PhazonBlaxor
19.11.2007, 10:10:24
Vihaan ihmisen pään rakennetta. Miksi ihmisen pitää kyllästyä? Miksei ihminen voisi aina tuntea oloansa hyväksi? - Koska näin hän ei eläisi kauaa. Elänkö minä, kun tunnen oloni pieneksi, surkeaksi, ja huonoksi? Onko se elämää? Odotin tältä maailmalta jotain muuta, mutta se tarjosikin minulle vuoristoradan. Kiidämme ylös ja alas tunteidemme mukana, jotta mielemme pysyisi tasapainossa.
Rakastan tietoa siitä, että näiden huonojen hetkien jälkeen näkyy valoa. Kenties siltä ei aina tunnu, mutta siellä se on. Se odottaa minua, kunhan jaksan haastaa tämän pahan olon taisteluun. Elämä haastaa meidät kaikki taisteluun. Se haluaa pitää meidät virkeänä, jotta vielä huomennakin koittaisi uusi aamu. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, ettei taistelua voi voittaa. Joskus taistelusta ei myöskään voi perääntyä passivoitumalla, vaan on pakko taistella, tai avata edeltä se ovi, jonka taakse jokainen meistä on joskus menevä. Onko kuolema elämän arvoista ja toisin päin, on kuitenkin kysymys jota jokaisen kannattaisi miettiä. Lopulta olemme kuitenkin tilanteessa, jossa kokemuksemme katoavat. Niillä ei ole enää merkitystä, emmekä ole tietoisia kokeneemmekaan mitään sellaista. Miksi siis ahdistua nurkkaan? Miksi ottaa taistelua tosissaan, kun voi tiedostaa, että kyseessä on vain peli? Pelaan peliä, eikä todellisuus ole kuin ihmisen luoma käsite. Mitä todellisuus ja tietoisuus ovat? Me olemme ainetta, joka tulee pian olemaan tiedoton olemassaolostaan.
Pelkään... Pelkään tulevaa. Pelko siitä että jotain pahaa tapahtuu, on suurempi kuin huono olo, minkä pelon toteutuminen aiheuttaisi. Pelko ruokkii ja manipuloi ihmistä, sekoittaa ajatukset, kadottaa järjen. Tilanteita pitäisi oppia hallitsemaan. Ihmisen pitäisi kuitenkin ennen sitä oppia hallitsemaan itseään, sillä vasta silloin voi hallita tilannetta. Joskus sitä toivoo voivansa palata alkuun. Sinne ei kuitenkaan pääse enää ikinä. Me emme voi saavuttaa mielessämme tilannetta, jonka se lähtökohdassa omasi. Muistot tilanteesta ovat niin kauan mukanamme, kunnes kuolema korjaa ne kaikki pois. Voimme aina leikkiä aloittavamme alusta, mutta hyödyttääkö se ketään? Eikö olisi helpompaa kuitenkin edetä, eikä palata takaisin tilanteen alkupäähän? Jos tilanne aiheutti viimeksikin ongelmia, niin niitä se todennäköisesti aiheuttaa nytkin.
Odotan tulevaa, vaikka sitä pelkäänkin, sillä en voi tehdä muutakaan. Odottaminen on piinallista, jokainen tunti, jokainen minuutti, ja jokainen sekunti, odotus painaa sydäntämme. Ahdistus täyttää kehon, ja yhdessä pelon kanssa jatkavat ajatusten manipulointia. Ja tässä tilanteessa pitäisi muistaa, että hei, tämän jälkeen näkyy valoa. Miten se lohduttaa tilannettani, että tämän jälkeen näkyy valoa? Elämme nyt-hetkeä, emmekä tulevaisuutta.
Rakastan tietoa siitä, että näiden huonojen hetkien jälkeen näkyy valoa. Kenties siltä ei aina tunnu, mutta siellä se on. Se odottaa minua, kunhan jaksan haastaa tämän pahan olon taisteluun. Elämä haastaa meidät kaikki taisteluun. Se haluaa pitää meidät virkeänä, jotta vielä huomennakin koittaisi uusi aamu. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, ettei taistelua voi voittaa. Joskus taistelusta ei myöskään voi perääntyä passivoitumalla, vaan on pakko taistella, tai avata edeltä se ovi, jonka taakse jokainen meistä on joskus menevä. Onko kuolema elämän arvoista ja toisin päin, on kuitenkin kysymys jota jokaisen kannattaisi miettiä. Lopulta olemme kuitenkin tilanteessa, jossa kokemuksemme katoavat. Niillä ei ole enää merkitystä, emmekä ole tietoisia kokeneemmekaan mitään sellaista. Miksi siis ahdistua nurkkaan? Miksi ottaa taistelua tosissaan, kun voi tiedostaa, että kyseessä on vain peli? Pelaan peliä, eikä todellisuus ole kuin ihmisen luoma käsite. Mitä todellisuus ja tietoisuus ovat? Me olemme ainetta, joka tulee pian olemaan tiedoton olemassaolostaan.
Pelkään... Pelkään tulevaa. Pelko siitä että jotain pahaa tapahtuu, on suurempi kuin huono olo, minkä pelon toteutuminen aiheuttaisi. Pelko ruokkii ja manipuloi ihmistä, sekoittaa ajatukset, kadottaa järjen. Tilanteita pitäisi oppia hallitsemaan. Ihmisen pitäisi kuitenkin ennen sitä oppia hallitsemaan itseään, sillä vasta silloin voi hallita tilannetta. Joskus sitä toivoo voivansa palata alkuun. Sinne ei kuitenkaan pääse enää ikinä. Me emme voi saavuttaa mielessämme tilannetta, jonka se lähtökohdassa omasi. Muistot tilanteesta ovat niin kauan mukanamme, kunnes kuolema korjaa ne kaikki pois. Voimme aina leikkiä aloittavamme alusta, mutta hyödyttääkö se ketään? Eikö olisi helpompaa kuitenkin edetä, eikä palata takaisin tilanteen alkupäähän? Jos tilanne aiheutti viimeksikin ongelmia, niin niitä se todennäköisesti aiheuttaa nytkin.
Odotan tulevaa, vaikka sitä pelkäänkin, sillä en voi tehdä muutakaan. Odottaminen on piinallista, jokainen tunti, jokainen minuutti, ja jokainen sekunti, odotus painaa sydäntämme. Ahdistus täyttää kehon, ja yhdessä pelon kanssa jatkavat ajatusten manipulointia. Ja tässä tilanteessa pitäisi muistaa, että hei, tämän jälkeen näkyy valoa. Miten se lohduttaa tilannettani, että tämän jälkeen näkyy valoa? Elämme nyt-hetkeä, emmekä tulevaisuutta.