Voltaire: Candide (Huhtikuun -07 Kuukauden Kirja)

[Noirre]

Suhteellisen suurella hyväksynnällä valittiin huhtikuun Kuukauden Kirjaksi Voltairen "Candide". Julistan keskustelun avatuksi laiskasti lainaamalla takakansitekstin ja toivon, että sen perusteella uudetkin ihmiset intoutuvat kirjan lukemaan:


Suuri valistusfilosofi Voltaire kirjoitti ikivihreän satiirisen romaaninsa CANDIDE kypsinä vuosinaan, jolloin hänen oma näkemyksensä elämästä oli jo kiteytynyt. ROmaanin vilpitön ja naiivi sankari harhailee ympäri maailmaa aina Amerikkaa ja Eldoradon kultamaata myöten ja kohtaa matkoillaan kaiken pahan, mikä siihen aikaan ihmistä saattoi kohdata. Hänen sinisilmäinen optimisminsa ei silti ota murentuakseen, vaan muuntuu uskoksi työn siunauksellisuuteen.

CANDIDESSA Voltaire antaa reippaita sivalluksia melkein kaikille aikansa ilmiöille. Me taas voimme tätä lähes kaksi ja puoli sataa vuotta vanhaa reimastuttavaa satiiria lukiessamme todeta, että vähän on maailma muuttunut, ihminen ei nimeksikään.
"...yhä nauttii Voltairen gallialaisen kirkkaasta ilmaisusta, siitä suorastan läpikuultavan kirkkaasta vuori-ilmasta, jossa hänen lauseensa hengittävät".
-Kauko Kula, Opettajain lehti

Kirjan Candide-hahmo on siis oivallinen tyyppiesimerkki läpikotaisin kiltistä ihmisestä, jonka avulla pahaa maailmaa peilataan. Kirjallisuudessa klassiko-hahmo, etten sanoisi.

[Mazkaline]

Julistan keskustelun avatuksi laiskasti lainaamalla takakansitekstin

Näin oletamme että myöskin keskustella saa.
Ensinnäkin, mikäli kirjaa kuvatessaan voi käyttää virkettä "1700-luvulla se poltettiin roviolla", se saa jo katu-uskottavuutta aikaiseksi.
Toisekseen, Candiden tarinalla on erikoinen vaikutus ihmisiin, pelkästään kirjan kantaminen repussa saa jänniä asioita tapahtumaan. Vaikkei minua olekaan vielä sataa kertaa sivallettu jalkapohjiin enkä ole soutanut kaleereissa, olen tavannut tuttuja ihmisiä oudoissa paikoissa, ajautunut katsomaan teatterinäytöksen kenraalin, jutellut kahden tuntemattoman naisen kanssa kahtena eri yönä tuntemattomasta syystä, pyykännyt, lohduttanut kahta itkevää tyttöä ja kääntänyt kirjan viimeisen sivun tänä iltapäivänä.

Mutta niin, takaisin kirjaan.
Yhdellä tapaa ihailen kirjoitusta, viisauksia, mietteitä ja huumoriin piilotettua viisautta. Myös monta kertaa lukiessa ihmettelin kuinka lyhyeen pätkään tekstiä sai niin paljon asioita mahtumaan.
Candide summaa hyvin seikkailunsa varrella kaikki virheet mitä ihminen voi tehdä elämässään ja kaikki unelmat minkä puolesta taistellaan, mutta jotka paljastuvat saavutettaessa kalpeiksi varjoiksi siitä, mitä niiden eteen on tehty.

Pidin kirjasta ja sanomasta. Tulee nöyrä olo kun lukee 300 vuoden takaisista oloista ja vertaa omaan pieneen angstaamiseensa.

[Gabriel]

Sain sen toissapäivänä loppuun, joten jotain täytyy tulla sanomaan. Minusta se ei ollut mitenkään ihmeellinen. Tietenkin ymmärrän, miksi se kirja on niin arvostettu: se sanoi rohkeita asioita oikeaan aikaan. Kirjalliset ansiot eivät kuitenkaan ole häävit. Sitä en ymmärrä, miten Candidesta on tullut kirjallisuuden kuolemattomia hahmoja, koska hän ei edes ollut kunnon hahmo. Lukuun ottamatta sinisilmäisyyttä ja palavaa rakastuneisuutta Candidella ei ollut persoonaa. Hän oli ainoastaan Voltairen työkalu, jolla satiroida satiroitavaa (minähän keksin verbejä), eikä tätä edes yritetty peitellä, mielestäni.

Itse satiiri sitten, niin no niin. En oikein löytänyt pointtia. Vertailin Candidea mielessäni koko ajan Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan, koska sekin on pessimististä kirjallisuutta, mutta Huxleyn kirjassa on monia teemoja ja ongelmia, joita käsitellään rakentavasti. Se on yhteiskunnallinen varoitus. Candidesta en löytänyt muuta sanomaa kuin "yhteiskunta on perseestä, omaisuus on perseestä, ihmiset ovat perseestä, lojaaliutta ei ole vaan kaikki petkuttavat, mitään hyvää ei ole eikä sille voi mitään, joten turha edes yrittää". Lopussa ihan oikeasti ärsyynnyin Voltairen esittäessä ratkaisuksi luterilaista työmoraalia. "Et voi olla ikinä onnellinen, mutta jos teet ahkerasti työtä niin elämäsi voi olla parhaimmillaan siedettävää." Jos tuohon kiteytyy Voltairen kypsinä vuosina kiteytynyt näkemys elämästä, se on sanonko mistä. :blah:

Tietenkin on aina mahdollista, että tällaista reaktiota Voltaire todellisuudessa tavoittelikin ja kävelin juuri hänen ansaansa. Siinä tapauksessa hän saa nauraa haudassaan ja minä olen valmis myöntämään että joo, menin lankaan. Jos kirjan päätarkoitus kuitenkin edes olisi ansa ja lukijan petkuttaminen, niin sekään ei ole kirjallisesti kovin hääviä.

Vähän mietityttää sanoa tätä kaikkea (klassikoistahan täytyy tykätä aina, muuten on tyhmä), mutta ihan oikeasti en saanut tästä mitään enempää irti. Luin kirjan ja ainoa mitä näin oli kyyninen vouhkaaminen asioiden parantumattoman huonosta tilasta. En pysty olemaan samaa mieltä edes sen kanssa, että maailma on noilta ajoilta muuttunut vähän ja ihminen ei ollenkaan. Jokainen pitää edes jostain, olkoon vaikka kalliisiin turhuuksiin turtunut aristokraatti.

Voi myös olla, että kirjan pointti oli ihmisluonnolle ominainen tekopyhyys ja kaksinaamaisuus sekä yksinkertaisesti se, että mikään ei ole niin nättiä kuin meidän halutaan ajattelevan. Siinä tapauksessa kirjalla ei vain ollut minulle mitään tarjottavaa, koska tuon olen tajunnut jo ajat sitten ja etsin Candidesta jotain uutta, mitä siinä ei vain ollut.

[Physe]

Olen oikeastaan melko samoilla linjoilla kaapin kanssa. Kirja ei tarjonnut juurikaan mitään uutta. Tuo Justine toi sentään uusia näkemyksiä ja oli sen takia oikeastaan ihan miellyttävä lukuelämys, mutta Candide ei tuonut minulle mitään uutta. Viihteellisyyskin jäi hieman vähemmälle, kun en vain löytänyt kirjasta sitä jotakin. Sinisalo oli hyvä, De Sade oli ihan jees, mutta jaa-a, Voltaire ei tavoittanut minussa sitä jotakin. Kerronta siitä kuinka Candide joutui Eldoradoon oli kovin yksipuolista "tämä on täydellinen paikka, mutta kappas, minuapa huvittaisi lähteä pois. Kaikki on ihanaa ja täydellistä ja lampaatkin ovat punaisia :lovetus: ", oli lähinnä tylsistyttävää. Odotin edes että ne heitettäisiin johonkin järveen uhreiksi jumalille. Oikeasti. :murjotus:

Positiivista oli että tavoitin kirjasta jopa jotain pieniä humoristisia kohtia. Tai minä ajattelin niitä huumorilla, en tiedä miten syvällisesti Voltaire oli asiaa ajatellut. :)

"--palkinto myönnettiin eräälle pohjoismaalaiselle oppineelle, joka todisti kaavalla A plus B miinus C jaettuna Z:lla, että lampaan täytyi olla punainen ja kuolla lampaansyyhyyn".

Mutte en kyllä varmaan suosittelisi eteenpäni. Sinisaloa suosittelinkin, kukaan muu ei varmaan olisi Sadea suostunut lukemaan ja öö, tämä nyt jäi aika vaisuksi.

[Luni]

Candidesta en löytänyt muuta sanomaa kuin "yhteiskunta on perseestä, omaisuus on perseestä, ihmiset ovat perseestä, lojaaliutta ei ole vaan kaikki petkuttavat, mitään hyvää ei ole eikä sille voi mitään, joten turha edes yrittää". Lopussa ihan oikeasti ärsyynnyin Voltairen esittäessä ratkaisuksi luterilaista työmoraalia. "Et voi olla ikinä onnellinen, mutta jos teet ahkerasti työtä niin elämäsi voi olla parhaimmillaan siedettävää." Jos tuohon kiteytyy Voltairen kypsinä vuosina kiteytynyt näkemys elämästä, se on sanonko mistä.Koin koko Voltairen sanoman aivan eri tavalla. Minusta se painotti enemmän sitä, kuinka ihminen on oman onnesa seppä ja elämästä saa vaikka kuinka surkeaa ja vaikeaa kun sen näkee siinä valossa. Lainauks "Jos löytyy yksi ainoa, joka ei ole usein kironnut elämäänsä, ei ole monesti otaksunut olevansa onnettomin kaikista ihmisista, heittäkää minut mereen pää edellä", tiivistää aika hyvin sen, minkä ymmärsin kirjan sanomaksi. Ihmiset eivät ole tyytyväisiä ovat asiat sitten hyvin tai huonosti ja ainoa joka pitää synkkyyden loitolla on se, että ei jätä itselleen aikaa ajatella. Sitä Voltaire minusta vaikutti kritisoivan (ja nimenomaan kritisoivan, ei minusta hetkeäkään tuntunut, että se olisi tuon sanoman puolesta liputtanut).

Soppaan oltiin heitetty sekoittamaan yksi auttamaton optimisti, Candide, ja yksi rasittava pessimisti, Martin, sekä korostettu sitä, kuinka kummallakaan ei mene hyvin joko liian suuren tai liian vähäisen luottamuksen takia kanssaeläjiä kohtaan. Tulkitsin sen jotakuinkin niin, että Voltaire kuvasi realistisen todellisuuden hahmottamisen vaikeutta - ja kritisoi myös ylianalyyttisyyttä, kuten tuossa Physen lainauksessa (vaikutti muutenkin kyllä siltä kuin herraa vähän nakertaisi tieteiden nousu) - ja sitä millaisia ovat sen seuraukset. Toki koko kirja oli kärjistetty, jotta juttu menisi paremmin kaaliin mutta jotakuinkin noin sen tajusin.

En tiedä onko Voltaire oikeasti halunnut sanoa noin vai ovatko Kaapin ja Physen tulkinnat lähempänä, mutta minä tulkitsen sen erittäin mielelläni näin ihan vaan siksi, että olisi tosi hauskaa että jonkun yleisesti arvossa pidetyn valitsusfilosofin vuosien saatossa muovautuva maailmankuva vastaisi omaani! ;D Minusta Candide oli oikeastaan aika hauska pieni välipala tähän väliin enkä pitänyt sitä huonona lainkaan, joskaan en mitenkään erityisen hyvänäkään.

Niin ja tämä aiheutti myös ihan kohtalaisen repeämisen. Heti kun Candiden kaunis, kalpea ja lihava nainen oli vähän ruskettunut ja rypyttynyt, hänen muka niin palava rakkautensa tähän hiipui täysin eikä se tuntenut pienintäkään kiinnostusta! Miehet. *ranneliike*

[Gabriel]

Koin koko Voltairen sanoman aivan eri tavalla. Minusta se painotti enemmän sitä, kuinka ihminen on oman onnesa seppä ja elämästä saa vaikka kuinka surkeaa ja vaikeaa kun sen näkee siinä valossa. Lainauks "Jos löytyy yksi ainoa, joka ei ole usein kironnut elämäänsä, ei ole monesti otaksunut olevansa onnettomin kaikista ihmisista, heittäkää minut mereen pää edellä", tiivistää aika hyvin sen, minkä ymmärsin kirjan sanomaksi. Ihmiset eivät ole tyytyväisiä ovat asiat sitten hyvin tai huonosti ja ainoa joka pitää synkkyyden loitolla on se, että ei jätä itselleen aikaa ajatella. Sitä Voltaire minusta vaikutti kritisoivan (ja nimenomaan kritisoivan, ei minusta hetkeäkään tuntunut, että se olisi tuon sanoman puolesta liputtanut).
Eli Voltairen kritiikki kohdistuisikin siihen, kuinka ihmiset itse aiheuttavat pahan olonsa ajattelemalla sitä, mitä heillä ei ole, ja unohtaen sen, mikä heillä on (olettaen tietysti, että heidän elämässään on hyviä asioita, mitä monilla sentään silloinkin taisi olla)? On myönnettävä, että tuosta näkökulmasta katsottuna koko kirja kääntyy päälaelleen. Oletin nimittäin jotenkin automaattisesti Voltairen liputtavan negatiivisuuden eikä positiivisuuden puolesta, luultavasti sen takia, koska kirja on satiiri. Tällä on puolestaan tekemistä sen kanssa, että yleensä kun olen törmännyt ihmisiin, jotka jakavat kritiikkiä, he ovat olleet sillä tasolla, jolla maailma nähdään vain huonona ja kaikki ilot itsepetoksena ja hyvät asiat valheena.

Olisihan minun pitänyt arvata, että tunnettu valistusajan filosofi oli huomattavasti kokeneempi kettu. Nyt nolottaa, miten meikää vietiin kuin pässiä narussa. Olen n00b. :murjotus:

Olettaen tietysti, että kritiikki tosiaan kohdistui siihen, mitä sanoit. Tulkintani on nimittäin ihan mahdollinen, koska se on loogisesti eheä: en havainnut kirjassa ristiriitoja siitä näkökulmasta, mitkä olisivat paljastaneet sen näkökulman olevan väärä (mutta tokkopa niitä on sinunkaan esittämästä kannasta katsottuna). Tosin joo - pitänee lähteä siitä ajatuksesta, että tunnettu valistusajan filosofi keksii jotain muutakin kuin teinit, jotka ovat törmänneet ensimmäisiin elämän koviin realiteetteihin.


Niin ja tämä aiheutti myös ihan kohtalaisen repeämisen. Heti kun Candiden kaunis, kalpea ja lihava nainen oli vähän ruskettunut ja rypyttynyt, hänen muka niin palava rakkautensa tähän hiipui täysin eikä se tuntenut pienintäkään kiinnostusta! Miehet. *ranneliike*
Äläs nyt, sen ulkonäön takia Candide siihen alun perin tykästyikin (ainakaan minä en huomannut Kunigunden luonteessa mitään hienoa). Silloinhan se vasta toivoton optimisti olisi ollut, jos tuo muutos ei olisi vaikuttanut mihinkään. ;) Koko kirjan ajan siihen oli viitattu kauniina Kunigundena, joten minusta Candide tosiaan iski silmänsä sen kuoreen. Voltaire kritisoimassa rakkautta?

[Luni]

Eli Voltairen kritiikki kohdistuisikin siihen, kuinka ihmiset itse aiheuttavat pahan olonsa ajattelemalla sitä, mitä heillä ei ole, ja unohtaen sen, mikä heillä on?Noin mie sen ymmärsin. Sitä tulkintaa tukisi se eräs Candiden lopussa tapaama heppu (jonka nimeä en muista), jolla oli kaikkea ja joka piti itseään maailman tylsistyneimpänä miehenä.


On myönnettävä, että tuosta näkökulmasta katsottuna koko kirja kääntyy päälaelleen."Minä nukun pää alaspäin! Minulla on myös lemmikkilepakoita ja nekin nukkuvat PÄÄÄÄ ALASPÄIN!"


Tällä on puolestaan tekemistä sen kanssa, että yleensä kun olen törmännyt ihmisiin, jotka jakavat kritiikkiä, he ovat olleet sillä tasolla, jolla maailma nähdään vain huonona ja kaikki ilot itsepetoksena ja hyvät asiat valheena.Nooh, itsepetosta se hyvien asioiden kieltäminen on yhtälailla kuin huonojenkin. Se vaikutti minusta olevan todella olennainen osa tuota Voltairen teosta. Mutta tajuan kyllä mitä meinaat, etenkin suomalaisessa kirjallisuudessa tunnutaan elävän jotain kyynisyys-trendiä, jossa kaikki optimismi on vaain naiiviutta.


Olisihan minun pitänyt arvata, että tunnettu valistusajan filosofi oli huomattavasti kokeneempi kettu. Nyt nolottaa, miten meikää vietiin kuin pässiä narussa. Olen n00b. :murjotus:Hei setä muistaa nyt, että olen tavallinen keskiverto 16-vuotias tyttö eikä sanani ole välttämättä se totisin tosi ja tulkintani oikein vaikka se siltä kieltämättä alinomaa tuntuukin. :D


pitänee lähteä siitä ajatuksesta, että tunnettu valistusajan filosofi keksii jotain muutakin kuin teinit, jotka ovat törmänneet ensimmäisiin elämän koviin realiteetteihin.Mitä vittua. :murjotus:


Koko kirjan ajan siihen oli viitattu kauniina Kunigundena, joten minusta Candide tosiaan iski silmänsä sen kuoreen. Voltaire kritisoimassa rakkautta?No toisaalta, mihin ihmiset aina ennen nettiä ekana kiinnittivät huomiota. Mutta emmää kyllä Eldoradosta lähtisi, koska jollain on pitkä tukka tai jotain. Pjärkele, jos se olisi niin tärkeää niin pakottaisin hyvän tyypin ostamaan peruukin. Se mikä tuossa sitten loppujenlopuksi ihmetyttää on se, miksi Candide lähti täydellisen onnen tyyssijasta, koska joku tyttö sattui olemaan sen mielestä nätti. Se itsetarkoituksellinen elämän vaikeuttaminen? :D

[Physe]

Koin koko Voltairen sanoman aivan eri tavalla. Minusta se painotti enemmän sitä, kuinka ihminen on oman onnesa seppä ja elämästä saa vaikka kuinka surkeaa ja vaikeaa kun sen näkee siinä valossa. Lainauks "Jos löytyy yksi ainoa, joka ei ole usein kironnut elämäänsä, ei ole monesti otaksunut olevansa onnettomin kaikista ihmisista, heittäkää minut mereen pää edellä", tiivistää aika hyvin sen, minkä ymmärsin kirjan sanomaksi.
Minäkin ajattelen kyllä suurinpiirtein noin, mutta siltikään kirja ei tarjonnut minulle juuri mitään uutta. Vaikka tulkitsin Voltairen sanomia melko samoin kuin oma maailmani pyörii, niin kirja ei siltikään tuonut esille mitään suuria filosofisia pohdintoja ihmisitä, vaan sanoi ääneen (tosin kiertelemällä kaartelemalla jättäen sen aika tulkinnanvaraiseksi) sen miten minä ajattelen itsekin. OK, onhan se kiva noteerata että Voltaire olisi ajatellut suurinpiirtein samoin, mutta ei se riitä viihteeksi minulle.

Tulkitsiin, että Eldorado kuvasti jotain maanpäällistä paratiisia, jossa kaiken logiigan mukaan ihmisen pitäis olla onnellinen. Kuitenkin ihmisen onni riippuu niin pienistä tekijöistä, kuten ihunakaunis Kuningude tai pikemminkin hänen puuttumisensa. Candide ei kyennyt olemaan onnellinen tai tyytyväinen oikeastaan milloinkaan, koska aina hän löytäisi jotain pientä mikä estäisi häntä. Ainoa onnellinen taisi olla Pangloss, joka vaikutti hitonmoiselta optimistilta. Tulkitsin pointtina sen, kuinka ihmisen onni riippuu hänen omasta asennoitumisestaan ja omilla teoillaan ja asenteellaan voi vaikuttaa todella laajasti omaan elämäänsä.

[Gabriel]

Noin mie sen ymmärsin. Sitä tulkintaa tukisi se eräs Candiden lopussa tapaama heppu (jonka nimeä en muista), jolla oli kaikkea ja joka piti itseään maailman tylsistyneimpänä miehenä.
Hassua, koska se sama heppu vakuutti minut lopullisesti oman tulkintani paikkansapitävyydestä, kun luin sitä kirjaa. Juuri sitä tarkoitin "omaisuus on perseestä" -kohdalla ensimmäisessä postissani, sillä tuossa vaiheessa kirja tuntui suorastaan huutavan sitä perinteistä sanomaa siitä, että rikkaus tekee onnettomaksi. Mitä se ei omasta mielestäni tee vaan jollei se tee onnelliseksi, niin ainakin rikkaus mahdollistaa monien perustarpeiden tyydyttämisen ja tuo turvallisuutta elämään.

Mutta onnettomaksi itsensä saa kuka tahansa, jos vain yrittää tarpeeksi. Tämä rikas tyyppi oli varmaan Voltairen keino ilmaista sitä, että hienoinkaan omaisuus ei suojele ihmistä pahalta ololta, jos tämä itse pyrkii koko ajan itseään satuttamaan. Tuosta lähtökohdasta tulkitsisin kirjan niin, että elämänilo on kiinni rehellisyydestä itselleen (niin positiivisissa kuin negatiivisissakin asioissa), realismista, mutta myös asenteesta.


"Minä nukun pää alaspäin! Minulla on myös lemmikkilepakoita ja nekin nukkuvat PÄÄÄÄ ALASPÄIN!"
Ole varovainen tuon kanssa, verta pakkaantuu aivoihin liikaa kun on pää alaspäin. ;) Ehkä tuosta syystä Van Helsing päihitti monen vuosisadan elämänkokemuksella viisastuneen Draculankin. Ei sitä tiedä, mutta kahdeksanvuotiaana halusin lemmikkimustekalan.


Nooh, itsepetosta se hyvien asioiden kieltäminen on yhtälailla kuin huonojenkin. Se vaikutti minusta olevan todella olennainen osa tuota Voltairen teosta. Mutta tajuan kyllä mitä meinaat, etenkin suomalaisessa kirjallisuudessa tunnutaan elävän jotain kyynisyys-trendiä, jossa kaikki optimismi on vaain naiiviutta.
Niinhän se on. Tämä suomalaisessa kirjallisuudessa näkyvä trendi ja ylipäänsä kaikkialla havaittava ilmiö olivat myös syitä siihen, miksi asennoiduin Voltaireen "voi ei kai taas tätä?" -ajatuksella. On äärimmäisen rasittavaa yksisilmäisyyttä kieltää hyvät asiat ja korostaa huonoja. Ikään kuin maailmankaikkeus olisi perusluonteeltaan negatiivinen ja kaikella olisi luontainen taipumus mennä huonosti.

Tulin muuten ajatelleeksi sellaista asiaa, että se rikas heppu ei ollut minun tulkinnassani välttämätön, mutta sinun tulkinnassasi oli. Jos lähdetään oletuksesta, että kirjan sanoma oli "yää, kaikki on perseestä", niin hän on ainoastaan verrattain merkityksetön sivuhahmo, jolla sanotaan, että omaisuus on yhtä huono asia kuin ystävyys, valtio, uskonto tai ylipäänsä usko mihinkään. Jos hänet poistaisi kirjasta, kokonaisuus ei menettäisi muuta kuin joitakin sivuja. Viesti siitä, että omaisuuskin tosiaan on perseestä, tulisi esille muissa asiayhteyksissä tai viimeistään kokonaisuudessa.

Sen sijaan mikäli ajatellaan niin, että ihmisellä on ihan hyvät mahdollisuudet onneen, kunhan hän itse ei pyri olemaan onneton, oli kyseinen heppu aika tärkeä hahmo. Hänen kauttaan Voltairen positiivisuus tuli esiin kaikkein selkeimmin, koska siinä missä yksikätisen ja -jalkaisen orjan olisi typerää ylistää elämän ihanuutta, on hyvin voivan ja vauraan ihmisen typerää valittaa elämän kurjuutta. Jos tämä rikas heppu olisi jätetty pois, olisi koko Candide ollut paljon enemmän sitä "hyvät asiat ovat itsepetosta" -kyynisyyttä. Mutta hänen läsnäolonsa tekee sen, että satiiri ei kritisoi hyviä asioita vaan nimenomaan itsepetosta, mikä on paljon kypsempää.

Tulkinnassa A kyseinen hahmo on tarpeeton, tulkinnassa B tarpeellinen. Eikä hyvä kirjoittaja käytä tarpeettomia elementtejä. Täten, mikäli ajatellaan Voltairen olleen hyvä kirjailija, hänen ajatusmaailmansa oli luultavasti lähempänä tulkintaa B.


Hei setä muistaa nyt, että olen tavallinen keskiverto 16-vuotias tyttö eikä sanani ole välttämättä se totisin tosi ja tulkintani oikein vaikka se siltä kieltämättä alinomaa tuntuukin. :D
Hei, siinä 300-leffassakin näytettiin, kuinka oraakkeleita olivat juuri tavalliset keskiverrot 16-vuotiaat tytöt! Tämä setä kun piti sitä valaisevana kokemuksena ja luuli tietävänsä, miten hakea tarvittaessa neuvoa. :(


Mitä vittua. :murjotus:
Ei hätää, minä lupaan, että kun minulla on ongelma, johon vaaditaan ehdottomasti voltairelaista näkökulmaa, tulen kysymään sitä ensimmäisenä juuri sinulta. :)


No toisaalta, mihin ihmiset aina ennen nettiä ekana kiinnittivät huomiota. Mutta emmää kyllä Eldoradosta lähtisi, koska jollain on pitkä tukka tai jotain. Pjärkele, jos se olisi niin tärkeää niin pakottaisin hyvän tyypin ostamaan peruukin. Se mikä tuossa sitten loppujenlopuksi ihmetyttää on se, miksi Candide lähti täydellisen onnen tyyssijasta, koska joku tyttö sattui olemaan sen mielestä nätti. Se itsetarkoituksellinen elämän vaikeuttaminen? :D
Eldorado oli tosiaan kaikin tavoin mielenkiintoinen elementti kirjassa. Tai no, eihän toimiva utopia mikään ainutlaatuinen ajatus ole, mutta mielenkiintoiseksi siitä tekee sen, että Candide todellakin päätti lähteä. Hän vaihtoi uskomattoman vaurauden ja ennen kaikkea rauhan ja turvallisuuden tunteen (joka kirjan mukaan selkeästi puuttui koko muusta maailmasta ja Candiden aikaisemmasta elämästä) tyttöön, josta tykkäsi - kuten myöhemmin annetaan ymmärtää - loppujen lopuksi aika pintapuolisesti. Varmaan itsetarkoituksellista elämän vaikeuttamista, mutta luulen, että tuossa kohtaa Voltaire kritisoi myös ihmisen kerrassaan käsittämätöntä tyhmyyttä. =)

Mutta oikeasti tämä kaikki oli toissijaista ja kirjan todellinen sanoma oli netti ja miten hyvä se on. :D

[Luni]

Minäkin ajattelen kyllä suurinpiirtein noinHey dude, ensinhän sinä sanoit olevasi Kaapin kanssa samaa mieltä. Mikset sinä tuonut tulkintaasi esille ennen kuin minä aloin selittää?


Vaikka tulkitsin Voltairen sanomia melko samoin kuin oma maailmani pyörii, niin kirja ei siltikään tuonut esille mitään suuria filosofisia pohdintoja ihmisitä, vaan sanoi ääneen (tosin kiertelemällä kaartelemalla jättäen sen aika tulkinnanvaraiseksi) sen miten minä ajattelen itsekin. OK, onhan se kiva noteerata että Voltaire olisi ajatellut suurinpiirtein samoin, mutta ei se riitä viihteeksi minulle.No jaa. Aika harva lukuelämys saa minut henkilökohtaisesti tajuamaan mitään uutta ihmisestä. Vaikeaa on ainakin tämän tytön ymmärtää kunnolla sellaista ajatusta, jota en ole vielä itse millään tasolla sisäistänyt (ei hyviä neuvojakaan koskaan tajua silloin kuin pitäisi). Ei se siltikään haittaa lukukokemusta, hauskaahan lukemisen jälkeen on tulkita ja analysoida sitä, mitä kirjailija on itse halunnut teoksellaan sanoa. Ja tietysti esimerkiksi hieno tarina, mielenkiintoiset henkilöhahmot, hyvä huumori yms. voivat tehdä hyvän kirjan. Jos jokaiselta lukukokemukselta odottaisi jotain maailmankuvaa avartavaa, niin hyviä kirjoja olisi niin helvetin vähän, että menettäisi toivonsa etsinnöissä. Eli emmä tästä maailman menosta mitään tajua vaikka kuinka taitava kirjailija olisi selittämässä, joten ihmettelen vaan miksi jokaisen kirjan täytyisi siinä onnistua.


Tulkinnassa A kyseinen hahmo on tarpeeton, tulkinnassa B tarpeellinen. Eikä hyvä kirjoittaja käytä tarpeettomia elementtejä. Täten, mikäli ajatellaan Voltairen olleen hyvä kirjailija, hänen ajatusmaailmansa oli luultavasti lähempänä tulkintaa B.Musta on kiva, että perustelit sen itsellesi, koska en olisi itse osannut perustella sitä sinulle. :D (Huomaa, että jos tulkinnan jakaa Z:lla, se on punainen lammas.)


Hei, siinä 300-leffassakin näytettiin, kuinka oraakkeleita olivat juuri tavalliset keskiverrot 16-vuotiaat tytöt! Tämä setä kun piti sitä valaisevana kokemuksena ja luuli tietävänsä, miten hakea tarvittaessa neuvoa. :(En viihdy pilvessä, sieniä en ole edes kokeillut, eikä alkoholi saa minua leijumaan alastomana ilmassa. Taidan olla epäpätevä. :(


-- luulen, että tuossa kohtaa Voltaire kritisoi myös ihmisen kerrassaan käsittämätöntä tyhmyyttä. =)Ehkäpä. Itselleni tuli mieleen lähinnä juuri se itsetarkoituksellinen elämän vaikeuttaminen - jos on se vaara, ettei elämästä tule onnetonta niin totta perkeleessä on tuosta paikasta ihmisen lähdettävä! Näin kärjistettynä. Vain täydellinen voi elää keskellä täydellisyyttä tai se ei täydellisyyttä olekaan tjsp. Kunigunde olisi tällöin vain tekosyy Candidelle itselleen lähteä pois paratiisista. Kunigunde olisi myös hahmo, joka horjutti Eldoradon täydellisyyttä, koska epätäydellisen ihmisen on pakko etsiä täydellisyydestä jotain, joka on pielessä.

Mutta tuo nyt on taas sarjassamme spekulointia henkeen "minä tulkitsen sen noin ja oletan Voltairen kritisoivan juuri sitä, koska juuri minusta tuo ansaitsee enemmän kritiikkiä kuin tyhmyys johon ihminen itse ei kykene vaikuttamaan." Mielsin koko kirjan itsepetoksen enkä elämän kritisoimisena siksi, että minusta ensimmäinen ansaitsee enemmän kritiikkiä ja omasta vinkkelistähän sitä maailmaa tykätään katsoa. =)

[Physe]

Hey dude, ensinhän sinä sanoit olevasi Kaapin kanssa samaa mieltä. Mikset sinä tuonut tulkintaasi esille ennen kuin minä aloin selittää?

No jaa. Aika harva lukuelämys saa minut henkilökohtaisesti tajuamaan mitään uutta ihmisestä. Vaikeaa on ainakin tämän tytön ymmärtää kunnolla sellaista ajatusta, jota en ole vielä itse millään tasolla sisäistänyt (ei hyviä neuvojakaan koskaan tajua silloin kuin pitäisi). Ei se siltikään haittaa lukukokemusta, hauskaahan lukemisen jälkeen on tulkita ja analysoida sitä, mitä kirjailija on itse halunnut teoksellaan sanoa. Ja tietysti esimerkiksi hieno tarina, mielenkiintoiset henkilöhahmot, hyvä huumori yms. voivat tehdä hyvän kirjan. Jos jokaiselta lukukokemukselta odottaisi jotain maailmankuvaa avartavaa, niin hyviä kirjoja olisi niin helvetin vähän, että menettäisi toivonsa etsinnöissä. Eli emmä tästä maailman menosta mitään tajua vaikka kuinka taitava kirjailija olisi selittämässä, joten ihmettelen vaan miksi jokaisen kirjan täytyisi siinä onnistua.
Jaa-a. Jotenkin en kokenut kirjaa kovinkaan viihdyttävänä ihan vain kirjana. Jos sitten ajattelisin että kirjan vetovoimana olisivat juuri Voltairen omat filosofiset ajatukset, niin ok, voisihan se toimia. Mutta ei nyt minulla toiminut. Monet kirjat ovat silti vielä tähän mennessä tuoneet jotain uusia ajatuksia, joita on voinut sitten miettiä ja se on tuonut hienon fiiliksen, mutta tämä kirja ei tuonut. Vaikka ajatusmaailma olisi täysin erilainen kuin minun, mutta se toisi uusia näkökulmia ja ajatuksia, niin se voi olla mielenkiintoinen.

Ja sillä samanmielisellä tarkoitin lähinnä tuota Kaapin postin tätä osuutta:

Sain sen toissapäivänä loppuun, joten jotain täytyy tulla sanomaan. Minusta se ei ollut mitenkään ihmeellinen. Tietenkin ymmärrän, miksi se kirja on niin arvostettu: se sanoi rohkeita asioita oikeaan aikaan. Kirjalliset ansiot eivät kuitenkaan ole häävit. Sitä en ymmärrä, miten Candidesta on tullut kirjallisuuden kuolemattomia hahmoja, koska hän ei edes ollut kunnon hahmo. Lukuun ottamatta sinisilmäisyyttä ja palavaa rakastuneisuutta Candidella ei ollut persoonaa. Hän oli ainoastaan Voltairen työkalu, jolla satiroida satiroitavaa (minähän keksin verbejä), eikä tätä edes yritetty peitellä, mielestäni.
Eli lähinnä sitä kuinka kirja ei ollut mikään überkova lukuelämys.
Sitä, miksi en alkanut tulkitsemaan kirjaa kunnolla kuin miten olisi pitänyt, en tiedä. Oikeesti oon vaan retardi joka ei tajua mitään kunnolla ensimmäisten joukossa, vaan seuraan sitten perässä kun tajuaa miten pitäisi toimia.
:)

Hei, teillähän on melkein toiminut tuo kirjakerhon kirjojen keskusteluosuus. Ei ole enää pelkkää omien mielipiteiden sanomista, vaan ihan oikeaa keskustelua. Näinhän sen kai pitäisi toimia? :)

[Mayatar]

Hassua, koska se sama heppu vakuutti minut lopullisesti oman tulkintani paikkansapitävyydestä, kun luin sitä kirjaa. Juuri sitä tarkoitin "omaisuus on perseestä" -kohdalla ensimmäisessä postissani, sillä tuossa vaiheessa kirja tuntui suorastaan huutavan sitä perinteistä sanomaa siitä, että rikkaus tekee onnettomaksi. Mitä se ei omasta mielestäni tee vaan jollei se tee onnelliseksi, niin ainakin rikkaus mahdollistaa monien perustarpeiden tyydyttämisen ja tuo turvallisuutta elämään.
Ja tuota sanomaa levitti Voltaire, joka omisti aikoinaan käsittääkseni kokonaisen kylien täyttämän maakunnan. :D

Osallistun kyllä laajemmin myöhemmin tähän keskusteluun, kun saan proseminaarin valmiiksi (kannattaa tehdä siihen n. kymmenen sivua vasta viimeisenä iltana ja aamuna) Candiden ostin kirjamessuilta hulppeaan 5 euron hintaan. Vaikuttaa huvittavalta ja viihdyttävältä kirjalta, mitä olen ehtinyt tuota alusta lukea.

[Gabriel]

Minäkin ajattelen kyllä suurinpiirtein noin
Hey dude, ensinhän sinä sanoit olevasi Kaapin kanssa samaa mieltä. Mikset sinä tuonut tulkintaasi esille ennen kuin minä aloin selittää?
Jaa-a.
Onpa kiva. Ensin olet niin samaa mieltä kanssani, mutta heti kun kuvioihin astuu yksi tissipari niin johan takki kääntyy. Näinkö halvalla myyt uskollisuutesi minua kohtaan? :murjotus:



Eli emmä tästä maailman menosta mitään tajua vaikka kuinka taitava kirjailija olisi selittämässä, joten ihmettelen vaan miksi jokaisen kirjan täytyisi siinä onnistua.
Ymmärrän pointtisi, mutta jos lukukohteena on klassikko, siltä hakee sitä opettavaisuutta, koska rehellisesti sanottuna klassikkokirjojen viihdearvo on usein niin ja näin. Itse en ole missään nimessä sitä mieltä, että viihdyttävyys tekisi kirjasta jotenkin alempiarvoisen kuin kuivuus tai vaikeaselkoisuus, mutta moni tuntuu valitettavasti olevan. En keksi mitään muutakaan syytä sille, miksi moni klassikkona pidetty kirja loistaa vähiten juuri viihteellisyydessä. Joko tämä johtuu kirjailijoista (viihteellisyyttä pyritään välttämään, jotta kirjasta tulisi klassikko) tai yleisöstä (klassikkostatusta annettaessa pyritään välttämään viihteellisyyttä, jotta vaikuttaisi fiksulta).

Tai sitten tämä on vain omaa vammaisuuttani. =) Kuten aiemmin jo sanoinkin, klassikoista täytyy tykätä, muuten on tyhmä. (Ja selvennettäköön, etten kritisoi tällä klassikoita.)


Musta on kiva, että perustelit sen itsellesi, koska en olisi itse osannut perustella sitä sinulle. :D (Huomaa, että jos tulkinnan jakaa Z:lla, se on punainen lammas.)
Joo, no kun aloin verrata näitä kahta tulkintaa ja etsiä kirjasta jompaa kumpaa tukevia elementtejä, niin tuo tuli äkkiä mieleen. Eikö ole hyvä, että keskustelukumppani perustelee pointtisi itselleen, jos sinä et sitä osaa tehdä? :) (Ja punainen lammas kuolee väistämättä.)


En viihdy pilvessä, sieniä en ole edes kokeillut, eikä alkoholi saa minua leijumaan alastomana ilmassa. Taidan olla epäpätevä. :(
No kun otetaan huomioon, ettei Leonidas kuunnellut sitä neuvoa kuitenkaan ja jälkikäteen hänen päätöksensä paljastui erittäin hyväksi, niin enpä nyt tiedä. Empiirisesti sekin sitten selviää!


Ehkäpä. Itselleni tuli mieleen lähinnä juuri se itsetarkoituksellinen elämän vaikeuttaminen - jos on se vaara, ettei elämästä tule onnetonta niin totta perkeleessä on tuosta paikasta ihmisen lähdettävä! Näin kärjistettynä. Vain täydellinen voi elää keskellä täydellisyyttä tai se ei täydellisyyttä olekaan tjsp. Kunigunde olisi tällöin vain tekosyy Candidelle itselleen lähteä pois paratiisista. Kunigunde olisi myös hahmo, joka horjutti Eldoradon täydellisyyttä, koska epätäydellisen ihmisen on pakko etsiä täydellisyydestä jotain, joka on pielessä.
Mutta uskoisin, että Kunigunden kadottaessa sen, johon Candide oli hänessä ihastunut (ulkonäkö), Candiden teki luultavasti mieli takaisin Eldoradoon, jossa kaikki oli ihan oikeasti hyvin. En nyt muista, sanottiinko kirjan lopussa mitään tuollaista, mutta sitä ei ole mitenkään vaikeaa kuvitella. Tämä avaa myös aika mielenkiintoisen näkökulman: koska Candide lähti täydellisestä Eldoradosta Kunigunden takia, hän on täytynyt pitää tätä jopa täydellisyyttä parempana - tai ainakin sen ulkonäköä. Mitä Voltaire sitten tässä kritisoi? Miehiä, rakkautta ja ihmisen typeryyttä yhtä aikaa? ;D

Asian takana voi myös olla ihan yhtä paljon se elämän itsetarkoituksellinen vaikeuttaminen, luultavasti onkin. Mutta mistä siinä on loppujen lopuksi kyse? En usko, että ihmisen luontoon kuuluu hakea hankaluuksia ja murheita. Pikemminkin siihen hyvään, jonka jo omistaa, turtuu ja alkaa haluta jotain, mitä ei omista. Sitten sitä tulee onnettomaksi, kun sitä ei saakaan. Mutten usko Voltairen kritisoineen itse haluamista (ainakin se olisi tyhmää), pikemminkin luulen hänen sanomansa olleen että "vähän järkeä peliin hei" (se olisi järkevää).


Mutta tuo nyt on taas sarjassamme spekulointia henkeen "minä tulkitsen sen noin ja oletan Voltairen kritisoivan juuri sitä, koska juuri minusta tuo ansaitsee enemmän kritiikkiä kuin tyhmyys johon ihminen itse ei kykene vaikuttamaan." Mielsin koko kirjan itsepetoksen enkä elämän kritisoimisena siksi, että minusta ensimmäinen ansaitsee enemmän kritiikkiä ja omasta vinkkelistähän sitä maailmaa tykätään katsoa. =)
Ja juuri tässä hengessä kirjoitin äskeisen kappaleeni. :)

Toki sitä tahtoo tulkita asiat mieleisekseen kokemalla tavalla. Mutta mitä tapahtuu sitten, kun luetaan kirja, joka kritisoi tällaista tarkoituksenhakuista tulkitsemista? :D


Monet kirjat ovat silti vielä tähän mennessä tuoneet jotain uusia ajatuksia, joita on voinut sitten miettiä ja se on tuonut hienon fiiliksen, mutta tämä kirja ei tuonut. Vaikka ajatusmaailma olisi täysin erilainen kuin minun, mutta se toisi uusia näkökulmia ja ajatuksia, niin se voi olla mielenkiintoinen.
Oikeastaan tällaiset klassikot voivat olla uusien ajatusten älyämisessä aika huonoja. Ainakin minä olen saanut suurimman osan kirjojen parissa kokemistani uusista ideoista puhtaan kaunokirjallisuuden ääressä. Tämä sen takia, koska ne eivät häpeä viihdyttää (korkeakulttuurilla tuntuu ihan oikeasti olevan joku ongelma tämän kanssa) ja koska asiat on monesti esitetty niissä havainnollistavasti. Jos kirjailija on tutustunut jonkun filosofin teorioihin ja utopioihin, hänen on helppoa soveltaa niitä fantasia- tai scifimaailmoihinsa. Samalla lukija näkee, mitä se ajatus käytännössä tarkoittaa. Tätä ei välttämättä läheskään tajua sen filosofin kirjoituksia lukiessa kaiken ollessa pelkkää teoriaa eikä mitään havainnollistavaa.

Muistan tästä oikein esimerkin. Kaikki tai ainakin suurin osa varmaan tietävät sen keskusteltaessa ja perusteltaessa tärkeän säännön, että todistustaakka on ainoastaan väitteen esittäjällä - ei väitteen kiistäjällä. Positiivinen väite, kuten "Loch Nessissa on järvihirviö", on helppo todistaa, on vain näytettävä se järvihirviö. Mutta väite "Loch Nessissa ei ole järvihirviötä" on paljon vaikeampi, sen todistamiseksi olisi haravoitava koko järvi kuutiosentilleen ja mieluiten yhtä aikaa, jotta hirviö ei voisi paeta tutkimuksia, minkä jälkeen on ryhdyttävä eliminoimaan sellaisiakin vaihtoehtoja, että hirviö olisi järvessä vain silloin tällöin ja saapuisi sinne vaikka avaruudesta. Eli todistustaakka on väittäjällä, ei kiistäjällä. Tämä argumenttisääntö tuntui aika häkellyttävältä silloin, kun sen joskus seiskalla tajusin. Mutta en minä sitä mistään logiikkaa käsittelevästä filosofiankirjasta oppinut. Minä opin sen David Eddingsin Tamulin tarusta. :)

Ja sillä samanmielisellä tarkoitin lähinnä tuota Kaapin postin tätä osuutta:


Hei, teillähän on melkein toiminut tuo kirjakerhon kirjojen keskusteluosuus. Ei ole enää pelkkää omien mielipiteiden sanomista, vaan ihan oikeaa keskustelua. Näinhän sen kai pitäisi toimia? :)
Jaa, varsinaisesta aiheesta vaikka kuinka kauas rönsyileviä sivukeskusteluja ja kahdenkeskistä onelinereiden vaihtelua? Hyvä että kelpaa. :D

[Mauler]

Kirja oli miellyttävä lukea, koska teksti oli selkeää. (Luin Heideggeria ennen tätä.) Sellaista, että varmasti jokainen pääsee jyvälle. Candidea riepotellaan kyllä ihan huumorin tasolle asti, kohtuuttomuus on aivan uskomatonta. Niin uskomatonta siis, että se vääntyy hauskaksi mielessä. Itseäni kiinnosti suuresti kirjan selvä ajattomuus. Kyynisyys, kauheus ja ihmisten itsekkyys. Mielenkiintoisena kuriositeettina ilmestyy Martinin hahmo, josta en voinut ainakaan itse välttyä assosiaatioon Martin Lutheriin. Kirjan Martin näkee niin pahuuden kuin hyvyydenkin maailmassa. Kai uskonpuhdistaja Martin myös samaan päin kallistui. Tämä käsitys tosin nyt on vain oman pääni sisäistä aasinsiltojen rakentelua osittain.

Jokaisen naljailun aatelisia, pahuutta ja ihmisten häikäilemättömyyttä on kyllä lyöty upeasti niin läskiksi kun pystyy. En pystynyt olemaan naurahtamatta aika ajoin. Tietyllä tavalla, tai siis aika paljonkin, kirjasta heijastuu myös satiiria protestanttisista uskonnoista ja niiden ala-lajeista. Mm. Kalvinismi missä työn ja ruumiillinen kurjuus ja sen korostus on (mielestäni) olleet kovassa osassa. Kärsimyksen kautta taivaisiin…

Kiinnostavaa oli myös miten Candide itse saatiin suorittamaan mitä mielettömimpiä tekoja, olosuhteet sai puristettua hyväuskoisen Candiden toteuttamaan myös ”hyväuskoisuuttaan” ”murhien” osalta. Pakko oli pistää molemmat noin, koska eihän se toinen jannu oikeasti kuollut, eikä murha ole hyväuskoisuutta. Candiden impulsiivisuus vain molemmissa tilanteissa on aivan uskomattoman hauskaa. Tässä taas tulee ilmi, kuten muissakin tilanteissa Voltairen valistusfilosofia. Mikäli olen siitä mitään tajunnut, myös tietty herääminen harhoista (uskonto esm.) on avain selviytymiseen. Ettei siis päädy Candideksi.

Siinä hieman omia aatteita, tykkäsinpä kovasti tästä kirjasta. Hyvää juttua.

[Luni]

tissipariMun biologiset ominaisuudet huomioonottaen se varmaan kiintyi peppuun.


Ymmärrän pointtisi, mutta jos lukukohteena on klassikko, siltä hakee sitä opettavaisuutta, koska rehellisesti sanottuna klassikkokirjojen viihdearvo on usein niin ja näin. Itse en ole missään nimessä sitä mieltä, että viihdyttävyys tekisi kirjasta jotenkin alempiarvoisen kuin kuivuus tai vaikeaselkoisuus, mutta moni tuntuu valitettavasti olevan. En keksi mitään muutakaan syytä sille, miksi moni klassikkona pidetty kirja loistaa vähiten juuri viihteellisyydessä. Joko tämä johtuu kirjailijoista (viihteellisyyttä pyritään välttämään, jotta kirjasta tulisi klassikko) tai yleisöstä (klassikkostatusta annettaessa pyritään välttämään viihteellisyyttä, jotta vaikuttaisi fiksulta).Niin noh, eivät oikeat klassikot yleensä kuivia olekaan (poikkeuksena ehkä Dostojevskit, ne joita olen lukenut ovat olleet kuivia ja pitkiä, eivätkä edes niin pohtivia kuin mainostetaan), ne vaan tupataan leimaamaan sellaisiksi heti kättelyssä. Ilias ja Odysseia esimerkiksi ovat ihan mahtavia - muitelisin, että teikäläinenkin ajatteleen jotain sinnepäin - mutta millainen kuva niistä on ihmisillä, jotka eivät niitä ole lukeneet? Viihdekirjoissa vähän sama, Mustat tornit ovat viihdyttäviä eivätkä roskaa ollenkaan, mutta luepa joku romanttinen kioskipokkari tai James Bond ja ymmärrät miksi kaikki pitävät klassikkoja paljon parempina. Vaadin esimerkin klassikko-kirjasta joka pelkää viihdyttää! Dostojevskejä ei siis lasketa.

Opettavaisuudesta sen verran, että myöhemmästä Tamulin taru -esimerkistäsi kävi ilmi, että meinasimme ihan eri juttua opettavaisuudella. Mäkin oon oppinut viihdekirjoista, että orgasmia voi pitkittää kuristamalla, koska se vaikeuttaa aivojen hapensaantia. Mutta tarkoitin lainaamassasi pätkässä opettavaisuudella jotain maailmankatsomusta avartavaa, joka voi parhaimmillaan muuttaa suhtautumista elämään (kun Physe selitti jotain siitä että hyvä kirja opettaa uusia asioita elämästä).


Eikö ole hyvä, että keskustelukumppani perustelee pointtisi itselleen, jos sinä et sitä osaa tehdä? :)Jep, jos olisin fiksu olisin jättänyt tunnustamatta. :D



Mutta uskoisin, että Kunigunden kadottaessa sen, johon Candide oli hänessä ihastunut (ulkonäkö), Candiden teki luultavasti mieli takaisin Eldoradoon, jossa kaikki oli ihan oikeasti hyvin.Aivan, se on kerran ollut täydellisessä paikassa, se päättää lähteä sieltä pois ja myöhemmin - kun ei ole vaaraa joutua takaisin - se haluaa sinne takaisin. Minusta vaikuttaa aika ilmeiseltä, että tuo on juuri niitä Voltairen "hey come on, eikö mihinkään voi olla tyytyväinen" -viestejä. Kaipa se tuolla voi miehiä, rakkautta ja ihmisen typeryyttäkin kritisoida, mutta en sitten tiedä sopisivatko nuo kaksi ensimmäistä Voltairen "linjaan." Miehet eivät ole yhtään naisia huonompia ja rakkaus on varmaan yksi maailman viimeisiä aiheita ihmisen kritisoida, eikä kumpikaan tule muuten kirjassa esille pahemmin.


Asian takana voi myös olla ihan yhtä paljon se elämän itsetarkoituksellinen vaikeuttaminen, luultavasti onkin. Mutta mistä siinä on loppujen lopuksi kyse? En usko, että ihmisen luontoon kuuluu hakea hankaluuksia ja murheita. Pikemminkin siihen hyvään, jonka jo omistaa, turtuu ja alkaa haluta jotain, mitä ei omista. Sitten sitä tulee onnettomaksi, kun sitä ei saakaan. Mutten usko Voltairen kritisoineen itse haluamista (ainakin se olisi tyhmää), pikemminkin luulen hänen sanomansa olleen että "vähän järkeä peliin hei" (se olisi järkevää).Juuri tuota jälkimmäistä meinasin. Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen -> Eldoradossa on kaikki täydellistä ja siitä on löydettävä porsaanreikä (Kunigunde), joka tekee siitä epätäydellisen. Ja veikkaisin, että mikäli Candiden pistäisi elämään Eldoradon kaltaiseen paikkaan, jossa Kunigunde olisikin ollut, hän ei osaisi enää iloita elämästä. Aivan kuin se mies kirjan lopuilla.


Jaa, varsinaisesta aiheesta vaikka kuinka kauas rönsyileviä sivukeskusteluja ja kahdenkeskistä onelinereiden vaihtelua?Miks musta tuntuu, että meidän keskustelu on sitä aina, riippumatta ajasta, paikasta ja aiheesta? :D


y hauskaksi mielessä. Itseäni kiinnosti suuresti kirjan selvä ajattomuus. Kyynisyys, kauheus ja ihmisten itsekkyys. Mielenkiintoisena kuriositeettina ilmestyy Martinin hahmo, josta en voinut ainakaan itse välttyä assosiaatioon Martin Lutheriin. Kirjan Martin näkee niin pahuuden kuin hyvyydenkin maailmassa.Tuo on ihan mielenkiintoinen tapa katsoa asiaa, mutta en kyllä itse huomannut kirjassa yhtään kohtaa, jossa Martin olisi nähnyt maailmassa mitään hyvää. Enkä tiedä noiden Voltairen uskontovastaisten taustojen valossa tiedä, haluaako hän Lutheria minään suurena realistina nähdä.

"Tuo älkää olko hyväuskoisia/uskonnollisia, teistä tulee Candideja" tulkintasi sen sijaan vaikuttaisi sen sijaan mustakin aika järkeenkäyvältä mikäli ne muistikuvat joita minulla on Voltairen aatteista pitävät paikkansa.

[Physe]

Oikeastaan tällaiset klassikot voivat olla uusien ajatusten älyämisessä aika huonoja. Ainakin minä olen saanut suurimman osan kirjojen parissa kokemistani uusista ideoista puhtaan kaunokirjallisuuden ääressä. Tämä sen takia, koska ne eivät häpeä viihdyttää (korkeakulttuurilla tuntuu ihan oikeasti olevan joku ongelma tämän kanssa) ja koska asiat on monesti esitetty niissä havainnollistavasti. Jos kirjailija on tutustunut jonkun filosofin teorioihin ja utopioihin, hänen on helppoa soveltaa niitä fantasia- tai scifimaailmoihinsa. Samalla lukija näkee, mitä se ajatus käytännössä tarkoittaa. Tätä ei välttämättä läheskään tajua sen filosofin kirjoituksia lukiessa kaiken ollessa pelkkää teoriaa eikä mitään havainnollistavaa.
No äh, jotenkin tuntuu että en tuomaan esille sitä asiaa mitä tarkoitin (jos sellainen oli edes olemassa o.o). Kuitenkin, esimerkiksi Pratchet, Stephen King (ainakin Musta torni), Douglas Adams ja aika monet nykyaikaiset kirjalijat ovat olleet jotain ihan huippua viimeaikoina minulle. Sitten näitä klassikkoja, jos esim. Waltari laskettaisiin jo klassikoksi, niin juu, tykkäsin. Waltari ei ollut mitenkään erityisen huumoripainoitteista, mutta tykkäsin silti paljon, kun siinä oli niin hyvin tuotu ilmi hahmojen tunteita.

Sanotaan nyt lyhyesti. Ei kirjan tarvitse tuoda mitään aivan uutta ollakseen hyvä. Candiden tarina ei ollut minuun vetoava ja jos kirjan vetovoimana ajatellaan sitten noita vihjauksia ja ajatuksia, niin no, eivät nekään minua vetäneet puoleensa. Hahmotkin tuntuivat kovin puisilta, elottomilta. Candide ei ollut mitään parhaita lukemiani kirjoja, tosin on tullut myös paljon huonompiakin luettua joskus (huonot trillerit tai toiminnat). Ja oli tämä silti parempi kuin Demakarooni.

Ei pitäisi näköjään alun alkaenkaan postata mitään epämääräistä. =/


Eli emmä tästä maailman menosta mitään tajua vaikka kuinka taitava kirjailija olisi selittämässä, joten ihmettelen vaan miksi jokaisen kirjan täytyisi siinä onnistua.
Luovutin. :murjotus:
Ei tarvitsekaan. Tykkään Kreifin novelleista, vaikka ne eivät kyllä ole kertoneet mitään mistään maailmankaikkeuden kakkupaloista. Kirja voi olla hyvä jos se on hauskaa luettavaa. Kirja voi olla hyvä jos siinä on hyvä juoni tai hyvät henkilöt. Kirja voi olla hyvä jos se pistää ajattelemaan. Kirja voi olla hyvä vaikka se ei täyttäsi mitään näistä kriteereistä.

Oikeesti mä luen vaan Viiviä ja Wagneria.

[Mauler]

Tuo on ihan mielenkiintoinen tapa katsoa asiaa, mutta en kyllä itse huomannut kirjassa yhtään kohtaa, jossa Martin olisi nähnyt maailmassa mitään hyvää. Enkä tiedä noiden Voltairen uskontovastaisten taustojen valossa tiedä, haluaako hän Lutheria minään suurena realistina nähdä.

Ehkä hain tässä sitä, että se hyvyys ilmenee se loputtoman toivottomuuden kautta, siis protestanttisen etiikan mukaan elämän ei pitänytkään olla mitään kivaa ja hauskaa. Heh! Kyllähän siinä kuitenkin tämä sielullinen hyvän olon tunne välittyy, jopa niinkin hullusta katsomuksesta. Tavallaan mitä koitin selventää toisessa kappaleessa omassa postissani. Loppujen lopuksi kukaan ei päätynyt ns. onnelliseksi, ainakaan minusta. Ei edes Martin.

[Gabriel]

tissipariMun biologiset ominaisuudet huomioonottaen se varmaan kiintyi peppuun.
Eli ei tissi- vaan peppupari?! :ohhoh:


Niin noh, eivät oikeat klassikot yleensä kuivia olekaan (poikkeuksena ehkä Dostojevskit, ne joita olen lukenut ovat olleet kuivia ja pitkiä, eivätkä edes niin pohtivia kuin mainostetaan), ne vaan tupataan leimaamaan sellaisiksi heti kättelyssä. Ilias ja Odysseia esimerkiksi ovat ihan mahtavia - muitelisin, että teikäläinenkin ajatteleen jotain sinnepäin - mutta millainen kuva niistä on ihmisillä, jotka eivät niitä ole lukeneet?
Odysseiasta pidin kovasti, mutta Iliaan lukemisesta on niin kauan aikaa, etten edes muista sitä kunnolla. Olin ehkä kymmenvuotias. Eikä tuo Odysseiakaan kaikkein viimeisin lukukokemus ole. Jossain vaiheessa voisi tarttua molempiin uudelleen. Mutta pystyn kyllä kuvittelemaan, millaisena keskivertotavis nuo kirjat näkee.


Viihdekirjoissa vähän sama, Mustat tornit ovat viihdyttäviä eivätkä roskaa ollenkaan, mutta luepa joku romanttinen kioskipokkari tai James Bond ja ymmärrät miksi kaikki pitävät klassikkoja paljon parempina. Vaadin esimerkin klassikko-kirjasta joka pelkää viihdyttää! Dostojevskejä ei siis lasketa.
Jonkun äikänkurssin suomalaisuusvaiheen yhteydessä minun piti lukea Mirdja, joka taitaa olla 1900-luvun alun suomalaisen feminismin klassikko. En oikein osaa sanoa sen viihteellisyydestä tai pelosta viihdyttää mitään objektiivista, koska voimakkaimmat tuntemukseni tulivat ihan muualta. Ärsyynnyin sen lukemisesta niin paljon, että jätin kesken ja kirjoittamassani aineessa käsittelin kirjan loppupuolta takakannessa sanotun perusteella. 9½ tuli. :D

Seitsemän veljestä on toinen kerrassaan epämielenkiintoinen kirja. Onnekseni olen selvinnyt tähänkin asti joutumatta lukemaan sitä, mutta monta kertaa meille jaettiin monistettuja katkelmia siitä ja joku luki osia ääneen. Ne kerrat vain vahvistivat sitä ajatusta, että tuota en tosiaan halua lukea.

Mutta pitää myöntää, että aivan kuten kioskipokkarit ja James Bondit myös klassikot ovat jääneet vähemmälle luultavasti samoista syistä. "Pakko niiden on tylsiä olla, jos niitä korkeakulttuuriksi haukutaan." Enkä tosiaan tarkoita korkeakulttuurilla kioskipokkareita ja Bondeja. Tyhmä ennakkoluulohan tuo, mutta sitä enemmän tästä lukukerhosta on hyötyä, että tuosta pääsee eroon.


Opettavaisuudesta sen verran, että myöhemmästä Tamulin taru -esimerkistäsi kävi ilmi, että meinasimme ihan eri juttua opettavaisuudella. Mäkin oon oppinut viihdekirjoista, että orgasmia voi pitkittää kuristamalla, koska se vaikeuttaa aivojen hapensaantia. Mutta tarkoitin lainaamassasi pätkässä opettavaisuudella jotain maailmankatsomusta avartavaa, joka voi parhaimmillaan muuttaa suhtautumista elämään (kun Physe selitti jotain siitä että hyvä kirja opettaa uusia asioita elämästä).
Enpä nyt tiedä meinasimmeko loppujen lopuksi kuinka eri asioita. Tamulin tarusta oppimani juttu oli tärkeä looginen metodi ja keskustelujen sääntö. Minusta se itse asiassa on maailmankatsomusta avartava, koska se erittelee asiat tosiksi, mahdollisiksi ja mielekkäiksi sekä mahdollisiksi mutta epämielekkäiksi. Esimerkiksi kolmipäisten lehmien olemassaolo ei kuulu maailmankatsomukseeni vain sen takia, koska en pysty todistamaan sitäkään, ettei niitä olisi. Eikä tuo ole mikään hatusta tempaistu esimerkki. Olen käynyt läpi sellaisenkin vaiheen, jossa olisin inttänyt, että "on se mahdollista!" Eli sanoisin tuon oppimani asian olleen pelkän tiedon lisäksi maailmankatsomusta kehittävä käsitys.

Sen sijaan tiedolla siitä, että orgasmia voi pitkittää vaikeuttamalla aivojen hapensaantia, ei ole samanlaista vaikutusta maailmankatsomukseen. Ainakaan toivottavasti. :)


Jep, jos olisin fiksu olisin jättänyt tunnustamatta. :D
Itse asiassa tarkoitukseni oli kiinnittää huomiota siihen, kuinka usein täällä FFfinin foorumilla keskustelukumppani tulee vastaan perustelemalla väitteesi itselleen. Eihän täällä koskaan mitään tahallista väärin käsittämistä ja ymmärtämättä jättämistä esiinny. :D


Aivan, se on kerran ollut täydellisessä paikassa, se päättää lähteä sieltä pois ja myöhemmin - kun ei ole vaaraa joutua takaisin - se haluaa sinne takaisin. Minusta vaikuttaa aika ilmeiseltä, että tuo on juuri niitä Voltairen "hey come on, eikö mihinkään voi olla tyytyväinen" -viestejä. Kaipa se tuolla voi miehiä, rakkautta ja ihmisen typeryyttäkin kritisoida, mutta en sitten tiedä sopisivatko nuo kaksi ensimmäistä Voltairen "linjaan." Miehet eivät ole yhtään naisia huonompia ja rakkaus on varmaan yksi maailman viimeisiä aiheita ihmisen kritisoida, eikä kumpikaan tule muuten kirjassa esille pahemmin.
Rakkaus on yksi viimeisiä asioita kritisoida, mutta se, kuinka ihmiset rakkauden hoitaa ja mitä ne sen eteen tekee tai jättää tekemättä, ei ole. Ainakin minä olin huomaavinani kritiikkiä (tai sitten haluan vain tulkita sen niin) sitä kohtaan, kuinka ihmisten loppujen lopuksi aika turhien juttujen motivoimat teot estivät rakkauden kahden ihmisen välillä. Hyvänä esimerkkinä se, kuinka Kunigunden isä potkaisi Candiden pellolle vain sen vuoksi, ettei tämä ollut aristokraatti. Etenkin tuossa näkisin ihmisen typeryyteen kohdistuvaa kritiikkiä tai ainakin ihmisen typeryyttä. Se ei mielestäni olisi ristiriidassa "eikö mihinkään voi olla tyytyväinen" -viestin kanssa.


Juuri tuota jälkimmäistä meinasin. Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen -> Eldoradossa on kaikki täydellistä ja siitä on löydettävä porsaanreikä (Kunigunde), joka tekee siitä epätäydellisen. Ja veikkaisin, että mikäli Candiden pistäisi elämään Eldoradon kaltaiseen paikkaan, jossa Kunigunde olisikin ollut, hän ei osaisi enää iloita elämästä. Aivan kuin se mies kirjan lopuilla.
Niinhän siinä olisi luultavasti käynyt. Mutta eldoradolaiset olivat kuitenkin selkeästi tyytyväisiä elämäänsä. Eli täydellisyyteen tai ainakaan parempaan ei tulisi olla pyrkimättä, päin vastoin. Siinä tapauksessa, jos sen saavuttaa, siihen täytyy osata suhtautua oikein. Taito sekin on. Eldoradolaisilla se näytti olleen hallussa, lopun rikkaalla hepulla ei. Ehkä tässä on kyse valkoisen - tai sivistyneen - ihmisen ahneudesta, kun taas Eldoradon luonnonläheinen kansa osasi iloita siitä, mitä sillä oli, eikä kaivannut enempää, kun sillä oli jo kaikkea. Tuo on aiheellista kritiikkiä nykypäivänäkin, kun tuollainen ahneus ei ole hävinnyt mihinkään eikä "enemmän, nopeammin, vauraammin, KASVUA!" -mentaliteetilla pyöri pelkkä talous vaan melkein kaikki.

Kun ei osaa tyytyä mihinkään, voi vauraudestakin tulla pahoinvoinnin lähde. Se oli ainakin siinä rikkaassa hepussa selkeästi esillä.


Miks musta tuntuu, että meidän keskustelu on sitä aina, riippumatta ajasta, paikasta ja aiheesta? :D
Koska FFfin on oikeasti kirja ja me ollaan hahmoja, joilla Voltaire kritisoi syvällisyyttä. :D


No äh, jotenkin tuntuu että en tuomaan esille sitä asiaa mitä tarkoitin (jos sellainen oli edes olemassa o.o). Kuitenkin, esimerkiksi Pratchet, Stephen King (ainakin Musta torni), Douglas Adams ja aika monet nykyaikaiset kirjalijat ovat olleet jotain ihan huippua viimeaikoina minulle. Sitten näitä klassikkoja, jos esim. Waltari laskettaisiin jo klassikoksi, niin juu, tykkäsin.
Huippua ne ovat minullekin olleet. Kuten ylempänä sanoinkin, kioskikirjallisuus ja klassikot ovat jääneet minulla vähemmälle, mutta tuolla linjalla olen löytänyt paljon hyvää luettavaa. Tai no, Adamsista en niin paljoa välitä, kun mielestäni se kompastuu aina välillä omaan nokkeluuteensa, mutta Pratchettiltä ja Kingiltä olen haalinut kaiken mitä olen saanut käsiini ja olen tykännyt. Lisätään tuonne vielä Simmons ja Reynolds sekä kova scifi ylipäänsä ja Lovecraft ja Howard sekä valikoidusti sword & sorcerya, niin parhaat lukukokemukseni alkaisivat olla kasassa.

Waltarin Sinuhe on yksi parhaita kirjoja mitä olen koskaan lukenut ja ehdottomasti parasta, mitä suomalaisella kirjallisuudella on tähän asti ollut minulle tarjottavana.


Ehkä hain tässä sitä, että se hyvyys ilmenee se loputtoman toivottomuuden kautta, siis protestanttisen etiikan mukaan elämän ei pitänytkään olla mitään kivaa ja hauskaa. Heh!
Tämä sopii yhteen sen kanssa, kuinka tulkitsin kirjan lopun olevan ylistystä luterilaiselle työmoraalille, mikä ärsytti minua kovasti.

Enkä minäkään huomannut Martinin näkevän missään vaiheessa mitään hyvää, pikemminkin hän oli mielestäni retorisena keinona vastakappale Candidelle, siis keino esittää päinvastaisia näkemyksiä samoista asioista. Se olisi jäänyt mieleen, jos hän olisi sanonut jostain positiivisesti. Yhdessä vaiheessa itse asiassa sanoikin, mutta se oli merkityksetön sivukommentti.

[Ze Shoopuf]

Joo, tulihan tuo luettua jo aikapäivät sitten. Ja ei, en jaksa nyt lainata ketään, kerron vain mielipiteitäni.

Kielellisesti ja juonellisesti se ei tosiaan ollut mikään kirjallisuuden riemuvoitto, täytyy myöntää. Hahmot olivat yksinkertaisia eivätkä muuttuneet, juoni oli yksinkertainen... Silti pidin kirjasta. Liimauduin lukemaan sitä, sillä se oli omalla tavallaan mielenkiintoinen. Hahmoista oli tehty tahallaan joidenkin ominaisuuksien edustajia ja näitä ominaisuuksia kritisoitiin rankasti. Etenkin sokea optimismi ja, mikäs se oli, luonnollinen harhakäsitys? Jotain? Siis se juttu, että ihmiset usein menee harhaan, että kun asiat ovat näin, niiden kuuluukiin olla näin jne. Mutta kuitenkin, näitä tunnuttiin kritisoivan. Aika paljonhan siinä leviteltiin pessimismiä ja emoutta, mutta Voltaire varmaan yritti vain herätellä sillä aatelisia, jotka tuijottivat vain omaa nättiä elämäänsä.

Olin pari viikkoa aiemmin kuullut kirjasta koulussa esitelmän ja tytöt esittivät siellä lähes koko juonen - se jäi vähän häiritsemään. Tiesin nimittäin juonen lähes alusta loppuun. Mutta, hieno lukukokemus tämäkin oli, ainakin opettavainen.

[Griffin_]

Nyt kun huhtikuu meni jo, voinkin tulla sanomaan pari sanasta ensimmäisestä lukemastani kuukauden kirjasta. Minusta Candide oli piristävä lukukokemus. Ei kylläkään mikään ylitsepursuavan hehkuttamisen arvoinen teos; olen samaa mieltä kielellisistä ja juonellisista ansioista, ne jäivät vähäisiksi. Hahmot olivat myös hieman tylsiä, mutta yksipuolisuus jätti tavallaan enemmän tilaa kritiikille. Ja niin kuin Puhvi sanoi, hahmoista oli tehty ikään kuin jonkin ominaisuuden edustajia, mikä sopi minusta kirjaan hyvin. Olisiko niin, että satiirissa käyttökelpoisimpia ovat commedia dell'arte -tyyliset yksipuoliset ja stereotyyppiset hahmot? (Tunnustan että tarkistin termin äidinkielenkirjasta, kyse oli siis italialaisesta renessanssiteatterista.) Puutteista huolimatta kaikki se äärimmäisyyksiin vieminen teki kirjasta erittäin hauskan (vaikka kyseessä olisivatkin olleet vakavat asiat) ja useista kohdista löytyi mielestäni totuuden siemen, vielä näin 2000-luvullakin.

" - Luuletteko, kysyi Candide, että ihmiset ovat aina tappaneet toisiaan niin kuin nykyisin, että he ovat aina olleet valehtelijoita, pettureita, kavalia, kiittämättömiä, rosvoja, raukkoja, huikentelevia, pelkurimaisia, kateellisia, herkkusuita, juoppoja, saitoja, kunnianhimoisia, julmia, panettelijoita, irstailijoita, kiihkoilijoita, tekopyhiä ja houkkia?"

Tietenkin liioittelu on aina liioittelua ja kuten Kaappi totesi, olisi naurettavaa väittää kaiken olevan aina huonoa ja negatiivista. Kyllähän Candidekin törmäsi myös ystävällisiin ja auttavaisiin ihmisiin. Silti maailmasta löytyy edelleen ihan liikaa valehtelijoita, pettureita, kavalia, kiittämättömiä jne. ihmisolentoja.

Mitä tulee tulkintoihin A ja B (unohtakaamme tässä Z ja punainen lammas), jälkimmäinen eli Lunin tulkinta pukee mielestäni hyvin sanoiksi sen, mitä itse ajattelin kirjan luettuani.




Asian takana voi myös olla ihan yhtä paljon se elämän itsetarkoituksellinen vaikeuttaminen, luultavasti onkin. Mutta mistä siinä on loppujen lopuksi kyse? En usko, että ihmisen luontoon kuuluu hakea hankaluuksia ja murheita. Pikemminkin siihen hyvään, jonka jo omistaa, turtuu ja alkaa haluta jotain, mitä ei omista. Sitten sitä tulee onnettomaksi, kun sitä ei saakaan. Mutten usko Voltairen kritisoineen itse haluamista (ainakin se olisi tyhmää), pikemminkin luulen hänen sanomansa olleen että "vähän järkeä peliin hei" (se olisi järkevää).
Juuri tuota jälkimmäistä meinasin. Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen -> Eldoradossa on kaikki täydellistä ja siitä on löydettävä porsaanreikä (Kunigunde), joka tekee siitä epätäydellisen. Ja veikkaisin, että mikäli Candiden pistäisi elämään Eldoradon kaltaiseen paikkaan, jossa Kunigunde olisikin ollut, hän ei osaisi enää iloita elämästä. Aivan kuin se mies kirjan lopuilla.
Todennäköisesti tässä vaiheessa Candide huomaisi, että kauneudestaan huolimatta Kunigunde ei olekaan itse täydellisyys, jolloin pariskunnan onnellinen elämä ei enää olisikaan kovin onnellista, edes Eldoradossa.

[Dorianthem]

Sainpas minäkin luettua tämän ja nyt voisi pistää vissiinkin hieman mielipiteitä kehiin. :p

Näin lyhkäisyydessään voisin mainita, että kirja oli väritön, hajuton ja mauton. Yllättäen en siis pitänyt siitä lähes ollenkaan. Lähinnä minua häiritsi tuo tunteiden ilmaisu tuossa. Aluksi itketään jostain vähän aikaa ja sitten sitä ei enää muistetakaan seuraavalla sivulla ja jossain vaiheessa kaikki koettelemukset kerrotaan luettelona. Jees, juuri näin. Melkein kiinnosti lukeakin sitä.

Sitten tietty kirjassa oli jotain mukavaakin, eli pidin paljon eri hahmojen tarinoista, mitä he siis olivatkaan kokeneet matkalla erossa Candidesta. Candiden omat seikkailut yksin taas olivat jotain... tylsää kenties? Vaikka kaikenlaista tapahtuikin, niin Candide oli vain niin tyhjä ja tylsä hahmo. Piste.

"Yhyy, tapoin juuri pari tyyppiä. Yhyy."
"Nojaa, minnes sitä seuraavaksi menisi?"

Tuollaisen kuvan minulle antoi rakas Candide. Muutkin hahmot olivat aika tylsiä kuoria, mutta mitäpä pienistä. Candiden rakkaus Kunigundeen (vai mikä olikaan) oli mieleeni aika paljon. Lopussa varsinkin oli sellainen kiva ilme ( >:) ), kun Candiden rakkaus oli kadonnut Kunigunden kauneuden kadotessa. Ja sitten se pakottautui naimaan tämän. Hähää.

Nojoo, olisin varmasti saanut tuosta paljon enemmän irti, jos mielessä olisi tuoreena Voltairen aikakauden jutut, muttakun ei tällä hetkellä ole, niin teoksena ilman minkäänlaista pohjaa ei tuo minulle tarjonnut juurikaan mitään. Teos muiden joukossa.