Kuollut syksyn lehti

[Kreifi]

Kotisivutila on down, joten rtf:ää on paha jakaa. Pyytäkää irkissä sitä niin sendin.







KUOLLUT SYKSYN LEHTI
(9.5.07-31.5.07)
Niko Silander



Anniina tähyili ikkunasta ulos ja odotti miestään. Kello oli jo varttia yli viisi, yleensä mies tuli kotiin jo puoli viiden maissa.
”Äiti, äiti, mitä sä katselet?” pikkutyttö kysyi.
”Odotan isääsi kotiin. Hän on hiukan myöhässä”, äiti vastasi huolestuneena.
”Mun pitää päästä potalle”, tyttö sanoi.
”Sä olet jo melkein neljä. Osaat kyllä käydä itsekin vessassa. Olet jo iso tyttö”, äiti sanoi.
”Enkä ole. Ihan pieni vielä. Tahtoo potalle”, tyttö intti vastaan.
”Mene nyt sinne vessaan!” äiti huudahti kiukkuisena.
Hän oli selvästi hermostunut, kun hänen miestään ei kuulunut kotiin. Mies ei koskaan viipynyt työmatkalla näin kauan. Olikohan jotain sattunut?
Anniina meni hellan luokse ja tarkisti ruuan. Ruokakin oli ollut valmista jo kohta puoli tuntia. Hän möyhensi risottoa huolestunut ilme kasvoillaan ja huokaisi syvään. Ei hän ruokaa varsinaisesti hämmentänyt, kunhan jäi siihen jumiin mietteissään, joista hän ei päässyt irti.
Ovi kävi. Anniina säntäsi välittömästi eteiseen ja siellä seisoi hänen miehensä, Juhani.
”Missä sä olet viipynyt?” nainen kysyi hiukan äkäiseen äänensävyyn.
”Ai missäkö?” mies sanoi ja virnisti hiukan. Sitten hän otti kukat selkänsä takaa.
”Kävin ostamassa sulle tällaisia”, mies sanoi hymyillen.
”Oi, olet ihana”, nainen sanoi, otti kukat ja kaappasi miehen halaukseen. ”Olet todella, todella ihana. Rakas.”
Nainen suuteli miestä pitkään, kunnes arkisten asioiden oli aika astua esiin: ”Ruoka on valmista, tule ottamaan.”
”Mitä ruokaa on?” mies kysyi riisuessaan takkiansa.
”Risottoa tein. En oikein keksinyt mitään muutakaan”, nainen vastasi.
”Isi isi!” pikkutyttö huusi ja juoksi halaamaan isänsä jalkaa.
Isä nosti tytön syliinsä ja antoi tälle suukon poskelle.
”Mites olette äidin kanssa pärjäilleet?” isä kysyi pikkutytöltä.
”Hyvin joo. Käytiin puistossakin. Mä silitin yhtä koiraa siellä. Se oli tosi kiltti, ei edes murissu lainkaan. Sitten mä autoin äitiä tekemään ruokaa”, tyttö vastasi silmät loistaen.
”Autoit äitiä tekemään ruokaa?” isä ihmetteli ja katsoi Anniinaa.
”Niin, Milja mittasi veden”, Anniina sanoi.
”Ohhoh, sinähän se olet ahkera tyttö ollut”, isä sanoi hymyillen. ”Mutta nyt syömään, koko konkkaronkka.”

”Mites työpäivä meni?” Anniina avasi keskustelun pöydässä.
”No ihan hyvinhän se. Ei ollut--”
”Isi, anna suolaa”, tyttö keskeytti.
”Suolaa? Et sinä käytä suolaa”, äiti sanoi.
”No käytänpäs”, tyttö intti vastaan.
”Etkä varmana käytä. Se on epäterveellistä”, äiti vastasi inttämiseen.
”Miksi isi sitten käyttää?” tyttö uteli.
”No se on isän asia. Isä on aikuinen ja osaa tehdä omia päätöksiään. Sinä olet vielä lapsi, eikä lasten kuulu lisätä suolaa ruokaansa”, äiti sanoi.
”Aikaisemmin sanoit, että oon iso tyttö. Ni”, tyttö sanoi.
”Et kuitenkaan ihan niin iso. Mä sanon, ettet sä käytä suolaa, niin sillon et käytä. Siinä ruuassa on jo ihan tarpeeksi suolaa”, äiti sanoi.
”Ihan tyhmää”, tyttö mutisi ja jatkoi ruuan syömistä.
”Niin. Siis ihan normaali päivä. Ei ollut mitään erikoista. Onhan tuo työ joskus vähän puuduttava, mutta minkäs teet, rahaa siitäkin saa. Ja vielä kohtalaisen hyvin”, isä sanoi ja naurahti.
”Kulta, pitäisikö munkin mennä töihin? Olen miettinyt, että voisin mennä”, Anniina sanoi.
”Enkös mä tienaa ihan hyvin? Ei meillä ole tarvetta molempien käydä töissä. Pärjäämme ihan hyvin vaikka vain minä kävisin töissä. Sinä saat olla Miljan kanssa kotona. Emmekös me vähän niin puhuneet?” isä sanoi.
”Mutta jotenkin päivät tuntuu tyhjiltä tai jotain. Kaipaisin jotain muutakin kuin Miljan hoivaamista ja vahtimista. En tiedä sitten”, Anniina sanoi mietteliäänä.
”No mitä sanoisit jos katseltaisi pari kuukautta tälleen vielä? Mietittäisi sitten uudestaan sitä sun menemistä töihin. Jooko?” Juhani suostutteli.
”Olkoot. Mutta muistakin, ettei tämä asia ei jää tähän. Mä oikeasti haluan päiviini jotain muutakin sisältöä. Ja Milja on sen verran vanha, että hän tulee hyvin toimeen hoitopaikassa”, Anniina sanoi päättäväisesti.
”Juu, sovitaan niin”, Juhani myöntyi.
Hetken hiljaisuuden jälkeen pikkutyttö rikkoi sen suloisella äänellään: ”Äiti, en mä halua mennä hoitoon. Haluan olla sun kanssa kotona.”
”Mutta Milja, kaikkien lasten on jossain vaiheessa mentävä hoitoon, sinunkin”, äiti vakuutteli.
”Mut mä en haluu”, tyttö sanoi.
”Siltikin sun on pakko. Se nyt vaan menee niin. Mutta älä sitä nyt murehdi, siihen on vielä aikaa. Kuten isän kanssa keskustelimmekin, katsellaan näin vielä pari kuukautta. Sitten asia voi olla ajankohtainen. Eikös juu?”
”No juu. Mut et mee töihin.”
Äiti huokasi syvään. Hän rakasti tuota ihanaa pientä lapsukaista, hän rakasti sitä eniten elämässään. Toki hän rakasti miestäänkin, mutta se oli erilaista rakkautta. Omaan lapseensa hän oli luonut ihan erilaisen siteen. Eivät he pystyneet kilpailemaan rakkaudesta, hän rakasti kumpaakin aivan omalaatuisella tavalla – mutta paljon, todella paljon
”Kiitos, oli herkullista safkaa”, Juhani sanoi ja nousi pöydästä. ”Taidan mennä hetkeksi soffalle katsomaan telkkaria, ehkä ummistan hiukan silmiäkin.”
”Okei. Herätänkö sut jos nukahdat?” Anniina kysyi.
”Juu, voit herättää kuuden maissa jos satun nukahtamaan.”
”Isi, saako tulla viereen nukkumaan?” pikkutyttö kysyi.
”Äläs nyt Milja, isi on väsynyt ja kaipaa lepoa. Hänellä on raskasta töissä”, äiti vastasi.
”Aijaa´”, tyttö sanoi hiukan pettyneenä. ”No leikitäänkö me sitten, äiti?”
Äiti naurahti ja vastasi: ”Voidaanhan me leikkiäkin. Mitä sä haluat leikkiä?”
”Nukeilla, jooko?” tyttö vastasi innoissaan.
”Sopii hyvin”, äiti sanoi.

Juhani heräsi helliin suudelmiin ja kohtasi heti silmät avattuaan valloittavan hymyn Anniinan kasvoilla. Mies suuteli naista.
”Isi ja äiti pussaa”, tyttö sanoi ja osoitti sormellaan.
”Pussaanko suakin?” isä kysyi.
”Joo!” tyttö huudahti ja tuli isänsä luokse pussattavaksi. Ja niin tyttö sai kun saikin pusun, eikä se siihen jäänyt, hän sai sellaisen vielä äidiltään.
”Nyt ku on pussailtu ni voiks kattoa Muumeja?” tyttö kysyi.
Anniina katsoi miestänsä, ei hänellä itsellään niin väliä ollut, kun ei häntä televisio jaksanut oikein kiinnostaa.
”Kato vaan, ei sieltä mitään peliä tänään tuu”, isä sanoi ja nousi istumaan. ”Haittaako jos yhden kaljan juon?”
”Juo pois vaan. Ja enkö ole sanonut, ettei sun tarvii sitä aina kysyä. Tietty sä aina yhden tai kaksikin voit juoda, kuhan et ala kiskomaan sitä oikein kunnolla”, Anniina vastasi.
Juhani hymyili, antoi suukon vaimollensa ja lähti hakemaan kaljaa. Kylmä ihana kalja kotona rakkaan vaimon ja lapsen parissa, mikä olisikaan ollut parempaa kuin tämä.
Anniinakin oli jotenkin jumittunut katsomaan muumeja. Ei hän niitä niinkään seurannut, kunhan katseli keskustelun lomassa. Hän kuitenkin havahtui kun hänen puhelimensa alkoi soida. Siellä oli Salla, Anniinan paras ja tavallaan ainoa ystävä. Kyllä Anniinalla kavereita oli, mutta todellisia ystäviä hänellä oli vain yksi.
”Moikka”, Anniina vastasi puhelimeen.
”Moro. Mä vaan soittelin josko mentäis kahville huomenna?” Salla sanoi puhelimeen.
”Mikäs siinä. Mihin aikaan?” Anniina kysyi.
”Sopiiko siinä kahden maissa vakipaikassa?”
”Kahdelta sopii hyvin. Mut eikö sulla ole töitä?” Anniina uteli.
”Ei mulla huomenna ole. Vapaapäivä. Siks ajattelinkin soittaa ja kysyä lähtisitkö kahville. Mä muuten jätin sit sen”, Salla sanoi.
”Ihanko totta? Vihdoinkin. Mä oon sitä mieltä, että sä teit oikean päätöksen. Se kohteli sua ku jotain paskaa. Sä oikeesti ansaitset parempaa”, Anniina sanoi.
”Niihä se voi olla. Olihan se komee ja hyvä sängyssä, mutta ei se oikeen riitä, kyllä tarvitsee olla jotain muutakin. Sillä sisimmälläkin on jotain väliä, sen mä olen vuosien saatossa oppinu”, Salla sanoi.
”Niin, oot ihan oikeessa. Ei siitä tuu mitään jos suo kohdellaan huonosti koko ajan, eikä anneta mitään arvoa. Etit ittelles semmosen miehen, joka arvostaa sua ja kohtelee sua sen mukaisesti. Eiks joo?” Anniina sanoi.
”Juu, niin se on tehtävä. Harmi vaan, ettei niitä miehiä kasva puissa. Niitä on pirun vaikea löytää. Ja kun baaristakin löytää vaan just tommosia. Ne vaikuttaa aluksi ihan mukavilta, mutta paljastuvat aika pian sitten ihan joksikin muuksi”, Salla sanoi.
”Meijän pitäisi keksiä joku paikka mistä me löydettäisi sulle hyvä ukko.”
”Ei niitä paikkoja oikeen ole. Mä olen kyllä hiukan kateellinen teille, kun teillä on ihana parisuhde, jossa ootte onnellisia ja silleen”, Salla sanoi.
”No älähän nyt, kyllä meilläkin on niitä huonoja päiviä aina joskus. Ei tää yhtä ruusuilla tanssimista ole”, Anniina vastasi.
”Mites teillä muuten menee?” Salla kysyi.
”Ihan hyvin. Juhani toi mulle tänään kukkia. Eiks oo ihanaa?” Anniina sanoi.
”Ai oikein kukkia. Sehän on varsin huomaavaista. Mäkin haluan semmosen miehen, joka rahtaa mulle kukkia”, Salla sanoi.
”No ei toikaan yleensä tuo, mutta kiva yllätys tää kieltämättä oli. Ja mä valmistauduin jo huutamaan sille, että missä se oikein viipy työmatkallaan”, Anniina sanoi ja naurahti.
”Niin no, ei siinä kyllä mitään kivaa olekaan jos joka päivä kukkia rahdataan. Se on kivaa sillon ku se tulee yllätyksenä. Se on aitoa”, Salla sanoi.
”Oon ihan samaa mieltä tosta sun kanssas. Oleksä muuten Annaa nähny laisinkaan?” Anniina kysyi.
”En muuten ole. Ei olla soiteltukaan”, Salla vastasi.
”Juu, ei mekään olla soiteltu. Sitä vaan mietin, että mitä sille mahtaa kuulua, kun ei siitä ole kuulunut mitään”, Anniina sanoi.
”En kyllä mäkään ole yhtään mitään kuullu. Aika outoa”, Salla sanoi.
”Pitäiskö sille soittaa, että onko kaikki kunnossa?” Anniina kysyi.
”No kai sille vois. Soitatko sä?”
”Juu, mä voin soittaa. Voisinkin soittaa nyt sitten samantien ennen ku kello tulee ihan hirveen paljon. Se kai tekee edelleen aika paljon töitä niin se menee aikaisin nukkumaankin”, Anniina sanoi.
”Okei, soita sä. Mut me nähdään sit huomenna”, Salla sanoi.
”Huomiseen. Moikka.”
”Moikka.”
Juhani katsoi kysyvästi Anniinaa ja Anniina tajusi heti mitä miehellä oli mielessä.
”Se oli Salla. Soitan vielä Annalle, kun siitä ei ole kuulunut mitään aikoihin. Mietittiin tossa, että onkohan sillä kaikki kunnossa.”
”Jaa jaa”, Juhani vastasi ja otti huikan kaljastaan.
”Moi Anna, Anniina täällä”, Anniina aloitti puhelun.
”No moikka”, kuului hiukan vaimea vastaus.
”Sulla kaikki ihan kunnossa? Susta ei oo kuulunu mitään aikoihin”, Anniina sanoi.
”No juu. Oon ollu kotosalla, eikä oo oikein tehny mieli nähdä ihmisiä”, Anna vastasi.
”No mikäs sitten on? Kaikki ihan kunnossa?” Anniina kysyi hiukan huolestuneena.
”Eipä oikeastaan. Oon nyt kolmatta viikkoa sairaslomalla jonkun masennuksen takia. Oon ollu vaan kotona. Ei oo jaksanu mitään. Veto ihan täysin poissa”, Anna sanoi.
”Haluaisitko, että tulen käymään?” Anniina kysyi.
”Tänään?” Anna säikähti hiukan.
”En kai mä enää tänää. Ajattelin, että jos huomenna. Kävisikö se sinulle?” Anniina sanoi.
”Ei kai mulla mitään sitä vastaan ole. En kyllä jaksa siivota, että saat sitten sietää tätä sikolättiä vaikka mikä olisi”, Anna sanoi.
”Älä välitä, ei se mua haittaa missä kunnossa sun kämppäs on. Pääasia, että näemme ja pääsemme hiukan juttelemaa, kun sinustakaan ei ole kuulunut mitään aikoihin. Olen kai hiukan huolissani”, Anniina sanoi.
”Älä turhan huolehdi, kyllä mä selviän”, Anna naurahti hiukan väkinäisesti.
”Mutta sopiiko, että tuun siinä joskus kolmen ja neljän välillä? Meen Sallan kanssa kahville kahdelta niin tulen sitten sen jälkeen”, Anniina sanoi.
”Joo, sopii hyvin. Saan nukkuakin sitten rauhassa. Ollut hiukan vaikeaa tuo unensaanti iltaisin ja sitten on tullut nukuttua pitkään päivälle”, Anna sanoi.
”No hyvä, että sopii. Tuonko jotain hyvää kahvin kanssa?” Anniina kysyi.
”Voithan sä tuoda. Ehkä makea on ihan hyväksikin”, Anna sanoi.
”Mutta nähdään sitten huomenna. Ja koita hei pärjäillä”, Anniina sanoi.
”Kyllähän mä. Huomiseen”, Anna sanoi.
”Huomiseen”, Anniina sanoi ja lopetti puhelun.
”Annalla on masennusta”, Anniina sanoi Juhanille.
”Ai, onko se vakavaakin?” Juhani kysyi.
”En mä tiedä. Kai se on kun se on poissa töistäkin ollut. Meen huomenna käymään sen luona niin jutellaan hiuka”, Anniina sanoi.
”Sä se jaksat aina välittää”, Juhani sanoi ja hymyili.
”Tottakai”, Anniina vastasi.
”Äiti, mikä on masennus?” pikkutyttö kysyi.
”Sitä on aika vaikea selittää”, äiti aloitti. ”Se on sellainen sairaus, jolloin ei ole lainkaan enää voimia. Ei jaksa tehdä mitään ja on koko ajan ihan väsynyt. Vähän kun säkin olet iltasin, mutta sitä on semmonen koko aika”, Anniina selitti Miljalle.
”Onko se vakavaa?” tyttö kysyi.
”Se voi olla hyvinkin vakavaa, mutta siitä voi toipua ja parantua. Se on hoidettavissa”, Anniina vastasi.
”Eikai sulla tai isillä ole semmosta?” Milja kysyi.
”Ei, ei ole”, Anniina vastasi hymyillen.
”Eikä tule?”
”Toivottavasti ei”, Aniina vastasi. ”Mutta tiedätkös mitä. Sun pitäisi alkaa käymään nukkumaan pikkuneiti.”
”Ei vielä, yksi jakso Muumeja vielä. Jooko äiti?” Milja sanoi.
”No yksi jakso, mutta sitten kipikipi nukkumaan”, Anniina vastasi lempeällä äänellä.
”Okei, sovittu”, Milja vastasi ja kääntyi katsomaan telkkaria.
”Sä osaat selittää hyvin nuo asiat Miljalle”, Juhani sanoi.
”Kyllä sinäkin osaisit. Se tulee ihan luonnostaan”, Anniina sanoi.
”No enpä tiedä”, Juhani sanoi. ”Jos sitä toisen kaljan vielä ottaisi, kun Muumitkin meni niin jännäksi”, Juhani naurahti.
Anniina uppoutui mietteisiinsä. Hän ei saanut Annaa mielestään. Onneksi he pääsisivät huomenna juttelemaan, niin Anniina pääsisi selville Annan tilanteesta ja ehkä osaisi jotenkin auttaa tätä. Ei yksi olkapää ollut koskaan liikaa, ei siitä voinut olla kuin apua.

Anniina peitteli Miljan ja antoi suukon tämän otsalle. Isäkin osallistui tapahtumaan, toivotti hyvät yöt Miljalle ja antoi tälle suukon. Näin tapahtui joka ilta. Osaksi tästä syystä perhe oli niin tiivis ja läheinen. He suukottelivat paljon ja osoittivat läheisyyttä ja rakkautta toisilleen.
Myöhemmin illalla Anniina ja Juhani osoittivat hiukan toisella tapaa rakkautta toisilleen. He harrastivat nautinnollista seksiä. Ehkä hiukan vähemmän äänekkäästi mitä ennen Miljaa, mutta he olivat tottuneet jo siihen, että tyttö nukkui viereisessä huoneessa, eikä kaikkea voinut tehdä kuten ennen. Ei se silti haitannut kumpaakaan, vaan he nauttivat toisistaan täysillä ja antaumuksella.
Lopulta oli hyvä nukahtaa toisen viereen raukeana ja hymy kasvoilla.

Juhani heräsi ensin. Hänellä oli herätyskello soittamassa, jotta hän ehtisi ajoissa töihinkin. Juhani heräsi kelloon välittömästi, eikä Anniina ehtinyt aina herätä sen soittoon. Juhani keitteli itselleen kahvia, luki lahden, antoi Anniinalle ja Miljalle suukon ennen kuin katosi ovesta aamuun aina työpaikalleen.
Anniinalla oli tapana herätä, kun Milja tuli hänet herättämään, mikä oli siinä seitsemän ja kahdeksan välillä. Milja kiipesi äitinsä sänkyyn ja alkoi tökkimään tätä hereille.
”Huomenta enkelini”, Anniina sanoi.
”Huomenta äiskä. Tuu antaa appelsiinimehua”, tyttö vaati.
”Odotas hetkinen. Anna nyt äidin avata ensin silmänsäkin”, Anniina naurahti kömpiessään ylös peiton alta lämpimästä.
”Hui, onpas täällä kylmä. Ei taida lämmitys olla vielä päällä. Ei kai sun ollut kylmä nukkua?” Anniina kysyi, mutta Milja ei kuunnellut, hän vain pomppi sängyllä.
”Hei Milja?” Anniina sanoi.
”Niin?” Milja vastasi ja jatkoi pomppimistaan.
”Ei kai sun ollut kylmä sängyssäsi?” Anniina toisi kysymyksensä.
”Ei laisinkaan”, Milja vastasi.
”Hyvä. Mennääs sit hakee sitä mehua sulle. Eikös jookos?” Anniina sanoi.
”Jookos kookos mehua joo”, Milja vastasi ja pomppasi sängyltä lattialle.

Vähän ennen kahta Anniina puki Miljan ja he lähtivät yhdessä siihen pieneen viihtyisään kahvilaan, jossa Salla ja Anniina tapasivat usein käydä. Milja sai jäätelön ja mehun, joista pikkutyttö oli silminnähden innoissaan. Salla ja Anniina vaihtoivat kuulumisia tuttuun tapaansa. Kertoilivat mitä heille kuului ja ehkä pikkusen sortuivat juoruamaankin, mutta se oli heidän tapansa.
”Harmi, että tarvitsee taas jo lähteä. Oli niin kiva jutella kanssasi. Voisimme kyllä nähdä useamminkin”, Anniina sanoi.
”Ihan totta. Mutta ei sitä oikein ehdi ja jaksa. Töiden jälkeen on ihan naatti, eikä sitä jaksa oikein lähteä sitten mihinkään enää. Kunhan makaa sohvalla ja kyttää telkkua kunnes menee nukkumaan”, Salla sanoi.
”No mutta otetaan taas mahdollisimman pian uusiksi. Mun täytyy nyt ihan ehdottomasti lähteä sinne Annan luokse, kun lupasin mennä”, Anniina sanoi.
”Juu. Hei hei, ja hei sinullekin kaunis pikkuneiti”, Salla sanoi Miljalle, joka hymyili ujosti.
”Jaksatko vielä jos käydään Annan luona?” Anniina kysyi Miljalta ja urheana tyttönä Milja vastasi myöntävästi kysymykseen.

Anniina soitti ovikelloa ja ovea tuli avaamaan hiukan nuutuneen näköinen Anna.
”Hei, kiva kun tulit”, Anna sanoi hymyillen hiukan vaisusti.
”Tottahan toki minä nyt tulin, kun kerta lupasinkin”, Anniina vastasi ja astui Miljan kanssa sisäpuolelle. ”Tervehdipäs Annaa, Milja.”
”Moi”, tyttö sanoi ujosti. Hän oli nähnyt Annan vain muutaman kerran, joten muutenkin hiukan ujohko tyttö olisi ollut ujona.
”Ottakaa kengät pois ja tulkaa sisälle. Pistän kahvia tulemaan. Otatko sinä Milja mehua?” Anna kysyi.
”Joo”, tyttö vastasi lyhyesti.
Anniina ja Milja menivät istumaan keittiön pöydän ääreen. Hetken ilmassa leijui painostava hiljaisuus, kun Anna, eikä Anniina kumpikaan tiennyt oikein mitä olisi sanonut.
”Kuinka kauan sulla on sairaslomaa?” Anniina sai lopulta kysyttyä.
”Määrätty vielä kuukaudeksi, mutta saa nyt nähdä jatketaanko sitä vielä”, Anna vastasi.
”Mitä ne työpaikalla sanoivat?” Anniina kysyi.
”Olivat kauhean ymmärtäväisiä. Sanoivat, että hoida itsesi kuntoon ja tule sitten uutta energiaa täynnä takaisin töihin. En vaan oikein tiedä löydänkö sitä uutta energiaa mistään. Tai ainakin nyt tuntuu siltä, ettei semmoista ole olemassakaan”, Anna sanoi ja istuutui keittiön pöydän ääreen ja huokaisi syvään. ”Tää on vaan niin raskasta.”
”Uskon kyllä”, Anniina sanoi ja painoi katseensa keittiön pöytään.
”Saanko mä sitä mehua?” Milja uskaltautui kysymään.
”Toki”, Anna sanoi hymyillen ja haki Miljalle lasillisen mehua.
”Onko jotain erikoista sitten tapahtunut, yleensähän jokin laukaisee tuon masennuksen?” Anniina kysyi.
”Ei mitään erikoista. Ehkä mä uuvuin tähän yksinäisyyteen sitten vain. En mä oikein tiedä”, Anna vastasi hiukan vaikeana.
”Yksinäisyyteen? Mutta onhan sulla mut ja Salla ja monta muuta kaveria?” Anniina sanoi.
”No niin on ja olen iloinen siitä, mutta tarkoitin sellaista jotain muuta, elämänkumppania tai jotain. Haluan miehen, joka rakastaa minua ja jota minä voin rakastaa. Olen ollut niin hirveän kauan yksin”, Anna sanoi.
Anniina mietti hetken. Anna tosiaan oli ollut todella kauan yksin. Oikeastaan koko elämänsä, sillä hänellä oli ollut seurustelusuhteita vain teininä, eikä niitäkään oikein voinut laskea, kun pisimmät olivat kestäneet kuukauden verran. Anna ei ollut mikään kaunein nainen. Mukava kyllä, äärimmäisen mukava Anniinan mielestä, mutta miehet kiinnostuivat yleensä ensin ulkonäöstä ja sitten vasta muusta.
”Sinä olet niin hirvittävän mukava, että kyllä sinä vielä jonkun löydät. Olen varma siitä”. Anniina sanoi rohkaisevasti.
”Mitä hyötyä olla mukava, kun on näin hiton ruma?” Anna sanoi kiukkuisena itselleen ja ulkonäölleen.
”Et sä mikään ruma ole”, Anniina yritti vakuutella.
”Elä viitti, on mulla peilejä, kyllä mä tiiän minkä näköinen mä oon. Ja sen takia mä olen yksin.”
Anniina pisti Annan sanat masennuksen piikkiin, mikä ei varmaan ollutkaan kaukana totuudesta, sillä yleensä Anna ei tuollaisia puhunut. Hänellä tuppasi kyllä olemaan edes jonkun verran itseluottamusta ja itsetuntoa. Nyt tuo kaikki tuntui kadonneen jonnekin.
”Saanks mä halata sua?” Anniina kysyi.
”Joo, se vois tehdä ihan hyvää.”
Anniina halasi Annaa pitkään ja lämpimästi ja sanoi: ”Toivottavasti kaikki vielä kääntyy parhain päin, ja mä uskon, että niin käykin. Sä voitat kaiken tän paskan vielä. Usko mua.”
”Toivotaan niin. Nyt se kyllä tuntuu aika epätoivoiselta”, Anna sanoi.
”Onko sulla joku lääkitys?” Anniina kysyi.
”No mulla on ollu jo jonkun aikaa unilääkitys, että saan nukuttua iltasin, mutta ei se oikein toimi. Sitten aloitin tossa pari päivää sitten masennuslääkityksen, mutta sen vaikutus näkyy vasta viikkojen kuluttua. En mä usko, että noista pilsuista mitään apua on, mutta kai sitä voi kokeilla, ei se mitään maksa”, Anna sanoi.
”No hyvä, että jotain lääkitystä. Käytkö jossain terapiassa?”
”Joo, kahdesti viikossa näin alkuun. Sitten jos alan voimaan paremmin niin varmaan vaan kerran viikossa”, Anna sanoi.
”Onko siitä apua?” Anniina kysyi.
”En mä oikein tiedä. Ei ainakaan vielä. Kun en mä osaa oikein avautua siellä. Jotenkin vaikeata puhua näistä asioista tuntemattomille, kun en osaa puhua tutuillekaan oikein”, Anna sanoi.
”Hyvin sä olet mulle puhunut”, Anniina sanoi hymyillen.
”No juu, sulle on jotenkin helppo puhua kyllä. Ihmettelenkin miten oon sun seurassa niin avoin”, Anna sanoi.
”No hyvä, että edes jonkun seurassa. Se puhuminen ihan varmasti auttaa”, Anniina sanoi.
”Joo, auttaahan se, kun ei tarvitse padota kaikkea itsensä sisälle. Siksi onki ihanaa, että tulit. En mä olisi osannu koskaan pyytää sua kylään. Jotenkin on vaan niin vaikeata nostaa se luuri ja pyytää toista käymään kahville”, Anna sanoi.
”Mut voit aina pyytää kahville. Rohkeasti vaan soitat ja pyydät, niin kyllä mä tuun”, Anniina sanoi.
”Kiitos. Ehkä mä saan rohkaistua mieleni ja pyydänkin sua vielä kahville.”
Anniina ja Anna juttelivat vielä pitkään. He puhuivat paljon Annasta ja siitä mitä Anna kävi parhaillaan läpi. Anniina jaksoi olla koko ajan kannustava ja luoda uskoa Annaan, joka tuntui menettäneen kaiken uskon ja toivon. Milja kuunteli naisten keskustelua. Hän kyllä tiesi mikä masennus oli, mutta ei hän oikein ymmärtänyt mistä puhuttiin. Sen sijaan tyttö aisti selvästi pahan olon, joka säteili Annasta, eikä Milja tuntenut oloaan Annan luona oikein hyväksi. Siksi hän aina välillä kyselisin äidiltään, josko he lähtisivät kotiin.
”Ehkä teidän pitää jo mennä, kun Miljakin niin kovasti haluaa lähteä”, Anna sanoi.
”Juu, ihan totta. Minun pitää laittaa Juhanille ruokaakin vielä.”
”Te taidatte olla todella onnellisia?” Anna kysyi, vaikka tiesi vastauksen kysymättäkin.
”Olemmehan me. Tämä on ihana perhe. Olemme jo hiukan miettineet toisen lapsen tekemistäkin, mutta katsotaan nyt, kun minun pitäisi töihinkin ehkä mennä, eikä se onnistu jos tulee toinen lapsi. Tosin mieluummin mä melkeenpä kotona hoivaan lapsia. Vaikka kyllähän työelämäkin kovasti houkuttelee”, Anniina sanoi.
”Saankohan minä koskaan lapsia?” Anna kysyi.
”Aivan varmasti saat”, Anniina vastasi. ”Olen siitä ihan varma. Mutta nyt meidän täytyy kyllä lähteä. Oli ihana käydä kylässä. Voimia sinulle.”
”Kiitos vaan paljon kun tulitte. Ihana nähdä onnellisia kasvoja, antaa jotenkin voimaa itsellekin”, Anna sanoi.
”Soitellaan ja tavataan pian taas uudestaan”, Anniina sanoi ennen kuin katosi ovesta.

Perhe istui päivällispöydässä. Tapansa mukaan Anniina kyseli Juhanilta miten tämän työpäivä oli mennyt. Juhani hiukan valitteli kauheaa kiirettä, joka töissä pukkasi päälle, mutta muuten työasiat olivat kunnossa. Juhani ei ollut niitä tyyppejä, jotka ottivat stressiä työasioista. Hän osasi jättää työt työpaikalle lähtiessään kotiin, ja se olikin hyvä perheen kannalta.
”Anna on aika huonossa kunnossa”, Anniina sanoi.
”Kävit sen luona?” Juhani kysyi.
”Juu, juteltiin aika paljon. Mä olen hiukan huolissani Annasta”, Anniina sanoi.
”Asiat taitaa olla oikeasti huonosti?” Juhani kysyi.
”Juu, Anna ei oo lainkaan oma itsensä. Se on vajonnu jonnekin toiseen maailmaan, eikä sillä ole voimia repiä itseään ylös sieltä. Mä kuitenkin uskon, että se vielä tervehtyy. Pitää nyt olla sille kaverina ja olkapäänä, jos vaikka jotenkin voisi auttaa sitä”, Anniina sanoi.
”Toivottavasti kaikki päätyy vielä parhainpäin. Ainiin, ehkäpä hiukan ikäviä uutisia. Mulla on kahden viikon päästä työkeikka Tampereella. Oon koko viikonlopun poissa”, Juhani sanoi.
”Etkä?” Anniina sanoi hiukan pettyneenä.
”No joo, se on pakko hoitaa. En mä oikein voi sille mitään”, Juhani sanoi.
”Jos sille ei voi mitään, niin ei sille sitten kai oikein voi mitään. Ikävä juttu tommonen kuitenkin on”, Anniina sanoi.
”Se on vaan yks viikonloppu. Muuten oon sitten kotona, lupaan sen. Tää on vaan yks keikka”, Juhani vakuutteli.
”No se on hyvä”, Anniina sanoi ja hymyili. ”Miltäs ruoka maistuu?”
”Oikein herkullista. Sä oot kyllä paras kokki mitä mä tiedän. En tiedä mitä tekisin ilman sun sapuskojas”, Juhani sanoi. ”Vituttaa vaan yks juttu siinä työkeikassa. Meidät on majotettu 50 kilometrin päähän työmaasta. Joudutaan joka aamu ja ilta ajamaan toi 50 kilsaa. Saahan siitä korvaukset, mutta on se silti ärsyttävää.”
”Niin. No hyvä, että pidät ruuasta. Se on rakkaudella kokattua”, Anniina sanoi, nousi pöydästä ja antoi suukon miehelleen.
”Rakkaussoppaa”, Milja sanoi.
”Juurikin sitä”, äiti vastasi ja naurahti.

Kaksi viikkoa kului nopeasti ja Juhanin oli aika lähteä työkeikalleen. Hän lähti sinne perjantaiaamuna ja palaisi sunnuntai-illalla. Anniina oli pyytänyt Juhania herättämään hänet ennen kuin mies lähtisi töihin. Anniina halusi hyvästellä miehensä. Vaikka kyseessä olikin vain yksi viikonloppu, se oli silti paljon, sillä Anniina ja Juhani eivät olleet viettäneet näin pitkää aikaa erossa sitten Miljan syntymän. Viikonloppu tuntui pitkältä ajalta näille kahdelle, etenkin Anniinalle, joka oli tottunut siihen, että hänen miehensä oli hänen rinnallaan jatkuvasti.
”Pidä itsestäsi huolta”, Anniina sanoi ja halasi miestään.
”Pidän toki, ja koittakaa tekin pärjätä Miljan kanssa. Soitan joka ilta. Voi olla, että aika mylhäänkin, kun painetaan työmaalla pitkää päivaa”, Juhani sanoi.
”Hyvä”, Anniina vastasi ja tiukensi otettaan.
”Nyt minun pitää kyllä mennä, kyytiläiset odottavat jo”, Juhani sanoi ja irrottautui halauksesta.
Pariskunta suuteli vielä toisiaan. Milja ei ollut hereillä, eivätkä hänen vanhempansa olleet raskineet herättää pikkutyttöä uniltaan.
”Minä soittelen”, Juhani sanoi ennen kuin katosi ovenraosta.
Anniina huokasi syvään. Hän toisteli itselleen, että se oli vain yksi viikonloppu, ja että viikonloppu kuluisi kyllä nopeasti ja hänen miehensä palaisi pian. Vakuuttelu ei silti poistanut tuota tunnetta Anniinan sisältä.

Lauantai-iltana Anniina oli peittelemässä Miljaa. Hän antoi suukon tytölleen ja toivotti tälle hyvää yötä.
”Äiti?” Milja sanoi.
”Niin?”, Anniina vastasi.
”Voisitko lukea minulle iltasadun pitkästä aikaa?” pikkutyttö kysyi.
”Tietenkin. Minkä sadun sä haluut, että luen sulle?” äiti sanoi.
”Tämän. Tää on ihana”, Milja vastasi.
”Okei”, äiti sanoi aja avasi kirjan.
Juuri kun äiti oli aloittamassa lukemista, niin puhelin soi.
”Se on varmaan isä. Luen sinulle sitten, kun tulen puhelimesta”, äiti sanoi.
Anniina katsoi puhelimeen, numero ei ollut hänen miehensä. Anniina kuitenkin vastasi puhelimeen: ”Anniina Suomuslahti.”
”Ylikomisario Juha Tulppu, iltaa”, miehen ääni kuului puhelimesta.
”Iltaa”, Anniina vastasi hiukan hämillään.
”Minulla on ikäviä uutisia teille. Teidän kannattaisi istua johonkin”, ylikomisario sanoi.
Anniina istui alas ja kysyi: ”Niin mitä?”
”Miehenne on joutunut onnettomuuteen. Ikävä kyllä hän kuoli hetki sitten”, ylikomisario sanoi.
”Mitä? Ei voi olla totta. Tämä on joku väärinkäsitys”, Anniina sanoi tajuamatta oikein mitä hänelle oli juuri sanottu.
”Ikävä kyllä tämä ei ole. Miehenne on kuollut.”
Anniina tiputti puhelimen lattialle ja lyyhistyi tuolinsa viereen. Hänestä ei lähtenyt ääntäkään. Hän vain tuijotti lattiaa. Sitten hän alkoi itkemään ja huutamaan minkä ikinä pystyi. Hänen miehensä oli kuollut.
”Rouva, rouva, onko kaikki hyvin? Rouva? Rouva?” kuului puhelimesta, mutta ääniä ei huomioitu millään tavalla.
Milja tuli olohuoneen oviaukkoon ja ihmetteli mikä hänen äidillänsä oli. Tyttöä hiukan pelotti, sillä hän ei ollut ennen nähnyt äitiään tuollaisena.
”Äiti, mikä on?” tyttö kysyi vaimealla äänellä.
Anniina ei vastannut, hän vain itki ja huusi. Hän ei reagoinutkaan tyttöönsä millään tavalla. Ei ennen kuin Milja tuli äitinsä vierelle, kosketti tätä olkapäälle ja toisti kysymyksensä. Anniina kaappasi Miljan syliinsä ja jatkoi itkemistä. Milja yritti turhaan kysyä äidiltään mikä tällä oli.
”Sinun pitää mennä nukkumaan?” Anniina sanoi Miljalle itkunsa keskeltä.
”Äiti, onko kaikki kunnossa? Luetko sen sadun mulle?” Milja kyseli.
”Puhutaan huomenna. Satu saa jäädä väliin tältä illalta”, Anniina sanoi ja nousi ylös tyttö sylissään.
Hän vei Miljan sänkyyn, peitteli tämän ja antoi suukon poskelle.
”Nuku nyt rakkaani, nuku, puhutaan huomenna. Äiti kertoo kaiken sitten”, Anniina sanoi ennen kuin poistui huoneesta.

Milja heräsi ja ensiksi hän meni äitinsä ja isänsä makuuhuoneeseen, muttei löytänyt äitiään sieltä. Sen sijaan äiti löytyi keittiön pöydän ääreltä. Hän oli painanut päänsä pöytää vasten ja itki. Anniina ei ollut nukkunut koko yönä, miten hän olisikaan voinut. Hänen rintaansa puristi, hänen oli vaikea hengittää, eivätkä kyyneleet tuntuneet loppuvan koskaan. Tuska oli ylitsepääsemätön, eikä tuon tuskan hallitessa vain voinut nukkua.
”Äiti?” Milja kysyi hiukan vaisulla äänellä.
Anniina nosti päänsä, katsoi pitkään tyttöä ja sanoi sitten: ”Tulepas äidin syliin.”
Tyttö teki kuten äiti oli pyytänyt ja kipusi tämän syliin.
”Sinä olet itkenyt”, tyttö sanoi ja pyyhki kyyneleen äitinsä poskelta.
”Niin olen, ja paljon olenkin. Minulla on sinulle jotain kerrottavaa”, Anniina sanoi ja mietti sanoja, vaikka paljon vaihtoehtoja ei ollutkaan tarjolla.
”Niin, äiti?”
”Tiedäthän että ihmiset kuolevat joskus. Heistä tulee enkeleitä ja he katselavat sitten meidän elämäämme taivaasta?” Anniina sanoi.
”Tiedän, olet kertonut”, Milja vastasi.
”Isästä on tullut sellainen enkeli”, Anniina sanoi.
”Mitä? Eikö isi tule kotiin?” Milja kysyi.
Anniina ei pystynyt pidättelemään, vaan hän alkoi taas itkeä hysteerisesti.
”Äiti, eikö isi tule kotiin?” Milja sanoi kyynel silmäkulmassaan.
”Ei, isä ei tule enää koskaan kotiin. Hän on ikuisesti poissa”, Anniina sai vaivoin sanottua itkunsa keskeltä.

Kului päiviä, viikkoja, eikä Anniina tehnyt mitään muuta kuin surrut miestänsä. Hän ei edes jaksanut järjestää hautajaisia, saati osallistua niihin, se kaikki jäi Juhanin äidin ja isän tehtäväksi. Anniina vain suri miestään. Hän sai käytyä kaupassa ja juuri ja juuri huolehdittua Miljasta, mutta se oli raskasta, melkein ylitsepääsemätön este. Milja ei ollut oikein vielä tajunnut mistä oli oikein kyse, hän edelleen kyseli, eikö isi tulisi kotiin, ja joka kerta Anniina murtui täysin kuullessaan tuon kysymyksen.
Anniinan puhelin soi, se oli Salla.
”Hei, susta ei ole kuulunut aikoihin”, Salla sanoi puhelimeen.
”Ei niin. En ole oikein--”, Anniina ei pystynyt lopettamaan lausettaan.
”Onko kaikki ihan kunnossa?” Salla kysyi.
”Ei oikein ole. Juhani on... Juhani on kuollut”, Anniina vastasi ja purskahti itkuun.
”Mitä? Juhani kuollut?” Salla sanoi ja hänen sydämensä hakkasi lujaa. Hän ei saanut enää sanaa suustaan.
”Niin, Juhani on poissa. Kuollut. Hän ei enää palaa kotiin”, Anniina sanoi.
”Mitä oikein on tapahtunut?” Salla kysyi.
”Onnettomuus. Juhani kuoli”, Anniina vastasi.
”Kauheaa. Aivan hirvittävää. Miten sä voit?” Salla kysyi.
”Huonosti. Hyvin huonosti”, Anniina sanoi ja lyyhistyi lattialle istumaan. ”En jaksa tätä elämää. Minun pitäisi hoitaa vielä Miljaakin. En tiedä mitä teen. Olen ihan hukassa.”
”Pysy siellä. Mä tulen sinne. Okei?” Salla sanoi.
”Mihin mä täältä lähtisin”, Anniina vastasi ja sulki puhelun. Hän ei jaksanut keskustella, ei nyt, ei koskaan.

Ovikello soi, siellä oli Salla. Aluksi kukaan ei tullut avaamaan, mutta lopulta Milja avasi oven.
”Moi Milja”, Salla sanoi. ”Onko äitisi kotona?”
Tyttö nyökkäsi vastaukseksi.
”Onko hän kunnossa? Miten hän voi?” Salla jatkoi kyselyään.
”Äiti vaan itkee”, tyttö vastasi kyyneleet silmäkulmissaan.
Salla astui sisälle, riisui kenkänsä ja ripusti takin naulakkoon.
”Missä äitisi on?” hän kysyi.
”Tuolla olohuoneen lattialla. Voitko sä auttaa äitiä?” tyttö kysyi hiukan epätoivoisena.
”En minä osaa sanoa. Toivottavasti”, Salla kyykistyi ja halasi tyttöä. ”Toivon tosiaankin niin.”
”Anniina”, Salla sanoi hiljaiseen ääneen. ”Anniina.”
Anniina ei reagoinut mitenkään. Hän makasi olohuoneen lattialla hiljaa tuijottaen vain kattoon, ilman elettäkään.
Salla otti Anniinan olkapäästä kiinni ja kysyi: ”Hei, oletko sä kunnossa?”
Anniina käänsi katseensa Sallaan, nousi istumaan ja halasi tätä.
”Mä en kestä tätä tuskaa”, Anniina sanoi.
”Hys hys, kaikki on hyvin”, Salla sanoi ja silitti Anniinan selkää. ”Kaikki on hyvin, mä olen tässä. Sä voit ottaa musta tukea.”
Anniina alkoi taas itkemään.

Viikot kuluivat, ne muuttuivat pikkuhiljaa kuukausiksi. Anniinan suru helpotti pikkuhiljaa. Se piti yhä naista tiukasti otteessaan, mutta nainen oli saanut elämänsä kutakuinkin järjestykseen. Hän oli töissä ja selvisi arjen rutiineista. Olipa hän onnistunut jopa hymyilemään ja nauramaankin. Salla oli ollut Anniinalle äärimmäisen tärkeä ihminen. Sallan avulla Anniina oli selvinnyt.
Anniina soitti Sallalle.
”Moikka, mitäs huomenna?” Anniina sanoi.
”Eipä kummosempia. Kuolen tylsyyteen, tää koko viikko töistä lomaa, eikä mulla ole mitään tekemistä. Tosin huomenna ajattelin siivota koko kämpän”, Salla vastasi.
”Ehditkö kahvittelemaan siivouksen ohessa?” Anniina kysyi.
”En mä taida viittiä. Jäädään kuitenkin suustamme kiinni, eikä mun siivouksesta tuu mitään. Soita hei Annalle, sillä on huomenna vapaata kans. Ehkä se ehtis kahvittelemaan”, Salla vastasi.
”No joo, mä soitan sille. Mut tuun kyllä sitten kattoo sun siivouksen lopputuloksen, että varaudu siihen”, Anniina vastasi ja naurahti.
”Selvä. Pitääkin siivota sitten oikein kunnolla. Mut hei, soittele sitten kun olet tulossa”, Salla sanoi.
”Juu, okei. Moikka”, Anniina sanoi ja lopetti puhelun, jonka jälkeen hän soitti Annalle.
Anna oli toipunut masennuksestaan. Itse asiassa, Annalle meni erittäin hyvin. Hän oli työpaikaltaan kesätyöläisestä löytynyt itselleen miehen. Nuorihan tuo mies oli, mutta Anna ei välittänyt, hän oli niin rakastunut. Jopa niin rakastunut, ettei hän oikein ollut ehtinyt viettämään aikaa Sallan tai Anniinan kanssa, kun mies oli vienyt kaiken ajan.
”Anna”, Anna vastasti puhelimeen.
”No moro. Sustakaan kuulunu mitään aikoihin”, Anniina sanoi.
”No, paratiisissa kaikki hyvin”, Anna naurahti.
”Et ehtisi huomenna kahville mun kanssa?” Aniina kysyi.
”Itse asiassa, erittäin hyvä tarjous, kun tuo Mikko on koko päivän töissä, eikä mulla ole oikein mitään tekemistä. Mennäänkö kahvilaan vai tuutko tänne?” Anna kysyi.
”Jos sopii niin mä voisin tulla sinne”, Anniina sanoi.
”Sopiihan se toki. Käykö kahden maissa?” Anna kysyi.
”Se on hyvä aika. Voin sitten hakea Miljan hoidosta, kun lähden sun luonta. Mutta nähdään sitten kahden maissa huomenna”, Anniina sanoi.
”Joo, okei. Moikka.”
”Moi.”

Ilta tuli ja Anniina katseli Miljaa, joka taasen katseli tapojensa mukaan Muumeja.
”Mitäs äidin mussukka?” Anniina kysyi yhtäkkiä.
”Hä?” Milja kääntyi katsomaan äitiään, joka tuli lattialle Miljan viereen istumaan.
”Että mitäs äidin mussukka?” Anniina sanoi ja painoi sormellaan Miljan nenää.
”Älä”, Milja sanoi ja huitaisi äitinsä käden pois. ”Toi tuntuu tältä.” Milja painoi sormellaan äidin nenää.
”Ai tältä?” Anniina sanoi ja painoi Miljan nenää sormellaan.
”Ei saa”, Milja sanoi ja Anniina repesi nauramaan.
”Sä olet kyllä söpöin kaikista”, Anniina sanoi Miljalle.
”Enkä oo, sä vaan sanot noin ku oot mun äiti. Äitit sanoo aina tolleen”, Milja sanoi.
”Eikun sä oot söpöin kaikista maailman tytöistä. Ihanin, lutusin ja rakkain oot”, Anniina sanoi hymyillen. ”Ottaako mun pikku lutunen jotain iltapalaa?”
”Joo, paahtoleipiä”, tyttö vastasi.
”Tulossa”, Anniina hihkaisi.
Siinä äiti ja tytär mussuttivat leipää ja puhelivat niitä näitä. Heidän perhe-elämänsä oli noussut uuteen kukoistukseensa. Hetken oli tuntunut kuin se hajoaisi kappaleiksi, eikä enää mitään jäisi jäljelle, mutta niin vain nämä kaksi olivat ponnistelleet ja löytäneet onnen uudelleen. Voitto äidille ja tyttärelle.

Perjantai ja Anniinalla oli taas vapaapäivä. Tällä kertaa hän ei ollut vienyt Miljaa laisinkaan hoitoon, vaan oli päättänyt viettää päivän tyttärensä kanssa. Nykyään heillä oli niin vähän yhteistä aikaa, kun Anniina oli päivät töissä ja Milja hoidossa. Illatkin olivat kovin lyhyitä, sillä molempien piti mennä aikaisin nukkumaan.
”Mennäänkö puistoon?” Anniina kysyi Miljalta.
”Joo, puistoon, keinumaan!” Milja hihkaisi innoissaan.
”Mennäänkö kiikullekin?” Anniina kysyi.
”Joo, vaiks ootki niin hirveen painava”, Milja sanoi.
”Noh noh, äitisi on kevyin vuosiin, että äläpäs nyt siinä”, Anniina sanoi naurahtaen.
Niin he pukivat vaatteet päälle ja katosivat aurinkoiseen ulkoilmaan. Oli lämmin kesäpäivä, suorastaan täydellinen päivä. Anniina ja Milja ostivat jäätelöt matkalla puistoon. Anniina otti lakritsia ja Milja mansikkaa, molemmat omaa suosikkiaan.
Puistossa he keinuivat, kiikkuivat ja makoilivat nurmikolla. Tapasivathan he muutaman koirankin, Milja kun niin kovasti koirista tykkäsi. Hän oli aina tekemässä tuttavuutta koirien kanssa huolimatta siitä kuinka vihaisia ne olivat tai kuinka vihaisilta ne näyttivät.
”Eiköhän lähdetä jo kotiin?” Anniina sanoi.
”Joo, mulla on kauhee nälkä”, Milja vastasi.
”Mitä sä haluaisit tänään syödä?” Anniina kysyi.
”Ranskalaisia ja nakkeja, jooko?” Milja sanoi.
”Ihan mitä tahansa haluat. Tää on meijän päivä ja me voidaan herkutella niin paljon kuin halutaan”, Anniina vastasi hymyillen.
”Ota äitiä kädestä kiinni”, Anniina sanoi ja Milja teki niin ja he lähtivät kävelemään kohti kotia.

Seppo Virtanen oli kaikin puolin normaali suomalainen mies. Hän kävi viikot töissä ja viikonloppuisin hän otti kavereiden kanssa hiukan viinaa. Ei hänellä naista ollut, mutta viikonloppuisin humalassa baarissa hän yritti sellaista saada, usein harvinaisen huonolla menestyksellä. Sepolla oli kuitenkin yksi pieni pahe, josta hänet oli jo kertaalleen tuomittukin. Hän sortui joskus juoneena ajamaan autoa, aivan kuten tänäänkin. Seppo oli juonut koko torstain ja pitänyt hauskaa kavereidensa kanssa. Perjantaina hän oli aloittanut heti aamusta juomaan ja, kun kaverit olivat kutsuneet mökille, ei Seppo epäröinyt hetkeäkään lähteä rattiin juopuneena.
Auto osui äitiin ja lapseen.

Anniina heräili sairaalasta. Hän ei oikein tajunnut missä hän oli, eikä hänellä ollut tietoa mitä oli tapahtunut.
”Hei, missä mä oon?” hän kyseli, mutta kukaan ei ollut vastaamassa. Sitten hän nukahti uudestaan.
Anniina heräsi jälleen, kun huoneessa oli sairaanhoitaja.
”Ai, sä olet hereillä”, sairaanhoitaja sanoi. ”Hyvä.”
”Olenko mä sairaalassa?” Anniina kysyi.
”Kyllä olet”, sairaanhoitaja vastasi. ”Olit auto-onnettomuudessa.”
”Auto-onnettomuudessa? En minä muista mitään. Missä Milja on? Missä mun tyttäreni on?” Anniina kysyi hiukan hätääntyneenä.
”Minä kutsun lääkärin, hän selittää kaiken”, hoitaja sanoi ja poistui huoneesta.
Pian huoneeseen astui keski-ikäinen pitkä lääkäri.
”Sitä ollaan herätty. Olet nukkunut kaksi viikkoa. Tilasi on vakaa ja kaikki näyttää hyvältä”, lääkäri totesi.
”Missä minun tyttäreni on?” Anniina kysyi.
”Milja loukkaantui vakavasti. Hän taisteli kokonaisen viikon elämästään, mutta menehtyi sitten”, lääkäri sanoi ja otti Anniina kädestä kiinni. ”Olen hyvin pahoillani.”
”Milja? Milja!”, Anniina huusi.
”Milja on poissa”, lääkäri sanoi. ”Koittakaa rauhoittua, tuo ei tee hyvää tilallenne.”
”Minä haluan tyttäreni tänne nyt!” Anniina huusi täyttä kurkkua ja melkein repi riehuessaan itsensä letkuista irti.
”Hoitaja! Hoitaja tänne nyt!” lääkäri huusi.
Anniina riuhtoi ja repi, vaikka lääkäri yritti pitää naista paikallaan. Nainen huusi ja raivosi minkä jaksoi, hän repi ja riehui aina siihen asti kunnes sai rauhoittavaa ja se alkoi vaikuttaa. Nainen veti ihan veltoksi, hän vain mumisi jotain tyttärestään ja siitä kuinka hän halusi nähdä tyttärensä. Lopulta Anniina nukahti. Hän nukkui melkein kaksi päivää.
Anniina heräsi toisesta huoneesta. Hänet oli siirretty ja nyt hänellä oli huonetoverikin.
”Minun lapseni. Olen menettänyt lapseni”, Anniina sanoi.
”Anteeksi mitä?” vanhempi rouva viereisestä sängystä sanoi.
”Lapseni on kuollut. Mieheni on kuollut. Minulla ei ole enää mitään jäljellä”, Anniina sanoi.
”Oletteko menettäneet lapsenne ja miehenne? Mitä oikein on tapahtunut”, rouva kysyi.
”Kammottavia on tapahtunut. Ensin mieheni, sitten rakas tyttäreni. Tämä ei voi olla totta. En usko tätä. Tämän on oltava unta. Haluan herätä”, Anniina alkoi jälleen hermostua.
Hän repi tipan irti ja nousi sängynreunalle istumaan. Hän tunsi jomotusta päässään, mutta ei antanut sen häiritä. Anniina nousi seisomaan ja huusi: ”Tämä ei ole totta. Ei näin voi käydä!”
”Rauhoittukaapas, kaikki on ihan hyvin”, rouva yritti rauhoitella Anniinaa.
Anniina kaatoi sänkynsä vieressä olevan hoitopöydän ja huusi: ”Tämä ei ole totta! Tämä on valhetta!”
Sitten Anniina menetti tajunsa ja kaatui lattialle.
Lääkäri katsoi parhaaksi pitää Anniinan koko ajan rauhoittavalla kuurilla, ettei hän vain satuttaisi itseään. Nainen tarvitsi lepoa toipuakseen kolarista. Anniina oli loukkaantunut pahasti, hän oli murtanut toisen kätensä, hänen polvensa oli mennyt sijoiltaan ja hän oli saanut vakavan iskun päähän. Hänen ruumiinsa tarvitsi lepoa ja lääkäri katsoi parhaaksi suoda tuon levon rauhoittavien avulla.
Anniina nukkui melkein kaikki päivät. Aina välillä hän heräsi ja silloinkin hän vain mutisi lapsestaan ja miehestään. Anniinalle oli kova paikka mieltää todellisuudeksi, että hän oli menettänyt sekä miehensä että lapsensa. Rauhoittavat veivät terän tuskalta, mutta tuska tuntui silti vahvana ja voimakkaana. Anniina ei millään pystynyt tukahduttamaan tuota tuskaa.
Joidenkin viikkojen kuluttua Anniina pysyi päivät jo hereillä. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, ei edes kun lääkäri tai hoitajat kyselivät häneltä jotain. Hän vain tuijotti seinää tai kattoa ja makasi puhumattomana paikallaan.
Eräänä päivänä normaalisti pukeutunut mies astui Anniinan huoneeseen.
”Päivää, mä olen Sami Malmberg, psykologi. Lääkärisi suositteli, että tulen käymään luonasi”, psykologi sanoi.
Anniina ei edes kääntänyt katsettaan. Hän vain tuijotti kattoa ilmeettömänä.
”Toivon, että voisin auttaa sua jotenkin. Sitä varten olen täällä”, psykologi sanoi.
”Voitko tuoda lapseni takaisin? Voitko tuoda mieheni takaisin? Jos et, niin et voi auttaa minua”, Anniina vastasi.
”Sinä pääset pian pois sairaalasta ja lääkärisi mukaan tarvitset psykologin tukea selvitäksesi. Siksi mä olen täällä. En mä voi tuoda menettämiäsi läheisiäsi takaisin, se on mahdotonta. Olen täällä auttamassa käsittelemään suruasi”, psykologi sanoi.
”Suruani? Kumpa tietäisit millainen tuska sisälläni velloo. Mulla ei ole enää mitään syytä jatkaa tätä elämää”, Anniina vastasi.
”Tuollaiset ajatukset ovat ihan normaaleja. Haluaisitko vahingoittaa itseäsi jotenkin?” psykologi kysyi.
”Ai haluaisinko? Haluan kuolla”, Anniina vastasi ja tuijotti edelleen suoraan eteenpäin vilkaisemattakaan psykologiin.
”Sinä pääset noin viikon päästä pois täältä. Mitä luulet, selviätkö yksin kotona?” psykologi kysyi, mutta ei saanut kysymykseensä minkäänlaista vastausta.
”On olemassa vaihtoehtoja. Voimme ottaa sinut osastolle, jolloin hoitosi on tehokkaampaa”, psykologi sanoi.
”Ihan sama”, Anniina vastasi.
”Luulisitko, että olisi parasta jos ottaisimme sinut osastohoitoon? Saisit levätä ihan rauhassa ja voisimme pitää keskusteluterapiaa kerran päivässä. Sopisiko se?”
”Ihan sama”, Anniina toisti sanansa.

Viikko kului ja Anniina siirrettiin psykiatrian poliklinikalle osastohoitoon. Siellä Anniina vain makasi sängyssään, eikä tehnyt mitään muuta. Nainen oli melkein kuin kuollut raato. Joka päivä psykologi yritti keskustella naisen kanssa, mutta ei oikein päässyt mihinkään, sillä nainen oli niin sulkeutunut. Psykologi ei saanut Anniinaa edes syömään. Vettä hän hiukan joi, mutta siinä kaikki. Anniina oli laihtunut jo monta kiloa.
Pikkuhiljaa Annika alkoi avautumaan psykologilleen. Hän kertoi surusta ja tuskasta, joka hänen sisällään asui. Puhuminen auttoi hieman ja Annika jatkoikin puhumista psykologilleen. Pikkuhiljaa Annika alkoi syömäänkin ja pian hänet nähtiin aina joskus istumassa yhteisissä tiloissa katsomassa telkkaria. Nainen oli silti hyvin vaitonainen, eikä hän puhunut kenellekään, ellei hänelle ensin puhuttu jotain.
Muutaman kuukauden kuluttua osastolääkäri tuli siihen tulokseen, että Annikan olisi aika siirtyä laitoselämästä takaisin normaaliin elämään. Hän sai rauhoittavia ja mieltä kohentavia lääkkeitä, joiden piti auttaa selviämään arjesta. Annikalla oli todettu masennus, vakava sellainen. Sen kanssa hänen tulisi nyt pärjätä arkielämässään. Eikä vain sen, vaan myös sen tuskan, jota hän sisällään kantoi.

Anna soitti Annikalle.
”Moi!” Anna huudahti puhelimeen.
”Moi”, vastasi Anniina vaimeasti, hiukan humalassa.
Anniina oli sairaalasta pääsemisensä jälkeen juonut lähes päivittäin. Alkoholi helpotti tuskaa. Se teki sen myös pahemmaksi, mutta se helpotti hetkeksi. Sen pienen hetken Anniina tarvitsikin selvitäkseen elämästä. Pikkuhiljaa juomisesta muodostui Anniinalle tapa, josta hän ei ehkä olisi voinut luopuakaan, vaikka niin olisi halunnutkin. Anniina alkoi olla koukussa alkoholiin.
”Ilouutisia, me mennään kihloihin. Eiks ookki ihanaa?” Anna sanoi.
”Vitut minä teidän kihlauksestanne!” Anniina huusi puhelimeen ja heitti puhelimen päin seinää.
Puhelin meni palasiksi. Hyvä, ajatteli Anniina. Hän ei halunnut olla kenenkään kanssa tekemisessä. Hänelle riitti pullo ja oma seuransa.

Seuraavana päivänä ovikello soi, mutta Anniina ei mennyt avaamaan. Soittelija luovuttikin piakkoin ja poistui. Anniina huokasi helpotuksesta. Ainoa hetki milloin hän tapasi ihmisiä oli kun hän kävi hakemassa Alkosta viinaa tai lähikaupasta kaljaa. Yleensä hän ei jaksanut lähteä lähikauppaa pidemmälle. Kävely tuntui paikoin niin raskaalta ja uuvuttavalta, ettei nainen jaksanut sitä millään. Lyhyt kauppareissu, pari mäyräkoiraa kaljaa riittivät naiselle.
Muutaman päivän kuluttua ovikello soi taas. Tällä kertaa soittelija ei luovuttanutkaan niin helpolla. Hän vain jatkoi ovikellon soittamista. Lopulta postiluukusta kuului Sallan ääni: ”Mä en lähde ennen kuin avaat.”
Anniina nousi keittiön pöydän äärestä, kumosi loput kaljat kurkustaan alas ja hoippui avaamaan oven. Ihan sama, hän ajatteli.
”Avasithan sä”, Salla sanoi. ”Oletko kännissä?”
”Jo kuudetta päivää, tai seittämättä, kuka niitä laskee”, Anniina totesi.
”Onko kaikki ihan hyvin, missä Milja on?” Salla kysyi.
”Milja? Milja on siellä missä isänsäkin”, Anniina vastasi ja nojasi ovenkarmiin.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?” Salla kysyi ja tähyili Anniinan ohi jos näkisi Miljan.
Anniina lyyhistyi maahan, puoliksi rappukäytävään. Hän alkoi itkeä ja sanoi itkunsa keskeltä: ”Jouduimme auto-onnettomuuteen, Milja kuoli. Mä... selvisin.”
”Mitä? Ei voi olla totta?” Salla sanoi ja kyyristyi Anniinan viereen. ”Mennäänpäs sisälle.”
Salla auttoi Anniinan olohuoneeseen istumaan.
”Tämä on kauheaa. Susta ei kuulunu ikuisuuksiin, me oltiin ihan huolissamme, mutta emme me osanneet mitään tällaista kuvitella. Tämähän on ihan hirveää”, Salla sanoi ja halasi Anniinaa. ”Voinko mä tehdä jotakin?”
”Juu, tapa minut”, Anniina vastasi.
”Älä tuollaisia puhu. Susta varmaankin tuntuu hirveältä. Oletko saanut mitään apua?” Salla kysyi.
”On mulla toi psykologin aika, mutta en mä siellä ole käyny. Mä olen vaan juonu.”, Anniina vastasi.
”Eiks siellä kannattais käydä. Ne haluu vaan auttaa sua. Voi kultapieni, mitä mä voisin tehdä? Ihan mitä vaan, mä kyllä teen sen”, Salla sanoi.
”Mä taisin jo sanoa”, Anniina sanoi ja painoi päänsä tiukasti Sallaa vasten. ”Mä en kestä tätä. Miks just mä? Miks mulle pitää käydä näin?”
Salla lohdutti Anniinaa. Ei Sallasta paljon apua ollut, mutta ainakin hiukan. Anniina tunsi hetken turvan. Sai hetken olla jonkun sylissä. Hetki rauhaa. Se oli Anniinalle jotain sekin. Anniina suostui myös käymään psykologilla ja tapaamaan Sallaa ja Annaa. Ei hän voinut vaan linnoittautua yksin kotiinsa.

Anniina oli tullut psykologinsa kanssa jo varsin tutuiksi. Hän pystyi avautumaan psykologinsa luona ja käsittelemään tunteitaan ja tuntemuksiaan yhdessä auttajansa kanssa. He edistyivätkin paljon ja Anniina alkoi olla selvästi paremmassa kunnossa. Psykologin suurin huolenaihe alkoikin olemaan Anniinan juominen, joka oli runsasta. Niin runsasta, että Anniinaa olisi voinut sanoa jo alkoholistiksi.
Psykologi määräsikin Anniinan lääkärin luokse ja hänestä otettaisiin verikokeet ja tutkittaisiin muutenkin yleisesti Anniinan kunto fyysiseltä kantilta. Samalla Anniina saisi mahdollisuuden näyttää omituista kyhmyä oikeassa rinnassaan. Anniina oli ollut siitä aikoinaan hiukan huolissaan, mutta sitten suuremmat huolet olivat astuneet kuvaan ja yksi mitätön kyhmy oli jäänyt täysin unholaan.
Lääkäri määräsi Anniinan verikokeisiin ja tutki kyhmyä. Siitä lääkäri määräsi otettavan koepalan, sillä kyhmy tosiaan oli varsin epäilyttävä.
Pian koitti päivä jolloin Anniina sai kuulla tulokset.
”Olen hiukan huolestunut susta”, lääkäri sanoi. ”Maksa-arvosi ovat todella huonot. Sinun pitäisi lopettaa juominen välittömästi.”
”Aijaa”, Anniina sanoi krapulaisena.
”Et taida ymmärtää kuinka vakavasta asiasta on kyse. Maksasi ei kestä tuota juomista loputtomiin. Se oireilee jo nyt, ja aika vakavasti oireileekin. Sun oikeasti pitää lopettaa toi juominen tai sun maksas ei kestä. Ymmärrätkö?” lääkäri sanoi.
”Ymmärränhän mä”, Anniina vastasi hiukan välinpitämättömästi.
Lääkäri oli hetken hiljaa ja tutkaili papereitaan. Sitten hän kääntyi Anniinan puoleen entistäkin huolestuneemman näköisenä.
”Sinulla on rintasyöpä”, lääkäri sanoi vakavana.
”Mitä?” Anniina tuntui heräävän todellisuuteen. ”Se kyhmy on syöpä?”
”Ikävä kyllä. Sinut on pistetty jo leikkausjonoon ja luultavasti sinut saadaan leikattua kahden kuukauden sisällä, mutta en voi luvata mitään”, lääkäri sanoi.
”Syöpä? Leikkaukseen? Et ole tosissasi. Mitä siellä leikkauksessa tehdään?” Anniina kyseli hiukan järkyttyneenä.
”Niin. Ikävä kyllä en laske leikkiä. Tämä on vakava paikka. Joudumme poistamaan oikean rintasi kokonaan. Kun vain olisit tullut aikaisemmin, niin olisimme voineet säästää rintasi, mutta nyt syöpä on jo niin pitkälle levinnyt, että meidän pitää leikata koko toinen rinta pois”, lääkäri selitti vakavaan sävyyn.
”En voi uskoa tätä todeksi”, Anniina sanoi.
”Ikävä kyllä, se on karu totuus. En minä sitä kaunistelemalla muuksi voi muuttaa. Mutta sanopas, onko meidän järkeä leikata sinua jos jatkat juomista tuohon malliin? Kuolet ihan varmana tuohon ryyppäämiseen jos et lopeta”, lääkäri sanoi.
”Mä voin vähentää. Tai ainakin yrittää”, Anniina sanoi.
”Haluatko sinä elää?” lääkäri kysyi.
”En mä enää tiedä. Joku aika sitten mä en halunnu. Eilen mä taas halusin. Tänään mä en tiedä”, Anniina sanoi.
”Kuinka usein sinä käyt siellä psykologilla?” lääkäri kysyi.
”Kaksi kertaa viikossa”, Anniina vastasi.
”Hyvä”, lääkäri sanoi. ”Ei tässä muuta. Otamme yhteyttä, kun tiedämme tarkan leikkauspäivämäärän. Pärjäätkö sinä?”
”Näillä rauhoittavilla aivan varmasti”, Anniina sanoi ja naurahti kuivasti.
Lääkäri oli varmuuden vuoksi määrännyt rauhoittavia joiden ainoa vaikutus yliannostuksessa olisi nukkuminen. Anniinan tila oli niin epävakaa, että hänen katsottiin jossakin määrin olevan vaaraksi itselleen.

Päivät kuluivat ja Anniina jatkoi ryyppäämistään. Hän oli lääkärille luvannut ainakin yrittää vähentää, mutta mitään merkkejä vähentämisestä ei ollut. Anniinan päiväannos oli vähintään kaksitoista pulloa kaljaa, usein enemmänkin.
Anniina ei myöskään osannut jättää kyhmyään rauhaan. Hän hipelöi sitä päivittäin, päivittäin hän myös pohti kuolemaa ja kuolisiko hän. Entä jos syöpä leviäisi? Entä jos hän kuolisi siihen? Ehkä se olisi ihan hyvästä, päättyisi tämäkin kärsimys vihdoin ja viimein.
Anna ja Salla osoittivat molemmat tahoillaan huolestuneisuutensa Anniinan tilasta. He yrittivät sanoa, ettei tuo juominen ollut hyvästä ja siitä koituisi vain pelkkää huonoa. Anniina ei oikein ottanut noita varoituksia kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi ryyppäämistä aivan samaan tahtiin. Ei lääkäri, eikä sen paremmin läheiset ystävät saaneet Anniinaa lopettamaan juomistaan.
Joka ilta Anniina nukahti kyyneliin. Hän itki menetettyä miestään, menetettyä lastaan ja pian myös silvottua kehoaan. Hänelle jäisi vain yksi rinta, toisen rinnan kohdalla ei olisi mitään. Kuinka ruma hän olisikaan. Ällöttävä suorastaan.

Vihdoin koitti päivä, jolloin Anniina leikattaisiin. Häntä jännitti hirvittävästi. Suorastaan pelotti. Hän halusi leikkaukseen ja selvitä hengissä, mutta hän ei voinut olla surematta rintaansa, jonka hän tulisi menettämään.
”Huomenta. Leikkaus meni hyvin. Kaikki näyttää hyvältä”, lääkäri sanoi Anniinan herättyä.
Anniina tunsi kipua rinnassaan, eikä hän uskaltanut katsoa alas, hän ei uskaltanut edes kädellään kokeilla.
”Pääset varmaan jo ylihuomenna pois täältä”, lääkäri sanoi.
Anniina vastasi vain nyökkäämällä. Hän oli sanaton.

”Nyt se on sitten poissa”, Anniina sanoi puhelimeen.
”Miltä tuntuu?” Anna kysyi.
”Omituiselta. Mä oon varmaan helvetin ruma. Ei kukaan mua enää huoli. Tämmönen yksirintainen alkoholisti. Kelle semmonen muka kelpaa. Ei kenellekään”, Anniina sanoi.
”Älä nyt. Muistaksä ku mä sanoin, etten kelpaa kenellekään, ja hei, mulla on edelleen tää mies. Mä kelpasin. Säkin kelpaat aivan varmasti”, Anna vakuutteli.
”Eri asia. Sä sentään olit jotenkin eheä ihminen. Sä parannuit, sä selvisit, sä löysit ittelles miehen. Mä? Mä kuolen yksinäisenä syöpään kärsien”, Anniina valitti.
”Älä nyt hei. Mut Mikko kiusaa mua tuossa. Voinko tulla huomenna kahville, jutellaan lisää sitten?” Anna sanoi.
”Okei”, Anniina vastasi ja katkaisi puhelun.
Hän meni valikosta Sallan nimen kohdalle, mutta ei saanut soitettua. Hän kaipaisi seuraa, lohduttajaa, mutta ei hän voinut taas avautua kavereilleen. Kaataa kaikkea heidän niskaansa. Salla oli saanut kestää jo niin paljon, miksi enää rasittaa häntä lisää.
Anniina korkkasi kaljapullon ja päätti, että hän lähtisi baariin tänään.

”Mitäs neiti täällä ihan yksikseen istuu?” mies sanoi ja istui samaan pöytään Anniinan kanssa istumaan.
”No kun ei ole kukaan seuraansa tarjonnut, niin yksinhän tässä pitää istuskella”, Anniina vastasi.
”Saanko tarjota jotain juotavaa?” mies kysyi.
”Tietenkin. En koskaan kieltäydy ilmaisesta juotavasta”, Anniina sanoi.
”Odotapas pieni hetki, käyn hakemassa meille siiderit. Juothan sä siideriä?” mies kysyi.
”Kaikki menee”, Anniina sanoi ja nauroi päälle.
Hetken päästä mies tuli takaisin kahden siiderin ja muutaman salmiakkikossun kera.
”Otin sitten tommosetkin mukaan, kun eivät maksaneet kuin pari euroa. Toivottavasti maistuu, meinaan juotavaksi ne on tarkotettukin”, mies sanoi.
”Aivan varmasti maistuu”, Anniina sanoi.
”Mä olen muuten Joke, mikäs sun nimi on?” mies sanoi.
”Anniinana mut tunnetaan ja sillä nimellä säkin saat mua kutsua”, Anniina vastasi.
”Hauska tutustua. Käyksä tääl usein?” Joke kysyi.
”Älä viitti, onko toi sun iskureplas?” Aniina kysyi ja nauroi kuivasti.
”Eikun ihan kysyn vaan. Mä käyn täällä yleensä viikonloppuisin, enkä ole sua ikinä nähny, niin ajattelin kysäistä tommosta”, Joke sanoi.
”No eipä tule usein käytyä. Ajattelin nyt lähteä katsomaan, että mitäs tähän maailmaan kuuluu”, Anniina sanoi.
Anniina ja Joke jatkoivat juttelua. Joke oli selvästikin iskumielellä liikenteessä, eikä ihme, olihan Annika varsin hyvännäköinen nainen. Jos joku ei olisi yrittänyt, niin hänen tilalleen olisi kyllä löytynyt joku muu yrittäjä.
He jatkoivat juttelua aina valomerkkiin asti, jolloin olikin sitten aika lähteä kotiin.
”Ilta on vielä nuori, mitä jos tulisit mun luo jatkoille?” Joke ehdotti.
”No, eipä tässä ole muutakaan tekemistä ja mä jaksan juoda vielä paljon”, Anniina sanoi.
”Hyvä. Eikun matkaan sitten vaan. Otetaan taksi, niin ei tartte kävellä. Mä kyllä maksan, älä sä siitä huolehdi. Käydäänkö muuten nappaamassa pizzat matkalla?” Joke sanoi.
”Käydään vaan, mulla alkaakin olemaan nälkä”, Anniina vastasi.
Niin tuo toisensa löytänyt pari kävivät hakemassa pizzaa ja siirtyivät Joken asunnolle. Jokella oli varsin hieno ja iso asunto. Pian paljastuikin, että se oli Joken oma ja paljastui myöskin, että Joke tienasi varsin hyvin työstään. Hän oli arkkitehti, hyvin palkattu sellainen. Eipä silti, ei Joken varakkuus Anniinaan vaikutusta tehnyt, jos mikään Jokessa, mutta alkoholi naiselle maistui aina ja sitä oli paljon tarjolla.
Jossakin vaiheessa aamua Joke rohkaisi mielensä ja tunki kätensä Anniinan hameen alle tämän haaroväliin. Anniina katsoi miestä tuimasti ja kysyi: ”Mitä sä luulet tekeväs?”
”Kyllä sä tiedät”, Joke vastasi ja työntyi suutelemaan naista.
Anniina ei oikein osannut mitään muutakaan kuin vastata suudelmaan. Ei hän sitä halunnut, ei hän kaivannut mitään sellaista, vaikka miehen olisikin toivottanut mielellään elämäänsä. Joke ei nyt vain ollut mitään semmoista mihin Anniina olisi voinut rakastua, ei edes ihastua.
Joke työnsi kätensä Anniinan pikkuhousuihin, mutta Anniina repäsi Joken käden sieltä pois.
”Et oo menossa sinne”, Anniina sanoi.
”No mitä vittua!” Joke huusi ja nousi seisomaan. ”Mä luulin et tää juttu on ihan selvä.”
”Selvä?” Anniina ihmetteli. ”Et sä multa mitään saa.”
”En vai?” Joke sanoi ja löi Anniinaa kasvoihin. ”Katotaan sekin.” Joke tuli sohvalle kaatuneen Anniinan päälle makaamaan ja alkoi riisua naisen paitaa.
”Älä”, Anniina sanoi. ”En mä halua tätä.”
”Kyllä sä haluat, mä pistän sut haluamaan”, Joke sanoi ja nuoli Anniinan kaulaa samalla kun repi toisella kädellä tämän hameen alta pikkuhousut pois.
”Lopeta!” Anniina huusi samalla, kun Joke työnsi kaksi sormeaan naiseen sisälle.
”Älä viitti, sä haluut tätä. Sä haluut mua”, Joke sanoi ja alkoi riisumaan housujaan pois.
Joke repi Anniinan rintaliivitkin pois, kun hän oli saanut housunsa jaloistaan. Silloin hän huomasi kuinka Anniinan toinen rinta oli leikattu pois.
”Hyi helvetti. Mitä sun tissilles on tapahtunut?” Joke kysyi.
”Älä viitsi”, Anniina sanoi ja käänsi päänsä pois. Hän ei halunnut nähdä tuota ällöttävää miestä.
”No, pillu se on kai pulullakin”, Joke sanoi ja työntyi naiseen sisälle.
”Ai, sattuu”, Anniina yritti valittaa, mutta valituksia ei kukaan kuullut, sillä Joke pani naista antaumuksella.
Anniina luovutti. Hän ei vikissyt vastaan. Hän otti sen minkä sai. Hän ei yksinkertaisesti enää välittänyt mitä hänelle tapahtuisi. Luultavasti ansaitsen tämän, nainen ajatteli samalla kun hikinen mies jatkoi työtänsä. Työtä joka ei loppunut ihan heti, se tuntui kestävän ikuisuuden ja kauan se kestikin.
Lopulta mies lopetti. Hän oli saanut haluamansa. Joke nappasi naista hiuksista kiinni, repäisi alas sohvalta lattialle.
”Nyt sä voit mennä kotiis huora. Toivottavasti opit läksys”, Joke sanoi.
”Olet varmasti ylpeä itsestäsi”, Anniina sanoi samalla kun pisti vaatteita päällensä.
Joke tarrasi naista hiuksista kiinni ja pyöritti hetken ennen kuin sanoi: ”Mitä sä sanoit? Alatko sä vittuilemaan mulle?”
Joke löi naista kasvoihin, uudestaan ja uudestaan. Anniina ei välittänyt. Anniina ei itkenyt. Hän vain lyyhistyi maahan ja tunsi kuinka tuo mies vielä potki häntä.
”Saanko nyt mennä?” Anniina kysyi.
”Mene huora”, Joke sanoi ja voimisti sanomisiaan vielä potkulla naisen pohkeeseen.
Vihdoin Anniina kaatui omaan sänkyynsä, väsyneenä, häpäistynä, raiskattuna. Hän ei itkenyt, eikä valittanut. Hän nukahti.
Seuraavana aamuna Anniina heräsi vimmattuun ovikellon kilinään. Hän ei olisi millään halunnut tai jaksanut mennä avaamaan ovea, mutta kilinä otti sen verran voimakkaasti päähän, että hänen oli pakko mennä avaamaan ovi. Siellä oli Salla, joka tungeksi välittömästi sisälle.
”Sä olet juonu taas?” Salla sanoi.
”Yllätys”, Anniina sanoi nostamatta katsettaan lattiasta. Aniina peitti näin jäljet kasvoissaan.
”Mennääs keittää sulle kahvia”, Salla sanoi, otti Anniinasta kiinni ja johdatti tämän keittiöön.
Salla alkoi laittamaan kahvia tulemaan. Hän ei ollut itsekään juonut aamukahvia, sillä hän oli lähtenyt melkein heti herättyään Anniinan luokse. Sallalle oli tullut omituinen tunne, että kaikki ei ole kunnossa ja että häntä tarvittaisiin.
”Sulla on tommoset kuteet, olitko sä jossain liikenteessä eilen?”
Anniina ei vastannut mitään, hän tarrasi veitseen pöydällä ja veti sitä pitkin rannettansa niin, että veri alkoi pulppuamaan. Hän veti kerran, toisen, kolmannen.
”Mitä sä teet?” Salla huudahti ja tarrasi Anniinaa kädestä jossa puukko oli.
Salla väänsi puukon Anniinan kädestä ja heitti sen lattialle.
”Sut pitää viedä sairaalaan, toi on kauhee haava”, Salla sanoi.
”Anna mun kuolla!” Anniina huusi.
Sairasauto tuli hakemaan Anniinaa. Hänet vietiin ensiapuun. Haava oli paha, muttei hoidettuna hengenvaarallinen. Anniina selviäisi hoitohenkilökunta sanoi Sallalle, jota ei päästetty mukaan.
”Tulen katsomaan sua sairaalaan”, Salla huusi Anniinalle, joka oli vielä tajuissaan verenhukasta huolimatta.
Samana päivänä myöhemmin Salla ja Anna tulivat Anniinan luokse. Ha katsoivat naista, joka makasi sängyssä tyhjä katse silmissään. Nainen oli sisältä täysin kuollut, hänessä ei ollut enää ripaustakaan ihmistä jäljellä. Hän oli vain tyhjä kuori, joka oli olemassa ulkopuolisille, ei mitään muuta.
”Anniina?” Salla kysyi, mutta nainen ei vastannut, hän vain tuijotti kattoa silmiään räpäyttämättä.
”Anniina hei, puhu meille”, Anna yritti, mutta nainen ei vieläkään reagoinut mitenkään.
Salla ja Anna eivät yrityksistään huolimatta saaneet minkäänlaista kontaktia Anniinaan. He yrittivät, he yrittävät kauan vailla mitään hyvää lopputulosta. Lopulta lääkäri tuli huoneeseen ja Anna kysyi häneltä, mitä Anniinalle tapahtuisi. Lääkäri kertoi, että nainen vietäisiin psykiatrian poliklinikan suljetulle osastolle ja siellä hän yritettäisiin hoitaa kuntoon. Sinne Anniina vietiinkin. Salla ja Anna kävivät aina välillä tervehtimässä ystävätärtänsä, mutta he eivät enää ikinä saaneet naiseen minkäänlaista yhteyttä.
Anniinasta oli tullut kuollut tyhjä kuori, joka toimi kuin robotti. Hän söi, kun hänet vietiin syömään. Hän peseytyi, kun hänet vietiin pesulle. Hän ei ikinä puhunut, ei sanaakaan. Hänellä oli vain tuo tyhjä katse silmissään.
Kaunis sielu oli vain syksyn kuollut lehti.

[Nelva]

Tämä tarina sai kyllä tehokkaasti pysähtymaan. Kaikki vain jotenkin sulkeutui ympärillä ja tuli hiljaista, eikä edes huomannut ajan kuluvan. Tekstissä oleva tuska tuli jotenkin itselle niin henkilökohtaiseksi, että aloin itkeä. Ihan rehellisesti. Tuli vain jotenkin omat kokemukset tuosta mieleen niin vahvasti ja aloin voida pahoin. Minusta tämä on vahva tarina, surullinen ja kun loppu tuli, sen olisi kovasti halunnut olevan onnellinen. Tekstin oikeaoppisuudesta en osaa sanoa, enkä tällä hetkellä kykenisikään.

[Noirre]

Teksti parani loppua kohti, alussa jäin jotenkin aina junnaamaan joihin ilmaisuihin ja lauseisiin, pidemmälle luettaessa pystyi vain... lukemaan. Tässä oli aika klassinen ja toimiva draamallinen kaari, ikään kuin kolme näytöstä. Eli hyvin sait kasvatettua tuota tunnevyyhtiä ja tapahtumaketjua loppua kohden, missä se sitten loppuikin kuin seinään. Nyt sitten vaan muutat tämän näytelmäksi niin avot.

Kaksi asiaa minulla pisti silmään (ja näistä varmaan voimme vääntää sitten kättä): ensimmäinen oli se, että alku jotenkin johtaa lukijaa harhaan, tai ainakin minua. Minulle oli nimittäin koko ajan sellainen olo, että tässä nyt on jotain mätää ja kermakakku on sisältä homeessa. Jotenkin esimerkiksi se, että nainen oli niin hermostunut kun mies oli myöhässä tuntui luonnottomalle: aloin heti ajatella, että onkohan tuossa miehessä pettäjän vikaa kun nainen noin hermostuu. Tai siis jotenkin ehkä juuri tuo sana hermostunut oli se, mikä johti väärään suuntaan: ehkä huoli olisi parempi ilmaus, miettiihän nainen, että onko jotain sattunut. Tai siis onhan sitä huolestuneena hermostunut mutta - äh, toivottavasti ymmärrät, mitä tarkoitan. Kuitenkin alun tarkoitus oli ihan vain maalailla kaunis kuva idyllisestä perheestä, eikö totta?

Toinen asia, mikä vielä hiukan pisti silmään, oli se, että kirjoitat välillä selkokielellä asioita, jotka lukija on jo poiminut rivien välistä. Oma opettajani valitti minulle tästä lukiossa, joten en osaa olla tarttumatta siihen. :P Eli tavallaan sinun ei tarvitse enää selittää auki naisen käytöstä kun lukija on jo tulkinnut sen kiukkuisen kivahduksen hermostukseksi ja huoleksi.

Tämä sunnuntaijuopottelija-juttu tuli vähän yllätyksenä. Siis ei itse tapahtuma, vaan se, miten kerroit ensin pienen pätkän päälleajajasta. En oikein osaa päättää, oliko se hyvä vai ei.

Sujuvaa tekstiä.

[Ampfier]

”No eipä tule usein käytyä. Ajattelin nyt lähteä katsomaan, että mitäs tähän maailmaan kuuluu”, Anniina sanoi.
Anniina ja Joke jatkoivat juttelua. Joke oli selvästikin iskumielellä liikenteessä, eikä ihme, olihan Annika varsin hyvännäköinen nainen.

Tuo nyt häikkäsi, mitenkäs se nimi tuollai muuttui? :huh: Oli ihan pakko päästä nipottamaan jostain. Mutta juu, itse tarinaan. Tavallaan pidin hurjan paljon tästä arkisuudesta, tavallaan en jaksa innostua sellaisesta. Mutta jaksoin silti lukea alusta loppuun (tämä on jo aikamoinen kehu hei), vaikka alku tuntuikin hieman kankealta. Mutta hienosti oli kyllä kerrottu, kuinka onnellinen perhe on. Tällaisia perheitä kun olisikin vain enemmän. Mutta kyllä sen tässä aavistaa, että jotain sattuu. Ja sattuikin aika pahasti. Kaikkein ikävintä tässä on, että tämä on takuulla käynyt useammallekin ihmiselle. Sen ajattelinen tuottaa itselleni kyllä aikamoista tuskaa. Rehellisesti, minä itkin tässä. Silmät kostui kyllä useampaan kertaan. Vaikka kertomus ei olekaan kovin omakohtainen, kyllä tuo tuska huokuu tekstistä, ja jotenkin siihen osaa mennä itsekin sisään. Toisaalta olen kyllä ihan yliherkkä kaikelle. Mutta kyllä sanon, että tarinasta tekee hyvän se, että moinen herättää tunteita, ja sitä jaksaa lukea eteenpäin - tai oikeastaan sen lukemista eteenpäin janoaa. Ja minä janosin saada lisää itkuparkukohtauksia. On se jännä, kuinka jotkut pystyvän kirjoittamaan tarinan niinkuin olisivat itse sen kokeneet. Meinaan, älyttömän aitoa tekstiä, vaikka tuskin omakohtaisia kokemuksia ovat.

Oletpas kyllä hyvä kirjoittamaan, sait jopa minut lukemaan näin pitkän tekstin. Härregyyd, en tiedä pitäiskö nyt olla ylpeä itsestään vai kirjoittajasta. Keep that.

// Ooh, ja tässä herätessäni vielä mietin tätä, ja oli pakko vielä tulla sanomaan yksi juttu. Edellisen postaajan mainitsema "sunnuntaijuopottelija"-systeemi oli miun mielestä kyllä vain hyvä asia. Kuulosti vain niin sopivan tuohon kohtaan, pieni sisennys johonkin muuhun, jonkun toisen maailmaan.