Yashiza
9.5.2008, 0:11:26
Helsinki puhui sloveniaa routaisena marraskuukeskiviikkona. Kadut täyttyivät ihmisistä, eikä kukaan osannut sanoa miksi kylmänä marraskuupäivänä ihmiset juoksivat ympäri kaupunkia raikuen naurua. Minua hymyilytti. Saippuakuplat ottivat kilpaa toisten kanssa, farsia puhuva lapsi huudahti äitiään ja osoitti kahta miestä, jotka suutelivat toisiansa. Äiti oli kauhuissaan, peitti silmänsä nopeasti ja yritti auttaa lasta samalla tavalla sokkona, mutta tytär vain jatkoi nauramistaan ja hymähti vieraille miehille. Kaupunki tuntui puhkeavan kukkaan, vaikka lumi oli jo tullut vierailemaan aikaisemmin kuin viime vuonna. Toisaalta en sitä aikaisemmin lunta edes ollut nähnytkään.
Äitini puhui kauniisti tästä kaupungista. Hän kertoi minulle tarinoita karavaaneista, jotka toisinaan toivat viisasta tietoa kaukaisesta, routaisesta kaupungista meidän luoksemme. ”Joka kerta he toivat jotakin uutta, joka muutti maailmaamme sellaisella tavalla, ettemme koskaan edes tajunneet sen muuttuneen”, äitini kertoi. Lapsena kuuntelin vuolaasti hänen tarinoitaan joka yö, ja joskus hän yritti kertoa minulle Pariisista ja Lontoosta, mutta minä en tahtonut kuulla heistä yhtään mitään. Olin lumoutunut Helsinkiin, se kuulosti jo niin jännittävältä, että mieleni ei tohtinut antaa tilaa muille maailman ihmeille. Ensimmäisen kerran kun kerroin koulussa Helsingistä, muut toverini eivät aluksi uskoneet minua ollenkaan. He kertoivat minun sepittävän satuja, eikä kukaan haluaisi olla sadunsepittäjän ystävä. Hyvin nopeasti ihmiset katosivat elämästäni tämän jälkeen. Minä itkin, kauemmin kuin päivän. Äitini yritti lohduttaa minua, sanoi, ettei maailma tähän tule kaatumaan ja karavaanitkin olisivat tulossa Helsingistä pian. Suruni hälveni samalla sekunnilla, kun hän kertoi sen.
Odotin. Joka aamu, kun heräsin, juoksin ovelle ja avasin oven. Joka kerta minua odotti vastassa tyhjä ilma. Äiti sanoi, että ilma on karavaanien viestintuoja ja hän toi minulle viestin. Kerroin hänelle jokaisella kerralla uikuttavalla äänelläni, etten kuullut mitään. Hän hymähti, ja sanoi, ettei sitä ollut tarkoitus kuulla vaan nähdä, ei silmillään, vaan jollain muulla. Hän ei minään aamuna tuntunut tietävän millä se viesti pitikään nähdä, joten juoksin hänen luokseen ja yritin kutittaa tiedon pois hänestä. Se tapahtui joka aamu, kunnes taivas räjähti ja pilvet putosivat tai niitä ei ainakaan ollut enää siellä, missä ne aikaisemmin olivat olleet.
Me lähdimme, minä ja äitini. Halusin jäädä, karavaanit olisivat tulossa pian, huusin äidilleni, mutta tämä ei tahtonut kuunnella minua ollenkaan. Hän ei edes lohduttanut minua sanoillaan, ei edes yrittänyt. Meillä ei ollut mitään mukanamme, ainoastaan se mitä meillä oli yllämme. Taskumme huusivat tyhjyyttä myös. Meidän ei tarvinnut kävellä pitkälle, pääsimme erään rekan kyytiin, ja minua pelotti. Rekka oli täynnä äitejä ja lapsia, miehiä ainoastaan muutama ja osa olivat haavoittuneita, eivätkä jotkut jaksaneet enää hengittää. Meillä ei ollut tilaa liikkua, saimme pysyä samassa asennossa koko matkan ajan. Jos olisi hätä, se olisi pideltävä tai tehtävä siinä, äitini sanoi. Minua pelotti. Kuljettajan, joka lastasi meidät rekkaan, olin juuri kaksi päivää aikaisemmin nähnyt kotonamme, äiti kutsui häntä sedäksi, joka veisi meidät Helsinkiin. Olin jo kasvanut aikaiseksi mielestäni, enkä jaksanut innostua Helsingistä, vaikka sinäkin aamuna menin ovelle odottamaan karavaaneja ja ymmärtääkseni ilman viestiä.
Matka kesti kolme päivää, kuusi pudotettiin kyydistä kesken ajon, sillä he menehtyivät ennen aikojaan ja näin saisimme enemmän tilaa. Ikäiseni tyttö, joka istui, jos sitä asentoa istumiksi olisi voinut kutsua, vierelläni, heitettiin myös tielle kahden päivän jälkeen. Me emme puhuneet, vaikka minä yritin olla rohkea ja lohdutella häntä. Tytön silmät olivat väsyneet, eikä minusta tuntunut, että hän jaksaisi enää pitkään. Hän oli varmaan niitä ihmisiä, jotka olivat eläneet räjähtelevän taivaan alla jo vuosia. Hänen äitinsä oli jo päivää aikaisemmin pudotettu pois. Hän oli ensimmäinen.
En muista paljoaan mitä tapahtui tuon ja Italian tulomme välissä. Ihmiset, jotka juttelivat kanssani pienessä saksalaiskaupungissa, kyselivät minulta kysymyksiä matkastamme heti saavuttuamme, ja minua pelotti vastata. En osannut vastata, en kyennyt. Päivä tolkulla he jaksoivat kysyä niitä samoja kysymyksiä, mitä olin nähnyt ja joutunut koeta, mutta halusin unohtaa ne, pyyhin ne mielestäni yhtä väkivaltaisesti kuin he räjäyttivät taivastamme. Kesti kuukausia ennen kuin äitini puhui minulle. Kun minä olin menettänyt kykyni toistaa tapahtumia, hän oli menettänyt halukkuutensa puhua. Hän kertoi kaiken tarvittavan italialaisille tulkin avustuksella, mutta mitään hän ei halunnut mainita. Samana päivänä, kun hän ensimmäistä kertaa puhui minulle, meille kerrottiin, ettei meidän tarvitsisi palata takaisin. Minua hämmensi. Olivatko he pohtineet mahdollisuutta lähettää meidät takaisin maahan, jossa taivas räjähteli ja putosi ihmisten päälle? Äitini sanoi, että älä välitä. Pian näkisimme Helsingin.
Hän olisi ilahtunut nähdessään Tuomionkirkon, muistan hänen maininneen, että karavaanit kävivät täällä ja olivat aivan ymmällään siitä, että ihmiset istuivat kirkon portailla syöden ja seurustellen! Äitini oli kuitenkin liiaksi väsynyt sekä kiireinä uuden työnsä kanssa, eikä minullakaan ollut aikaa opiskelujen aikana. Hän silti jatkoi kertoa kauniita kertomuksiaan Helsingistä, vaikkakaan ei enää jokainen yö ja minä jaksoin edelleen odottaa karavaanejen tuloa.
Viime vuonna, kolme vuotta äitini kuolemaan jälkeen, minä avasin ulko-oven lähteäkseni töihin ja näin ilman edessäni. Ja silloin yllättäen minä ymmärsin, minä vihdoin näin sen viestin ja niin kovasti minun teki mieli huutaa äiti, äiti, tiedän miten viestin näkee, mutta osasin rauhoittaa itseni, jo melkein kolmekymmentä vuotiaan miehen. Olin juuri miettinyt hänen tarinoitaan kolmen vuoden tauon jälkeen, miettinyt miksi ihmeessä hän puhui Helsingistä, mistä hän löysi niinkin kummallisen kaupungin, miksi juuri karavaanit, eikä kysymyksien määrä tuntunut loppuvan missään vaiheessa. Ja sitten vastaus seisoikin aivan edessäni.
Lähdin sen enempää miettimättä lento-asemalle, ostin ensimmäisen lennon Helsinkiin, rakastuin lentokoneessa suomalaisvirolaistyttöön ja muutin hänen luokseen pari kuukautta myöhemmin. Siihen aikaan Helsinki harrasti vielä venäjää opiskelua, sillä se oli siltä ruostunut parin sadan vuoden tauon takia. Minä en sitten koskaan tule ymmärtämään kaupungin voimaa opiskella kaikkia maailman kieliä. Toisaalta ehkä juuri sen takia jokainen tuntee olonsa läheiseksi täällä kuullessaan sanan tai kaksi omalla kielellään. Ei ihmekään, että helsinkiläinen sana löysi tiensä äitini sydämeen.
Saippuakuplat jatkoivat kilpaa, vaikka minusta tuntui vähitellen, ettei kukaan tätä kisaa voittaisi. Ne kaksi miestä olivat kadonneet aivan kuin se tyttö äitinsä kanssa, mutta Tuomionkirkon aukio täyttyi sitten toisenlaisista ihmisistä. Eräs mies huusi, että Suomi kuuluu Jeesukselle ja siinä hänen vieressään sitten kolme japanilaista kameroidensa kyselivät, josko voisivat ottaa kuvan hänen kanssaan ja eihän siinä mies voinut kieltäytyä. Kello tuli jo kuutta illalla, iltahämärän tulisi pian ottamaan vuoron päivältä, mutta ihmiset olivat edelleen tohinoissaan ensilumesta ja tekivät enkeleitä ja lumiukkoja. Kuulin erään lapsen huutavan murtavalla suomella, jonka aksentin minäkin tunnistin, mitä tämä valkoinen juttu oli olevinaan ja siinä sitten äitikin kovasti yritti miettiä, kuinka selittää tätä. Menin heidän luokseen ja tervehdin omalla kielelläni ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, eikä perhe voinut olla yhtään yllätetympi kuullessaan omaa kieltä puhuttavan Helsingissä. Ja aloin kertoa heille tarinaa kielinero Helsingistä ja lumesta, ensimmäinen tarina, jonka olin koskaan kuullut Helsingistä.
Äitini puhui kauniisti tästä kaupungista. Hän kertoi minulle tarinoita karavaaneista, jotka toisinaan toivat viisasta tietoa kaukaisesta, routaisesta kaupungista meidän luoksemme. ”Joka kerta he toivat jotakin uutta, joka muutti maailmaamme sellaisella tavalla, ettemme koskaan edes tajunneet sen muuttuneen”, äitini kertoi. Lapsena kuuntelin vuolaasti hänen tarinoitaan joka yö, ja joskus hän yritti kertoa minulle Pariisista ja Lontoosta, mutta minä en tahtonut kuulla heistä yhtään mitään. Olin lumoutunut Helsinkiin, se kuulosti jo niin jännittävältä, että mieleni ei tohtinut antaa tilaa muille maailman ihmeille. Ensimmäisen kerran kun kerroin koulussa Helsingistä, muut toverini eivät aluksi uskoneet minua ollenkaan. He kertoivat minun sepittävän satuja, eikä kukaan haluaisi olla sadunsepittäjän ystävä. Hyvin nopeasti ihmiset katosivat elämästäni tämän jälkeen. Minä itkin, kauemmin kuin päivän. Äitini yritti lohduttaa minua, sanoi, ettei maailma tähän tule kaatumaan ja karavaanitkin olisivat tulossa Helsingistä pian. Suruni hälveni samalla sekunnilla, kun hän kertoi sen.
Odotin. Joka aamu, kun heräsin, juoksin ovelle ja avasin oven. Joka kerta minua odotti vastassa tyhjä ilma. Äiti sanoi, että ilma on karavaanien viestintuoja ja hän toi minulle viestin. Kerroin hänelle jokaisella kerralla uikuttavalla äänelläni, etten kuullut mitään. Hän hymähti, ja sanoi, ettei sitä ollut tarkoitus kuulla vaan nähdä, ei silmillään, vaan jollain muulla. Hän ei minään aamuna tuntunut tietävän millä se viesti pitikään nähdä, joten juoksin hänen luokseen ja yritin kutittaa tiedon pois hänestä. Se tapahtui joka aamu, kunnes taivas räjähti ja pilvet putosivat tai niitä ei ainakaan ollut enää siellä, missä ne aikaisemmin olivat olleet.
Me lähdimme, minä ja äitini. Halusin jäädä, karavaanit olisivat tulossa pian, huusin äidilleni, mutta tämä ei tahtonut kuunnella minua ollenkaan. Hän ei edes lohduttanut minua sanoillaan, ei edes yrittänyt. Meillä ei ollut mitään mukanamme, ainoastaan se mitä meillä oli yllämme. Taskumme huusivat tyhjyyttä myös. Meidän ei tarvinnut kävellä pitkälle, pääsimme erään rekan kyytiin, ja minua pelotti. Rekka oli täynnä äitejä ja lapsia, miehiä ainoastaan muutama ja osa olivat haavoittuneita, eivätkä jotkut jaksaneet enää hengittää. Meillä ei ollut tilaa liikkua, saimme pysyä samassa asennossa koko matkan ajan. Jos olisi hätä, se olisi pideltävä tai tehtävä siinä, äitini sanoi. Minua pelotti. Kuljettajan, joka lastasi meidät rekkaan, olin juuri kaksi päivää aikaisemmin nähnyt kotonamme, äiti kutsui häntä sedäksi, joka veisi meidät Helsinkiin. Olin jo kasvanut aikaiseksi mielestäni, enkä jaksanut innostua Helsingistä, vaikka sinäkin aamuna menin ovelle odottamaan karavaaneja ja ymmärtääkseni ilman viestiä.
Matka kesti kolme päivää, kuusi pudotettiin kyydistä kesken ajon, sillä he menehtyivät ennen aikojaan ja näin saisimme enemmän tilaa. Ikäiseni tyttö, joka istui, jos sitä asentoa istumiksi olisi voinut kutsua, vierelläni, heitettiin myös tielle kahden päivän jälkeen. Me emme puhuneet, vaikka minä yritin olla rohkea ja lohdutella häntä. Tytön silmät olivat väsyneet, eikä minusta tuntunut, että hän jaksaisi enää pitkään. Hän oli varmaan niitä ihmisiä, jotka olivat eläneet räjähtelevän taivaan alla jo vuosia. Hänen äitinsä oli jo päivää aikaisemmin pudotettu pois. Hän oli ensimmäinen.
En muista paljoaan mitä tapahtui tuon ja Italian tulomme välissä. Ihmiset, jotka juttelivat kanssani pienessä saksalaiskaupungissa, kyselivät minulta kysymyksiä matkastamme heti saavuttuamme, ja minua pelotti vastata. En osannut vastata, en kyennyt. Päivä tolkulla he jaksoivat kysyä niitä samoja kysymyksiä, mitä olin nähnyt ja joutunut koeta, mutta halusin unohtaa ne, pyyhin ne mielestäni yhtä väkivaltaisesti kuin he räjäyttivät taivastamme. Kesti kuukausia ennen kuin äitini puhui minulle. Kun minä olin menettänyt kykyni toistaa tapahtumia, hän oli menettänyt halukkuutensa puhua. Hän kertoi kaiken tarvittavan italialaisille tulkin avustuksella, mutta mitään hän ei halunnut mainita. Samana päivänä, kun hän ensimmäistä kertaa puhui minulle, meille kerrottiin, ettei meidän tarvitsisi palata takaisin. Minua hämmensi. Olivatko he pohtineet mahdollisuutta lähettää meidät takaisin maahan, jossa taivas räjähteli ja putosi ihmisten päälle? Äitini sanoi, että älä välitä. Pian näkisimme Helsingin.
Hän olisi ilahtunut nähdessään Tuomionkirkon, muistan hänen maininneen, että karavaanit kävivät täällä ja olivat aivan ymmällään siitä, että ihmiset istuivat kirkon portailla syöden ja seurustellen! Äitini oli kuitenkin liiaksi väsynyt sekä kiireinä uuden työnsä kanssa, eikä minullakaan ollut aikaa opiskelujen aikana. Hän silti jatkoi kertoa kauniita kertomuksiaan Helsingistä, vaikkakaan ei enää jokainen yö ja minä jaksoin edelleen odottaa karavaanejen tuloa.
Viime vuonna, kolme vuotta äitini kuolemaan jälkeen, minä avasin ulko-oven lähteäkseni töihin ja näin ilman edessäni. Ja silloin yllättäen minä ymmärsin, minä vihdoin näin sen viestin ja niin kovasti minun teki mieli huutaa äiti, äiti, tiedän miten viestin näkee, mutta osasin rauhoittaa itseni, jo melkein kolmekymmentä vuotiaan miehen. Olin juuri miettinyt hänen tarinoitaan kolmen vuoden tauon jälkeen, miettinyt miksi ihmeessä hän puhui Helsingistä, mistä hän löysi niinkin kummallisen kaupungin, miksi juuri karavaanit, eikä kysymyksien määrä tuntunut loppuvan missään vaiheessa. Ja sitten vastaus seisoikin aivan edessäni.
Lähdin sen enempää miettimättä lento-asemalle, ostin ensimmäisen lennon Helsinkiin, rakastuin lentokoneessa suomalaisvirolaistyttöön ja muutin hänen luokseen pari kuukautta myöhemmin. Siihen aikaan Helsinki harrasti vielä venäjää opiskelua, sillä se oli siltä ruostunut parin sadan vuoden tauon takia. Minä en sitten koskaan tule ymmärtämään kaupungin voimaa opiskella kaikkia maailman kieliä. Toisaalta ehkä juuri sen takia jokainen tuntee olonsa läheiseksi täällä kuullessaan sanan tai kaksi omalla kielellään. Ei ihmekään, että helsinkiläinen sana löysi tiensä äitini sydämeen.
Saippuakuplat jatkoivat kilpaa, vaikka minusta tuntui vähitellen, ettei kukaan tätä kisaa voittaisi. Ne kaksi miestä olivat kadonneet aivan kuin se tyttö äitinsä kanssa, mutta Tuomionkirkon aukio täyttyi sitten toisenlaisista ihmisistä. Eräs mies huusi, että Suomi kuuluu Jeesukselle ja siinä hänen vieressään sitten kolme japanilaista kameroidensa kyselivät, josko voisivat ottaa kuvan hänen kanssaan ja eihän siinä mies voinut kieltäytyä. Kello tuli jo kuutta illalla, iltahämärän tulisi pian ottamaan vuoron päivältä, mutta ihmiset olivat edelleen tohinoissaan ensilumesta ja tekivät enkeleitä ja lumiukkoja. Kuulin erään lapsen huutavan murtavalla suomella, jonka aksentin minäkin tunnistin, mitä tämä valkoinen juttu oli olevinaan ja siinä sitten äitikin kovasti yritti miettiä, kuinka selittää tätä. Menin heidän luokseen ja tervehdin omalla kielelläni ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, eikä perhe voinut olla yhtään yllätetympi kuullessaan omaa kieltä puhuttavan Helsingissä. Ja aloin kertoa heille tarinaa kielinero Helsingistä ja lumesta, ensimmäinen tarina, jonka olin koskaan kuullut Helsingistä.