Jean Tula
2.8.2007, 13:26:10
Olen siis kirjoittanut lyhyen novellin. Kuka ties tästä jatkan kirjoittamista eteenpäin ja jossain vaiheessa kirjoitan sen kirjaksi....
Vielä nimeämätön
Kake kaiveli tuskissaan taskujaan ja vilkuili kelloa hermostuneena: Poliisi tulisi hetken päästä hakemaan hänet pieneen koppiin nääntymään ja sillä samalla hetkellä auton avaimet menevät hukkaan. Hän etsi niitä ja mietti kuumeisesti, minne hän oli ne laittanut.Pitkän ja uuvuttavan etsinnän jälkeen ne löytyivät siitä, minne hän oli ne jättänytkin: yöpöydältä läppärin vierestä. Hän otti avaimet, työnsi läppärin kassiin ja otti kassin mukaan ja lähti ovesta ulos.
Pihalla häntä odotti punaisenruskea Ford juuri siinä kunnossa kuin hän oli sen siihen kymmenen vuotta sitten jättänyt. Se oli hyvin pieni, mutta rakas auto Kakelle. Monet keikat sillä oli käyty ja aina paettu oikeaan aikaan paikalta. Kake heräsi ajatuksistaan, heitti kassinsa auton takapenkille ja hyppäsi itse etupenkille. Rukoillen autoa työnsi avaimet virtalukkoon ja käänsi niitä. Auto lähti käyntiin kuin uutena pitkästä seisonnasta huolimatta. Hän kokeili ensin laittaa hieman kaasua. Mitään ei tapahtunut, joten hän painoi lisää kaasua ja rukoili taas, mutta kun mitään ei tapahtunut, hän painoi kaasun hermostuksissaan pohjaan ja auto lähti liikkeelle kuin tykin suusta ja Kake oli vähällä törmätä naapurin aitaan. Renkaat ulvoen hän ajoi pitkin katua ja yhtäkkiä muisti, että poliisi oli ottanut autosta kilvet pois. Hänelle tuli päähän kaksi vastakkaista ajatusta: toisaalta häntä ei tunnistettaisi kilvistä, mutta taas toisaalta hänet voidaan pysäyttää kilpien puuttumisen takia. Hän mietti pienen hetken ja lopulta päätti jatkaa matkaansa kohti moottoritien liittymää.
Ajaessaan hän mietti tekojensa motiivia. Kolme vuotta sitten pitkä ja tummaihoinen mies oli pysäyttänyt hänet kadulla ja väittänyt tuntevansa Maken, Kaken entisen keikkakaverin. Tämä tyyppi oli todella pelottavan näköinen: Hän oli noin pari metriä pitkä, hänellä oli lähes kalju pää ja lyhyt parta ja joka puolella hänen kasvojaan oli syviä arpia. Hän kertoi nimekseen poliisi. Kake tiesi, että se ei ollut miehen oikea nimi, mutta ei sanonut sitä ääneen, eikä kysynyt, mistä älytön lempinimi johtui. Poliisi työnsi hänelle kassillisen rahaa ja käski pitää ne kotonaan, kunnes saisi viestin häneltä. Palkaksi Kakelle luvattiin muhkea viidentoista prosentin osuus rahoista.
Kolmen vuoden aikana rahat olivat kuitenkin auttamatta huvenneet Kaken uskoessa, että Poliisi olisi ne jo unohtanut. Toisin kuitenkin kävi: eräänä päivänä tuli viesti Poliisilta, että hän on tulossa niitä hakemaan seuraavana aamuna tasan klo 10:00. Paniikissa Kake oli paennut vanhaan piilopirttiinsä kaupungin laidalla, mutta hän ei ollut tyhmä. Hän tiesi, että Poliisi tiesi piilopirtistä, jos hän oli ollut Maken tuttuja, siksi hän varasi paljon bensiiniä auton tankkiin ja vielä enemmän auton takapaksiin kanistereihin. Sen jälkeen hän muisti, että Poliisi oli nähnyt auton ja oli varmasti pistänyt ammattitappajat etsimään autoa vaikka henkensä uhalla. Se oli helppoa, sillä sielläpäin oli mafian poikia lähes joka huoltoasemalla.
Auto piti siis hylätä siihen paikkaan. Aikaa ei ollut paljoa ja Kake muisti vanhan autonsa pirtin takapihalla. Sitä ei ole nähnyt kukaan kymmeneen vuoteen. Se oli kunnossa ja avaimet olivat tallessa, joten mikään ei estänyt pakomatkaa.
Siinähän se! Lukekaa, ihastukaa/vihastukaa ja kommentoikaa, kiitos! Älkää winettäkö kirjoitusvirheistä kiitos...
Vielä nimeämätön
Kake kaiveli tuskissaan taskujaan ja vilkuili kelloa hermostuneena: Poliisi tulisi hetken päästä hakemaan hänet pieneen koppiin nääntymään ja sillä samalla hetkellä auton avaimet menevät hukkaan. Hän etsi niitä ja mietti kuumeisesti, minne hän oli ne laittanut.Pitkän ja uuvuttavan etsinnän jälkeen ne löytyivät siitä, minne hän oli ne jättänytkin: yöpöydältä läppärin vierestä. Hän otti avaimet, työnsi läppärin kassiin ja otti kassin mukaan ja lähti ovesta ulos.
Pihalla häntä odotti punaisenruskea Ford juuri siinä kunnossa kuin hän oli sen siihen kymmenen vuotta sitten jättänyt. Se oli hyvin pieni, mutta rakas auto Kakelle. Monet keikat sillä oli käyty ja aina paettu oikeaan aikaan paikalta. Kake heräsi ajatuksistaan, heitti kassinsa auton takapenkille ja hyppäsi itse etupenkille. Rukoillen autoa työnsi avaimet virtalukkoon ja käänsi niitä. Auto lähti käyntiin kuin uutena pitkästä seisonnasta huolimatta. Hän kokeili ensin laittaa hieman kaasua. Mitään ei tapahtunut, joten hän painoi lisää kaasua ja rukoili taas, mutta kun mitään ei tapahtunut, hän painoi kaasun hermostuksissaan pohjaan ja auto lähti liikkeelle kuin tykin suusta ja Kake oli vähällä törmätä naapurin aitaan. Renkaat ulvoen hän ajoi pitkin katua ja yhtäkkiä muisti, että poliisi oli ottanut autosta kilvet pois. Hänelle tuli päähän kaksi vastakkaista ajatusta: toisaalta häntä ei tunnistettaisi kilvistä, mutta taas toisaalta hänet voidaan pysäyttää kilpien puuttumisen takia. Hän mietti pienen hetken ja lopulta päätti jatkaa matkaansa kohti moottoritien liittymää.
Ajaessaan hän mietti tekojensa motiivia. Kolme vuotta sitten pitkä ja tummaihoinen mies oli pysäyttänyt hänet kadulla ja väittänyt tuntevansa Maken, Kaken entisen keikkakaverin. Tämä tyyppi oli todella pelottavan näköinen: Hän oli noin pari metriä pitkä, hänellä oli lähes kalju pää ja lyhyt parta ja joka puolella hänen kasvojaan oli syviä arpia. Hän kertoi nimekseen poliisi. Kake tiesi, että se ei ollut miehen oikea nimi, mutta ei sanonut sitä ääneen, eikä kysynyt, mistä älytön lempinimi johtui. Poliisi työnsi hänelle kassillisen rahaa ja käski pitää ne kotonaan, kunnes saisi viestin häneltä. Palkaksi Kakelle luvattiin muhkea viidentoista prosentin osuus rahoista.
Kolmen vuoden aikana rahat olivat kuitenkin auttamatta huvenneet Kaken uskoessa, että Poliisi olisi ne jo unohtanut. Toisin kuitenkin kävi: eräänä päivänä tuli viesti Poliisilta, että hän on tulossa niitä hakemaan seuraavana aamuna tasan klo 10:00. Paniikissa Kake oli paennut vanhaan piilopirttiinsä kaupungin laidalla, mutta hän ei ollut tyhmä. Hän tiesi, että Poliisi tiesi piilopirtistä, jos hän oli ollut Maken tuttuja, siksi hän varasi paljon bensiiniä auton tankkiin ja vielä enemmän auton takapaksiin kanistereihin. Sen jälkeen hän muisti, että Poliisi oli nähnyt auton ja oli varmasti pistänyt ammattitappajat etsimään autoa vaikka henkensä uhalla. Se oli helppoa, sillä sielläpäin oli mafian poikia lähes joka huoltoasemalla.
Auto piti siis hylätä siihen paikkaan. Aikaa ei ollut paljoa ja Kake muisti vanhan autonsa pirtin takapihalla. Sitä ei ole nähnyt kukaan kymmeneen vuoteen. Se oli kunnossa ja avaimet olivat tallessa, joten mikään ei estänyt pakomatkaa.
Siinähän se! Lukekaa, ihastukaa/vihastukaa ja kommentoikaa, kiitos! Älkää winettäkö kirjoitusvirheistä kiitos...