WiLZu
7.5.2008, 16:52:38
Noin kuukauden verran kirjoittelin pätkiä ylös, jotka ajattelin myöhemmin yhdistää tekstiksi. Pian tuon aloittamisen jälkeen minua pyydettiin kirjoittamaan novelli koulunlehteen ja hoidin tämän homman loppuun.
Ei pitkä, ehkä ei aikaisempia parempi. Mutta nyt on tehty omasta aloitteestani, toisin kuin aiemmat, jotka tein äidinkielen tunteja varten.
On tarkoituksellisesti vajaan- ja sekavantuntuinen.
Loppu taisi mennä piloille. ;)
Laittakaa tällä kertaa edes jotakin. 2 edellistä on tyhjillään kommenteista, vaikka niistä sainkin 10 ja 10+.
-----------------------------------------------------------------------
Harha-askel
Hän heitti antamani mukin kahvilan lattialle, jolle se pirstoutui. Ääni sai minut kavahtamaan ja kyyneleet valuivat poskillani. Virtasivat naamaani pitkin kuin kilpailisivat keskenään kumpi ehtii ensin huulilleni.
Katsoin edessäni seisovaa ihmistä, jota joskus olin yötä pitänyt sylissäni. Illat hellinyt. Päivät naurattanut ja aamut hemmotellut. Hän näytti niin vieraalta nyt. Kasvot olivat raivosta vääristyneet, kyynelistä kimaltelevat. Ääni kirkumisesta käheä. Hän näytti niin eksyneeltä sekaisten tunteidensa kanssa.
Ymmärsin nyt, että kaikki ne vuodet. Kaikki ne ihanat hetket olivat hukkaan heitetyt, turhat. Olivat vain surua ja tuskaa synnyttävä muisto. Kadonnutta ja takaisinsaamatonta aikaa.
Nostin katseeni taas häneen, tuohon hikottelevaan ja kyynelistä märkään olentoon. Nyt vasta näin, miten typerä olin ollut. Pilasin yhteisen muistomme. Sitä ei kukaan haluaisi enää ajatella. Ei haluaisi ajatella minuakaan. Olin turha, valetta. Mitäänsaamaton. Paha muisto vain.
Tiesin, että tilanne oli menetetty. Tiesin, etten ikinä saisi häntä leppymään teolleni. Halusin vain kadota paikalta, saada ihmisten katseet pois selästäni. Palata omaan päähäni, omaan pimeyteeni. Valtakuntaani. Olla herra niissä ajatuksissa, jotka saivat minut kääntymään itseäni ja arvojani vastaan. Sillä arvoni ja minä olimme hän.
Olin menettänyt itseni.
Kaikki ne hetket, kun yhdessä kävelimme ja vannoimme ikuista rakkautta toisillemme. Kirkon rauhassa omista häistä haaveillessa, omista lapsista puhuessa. Olivat ne mennyttä, iäksi luoksepääsemätöntä.
Kaiken oli hänelle antanut. Tehnyt voitavani hänen puolestaan, aina kun oli tarpeen ollut. Kuitenkin nyt hairahdin väärille teille, syömmettömille soille. Kadottanut iäti ohjaavan ja tukevan käden, se ei luonani enää olisi. Yksi ainokainen yö toisen vierellä pilasi elämäni. Tieni Helvettiin oli alkanut, tuntisin vain loputonta murhetta ja tuskaa.
En kirkostakaan rauhaa saisi, vaan nyt se edestäni ovet sulkisi. Kaikki tärkeä oli kadonnut vain yhden anteeksiantamattoman teon takia. Ei mitään hyvää enää jäljellä minulle.
Katsoin nyt noita silmiä. Kauniita, sinisiä silmiä. Niitä, joiden pelkkää katsomista olin rakastanut, kun ne tuikkivat hilpeästi takaisin. Mutta ei vain iloisna ne kauniit olleet vaan myös suruisna niitä ihailin, rakastin. Palvoin. Ne saivat huulilleni hymyn satoi tai paistoi. Olivat kuin elämäni nektaria. Niiden ansiosta jaksoin päivästä toiseen. Ne saivat katseeni aina kohoamaan ylöspäin. Saivat aina leukani pystyyn. Niitä jumaloin.
Vienon hymysi nähdessäni en muuta ikinä muistanut. Vain suloisat ja roosaiset huulesi. Säihkyvät hampaasi. Hymykuoppasi niin veikeät. Leukasi aina mutristuessa - teit sen tahallasi tai et - tuntui kuin maailma kaatuisi päälleni. Mutta kimmeltävät silmäsi saivat minut aina vain katsomaan tulevaan hymy huulillain.
Tunteet virtasivat ylitseni hyökyaallon lailla ja putosin, vain pimeää ympärilläni. En nähnyt, en tuntenut. En kuullut, enkä mitään aistinut. Tiesin vain putoavani tyhjyyden läpi rakkaani kasvojen kaikotessa silmistäni.
Ikuisuudelta tuntuneen pudotuksen jälkeen jalkani koskettivat jotakin, olin yhä pimeydessä, enkä nähnyt mitään. Tunsin vain seisovani jonkin päällä, jonkin tukevan. Mutta kuitenkin tiesin, että askel edessäpäin olisi vain tyhjää. Kuinka sekavassa mielentilassa olinkaan; olin taas menettänyt ainoan asian, jonka puolesta elin.
Käänsin katseeni pimeydestä ja eteeni aukesi näkymä; vertahyytävä näkymä kuin painajaisesta tai paholaisesta itsestään. Aivan edessäni seisoi Kristus ristiinnaulittuna veren peittäessä kaiken mitä näin. Ei mustaa, ei tummaa. Ei pimeää. Vain verta.
Se virtasi ympäriinsä, tavoitti minut. Tiesin nyt mitä on tulla yhdeksi pyhän veren kanssa, sillä se nousi rintaani pitkin ylös suuhuni, kurkkuuni. En henkeä saanut. Tunsin hukkuvani, ja hukuinkin. Jäin maahan sätkimään. Ei Herra syntiäni armahtanut vaan tappoi poikansa verellä. Kierähdin takaisin tyhjyyteen.
En tiennyt, että rakastamani nainen oli polvistunut ylleni ja piti päätäni käsiensä hoivissa vaikeroiden. Anoen minua heräämään. Sanoen, että rakasti minua yhä. En ollut enää tietoinen ympäristöstäni. Olin valtakunnassani.
Olin Helvetissä.
"Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemasta pimeyden."
Joh. 3:19
Ei pitkä, ehkä ei aikaisempia parempi. Mutta nyt on tehty omasta aloitteestani, toisin kuin aiemmat, jotka tein äidinkielen tunteja varten.
On tarkoituksellisesti vajaan- ja sekavantuntuinen.
Loppu taisi mennä piloille. ;)
Laittakaa tällä kertaa edes jotakin. 2 edellistä on tyhjillään kommenteista, vaikka niistä sainkin 10 ja 10+.
-----------------------------------------------------------------------
Harha-askel
Hän heitti antamani mukin kahvilan lattialle, jolle se pirstoutui. Ääni sai minut kavahtamaan ja kyyneleet valuivat poskillani. Virtasivat naamaani pitkin kuin kilpailisivat keskenään kumpi ehtii ensin huulilleni.
Katsoin edessäni seisovaa ihmistä, jota joskus olin yötä pitänyt sylissäni. Illat hellinyt. Päivät naurattanut ja aamut hemmotellut. Hän näytti niin vieraalta nyt. Kasvot olivat raivosta vääristyneet, kyynelistä kimaltelevat. Ääni kirkumisesta käheä. Hän näytti niin eksyneeltä sekaisten tunteidensa kanssa.
Ymmärsin nyt, että kaikki ne vuodet. Kaikki ne ihanat hetket olivat hukkaan heitetyt, turhat. Olivat vain surua ja tuskaa synnyttävä muisto. Kadonnutta ja takaisinsaamatonta aikaa.
Nostin katseeni taas häneen, tuohon hikottelevaan ja kyynelistä märkään olentoon. Nyt vasta näin, miten typerä olin ollut. Pilasin yhteisen muistomme. Sitä ei kukaan haluaisi enää ajatella. Ei haluaisi ajatella minuakaan. Olin turha, valetta. Mitäänsaamaton. Paha muisto vain.
Tiesin, että tilanne oli menetetty. Tiesin, etten ikinä saisi häntä leppymään teolleni. Halusin vain kadota paikalta, saada ihmisten katseet pois selästäni. Palata omaan päähäni, omaan pimeyteeni. Valtakuntaani. Olla herra niissä ajatuksissa, jotka saivat minut kääntymään itseäni ja arvojani vastaan. Sillä arvoni ja minä olimme hän.
Olin menettänyt itseni.
Kaikki ne hetket, kun yhdessä kävelimme ja vannoimme ikuista rakkautta toisillemme. Kirkon rauhassa omista häistä haaveillessa, omista lapsista puhuessa. Olivat ne mennyttä, iäksi luoksepääsemätöntä.
Kaiken oli hänelle antanut. Tehnyt voitavani hänen puolestaan, aina kun oli tarpeen ollut. Kuitenkin nyt hairahdin väärille teille, syömmettömille soille. Kadottanut iäti ohjaavan ja tukevan käden, se ei luonani enää olisi. Yksi ainokainen yö toisen vierellä pilasi elämäni. Tieni Helvettiin oli alkanut, tuntisin vain loputonta murhetta ja tuskaa.
En kirkostakaan rauhaa saisi, vaan nyt se edestäni ovet sulkisi. Kaikki tärkeä oli kadonnut vain yhden anteeksiantamattoman teon takia. Ei mitään hyvää enää jäljellä minulle.
Katsoin nyt noita silmiä. Kauniita, sinisiä silmiä. Niitä, joiden pelkkää katsomista olin rakastanut, kun ne tuikkivat hilpeästi takaisin. Mutta ei vain iloisna ne kauniit olleet vaan myös suruisna niitä ihailin, rakastin. Palvoin. Ne saivat huulilleni hymyn satoi tai paistoi. Olivat kuin elämäni nektaria. Niiden ansiosta jaksoin päivästä toiseen. Ne saivat katseeni aina kohoamaan ylöspäin. Saivat aina leukani pystyyn. Niitä jumaloin.
Vienon hymysi nähdessäni en muuta ikinä muistanut. Vain suloisat ja roosaiset huulesi. Säihkyvät hampaasi. Hymykuoppasi niin veikeät. Leukasi aina mutristuessa - teit sen tahallasi tai et - tuntui kuin maailma kaatuisi päälleni. Mutta kimmeltävät silmäsi saivat minut aina vain katsomaan tulevaan hymy huulillain.
Tunteet virtasivat ylitseni hyökyaallon lailla ja putosin, vain pimeää ympärilläni. En nähnyt, en tuntenut. En kuullut, enkä mitään aistinut. Tiesin vain putoavani tyhjyyden läpi rakkaani kasvojen kaikotessa silmistäni.
Ikuisuudelta tuntuneen pudotuksen jälkeen jalkani koskettivat jotakin, olin yhä pimeydessä, enkä nähnyt mitään. Tunsin vain seisovani jonkin päällä, jonkin tukevan. Mutta kuitenkin tiesin, että askel edessäpäin olisi vain tyhjää. Kuinka sekavassa mielentilassa olinkaan; olin taas menettänyt ainoan asian, jonka puolesta elin.
Käänsin katseeni pimeydestä ja eteeni aukesi näkymä; vertahyytävä näkymä kuin painajaisesta tai paholaisesta itsestään. Aivan edessäni seisoi Kristus ristiinnaulittuna veren peittäessä kaiken mitä näin. Ei mustaa, ei tummaa. Ei pimeää. Vain verta.
Se virtasi ympäriinsä, tavoitti minut. Tiesin nyt mitä on tulla yhdeksi pyhän veren kanssa, sillä se nousi rintaani pitkin ylös suuhuni, kurkkuuni. En henkeä saanut. Tunsin hukkuvani, ja hukuinkin. Jäin maahan sätkimään. Ei Herra syntiäni armahtanut vaan tappoi poikansa verellä. Kierähdin takaisin tyhjyyteen.
En tiennyt, että rakastamani nainen oli polvistunut ylleni ja piti päätäni käsiensä hoivissa vaikeroiden. Anoen minua heräämään. Sanoen, että rakasti minua yhä. En ollut enää tietoinen ympäristöstäni. Olin valtakunnassani.
Olin Helvetissä.
"Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemasta pimeyden."
Joh. 3:19