WiLZu
22.3.2008, 12:55:33
Tuli tämä kirjoitettua pidemmälti kiireessä, kun piti tehdä kouluun, joten pituus jäi lyhyeksi ja loppu keskeneräiseksi. Kuitenkin 10+ tästä irtosi. Olisin kiitollinen kommenteistanne. :)
---------------------------------------------------------------------------
Elämä ilman pelastajaa
Katsoin eteeni. Silmät kuivina kylmästä. Jäsenet liikkuivat kuin jäätyneet palikat. Silti, sain jalan aina toisen eteen. Lyhyt elämäni oli ollut kuin yhtä helvettiä Neuvostoliiton kaduilla. Vaikka mahtava Stalin kehui saavutuksistaan muulle maailmalle, ei niitä täällä näkynyt. Ei mahtavia torneja tai rakennuksia. Ei mitään niistä lupauksista, jotka hän äiti Venäjälle oli antanut. Joka päivä sai taistella hengestään. Jokaikinen päivä sai miettiä, mistä ruokansa sai. Päivittäistä taistelua henkiinjäämisestä rottien ja muiden saastaisten olentojen kanssa pimeillä, kosteilla kujilla. Viemäreissä. Kaikkialla.
Kymmenen vuotta olin täällä ollut. Aina siitä lähtien, kun äitini hylkäsi minut, kun ei voinut enää ruokkia meitä molempia. Hän on jo luultavasti kuollut tai elää samoissa olosuhteissa kuin minä. Oikein hänelle, ajattelin.
Taivaalla jyrähti ja kohdistin katseeni ylös. Pisara tippui likaiselle nenälleni. Alkoi kaatosade. Juoksin välittömästi lähinpään suojaan; hylättyyn talonrähjään. Kirosin maani johtajan sisälle päästyäni ja aloin miettimään elämääni. Olinhan löytänyt yöpymispaikan.
Miksi maailmassa on niin paljon vääryyttä? Kuinka kukaan voisi hyväksyä sitä, miten täällä eletään? Kuinka itse Jumala voisi vain antaa tämän olla? Mutta mikäs minä siihen olen vastaamaan... Olen vain hylätty penikka, joka elää jätteillä. Kuinkahan kauan kestän tätä? Tunnen päivittäiset kivut koko ruumiissani. Polttamassa minua sisältäpäin. Tuhoamassa minua. Poistamassa minua hirvittävällä tavalla tästä kirotusta maailmasta... Enkä edes tiedä miksi. En ole voinut tehdä mitään väärää, en koskaan. Olen vain taistellut olemassaolostani ryöstämällä ruokaa aina, kun se on ollut mahdollista. En ole ketään vahingoittanut millään lailla. Kierrän ihmiset kaukaa. Tietääköhän kukaan edes minusta? Kuinka voisi... Äitini on varmasti jo kuollut katujen tauteihin. Isää en koskaan tavannutkaan. Jos kuolisin nyt, jäisikö kukaan minua kaipaamaan? Jos ruumiini löydettäisiin, miettisikö kukaan, kuka olin?
Löysin hetken asunnossa kierreltyäni peilinsirpaleen astuttuani jalallani sen päälle. Uusi arpi tulossa vanhojen joukkoon, naurahdin. Vein sirpaleen kasvojeni eteen. Salamoiden välähdyksillä onnistuin aina hetkellisesti näkemään kasvoni. Kalpeat kasvoni, jotka erottivat minut kaikista muista. Ainoan piirteen, joka voisi ikinä kertoa toiselle henkilölle, kuka olin. Mutta nekin katoaisivat. Ehkä vain muutama viikko kuoltuani olisin mädäntynyt kokonaan. Tunnistamattomaksi.
Katsoin silmiäni, kuinka pystyinkään niin tekemään? Miten noilla kiiltävillä palloilla pystyi erottamaan kaiken? Nähdä sen, mitä ei voi kuulla tai tuntea. "Ihmeellinen on elämä", kuulin jonkun miehen sanoneen kerran Pietarin torilla ollessani omenavarkaissa. Ja totta totisesti se oli ihmeellinen. Ihmeellinen turmioineen ja epätoivoineen.
Pidin nyt sirpaletta kädessäni. Jos iskisin sillä itseäni, kuinka minun kävisi? Kuolisinko noin vain, vai kokosinko tuskaa vielä tunteja? Laskin käteni kuitenkin veltoksi lähes välittömästi. Sillä tiesin, ettei minusta olisi siihen. Monesti olin sitä jo yrittänyt, mutta jokin tuntematon voima piteli kättäni. Ajattelin sen olevan Jumalan käsi. Käsi, joka ei halunnut minun lähtevän tästä maailmasta. Kärsiäksenikö? Ajatus oli kiduttava.
Nostin sirpaletta uudellen silmiäni vasten. Sen ollessa vasta rintani edessä kuulin ovelta huutoa. Puinen ovi lennähti sisäänpäin tippuen saranoiltaan ja rysähtäen voimakkaasti hiirennakertamalle lattialle. Peilinsirpale putosi kädestäni, kun ymmärsin keiden olevan siinä: Stalinin salaisen poliisin.
Katsoin yhden miehen silmiin. Noihin tunteettomilta näyttäviin silmiin, jotka katsoivat vähintäänkin inhoavasti takaisin. Loppu oli tullut. Juokse tai kohtaa se, mikä meitä kaikkia kuitenkin odottaa. Mietin taas, haluaisinko jatkaa tätä tuskaista olemista.
Tein päätökseni nopeasti. Kirosin venäjäksi heidät ja heidän johtajansa helvetinrakoihin. Ja viimeinen, mitä näin, oli kiväärin piippu.
Kaaduin pimeyteen ilman Pelastavaa kättä.
---------------------------------------------------------------------------
Elämä ilman pelastajaa
Katsoin eteeni. Silmät kuivina kylmästä. Jäsenet liikkuivat kuin jäätyneet palikat. Silti, sain jalan aina toisen eteen. Lyhyt elämäni oli ollut kuin yhtä helvettiä Neuvostoliiton kaduilla. Vaikka mahtava Stalin kehui saavutuksistaan muulle maailmalle, ei niitä täällä näkynyt. Ei mahtavia torneja tai rakennuksia. Ei mitään niistä lupauksista, jotka hän äiti Venäjälle oli antanut. Joka päivä sai taistella hengestään. Jokaikinen päivä sai miettiä, mistä ruokansa sai. Päivittäistä taistelua henkiinjäämisestä rottien ja muiden saastaisten olentojen kanssa pimeillä, kosteilla kujilla. Viemäreissä. Kaikkialla.
Kymmenen vuotta olin täällä ollut. Aina siitä lähtien, kun äitini hylkäsi minut, kun ei voinut enää ruokkia meitä molempia. Hän on jo luultavasti kuollut tai elää samoissa olosuhteissa kuin minä. Oikein hänelle, ajattelin.
Taivaalla jyrähti ja kohdistin katseeni ylös. Pisara tippui likaiselle nenälleni. Alkoi kaatosade. Juoksin välittömästi lähinpään suojaan; hylättyyn talonrähjään. Kirosin maani johtajan sisälle päästyäni ja aloin miettimään elämääni. Olinhan löytänyt yöpymispaikan.
Miksi maailmassa on niin paljon vääryyttä? Kuinka kukaan voisi hyväksyä sitä, miten täällä eletään? Kuinka itse Jumala voisi vain antaa tämän olla? Mutta mikäs minä siihen olen vastaamaan... Olen vain hylätty penikka, joka elää jätteillä. Kuinkahan kauan kestän tätä? Tunnen päivittäiset kivut koko ruumiissani. Polttamassa minua sisältäpäin. Tuhoamassa minua. Poistamassa minua hirvittävällä tavalla tästä kirotusta maailmasta... Enkä edes tiedä miksi. En ole voinut tehdä mitään väärää, en koskaan. Olen vain taistellut olemassaolostani ryöstämällä ruokaa aina, kun se on ollut mahdollista. En ole ketään vahingoittanut millään lailla. Kierrän ihmiset kaukaa. Tietääköhän kukaan edes minusta? Kuinka voisi... Äitini on varmasti jo kuollut katujen tauteihin. Isää en koskaan tavannutkaan. Jos kuolisin nyt, jäisikö kukaan minua kaipaamaan? Jos ruumiini löydettäisiin, miettisikö kukaan, kuka olin?
Löysin hetken asunnossa kierreltyäni peilinsirpaleen astuttuani jalallani sen päälle. Uusi arpi tulossa vanhojen joukkoon, naurahdin. Vein sirpaleen kasvojeni eteen. Salamoiden välähdyksillä onnistuin aina hetkellisesti näkemään kasvoni. Kalpeat kasvoni, jotka erottivat minut kaikista muista. Ainoan piirteen, joka voisi ikinä kertoa toiselle henkilölle, kuka olin. Mutta nekin katoaisivat. Ehkä vain muutama viikko kuoltuani olisin mädäntynyt kokonaan. Tunnistamattomaksi.
Katsoin silmiäni, kuinka pystyinkään niin tekemään? Miten noilla kiiltävillä palloilla pystyi erottamaan kaiken? Nähdä sen, mitä ei voi kuulla tai tuntea. "Ihmeellinen on elämä", kuulin jonkun miehen sanoneen kerran Pietarin torilla ollessani omenavarkaissa. Ja totta totisesti se oli ihmeellinen. Ihmeellinen turmioineen ja epätoivoineen.
Pidin nyt sirpaletta kädessäni. Jos iskisin sillä itseäni, kuinka minun kävisi? Kuolisinko noin vain, vai kokosinko tuskaa vielä tunteja? Laskin käteni kuitenkin veltoksi lähes välittömästi. Sillä tiesin, ettei minusta olisi siihen. Monesti olin sitä jo yrittänyt, mutta jokin tuntematon voima piteli kättäni. Ajattelin sen olevan Jumalan käsi. Käsi, joka ei halunnut minun lähtevän tästä maailmasta. Kärsiäksenikö? Ajatus oli kiduttava.
Nostin sirpaletta uudellen silmiäni vasten. Sen ollessa vasta rintani edessä kuulin ovelta huutoa. Puinen ovi lennähti sisäänpäin tippuen saranoiltaan ja rysähtäen voimakkaasti hiirennakertamalle lattialle. Peilinsirpale putosi kädestäni, kun ymmärsin keiden olevan siinä: Stalinin salaisen poliisin.
Katsoin yhden miehen silmiin. Noihin tunteettomilta näyttäviin silmiin, jotka katsoivat vähintäänkin inhoavasti takaisin. Loppu oli tullut. Juokse tai kohtaa se, mikä meitä kaikkia kuitenkin odottaa. Mietin taas, haluaisinko jatkaa tätä tuskaista olemista.
Tein päätökseni nopeasti. Kirosin venäjäksi heidät ja heidän johtajansa helvetinrakoihin. Ja viimeinen, mitä näin, oli kiväärin piippu.
Kaaduin pimeyteen ilman Pelastavaa kättä.