai joka kerta Kaisalta myöntävän vastauksen.
Lopulta tuo parivaljakko päätyi metsänlaitaan.
"Kiitos kyydistä Omtsipom, toivottavasti näemme taas pian", Kaisa sanoi hymyillen karhulle.
"Kyllä vaan. Eipä kestä. Me olemme aina tuolla metsässä, sinun ei tarvitse kuin tulla luoksemme. Me olemme mielellämme sinun seurassasi, kyllä sinä sen verran mukava tyttönen olet."
Kaisa nyökkäsi ja säntäsi juoksuun kohti kotiaan.
"Missä ihmeessä sinä olet oikein ollut?" Äiti huusi ja nappasi repun Kaisan kädestä. "Kello on jo melkein yksi. Tämä ei ole mikään pikkutyttöjen aika liikkua ulkona. Missä sinä olet ollut?"
"Olin metsässä, siellä oli--"
"Metsässä yksiksesi tähän aikaan? Nyt huoneeseesi neiti. Iltapalaa ei tipu. Huoneeseesi, heti!" Äiti huusi raivoissaan.
Kaisa sulkeutui huoneeseensa surullisena. Hänellä oli ollut todella kivaa. Toki hän oli tullut myöhään kotiin, mutta kun hänellä oli vain ollut niin kivaa ja hän oli saanut paljon uusia ystäviä. Eikö äiti voisi kuunnella ja ymmärtää sen seikan.
Ei näköjään.
Seuraavana aamuna Kaisan äiti istuutui Kaisan sängylle ja tyttö heräsi siihen.
"Anteeksi kun huusin eilen, mutta sinun tarvitsee ymmärtää, että olimme huolissamme isän kanssa", äiti sanoi isän ilmestyessä ovelle.
"Et sinä saa tuolla tavalla kadota", äiti sanoi.
"Anteeksi. Ei ollut tarkoitus olla niin myöhään", Kaisa vastasi.
"Mutta sinä olit, etkä olisi saanut olla. Rangaistukseksi saat viikon kotiarestia ja sitten kun se on loppu, niin kotiintuloaikaasi aikaistetaan kahdella tunnilla. Selvä?"
"Kotiarestia? Mutta metsässä--"
"Suu poikki nyt. Kärsit rangaistuksesi, koska teit väärin. Nyt sinulla on aikaa miettiä tekosiasi", äiti sanoi ja nousi seisomaan. "Huudan sitten kun aamupala on valmista."
Kului muutamia päiviä. Kaisa oli yksin kotona hiukan murtuneena. Hän olisi niiin kovasti tahtonut mennä tapaamaan uusia ystäviään, mutta kotiarestin takia se ei onnistunut. Kaisaa harmitti kovasti.
"Piip", kuului ikkunan takaa ja Kaisa hypähti välittömästi sängylle polvillensa.
"Piip."
"Neiti Piippi ja Omtsipom ja kaikki muutkin!" Kaisa huudahti. "Ihana nähdä teitä."
"Tule metsään, meidän luokse", Omtsipom sanoi.
"En voi, minulla on kotiarestia."
"Mitä se sellainen kotiaresti on?" Sfinx kysyi.
"Se on semmoista, että joudun olemaan kotona neljän seinän sisällä, enkä saa lähteä minnekään. Se on rangaistus siitä kun olin niin myöhään ulkona", Kaisa sanoi.
"Sepä ikävää. Olisi ollut niin kivaa leikkiä metsässä kanssasi", Hiipsander sanoi.
"Ei sille nyt oikein voi mitään. Mutta kiitos tosi paljon kun tulitte moikkaamaan. Nyt jaksan innolla odottaa, että pääsen taas ulos, Kaisa sanoi iloisena leveä hymy kasvoillaan.
Sinä iltana Kaisa kävi hymyillen nukkumaan.
Isä ja äiti valvoivat vielä.
"Ainiin, tuo Kaisan eväsreppu", äiti muisti nähdessään repun.
Hän otti tyhjän eväsrasian kassista ja pisti sen pesuun. Kirjan hän pisti pöydälle. Kirja kuitenkin houkutti äitiä. Hän ei muistanut ostaneensa tuota kirjaa Kaisalle, joten Kaisa oli ostanut sen varmasti omilla rahoillaan. Kirjan kannessa koreili kultaisin kirjaimin "Tarinala". Äiti istui sohvalle ja avasi kirjan. Hetken luettueen hänen kasvonsa vääntyivät kauhun irvistykseen.
"Lue!" Äiti huudahti ja lykkäsi kirjan isän eteen.
Isä teki työtä käskettyä ja kun hän oli hetken lukenut hän sanoi: "Ei hyvänen aika sentään."
"Mitä ihmettä se meidän tyttö oikein lukee? Tämä on kauheaa tekstiä", äiti sanoi.
"No toden totta. Tätä kirjaa ei kyllä meidän tyttö lue. Pistä se jonnekin pois. Jonnekin piiloon", isä vastasi.
"No varmasti pistän ja keskustelen kyllä tästä asiasta vielä Kaisan kanssa. Tai voisimme keskustella yhdessä."
"Selvä. Keskustellaan huomenna kun tulen töistä."
Äiti nyökkäsi.
Isä palasi töistä. Hän parkkerasi auton talon pihalle. Juuri kun hän oli avaamassa kotioveaan, niin hänelle tuli omituinen tunne. Juuri sellainen tunne, että joku seisoo takanasi. Isä kääntyi ja näki edessään vanhan eukon - noidan - jonka mustat pitkät likaiset hiukset heiluivat hiukan tuulessa. Hiusten välistä pilkotti käärmeiden päitä. Noidan naama oli ruma kuin mikä ja se oli vääntynyt epäluonnolliseen virnistykseen. Noita piteli käsissään viikatetta, jonka puisen varren ympärille pitkät kynnet olivat kietoutuneet.
"Kasva", noita sanoi ja samassa maasta alkoi nousta piikkilankaa, joka kietoutui isän ympärille.
"Apua", isä yritti huutaa, mutta huuto tukahtui, kun pikkilankaa tunkeutui hänen suuhunsa. Jokaisella uloshengityksellä piikkilanka kietoutui yhtä tiukemmin ja tiukemmin isän ympärille, kunnes mies ei pystynyt enää hengittämään lainkaan. Piikkilanka laski elottoman ruumiin maahan.
"Avaudu", noita sanoi ja talon ulko-ovi avautui.
Heti noidan astuttua sisään taloon sinne nousi myrsky. Tavarat alkoivat lennellä pitkin ja poikin huoneita, eikä mikään pysynyt enää järjestyksessä - ja koko talo tärisi.
Äiti säntäsi olohuoneeseen hädissään.
"Mitä täällä oikein tapahtuu", hän huusi hädisssään.
Viikate katkaisi naisen, eikä hän enää koskaan puhunut mitään.
Noita katseli hetken ympärilleen ja huomasi sitten Kaisan huoneen.
"Kaisaa, Kaisaa, tyttökulta, missä olet, Kaisaa", noita rääkkyi epäluonnollisellä äänellään. "Ystäväsi ovat tulleet kylään."
Ja niin tosiaan olivat tulleet. Siellä olivat kaikki Kaisan kaverit, mutta ne olivat likaisia, saastan peittämiä ja niiden kasvot olivat vääntyneet omituiseen virnistykseen. Jokin oli tehnyt noista Kaisan ystävistä, kilteistä eläimistä, jotain aivan muuta. Jotain todella muuta.
Kaisa oli sängyn alla piilossa, mutta eipä tuo piilo paljon auttanut, kun Omtsipom heitti sängyn pois Kaisan päältä ja murahti sairaalla tavalla.
"Pliip", neiti Piippi sanoi ja repi silmän päästänsä.
Omtsipom tarrasi Kaisan päästä kiinni ja nosti tämän ilmaan.
"Ei, ei", Kaisa huusi. "Päästä irti. Älä tee minulle mitään. Mitä teille on tapahtunut? Mehän olimme ystäviä."
Kaisan huuto vaimeni kun Omtsipom alkoi rieputella pikkutyttöä päästä. Kuului pieni rusahdus kun tytön niskat katkesivat ja veltto ruumis heitettiin nurkkaan.
"Hahahahahaha", noita nauroi sairasta nauruaan.
Tarinala oli lattialla. Kultaisin reunuksin ja kirjaimin koristeltu kirja vailla lukijaa, vailla omistajaa. Kirja oli yksin, täynnä tuhansia tarinoita, joita kukaan ei ollut lukemassa. Joita kukaan ei ollut luomassa.