Uusi tarinani (Nimi vielä hakosessa)

[Hukka]

No niin, tässä on seka Fallout-pelisarjan pelaamisen että pitkään kadoksissa olleen inspiraationi paluun tuotos: Uusi tarinanpätkäni, jota olen töiden lomassa kirjoitellut luppoajalla. Jonkinlaista rakentavaa kommenttia kaivataan. Wordilla olen kirjoittanut, joten kappalejaot saattaavat olla päin metsiä. Toivotaan, ettei haittaa lukemista kovin paljoa. :)
Tarina alkaa sotaisilla kuvauksilla, mutta varsinainen sotatarina tämä ei ole.


********


- Kranaatti tekee rumaa jälkeä.

Harry Miles heräsi huopiin käärittynä maastoauton takapenkiltä. Hän oli maannut jo jonkin tovin tajuttomana ja kivun lamauttamana ja alkoi viimein ymmärtää jotakin ympäröivästä maailmasta. Hän saattoi erottaa puheen lisäksi maasturin moottorin tasaisen hurinan sekä tuulilasiin iskeytyvien vesipisaroiden ropinan.
Etupenkeillä istui kaksi hahmoa; autoa kuljetti nuori, kaunis, mustahiuksinen nainen, jonka Harry tunnisti luutnantti Wolfiksi, jonka isä oli aikoinaan ollut kenraali ja sankarinmaineen saanut sotilas. Pelkääjänpaikalla istui keski-ikäinen mies, jota Harry ei kuitenkaan tuntenut nimeltä. Käsivarren ympärille sidotun punavalkoisen liinan perusteella hän oli lääkintämies.
Maasturin pohja kolahteli välillä korkeisiin kantoihin. Harry oli ymmärtänyt jo aikaa sitten, ettei auto kulkenut pitkin maantietä, mutta hän yllättyi istumaan noustessaan; auto kiisi pitkin olematonta metsätietä, joka oli paikoin kasvanut umpeen. Hän ei osannut hahmottaa mihin auto oli matkalla sillä maasto oli tuiki tuntematonta hänelle. Sanaakaan sanomatta hän pälyili ympärilleen ja ihmetteli suuria havupuita, joista ympäröivä metsä pääasiassa koostui.
- Huomenta, aurinkoinen, luutnantti Wolfin ääni kuului etupenkiltä. Harry saattoi nähdä luutnantin kauniiden, sinisten ja nauravien silmien katsovan häneen taustapeilistä. Hän yritti vastata, mutta suuta ja kurkkua kuivasi kamalasti, eikä hän saanut aikaan äännähdystäkään. Luutnantti Wolf nyökkäsi vieressään istuvalle lääkintämiehelle ja sanoi:
- Annahan pojalle vettä, Jones.
Lääkintämies alkoi nopeasti kaivaa vesipulloa jalkatilassaan olevasta erärepusta ja hetken tonkimisen jälkeen löysikin kenttäpullon sidetarpeiden lomasta. Jones ojensi pullon Harrylle ja varoitteli, ettei kylmää vettä kannattaisi latkia kerralla liikoja. Harry ei välittänyt; heti saatuaan pullon käsiinsä hän joi sitä kuin olisi ollut eksyksissä keskellä hiekkaerämaata ilman ruokaa ja vettä päiväkausia. Jones pyöräytti silmiään ja Harry saattoi erottaa luutnantti Wolfin hymyilevän.

Auto kiisi nyt pitkin tasaista niittyä, jonka ruoho oli tallaantunut sotilaiden ja ajoneuvojen alle jo ennen heidän saapumistaan. Heidän edessään avautui varsin lohduton näky; suuri osa kaukana siintävistä pelloista oli poltettu ja ne kytivät sieltä täältä. Vielä kauempana pohjoisessa saattoi tarkkasilmäinen erottaa liekkien edelleen nuolevan taivasta. Jones pudisteli päättään ja haroi tavanomaiseen tapaansa leukaansa. Siihen oli kasvanut viikkojen aikana varsin miehekäs sänki. Sanaakaan sanomatta he istuivat tuijotellen kohti määränpäätään, niittyjen takaisia metsiä, jotka olivat kuin ihmeen kaupalla selvinneet raivoavien liekkien kynsistä.
Juotuaan tarpeeksi Harry sulki hetkeksi silmänsä. Hän kuunteli maastoauton moottorin jylinää ja lääkintämies Jonesin raskasta hengitystä, haisteli auton tavaratilan tunkkaista ilmaa ja tunsi kipua jaloissaan. Hän toivoi sen olevan hyvä merkki, sillä heräämisensä jälkeen hän ei ollut tuntenut jalkojaan ollenkaan. Jones oli puhunut jotakin kranaateista, eikä Harry uskaltanut kurkistaa huopiensa alle nähdäkseen jalkojensa kunnon.
Kranaatit tekevät rumaa jälkeä. Sotamies Miles tiesi sen, sillä sodan aikana hän oli nähnyt niin monta kranaatista haavoittunutta miestä.



Että näin. Antaa palaa, kestän kyllä. Jatkoa tulee, jos lukijoita löytyy. ^^
En tiedä miten surkeasti nämä kappalejaot menevät. Internet Explorerilla tekstistä saa ihan kivasti selvää, mutta muista selaimista en tiedä. Hihkaiskaa, jos näyttää turhan vaikealta lukea, koitan korjata tilanteen.

[Kreifi]

Kokonaisia tekstejä! Ei tämmösistä tynkylöistä saa mitään irti. Tossa ne körötteli, kivasti kirjottelit ja siinä se. Ei tästä oikein osaa muuta sanoa. Sinun pitäisi julkasta selkeästi pidempiä pätkiä (jos pätkissä haluat julkaista), isompia kokonaisuuksia. Ja keksi ihmeessä tarinallesi nimi. Nimettömiä tarinoita on jo niin paljon, että älä anna tämän olla "vain yksi niistä".

[Nelva]

Hmm. Kyllä juu, tämä mielestäni toimii. Miellyttävä lukea ja sujuvaa tekstiä. Paitsi että alussa jäin jumii auton kuljettamiseen ja kuvittelin kuskia kantamassa autoa selässään ja juoksemassa hysteerisenä ympäriinsä :) Hahmot ovat neutraaleja, mutta tämän pituisessa tekstissä ymmärrettävää. Mitähän sitä nyt tähän keksisi sanottavaa... Vähän vaikeaa tosiaan, kun on vähän liian lyhyt teksti, jotta saisi kunnollista otetta...

[Hukka]

Kokonaisia tekstejä! Ei tämmösistä tynkylöistä saa mitään irti. Tossa ne körötteli, kivasti kirjottelit ja siinä se. Ei tästä oikein osaa muuta sanoa. Sinun pitäisi julkasta selkeästi pidempiä pätkiä (jos pätkissä haluat julkaista), isompia kokonaisuuksia. Ja keksi ihmeessä tarinallesi nimi. Nimettömiä tarinoita on jo niin paljon, että älä anna tämän olla "vain yksi niistä". Jep, tämä häiritsee minuakin kovasti. Olen suunnattoman huono keksimään nimiä tarinoilleni, sillä ne yleensä kuulostavat joko klisheisiltä tai muuten vain typeriltä.
Postasin lyhyen pätkän ihan vain siitä syystä, että saisin vähän kommenttia kirjoitustyylistä ja siitä, saako tekstistä selvää. On kuitenkin ihan totta, että noin lyhyestä tekstistä tuskin saa mitään irti. Postaan seuraavaksi pitemmän pätkän, jottei lukeminen tunnu "sivu kerrallaan"-hommalta. ^^


Hmm. Kyllä juu, tämä mielestäni toimii. Miellyttävä lukea ja sujuvaa tekstiä. Paitsi että alussa jäin jumii auton kuljettamiseen ja kuvittelin kuskia kantamassa autoa selässään ja juoksemassa hysteerisenä ympäriinsä Hahmot ovat neutraaleja, mutta tämän pituisessa tekstissä ymmärrettävää Haha, koitan saada tuohon autoilu kohtaan vähän enemmän selveyttä, niin vältytään noin hauskoilta mielikuvilta. ;D
Hahmojan kuvailen tarkemmin tosiaan hieman myöhemmin.

Kiitän kommenteista, aion ehdottomasti ottaa neuvoista vaarin. Ja keksiä tarinalle nimen. Postailen jatkoa piakkoin. :)

[Hukka]

Ja lisää puskee, ruokatuntini tuotoksia. Edelleen kritiikkiä toivotaan, niin positiivista kuin negatiivistakin. ^^

* * *

Hän sulki silmänsä ja näki jälleen painajaisia. Kokonaiset neljä tuntia kestäneen tajuttomuutensa aikana hän oli kiikkunut hämärän rajamailla, jossa ympärillä pyörivä oikea maailma oli sekoittunut unien ja etenkin painajaisten kanssa. Sama tapahtui taas; hän kuuli luutnantin ja lääkintämiehen vaihtavan pari sanaa keskenään, mutta samalla hän saattoi erottaa auton moottorin hurinasta äänen, joka ei syntynyt kenenkään heidän suustaan:
- Sinä kuoooooleeeeeet...
Ääni oli ivallinen. Se kuiskaili välillä hänen takanaan, välillä etupenkillä ja toisinaan se hiljeni kokonaan vain voimistuakseen pian uudelleen. Harry oli menettämässä järkensä. Hän yritti vastata tai edes liikkua sen verran, että etupenkkiläiset olisivat huomanneet ja herättäneet hänet painajaisistaan. Luutnantti ja lääkintämies Jones eivät kuitenkaan vilkaisseetkaan häneen päin. Sotamies Milesin kunto ei voinut kiinnostaa heitä vähempää, sillä jos luutnantin keskittyminen herpaantuisi, he saattaisivat pian löytää itsensä kilon paloina pitkin tienpientaretta. Vihollinen oli miinoittanut peltoja ja metsäteitä ennenkin ja Länsivallat, joiden puolella Harry ja kumppanit taistelivat, olivat menettäneet paljon hyviä sotilaita juuri miinojen vuoksi. Harryn oli siis taisteltava sekoamistaan vastaan yksin.
Hän teki parhaansa sulkeakseen äänen pois mielestään, mutta sen ivallinen, kylmä kuiskailu tavoitti hänet mielen syvemmistäkin sopukoista. Hän yritti ajatella kotia ja perhettä, lapsuuden "kauniita, hyviä aikoja", hän teki kaikkensa saadakseen mieleensä edes jotakin muuta kuin pelottavan äänen, joka ennusti hänen kohtaloaan. Pikkuhiljaa Harry huomasi lipuvansa yhä kauemmas todellisuudesta; ääni hiljeni hiljenemistään, kunnes loppui kokonaan. Ympäröivä maailma muuttui utuiseksi ja lopulta hänen silmissään sumeni. Hän saattoi vielä erottaa luutnantti Wolfin kiroavan isoon ääneen.

- Täällä on vielä yksi!

Harry palasi tajuihinsa vain muutamien minuuttien kuluttua tajuttomuuskohtauksestaan. Se oli ollut tähänastisista kohtauksista lyhyin mutta samalla pelottavin, sillä hänen päänsä sisällä kuiskaillut ääni oli ollut varsin uhkaava ja ahdistava.
Harry oli nostamaisillaan kättään pyyhkiäkseen otsaansa, mutta ennen kuin hän ehti kunnolla liikahtaakaan, joku tarttui häntä rinnuksista. Hänet kiskottiin ensin etupenkille. Ote rinnuksissa tiukkeni entisestään, kun häntä raahaava sotilas huusi kavereilleen:
- Se on vielä hengissä!
Hämmentynyt ja tajuttomuuskohtauksestaan edelleen pyörryksissä oleva Harry kiskottiin nyt puoliksi ulos autosta ja annettiin sitten itse rojahtaa naamalleen syyssateen pehmittämään maahan. Hän kuuli, kuinka joukko sotilaita rämpi häntä kohti mudassa ja kuinka kauempaa erottui sotakoirien villi haukku ja ulvonta. Missä luutnantti ja Jones ovat? Eihän kaveria jätetä?
Raskas potku hänen kylkeensä sai hänet huudahtamaan kivusta ja kääntymään selälleen. Ympärillä pällistelevien likaisten sotilaiden kasvoille kohosi hymy. Etelävaltalaisia. Harry yski ja sylki mutaa suustaan.
- Hahaa, länsivaltalainen paskakasa. Nyt sinä olet vaikeuksiin joutunut, joku sotilaista huudahti ja sai koko porukan räkättämään ivallisesti. Jälleen potku, tällä kertaa vähän lähemmäs kainaloa. Se ei sattunut yhtään niin paljon kuin jo entuudestaan murtuneiden kylkiluiden kohdalle monotettu potku, joka todennäköisesti oli murskannut luut uudelleen.
Joku oli juuri kurottautumaisillaan Harryn ylle, kun luutnantti Wolfin ääni pysäytti hänet ja kiinitti huomion muualle:
- Näpit irti siitä kaverista, niljake.
Harry ei ollut ikinä ennen tuntenut sellaista onnea ja huojennusta jonkun nähdessään. Hän kiitteli mielessään luojaansa, vaikkei varsinaisesti uskonnollinen ihminen ollutkaan. Sellainen tilanne paljasti ihmisestä puolia, joita tämä itsekään ei välttämättä tiennyt omaavansa.
Samaa saattoi sanoa vihollisen sotilaista, jotka olivat viettäneet kuukausikaupalla juoksuhaudoissa ja metsissä ilman naisseuraa. Jennifer Wolf näytti jumalattarelta verisistä kasvoistaan ja resuisesta univormustaan huolimatta.
- Noh noh, neiti hyvä, äsken Harrya potkinut ja haukkunut sotilas sanoi hymyillen kieroutuneesti. Hän näytti ikäistään paljon vanhemmalta, sillä kuukausien saatossa hänen sänkensä oli kasvanut tuuheaksi parraksi. Sotilas nosti kätensä näkyville, sillä luutnantti Wolf osoitti häntä pistoolillaan. Muut sotilaat naureskelivat keskenään.
- Mitä noin kaunis nainen tekee yksin tällaisessa paikassa?
Luutnantti Wolf tuijotti ensin puhuvaan sotilaaseen, sitten Harryyn ja taas puhujaan. Hänen silmänsä eivät olleet lainkaan niin ystävällisen näköiset kuin ennen - päinvastoin; niissä paloi läpitunkeva, kylmä katse. Jos katseella voisi tappaa, he olisivat kaikki hengettömiä.
- Läpikulkumatkalla, luutnantti sitten vastasi. Hän seisoi uhmakkaan näköisenä sotilasjoukkion keskellä ase tiukasti käsissään, piippu suunnattuna kohti parrakkaan sotilaan naamataulua. Sotakoirat yrittivät loikkia hänen kimppuunsa, mutta sotilaat pitivät ne tiukasti kiinni, ainakin toistaiseksi.
- Eikö neidille ole kerrottu, että näillä main kulkeminen voi koitua kohtaloksi? Täällä on meneillään sota, jos ette ole sattuneet huomaamaan. Ja kaiken lisäksi te olette väärällä puolella, parrakas sotilas myhäili. Voitonriemuinen ilme hänen kasvoillaan vihastutti luutnanttia entisestään. Hän ei kuitenkaan antanut sen näkyä päällepäin.
- Olen minä vähän juttuja kuullut. Piti silti tulla omin silmin tarkistamaan, sitä ei koskaan tiedä mistä valtio meille seuraavaksi valehtelee.
Parrakas mies yritti keksiä jotakin ovelaa sanottavaa, mutta hetken pähkäilyn
jälkeen tyytyi vain murahtamaan:
- Vai niin.
Harrya tämä tilanne ärsytti todella. Hän makasi selällään maassa ja tunsi kuinka kylmä ja kostea muta imeytyi nopeasti tummanvihreän univormun läpi. Mitä helvettiä ne jauhavat? Yrittääkö luutnantti pelata aikaa? Miksi ihmeessä hän niin tekisi?
- Tämä tilanne on varsin huvittava, neitiseni. Katsos kun meitä on nopeasti arvioiden kaksikymmentä ja olemme hampaisiin asti aseistautuneita. Teitä sitä vastoin on kaksi; sinä ja tuo rampa pikku paskiainen, partamies puhui ja loi murhaavan katseen maassa makaavaan sotamieheen.
- Eikö hälytyskellojen kuuluisi soida tässä vaiheessa?
Luutnantti virnisti tavalla, joka sai Harryn tuntemaan omituista helpotusta. Sitten hän vastasi:
- Kuunnelkaa.
Sotilaslauma hiljeni hetkessä, jopa koirat lakkasivat elämöimästä. He kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina ympäriltä kuuluvia ääniä; tykit jylisivät jossakin todella kaukana, muutama uskalias lintu aloitti varovaisen laulunsa. Luutnantti Wolf kuunteli myös, odotti jännittyneenä. Harry ei saattanut kuulla juuri mitään, sillä muta tukki hänen korvansa.
Pitkän aikaa sotilaat vain kuuntelivat ja tähyilivät ympärilleen, kunnes partamies älähti hermostuneesti:
- Yritättekö te kusettaa meitä, neiti? Se ei nimittäin ole ollenkaan hyvä...
Siinä samassa rysähti. Suuri räjähdys sotilasjoukon keskellä sinkosi osan miehistä ilmaan. Koirat säikähtivät ja aloittivat hurjan haukkunsa. Eläimet lähtivät kiskomaan jokainen omaan suuntaansa ja niitä taluttavat miehet lensivät lähes yhtäaikaisesti rähmälleen pehmeään mutaan. Parrakas mies painautui maahan valtavilla käsillään itseään suojaten. Harry pyörähti vaivalloisesti vatsalleen ja peitti päänsä; tällainen tilanne oli hänelle tuttu kuukaudentakaisesta rytäkästä keskellä metsää. Ainoa, joka jäi ylväästi seisomaan paikalleen, oli luutnantti Wolf. Räjähdykset sinkosivat multaa ja mutaa hänen päällensä.
Kun sotilaat kuvittelivat selvinneensä, alkoi rytinä uudelleen. Pommien putoamisesta kuuluva vinkuva ääni särki heidän korviaan hetken, ennen kuin voimakkaat räjähdykset sinkosivat miehiä ilmaan kuin räsynukkeja. Kranaattien sirpaleet viilsivät pahoja haavoja kaikkiin, johon vain osuivat. Kuin ihmeen kaupalla sekä luutnantti Wolf että maassa makaava sotamies Miles selvisivät sen suuremmitta vammoitta. Kun pommien putoamisääni alkoi taas, luutnantti rämpi Harryn vierelle ja sanoi:
- Nyt meidän olisi hyvä häipyä.
Hän onnistui vaivoin nostamaan sotamiehen maasta, sillä tämän omat jalat eivät juuri kantaneet. Vaikka luutnantti oli ikäisekseen ja kokoisekseen todella vahva nainen, oli raahaamisoperaatio raskas ja varsin pitkältä tuntuva. Matalaksi painautuneena hän kuitenkin onnistui taluttamaan Harryn kauemmas pommien ryskeestä ja huonossa kunnossa makaavien sotilaiden luota. Vasta vajaan kilometrin rämpimisen jälkeen luutnantti rysähti väsyneenä maahan Harry perässään. He makasivat vierekkäin taivasta tuijottaen. Pommien ääni oli lakannut. Koko pieni etelävaltalaisrykmentti oli tuhottu viimeistä miestä myöten. Sotakoirat olivat kuitenkin selvinneet, ne laukkasivat kaukana horisontissa vikisten kuin pahaisetkin pikkupiskit.
Luutnantti hengitti kiivaasti, Harry taas raskaasti ja vaivalloisesti. Vähäinenkin tunto hänen jaloistaan pakeni ennen kuin silmissä jälleen pimeni.


* * *
Tekstieditori raiskasi kappalejaon jälleen kerran, mutta kai siitä selvää saa.

[Nelva]

Kun sotilaat kuvittelivat selvinneensä, alkoi rytinä uudelleen. Ilmasta kuului samanlainen pomminpudotusääni kuin piirretyissä aina oli. Viiiiiiiiiiuuuuuuu. Nämä pommit eivät kuitenkaan vaan käräyttäneet uhrejaan mustiksi kuten piirretyissä, vaan viskoivat heidät metri kaupalla ympäriinsä repien raajoja irti ja viskoen kiviä suojautuneiden niskaan. Granaattien sirpaleet viilsivät pahoja haavoja kaikkiin, johon vain osuivat. Kuin ihmeen kaupalla sekä luutnantti Wolf että maassa makaava sotamies Miles selvisivät sen suuremmitta vammoitta. Kun pommien putoamisääni alkoi taas...

Uuuu, tykkään :) Ainoastaan tuo yllä oleva kohtaus piirretty viiu-juttuineen tuntuu jotenkin tökkivän, eikä oikein sulaudu tekstiin luontevasti, sellainen liian irrallisen oloinen.

En oikeasti jaksa lähes koskaan lukea mitään vähänkään sotaan liittyvää juttua, mutta koen tämän jutun kuitenkin mielenkiintoiseksi. Faktajutuistahan en siksi osaa sanoa yhtään mitään sen tarkempaa, kunhan luen ja uskon kaiken, mitä tekstissä sanotaan. Edelleen, oikein miellyttävä lukea ja henkilöistäkin alkaa erottaa tiettyjä omia piirteitä, jotka auttavat kiinnostumaan tarinasta vieläkin enemmän.

[Hukka]

Uuuu, tykkään :) Ainoastaan tuo yllä oleva kohtaus piirretty viiu-juttuineen tuntuu jotenkin tökkivän, eikä oikein sulaudu tekstiin luontevasti, sellainen liian irrallisen oloinen.

En oikeasti jaksa lähes koskaan lukea mitään vähänkään sotaan liittyvää juttua, mutta koen tämän jutun kuitenkin mielenkiintoiseksi. Faktajutuistahan en siksi osaa sanoa yhtään mitään sen tarkempaa, kunhan luen ja uskon kaiken, mitä tekstissä sanotaan. Edelleen, oikein miellyttävä lukea ja henkilöistäkin alkaa erottaa tiettyjä omia piirteitä, jotka auttavat kiinnostumaan tarinasta vieläkin enemmän. Kiittelen kommenteista. Ilmeisesti kauhean moni ei ole stoorista kiinnostunut, mutta postaan jatkoa silti niin kauan, että kaikki kommentointi tyrehtyy. En kuitenkaan tiedä, että kuinka kauan tällaiset jatkokertomukset jaksavat lukijoita innostaa, hyvin harvoin olen sellaisiin törmännyt. Ainoa vähän pitempi tarina johon olen kiinnittänyt huomiota on Velvin kirjoittama Kristallisydän-juttu.

Joka tapauksessa muotoilin tuota viiiiuuuu-kohtaa vähän selkeämmäksi ja fiksummaksi, toivottavasti se nyt olisi hieman sujuvampi. Postaan lisää jatkoa tähän samaiseen postiin jossakin välissä, luultavasti tämän päivän aikana. ^^

[Hukka]

Ok, prologin päätöspätkä. Kiittelen kaikkia, jotka jaksoivat tätä tähän asti edes lueskelle ja kommentoida. Jos joskus saan koko homman valmiiksi, niin postaan tänne linkin kyseiseen teokseen. Niin, jos saan.

Olisi toki ollut fiksumpaa postata tämä prologi kokonaisena kappaleena, mutta en vielä kirjoittamista aloittaessani tiennyt, kuinka pitkä tästä tarinasta tulee. Toivotaan nyt, ettei haittaa kamalasti.

* * *

Harry Miles oli liittynyt armeijaan ennen varsinaista lainsäädäntöä, joka velvoittaa kaikki yli 18-vuotiaat miehet taistelutantereelle, ellei lähtemisen estymiseen ole pätevää syytä. Hän ei kuitenkaan liittynyt joukkoon kirjavaan omasta tahdostaan, vaan pääosin isänsä painostamana. Heidän suhteensa toisiinsa oli aina ollut hyvä, kunnes Harry oli eräänä iltana ruokapöydässä todennut armeijan olevan "nynnyjen ja itseään täynnä olevien kusipäiden" hommaa. Isäpappa ei moisesta kommentista riemastunut ja niinpä Harry löysikin itsensä pian armeijan maastonvihreä univormu yllään hieltä haisevasta
kuljetusautosta.
Hän ei koskaan tottunut ajatukseen toisten ihmisten tappamisesta, etenkään silloin kuin sodan syyt olivat mitä olivat. Kahden suuren liittovaltion, joiden pitkät viralliset nimet oli lyhennetty ytimekkäiksi Länsivalloiksi ja Etelävalloiksi, välienselvittely ja mahdin todistaminen oli paisunut valtaviin mittasuhteisiin, jossa kärsivät kaikki mutta jossa ei voittanu kukaan. Tänä joukkotuhoaseiden aikakautena kaksi jättivaltaa teki selvää sekä toisistaan, että kaikista ympärillään. Suuret kaupungit oli tuhottu lähes täysin ja ennen sodan varsinaista loppua ihmiskunnan populaatio oli romahtanut radikaalisti; se oli vähentynyt melkein puolella.
Siinä kenttäsairaalaan muhkuraisessa vuoteessa maatessaan sotamies Harry Miles ymmärsi koko sodan ja sen aiheuttaman tuhon järjettömyyden. Vaikka hän ei itse ollut tappanut vielä ainuttakaan ihmistä, oli hän silti osa sitä valtavaa koneistoa, joka oli tekemässä ihmiskunnasta pikkuhiljaa selvää jälkeä. Ensimmäistä kertaa neljääntoista vuoteen hän sulki silmänsä ja rukoili, samalla tavalla kuin isä oli opettanut häntä rukoilemaan, kun Harry oli ollut vielä lapsi.
Kun hän oli päättänyt rukouksensa hiljaiseen aameneen ja kääntänyt sitten vaivalloisesti kylkeään, hän huomasi muutaman vuoteen päässä itsestään luutnantti Wolfin. Tohtori Wilson, kenttäsairaalan kokenein lääkäri, oli paketoinut tyttö-rukan oikeanpuoleisen silmän sidetarpeilla ja teipillä. Verinen läntti siteen keskellä ei luvannut hyvää, todennäköisesti luutnantti oli menettänyt näkönsä. Harry katsoi häneen vakavana, mutta ei sanonut mitään. Luutnantti nousi ylös patjaltaan ja käveli hänen vuoteensa vierelle.
- Hei. Joko on helpompi olo?
- Vähän, Harry vastasi. He olivat jättäneet toistensa teitittelyn jo kauan ennen selkkausta etelävaltalaisrykmentin kanssa, vaikka periaatteessa Harryn olisi pitänyt puhutella luutnanttia tämän tittelillä.
- Hyvä, luutnantti vastasi. Hänen lempeä hymynsä lämmitti Harrya. Henkisesti siis.
Oli kummallista, että keskellä taistelua Harry ei ollut juurikaan ajatellut itseään ja selviytymistään. Hän oli ottanut huomioon paljon pikkuseikkoja, joilla ei periaatteessa ollut siinä tilanteessa mitään merkitystä; luutnantin tavanomaista puhtaammalta tuoksuvat hiukset, tämän pehmeä ja lämmin iho kun he olivat rojahtaneet kylmään mutaan, luutnantin katse, kun he makasivat vierekkäin ennen liittolaisten saapumista...
Harry ei koskaan ollut pitänyt naisia kovinkaan suuressa arvossa; heidän kanssaan oli kiva pitää hauskaa, mutta perheensuunnittelun he saivat
unohtaa heti kättelyssä. Luutnantti Wolf oli kuitenkin nainen, josta hän piti; todella kaunis, viisas ja ystävällinen, ei ollenkaan samanlainen kuin muut upseerit ja aliupseerit, jotka usein sortuivat sikailemaan arvonimiensä kustannuksella. Luutnantti oli perinyt isältään kenraali Bryan Wolfilta jäänsinisten lumoavien silmien lisäksi rautaisen, vahvan luonteen, joka kuitenkin oli samaan aikaan varsin ystävällinen ja välittävä. Sellaisia ihmisiä ei noina kovina aikoinan juuri tavannut.
He viettivät yönsä jutellen kahdestaan. Jossakin vaiheessa he huomasivat, ettei tykkien pahaenteistä jylinää enää kuulunut. Tuuli lakkasi hakkaamasta kenttäsairaalaan telttakankaisia seiniä ja vakavasti loukkaantuneet lopettivat äänekkään valituksensa nukahtaen syvään, helpottavaa uneen. Luutnantti päätteli, että tämä olisi heidän viimeinen päivänsä sodassa ja siinä hän oli aivan oikeassa; jo seuraavana aamuna heidät tultiin hakemaan kotiin.

* * *
Prologi on päättynyt, tadaa. Tästä on ihan kiva jatkaa. Kirjoitan vastaukset kommentteihin tähän samaiseen postiin, niin ei tulisi niin kamalasti tuplapostattua koko ajan. :P

[Nelva]

Juuh, no tämähän kursiikin ihan kivasti kasaan koko idean tässä eikä tunnu liiemmin edes jäävän kesken. Ei jää edes vaivaamaan, että miten tästä eteenpäin. Sinänsä täällä olevan tarinan suhteen se on hyvä asia, mutta ajatellen pidempää tarinaa ja sen alkuna, vähän huono. Sen pitäisi herättää lukijan uteliaisuus kunnolla, jos lukemisen halutaan jatkuvan. Yhtenä miinuksena mainitsisin tuon lopussa olevan Bryan Wolfin mainitsemisen, joka tulee vähän omituisesti puskan takaa ja varsinkinkin, kun se ei tule edes naisen ajatusten kautta esille eikä sitä ei ole ollut aikaisemmin esillä koko jutussa. Tekstinä muuten, hyvä lukea.

[T.J]

Ihan miellyttävää tekstiä. Juuri luin koko tarinan, minkä olit osina postannut. Loppuu ehkä hieman nopeasti ja äkkinäisesti. Teksti on hyvää ja miellyttää silmää. Silmät eivät jumitu mihinkään tiettyyn kohtaan vaan tekstiä pystyy selaamaan läpi kevyesti. Kokonaisuudessaan tässä tarinassa ei tapahdu paljon. Paikkojen ja tilanteiden kuvaukset syövät aikaa paljon itse tarinan tapahtumilta. Tämän takia tästä koko tarinasta minkä olet kirjoittanut olisi ainesta paljon pidempäänkin teokseen, jotta se tempaisi mukaansa oikein kunnolla. Asettelu on vähän niin ja näin, mutta eipä tuolla kovin paljon väliä ole kun jollekin foorumille postaa.

Ei missään nimessä huono tarina. Lisää odotellessa....