Qualin
23.6.2007, 19:36:49
Jep, tämmöinen tästä nyt tuli. Satun pitämään tarinoista, joilla on alku, keskikohta ja loppu, joten tarinasta nyt tuli pikkuisen pitkä. Toivottavasti ei kuitenkaan tylsä, sitä vastaan nimittäin tapeltiin. Siellä täällä on pari sisäpiirivitsiä, mutta ei niitä toivon mukaan liikaa ole. Eli vaikka kaikkia heittoja ei tajuaisikaan, niin ihan hyvin tässä pitäisi pysyä kärryillä.
Olen puhunut.
______________________________
Uusi kuningas on syntynyt, uusi kuningas on syntynyt! Huhut ja huudot levisivät Fffinin kuningaskunnan pääkaupungin Kaalin kaduilla ja kujilla. Yö oli jo iskenyt kaupunkiin, mutta kauan odotettu kuninkaallisenperheenjatkeen syntyminen voitti tärkeydessään yöunen ja kotirauhan. Ylhäällä linnassaan kuningas Gabriel odotti malttamattomana kutsua makuuhuoneeseen kuningatarta ja vastasyntynyttä prinssiä tapaamaan.
”Uuh, en malta odottaa!” hehkutti Gabriel henkivartijalleen Echolle, ”mitä veikkaat, kenen silmät pojalla on? Entäpä minkä väriset hiukset?” Hypetystä olisi voinut jatkua vielä reilun tovin verran, mutta Gabrielin vouhkaamisen keskeytti isojen tammiovien auki paiskautuminen.
Sisään saliin astui kuninkaan veli Kreifi. Mukanaan hänellä oli punaisiin haarniskoihin ahtautuneet henkivartijansa.
”Veljeni!” huudahti onnesta humaltunut Gabriel, ”kuulitko jo ilouutiset?”
”Törmäsin huhuun matkallani, joskaan se ei ollut matkani tarkoitus”, hymyili Kreifi valjusti, ”Katsos, huomasin isämme Kaalin testamentissa pienen virheen ja päätin korjata tämä epäkohdan pikimmiten”
”Ah! Toki voimme pohtia tätä myöhemmin, nyt minun on vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin poikaani”
”Hm, mutta katsos kun asia on ehdottomasti etusijalla poikaasi nähden”, sanoi Kreifi ja veti esiin miekkansa, ”Se koskee kuninkaan kruunua ja sitä kenelle oikeasti kuuluu”
Gabriel tuijotti veljeään vieläkin hymyillen kuin odottaen jonkun kohta huutavan aprillia. Echo puolestaan reagoi kuningastaan nopeammin kutsuen vartijoita.
”Niin. Vartijasi ja loputkin joukoistasi olivat kovin halukaita vaihtamaan puoltaan. Ilmeisesti porvarillinen hallitus ei ole kaikkien mieleen. Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. En voi katsoa kuinka sinun kyvyttömyytesi musertaa kansani” synkisteli Kreifi ja otti askeleen kohti järkyttynyttä veljeään. Echo asettui puolustamaan kuningastaan, mutta Gabriel työnsi hänet syrjään.
”Ei. Suojele poikaa. Pelasta hänet, minä pidättelen heitä. Anna tämä hänelle. Nyt mene”, hän sanoi ojentaen Echolle kaulastaan valkoisen medaljongin.
Echo olisi tahtonut inttää vastaan, mutta kokemus kertoi ettei kuninkaalle käynyt urputtaminen. Hän kääntyi juoksemaan kohti makuukamaria jättäen Gabrielin murskaavaa ylivoimaa vastaan.
”Perään!” käski Kreifi miehiään osoittaen Echoa, ”Nuori äpärä ei saa selvitä. Minä hoidan tämän”, hän jatkoi kääntyen veljeään kohden.
Makuukamarissa Echo kaappasi vastasyntyneen prinssin kehdostaan. Ennen kuin hän ehti tehdä elettäkään suojellakseen kuningatarta, rynnivät Kreifin tappajat jo kamariin. Osa ampui jousillaan nuolia, jotka onneton tuuri ohjasi lävistämään kuningattaren ja tämän kamarineidon. Echoakin sai osansa. Haava oli syvä ja kuolettava, mutta antoi vanhalle henkivartijalle vielä vähän aikaa selvittäväksi. Ennen kuin hurrien miekat ja nuolet saavuttivat miehen ja vauvan, pakeni Echo kamarin poikki takkahuoneeseen, jossa tiesi sijaitsevan vanhan salakäytävän.
Kivusta huolimatta Echo vaivautui salakäytävää pitkin kohti turvaa. Käytävä johti kauas kaupungin muurien taakse, erään lähteen tienoille. Siihen loppuivat miehen voimat. Samalla kun Echo kaatui kuolleena maahan ja kruununprinssi makasi avuttomana lähteellä, niin kuningas Gabriel kohtasi kuolemansa veljensä miekasta.
Jan Frimodig: Path to destruction
20-vuotta myöhemmin tästä herää tarinamme sankari Jan Frimodig kaukaisesta alppikylä Mälmöstä. Jan on orpo, ollut koko ikänsä. Ainut mitä hänelle on jäänyt vanhemmistaan muistoksi on vanha ja ruma medaljonki. Jan on viettänyt nuoruutensa kuten kaikki muutkin Mälmössä eli kasvattanut lampaita. Jan tykkää Star Trekistä, kahvista, kokiksesta, jääkiekosta, Ajankohtaisesta kakkosesta, lobotomiasta, spartalaisuudesta, taktiikkapeleistä, Mariosta, puumiekoista, Brutuksesta, tammesta, pitkistä lenkeistä, Natosta, rintalihaksista ja muusta sellaisesta. Tänään hän täyttää 20-vuotta ja kylän vanhin, viisas Günther, on kutsunut hänet telttaansa.
Matka Güntherin lukaaliin ei kestä kauaa, sillä Mälmöä ei ole koossa pilattu. Jan huokaisee, sillä hän ei ole koskaan pahemmin pitänyt Günthan teltassa vierailusta. Siellä haisee kana, hän usein valittaa. Yksi asia kuitenkin vie Janin huomion joka vierailulla eikä tämäkään kerta ole poikkeus. Güntherilla on nimittäin takanpäädyllä kehystettynä mahtava taikaesine, blondit viikset. Tarina kertoo, että ne ovat Güntherin vanhan toverin ja ystävän sotamaagi Jaanan, joka kuoli muinaisessa kapitalistisodassa. Janilla itsellään eivät vaaleat viikset kasva, mutta sitäkin runsaammin musta parta.
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/Jan.jpg
”Jan”, kuuluu ääni teltan perältä herättäen sankarimme viiksifantasioista, ”Onneksi olkoon vuosipäiväsi johdosta”, vanha Günther röhähtelee, ”Tänään on myös toinen juhlapäivä, sillä tänään kertovat Kuolleenmeren ennustukset alkavaksi uuden sankarin tarina, sankarin joka korjaa vuosia sitten tehdyt vääryydet”
”Juu, aivan niin”, tokaisee Jan ja alkaa taas muistelemaan blondeja viiksiä. Ei ole ensimmäinen kerta kun Günther hourailee olemattomista, hän mietti.
”Lakkaa muistelemasta blondeja viiksiä ja keskity!” rähjäisee iso-G ja iskee Jania leppoisesta talikolla päähän, ”Kuolleenmeren ennustukset. Ne kertovat, että tästä päivästä lähtevät isot pyörät pyörimään, suuret suunnitelmat solisemaan, purkkapussit puhkeamaan ja makaronit muuttumaan pikkulinnuiksi.
”Öh…okei?” ihmetteli Jan, ”Ja mitä ovat Kuolleenmeren ennustukset?”
”…Ne vaan on”, vastasi Günther, ”Mutta oleellista on, että tänään sinä lähdet seikkailuun ja täytät oman osasi suuressa ennustuksessa.”
Ennen kuin Jan oli ehtinyt kunnolla asiasta vineämään olivat Günther, lampaat ja muut mälmöläiset heittäneet hänet matkaansa. Mukaansa Jan oli saanut pussin teeleipiä, kolme rullaa vessapaperia, 17,5cm pitkän puukon, jota kutsuttiin kääpiösithiksi, sekä ohjeet seurata polkua lähimpään kaupunkiin, Iso-Mälmöön. Iso-Mälmöstä Janin kuului löytää Güntherin ainut poika, joka auttaisi Jania tehtävässään täyttää Kuolleenmeren ennustus, joka vain oli. Jan huokasi ja lähti matelemaan kohti kaupunkia. Mälmöläiset olivat aina olleet hulluja, mutta tämä oli tähän asti kaikista pöhköintä.
Iso-Mälmö oli viheliäinen satamakaupunki. Ennen punaista vallankumousta se oli ollut porvarillisen maailman tärkeimpiä satamia. Mutta siitä asti kun kaikille oltiin ruvettu maksamaan saman verran tekivät he mitä tahansa tai jättivät vain tekemättä, niin merimiesten työnteko oli vaihtunut tavernoissa ryyppäämiseen. Güntherin pojan Jan löysi synkimmän kapakan synkimmästä nurkasta synkistelemässä synkkyyttään. Hän oli iso mies. Painonnostaja kenties, Jan arvio. Mies oli pukeutunut tiukkoihin oransseihin trikoihin. Niin tiukkoihin, että miehen tanakat rintalihakset ja karhumaiset vatsalihakset erottuivat selvästi. Käsivarsissaan hänellä kasvoi miehekkäästi karvaa ja kourissaan hän kantoi ylpeänä punaisia nyrkkeilyhanskoja.
”Jesh, the son of Günther”, mies esittäytyi.
“Selitäs nyt vielä kerran”, Jan aneli kun kumppanit olivat tallustelleet jo pienen tovin pois päin Iso-Mälmöstä. Isänsä tapaan Jeshkin piti hyvänä tapana selittää monimutkaisuudet tokaisemalla ’Se vaan on’. Jania tämä ei kyllä rikastuttanut tiedolla yhtään.
”Kuolleenmeren ennustukset”, Jesh puhahti kuin lapselle puhuisi, ”Ne kertovat tulevasta sankarista, oikeasti kuninkaasta, joka tulee nousemaan pahaa Kreifiä vastaan palauttaen järjestyksen ja oikeuden valtakuntaan. Mukanaan hän kantaa muinaisten kuninkaiden taikamiekkaa, kuukivestä taottua lohikäärmepeistä, joka on tuleva tuomitsemaan demonit, karkottamaan noidat, epäkuolleet, örkit ja sun muut kommarit täydellisesti maailmasta, jossa jokaisella maksetaan tekojensa, ei olemisensa puolesta. Ja kun sankari viimein ilmaantuu, me annamme miekan hänelle ja kaadamme Kreifin vallastaan”, pauhasi Jesh kuin mikäkin kansanedustaja. Jan kuitenkin näki Jeshin hulluuden pilvien välistä myös pilkahduksen järkeä. Hän ei ollut koskaan tajunnut Kreifiä ja tämän käsitystä tasa-arvoisuudesta. Hän oli kuullut tarinoita vanhan porvarihallituksen mahdinvuosista ja hän todellakin oli aina halunnut palauttaa tuon sinisen täydellisyyden valtakunnan korvaamaan nykyistä rysyistä ja narisevaa punakoneistoa. Hän päätti hylätä suunnitelmat pikaisesta pakenemisesta ja seurata Jeshiä taikamiekkaa pelastamaan.
David kolisteli huolestuneena pitkin kuninkaallisen linnan käytäviä. Yleensä arkkimaagi oli kovin itsetyytyväinen tietämyksestään, mutta nyt hänen karvaisille korvilleen oli kantautunut häiritseviä tietoja. Niin häiritseviä, että mies oli tyystin menettänyt ruokahalunsa ja syönyt vain kaksi lounasta. Kreifi istua lökötteli valtaistuimellaan tekemässä tapansa mukaan ei yhtään mitään, kun David rynnisti valtaistuinsaliin kaavunhelmat liehuen.
”Voi herrantuutteli, kesälinnut, pääskypirkkoset ja pari muuta tyttöä!” huusi David herättäen herransa puolikoomasta.
”Häh?” moonisteli Kreifi takaisin ärtyneenä. Hän ei pitänyt yllätyksistä, etenkään sellaisista jotka saivat hänen arkkimaaginsa höpöttämään kuin vanhat mummot.
”Piru on irti! Kaikki on tuomittu eikä mikään maistu enää muulle kuin tomaatille” itki David edelleen, ”Kuolleenmeren ennustukset käyvät toteen!”
”Nekö, jotka vaan ovat?”
”No kun eivät enää vaan ole! Joukko kapinallisia on alkanut toteuttaa ennustusta ja nytkin hirvittävä valloitusarmeija myllertää kohti kuninkaiden hautaa aikeena anastaa taikamiekka ja sillä tuhota kaiken mitä olemme yrittäneet rakentaa!”
”Herranpieksut”, hönähti Kreifi. Ei tosiaan olisi hyvä, että hänen esi-isiensä miekka valahtaisi jonkun kapinamielisen kouraan.
”David”, tuumaili Kreifi ääneen, ”Mitäs tykkäisit, jos lähettäisin sinut pienelle matkalle?”
Jania harmitti. Hän ja Jesh olivat joutuneet keskelle hirmumyrskyä. Satoi kaatamalla ja ukkonen jyristeli ei niinkään kaukana kuin saattoi toivoa. Hän oli pyytänyt Jeshiä etsimään jonkinlaista suojaa, mutta vastaukseksi hän oli saanut vain kiellon vinetä ja jonkinlaisen maininnan viiksistä. Jan ei ollut varma, tuuli vei suurimman osan Jeshin sanoista.
”Tuolla!” Jesh huusi ja osoitti kivistä rakennelmaa, ”Olemme perillä, temppeli on aivan edessä”, hän karjui samalla kun salama täräytti yhden läheisistä puista palasiksi. Jania ei siis tällä kertaa tarvinnut kehottaa kiirehtimään tai iskemään töppöstä toisen eteen.
Sisällä temppelissä Jan keksi kuitenkin nopeasti valittamisen aiheita. Seinillä kukki sammal, ilma oli tukahduttavaa ja lattialla luikerteli jos jonkinmoista pikkueliötä. Ikävä kyllä Jan ei päässyt kääntymään takaisin sinne mistä tuli, sillä Jeshin harteikas hahmo tukki koko ahtaan käytävän. Ainut vaihtoehto oli siis tallustella kiltisti eteenpäin.
Temppeli tuntui loputtoman pitkältä ja sokkeloiselta. Jokaista rappua seurasi kolme muuta, ja jokaisen kulman takana odotti pataljoona mitä kamalampia hirviöitä. Onneksi Jesh hoiti pääsääntöisesti kaikki möröt ja Janille jäi tehtäväksi vain kerätä niiden tiputtamat aarteet. Erään erityisen kovapintaisen hirviön jälkeen Jesh huokaisi helpottuneena.
”Perillä. Olemme perillä!” hän marmatti ja osoitti isoja kiviovia suuren salin toisessa päädyssä.
Ovien takana heitä odotti kaunis kahdenkädenlyömämiekka kiveen iskettynä.
”Hmp, onpas omaperäistä”, tuhahti Jesh ja jännitti kaikki mahtavat lihaksensa yrittäen riuhtaista miekan kivestä. Ensimmäinen riuhtaisu epäonnistuin, toinen ei tuottanut tulosta ja kolmannella Jeshin ote lipsahti ja mies rönähti selälleen kivilattialle. Jeshin meuhkaaminen oli Janista kovin viihdyttävää. Tosin alkoi vaikuttaa, ettei Jesh saisi miekkaa kivestä vaikka mikä olisi. Se taas tarkoittaisi, että he olivat tehneet turhan reissun. Väsyneenä ja koko päätöntä reissua ajatellen Jan ryhtyi nojaamaan järkkymätöntä miekkaa vasten. Jan ei ole koskaan ollut hyvällä onnella pilattu, mutta nyt homma meni jo naurettavaksi kun ikuisuuksia paikallaan seissyt miekka yhtäkkiä irtosi jalustastaan kaataen Janin kovalle lattialle monttu auki tuijottavan Jeshin viereen.
Nyt sekä miekka, että Janin kaulassa roikkuva tuhottaman likainen medaljonki alkoivat välkkyä kuin rikkinäiset jouluvalot. Omaperäistä, olisi Jesh tuhahtanut pilkallisesti mikäli vain olisi saanut ääntä syntymään.
”Honk?” ihmetteli Jan suu auki.
”Honk”, vastasi Jesh ihmetellen
”Honk”, varmisti maassa makaava miekka.
En tiedä miten teillä päin, mutta sieltä mistä Jan ja Jesh olivat kotoisin eivät miekat yleensä ala turhia, tärkeitä tai edes muuten vaan puhumaan. Kesti siis sen kuuluisan hetken ajan ennen kuin miehet saivat puhekykynsä takaisin.
”Miekka puhui?” ihmetteli Jan suu auki.
”Miekka puhui”, vastasi Jesh ihmetellen
”Miekka puhui”, varmisti miekka jälleen kerran, ”Taikamiekoilla on tapana tehdä kaikenlaista mitä ei olettaisi niiden tekevän. Se on vain semmoinen juttu, ei siitä kannata huolestua”, vakuutteli lyömämiekka leppoisasti.
Miekka ja medaljonki lopettelivat jo häiritsevää hehkumistaan. Jan erotti kivestä vapautuneen aseen kyljessä muinaista haltiatekstiä. ”Höhöö”. Varmasti se oli joko jonkin muinaisen seppämestarin loitsu tai legendaarisen soturin kaiverrus. Jan ei tiennyt eikä hänelle jätetty aikaa miettiä, sillä Jesh oli noussut jaloilleen ja tallusteli kohti miekkaa.
”Puhuva tai ei, mutta meidän täytyy kiirehtiä takaisin Mälmöön. Miekka on meillä ja Kreifin päivät luetut-ugh!” valitti Jesh. Lihaksikas mälmöläinen yritti ja yritti nostaa miekkaa lattialta, mutta taikapeitsi ei edes liikahtanut.
”Juu ei”, selitti miekka, ”Vain hän joka minut herätti ja vapautti pystyy minua kantamaan. Ja älä nyt ota tätä itseesi, mutta tuo laiha honkkeli medaljongin kanssa vaikuttaa sopivan paremman kuvaukseeni kuin sinä”
Jos kuka tahansa muu kuin legendaarinen taikamiekka olisi väittänyt laihan Janin jaksavan kantaa miekkaa paremmin kuin pelkkää lihasta oleva Jesh, olisi hän saanut palkakseen räkäiset naurut. Mutta kun Jan nosti ison miekan helposti yhdellä kädellä lattialta, niin ei painonostajakaan voinut kuin myöntää tappionsa.
”Uuh, tekeepä hyvää tehdä taas matkaa”, miekka riemuitsi, ”Niin, ja voitte vapaasti kutsua minua pelkäksi Soraksi, Keybladeksi, KBS:ksi, Keyblade Soraksi tai Master Soraksi. Tai sitten vain Moonstoneksi”
Jan tyytyi vain nostamaan miekan olalleen ja maleksimaan ovea kohti. Salaliittoja, puhuva miekka ja mitä sitten? Pahoja velhoja ja infernon demoneja?
Jälleen takaisin suuressa hallissa Jan, Jesh ja Moonstone huomasivat nopeasti etteivät olleet yksin. Kaukana salin päässä istui mies velhonkaapuun verhoutuneena, ilmeisesti tupakkataukoa pitämässä.
”David” sihahti Jesh ja jännitti mahtavat lihaksensa.
”Hm? Ah, viimeinkin”, sanoi David huomatessaan saaliinsa, ”Pitkä tunneli. En ole pahemmin tottunut kävelemään, mutta onneksi minun ei tarvinnut ihan koko matkaa jolkutella. Säästetäänpä turhaa vaivaa ja mennään itse asiaan. Teillä on jotain, mitä minä en halua teillä olevan. Te siis joko jätätte sen jonkin juuri siihen paikalle tai valmistaudutte suojelemaan sitä jotain hengellänne”
”Ja millä sinä meinasit meitä uhata?” kysyi Jesh ivallisesti, ”Säälittävät taikasi eivät riitä voittamaan meitä molempia, etenkään kun olemme aseistautuneet Uniajan taika-aseilla!”
”Mjooh, niin minäkin tuumin. Ajattelinkin vain romahduttaa koko temppelin niskaanne. Ja jotta teillä varmasti olisi yhtä hauskaa kuin minulla”, nauroi David ja alkoi kadota näkyvistä, ”niin kutsuin pataljoonan pahasisuisimpia demoneja teitä viivyttämään”
Samalla kun David katosi näkyvistä alkoivat temppelin perustat rakeilla ja katosta tipahdella lohkareita. Se ei tosin ollut sankareidemme ainut ongelma. Salin synkistä nurkista alkoi kohoilla pieniä pyöreähköjä olioita. Niiden tyhjät silmät olivat lukkiutuneet tuijottamaan miehiä ja suut vääntyneet mielipuoliseen hymyyn.
”Ilonalleja!” parahti Jesh kauhuissaan, ”Yksikin noista pystyy halaamaan ja pussaamaan raavaan miehen hengiltä hetkessä. Jan! Juokse! Vie miekka Mälmöön, minä pidättelen petoja”
Jeshin käsky oli tosin turha, sillä Jan juosta kirmasi jo minkä jaloistaan pääsi ja oli tehnyt turvallisen välimatkan itsensä ja ilonallejen välille.
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/RunForrestrun.jpg
Jan suunnisti tiensä kauhusta kankeana kohti ulko-ovea. Ilmeisesti Jesh onnistui pidättelemään hurjia petoja yllättävän hyvin, sillä Jan ei joutunut kärsimään yhdestäkään yli-innokkaasta halinallesta. Viime hetkellä hän heittäytyi sortuvasta temppelistä ulos. Ikivanha rakennus mureni hiekaksi ja pölyksi haudaten alleen sekä Jeshin että verenhimoiset ilonallet.
Janin ei auttanut kuin yrittää omin keinoin takaisin Mälmöön. Vaeltaminen sieltä tänne oli vienyt viikkoja ja silloin Jan oli ollut kokeneen erämiehen seurassa. Nyt matka vaikutti mahdottomalta. Näitä synkkiä aatteita Jan pohdiskeli erään maalaiskaupungin, Pikku-Mälmön, kievarissa. Viereisen pöydän kyläjuoppojen puheet kuitenkin tunkeutuivat ikävästi nuoren miehen korviin häiriten filosofointia.
”Dauntless on kyllä hieno ja suuri alus. Mutta mikään alus ei voita Interceptoria nopeudessa”, selitti toinen
”Olen kuullut yhdestä. Sen pitäisi olla eritäin nopea ellei jopa saavuttamaton”, vastasi tämän kaveri ja piti dramaattisen tauon, ”Rakkauden laiva”
”Ei ole olemassa Oikeaa laivaa, joka pärjäisi Interceptorille” naurahti ensimmäinen takaisin.
”Rakkauden laiva on oikea alus. Olen nähnyt sen”
”Olet siis nähnyt laivan, jossa on pinkin purjeet , miehistönä kirottu moderaattori ja kapteenina niin söpö tyttö, että itse paholaistakin punastuttaa?”
”En, mutta olen nähnyt laivan jossa on pinkit purjeet. Ja se on ankkuroitunut tämän kaupungin satamaan!”
Jania ei kiinnostanut juoppojen kiista, mutta he olivat antaneet tälle hyvin idean. Lähin satama oli Iso-Mälmössä, ja jos laiva lähtisi täältä, täytyisi sen purjehtia myös sen sataman kautta eikä tuosta kaupungista olisi pitkäkään matka takaisin kotiin.
Satamasta Jan löysi kuin löysikin pinkeillä purjeilla varustetun aluksen, joka kaikesta päätellen teki kovaa vauhtia lähtöä. Tapansa mukaan Jan ei paljoa ajatellut, vaan hyppäsi roikkumaan yhteen laivan köysistä samalla kun sen keula kääntyi kohti avomerta. Kiivettyään kannelle huomasi Jan vain yhden onnettoman näköisen reppanan keskellä kantta rommia kittaamassa.
”Yarr”, tervehti reppana, ”Olen Errmo, Rrakkauden laivan kirrottu miehistö”
”Eh, kirottu?”
”Yarr, aivan. Kerrran olin mahtava Arrisalmi, seitsemän foorrumin kauhu. Moderroin alueen kuin alueen, iskin spämmeihin ja heittelin banneja! Kunnes…yarr…”
”Kunnes?”
”Kunnes törrmäsin Rrelluun, tämän laivan kapteeniin. Poistin errään pirraatti elokuvaa käsittelevän ketjun. Siitä virrheestä asti olen elänyt tämä laivan kirrotuna miehistönä, seilannut merriä ja juonut rrommia.”
”Kirottu? Miten niin kirottu?”
”Yarr…no siitä lähtien olen totellut nimeä Errmo Eunukki ja ainut iloni ollut rrommissa.”
”Kutsumattomia vieraita”, kuului Janin selän takaa. Mastoon nojasi pinkkeihin trikoihin, valkoisiin saappaisiin ja hanskoihin pukeutunut nuori tyttö. Pitkät vaaleat hiukset oli vedetty kahdeksi palmikoksi. Jan huomasi, etteivät kylähullut olleet puhuneet palturia, tyttö tosiaan oli söpö. Toisaalta tämä naamarilla peitetyistä silmistä näki jo kaukaa, ettei tämä suvainnut yhtään väärää liikettä. Nou hätää, tuumi Jan. Hän voisi vielä sulavalla puheella ja käytöksellä korjata tilanteensa ennen kuin joutuisi pakkokokeilemaan laivan lankkua tai vielä pahempaa eli jakaa Arin kohtalon. Jan ei kuitenkaan ehtinyt avata edes suutaan, kun hän kuuli ikävän tutun äänen kailottavan täysillä selästään.
”Häh? Jambojambo, katsokaa tuota tyttöä”, kuolasi Moonstonen Janin selästä, johon oli sidottuna, ”Syötävän söpö! Minkähän väriset pantsut sillä on? Onkohan ollenkaan??”
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/Moonistelua.jpg
Nopeammin kuin Ari ehti juoda romminsa loppuun huomasi Jan kuuraavansa laivan kantta saappaanjälki selässään. Hän sai vain kiittää onneaan, että oli saanut Mooniksen hiljennettyä ennen kuin miekka oli päässyt edes kunnolla vauhtiin. Muuten hän saattaisi nyt lauleskella heleällä äänelle Arin kanssa ukulelea rimputellen.
”Arrr, kuninkaallisia aluksia!” kiljaisi Ari komean sopraanon ylhäältä mastosta.
Heitä lähestyi edestä kolme kuninkaallista valtamerihirmua, kaikilla punaiset purjeet ja pelottavan monta kanuunaa kyljessä. Pakenemiseen ei ollut tilaa eikä taisteluun varaan, joten merirosvoalus antautui harvinaisesti ilman taistelua.
Janin kauhuksi yhdestä puna-aluksista laivaan tallusteli arkkimaagi David.
”Ahem, saappaassani on hiekkaa”, veti David tyypillistä showtaan, ”Karibian piraatit! Suuren, mahtavan ja muutenkin isokokoisen kuninkaanne Kreifin määräyksestä teidän on ankkuroitava aluksenne nyt, heti ja vieläpä välittömästi. Nousette maihin ja hakeudutte lähimpään kommuuniin. Viisivuotissuunnitelmat vuotavat riisin osalta ja pelloille tarvitaan kaikki mahdollinen työvoima”
”Tämä on Rakkauden laiva, me kuljetamme vain oikeutta, tasa-arvoa ja ananaskeksejä. Arkkimaagin syytökset piratismista ovat vailla perää”, vastasi Rellu kylmästi.
”Kuljetatte oikeutta, tasa-arvoa ja ananaskeksejä ja ryöväätte kaikki satamakaupungit mihin matkan varrella törmäätte”, vastasi David yhtä kylmästi.
”Se on sitä tasa-arvoa, yksikään satama ei ole meille liian hyvä tai huono ryövättäväksi”
Mutta David ei enää kuunnellut kapteenin selityksiä. Hän oli jumittunut tuijottamaan Jania ja tämän selässä edelleen Rellua kuolaavaa Moonstonea. Yhtäkkiä David unohtikin riisipellot ja sai äkillisen tarpeen hoppuilla takaisin pääkaupunki Kreifisgradiin pitämään kriisineuvottelua kuninkaansa kanssa. Häntä ei myöskään hidastanut yhtään epämieluisa kuulutus omasta laivastaan, jossa pieni paniikinpoika äänessään matruusi ilmoitti heitä lähestyvän neljä sinipurjein varustettua laivaa. Vain yhdellä säädyllä oli pokkaa purjehtia sinisten lippujen alla eikä Davidilla ollut minkäänlaista hinkua joutua heidän tykkiensä ulottuville.
”Porvareita ja fasisteja!” kiljui David kauhuissaan tuijottaen lähestyviä aluksia. Järkytys oli niin kova, että poloinen arkkimaagi tarvitsi rohkaisuryypyn. Hän kaappasi lähellään istuvalta Arisalmelta rommipullon ja kaatoi kurkkuunsa parit viimeiset tipat mitä pullo vielä pystyi tarjoamaan.
Kuka tahansa muu ei olisi parista rommitipasta välittänyt, mutta Arisalmelle se oli liikaa. Et sinäkään tykkäisi kivaa, jos joku muu joisi ainoat ilosi koko synkässä maailmassa. Vihasta kirkuen hyppäsi eunukki yllätetyn Davidin niskaan. Pienen nyrkkirysän jälkeen David sai taas otteen itsestään ja tajusi käyttää taikojaan.
”Be cast into oblivion!” David karjui ja vaimean ‘poff’ äänen saattelemana Arisalmi katosi kuin tyhjään ilmaan. Ainut mikä miehestä jäi jälkeen oli ilmassa kaikuva surumielinen ääni ”Why is all the rum gone?”
David pakeni äkkiä takaisin alukselleen ja punalaivat katosivat horisonttiin nopeammin kuin kola Janin kurkkuun. Pian tämä jälkeen porvareiden sinipurjeet lipuivat Rakkauden laivan viereen ja aluksesta rämisteli haarniskaan pukeutunut mies.
”Jan Frimodig”, ritari tervehti poikaa, ”Olemme osa kapinaliikettä ja saapuneet varmistamaan taikamiekan turvallisen saapumisen Mälmöön guru Güntherin arvioitavaksi”
Porvareiden avustuksella Jan ja Rellu purjehtivat turvallisesti Iso-Mälmön satamaan. Sieltä joukkio matkasi ylös alpeille Güntheria tavatakseen. Perillä heitä kuitenkin odotti hävityksen kauhistus. Koko pikkukylä oltiin poltettu maan tasalle, epäilemättä Kreifin aikaansaannos. Helpotuksekseen Jan huomasi maassa makaavan Güntherin vielä olevan elossa, joskin vain juuri ja juuri.
”Jan, selvisit”, köhisi kuoleva mies ilahtuneesti, ”Sinulla on miekka! Nyt ennustukset voivat viimein toteutua”
”Mutta meillä ei ole vielä sankaria miekkaa heiluttamaan”, vastasi Jan surullisena.
”Jan, senkin pönttöeemeli”, töksäytti vanha ukko hymyillen, ”jokainen on jo tähän mennessä tajunnut, että sinä olet ennustuksen povaamaa sankari ja uusi kuningas”
”Kuningas?”
”Kyllä, sillä sinussa kulkee jaloveri. Kreifi petti ja murhasi kuninkaan, sinun isäsi. Mutta sinä selvisit. Pakenevat porvarit löysivät sinut ja toivat Mälmöön luokseni, turvaan. Nyt on aika ottaa takaisin se mikä sinulle kuuluu”, kertoi Günther viimeisillä voimillaan, ”Jan, ota nämä. Ne tuovat sinulle voimaa, joita tarvitse Kreifin voittamiseen”, sanoi Güntha ja ojensi Janille ruttuisen paketin. Paketista Jan löysi suurimman aarteen mitä mustapartainen poika voisi toivoa: mahtavan Jaanan blondit viikset! Jan puki viikset päälleen kädet täristen ja tunsi kuinka muinainen mahti ja Voima kulki hänen lävitseen. Nyt hänkin uskoi sen, hän tosiaan oli kuningas!
”Jan, kohtaa Kreifi. Mutta varo hänen pimeitä voimiaan. Medaljonki…medaljonki on voiton avain…”, sanoi Günther viimeiset sanansa ja kuoli pois.
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/King.jpg
”Mitä on tämä hulluus?” uteli yksi porvareiden kenraaleista.
”Ei tämä mikään Sparta ole, mutta parasta mihin me pystymme”, vastasi Jan ja siveli viiksiään. Kapinalliset olivat kokoontuneet vanhan Güntherin telttaan pitämään palaveria tulevan sodan kulusta.
”Kreifi tietää varmasti meidän aikovan hyökätä. Hän on valmistautunut eikä pääkaupungin muureja murreta helpolla. Joukkomme riittää kyllä tehokkaaseen piiritykseen, mutta Kreifi voi kutsua apua meritse milloin tahansa”, tuhahti porvareiden sotapäällikkö.
”Merirosvot voivat sulkea meritiet helposti, yksikään meistä ei rakasta Kreifiä ja moni osallistuu taisteluun mieluusti”, puuttui Rellu puheeseen.
”Miksi sinä tahtoisit auttaa meitä?” kysyi Jan ihmeissään.
”David vei minulta eunukin, David saa korvata minulle eunukin”, vastasi Rellu, ”Ja Davidillä on parempi myös olla hyvä lauluääni”, tämä jatkoi. Jan pähkäili hetken olisiko inhimillisempää pitää Rellu mahdollisimman kaukana taistelusta, mutta varaa hienovaraisuuteen ei ollut.
”Emme vieläkään voi voittaa. Kreifisgradin maajoukot voivat pitää pintansa omiamme vastaan yllättävänkin kauan ja merirosvojoukot eivät vain voi selvitä kuninkaallista armadaa vastaan. Vain Kreifin kaatuminen voisi lopettaa taistelun lyhyeen ja hän istuskelee tasan varmasti turvassa syvällä linnassaan”
”Minun on jotenkin päästä sisälle linnaan,” pohti Jan, ”Vain Moonstone on tarpeeksi voimakas lävistääkseen Kreifin haarniskan”
”Pääset Rakkauden laivan kyytiin. Kun merirosvot keräävät kaikki merijoukot taisteluun, niin satama on ihastuttavan tyhjä”, vastasi Rellu.
”Ja minä voin johdattaa teidän Kreifin luokse, tunnen kaupungin kuin oman teräni”, hihkaisi Moonstone.
”Sinä?” ihmetteli Jan ja aiheesta.
”No minä minä! Olinhan paikalla kun esi-isäsi rakennutti koko linnakkeen, ei se nyt parissa tuhannessa vuodessa paljoa ole voinut muuttua”
Koska parempaakaan suunnitelmaa ei saatu aikaan, niin Janin oli tyytyminen tähän. Seuraavana aamuna kun porvareiden armeija kohtasi Kreifisgradin edustalla puna-armeijan, ja kun merirosvolaivue houkutteli kuninkaan alukset taisteluun merelle, niin Jan ja Rellu livahtivat estelyittä satamaan. Moonstone tunsi kuin tunsikin kaupungin yllättävän hyvin, mitä nyt hänen ’oikotiensä’ linnaan kulkikin yllättävän monen ilotalon ja kapakan kautta. Lopulta Jan ja Rellu kuitenkin juoksivat pitkin kuninkaallista salia. Kreifi oli niin varma itsestään, että oli komentanut kaikki vartijansa puolustamaan muureja. Tai ainakin lähes kaikki.
Ilmeisesti vessareissulle lähtenyt David oli jähmettynyt tuijottamaan kahta tunkeilijaa. Joka kerta kun hän oli törmännyt poikaan ja tämän taikamiekkaan, oli David kärsinyt vain puhdasta ja pelkkää epäonnea. Arkkimaagi ei kuitenkaan ehtinyt edes harkita pakenemista kun jo yhtenä pinkkinä välähdyksenä Rellu oli tämän kimpussa.
”Jan! Kreifi on yksin, mene! Minä hoidan tämän”, tyttö huusi.
Jania kammoksutti jättää kaksikko tappelemaan. Kukaan mies ei ansainnut kohtaloa jäädä kaksin RealEmotionin kanssa kinastelemaan, mutta tilanne vaati kovia otteita. Jan siis lähti juoksemaan kohti valtaistuinhuonetta ja kiittäen onneaan, ettei ollut Davidin housuissa. Kirjaimellisesti.
Ylhäisessä yksinäisyydessään Kreifi katseli parvekkeeltaan taistelun etenemistä. Vaikka siniarmeijalla oli enemmän miehiä matkassa, oli taistelu silti tasainen. Tämä taas johtui siitä, etteivät pihit porvarit olleet jaksaneet ostaa nuolia ja osa heidän miekoistaankin näytti olevan puuta. Kreifi kuuli ovien käyvän ja arveli Davidin palaneen vanhan leivän makasiinista. Yllätyksekseen hän kohtasikin nuoren pojan ja ison miekan.
”Kuka?” sihahti Kreifi ja veti oman miekkansa esiin.
”Nimeni on Jan Frimodig ja ihmiset kutsuvat minua Jan Frimodigksi”, vastasi Jan Frimodig, ”Mutta sinulle minä olen kuningas tai tarkemmin veljenpoika”
”Ah. Ja sinä olet siis kaiken tämä takana. Ja nyt olet tullut kostamaan heikkomielisen isäsi”
”Kävi mielessä”, vastasi Jan ja hyppäsi Moonstone heiluen setänsä kimppuun.
Samalla kun porvarit ja kommunistit taistelivat maalla, merirosvot ja kuninkaalliset tykittivät toisiaan merellä ja Rellu ja David taistelivat linnassa, niin Jan ja Kreifi mittelivät voimiaan kuninkaan kruunusta. Pitkän taistelun jälkeen Jan onnistui huitaisemaan Kreifin mustan miekan pois miehen otteesta ja pakottamaan tämän nurkkaan.
”Pakene”, Jan sanoi kylmästi, ”Pakene äläkä koskaan tule takaisin, niin saat pitää henkesi”
”Jep, sinussa on samaa nössöyttä kuin isässäsi. Ja hänenkin tavoin olet aliarvioinut minut”, sylki Kreifi verta, ”Oppitunti yksi: Pahiksella on aina viimeinen ässä hihassa”
Kun mikä tahansa pahis puhuu viimeisestä ässästä, niin terve järki sanoo juokse. Mutta Jan jäi katsomaan suu ammollaan kun Kreifin punamusta haarniska alkoi rasahdella sieltä täällä. Miehen rintalihakset kasvoivat naurettavan isoiksi, tämän nyrkit alkoivat muistuttaa jalkapalloja ja hampaat keihäitä. Kreifi kasvoi pituutta, leveyttä ja rumuutta. Infernon pimeydestä hän taikoi käsiinsä miehen kokoiset tikarit ja kääntyi irvistäen tuijottamaan veljenpoikaansa.
”Mieshän on demoni!” huusi Moonstone samalla kun Jan nosti miekan epätoivoisesti suojaamaan Kreifin puukonhuitaisua. Ilmeisesti Helvetin tikarit olivat asteen verran tujunpaa tavaraa kuin Janin taikamiekka, sillä Moonstone alkoi kirkua kivusta samalla kuin pimeyden taika syövytti kuukivestä taottua taikamiekkaa.
Tilanne oli ollut parempikin. Voittamattomaksi kuvattu taikamiekka oli lyöty lyttyyn, Jan oli puhki tikareiden väistellystä ja hänen vastustajansa oli kolmimetrinen epäpyhällä voimalla varustettu demoni.
”Jan!” kuuli väsynyt poika kaukaisen äänen.
”Günther?” ihmetteli hän. Ilmeisesti tältä tuntui tulla rasituksesta hulluksi.
”Jan, käytä medaljonkia!” neuvoi Güntherin haudantakainen ääni.
Medaljonki! Günther oli kuvannut sitä voiton avaimena ja tämä jos mikä edellytti ihmeitä. Jan kaivoi ikänsä kantamansa likaisen medaljongin esille ja avasi sen. Taas kerran medaljonki ja Moonstone alkoivat hehkua ja pian koko valtaistuinsali täyttyi kirkkaudesta.
Kun valo viimein himmeni, huomasi Jan medaljongin hävinneen ja edessään seisovan suunnattoman suuren ja lihaksikaan hahmon. Hahmon kaljuksi ajettu pää hipoi palatsin kattoa, suunnattomat hartiat eivät tahtoneet mahtua koko saliin ja hauikset muistuttivat lähinnä reisilihaksia. Itse asiassa kaikki jätin lihakset muistuttivat reisilihaksia.
”Koe mahtavan Titaanin, Jumalten isän, Oikeuden enkelin ja muiden mahtipontisten nimitysten haltijan viha!” pauhaisi jätti tuijottaen säikähtänyttä demoni-Kreifiä ilkeästi, ”Kohtaa Jubein viha!”
Mahtavilla käsillään Jubei tarttui Kreifiä hartioista kiinni, nosti tämän päänsä tasolle ja yhdellä haukkauksella pisti koko kuninkaan poskeensa. Sitten koko komeus haihtui taas ilmaan valovälähdyksen saatteleman jättäen jälkeensä vain likaisen medaljongin ja verisen kuninkaankruunun.
Lopputekstit:
Jan & Moonstone
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/Sith.jpg
Janista tuli Fffinin uusi kuningas, joskin hän varsin pian muutti tittelinsä Keisariksi. Seuraavaksi hän kielsi vanhanaikaiset tervehdykset. kuten ’Moi’ ja ’Terve’, ja korvasi ne uusilla. Uusia olivat mm. ’Olkoot Voima kanssanne’ ja ’Juo pepsiä’. Jan takoi taistelussa vaurioituneen Moonstonen uuteen kuntoon ja yhdessä he metsästivät monet vuodet vääräuskoisia ja kolusivat läpi monet tissibaarit. Myöhäisellä iällään Jan kehitti viimein kloonaustekniikan ja loi armeijan omista klooneistaan. Janit levittivät kauhua sekä pelkoa vihollistensa sydämiin ja saivat heidät lollottelemaan kuin heikkomieliset. Jan eli siis elämänsä loppuun suhteellisen onnellisena ja kuoli juuri haluamallaan tavalla: kapinaan nousseet finiläiset heittivät hänet linnansa ydinreaktoriin, jossa hän paloi tuhkaksi useiden tuhansia asteiden kuumuudessa.
RealEmotion & David
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/Pirate.jpg
Rellu palasi laivalleen ja kynti meriä elämänsä loppuun asti. Hän ei tietenkään lopettanut satamien ryöstämistä tai ananaskeksien kuljettamista. Erityisen usein hän muisti vanhaa ystäväänsä Jania pommittamalla tämän teetä kuljettavia aluksia merenpohjaan.
David eli eunukkina Rakkauden laivalla myös elämänsä loppuun asti. Onnellinen hän oli vähintään niin kauan kun rommia riitti.
Jesh
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/Love.jpg
Kuukausien päästä Jesh kaivautui ulos kuninkaiden haudasta. Hän ei ollut yksin, sillä yksi ilonalleista oli osoittautunut varsin ihastuttavaksi seuraksi. Jesh nimitti ilonallen Purityksi ja pian ihmisten ilmoille pääsemisensä jälkeen painonnostaja ja ilonalle menivät kihloihin. Nuori pari muutti takaisin Mälmöön ja Jesh muutti nimensä isänsä kunniaksi Güntheriksi ja alkoi kasvattamaan lampaita. Siellä he elelevät vieläkin onnellisena.
Kreifi
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/Titan.jpg
Kreifi joutui sulamaan tuhat vuotta Titaani Jubein mahassa. Aluksi se tuntui kovin masentavalta kohtalolta, mutta kun Jubei eräänä krapula-aamuna söi japanilaisen tyttökoulun, niin Kreifilläkin alkoivat onnen ajat.
Olen puhunut.
______________________________
Uusi kuningas on syntynyt, uusi kuningas on syntynyt! Huhut ja huudot levisivät Fffinin kuningaskunnan pääkaupungin Kaalin kaduilla ja kujilla. Yö oli jo iskenyt kaupunkiin, mutta kauan odotettu kuninkaallisenperheenjatkeen syntyminen voitti tärkeydessään yöunen ja kotirauhan. Ylhäällä linnassaan kuningas Gabriel odotti malttamattomana kutsua makuuhuoneeseen kuningatarta ja vastasyntynyttä prinssiä tapaamaan.
”Uuh, en malta odottaa!” hehkutti Gabriel henkivartijalleen Echolle, ”mitä veikkaat, kenen silmät pojalla on? Entäpä minkä väriset hiukset?” Hypetystä olisi voinut jatkua vielä reilun tovin verran, mutta Gabrielin vouhkaamisen keskeytti isojen tammiovien auki paiskautuminen.
Sisään saliin astui kuninkaan veli Kreifi. Mukanaan hänellä oli punaisiin haarniskoihin ahtautuneet henkivartijansa.
”Veljeni!” huudahti onnesta humaltunut Gabriel, ”kuulitko jo ilouutiset?”
”Törmäsin huhuun matkallani, joskaan se ei ollut matkani tarkoitus”, hymyili Kreifi valjusti, ”Katsos, huomasin isämme Kaalin testamentissa pienen virheen ja päätin korjata tämä epäkohdan pikimmiten”
”Ah! Toki voimme pohtia tätä myöhemmin, nyt minun on vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin poikaani”
”Hm, mutta katsos kun asia on ehdottomasti etusijalla poikaasi nähden”, sanoi Kreifi ja veti esiin miekkansa, ”Se koskee kuninkaan kruunua ja sitä kenelle oikeasti kuuluu”
Gabriel tuijotti veljeään vieläkin hymyillen kuin odottaen jonkun kohta huutavan aprillia. Echo puolestaan reagoi kuningastaan nopeammin kutsuen vartijoita.
”Niin. Vartijasi ja loputkin joukoistasi olivat kovin halukaita vaihtamaan puoltaan. Ilmeisesti porvarillinen hallitus ei ole kaikkien mieleen. Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. En voi katsoa kuinka sinun kyvyttömyytesi musertaa kansani” synkisteli Kreifi ja otti askeleen kohti järkyttynyttä veljeään. Echo asettui puolustamaan kuningastaan, mutta Gabriel työnsi hänet syrjään.
”Ei. Suojele poikaa. Pelasta hänet, minä pidättelen heitä. Anna tämä hänelle. Nyt mene”, hän sanoi ojentaen Echolle kaulastaan valkoisen medaljongin.
Echo olisi tahtonut inttää vastaan, mutta kokemus kertoi ettei kuninkaalle käynyt urputtaminen. Hän kääntyi juoksemaan kohti makuukamaria jättäen Gabrielin murskaavaa ylivoimaa vastaan.
”Perään!” käski Kreifi miehiään osoittaen Echoa, ”Nuori äpärä ei saa selvitä. Minä hoidan tämän”, hän jatkoi kääntyen veljeään kohden.
Makuukamarissa Echo kaappasi vastasyntyneen prinssin kehdostaan. Ennen kuin hän ehti tehdä elettäkään suojellakseen kuningatarta, rynnivät Kreifin tappajat jo kamariin. Osa ampui jousillaan nuolia, jotka onneton tuuri ohjasi lävistämään kuningattaren ja tämän kamarineidon. Echoakin sai osansa. Haava oli syvä ja kuolettava, mutta antoi vanhalle henkivartijalle vielä vähän aikaa selvittäväksi. Ennen kuin hurrien miekat ja nuolet saavuttivat miehen ja vauvan, pakeni Echo kamarin poikki takkahuoneeseen, jossa tiesi sijaitsevan vanhan salakäytävän.
Kivusta huolimatta Echo vaivautui salakäytävää pitkin kohti turvaa. Käytävä johti kauas kaupungin muurien taakse, erään lähteen tienoille. Siihen loppuivat miehen voimat. Samalla kun Echo kaatui kuolleena maahan ja kruununprinssi makasi avuttomana lähteellä, niin kuningas Gabriel kohtasi kuolemansa veljensä miekasta.
Jan Frimodig: Path to destruction
20-vuotta myöhemmin tästä herää tarinamme sankari Jan Frimodig kaukaisesta alppikylä Mälmöstä. Jan on orpo, ollut koko ikänsä. Ainut mitä hänelle on jäänyt vanhemmistaan muistoksi on vanha ja ruma medaljonki. Jan on viettänyt nuoruutensa kuten kaikki muutkin Mälmössä eli kasvattanut lampaita. Jan tykkää Star Trekistä, kahvista, kokiksesta, jääkiekosta, Ajankohtaisesta kakkosesta, lobotomiasta, spartalaisuudesta, taktiikkapeleistä, Mariosta, puumiekoista, Brutuksesta, tammesta, pitkistä lenkeistä, Natosta, rintalihaksista ja muusta sellaisesta. Tänään hän täyttää 20-vuotta ja kylän vanhin, viisas Günther, on kutsunut hänet telttaansa.
Matka Güntherin lukaaliin ei kestä kauaa, sillä Mälmöä ei ole koossa pilattu. Jan huokaisee, sillä hän ei ole koskaan pahemmin pitänyt Günthan teltassa vierailusta. Siellä haisee kana, hän usein valittaa. Yksi asia kuitenkin vie Janin huomion joka vierailulla eikä tämäkään kerta ole poikkeus. Güntherilla on nimittäin takanpäädyllä kehystettynä mahtava taikaesine, blondit viikset. Tarina kertoo, että ne ovat Güntherin vanhan toverin ja ystävän sotamaagi Jaanan, joka kuoli muinaisessa kapitalistisodassa. Janilla itsellään eivät vaaleat viikset kasva, mutta sitäkin runsaammin musta parta.
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/Jan.jpg
”Jan”, kuuluu ääni teltan perältä herättäen sankarimme viiksifantasioista, ”Onneksi olkoon vuosipäiväsi johdosta”, vanha Günther röhähtelee, ”Tänään on myös toinen juhlapäivä, sillä tänään kertovat Kuolleenmeren ennustukset alkavaksi uuden sankarin tarina, sankarin joka korjaa vuosia sitten tehdyt vääryydet”
”Juu, aivan niin”, tokaisee Jan ja alkaa taas muistelemaan blondeja viiksiä. Ei ole ensimmäinen kerta kun Günther hourailee olemattomista, hän mietti.
”Lakkaa muistelemasta blondeja viiksiä ja keskity!” rähjäisee iso-G ja iskee Jania leppoisesta talikolla päähän, ”Kuolleenmeren ennustukset. Ne kertovat, että tästä päivästä lähtevät isot pyörät pyörimään, suuret suunnitelmat solisemaan, purkkapussit puhkeamaan ja makaronit muuttumaan pikkulinnuiksi.
”Öh…okei?” ihmetteli Jan, ”Ja mitä ovat Kuolleenmeren ennustukset?”
”…Ne vaan on”, vastasi Günther, ”Mutta oleellista on, että tänään sinä lähdet seikkailuun ja täytät oman osasi suuressa ennustuksessa.”
Ennen kuin Jan oli ehtinyt kunnolla asiasta vineämään olivat Günther, lampaat ja muut mälmöläiset heittäneet hänet matkaansa. Mukaansa Jan oli saanut pussin teeleipiä, kolme rullaa vessapaperia, 17,5cm pitkän puukon, jota kutsuttiin kääpiösithiksi, sekä ohjeet seurata polkua lähimpään kaupunkiin, Iso-Mälmöön. Iso-Mälmöstä Janin kuului löytää Güntherin ainut poika, joka auttaisi Jania tehtävässään täyttää Kuolleenmeren ennustus, joka vain oli. Jan huokasi ja lähti matelemaan kohti kaupunkia. Mälmöläiset olivat aina olleet hulluja, mutta tämä oli tähän asti kaikista pöhköintä.
Iso-Mälmö oli viheliäinen satamakaupunki. Ennen punaista vallankumousta se oli ollut porvarillisen maailman tärkeimpiä satamia. Mutta siitä asti kun kaikille oltiin ruvettu maksamaan saman verran tekivät he mitä tahansa tai jättivät vain tekemättä, niin merimiesten työnteko oli vaihtunut tavernoissa ryyppäämiseen. Güntherin pojan Jan löysi synkimmän kapakan synkimmästä nurkasta synkistelemässä synkkyyttään. Hän oli iso mies. Painonnostaja kenties, Jan arvio. Mies oli pukeutunut tiukkoihin oransseihin trikoihin. Niin tiukkoihin, että miehen tanakat rintalihakset ja karhumaiset vatsalihakset erottuivat selvästi. Käsivarsissaan hänellä kasvoi miehekkäästi karvaa ja kourissaan hän kantoi ylpeänä punaisia nyrkkeilyhanskoja.
”Jesh, the son of Günther”, mies esittäytyi.
“Selitäs nyt vielä kerran”, Jan aneli kun kumppanit olivat tallustelleet jo pienen tovin pois päin Iso-Mälmöstä. Isänsä tapaan Jeshkin piti hyvänä tapana selittää monimutkaisuudet tokaisemalla ’Se vaan on’. Jania tämä ei kyllä rikastuttanut tiedolla yhtään.
”Kuolleenmeren ennustukset”, Jesh puhahti kuin lapselle puhuisi, ”Ne kertovat tulevasta sankarista, oikeasti kuninkaasta, joka tulee nousemaan pahaa Kreifiä vastaan palauttaen järjestyksen ja oikeuden valtakuntaan. Mukanaan hän kantaa muinaisten kuninkaiden taikamiekkaa, kuukivestä taottua lohikäärmepeistä, joka on tuleva tuomitsemaan demonit, karkottamaan noidat, epäkuolleet, örkit ja sun muut kommarit täydellisesti maailmasta, jossa jokaisella maksetaan tekojensa, ei olemisensa puolesta. Ja kun sankari viimein ilmaantuu, me annamme miekan hänelle ja kaadamme Kreifin vallastaan”, pauhasi Jesh kuin mikäkin kansanedustaja. Jan kuitenkin näki Jeshin hulluuden pilvien välistä myös pilkahduksen järkeä. Hän ei ollut koskaan tajunnut Kreifiä ja tämän käsitystä tasa-arvoisuudesta. Hän oli kuullut tarinoita vanhan porvarihallituksen mahdinvuosista ja hän todellakin oli aina halunnut palauttaa tuon sinisen täydellisyyden valtakunnan korvaamaan nykyistä rysyistä ja narisevaa punakoneistoa. Hän päätti hylätä suunnitelmat pikaisesta pakenemisesta ja seurata Jeshiä taikamiekkaa pelastamaan.
David kolisteli huolestuneena pitkin kuninkaallisen linnan käytäviä. Yleensä arkkimaagi oli kovin itsetyytyväinen tietämyksestään, mutta nyt hänen karvaisille korvilleen oli kantautunut häiritseviä tietoja. Niin häiritseviä, että mies oli tyystin menettänyt ruokahalunsa ja syönyt vain kaksi lounasta. Kreifi istua lökötteli valtaistuimellaan tekemässä tapansa mukaan ei yhtään mitään, kun David rynnisti valtaistuinsaliin kaavunhelmat liehuen.
”Voi herrantuutteli, kesälinnut, pääskypirkkoset ja pari muuta tyttöä!” huusi David herättäen herransa puolikoomasta.
”Häh?” moonisteli Kreifi takaisin ärtyneenä. Hän ei pitänyt yllätyksistä, etenkään sellaisista jotka saivat hänen arkkimaaginsa höpöttämään kuin vanhat mummot.
”Piru on irti! Kaikki on tuomittu eikä mikään maistu enää muulle kuin tomaatille” itki David edelleen, ”Kuolleenmeren ennustukset käyvät toteen!”
”Nekö, jotka vaan ovat?”
”No kun eivät enää vaan ole! Joukko kapinallisia on alkanut toteuttaa ennustusta ja nytkin hirvittävä valloitusarmeija myllertää kohti kuninkaiden hautaa aikeena anastaa taikamiekka ja sillä tuhota kaiken mitä olemme yrittäneet rakentaa!”
”Herranpieksut”, hönähti Kreifi. Ei tosiaan olisi hyvä, että hänen esi-isiensä miekka valahtaisi jonkun kapinamielisen kouraan.
”David”, tuumaili Kreifi ääneen, ”Mitäs tykkäisit, jos lähettäisin sinut pienelle matkalle?”
Jania harmitti. Hän ja Jesh olivat joutuneet keskelle hirmumyrskyä. Satoi kaatamalla ja ukkonen jyristeli ei niinkään kaukana kuin saattoi toivoa. Hän oli pyytänyt Jeshiä etsimään jonkinlaista suojaa, mutta vastaukseksi hän oli saanut vain kiellon vinetä ja jonkinlaisen maininnan viiksistä. Jan ei ollut varma, tuuli vei suurimman osan Jeshin sanoista.
”Tuolla!” Jesh huusi ja osoitti kivistä rakennelmaa, ”Olemme perillä, temppeli on aivan edessä”, hän karjui samalla kun salama täräytti yhden läheisistä puista palasiksi. Jania ei siis tällä kertaa tarvinnut kehottaa kiirehtimään tai iskemään töppöstä toisen eteen.
Sisällä temppelissä Jan keksi kuitenkin nopeasti valittamisen aiheita. Seinillä kukki sammal, ilma oli tukahduttavaa ja lattialla luikerteli jos jonkinmoista pikkueliötä. Ikävä kyllä Jan ei päässyt kääntymään takaisin sinne mistä tuli, sillä Jeshin harteikas hahmo tukki koko ahtaan käytävän. Ainut vaihtoehto oli siis tallustella kiltisti eteenpäin.
Temppeli tuntui loputtoman pitkältä ja sokkeloiselta. Jokaista rappua seurasi kolme muuta, ja jokaisen kulman takana odotti pataljoona mitä kamalampia hirviöitä. Onneksi Jesh hoiti pääsääntöisesti kaikki möröt ja Janille jäi tehtäväksi vain kerätä niiden tiputtamat aarteet. Erään erityisen kovapintaisen hirviön jälkeen Jesh huokaisi helpottuneena.
”Perillä. Olemme perillä!” hän marmatti ja osoitti isoja kiviovia suuren salin toisessa päädyssä.
Ovien takana heitä odotti kaunis kahdenkädenlyömämiekka kiveen iskettynä.
”Hmp, onpas omaperäistä”, tuhahti Jesh ja jännitti kaikki mahtavat lihaksensa yrittäen riuhtaista miekan kivestä. Ensimmäinen riuhtaisu epäonnistuin, toinen ei tuottanut tulosta ja kolmannella Jeshin ote lipsahti ja mies rönähti selälleen kivilattialle. Jeshin meuhkaaminen oli Janista kovin viihdyttävää. Tosin alkoi vaikuttaa, ettei Jesh saisi miekkaa kivestä vaikka mikä olisi. Se taas tarkoittaisi, että he olivat tehneet turhan reissun. Väsyneenä ja koko päätöntä reissua ajatellen Jan ryhtyi nojaamaan järkkymätöntä miekkaa vasten. Jan ei ole koskaan ollut hyvällä onnella pilattu, mutta nyt homma meni jo naurettavaksi kun ikuisuuksia paikallaan seissyt miekka yhtäkkiä irtosi jalustastaan kaataen Janin kovalle lattialle monttu auki tuijottavan Jeshin viereen.
Nyt sekä miekka, että Janin kaulassa roikkuva tuhottaman likainen medaljonki alkoivat välkkyä kuin rikkinäiset jouluvalot. Omaperäistä, olisi Jesh tuhahtanut pilkallisesti mikäli vain olisi saanut ääntä syntymään.
”Honk?” ihmetteli Jan suu auki.
”Honk”, vastasi Jesh ihmetellen
”Honk”, varmisti maassa makaava miekka.
En tiedä miten teillä päin, mutta sieltä mistä Jan ja Jesh olivat kotoisin eivät miekat yleensä ala turhia, tärkeitä tai edes muuten vaan puhumaan. Kesti siis sen kuuluisan hetken ajan ennen kuin miehet saivat puhekykynsä takaisin.
”Miekka puhui?” ihmetteli Jan suu auki.
”Miekka puhui”, vastasi Jesh ihmetellen
”Miekka puhui”, varmisti miekka jälleen kerran, ”Taikamiekoilla on tapana tehdä kaikenlaista mitä ei olettaisi niiden tekevän. Se on vain semmoinen juttu, ei siitä kannata huolestua”, vakuutteli lyömämiekka leppoisasti.
Miekka ja medaljonki lopettelivat jo häiritsevää hehkumistaan. Jan erotti kivestä vapautuneen aseen kyljessä muinaista haltiatekstiä. ”Höhöö”. Varmasti se oli joko jonkin muinaisen seppämestarin loitsu tai legendaarisen soturin kaiverrus. Jan ei tiennyt eikä hänelle jätetty aikaa miettiä, sillä Jesh oli noussut jaloilleen ja tallusteli kohti miekkaa.
”Puhuva tai ei, mutta meidän täytyy kiirehtiä takaisin Mälmöön. Miekka on meillä ja Kreifin päivät luetut-ugh!” valitti Jesh. Lihaksikas mälmöläinen yritti ja yritti nostaa miekkaa lattialta, mutta taikapeitsi ei edes liikahtanut.
”Juu ei”, selitti miekka, ”Vain hän joka minut herätti ja vapautti pystyy minua kantamaan. Ja älä nyt ota tätä itseesi, mutta tuo laiha honkkeli medaljongin kanssa vaikuttaa sopivan paremman kuvaukseeni kuin sinä”
Jos kuka tahansa muu kuin legendaarinen taikamiekka olisi väittänyt laihan Janin jaksavan kantaa miekkaa paremmin kuin pelkkää lihasta oleva Jesh, olisi hän saanut palkakseen räkäiset naurut. Mutta kun Jan nosti ison miekan helposti yhdellä kädellä lattialta, niin ei painonostajakaan voinut kuin myöntää tappionsa.
”Uuh, tekeepä hyvää tehdä taas matkaa”, miekka riemuitsi, ”Niin, ja voitte vapaasti kutsua minua pelkäksi Soraksi, Keybladeksi, KBS:ksi, Keyblade Soraksi tai Master Soraksi. Tai sitten vain Moonstoneksi”
Jan tyytyi vain nostamaan miekan olalleen ja maleksimaan ovea kohti. Salaliittoja, puhuva miekka ja mitä sitten? Pahoja velhoja ja infernon demoneja?
Jälleen takaisin suuressa hallissa Jan, Jesh ja Moonstone huomasivat nopeasti etteivät olleet yksin. Kaukana salin päässä istui mies velhonkaapuun verhoutuneena, ilmeisesti tupakkataukoa pitämässä.
”David” sihahti Jesh ja jännitti mahtavat lihaksensa.
”Hm? Ah, viimeinkin”, sanoi David huomatessaan saaliinsa, ”Pitkä tunneli. En ole pahemmin tottunut kävelemään, mutta onneksi minun ei tarvinnut ihan koko matkaa jolkutella. Säästetäänpä turhaa vaivaa ja mennään itse asiaan. Teillä on jotain, mitä minä en halua teillä olevan. Te siis joko jätätte sen jonkin juuri siihen paikalle tai valmistaudutte suojelemaan sitä jotain hengellänne”
”Ja millä sinä meinasit meitä uhata?” kysyi Jesh ivallisesti, ”Säälittävät taikasi eivät riitä voittamaan meitä molempia, etenkään kun olemme aseistautuneet Uniajan taika-aseilla!”
”Mjooh, niin minäkin tuumin. Ajattelinkin vain romahduttaa koko temppelin niskaanne. Ja jotta teillä varmasti olisi yhtä hauskaa kuin minulla”, nauroi David ja alkoi kadota näkyvistä, ”niin kutsuin pataljoonan pahasisuisimpia demoneja teitä viivyttämään”
Samalla kun David katosi näkyvistä alkoivat temppelin perustat rakeilla ja katosta tipahdella lohkareita. Se ei tosin ollut sankareidemme ainut ongelma. Salin synkistä nurkista alkoi kohoilla pieniä pyöreähköjä olioita. Niiden tyhjät silmät olivat lukkiutuneet tuijottamaan miehiä ja suut vääntyneet mielipuoliseen hymyyn.
”Ilonalleja!” parahti Jesh kauhuissaan, ”Yksikin noista pystyy halaamaan ja pussaamaan raavaan miehen hengiltä hetkessä. Jan! Juokse! Vie miekka Mälmöön, minä pidättelen petoja”
Jeshin käsky oli tosin turha, sillä Jan juosta kirmasi jo minkä jaloistaan pääsi ja oli tehnyt turvallisen välimatkan itsensä ja ilonallejen välille.
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/RunForrestrun.jpg
Jan suunnisti tiensä kauhusta kankeana kohti ulko-ovea. Ilmeisesti Jesh onnistui pidättelemään hurjia petoja yllättävän hyvin, sillä Jan ei joutunut kärsimään yhdestäkään yli-innokkaasta halinallesta. Viime hetkellä hän heittäytyi sortuvasta temppelistä ulos. Ikivanha rakennus mureni hiekaksi ja pölyksi haudaten alleen sekä Jeshin että verenhimoiset ilonallet.
Janin ei auttanut kuin yrittää omin keinoin takaisin Mälmöön. Vaeltaminen sieltä tänne oli vienyt viikkoja ja silloin Jan oli ollut kokeneen erämiehen seurassa. Nyt matka vaikutti mahdottomalta. Näitä synkkiä aatteita Jan pohdiskeli erään maalaiskaupungin, Pikku-Mälmön, kievarissa. Viereisen pöydän kyläjuoppojen puheet kuitenkin tunkeutuivat ikävästi nuoren miehen korviin häiriten filosofointia.
”Dauntless on kyllä hieno ja suuri alus. Mutta mikään alus ei voita Interceptoria nopeudessa”, selitti toinen
”Olen kuullut yhdestä. Sen pitäisi olla eritäin nopea ellei jopa saavuttamaton”, vastasi tämän kaveri ja piti dramaattisen tauon, ”Rakkauden laiva”
”Ei ole olemassa Oikeaa laivaa, joka pärjäisi Interceptorille” naurahti ensimmäinen takaisin.
”Rakkauden laiva on oikea alus. Olen nähnyt sen”
”Olet siis nähnyt laivan, jossa on pinkin purjeet , miehistönä kirottu moderaattori ja kapteenina niin söpö tyttö, että itse paholaistakin punastuttaa?”
”En, mutta olen nähnyt laivan jossa on pinkit purjeet. Ja se on ankkuroitunut tämän kaupungin satamaan!”
Jania ei kiinnostanut juoppojen kiista, mutta he olivat antaneet tälle hyvin idean. Lähin satama oli Iso-Mälmössä, ja jos laiva lähtisi täältä, täytyisi sen purjehtia myös sen sataman kautta eikä tuosta kaupungista olisi pitkäkään matka takaisin kotiin.
Satamasta Jan löysi kuin löysikin pinkeillä purjeilla varustetun aluksen, joka kaikesta päätellen teki kovaa vauhtia lähtöä. Tapansa mukaan Jan ei paljoa ajatellut, vaan hyppäsi roikkumaan yhteen laivan köysistä samalla kun sen keula kääntyi kohti avomerta. Kiivettyään kannelle huomasi Jan vain yhden onnettoman näköisen reppanan keskellä kantta rommia kittaamassa.
”Yarr”, tervehti reppana, ”Olen Errmo, Rrakkauden laivan kirrottu miehistö”
”Eh, kirottu?”
”Yarr, aivan. Kerrran olin mahtava Arrisalmi, seitsemän foorrumin kauhu. Moderroin alueen kuin alueen, iskin spämmeihin ja heittelin banneja! Kunnes…yarr…”
”Kunnes?”
”Kunnes törrmäsin Rrelluun, tämän laivan kapteeniin. Poistin errään pirraatti elokuvaa käsittelevän ketjun. Siitä virrheestä asti olen elänyt tämä laivan kirrotuna miehistönä, seilannut merriä ja juonut rrommia.”
”Kirottu? Miten niin kirottu?”
”Yarr…no siitä lähtien olen totellut nimeä Errmo Eunukki ja ainut iloni ollut rrommissa.”
”Kutsumattomia vieraita”, kuului Janin selän takaa. Mastoon nojasi pinkkeihin trikoihin, valkoisiin saappaisiin ja hanskoihin pukeutunut nuori tyttö. Pitkät vaaleat hiukset oli vedetty kahdeksi palmikoksi. Jan huomasi, etteivät kylähullut olleet puhuneet palturia, tyttö tosiaan oli söpö. Toisaalta tämä naamarilla peitetyistä silmistä näki jo kaukaa, ettei tämä suvainnut yhtään väärää liikettä. Nou hätää, tuumi Jan. Hän voisi vielä sulavalla puheella ja käytöksellä korjata tilanteensa ennen kuin joutuisi pakkokokeilemaan laivan lankkua tai vielä pahempaa eli jakaa Arin kohtalon. Jan ei kuitenkaan ehtinyt avata edes suutaan, kun hän kuuli ikävän tutun äänen kailottavan täysillä selästään.
”Häh? Jambojambo, katsokaa tuota tyttöä”, kuolasi Moonstonen Janin selästä, johon oli sidottuna, ”Syötävän söpö! Minkähän väriset pantsut sillä on? Onkohan ollenkaan??”
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/Moonistelua.jpg
Nopeammin kuin Ari ehti juoda romminsa loppuun huomasi Jan kuuraavansa laivan kantta saappaanjälki selässään. Hän sai vain kiittää onneaan, että oli saanut Mooniksen hiljennettyä ennen kuin miekka oli päässyt edes kunnolla vauhtiin. Muuten hän saattaisi nyt lauleskella heleällä äänelle Arin kanssa ukulelea rimputellen.
”Arrr, kuninkaallisia aluksia!” kiljaisi Ari komean sopraanon ylhäältä mastosta.
Heitä lähestyi edestä kolme kuninkaallista valtamerihirmua, kaikilla punaiset purjeet ja pelottavan monta kanuunaa kyljessä. Pakenemiseen ei ollut tilaa eikä taisteluun varaan, joten merirosvoalus antautui harvinaisesti ilman taistelua.
Janin kauhuksi yhdestä puna-aluksista laivaan tallusteli arkkimaagi David.
”Ahem, saappaassani on hiekkaa”, veti David tyypillistä showtaan, ”Karibian piraatit! Suuren, mahtavan ja muutenkin isokokoisen kuninkaanne Kreifin määräyksestä teidän on ankkuroitava aluksenne nyt, heti ja vieläpä välittömästi. Nousette maihin ja hakeudutte lähimpään kommuuniin. Viisivuotissuunnitelmat vuotavat riisin osalta ja pelloille tarvitaan kaikki mahdollinen työvoima”
”Tämä on Rakkauden laiva, me kuljetamme vain oikeutta, tasa-arvoa ja ananaskeksejä. Arkkimaagin syytökset piratismista ovat vailla perää”, vastasi Rellu kylmästi.
”Kuljetatte oikeutta, tasa-arvoa ja ananaskeksejä ja ryöväätte kaikki satamakaupungit mihin matkan varrella törmäätte”, vastasi David yhtä kylmästi.
”Se on sitä tasa-arvoa, yksikään satama ei ole meille liian hyvä tai huono ryövättäväksi”
Mutta David ei enää kuunnellut kapteenin selityksiä. Hän oli jumittunut tuijottamaan Jania ja tämän selässä edelleen Rellua kuolaavaa Moonstonea. Yhtäkkiä David unohtikin riisipellot ja sai äkillisen tarpeen hoppuilla takaisin pääkaupunki Kreifisgradiin pitämään kriisineuvottelua kuninkaansa kanssa. Häntä ei myöskään hidastanut yhtään epämieluisa kuulutus omasta laivastaan, jossa pieni paniikinpoika äänessään matruusi ilmoitti heitä lähestyvän neljä sinipurjein varustettua laivaa. Vain yhdellä säädyllä oli pokkaa purjehtia sinisten lippujen alla eikä Davidilla ollut minkäänlaista hinkua joutua heidän tykkiensä ulottuville.
”Porvareita ja fasisteja!” kiljui David kauhuissaan tuijottaen lähestyviä aluksia. Järkytys oli niin kova, että poloinen arkkimaagi tarvitsi rohkaisuryypyn. Hän kaappasi lähellään istuvalta Arisalmelta rommipullon ja kaatoi kurkkuunsa parit viimeiset tipat mitä pullo vielä pystyi tarjoamaan.
Kuka tahansa muu ei olisi parista rommitipasta välittänyt, mutta Arisalmelle se oli liikaa. Et sinäkään tykkäisi kivaa, jos joku muu joisi ainoat ilosi koko synkässä maailmassa. Vihasta kirkuen hyppäsi eunukki yllätetyn Davidin niskaan. Pienen nyrkkirysän jälkeen David sai taas otteen itsestään ja tajusi käyttää taikojaan.
”Be cast into oblivion!” David karjui ja vaimean ‘poff’ äänen saattelemana Arisalmi katosi kuin tyhjään ilmaan. Ainut mikä miehestä jäi jälkeen oli ilmassa kaikuva surumielinen ääni ”Why is all the rum gone?”
David pakeni äkkiä takaisin alukselleen ja punalaivat katosivat horisonttiin nopeammin kuin kola Janin kurkkuun. Pian tämä jälkeen porvareiden sinipurjeet lipuivat Rakkauden laivan viereen ja aluksesta rämisteli haarniskaan pukeutunut mies.
”Jan Frimodig”, ritari tervehti poikaa, ”Olemme osa kapinaliikettä ja saapuneet varmistamaan taikamiekan turvallisen saapumisen Mälmöön guru Güntherin arvioitavaksi”
Porvareiden avustuksella Jan ja Rellu purjehtivat turvallisesti Iso-Mälmön satamaan. Sieltä joukkio matkasi ylös alpeille Güntheria tavatakseen. Perillä heitä kuitenkin odotti hävityksen kauhistus. Koko pikkukylä oltiin poltettu maan tasalle, epäilemättä Kreifin aikaansaannos. Helpotuksekseen Jan huomasi maassa makaavan Güntherin vielä olevan elossa, joskin vain juuri ja juuri.
”Jan, selvisit”, köhisi kuoleva mies ilahtuneesti, ”Sinulla on miekka! Nyt ennustukset voivat viimein toteutua”
”Mutta meillä ei ole vielä sankaria miekkaa heiluttamaan”, vastasi Jan surullisena.
”Jan, senkin pönttöeemeli”, töksäytti vanha ukko hymyillen, ”jokainen on jo tähän mennessä tajunnut, että sinä olet ennustuksen povaamaa sankari ja uusi kuningas”
”Kuningas?”
”Kyllä, sillä sinussa kulkee jaloveri. Kreifi petti ja murhasi kuninkaan, sinun isäsi. Mutta sinä selvisit. Pakenevat porvarit löysivät sinut ja toivat Mälmöön luokseni, turvaan. Nyt on aika ottaa takaisin se mikä sinulle kuuluu”, kertoi Günther viimeisillä voimillaan, ”Jan, ota nämä. Ne tuovat sinulle voimaa, joita tarvitse Kreifin voittamiseen”, sanoi Güntha ja ojensi Janille ruttuisen paketin. Paketista Jan löysi suurimman aarteen mitä mustapartainen poika voisi toivoa: mahtavan Jaanan blondit viikset! Jan puki viikset päälleen kädet täristen ja tunsi kuinka muinainen mahti ja Voima kulki hänen lävitseen. Nyt hänkin uskoi sen, hän tosiaan oli kuningas!
”Jan, kohtaa Kreifi. Mutta varo hänen pimeitä voimiaan. Medaljonki…medaljonki on voiton avain…”, sanoi Günther viimeiset sanansa ja kuoli pois.
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/King.jpg
”Mitä on tämä hulluus?” uteli yksi porvareiden kenraaleista.
”Ei tämä mikään Sparta ole, mutta parasta mihin me pystymme”, vastasi Jan ja siveli viiksiään. Kapinalliset olivat kokoontuneet vanhan Güntherin telttaan pitämään palaveria tulevan sodan kulusta.
”Kreifi tietää varmasti meidän aikovan hyökätä. Hän on valmistautunut eikä pääkaupungin muureja murreta helpolla. Joukkomme riittää kyllä tehokkaaseen piiritykseen, mutta Kreifi voi kutsua apua meritse milloin tahansa”, tuhahti porvareiden sotapäällikkö.
”Merirosvot voivat sulkea meritiet helposti, yksikään meistä ei rakasta Kreifiä ja moni osallistuu taisteluun mieluusti”, puuttui Rellu puheeseen.
”Miksi sinä tahtoisit auttaa meitä?” kysyi Jan ihmeissään.
”David vei minulta eunukin, David saa korvata minulle eunukin”, vastasi Rellu, ”Ja Davidillä on parempi myös olla hyvä lauluääni”, tämä jatkoi. Jan pähkäili hetken olisiko inhimillisempää pitää Rellu mahdollisimman kaukana taistelusta, mutta varaa hienovaraisuuteen ei ollut.
”Emme vieläkään voi voittaa. Kreifisgradin maajoukot voivat pitää pintansa omiamme vastaan yllättävänkin kauan ja merirosvojoukot eivät vain voi selvitä kuninkaallista armadaa vastaan. Vain Kreifin kaatuminen voisi lopettaa taistelun lyhyeen ja hän istuskelee tasan varmasti turvassa syvällä linnassaan”
”Minun on jotenkin päästä sisälle linnaan,” pohti Jan, ”Vain Moonstone on tarpeeksi voimakas lävistääkseen Kreifin haarniskan”
”Pääset Rakkauden laivan kyytiin. Kun merirosvot keräävät kaikki merijoukot taisteluun, niin satama on ihastuttavan tyhjä”, vastasi Rellu.
”Ja minä voin johdattaa teidän Kreifin luokse, tunnen kaupungin kuin oman teräni”, hihkaisi Moonstone.
”Sinä?” ihmetteli Jan ja aiheesta.
”No minä minä! Olinhan paikalla kun esi-isäsi rakennutti koko linnakkeen, ei se nyt parissa tuhannessa vuodessa paljoa ole voinut muuttua”
Koska parempaakaan suunnitelmaa ei saatu aikaan, niin Janin oli tyytyminen tähän. Seuraavana aamuna kun porvareiden armeija kohtasi Kreifisgradin edustalla puna-armeijan, ja kun merirosvolaivue houkutteli kuninkaan alukset taisteluun merelle, niin Jan ja Rellu livahtivat estelyittä satamaan. Moonstone tunsi kuin tunsikin kaupungin yllättävän hyvin, mitä nyt hänen ’oikotiensä’ linnaan kulkikin yllättävän monen ilotalon ja kapakan kautta. Lopulta Jan ja Rellu kuitenkin juoksivat pitkin kuninkaallista salia. Kreifi oli niin varma itsestään, että oli komentanut kaikki vartijansa puolustamaan muureja. Tai ainakin lähes kaikki.
Ilmeisesti vessareissulle lähtenyt David oli jähmettynyt tuijottamaan kahta tunkeilijaa. Joka kerta kun hän oli törmännyt poikaan ja tämän taikamiekkaan, oli David kärsinyt vain puhdasta ja pelkkää epäonnea. Arkkimaagi ei kuitenkaan ehtinyt edes harkita pakenemista kun jo yhtenä pinkkinä välähdyksenä Rellu oli tämän kimpussa.
”Jan! Kreifi on yksin, mene! Minä hoidan tämän”, tyttö huusi.
Jania kammoksutti jättää kaksikko tappelemaan. Kukaan mies ei ansainnut kohtaloa jäädä kaksin RealEmotionin kanssa kinastelemaan, mutta tilanne vaati kovia otteita. Jan siis lähti juoksemaan kohti valtaistuinhuonetta ja kiittäen onneaan, ettei ollut Davidin housuissa. Kirjaimellisesti.
Ylhäisessä yksinäisyydessään Kreifi katseli parvekkeeltaan taistelun etenemistä. Vaikka siniarmeijalla oli enemmän miehiä matkassa, oli taistelu silti tasainen. Tämä taas johtui siitä, etteivät pihit porvarit olleet jaksaneet ostaa nuolia ja osa heidän miekoistaankin näytti olevan puuta. Kreifi kuuli ovien käyvän ja arveli Davidin palaneen vanhan leivän makasiinista. Yllätyksekseen hän kohtasikin nuoren pojan ja ison miekan.
”Kuka?” sihahti Kreifi ja veti oman miekkansa esiin.
”Nimeni on Jan Frimodig ja ihmiset kutsuvat minua Jan Frimodigksi”, vastasi Jan Frimodig, ”Mutta sinulle minä olen kuningas tai tarkemmin veljenpoika”
”Ah. Ja sinä olet siis kaiken tämä takana. Ja nyt olet tullut kostamaan heikkomielisen isäsi”
”Kävi mielessä”, vastasi Jan ja hyppäsi Moonstone heiluen setänsä kimppuun.
Samalla kun porvarit ja kommunistit taistelivat maalla, merirosvot ja kuninkaalliset tykittivät toisiaan merellä ja Rellu ja David taistelivat linnassa, niin Jan ja Kreifi mittelivät voimiaan kuninkaan kruunusta. Pitkän taistelun jälkeen Jan onnistui huitaisemaan Kreifin mustan miekan pois miehen otteesta ja pakottamaan tämän nurkkaan.
”Pakene”, Jan sanoi kylmästi, ”Pakene äläkä koskaan tule takaisin, niin saat pitää henkesi”
”Jep, sinussa on samaa nössöyttä kuin isässäsi. Ja hänenkin tavoin olet aliarvioinut minut”, sylki Kreifi verta, ”Oppitunti yksi: Pahiksella on aina viimeinen ässä hihassa”
Kun mikä tahansa pahis puhuu viimeisestä ässästä, niin terve järki sanoo juokse. Mutta Jan jäi katsomaan suu ammollaan kun Kreifin punamusta haarniska alkoi rasahdella sieltä täällä. Miehen rintalihakset kasvoivat naurettavan isoiksi, tämän nyrkit alkoivat muistuttaa jalkapalloja ja hampaat keihäitä. Kreifi kasvoi pituutta, leveyttä ja rumuutta. Infernon pimeydestä hän taikoi käsiinsä miehen kokoiset tikarit ja kääntyi irvistäen tuijottamaan veljenpoikaansa.
”Mieshän on demoni!” huusi Moonstone samalla kun Jan nosti miekan epätoivoisesti suojaamaan Kreifin puukonhuitaisua. Ilmeisesti Helvetin tikarit olivat asteen verran tujunpaa tavaraa kuin Janin taikamiekka, sillä Moonstone alkoi kirkua kivusta samalla kuin pimeyden taika syövytti kuukivestä taottua taikamiekkaa.
Tilanne oli ollut parempikin. Voittamattomaksi kuvattu taikamiekka oli lyöty lyttyyn, Jan oli puhki tikareiden väistellystä ja hänen vastustajansa oli kolmimetrinen epäpyhällä voimalla varustettu demoni.
”Jan!” kuuli väsynyt poika kaukaisen äänen.
”Günther?” ihmetteli hän. Ilmeisesti tältä tuntui tulla rasituksesta hulluksi.
”Jan, käytä medaljonkia!” neuvoi Güntherin haudantakainen ääni.
Medaljonki! Günther oli kuvannut sitä voiton avaimena ja tämä jos mikä edellytti ihmeitä. Jan kaivoi ikänsä kantamansa likaisen medaljongin esille ja avasi sen. Taas kerran medaljonki ja Moonstone alkoivat hehkua ja pian koko valtaistuinsali täyttyi kirkkaudesta.
Kun valo viimein himmeni, huomasi Jan medaljongin hävinneen ja edessään seisovan suunnattoman suuren ja lihaksikaan hahmon. Hahmon kaljuksi ajettu pää hipoi palatsin kattoa, suunnattomat hartiat eivät tahtoneet mahtua koko saliin ja hauikset muistuttivat lähinnä reisilihaksia. Itse asiassa kaikki jätin lihakset muistuttivat reisilihaksia.
”Koe mahtavan Titaanin, Jumalten isän, Oikeuden enkelin ja muiden mahtipontisten nimitysten haltijan viha!” pauhaisi jätti tuijottaen säikähtänyttä demoni-Kreifiä ilkeästi, ”Kohtaa Jubein viha!”
Mahtavilla käsillään Jubei tarttui Kreifiä hartioista kiinni, nosti tämän päänsä tasolle ja yhdellä haukkauksella pisti koko kuninkaan poskeensa. Sitten koko komeus haihtui taas ilmaan valovälähdyksen saatteleman jättäen jälkeensä vain likaisen medaljongin ja verisen kuninkaankruunun.
Lopputekstit:
Jan & Moonstone
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/Sith.jpg
Janista tuli Fffinin uusi kuningas, joskin hän varsin pian muutti tittelinsä Keisariksi. Seuraavaksi hän kielsi vanhanaikaiset tervehdykset. kuten ’Moi’ ja ’Terve’, ja korvasi ne uusilla. Uusia olivat mm. ’Olkoot Voima kanssanne’ ja ’Juo pepsiä’. Jan takoi taistelussa vaurioituneen Moonstonen uuteen kuntoon ja yhdessä he metsästivät monet vuodet vääräuskoisia ja kolusivat läpi monet tissibaarit. Myöhäisellä iällään Jan kehitti viimein kloonaustekniikan ja loi armeijan omista klooneistaan. Janit levittivät kauhua sekä pelkoa vihollistensa sydämiin ja saivat heidät lollottelemaan kuin heikkomieliset. Jan eli siis elämänsä loppuun suhteellisen onnellisena ja kuoli juuri haluamallaan tavalla: kapinaan nousseet finiläiset heittivät hänet linnansa ydinreaktoriin, jossa hän paloi tuhkaksi useiden tuhansia asteiden kuumuudessa.
RealEmotion & David
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/Pirate.jpg
Rellu palasi laivalleen ja kynti meriä elämänsä loppuun asti. Hän ei tietenkään lopettanut satamien ryöstämistä tai ananaskeksien kuljettamista. Erityisen usein hän muisti vanhaa ystäväänsä Jania pommittamalla tämän teetä kuljettavia aluksia merenpohjaan.
David eli eunukkina Rakkauden laivalla myös elämänsä loppuun asti. Onnellinen hän oli vähintään niin kauan kun rommia riitti.
Jesh
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/Love.jpg
Kuukausien päästä Jesh kaivautui ulos kuninkaiden haudasta. Hän ei ollut yksin, sillä yksi ilonalleista oli osoittautunut varsin ihastuttavaksi seuraksi. Jesh nimitti ilonallen Purityksi ja pian ihmisten ilmoille pääsemisensä jälkeen painonnostaja ja ilonalle menivät kihloihin. Nuori pari muutti takaisin Mälmöön ja Jesh muutti nimensä isänsä kunniaksi Güntheriksi ja alkoi kasvattamaan lampaita. Siellä he elelevät vieläkin onnellisena.
Kreifi
http://i18.photobucket.com/albums/b106/Qualin/Titan.jpg
Kreifi joutui sulamaan tuhat vuotta Titaani Jubein mahassa. Aluksi se tuntui kovin masentavalta kohtalolta, mutta kun Jubei eräänä krapula-aamuna söi japanilaisen tyttökoulun, niin Kreifilläkin alkoivat onnen ajat.