T.J
5.11.2007, 14:36:52
Aloin kirjoittaa jonkinsortin tarinaa aikani kuluksi. Ajattelin postata tänne, mitä olen tähän asti saanut aikaiseksi. Siitä on todella pitkä aika kun viimeksi kirjoitin tarinaa, joten kommentit ovat paikallaan. Lisäilen tekstiä aina sitä mukaan kun saan valmiiksi.
JÄLKI OSA 1
Meistä ihmisistä on tullut syöpä. Meistä ihmisistä on tullut sota. Meistä ihmisistä on tullut viha. Minäkin vihaan, vihaan tätä ihmisten luomaa maailmaa, joka olisi parempi ilman meitä. Näin minä ajattelin. Näissä ajatuksissa heräsin herätyskellon kivuliaisiin säveliin. Tyynyni haisi kuolalle, peitto kuselle. Nousin ylös enkä raaskinut avata sädekaihtimia. Nauti nyt vielä viimeisistä minuuteista poissa tuosta haisevasta ulkomaailmasta. Joudut kumminkin lähtemään kohta tuonne, jossa ihmiset liikkuvat edestakaisin kuin tietämättömät robotit. Minäkin olin samanlainen, työssäkäyvä nuori ihminen vailla määränpäätä. Onneksi suihku hieman piristi oloani. Olin aina aamulla tällainen räjähtänyt aave.
Avasin ulko-oven ja astuin ulos, jolloin huomasin että siellä satoi. Kirosin mielessäni, ja lähdin kävelemään kohti kaupungin keskustaa. Taivas oli synkkä kuin yö. Huomasin, että entistä tummempia pilviä oli tulossa. Löysin kumminkin tuosta hetkestä yhden positiivisen asian: yhtään ihmistä ei talsinut minua vastaan. Tämä oli varsin omituista, mutta tuossa vaiheessa sillä en päätäni vaivannut. Pysykööt sisällä.
Ohi päristelevät autotkin olivat kadonneet. Totta puhuen en kuullut mitään muuta kuin sateen ropinan. Lintujakaan ei näkynyt. Ei mitään elämän merkkejä. Viemärit lorisivat, tuuli kuljetti märkiä sanomalehden sivuja pitkin katuja sekä muuta kevyttä materiaalia.
Edessäni avautui kaupungin keskusta. Mitä tämä on? Ei ketään missään. Saatanallisen mustat pilvet olivat nyt suoraan yläpuolellani ja kuulin jyrinää, saatanallista jyrinää. Koko kaupunki näytti olevan tyhjillään. Näin välähdyksen sateen keskellä. Kuulin askelia takaani. Käännyin ja näin vanhan naisen edessäni. Säikähdin tätä naista, vai pitäisikö sanoa kuollutta naista. Siltä hän näytti.
Huulet liikkuivat rauhallisesti ja kuulin sanat: ”Kivi on puhdas.”
Kivi on puhdas? Oliko tuo nainen tosissaan? Koko kaupunki oli täysin tyhjä ja kun viimein näen jonkun, tämä päättää sanoa jotain noin typerää. Yritin kysyä häneltä, missä kaikki olivat, mutta sain vastaukseksi vain jäätävän kylmän katseen. Salama iski, joka vei hetkeksi huomioni pois tuosta vanhuksesta. Kun laskin taas katseeni, hän oli poissa. Tämä on suorastaan aavemaista, ajattelin. Vettä alkoi tulla kuin saavista, enkä enää nähnyt paria metriä pidemmälle. Huusin kovalla äänellä ja toivoin että joku vastaisi.
”Onko täällä ketään!”
”Haloo!”
Vastausta ei kuulunut. Ääneni hukkui sateen alle. Olin läpimärkä, minun oli pakko päästä sisälle suojaan sateelta. Työpaikalleni oli pitkä matka, enkä varmaan selvisi hukkumatta sinne asti. Niin hirveä tuo sade oli.
Isot rakennukset kohosivat molemmilla puolilla tuota kaupungin päätietä. Jokaisen ulko-ovi oli lukittu. Kirosin mielessäni ja menin suojaan katoksen alle, jossa oli pyöräteline. Istahdin hetkeksi ja katsoin, kuinka vesipisarat tulittivat asfalttia.
Vihdoin näin sen. Pilvet väistyivät kirkkaan auringon tieltä ja tuntui kuin itse rakastava taivaan herra olisi paiskannut saatanan takaisin kuumaan pötsiinsä. Pilvet hävisivät kuin tuhka tuuleen ja oli taas kaunis kesäpäivä. Ainoat asiat, mitkä muistuttivat sateesta olivat veden jättämät valtavat vesilätäköt, sekä ilmassa leijuva sateenjälkeinen puhdas haju. Mutta edelleen olin märkä kuin hylje. Kävelin pois katoksen alta keskelle katua, ja katsoin pitkälle molempiin suuntiin korvat tarkkana. Kuulin veden loiskimista jostain kauempaa. Olivatko ne askelia? Askelia vesilätäköiden päällä? Olivathan ne, ja ne lähenivät. Se ei tullut kaupungin pääkadulta, vaan jostain syvemmältä kaupungin labyrinttimäisiltä kujilta. Sitten märkiä juoksuaskelia alkoi säestää pieni huohotus. Naisen huohotus. Askeleet vaan lähenivät kirkkaan auringon katsellessa tapahtumia.
Lähdin kävelemään kapealle sivukujalle, josta luulin äänten tulevan. Seinät olivat graffitien peitossa. Kävelin varovasti eteenpäin ja luulin tulleeni kujan päähän, josta se kääntyikin vielä vasemmalle. Sitten näin nopean liikkeen vasemmalla ja sain lujan iskun päähän. Kaaduin naamalleni ja kirosin. Miksi minun piti olla näin heikko paska. Irvistin kivusta ja nousin polvilleni kuullen sanat: ”Olen pahoillani, olen pahoillani. Ei kai sinuun sattunut?!” Typerä kysymys. Totta kai kaveriin sattuu kun toinen pinkoo tuhatta ja sataa suoraan päin näköä.
Nostin katsettani ylöspäin. Näin valkoiset kuran tahrimat lenkkarit. Siniset kireät farkut myötäilivät hoikkia jalkoja. Musta sadetakki oli selvästi liian iso tämän henkilön päälle. Se näytti joltain teltalta. Kun olin nostanut katseeni kokonaan, hupun takaa paljastuivat hoikat kasvot. Naisen kasvot. Ne olivat sotkussa liasta. Hiukset olivat pitkät ja tummat, ja ne valuivat pitkin kaulaa lähes rinnalle asti. Päättelin naisen olevan juuri ja juuri täysi-ikäinen, vuotta minua nuorempi. Siniset silmät loivat minuun pahoittelevan katseen. Hän otti minua kädestä kiinni ja auttoi minut ylös.
”Missä kaikki ovat?” hän kysyi hieman käheällä, mutta kauniilla äänellään.
JÄLKI OSA 1
Meistä ihmisistä on tullut syöpä. Meistä ihmisistä on tullut sota. Meistä ihmisistä on tullut viha. Minäkin vihaan, vihaan tätä ihmisten luomaa maailmaa, joka olisi parempi ilman meitä. Näin minä ajattelin. Näissä ajatuksissa heräsin herätyskellon kivuliaisiin säveliin. Tyynyni haisi kuolalle, peitto kuselle. Nousin ylös enkä raaskinut avata sädekaihtimia. Nauti nyt vielä viimeisistä minuuteista poissa tuosta haisevasta ulkomaailmasta. Joudut kumminkin lähtemään kohta tuonne, jossa ihmiset liikkuvat edestakaisin kuin tietämättömät robotit. Minäkin olin samanlainen, työssäkäyvä nuori ihminen vailla määränpäätä. Onneksi suihku hieman piristi oloani. Olin aina aamulla tällainen räjähtänyt aave.
Avasin ulko-oven ja astuin ulos, jolloin huomasin että siellä satoi. Kirosin mielessäni, ja lähdin kävelemään kohti kaupungin keskustaa. Taivas oli synkkä kuin yö. Huomasin, että entistä tummempia pilviä oli tulossa. Löysin kumminkin tuosta hetkestä yhden positiivisen asian: yhtään ihmistä ei talsinut minua vastaan. Tämä oli varsin omituista, mutta tuossa vaiheessa sillä en päätäni vaivannut. Pysykööt sisällä.
Ohi päristelevät autotkin olivat kadonneet. Totta puhuen en kuullut mitään muuta kuin sateen ropinan. Lintujakaan ei näkynyt. Ei mitään elämän merkkejä. Viemärit lorisivat, tuuli kuljetti märkiä sanomalehden sivuja pitkin katuja sekä muuta kevyttä materiaalia.
Edessäni avautui kaupungin keskusta. Mitä tämä on? Ei ketään missään. Saatanallisen mustat pilvet olivat nyt suoraan yläpuolellani ja kuulin jyrinää, saatanallista jyrinää. Koko kaupunki näytti olevan tyhjillään. Näin välähdyksen sateen keskellä. Kuulin askelia takaani. Käännyin ja näin vanhan naisen edessäni. Säikähdin tätä naista, vai pitäisikö sanoa kuollutta naista. Siltä hän näytti.
Huulet liikkuivat rauhallisesti ja kuulin sanat: ”Kivi on puhdas.”
Kivi on puhdas? Oliko tuo nainen tosissaan? Koko kaupunki oli täysin tyhjä ja kun viimein näen jonkun, tämä päättää sanoa jotain noin typerää. Yritin kysyä häneltä, missä kaikki olivat, mutta sain vastaukseksi vain jäätävän kylmän katseen. Salama iski, joka vei hetkeksi huomioni pois tuosta vanhuksesta. Kun laskin taas katseeni, hän oli poissa. Tämä on suorastaan aavemaista, ajattelin. Vettä alkoi tulla kuin saavista, enkä enää nähnyt paria metriä pidemmälle. Huusin kovalla äänellä ja toivoin että joku vastaisi.
”Onko täällä ketään!”
”Haloo!”
Vastausta ei kuulunut. Ääneni hukkui sateen alle. Olin läpimärkä, minun oli pakko päästä sisälle suojaan sateelta. Työpaikalleni oli pitkä matka, enkä varmaan selvisi hukkumatta sinne asti. Niin hirveä tuo sade oli.
Isot rakennukset kohosivat molemmilla puolilla tuota kaupungin päätietä. Jokaisen ulko-ovi oli lukittu. Kirosin mielessäni ja menin suojaan katoksen alle, jossa oli pyöräteline. Istahdin hetkeksi ja katsoin, kuinka vesipisarat tulittivat asfalttia.
Vihdoin näin sen. Pilvet väistyivät kirkkaan auringon tieltä ja tuntui kuin itse rakastava taivaan herra olisi paiskannut saatanan takaisin kuumaan pötsiinsä. Pilvet hävisivät kuin tuhka tuuleen ja oli taas kaunis kesäpäivä. Ainoat asiat, mitkä muistuttivat sateesta olivat veden jättämät valtavat vesilätäköt, sekä ilmassa leijuva sateenjälkeinen puhdas haju. Mutta edelleen olin märkä kuin hylje. Kävelin pois katoksen alta keskelle katua, ja katsoin pitkälle molempiin suuntiin korvat tarkkana. Kuulin veden loiskimista jostain kauempaa. Olivatko ne askelia? Askelia vesilätäköiden päällä? Olivathan ne, ja ne lähenivät. Se ei tullut kaupungin pääkadulta, vaan jostain syvemmältä kaupungin labyrinttimäisiltä kujilta. Sitten märkiä juoksuaskelia alkoi säestää pieni huohotus. Naisen huohotus. Askeleet vaan lähenivät kirkkaan auringon katsellessa tapahtumia.
Lähdin kävelemään kapealle sivukujalle, josta luulin äänten tulevan. Seinät olivat graffitien peitossa. Kävelin varovasti eteenpäin ja luulin tulleeni kujan päähän, josta se kääntyikin vielä vasemmalle. Sitten näin nopean liikkeen vasemmalla ja sain lujan iskun päähän. Kaaduin naamalleni ja kirosin. Miksi minun piti olla näin heikko paska. Irvistin kivusta ja nousin polvilleni kuullen sanat: ”Olen pahoillani, olen pahoillani. Ei kai sinuun sattunut?!” Typerä kysymys. Totta kai kaveriin sattuu kun toinen pinkoo tuhatta ja sataa suoraan päin näköä.
Nostin katsettani ylöspäin. Näin valkoiset kuran tahrimat lenkkarit. Siniset kireät farkut myötäilivät hoikkia jalkoja. Musta sadetakki oli selvästi liian iso tämän henkilön päälle. Se näytti joltain teltalta. Kun olin nostanut katseeni kokonaan, hupun takaa paljastuivat hoikat kasvot. Naisen kasvot. Ne olivat sotkussa liasta. Hiukset olivat pitkät ja tummat, ja ne valuivat pitkin kaulaa lähes rinnalle asti. Päättelin naisen olevan juuri ja juuri täysi-ikäinen, vuotta minua nuorempi. Siniset silmät loivat minuun pahoittelevan katseen. Hän otti minua kädestä kiinni ja auttoi minut ylös.
”Missä kaikki ovat?” hän kysyi hieman käheällä, mutta kauniilla äänellään.