Fimzy
14.10.2007, 16:16:48
Njoo, eli tämä on tarina, jonka kirjoitin 5. tai 6. luokalla. Luultavimmin kutosella. Etsin vasta nyt tämän vihon käsiini, mihin olin tämän raapustanut ja korjailin ja muokkasin sitä koneella. Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Luin tämän silloin vuosi sitten koulussa ja luokkaan tuli tän jälkeen hiljasta.. :D Itse muistan, että jännitti kamalasti ja kädet tärisivät.. Enkä kyllä tykännyt yhtään, kun kaikki oli ihan hiljaa. Joku taisi kyllä sanoa jotain: "Pitääkö nyt vai itkeä?"
Se oli jotenkin hassu kommentti ja jäi hyvin mieleen, kun tämä nauroi sen jälkeen kovasti. :'D
Mutta siis, korjailin tosiaan, vähän muokkasin. En tiedä, mistä idea oli tullut silloin. Kait sitten halusin tunteita purkaa paperiin. Mutta se siitä jaarittelusta..
---------------------------------------------------------------------------------------
Muisto sinusta
Avasin tärisevin käsin huoneen oven ja kurkistin sisään hämärään huoneeseen. Tiesin, että sinä olit mennyt jo pois, mutta tulin silti takaisin. Kosketin varovasti huoneen kulunutta tapettia ja huokasin. En tiennyt, mikä minut oli sinne tuonut. Ehkä se olit sinä.
Pyöritin kieltävästi päätäni ja kävelin pienen lipastosi luokse. Avasin laatikoita ja etsin, tietämättä kuitenkaan mitä olin etsimässä, tai miksi. Kolmannen laatikon pohjalla oli tavanomainen vihko, johon kuitenkin kiinnitin huomioni. Hämärässä en ensin ymmärtänyt, mitä läikikkäät kuviot vihon kannessa olivat, kunnes huomasin sen olevan verta. Epävarmoin, tärisevin käsin avasin vihon käännellen sivuja miettien, olisiko oikein lukea. Uteliaisuus vei voiton, mutta samalla tajusin haluavani heittää tuon ruudullisen, kirjoituksia täynnä olevan teoksen pois.
Sinä et ollut kertonut tuskastasi minulle. Tunsin oloni petetyksi, kunnes luin viimeisimmät sivut.
”'Päästä minut pois tästä tuskasta. Avaa kahleet, jotka riivaavat sieluani.' Sanat, jotka soivat päässäni.. Ajatukseni vilisevät. En pysty enää. Isäni lähti jo, äitini pian sen jälkeen. Tänään.. Hän ei enää herännyt, vaikka yritin kutsua häntä. En pysty tähän yksin. Seinät ympärilläni ovat kuin kalterit. Ranteitani puristavat vieläkin kahleet. Elämän ja kuoleman.”
Huuleni liikkuivat tekstin mukana, muttei pieninkään ääni rikkonut hiljaisuutta. Nostin katseeni vihosta ja käänsin sivua. Sydämeni jätti välistä monta lyöntiä.
”Heräänkö koskaan? Kuolemaan vai elämään? En ole irrottanut kahleitani. Kumpi puoli on oikea? Herään kuin transsista. Veriset käteni tärisevät kirjoittaessani. Vereni.. Se vuotaa loppuun vuodettuaankin. Seinät vievät hengitettävän ilman. Sisareni heittäytyi eilen alas kalliolta. Onko jo minun vuoroni?”
Unohdin miltei hengittää. Haukoin viimein henkeä ja sipaisin hiuksiani, jotta saisin itseni rauhoittumaan. Käteni tärisivät pahemmin kuin koskaan. Haluamattani käänsin viimeisen sivun esiin ja kyyneleet vierivät poskilleni. Halusin huutaa, mutten toteuttanut toivettani. Pelkäsin liikaa.
”Tänään viimein katkaisen kahleeni. Sieluni on jo loppuun palanut. En voi hengittää enää tätä ahdistusta. Aamu.. Katsoin silloin pitkän aikaa kyynelettömästä itkusta turvonneita silmiäni. Kyyneleeni, ne ovat jo loppuneet. Nyt näen itseni vereen tahrittuna, tunnen pahaa. Maailma puristaa minua kassaan, eikä minulla ole vaihtoehtoja paeta. Kirjoittaessani tätä tanssin vakain askelin kuoleman kämmenellä. En voi tippua, en enää.
Muste tahrii käteni. Katselen puukkoa kädessäni. Valo heijastuu sen pinnasta suoden minun kasvoilleni rauhallisen ilmeen. Muistelen sinua, sain tämän sinulta. Kunnioitukseni sinua kohtaan olkoon tässä. Olisin voinut kertoa sinulle, enkö olisikin? Olisit auttanut. Mutta minua esti jokin. Nyt on jo liian myöhäistä. Luulen ikävöiväni sinua.. Luulen, en tiedä varmasti. Jätän sinulle hyvästini, tänne.. Äiti, isä, olen tulossa kotiin.”
Suljin vihon kannen. Maailma pyöri ympärilläni. Tunsin surua ja lohtua. Halusin aina sinulle jotain hyvää.. Oliko tämä sitä? Halusitko sinä varmasti tällaisen onnen? Tajusin vajoavani polvilleni, puristin nyrkkini korviani vasten ja huusin. Huone vastasi kaiuillaan.. En tiennyt mitä muutakaan tekisin.
Halusin elämääsi, turvauduit minuun niin usein. Olit minulle tärkeä, senhän sinä tiesit. Minulle jäi sinusta vain vastaamattomia kysymyksiä. En tiennyt enää, mitä sanoa, mitä tehdä. Sinä olit poissa, se oli ainut asia minkä tiesin silloin ja tiedän sen yhä.
--------------------------------
Muistelen hetken sinua, epätoivon täyttämiä silmiäsi, olemustasi, joka viestitti, ettei kaikki ole kunnossa. Ehkä näin on paras, niin uskottelen itselleni.
Minut kutsuttiin hautajaisiisi ja täällä minä olen. Seison hauta-arkkusi luona katsoen sinua ylhäältä. Tai niin minä kuvittelen. Näen sinut, vaikka arkun kansi peittääkin siron olemuksesi. Monikaan ei ole paikalla, miten voisikaan olla? Sukulaisia ei paljoa, jos edes ketään ystäviä. Hautasi sijaitsee perheesi lähellä. Hiljaisuus on seurassamme koko tämän ajan. Se tekee tilaisuudesta kauniin.
Itken hiljaa. Kyynel kyyneleen perään valuu nenänvarttani pitkin tipahtaen paidalleni. Irrotan otteeni punaisesta ruususta ja seuraan katseellani sen matkaa. Syksyinen viima heittää lehtiä kannen päälle riepottaen samalla hiuksiani. Hymyilen surumielisesti ja poistun arkun luota. Käännän katseeni pilvien täplittämälle taivaalle, jonka syksy saa näyttämään huurteiselta taideteokselta. Ajattelen muistoasi. Tiedän sinun olevan siellä. Tiedän sinun katsovan.
___________________________________________
Tällainen siis tämä. Alkuperäisesti se oli töksähtelevämpi, lauseet olivat vähän kökköjä ja kirjoitusvirheitä jonki verran ja niitähän voi vielä löytyäkin. Mut mut kommentteja olisi kiva saada! (:
Itse omasta mielestäni tämä on ihan kivasti onnistunut, ehkä kuitenkin kulunut aiheeltaan ja muutenkin.
Se oli jotenkin hassu kommentti ja jäi hyvin mieleen, kun tämä nauroi sen jälkeen kovasti. :'D
Mutta siis, korjailin tosiaan, vähän muokkasin. En tiedä, mistä idea oli tullut silloin. Kait sitten halusin tunteita purkaa paperiin. Mutta se siitä jaarittelusta..
---------------------------------------------------------------------------------------
Muisto sinusta
Avasin tärisevin käsin huoneen oven ja kurkistin sisään hämärään huoneeseen. Tiesin, että sinä olit mennyt jo pois, mutta tulin silti takaisin. Kosketin varovasti huoneen kulunutta tapettia ja huokasin. En tiennyt, mikä minut oli sinne tuonut. Ehkä se olit sinä.
Pyöritin kieltävästi päätäni ja kävelin pienen lipastosi luokse. Avasin laatikoita ja etsin, tietämättä kuitenkaan mitä olin etsimässä, tai miksi. Kolmannen laatikon pohjalla oli tavanomainen vihko, johon kuitenkin kiinnitin huomioni. Hämärässä en ensin ymmärtänyt, mitä läikikkäät kuviot vihon kannessa olivat, kunnes huomasin sen olevan verta. Epävarmoin, tärisevin käsin avasin vihon käännellen sivuja miettien, olisiko oikein lukea. Uteliaisuus vei voiton, mutta samalla tajusin haluavani heittää tuon ruudullisen, kirjoituksia täynnä olevan teoksen pois.
Sinä et ollut kertonut tuskastasi minulle. Tunsin oloni petetyksi, kunnes luin viimeisimmät sivut.
”'Päästä minut pois tästä tuskasta. Avaa kahleet, jotka riivaavat sieluani.' Sanat, jotka soivat päässäni.. Ajatukseni vilisevät. En pysty enää. Isäni lähti jo, äitini pian sen jälkeen. Tänään.. Hän ei enää herännyt, vaikka yritin kutsua häntä. En pysty tähän yksin. Seinät ympärilläni ovat kuin kalterit. Ranteitani puristavat vieläkin kahleet. Elämän ja kuoleman.”
Huuleni liikkuivat tekstin mukana, muttei pieninkään ääni rikkonut hiljaisuutta. Nostin katseeni vihosta ja käänsin sivua. Sydämeni jätti välistä monta lyöntiä.
”Heräänkö koskaan? Kuolemaan vai elämään? En ole irrottanut kahleitani. Kumpi puoli on oikea? Herään kuin transsista. Veriset käteni tärisevät kirjoittaessani. Vereni.. Se vuotaa loppuun vuodettuaankin. Seinät vievät hengitettävän ilman. Sisareni heittäytyi eilen alas kalliolta. Onko jo minun vuoroni?”
Unohdin miltei hengittää. Haukoin viimein henkeä ja sipaisin hiuksiani, jotta saisin itseni rauhoittumaan. Käteni tärisivät pahemmin kuin koskaan. Haluamattani käänsin viimeisen sivun esiin ja kyyneleet vierivät poskilleni. Halusin huutaa, mutten toteuttanut toivettani. Pelkäsin liikaa.
”Tänään viimein katkaisen kahleeni. Sieluni on jo loppuun palanut. En voi hengittää enää tätä ahdistusta. Aamu.. Katsoin silloin pitkän aikaa kyynelettömästä itkusta turvonneita silmiäni. Kyyneleeni, ne ovat jo loppuneet. Nyt näen itseni vereen tahrittuna, tunnen pahaa. Maailma puristaa minua kassaan, eikä minulla ole vaihtoehtoja paeta. Kirjoittaessani tätä tanssin vakain askelin kuoleman kämmenellä. En voi tippua, en enää.
Muste tahrii käteni. Katselen puukkoa kädessäni. Valo heijastuu sen pinnasta suoden minun kasvoilleni rauhallisen ilmeen. Muistelen sinua, sain tämän sinulta. Kunnioitukseni sinua kohtaan olkoon tässä. Olisin voinut kertoa sinulle, enkö olisikin? Olisit auttanut. Mutta minua esti jokin. Nyt on jo liian myöhäistä. Luulen ikävöiväni sinua.. Luulen, en tiedä varmasti. Jätän sinulle hyvästini, tänne.. Äiti, isä, olen tulossa kotiin.”
Suljin vihon kannen. Maailma pyöri ympärilläni. Tunsin surua ja lohtua. Halusin aina sinulle jotain hyvää.. Oliko tämä sitä? Halusitko sinä varmasti tällaisen onnen? Tajusin vajoavani polvilleni, puristin nyrkkini korviani vasten ja huusin. Huone vastasi kaiuillaan.. En tiennyt mitä muutakaan tekisin.
Halusin elämääsi, turvauduit minuun niin usein. Olit minulle tärkeä, senhän sinä tiesit. Minulle jäi sinusta vain vastaamattomia kysymyksiä. En tiennyt enää, mitä sanoa, mitä tehdä. Sinä olit poissa, se oli ainut asia minkä tiesin silloin ja tiedän sen yhä.
--------------------------------
Muistelen hetken sinua, epätoivon täyttämiä silmiäsi, olemustasi, joka viestitti, ettei kaikki ole kunnossa. Ehkä näin on paras, niin uskottelen itselleni.
Minut kutsuttiin hautajaisiisi ja täällä minä olen. Seison hauta-arkkusi luona katsoen sinua ylhäältä. Tai niin minä kuvittelen. Näen sinut, vaikka arkun kansi peittääkin siron olemuksesi. Monikaan ei ole paikalla, miten voisikaan olla? Sukulaisia ei paljoa, jos edes ketään ystäviä. Hautasi sijaitsee perheesi lähellä. Hiljaisuus on seurassamme koko tämän ajan. Se tekee tilaisuudesta kauniin.
Itken hiljaa. Kyynel kyyneleen perään valuu nenänvarttani pitkin tipahtaen paidalleni. Irrotan otteeni punaisesta ruususta ja seuraan katseellani sen matkaa. Syksyinen viima heittää lehtiä kannen päälle riepottaen samalla hiuksiani. Hymyilen surumielisesti ja poistun arkun luota. Käännän katseeni pilvien täplittämälle taivaalle, jonka syksy saa näyttämään huurteiselta taideteokselta. Ajattelen muistoasi. Tiedän sinun olevan siellä. Tiedän sinun katsovan.
___________________________________________
Tällainen siis tämä. Alkuperäisesti se oli töksähtelevämpi, lauseet olivat vähän kökköjä ja kirjoitusvirheitä jonki verran ja niitähän voi vielä löytyäkin. Mut mut kommentteja olisi kiva saada! (:
Itse omasta mielestäni tämä on ihan kivasti onnistunut, ehkä kuitenkin kulunut aiheeltaan ja muutenkin.