Jesh
5.6.2008, 1:04:19
S I N E R R Y S
Tuomas Piipponen
_______________________________________
"Upota sormesi hiekkaan"
Löysittekö koskaan etsimäänne?
Merestä sateenkaarikaloja
niitä joiden lentoa
meillä oli tapana katsella
junan ikkunoiden takaa
Saavuitteko koskaan perille?
Metsän havukodalle
jonne johdatit minut
puristaen hellästi kädestä
kun minua pelotti
Nousitko koskaan pinnalle?
Katselit minua noustessasi
valo välkkyi kasvoillasi
mutta en kuullut mitään
Etsien sateenkaarta
löysin sinen
täyteläisyyden
tummuuden
Täällä on niin pimeää
minulle valehdeltiin
maankuoren veri
ei valaise merenpohjaa
Saatte pitää sen
mitä eniten varjelimme
syvällä sydämissämme
kun kuljetan sormeni läpi hiekan
olen lähes varma
onnellisuudestani
Etsien sitä hiekkarantaa
löysin sinen
kolkkouden
kylmyyden
ja en saavuttanut mitään
_______________________________________
"Tyyntä ennen myrskyä"
"Aivan, niin. Totta kai! Siellä siihen aikaan. Taidanpa oikeastaan mennä sinne jo valmiiksi, etten vaan myöhästy ja todista noita sun epäilyjäsi oikeaksi", Marco naurahti. "Okei, bye-bye ja siellä sitten nähdään."
Marco laski työpuhelimen kädestään ja asetti sen hallitun rauhallisesti pöydälle hengittäen syvään, mutta ei pystynyt hillitsemään kasvoillensa pyrkivää leveää, melkeinpä lapsellista, virnettä. Hän oli pakahtumaisillaan ja koki sen hyvin epätodelliseksi, että hän oli juuri puhelimessa solminut ehkäpä uransa isoimman työsopimuksen. Kaksi patoa Peruun, vai? Peruun, joka oli vain Suomessa aikaisemmin työskennelleen täysin suomalaissyntyisen suomalaismiehen mielestä niin kaukana Jumalan selän takana, että lähestyttiin jo alaselkää. Hänen virneensä leveni: tästä se ura erkenee. Hän osasi työnsä ja hän osasi sen hyvin. Hän häiritsi vielä innostuksissaan sihteriään lyhyellä hörähdyspuhelulla, pyörähti ergonomisesti muotoillussa toimistotuolissaan täydet kaksi kierrosta ja päätti sitten lähteä matkaan. Hänen työpöytänsä takana sijaitseva upea näköalaikkuna hohti auringonlaskun oranssia ja Marco tiesi kellon lähestyvän kuutta. Vanhempainilta alkaisi pian ja hän saisi laittaa joskus vähän turhankin innokkaan kaasujalkansa, sekä upouuden Mercedes Benz SLR 300:nsa tulikokeeseen, jotta hän ehtisi koululle ajoissa.
Näköalaikkunan reunat muodostivat mitä mielikuvituksekkaimpia muotoja jään maalatessa niihin huurtunutta taidettaan. Oli kylmänkelmeä marraskuu ja kaikki tuntui olevan elämässä hyvin.
---
Marco ilmoitti kävellessään sihteerilleen lähtevänsä kotiin ja antoi tällekin luvan lopettaa tältä päivältä, kunhan tämä vain ensin olisi saanut eräät tärkeät verotukseen liittyvät asiakirjat pois päiväjärjestyksestä. Hän valitsi hissin, sillä se oli selvästi nopeampaa kuin rappusissa kulkeminen. Ja kuten kaikki sanoivat, aika oli tosiaan rahaa.
Hetken päästä hän asteli ulos huippumodernista hissistä kantaen huolettomasti salkkuaan olkaansa vasten, musta kangastakki leväten toisella käsivarrella. Autossa oli lämmitys ja takkia oli turha pistää päällensä. Hän asteli syvälle maan alle vähän varautunein askelin, sillä hän oli aina pitänyt näitä epätasaiseti valaistuja synkkiä parkkihalleja vähän luotaansatyöntävinä paikkoina. Ties kuka murhamies, raiskaaja tai ihmissaasta piileskeli betonitolpan takana kärkkyen parempiensa omaisuutta. Parkkihalli näytti kuitenkin olevan tyhjä muista ihmisistä ja kohta Marco sivelikin pitkiä laihoja sormiaan pitkin ja poikin auton jykeviä nahkapenkkejä. Hänellä oli tapana ollessaan yksin ja astuttuaan autoon viettää ihan pikkuruinen hetki vain ihaillen ihmiskäden nerokasta kädenjälkeä tämän ihmeen kanssa. Kaikki Marcon autossa tuntui olevan seksikästä, sulavaa ja nopeaa. Käsi ratilla Marco vannoi tuntevansa sen sisällä hyrisevän 95-oktaanisella polttoaineella kulkevan voiman, jota rauta-, muovi- ja alumiinikuori vain vaivoin piteli sisällään.
Marco käynnisti autonsa, asetti Foo Fightersin uusimman levyn soimaan ja lähti rosoisten kitarariffien säestämänä liikkeelle kohti poikansa koulua. Oli kelmeä marraskuu ja Helsingin kaduilla ei kulkenut paljon ihmisiä. Marco oli autonsa sisällä turvassa pakkaselta, huurteelta ja hiljaiselta lumisateelta.
---
"Me elämmme lukuisten haasteiden ja muutosten aikaa, hyvät vanhemmat. Nyt viidennellä luokalla olevat lapsemme valmistautuvat astumaan uuteen oppilaitokseen ja seuraava lukuvuosi onkin viimeinen, jonka he viettävät täällä."
Marco istui selkä suorana epämukavassa koulutuolissaan ja yritti näyttää kiinnostuneelta opettajan puheeseen. Hän vilkuili vähän ympärilleen ja huomasi parit etäisesti tutut kasvot siellä täällä, mutta muuten muut vanhemmat eivät olleet tuttuja Marcolle. Hän ei itse muistanut, että siitä oli kolme vuotta aikaa kun hän oli viimeksi käynyt vanhempainillassa.
"Tämä tuo kaikenlaisia muutoksia mukanaan ja tänä ajanjaksona vakaat olot kotona ovat erityisen tärkeät. Lapsi kokee astumisen aivan uusiin piireihin ja kouluympäristöön melkoisen hämmentävänä ja lapsen on koettava, että kotona ovat asiat vakaat ja hyvin, jotta tämä ei etääntyisi vanhemmistaan liikaa."
Marco hymyili. Hän oli itse melkoisen ylpeä siitä miten hyvät olot tämä oli ainokaiselle pojalleen järjestänyt. Onnettomuuden jälkeisessä shokissa ja viinahuuruissaan hän oli pelännyt pahasti sitä, että ei pystyisi elättämään poikaa ja itseään. Hän ei missään nimessä haluaisi, että Johanneksella olisivat asiat huonosti ja, että tämä joutuisi häpeämään kotiolojaan. Mutta nyt kun hän oli vastikään hankkinut tälle uuden television, uuden näytön tämän tietokoneeseen ja Nintendo Wiin, hän saattoi huokaista helpotuksesta. Kun kotiolotkin olivat rauhalliset, sillä isä ja poika eivät koskaan riidelleet, hän saattoi sanoa tosissaankin melko ylpeänä, että Johanneksella oli kaikki hyvin.
"- mutta nyt tosiaan päätän tähän höpinäni ja puhuisin mielelläni jokaisen vanhemman kanssa kahdestaan hetkisen. On tärkeää, että saatte jokainen henkilökohtaisesti palautetta ja tietoa lastenne opiskelusta. Jos nyt siirtyisitte luokkahuoneen ulkopuolelle ja tulette sitten kutsuttaessa sisälle. Aloitamme aakkosjärjestyksessä."
Tämän sanottuaan Johanneksen luokkaopettaja, silmälasipäinen ja kalju Paavo Frimodig, asettui vanhempien taputuksen säestämänä istumaan luokkahuoneen sivulla lepäävään valkoiseen sohvaan, jossa erottui tarkalle silmälle koululaisten likaisia sormenjälkiä ja muita roiskeita. Marco nousi seisomaan muiden mukana ja taputti muodon vuoksi, vaikka ei nyt erityisemmin ollutkaan pitänyt Frimodigin lyhyehköstä puheesta. Kävellessään hän pani merkille yllättävän suuren määrän pulpetteja luokkahuoneen pienehköön kokoon verrattuna, sekä huoneen vasemmassa vasemmassa ylänurkassa olevan melko uudenaikaisen tietokoneen. Koululaitos oli kulkenut pitkän matkan eteenpäin Marcon kouluvuosista Pohjois-Karjalaisessa kansankoulussa. Pukuun ja kravattiin pukeutunut mies hymyili.
---
"No jestas, oliskos se kukaan muu kuin Marco itse?"
Marco havahtui ajatuksistaan hereille ja kohensi ryhtiään ihmetellen kuka kaikista tutuista nyt häntä tällä tavalla moikkaa, varsinkin kun hän oli jo aikaisemmin tervehtinyt kaikkia tutumpia vanhempia ennen vanhempainillan alkamista. Hän käänsi katseensa puhujan suuntaan ja hämmästyi huonoa muistiaan.
"Mikael, mitä mies!" Marco huudahti ja nousi seisomaan paiskatakseen kättä vanhan tuttunsa kanssa. Mikael virnisti leveästi ja astui eteenpäin käsi ojolla hänelläkin. Mikael oli Marcon vähän laihahkoon olemukseen verrattuna varsinainen härkä ihmiseksi. Vähän kuluneen tuulitakinkin alta huomasi miehen jykevän olemuksen ja sänki poskilla vaikutti omalta osaltaan miehen vähän vaarallisenoloiseen ulkomuotoon. Marco ei kuitenkaan miestä pelännyt, sillä olivathan he vanhoja tuttuja lastensa kautta olleet jo vuosia. Tuulitakki oli rispaantunut; Marco tiesi miehen olevan vähän köyhempää sakkia perheinensä. Sänki nyt vain sattui Mikaelille sopimaan.
"Auts, se on aina tätä kun sun kanssa sattuu kättä paiskaamaan. Perkule, amputoikaa sormet."
"Hah, josset sie olis tuollainen heittopussi niin huomaisit vain, että näin ne miehet kuule kättelee."
Marco naurahti.
"Mitäs herra patoinsinööripatomiehelle kuuluu tätä nykyään?"
"Miiitäs tässä, ei oikeastaan sen kummempia. Ollaan ehkä menossa Peruun rakentamaan patoja, parikin oikeastaan, mut ei sitten sen kummempia..."
"Peruun? Jumalauta jätkä, tehän ootte nykyään vähän isomman luokan sakkia näemmä. Oikeastaan taisin nähdä sen teidän yrityksenne uutisissakin tossa yks päivä. Se on hassua miten korkealle viidessä vuodessa ehtii kipuamaan jos on vaan tahtoa."
"No voihan sen niinkin sanoa. Mitäs sulle, vieläkö oot jakamassa tunnollisesti ihmisille niiden aamulehdet, jotta nää voi sitten hyvin mielin lähteä töihin saatuaan ensin tietää kuinka monta ihmistä Irakissa eilen kuoli?"
"Siellähän mie ja toivottavasti oon tulevaisuudessakin. Saisit sinkin uskoa sen, että siinä on ihan omat puolensa kun ehtii kahdeksi kotiin. Ehtii naista ja lapsiakin nähdä hieman."
"Heh heh, no varmasti..." Marco hymähti, vaikka ei oikein aina Mikaelia ymmärtänyt juurikin tälläisten asioiden kanssa. Töissähän sitä niihin aikoihin kuuluisi olla ja ei tuolla tavalla perheestä huolta pidetty.
"Lapsista puheenollen, en oo nähnyt Johannesta meillä oikein pitkiin aikoihin."
"Jaa? Hassua, justhan se siellä niin tiuhaan kävi."
"Nojoo, vuosi kyllä kuluu yllättävän nopsaan jos sitä meinasit. Ja nää nappulat kasvaa ihan silmissä. Oon vaan miettinyt, että onkohan Timpan ja sen välillä tapahtunut jotain. Ne kuitenkin oli vielä hetki sitten ihan parhaita kavereita ja harva se päivä pyörivät tuolla meidän huushollin nurkissa."
"Jaa'a, vaikea sanoa. Ei Johannes ole ainakaan mitään sellaisesta maininnut. Niin tietokoneen lumoissa se poika."
"Toivottavasti se ei pakene mitään sinne."
"Tuskin."
"Väinölä", opettaja Frimodig kuulutti keskeyttäen Marcon ja Mikaelin keskustelun. Frimodig katsoi Marcoa hetken väsyneenä ja asteli sitten takaisin luokkahuoneeseen jättäen oven auki perässään. Marco yskäisi.
"Noh, tämä on kai tässä. Teidän vuoronnehan tuli jo kai aikaisemmin?"
"Jooh, tuota poikaahan mie tässä venailen. Jonkun koulukaverinsa kanssa kävi tuolla ruokalan puolella."
"Nähdään taas ja hyvää jatkoa." Marco sanoi hymyillen aidosti, sillä hän tosiaankin kaipasi niitä kaukaisia kesäpäiviä jolloin hän, Leena ja Johannes olivat kaikki yhtenä perheenä käyneet Mikaelilla. Päiviä, jotka olivat nyt kaukana takanapäin.
"Juu, kaikkea hyvää. Jaksamista ja onnea urakkas puolestas. Peru on kaukana."
---
Marco ei koskaan ollut pitänyt Johanneksen kotiopettajasta erityisemmin. Jokin miehen eleettömyydessä ja viilipyttymäisessä tyyneydessä häiritsi halutessaan hyvin seurallista Marcoa. Miehen ulkomuoto jätti myös toivomisen varaa: ruudukas flanellipaita olisi sopinut paremmin jollekin viime vuosikymmenen keskenkasvuiselle grunge-fanille ja kalju ei koskaan näytä hyvältä, paitsi ehkä edesmenneen Kekkosen päässä. Marco huomasi opettajan katselevan häntä ja vastasi tämän katseeseen.
"Päivää."
"Päivää."
"Hyvä, että saavuitte pitkästä aikaa, sillä koulun tapojen mukaisesti pyrimme ainakin kerran ottamaan yhteyttä jompaan kumpaan vanhempaan ennen lapsen siirtymistä yläasteelle."
"Totta kai, onhan se tärkeää, että me tiedetään missä mennään."
"Täsmälleen ja varsinkin kun Jonskun vanhemmista vain sinä voit saapua paikalle enää. Siitä haluaisinkin puhua oikeastaan tänään kanssasi. Oletteko te kotona huomanneet Johanneksessa... jotain sulkeutumisen merkkejä? Tarkoitan siis onnettomuuden jälkeen ilmenneitä." Frimodig sanoi näyttäen hieman kiusaantuneelta, vaikka huoli miehen silmissä olikin Marcon hämmästykseksi aitoa.
"Mitä te tarkoitatte?" Marco ihmetteli.
"Ah, no toivottavasti asiat ovat kotona sitten hyvin, mutta olen viimeisen vuoden aikana pannut merkille sen, että Johannes hymyilee nykyään niin kovin harvoin. Kyllä hän edelleen viettää aikaa kavereiden kanssa ja Saarisen Timpan kanssa on aika erottamaton parivaljakko koulussa, mutta hän on hiljaisempi kuin ennen ja vähän enemmän taka-alalla."
"Entä koulumenestys?"
"No sen suhteen huoleen ei ole vielä syytä. Vaikka sekin on vähän kääntynyt laskuun, niin Jonskun tapainen fiksu kaveri kyllä edelleen näyttää muille oppilaille mallia matematiikanosaamisellaan. Mutta muuten, onko Johanneksella jotain isoja ongelmia kotopuolella? En nyt tietystikään meinaa mitään väkivaltaa herranen aika sentään, mutta onko Johanneksella ollut ongelmia kavereidenssa kanssa esimerkiksi? On kuitenkin tärkeää, että kaikenlaisiin ongelmiin tartutaan nopeasti kiinni."
"Ei."
---
Lumisade oli yltynyt ja lunta tuli nyt taivaan täydeltä. Marcon Mercedesin tuulilasinpyyhkijät pyyhkivät nuoskaa ikkunalta tasaisin vedoin. Lumi ei kuitenkaan muuten vaikuttanut miehen ajoon: lämmitys oli täysillä auton sisällä ja auton seksikkäät nahkapäällysteiset penkit, sekä uusinta teknologiaa esittävät innovaatiot eivät muistuttaneet auton ulkopuolisesta hyisen marraskuun Helsingistä mitenkään.
Helsingin kadut olivat tavalliseen tapaansa melko autiot. Jopa koko ikänsä Suomessa viettänyttä Marcoa nauratti, kun ihmiset puhuivat Helsingistä suurkaupunkina. Suomen mittapuulla kyllä, mutta verrattuna Limaan, Perun pääkaupunkiin, johon Marco ja muut toimitusjohtajat olivat tutustuneet hiljattain töissä Internetin ja erilaisten oppaiden avulla, Helsinki oli kuin kukkula vuoren vierellä. Nytkin vastasataneeseen lumeen eivät jättäneet jalanjälkensä muut kuin satunnaiset koiriansa ulkoiluttavat ihmiset, jotka pakenivat takaisin sisälle takkatulen ja perheidensä ääreen heti ensimmäisen tilaisuuden tultua. Paitsi, että Helsingissä ei oikein ollut takkoja.
Marco puristi synkkänä rattia rystyset valkoisina. Mitä se opettajakin muka tietää asioista? He yrittivät kummatkin, Johannes ja hän. Leena ei enää ollut täällä ja voi kun Marco olisi voinut unohtaa sen. Hän puhuisi poikansa kanssa ehdottomasti päästessään kotiin. Hän tarkastaisi vian, arvioisi vauriot ja korjaisi sen. Hiljaisuus pirstaloitui kun Marco huomasi kännykkänsä soivan. Tuntematon numero. Marco rypisti otsaansa ja yhdisti puhelun.
"Murrun", kuiskasi mekaaninen ja vääristynyt ääni miehen korvilla olevista kuulokkeista. Seuraavien sekuntien aikana kuolema antoi melkein viimeisen suudelmansa Marcolle tämän heilauttessaan autonsa rattia pelästyksissään vähän sivuun. Ison rekka-auton hohtavat etuvalot paistoivat suoraan edessä. Olivatko nämä valot tunnelin päässä?
Eivät.
---
Marcon uutuuttaan kiiltävä Mercedes ajoi heidän omakotitalonsa pihaan ja edelleen pelosta hengästynyt mies juoksi kotiin jättäen jälkensä pihamaan peittävälle lumivaipalle. Se oli vitivalkoinen ja koululaisten levottomat jalat eivät olleet jättäneet siihen merkkiään. Avattuaan oven mies jätti sen auki ja säntäsi sisälle riisumatta edes kenkiään. Alakerran televisio pauhasi yksikseen ja keittiössä oli valot päällä. Marco pysähtyi hetkeksi tasaamaan hengitystään. Hänen henkeään ahdisti ja hän tiesi olevansa kunnossa, mutta sattui tarvitsemaan hetken korjatakseen itsensä. Hän salpasi eilisen muistot syvälle sisällensä ennen kuin ne saavuttaisivat pinnan.
Hetken päästä Marco olikin jo vähän enemmän oma itsensä. Se opettaja oli saanut hänet huolestumaan, siinä kaikki. Puhelu oli väärään numeroon soitettu ja oliko hän saanut edes kunnolla selvää puheesta? Ei. Hän riisui kengät jaloistaan, asetti takkinsa naulakkoon, pesi kätensä saippualla ja kävi sammuttamassa TV:n olohuoneesta. Kaikki hyvin, kaikki kuten kuuluukin. Hän ihaili hetken teräksistä keittiötä ja uutuuttaan kiilteleviä marmoripöytiä. Niin kaunista ja niin puhdasta. Hän sai olla ylpeä itsestään, ettei vaikeissakaan olosuhteissa ollut epäonnistunut. Hänen kävellessään portaita yläkertaan lievä epäilys valtasi hänet taas. Häntä pelotti koputtaa Johanneksen huoneen oveen ja hän pani ensimmäistä kertaa merkille, että ennen siinä roikkuneet julisteet joissa oli lukenut sellaisia lapsen hapuilevalla käsialalla kirjoitettuja varoituksia kuin: "Älä astu sisään! Kuolemanvaara!" olivat kadonneet.
"Johannes?" Marco kysyi kurkistaen sisään pimeään huoneeseen. Huoltaan hän ei ulospäin näyttänyt.
Johanneksen huone oli tunkkainen kuten nykyään aina, mutta Marco ei siitä vitsinyt pojalleen huomauttaa. Poika oli nuori ja Marco muisti, että hänkin oli vihannut huoneensa siivoamista nuorena. Hänellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia, toisin kuin Johanneksella ja hän oli onnellinen siitä seikasta. 2000-luvulle syntyminen oli erityisoikeus ja vain parasta hänen pojalleen.
Tietokoneesta heijastuvan sinerryksen keskeltä erottui pojan siluetti. Hänen omaa toimistotuoliansa muistuttava tuoli narskahteli pimeässä huoneessa ja pojan kuuntelema musiikki kuiskaili hiljaa eristettyjen kuulokkeidenkin läpi. Pimeässä ei nähnyt, mutta pojan sormet liikkuivat ihailtavan vikkelästi ainakin jatkuvasta nakutuksesta päätellen. Marcon olisi pitänyt tuntea olonsa huojentuneeksi nähdessään poikansa ehjänä, mutta sinertävässä valossa huoli ei väistynyt tämän sydämestä kokonaan. Hän koputti poikaansa olalle, josta tämä säikähti ihan silminnähden.
"Hei, voisit koputtaa ensin."
"No niin mä teinkin, mutta, et sä kuullut."
"Voi olla..."
"Jonsku, onko kaikki hyvin?"
"Joo... kuis?" Johannes sanoi hymyillen, ikään kuin vähätellen isän hupsua huolta. Marco hymyili takaisin, sillä hän halusi uskoa tuohon hymyyn poikansa kasvoilla.
"Heh, ei mitään. Kunhan tarkistin. Mun pitää lähteä vielä hoitamaan yhtä työjuttua tänään, mutta sä varmaan pärjäät täällä yksistäänkin? Tilaat vaikka pizzan niin saat lämmintä ruokaa."
"Näin myöhään? Noh, kaipa mä pärjään. Älä juo."
"En, en. Oon muuten lähdössä Peruun tässä pian", Marco sanoi häivähdys ylpeyttä äänessään.
"Mmh. Okei."
---
Marco vain seisoi pöllämystyneenä paikallaan. Ne neljä tuopillista olutta, jotka hän oli kumonnut kurkustaan alas aiemmin illalla, alkoivat hitaasti, mutta varmasti höllentämään tiukkaa nousuhumalaista otettaan Marcosta. Hetki sitten niin miellyttävältä tuntunut audiovisuaalinen tykitys alkoi häiritsemään miestä toden teolla. Niin kovin vaikea hahmottaa mitään, kun nuo halvatun strobovalot katossa jatkuivat välkkymistään sateenkaaren väreissä. Vellovasta ihmismerestä oli vaikea erottaa selviä hahmoja, mutta nyt Marco tajusi hämärästi hänen edessään tanssivan edelleen tuon naisen, jonka hän oli pannut merkille useita kertoja illan aikana. Pitkät katseet ja ilkikurinen hymy, ei siitä mies voi erehtyä. Tanssilattialla kuumuus oli melkoinen ja Marco laittoi rypistäen kulmiaan merkille naisen meikkikerroksen paksuuden ja sen, että se valui kaiken aikaa hieman. Marco hymyili epävarmasti siristäen silmiään, kohautti olkiaan ja pakeni tanssilattialta ihmismeren läpi takaisin heidän seurueensa pöydälle. Nainen varmaan harmistuisi, mutta Marcoa se ei tässä vaiheessa kiinnostanut suoraan sanoen yhtään. Hän ei varmasti ollut sillä tuulella.
Kävellessään pöytien luo vieviä lyhyitä portaita ylöspäin Marco tunsi povitaskustaan värinää. Hänen kännykkänsä soi ja hänen tarkastaessaan kuka oli soittaja, hän erotti etäisesti Jonskun nimen. Hän ei yhdistänyt puhelua ja päätti lähtiessään soittaa pojalleen takaisin. Kaikessa vittuuntuneisuudessaankin Marcoa jaksoi huvittaa hänen hetkittäinen pelkonsa, että soitto olisi taas tullut karmivasta tuntemattomasta numerosta.
Pöydän ääressä häntä tervehti herra Montaña, heidän bisneskumppaninsa Perusta, sekä hänelle tutummat työnjohtajat Sarkonen ja Juhansson. Jälkimmäinen puheli nousuhumalaisille ominaisella tavalla hyvin riehakkaasti, mutta silti selvästi ja tämän katse oli yllättävän kirkas. Sarkonen taas näytti kertovan taas kerran yksityiskohtia tämän äskettäin voimaan astuneesta avioerosta. Marco oli aluksi tuntenut sääliä miestä kohtaan, mutta kun saa kuulla saman tarinan niin lounaalla kuin kotiin lähtiessä, siihen kyllästyy hieman. Herra Montaña taas puheli kännykkäänsä, joka kaikessa tässä melussa tuntui Marcosta vähintäänkin epätoivoiselta yritykseltä.
"Ei käynyt flaksi tanssilattialla, vai kuinka?" Tiina Juhansson sanoi pyöritellen vaaleanpunaista drinkkilasia käsissään.
"Ööh, joo, niin... Ei tainnut ei."
"Tulisit istumaan nyt hetkeksi takas tänne. Et näytä ottaneenkaan oikein mitään."
"Eikun siis... no vanhaa historiaa... tiedäthän?"
Marcoa häiritsi, kun sai kaikesta yrityksestäänkin selvään kommunikointiin huolimatta vain kikatusta aikaan toisessa. Ehkä olisi parasta suunnata kotiin. Kaupatkin oltiin lyöty lukkoon ja Marcoa harmitti, että hän ei osannut tuntea asiasta samanlaista innostusta kuin hän oli vielä kuusi tuntia sitten tuntenut. Kotiin ja nukkumaan.
"En oikein tiedä. Mutta jos sä haluat selittää, niin sekin käy. Istupa alas."
"Eikun siis mulla on aika hyvä viinapää. Vanhaa historiaa, tiedäthän? Mut mun pitäis oikeasti alkaa mennä."
"Ah, siis joo. Itsellänikin, mutta lähinnä siitä syystä, että on vähän joskus nuorempana mennyt suhde tähän kaikkeen vähän sekaisin. Tuli siis toisin sanoen vedettyä ihan överiksi. Totaalisen överiksi."
"Tota... mullakin. Tosin ei ees nuorempana. Oikeastaan tossa pari vuotta takaperin...", Marco sanoi surumielisesti ja tuntien hetken heimolaisuutta Tiinaa kohtaan. Hän oli tainnutkin töissä kuulla asiasta mainittavan pariinkiin kertaan. Miksei hän ollut muistanut sitä?
"Jooh, tiedäthän nuorena. Just kauppakorkeeseen pääsin ja opiskelua oli se paritoista vuotta jo takana. Muutin näet tänne Helsinkiin silloin ja uudet piirit ja ihan uudet menot teettää sellaista. Sitä halusi silloin vain ja ainoastaan elää täysillä. Ei mitään muuta."
"Juu, mulla meni tossa kolme vuotta sitten elämä vain sen verran mullinmallin, että sitä oli ikään kuin hyvin hukassa..."
Huomaamattaan Marco oli kömpinyt Tiinan viereiselle tuolille istumaan ja hetken päästä hän olikin jo tilannut omaa juotavaa. Miten ihmeessä hän ei ollut tajunnut, että joku voisi ymmärtää häntä näin?
Strobovalot jatkuivat välkkymistään ja ihmiset eivät näyttäneet mitään väsymisen merkkejä. Hiki sekoittui kallisiin hajuvesiin ja deodorantteihin, mutta kukaan villistä ihmismerestä ei pannut merkille näin vähäpätöisiä seikkoja. Strobovalot välkkyivät sinertävissä spektreissä, vangiten tanssilattian transsiset asukkaat hohteeseensa.
---
"Mitä oikein tapahtui?"
"Mitä oikein meinaat? Milloin?"
"Äh, äläs yritä hämätä siinä. Silloin kun tuota..."
"Niin?"
"No, tiedäthän..."
"Olet outo... mutta hyvällä tavalla. Eiköhän aleta lähteä liikkeelle."
"Kun aloit juomaan...?"
"Oh..."
---
Marco ajoi pihalle rauhallisesti käytetyllä ladallaan, jonka hänen isänsä oli juuri lahjoittanut hänelle kaksi päivää takaperin, hänen syntymäpäivänään. Hän oli aina pitänyt autoista ja vaikka hän tiedostikin, että tämä rotisko millä hän ajoi on hänen työtovereidensa jokapäiväinen naurunaihe, hän oli silti salaa sydämessään ylpeä siitä. Hänen ensimmäinen oma autonsa. Keittiössä paloi valot ja Leena oli varmasti tekemässä ruokaa. Hänestä se ei ollut paras mahdollinen ratkaisu, että tässä heidän uudessa asunnossaan keittiöstä oli selvä näkymä olohuoneen televisiolle, mutta toisaalta hän ei jaksanut vaimonsa kanssa riidellä asiasta, sillä hänhän sen ruoan päivästä päivään valmisti ja aina yhtä tarmokkaasti. Oli marraskuu ja juuri vastasatanut lumi heijasti katulamppujen ja kuun valoa tehden illoistakin pehmeästi valaistuja. Ilma oli kirpeää, mutta viileää ja ainut asia joka Marcoa siinä nyt häiritsi oli se, että hän ei onnistunut ilman perusteella sanomaan mitä saisi hetken päästä syödäkseen. Tässä pakkasessa ei tuoksuja erottanut.
Hän käveli pihaa pitkin ja pani merkille päivän aikana siihen ilmestyneen mustan jään, jonka edeltäjään hän oli eilen loukannut polvensa. Haavaa desinfioidessa oli suusta lipsahtanut kirosana jos toinenkin. Kyllä, piha oli ehdottomasti hiekoitettava ennen kuin Johannes ehtisi tuoda koulusta Timon mukanaan. Marcoa hymyilytti ajatus niistä kahdesta hulivilistä juoksentelemassa pihaa ja päätti ensi töikseen auttaa näitä jokavuotisessa lumilinnanrakennuksessa, kunhan vain valkoinen vaippa olisi tarpeeksi korkea. Hän kaiveli taskustaan avaimiaan ja pani merkille, että joulukranssin voisi ottaa esiin kellarista. Käännös ja naksahdus, ovi oli auki.
Hän asteli rauhallisesti sisään sulkien oven perässään ja varoi visusti tahrimasta lahkeitaan lattialla tummana lainehtivaan verilätäkköön.
Hän haukkoi raudalta maistuvaa ilmaa ja valahti polvilleen. Hänen edessään makasi epäluonnolliseen asentoon retkahtanut ruumis, jonka kullankeltaisia kutreja tahri veri. Marco tunnisti nuo kutrit vaikka unissaankin ja hän tunsi suolalta maistuvien kyynelten valuvan poskiaan pitkin.
---
"Johannes oli siellä yksin. Hän ei soittanut kenellekään, eikä ole puhunut asiasta koskaan."
"... aivan yksinkö?"
"Koko ajan. Siitä oli pakko olla jo useita tunteja ja hän oli aivan yksin siellä. Aivan yksin."
"Voi raukkaa..."
"... yksin."
"Shhh. Sinä et asialle voinut mitään."
---
Mies heräsi aamulla hotellihuoneen kattotuulettimen tasaiseen hyrinään. Sädekaihdinten takaa säteili vain hieman marraskuun kelmeää valoa ja Marco arveli epäselvästä olotilastaan päätellen kellon olevan noin seitsemän paikkeilla aamulla. Joku hengitti hänen vierellään ja haisi oksettavasti hieltä. Marco pakeni Tiinan kainalosta ja istahti sängynreunalle yrittäen pitää sisuskalunsa kurissa. Hänen päätään jomotti ja sen sijaan, että edellisyön tapahtumat olisivat palautuneet hänen mieleensä palasina, hän muisti kaiken yllättävän selvästi. Häntä ahdisti kun hän katseli lattialla lojuvia vaatteita ja yöpöydällä iljettävästi kiiltelevää käytettyä kondomia.
Hän oli vajonnut taas ja hän halveksi itseään sen tähden.
---
Marco seisoi ajatuksissaan autonsa luona. Ansaitsiko hän tälläistä? Hänen autonsa oli säästynyt huligaaneilta ja muulta ihmissaastalta villin yönkin kadulla, vaikka poliisien jättämä sakkolappu muistuttikin siitä, että Marco voisi huolehtia tälläisistä asioista paremminkin. Ansaitsiko hän tämän kaiken materian ja menestyksen? Toisin kuin monet muut heidän AA-kerhossaan, Marco oli katkaissut jo kaksi vuotta sitten ryyppykierteensä ja ottanut elämästään todella kiinni. Hän oli todistanut voivansa olla menestynyt ja todistanut sosiaaliviranomaisille, että hän pystyi tarjoamaan Johannekselle hyvän kodin yksinhuoltajaisänäkin.
Oli torstaiaamu ja kadut olivat melko ruuhkaisia ihmisistä. Hän hengitti syvään ja antoi silmiensä levätä syvällä harmaassa taivaassa. Vielä ei ollut liian myöhäistä. Koskaan ei ollut liian myöhäistä, sen hän oli oppinut kerhossa.
Mies päätti ajaa kotiin ja pitää vanhan kunnon lepopäivän. Hän oli hoitanut patosopimuksen pois alta ja vaikka hän olikin lipsahtanut, niin hän kuitenkin katui ja se oli tärkeintä, eikö? Hän soittaisi töihinsä ja ilmoittaisi itsensä sairaaksi ja katsoisi Simpsonit televisiosta poikansa kanssa jos tämä suostuisi siihen.
Kännykkä värisi taas hänen povitaskussaan ja Marco avasi kummastuneena puhelun.
"Helsingin poliisista päivää. Pääsisittekö tulemaan mahdollisimman nopeasti poliisiasemalle? Poikanne on pidätetty hänen koulunsa muiden oppilaiden asettamisesta vaaraan. Kuvioon liittyy aseita."
_______________________________________
"Liian paljon, liian aikaisin"
pyristelet tuskasta
kun vaikeroit allani
olemme lähtöisin luojasta
vaikka sitä emme aina muista
näin sen kaiken
kaksitoistavuotiaana
herkkänä vaikutteille
missä olit paimen
kun uin tummiin vesiin
joku joka osoittaa
kädestä pitäen
joku joka rakastaa
kaikesta huolimatta
näin sen kaiken
kaksitoistavuotiaana
silloin kun mies
yhtyy naiseen maaten
se kiehtoi
ja oksetti
tunsin tietäväni kaiken
kaksitoistavuotiaana
mahdollisuudet olivat
rajattomat
luulin tuntevani kaiken
kaksitoistavuotiaana
muiden lihan heikkoudet
sen pinnalla pirisevä hiki
ei ole omaani
muista se
tiesin menettäneeni kaiken
viisitoistavuotiaana
kun en enää kaivannut
kosketusta, himoa
kun en enää kaivannut
mitään
_______________________________________
"Eilisen Rapurannat"
Rapuja! Voihan nenä miten hassua se on miten pelkään näitä pirulaisia kun katselen niitä ja muita ölliäisiä televisiossa, mutta kun pääsen rentoutumaan jonkin tälläisen puuhan kanssa, niin otukset niveljalkoineen voisivat olla kuin söpöjä koiranpentuja. Tuuli hulmuttaa hiuksiani, jotka ovat jo päässeet kasvamaan ehkä vähän liiankin pitkiksi. Ainakin jos Leenan valituksia kuunnellaan, mutta niitähän ei kuunnella!
Nyt olisi parasta jättää rapu rauhaan taas hetkeksi, sillä innokkaita katselijoita on tulossa tännepäin jopa kaksin kappalein! Tervehdin poikia heiluttamalla kättäni ja viittomalla heitä tänne luokseni, mikä vaikuttaisi sivustaseuraajasta vähän hölmöltä, sillä pojat eivät virneistään päätellen odota mitään muuta enemmän maailmassa kuin "vangitun hirviön" näkemistä. Pelästyn jopa hetkeksi, kun Johannes kaatuu turvalleen hiekkaan, mutta eipä tälle näytä pahemmin käyvän mitään, kun poika naama hiekassakin vain jatkaa kikattamista. Purskahdan nauruun itsekin.
He saapuvat ämpärin luokse ja voi sitä melua! Pojat ovat täysin niveljalkaisen rapusen lumoissa ja heidän vaihtelunsa täydellisen ihastelun ja inhoamisen on jatkuvaa. Joudun vastaamaan mitä oudoimpiin kysymyksiin, sillä suoraan sanottuna minulla ei ole hajuakaan mitä ravut syövät! Pikkukaloja ehkä? Meidän kotonamme kun ei ollut järviä lähistöllä, niin en serkkujeni tapaan ollut tottunut vesistöihin kasvaessani. Silti minä, maakravuista maakravuin olen kaksikymmentä vuotta myöhemmin Mustanmeren rannalla pyydystämässä rapua ämpäriin, sillä poikani elää pahaa innostusta kaikkeen mereen liittyvään? En uskoisi, ellen omin silmin näkisi.
Katson horisonttiin ja ihastelen kuinka valo heijastuu merenpinnasta niin kauniisti. Koko meri näyttää ihastuksissaan punastuneelta tälläisen voimakkaan auringonlaskun edessä. Suljen silmäni ja hengitän syvään meri-ilmaa ja annan tuulen kohista korvissani. Henkeni salpautuu. Ei hienon näyn edessä, vaan tämän tilanteen edessä. Pidän siitä ja kadun, että en voi jäädä tänne pidemmäksi aikaa. Olen muutenkin miettinyt, että töitä tulisi ehkä vähentää, sillä tälläisille lomille ei vain ole tarpeeksi aikaa. Tosin nytkin vain Leenan ja minun yhteisillä säästöillä pääsimme tänne ja ilman töitähän ei sitä rahaa ole. Mutta rahat vai perhe? Sitä tulee itse kunkin miettiä.
Vastattuani pojille vähän hölynpölyä heidän kysymyksiinsä, lähden kävelemään rantaviivaa pitkin. Vaikka häpeäkseni en nyt ravuista tiedäkään, niin se lohduttaa minua, että voin esiintyä lapseni silmien edessä luotettavana isänä, jolta voi aina kysyä asioita. Käärin lahkeeni ylös ja irvistän kun aallokko lyö nilkoissa oleviin pieniin haavoihin ja kulumiin. Ne kengät, joita käytämme patoja tilkitessämme ovat selkeästi jalkojeni luontaisia vihollisia. En ole eläessäni törmännyt huonommin suunnitelluihin kenkiin, ainakin jos mietitään käyttömukavuutta. Pieni suolainen kirvely ei kuitenkaan haittaa.
Auringonlaskun väreihin itsensä käärinyt maailma vaihtuu pimeäksi, sillä joku peittää silmäni käsillään ja halaa minua takaapäin. Hymyilen, kun hän kysyy arvaa kuka ja suukottaa minua kaulalle. Minuahan ei kuitenkaan yllätetä noin vain! Otan lujasti, mutta lempeästi kiinni hänen hennoista ranteistaan ja kaappaan tämän syleilyyni. Alan hohottamaan, kun toisen silmissä kipinöi vain ja ainostaan leikkisä ilkikurisuus. Suutelen Leenaa suulle ja kummatkin naurahdamme, kun kuulemme poikien yökkäilevän kauempana. Pikkuiset veijarit.
Lähdemme kävelemään rantaviivaa pitkin jättäen pojat hetkeksi kahdestaan. Hätää ei kuitenkaan ole, sillä Mikael vahtii heitä istuessaan tuolla pirun aurinkotuolillaan ja pojat eivät tule hievahtamaankaan tuosta niin kauan kuin heillä on edessään jotain limaista, niveljalkaista ja saksikasta. Keskustelemme hieman illan suunnitelmista, kuten mikä tahansa vanha pariskunta konsanaan, mutta pääosin olemme vain hiljaa ja nautimme toistemme seurasta, sekä auringonlaskusta. Rannalla on muitakin ihmisiä, mutta pääosin suurin osa sen vakituisista asukkaista, auringonpalvojista, on jo hipunut nauttimaan kaupungin yöelämästä. Minä en itse sellaista elämää enää kaipaa ja olen hämmästynyt myöntäessäni sen. Monet sanovat, että miehillä on aina vaikeaa jättää nuoruuden villi elämä taakseen, mutta ehkä minä olen, ihme ja kumma, aikuistunut jo hieman. Eihän sitä enää jaksa edes valvoa myöhään iltaisin ja pystyn osittaiseksi kauhistukseni seuraamaan Leenan kanssa Bumtsibumia tylsistymättä kovin.
Asetumme vedenrajalle istumaan ja emme välitä vaikka kastummekin. Vilpoisa tuuli kylmää luita ja ytimiä, mutta haemme toisistamme lämpöä ja turvaa. Löydämmekin sitä.
Pysäytä ajat ja tee tästä hetkestä kotini.
_______________________________________
"Kilpajuosten ajan kanssa"
komennan teitä, hiljentäkää ne
televisiosta kuultavat kiroukset
koulun psykologin lausuma enne
isän huolestuneet kehotukset
kun minä pyysin apua
en tehnyt sitä kuten muut, viilloin
tein sen ajattelematta
mutta en oikeasti tarkoittanut pahaa
KIROAN SINUT, TEIDÄT KAIKKi
oi, hoivaamme ja kasvatamme
kutsumme jokaisen päivän, jokaisen iskun
suuria ja säihkyviä unelmiamme
elokuvista, syövereistä ystävän tarinan
ja elämme vain juosten
kunnes väjäämättä
kaadumme
HETKI, HIIRENHILJAA
maatessani naamallani lattialla
odotan täristen sen iskua
kuten jokainen omalla ajallaan
ja kun se iskee, huokaisen helpotuksesta
tästä eteenpäin voi vain jatkaa
mutta on myös lupa nukkua
vaipua mariaanien hautaan
PYÖRITTÄEN SAMAA VIRTTÄ
tukkikaa suuni, lupaan olla hiljaa
selkä painuu kiveä vasten
ei ole enää tietä jota pitkin paeta
pahinta hukkumisessa on
tieto omista valinnoista
jokaisesta risteyksestä
jokaisesta haavasta
jokaisesta päätöksestä
jotka itse toivat sinut tähän
kirottuun
hetkeen
yksin
sinä
itse
valitsit
_______________________________________
"Johannes"
Peli on selvä: betonimurskaisessa maassa lepää viimeisen kesän viimeinen siemen, oikea aarrearkku sateenkaaren toisessa päässä, ja sitä tavoittelee kaksi kilpailijaa. Siementä ja samalla toisiaan kiertelee kaksi luista ja niljakasta rottaa. Tunnelma on jännittynyt ja hiljaisuuden rikkoo vain otusten satunnainen säksätys ja hidas kahina, joka syntyy kun rottien kylkiluista törröttävät surkastuneet ylimääräiset raajat laahaavat pitkin betonilattiaa.
Poika oli siemenen löytänyt ja edusti tässä pelissä oudosti tarkkailijaa ja Jumalaa. Se tuntui aina yhtä ironiselta, sillä hän hallitsi rottien maailmaa tällä hetkellä täysin, mutta ei tiennyt omasta kohtalostaan hölkäsen pöläystä.
Kilpailu oli nopeasti ohitse, sillä toinen rotista oli iso ja paisunut. Sen turpeaan vatsaan oli varmasti sulanut jopa useita sen omia lajitovereita, mutta kaikki oli sallittua tässä hullussa maailmassa ja siihen rohkaistaan jatkuvasti. Musertaen heikomman rotan alleen, isompi rotta katkaisi pienemmän lajitoverinsa pyristelyt kertaheitolla ja katkaisi tämän niskan etuhampaillaan. Kuukauden eloonjäämistaistelunkin jälkeen vilunväreet kulkivat pojan laihassa selässä tämän katsellessa isomman rotan mässäilyä kilpakumppaninsa keholla. Hän ei halunnut kuulua tälläisen irvokkaan kilpailun maailmaan.
Vahvimmat selviävät, kuten on sanottu, mutta jaksoiko poika enää jatkaa? Taivaan harmaus syveni ja hän lähti vaeltamaan kohti määränpäätänsä.
---
??.??. 2007
En koskaan tule muistamaan näinkö unia (elämä), vai jatkuuko tämä aamu vain siitä mihin eilinen päivä jäi. Sängylle asettumisen ja sängyltä nousemisen välillä ei ole voinut kulua kuin vain ohikiitävän lyhyt hetki, viitisen tuntia kellon mukaan (tik-tak tik-tak tik-tak). Avaan silmäni ja irvistän sädekaihtinten takaa tulvivalle oranssille valolle. Ilman kelloa en osaisi sanoa onko ilta, tahi aamu, mutta en usko, että sillä on mitään väliäkään. Päivän ohjelmani on jo sovittu ja kalenterini kirjoitettu täyteen (sininen).
Nousen istumaan sängynreunalle ja haron sormiani paskaisissa hiuksissani: suihku tekisi tosiaan poikaa, mutta en jaksa raahautua suihkuun ja seisoskella tyhjänpanttina kymmentä minuuttia (tik tak tik tak). Jonain päivänä ajelisin pääni kaljuksi ja katsoisin miten muut reagoivat. (hah) Yksi syy huolehtia itsestään vähemmän kun tummat kiekurat eivät roikkuisi tällä tavoin silmillä. Eivätkä pelkästään kiekurat, vaan nyt silmillä leijailee myös värikkäitä pilviä ja korvani havaitsevat vain pääntäyttävää ininää. Ilmeisesti nousin liian nopeasti. Vittu tätä kehoa (jonain päivänä teen sen).
Matrix-elokuvasarjassa keinomaailman yleinen värisävy oli vihreä ja oikean maailman sininen, mutta olen itse kokenut tämän aina siitä lähtien hyvin oudoksi, kun elokuvan näin kolme vuotta sitten. Päinvastoin pikemminkin. Keskittymiskykyni herpaantuu hetkeksi tuntiessani jonkin sykkivän ja elävän pöydällä. Siellä se tuijottaa minua väsymättömästi elektronisilla silmillään, sillä en anna sen sulkeutua koskaan. Aina päällä ja aina toiminnassa latauksiini ei koskaan tule stoppia, vaikka aikaa tarvitsisinkin kaiken warettamani materiaalin käyttämiseen. Noh, tulen hyödyntämään kaikkea tulevaisuudessa, sillä tärkeintähän on, että omistan kaiken (sain sen kaiken helposti).
Nousen ylös sängyltä ja avaan sänkyni vieressä lepäävän kylmäkaapin. Monet sanoisivat, että kylmyys ei tuoksu miltään, mutta itse olen aina pitänyt siitä miltä kylmä ilma tuoksuu. Jotenkin virkistävää, kun on tottunut tämän huoneen tunkkaisuuteen (tunnen vain äärimmäisyydet). Kylmä tölkki myös tuntuu mukavalta kädessä ja siitä hohkaava kylmyys pistelee miellyttävästi. Mutta parhainta on, kun pää selkenee ja elimistö tasaantuu jääkylmän juoman purskuessa läpi kurkkua elimistöön (oikein/väärin?). Pyydän, meidän pitäisi laulaa oodi kofeiinille! Otan toisen tölkin mukaani tietokoneen luokse ja avaan näyttöni. Taustakuvana on tulivuorenpurkaus, mutta jotenkin kaikessa punaisuudessaan niin sininen.
---
Poika piti taivaan liikkeiden seuraamisesta. Hänen kävellessään läpi loputtomien elottomien rauniokaupunkien, joissa aika tuntui pysähtyneen, vain taivas osoittaa, että kaikki ei ollut loppunut ihmisten myötä. Pilvet tanssivat sinisellä taivaalla edelleen ja sade piiskasi ja lempi maata entiseen tapaansa. Tähdet tuikkivat ja pyörivät taivaalla lumoten pojan ilta toisensa jälkeen. Oli taas tähtivalon aika, kun kaupunkien loputtomat siniset keinovalot olivat sammuneet.
---
Päivä pyörii omaa tahtiaan eteenpäin samalla tavalla kuin edellisetkin ja siitä tulee vain yksi osa tätä jatkuvaa ja loputonta syksyä. Istun paikoillani ja matkustan ruuduntakaisissa maailmoissa. Nousen silloin tällöin oikomaan jalkojani, sillä niitä on alkanut särkemään yhä useammin ja ne puutuvat niin kovin helposti (vittu tätä kehoa). Avasin myös ikkunan hetkeksi, mutta suljin sen kun huomasin kokevani ulkoa kantautuvien koululaisten huudot häiritseviksi. Itse en kouluun mennyt, sillä ei vain huvittanut (typeryksiä kaikki tyynni). Mitä järkeä tuhlata aikaansa johonkin, josta ei ole sinulle lähes mitään hyötyä? Yleissivistys ehkä, mutta opin netissä historiasta kymmenen kertaa nopeammin sen mitä oppisin historiantunnilla, missä opettajat tekevät työtään ilman minkäänlaista intohimoa yrittäen paimentaa epätoivoisesti heidän resursseilleen aivan liian isoa oppilasmäärää.
Ja tulevaisuus? Me elämme nykyhetkessä. (hyvässä ja pahassa)
---
Poika katsoi monitoria ja pyyhki sen hiekkaista ruutua repaleisella hihallaan. Viimeinen viesti vuosien takaa. Missä hän oli ollut ja mitä oli tapahtunut? Muutos tuntui kuin vastasyntyneen ensimmäiseltä hengenvedolta - yllättävältä ja pelottavalta. Sellaiselta, joka pyyhkii muistot entisestä mukanaan.
Hän istahti alas ja katseli väliinpitämättömänä viestejä, joissa esiintyi vielä vihreyttä ja eloa. Ihmisiä ja inhimillisyyttä. Poika kumartui hetken mielijohteesta eteenpäin ja kosketteli sormillaan monitorin pölyistä näyttöä. Toisen ihmisen kasvot, mutta niin kylmät ja niin kaukana.
Oliko muutos tosiaan ollut yhtäkkinen?
---
Usein lääkitykseni on arvokas apu, jonka avulla pysyn aisoissa, mutta nyt, tälläisinä hetkinä, kiitän isää ja lääkäreitä siitä, että he pakottivat minut tälle kuurille. Riennän sisään huoneeseeni ja päänsärkyni (ahdistus) tuntuu vain pahenevan ummehtuneesta ilmasta. Kumarrun yöpöytäni luokse ja avaan ylimmän lokeron. Siellä ne ovat, parhaimmat ystäväni ja pahimmat viholliseni, sinivalkoiset pillerit. Pienen rasahduksen saattelemana pitelen käsissäni kahta pientä avuntuojaa ja saattelen ne sisuksiini kolajuoman avulla (olen normaali, olen normaali, olen normaali...).
Istun paikoillani sängynreunalla ja odottelen. Se tapahtuu vähitellen värien kirkastuessa (herään) ja tuntiessani palan kurkussani kun katselen jo nyt taivaalle kiivennyttä kuuta. Näiden avulla minut pidetään aisoissa ja minusta tehdään normaali. Kun lihakset kramppaavat öisin ja huudan äänettä äitiä, en voi silti olla kiittämättä heitä siitä, että he antoivat minulle mahdollisuuden silti jaksaa eteenpäin. Vaikka se onkin välillä hukassa, niin meillä kaikilla on tahto elää.
Tuuli ujeltaa edelleen ikkunoiden takana, sillä ilta hiipi taivaalle tummassa smokissaan minun huomaamattani. Äskeinen ateria isän kanssa oli katastrofi, mutta ehkä jonain toisena päivänä onnistumme puhumaan kuten meidän kuuluisikin. Jaksan yllätyksekseni vielä välittää siitä asiasta (olenhan normaali?).
---
Poika hieroi verta otsaltaan pois väliinpitämättömästi. Kirkkaanpunaiset rubiinipisarat näyttivät niin kovin oudoilta maailman harmaudessa ja hänen pölyisillä sormillaan. Niin pahasti poika ei kuitenkaan ollut haavoittanut päätään, että ei olisi tajunnut etsiä suojaa betoniraunioiden keskeltä. Piilouduttuaan kului hetki ennen kuin häntä pommittanut kivisade lakkasi ja hänen vainoajansa suvaitsi astua esiin. Harmaat kasvot, tyhjät silmät ja resuinen olemus olivat aivan kuin peilikuva hänestä itsestään. Hän ei ollut ainoa.
Vainoajan nälkiintyneistä kasvoista näki selvästi, että tämä oli elänyt puutostilassa niin kuin poikakin. Kovemmassakin oikeastaan ja lapsen käsissä risteilevät märkivät haavat kertoivat tämän kovasta osasta tässä vieläkin kovemmassa maailmassa. Poika tunsi jo vieraaksi käyneen pelon kouraisevan sydäntään hänen noustessaan pystyyn ja kutsuessaan toista. Kieli oli kömpelö suussa ja puhe tuli takellellen ja tuntuen vieraalta. Lapsen kasvot nousivat ylös ja niiden äsken niin valpas ilme osoitti nyt vain täydellistä järkytystä. Silmät heijastivat pelkoa, yksinäisyyttä ja niiden sisällä kaikuivat kuuroille korville huudetut avunhuudot, joihin ei koskaan oltu vastattu. Verestävissä silmissä oli kyyneliä, mutta vainoaja ei osoittanut mitään ystävällisiä merkkejä poikaa kohtaan.
Miksei toinen halunnut pitää poikaa sylissään?
---
??.??. 2007
Herään sängyltäni, sängyltä, johon en muista nukahtaneeni. Sen on pakko olla isä, joka minut kantaa koneeltani sänkyyn, kun sinne sammun yö toisensa perään (tahtomattani/tahtoen?). Sädekaihdinten takaa tulviva valo on oranssia, enkä osaa sanoa onko ilta vai aamu. Silmät siristäen pälyilen kelloa ja oudot yölliset unet haihtuvat pääkopastani. Kello on seitsemän aamulla ja tajuan, että ehdin vielä kouluun jos tahdon. Tahdonko?
Hautaan pääni tyynyyn ja jään miettimään sitä koko aamuksi. Paitsi, että en suostu miettimään sitä vaan lukitsen sen syvälle sisimpääni. Linnunlaulu ei anna minun kuitenkaan unohtaa.
---
Pojalta paennut lapsi jatkoi pakoiluaan koko illan pojan täydelliseksi hämmästykseksi ja kauhuksi.
---
Myöhemmin sinä päivänä puen puhtaat vaatteet päälleni ja astun hyiseen pakkaseen. Pihamaatamme peittävä lumi on puhtaan valkoinen, eivätkä pikkulasten tai eläinten jalat ole jättäneet siihen vielä merkkejään. Pihaamme peittää musta jää, jota ei tänäkään talvena oltu hiekoitettu. Lähden kulkemaan vierailta, mutta samaan aikaan niin tutuilta tuntuvia kävelyteitä pitkin kohti hoitolaa. Pidän erityisesti talvessa siitä miten syksyllä niin rumiksi muuttuneet puut onnistuvat niin hienosti verhoamaan itsensä ensilumen kauneuteen. Rumat arpiset oksat eivät näy valkoisen vaipan takaa ja lumeenhan me keskitymme.
Ilmastonmuutos ei ole ainakaan vielä ehtinyt pohjolaan, vaikka epäilenkin kaiken lumen sulavan pois jouluksi. Noh, yritän nauttia hetkestä.
Jatkan matkaani metroasemalle ja nousen odottamaan laiturien penkeille saatuani valittua sellaisen, joka on mahdollisimman kaukana muista ihmisistä. Metroasemat kun ovat täynnä kaikenlaisia laitapuolenkulkijoita jo näin aikaisella. Laitan musiikin soimaan MP3-soittimestani ja katselen etäältä ihmisten elämää uppoutuen samalla musiikin mukaan. Tylsimykset, siinähän seisoskelevat minun tapaani.
Metro saapuu paikalle ja astun sen sisään, sillä mielummin odottelen lämpimässä sanomalehtien kansoittamilla metropenkeillä kuin vetoisilla laitureilla. Pistän hymähtäen merkille, että muut penkit tuntuvat täyttyvän, mutta omani ja vastapäinen jäävät tyhjiksi. Kulutan aikaa katselemalla metron seinämiä peittäviä mainoksia ja huomaan suuttuvani itselleni, kun luen halvoista tanssikursseista. En varmastikaan näytä houkuttelevimmalta matkaseuralta, kun silmäilen synkin silmin jotain halvatun mainoksia.
Ja joku istahtaakin vierelleni. Pitkä ja laiha olemus (ei). Paksut vaaleanruskeat hiukset (Ei) ja tummansiniset silmät (EI!). Tartun nopeasti ilmaisjakelusanomalehteen, joita metrot ovat täynnä ja yritän näyttää intensiivisesti keskittyneeltä siihen. Tosiasiassa maailman menot ja jokapäiväiset hulluudet eivät voisi minua vähempää kiinnostaa. Silmämme kohtaavat hetkeksi ja toinen vastaa puhelimeen.
---
Poika huomaa itkevänsä yksinäisyyttään ja tervehtii kyyneleitään. Pakomatka loppuisi tähän ja he kummatkin saisivat mielenrauhan. Päiviä oli kulunut.
---
Kuulen hänen kutsuvan Mikaelia puhelimeen. Heidän kuuluisi ilmeisesti tavata Pasilassa, jotta he ehtisivät kierrellä kauppoja ennen illan lätkämatsia. He ovat ilmeisesti löytäneet jonkin paikan, jossa on jokin tarjous ja jossa he aikovat kokeilla jotain uusia kiipeilyvarusteita. Illalle on ilmeisesti paljon ohjelmaa. Vihaan heitä (kaipaan heitä) siitä hyvästä. Omassa lehdessäni kerrotaan kuinka Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain diplomaattisuhteet olivat jälleen kerran vaarassa katketa. Anteeksi, en ole kiinnostunut.
Muistan vaihtaa sivua aina kun tunnen tuijottaneeni yhtä sivua liian pitkään. Vältän nostamasta katsetta ylöspäin. Hyvin menee, vaikka tuntuukin typerältä.
Sitten hän kutsuu minua näyttäen tökerösti muka yllättyneeltä. Näen hänen silmistään heti, että hän oli tajunnut minut heti astuessaan metroon, mutta ei syystä tai toisesta suostunut ilmaisemaan sitä millään tavalla. Ehkä hän vain keräsi rohkeuttaan, kuten minäkin. Vuosi on pitkä aika.
Vastaan hänelle reippaasti ja yllätän jopa itseni. Hän tosiaan on menossa rautatientorille minun jäädessä jo seuraavalla pysäkillä pois. Hän on selvästi kiusaantunut ja ehkä toivookin, että ei olisi ottanut minuun kontaktia. Ihmiset seuraavat keskusteluamme. Puhelemme säästä ja koulusta, jossa en ole suvainnut käydä kuukausiin. Saan välähdyksenomaisesti pieniä tiedonpätkiä ihmisistä, jotka olivat minulle ennen tärkeitä (älä huijaa itseäsi), mutta eivät enää. Sitten minä nousen penkiltäni, hyvästelemme ja kättelemme kuin vanhat tutut konsanaan ja sitähän me oikeastaan olemmekin. Olen helpottunut voidessani vaipua takaisin ajatuksiini (upotessani kylmään mereen).
Hän ilmoittaa kävellessäni pois, että olisi mukava tavata taas joskus. Kuten aikoinaan.
---
Lapsi makaa maassa niin hiljaa ja viattomasti. Jokapäiväisen eloonjäämiskamppailun uurteet pyyhkiytyvät tämän kasvoilta kuin hiekkaan piirretyt merkit aallokossa. Poika tunsi tehneensä tälle vain ja ainoastaan palveluksen. Hän pudottaa kädessään olevan kiven maahan ja vajoaa polvilleen. Hän nielee kurkkuun nousseen oksennuksen. Hän teki tälle vain ja ainoastaan palveluksen, sillä hänet oli jätetty lapsen luokse ihan yksin. Hän ei tiennyt muuta tapaa, sillä hänelle ei koskaan oltu opetettu muita tapoja.
Poika ryömii turtana tämän viereen ja asettuu halaamaan lasta, joka on edelleen lämmin ja pehmeä. Kuinka hän olikaan kaivannut jotain toista. Hän puristaa kyntensä kämmeneensä, varmistaen, ettei vain näe unta. Veri tihkuu hänen rääsyjensä läpi. Kylmä, kuolleen lapsen veri, eikä poika koskaan halunnut, että lapsi lähtisi pois. Muuta vaihtoehtoa ei vain ollut.
Ollaan ihan hiljaa kahdestaan, hän kuiskaa toisen korvaan ja nieleskelee kyyneleitään. Voi kuinka lämmintä.
---
(kuume väistyy tässä paikassa...)
Hoitolaitos on entisensä. Mukaviin rivitaloihin rakennetut asunnot ovat päältäpäin katsottuna moitteettoman siistejä, sillä siivotaanhan ne sentään joka päivä. Jokaisessa huoneessa on iso ikkuna ulkomaailmaan, josta auringonvalo loistaa sisälle ja toimii kesäisin jonkinlaisena biologisena kellona. Sisällä vialliset yksilöt vaeltelevat päivän rutiineissaan eteenpäin yhteiskunnan valvovan silmän alla. Kaikki näyttää olevan ulkoisesti hyvin, mutta minä tiedän, että siistin ulkokuoren alta paljastuu ihmistunteiden vellova meri. Meri, johon meidän käsketään sekoittaa tunteemme.
Astelen aidoitetulle pihamaalle sisään ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja tervehdin Jasperia, joka edelleen leikkii hiekkalaatikkonsa luona, vaikka maa on ollut jäässä jo kuukauden. Hymyilen tälle rohkaisevasti, kun tämä yrittää parhaansa muistaakseen kuka minä olen. Hän ei voi sille mitään ja minä en välitä, olenhan sentään oppinut opetuksen inhimillisyydestä. Kaikkein tärkeimmän opetuksen.
Käyn hoitolaitoksessa tarkistuttamassa pääkoppani, selostamassa jokapäiväisestä elämästäni ja kertomalla kuinka lääkitys toimii. Teen parhaani vakuuttaakseni heille, että minulla on kaikki hyvin ja, että minulla ei ole enää vaarallisia ajatuksia. Ei huolta, hautasin (yritin) ne merenpohjaan yrittäessäni nousta pinnalle.
---
Poika makasi paikoillaan kuin kuollut viisi päivää ja viisi yötä. Silloin lopulta jokin muuttui ja hän tunsi jättäneensä viimeisetkin rippeet entisestä elämästään taaksepäin. Lapsen kasvot eivät enää olleet tunnistettavissa, mutta poika oli rakastanut tätä silti. Kylmältä betonilattialta hänet pakotti liikkeelle nälkä ja hän ajatteli kuin unissaan josko lapsikin oli käynyt läpi tämän saman vaiheen joskus ennen häntä. Hän löysi lapsen ruokakätkön ja ravitsi itseään, jotta voisi jatkaa matkaansa kohti jonnekin tuntemattomaan.
---
??.??.2007
(kuume yltyy)
Herään aamulla itsekseni ja yllätyksekseni surumielisenä. Kalenterini oli aikaisemmin jo tyhjä, mutta nyt kun vierailu on tehty, se on entistä tyhjempi. Mikä kuukausi nyt edes on ja mitä helvettiä seuraavat tulevat pitämään sisällään (sininen)? Ainiin, marraskuu, olihan vierailu sentään eilen. Nousen sängynreunalleni istumaan ja haron sormiani edelleen paskaisissa hiuksissani.
Hetken mielijohteesta lähden kuumaan suihkuun, jonka toivon hukuttavan pinnalle pyrkivän katkeransuloisen ahdistuksen. Tervehdin sitä, sillä kaiken turtumisen ja väliinpitämättömyyden jälkeen se on edelleen jonkinlainen kytkös entiseen. Samalla myöskin välttelen sitä parhaani mukaan, sillä paska fiilis nyt on vain paska. Suihkujakkarat ovat hassuja ja tekevät suihkureissuista paljon siedettävämpiä (vittu tätä kehoa).
Mitä seuraavaksi? Ah, ravitsemus! Kuivaan hiuksiani matkalla alas varoen visusti rappusten viimeisiä askelmia (äiti...) ja tarkastan jääkaapin. Hymiöllä koristeltu lappunen kertoo minulle, että tuo niljakkaalta näyttävä soosi muovikelmun peittämällä lautasella on minulle tarkoitettu. Minua kaduttaa, että en osaa arvostaa isän kokkauksia enempää, mutta toisaalta koskaan itse ruoka ei olekaan ollut se pääasia. Söisipä hän vain kanssani useammin.
Perustarpeesta toiseen ja tarkistan, että isä on töissä. Huhuilu ei tuota tulosta ja nousen yläkertaan (varo ensimmäistä askelmaa!) ja avaan tietokoneen ensimmäistä kertaa tänään, vaikka olen jo ollut hereillä puolisen tuntia. Lukitsen oveni ja riisuudun, vaikka kadunkin jo tätä kaikkea. Avaan kansiot kansioiden sisällä, joissa kielletyt kokoelmani sijaitsevat.
Lihanpalvontaa ja lihanhimoa, mutta se kaikki tuntuu edelleen niin merkityksettömältä, muoviselta ja arkipäiväiseltä. Kaipaan jotain joka rikkoo enemmän rajoja, mutta samasta syystä en koskaan halua olla kosketuksissa oikeiden naisten kanssa (tosin, syleily...). Olen nähnyt jo mihin se tulee johtamaan. Näen syitä nytkin. Se on nopeasti ohi omasta valinnastani.
Istun koneellani ja mietin mitä seuraavaksi. Mitä seuraavaksi kun ei ole päämääriä ja perustarpeesi on tyydytetty? Kellot tikittävät seinällä ja enää kymmenen tuntia jäljellä ennen kuin pääsee takaisin nukkumaan ja uniin, joita ei muista. Kofeiini pitää huolen siitä. Rummutan pöytääni ja seinät tuntuvat lähenevän koko ajan. Kävin juuri suihkussa, mutta hikoilen. Oloni käy epätodellisemmaksi hetki hetkeltä.
En voi jatkaa näin (en ilman lääkkeitäni). Ne tekevät minusta normaalin (vaiko vain auttavat siinä?). Olen niin kovin väsynyt (ja hoitolan uusi tohtori oli väärässä). Tämä on minun elämääni, (tämä on arkipäivä), tämä on jotain johon hän kai halusi minun pyrkivän.
(tämä on tavallista...)
---
Ja niin lopulta ikuisuuksien ja ohikiitävien sekuntien jälkeen poika saapui paikalle. Hän oli nähnyt loisteen taivaanrannassa jo heräämisestään lähtien, mutta vasta kymmenen tähtiloisteen valaisemaa yötä sitten hän oli tajunnut koko ajan suunnanneensa sitä kohti. Sen jälkeen hän oli kiirehtinyt, sillä hänen rakkaansa oli opettanut hänelle sen, että hän ei ollut ainut jäljellä. Hän oli tajunnut sen tulevan korkean kerrostalon katolta, joka oli kaikkeen muuhun verrattuna verrattain hyvässä kunnossa. Noustessaan sen rappusia kuumeisesti ylöspäin hän alkoi ensimmäistä kertaa saamaan välähdyksenomaisia muistoja taivaasta, joka musteni. Helvetin tulista horisontissa ja ihmisistä, jotka olivat haihtuneet ilmaan. Häntä itketti se miten kaikki oli loppujen lopuksi päättynyt ja miten hän oli jäänyt täysin yksin. Valinta oli kuitenkin ollut hänen: jäädäkö nukkumaan kylpyammeeseen josta hän oli ensimmäistä kertaa herännyt, vaiko lähteä liikkeelle maailmaan, joka ei luvannut hänelle mitään muuta kuin hitaan, harmaan kuoleman. Kuolema oli kuitenkin tuntunut ikuiselta ja pelottavalta.
Poika pysähtyy oven eteen. Se on metallinen ovi ja poika tietää, että tämän oven takana hänen matkansa on päätyttävä tavalla tai toisella. Tahto elää voittaa jälleen ja hän avaa sen räpytellen silmiään kirkkaassa valossa. Poikaa ei ihme kyllä kuitenkaan pelota hänen kävellessään rauhallisesti eteenpäin, vaikka hänen aistinsa tuntuvat sammuvan yksi kerrallaan. Paine korvissa kasvaa ja valkeudessa ei erota mitään.
Hän pysähtyy sillä hänen edessään seisoo jokin tai joku. Ihminen, mutta ei kuitenkaan. Poika katselee tämän kasvoja, joihin kuolema ei ole jättänyt jälkeään. He olivat tulleet katsomaan mihin kaikki ihmiset olivat menneet, mutta pojalla ei ollut vastauksia. Hänestä tuntui, että hän oli ainut jäljellä. Kaikki on niin valkeaa, puhdasta ja levollista.
Poika tuntee vaipuvansa uneen, mutta ottaa muukalaista kuitenkin hellästi kädestä ja pyytää kauniisti josko hän pääsisi heidän mukaansa. Hänen on päästä pois täältä.
---
Minun on päästävä pois täältä.
_______________________________________
"Kauniita unia, oman kullan kuvia"
Marco hiipi hiljaa sisään ja sulki oven perässään varoen. Hän tiesi sen turhaksi kaksikerroksisessa talossa, mutta ei siltikään halunnut ottaa mitään riskejä. Hän riisui lumiset kenkänsä ja varoi visusti jättämästä lumikokkareita lattialle sulamaan, sillä Johannes sanoi vihaavansa vesilätäkköjä aamuisin mennessään kouluun. Ja Marco ymmärsi sen, ei kukaan tykännyt kastella jalkojaan aamuisin.
Päivä oli ollut perinteiseen tapaan hyvin pitkä ja raskas, olihan toimitusjohtajana Marcolla paljon vastuuta ja hommia. Joulun jälkeen työtahdin pitäisi kuitenkin käydä kuulemma inhimillisemmäksi, sillä uusia tilauksia ei ollut tullut hetkeen. Firmalla meni taloudellisesti niin hyvin, että se ei maailmaa kaataisi ja vaikka ei olisikaan mennyt, niin Marco oli vihdoin alkanut oppia, että sillä ei oikeasti ollut mitään väliä.
Hän silmäili nopeasti päivän raportit ja pari työhakemusta avoimeen kirjanpitäjänpaikkaan läpi, mutta päätti sitten luovuttaa huomatessaan näkevänsä tekstin kahtena. Hän huomasi iloiseksi yllätyksekseen lihamakaronilaatikon menneen kaupaksi ja laittoi itselleen muistutuksen, että sitä hän voisi tehdä taas ensi viikolla. Hän oli vastoin kaikkia odotuksiaan löytänyt itselleen ruoanlaitosta harrastuksen. Ensin hän oli aloittanut kokkaamisen omista terveyssyistään, sillä lääkärin mukaan ainaiset valmisateriat eivät tulleet Marcon sydämen kanssa mitenkään erinomaisesti toimeen. Kun Johannes kuitenkin oli romahtanut henkisesti ja vienyt aseen kouluunsa, Marco oli halunnut tämän kotiutuessa laitokselta jotenkin vaikuttaa itse tämän fyysiseen hyvinvointiin. Poika oli kuitenkin lapsena syönyt niin hyvin ja terveellisesti. Silloin kun Leena oli vielä kokkaillut heidän ateriansa. Marco oli kuitenkin tarttunut haasteeseen yllättäen itsensäkin tarmollaan ja nykyisin pyrki aina tekemään lämpimän aterian Johannekselle, kun hänellä oli aikaa. Pienet asiat lämmittivät elämässä Marcon mieltä ja hän liikuttui nähdessään, että hänen poikansa oli pitänyt hänen itse valmistamastaan ateriasta.
---
Hän vietti iltaansa katsellen rauhallisesti televisiota, paistellen samalla leppoisasti kananmunia ja perunoita. Hän ei itse välittänyt munakkaista, mutta hänen kokkikirjansa seuraava ruokalaji oli täyteläinen munakas ja siispä sellaisen hän Johannekselle tekisi. Onneksi heidän keittiössään oli ovi ja Marcon kiroilut ja paistinrasvan sihinä eivät voineet häiritä Johannesta. Television kanssa taas Marco oli hyvin hukassa, sillä hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan mitkä televisiosarjat olivat katsomisen arvoisia. Jännittävää 24-sarjaa hän oli oppinut katsomaan töidensä jälkeen, mutta siihen se sitten oikeastaan jäikin. Hän katsoi televisiota nimenomaan sen takia, että niin normaalit perheet tekivät ja Marco halusi normaalin arjen hänelle ja pojalleen.
---
Munakas oli tuossa tuokiossa valmis ja Marco hoiti iltatoimensa ja valmistautui itsekin nukkumaanmenoon. Hän pesi hampaansa tapansa mukaan alakerran vessassa ja tyhjensi rakkonsakin siellä. Sitten hän hiipi hiljaa yläkertaan varoen portaikon ensimmäisiä askelmia, aina Johanneksen huoneen ovelle. Huoneen oveen teipatussa paperissa luki vahakynillä kirjoitettuna uhkaava "KUOLEMANVAARA" ja sen viereen oli piirretty kuvia merihirviöistä ja -rosvoista. Marco oli löytänyt nämä kuvat kellarista ja palauttanut ne Johanneksen huoneen oveen, kun tämä oli ollut laitoksella hoidossa. Hän hymyili ja avasi varovasti oven.
Huone oli kylmä, sillä poika oli jättänyt hölmösti ikkunan auki mennessään nukkumaan, mutta ei kuitenkaan tunkkainen kuten yleensä. Kone oli suljettuna ja vaatteet oli kerätty lattialta. Marcolla oli tapana nostaa poika nukkumaan sängylleen, silloin kun hän tämän löysi nukuksista koneensa ääreltä ja se tapahtui huolestuttavan usein. Hän hymyili lämpimästi pojalleen, joka nukkui niin sikeästi kahden peiton alla puristaen kädessään valokuvaa Leenasta. Poika nukkui kuin kuollut.
_______________________________________
Kasvot vedenrajalla
ihan hiljaa paikoillaan
omassa turvapaikassani
nostan pääni
viimeisen kerran
vedenrajan yläpuolelle
ja haukkaan ilmaa
maistan verta
on niin paljon
minkä vuoksi
meidän kaikkien tulisi
juosta eteenpäin
välittämättä kivusta
poltin kuitenkin itseni
kun valutitte
elämän kullan
sulana virtana
olen väsynyt kylmään
ja kuumaan
väsynyt hyvään
ja pahaan
kaipaan merta
on niin paljon
minkä vuoksi
minun tulee palata sinne
eilisten rapurannoille
on vain yksi reitti
ja en voi kulkea
tätä ja sitä
samaan aikaan
isä,
jää hyvästi
me yritimme parhaamme
sinä ja minä
hiljaa kahdestaan
pidäthän minua kädestä
vielä joskus?
_______________________________________
Joskus viime vuoden lopulla eksyin koulun vapaan kirjoituksen kurssille, sillä minua oli pitkään kiehtonut ajatus yrityksestä hioa varsin tylsää kirjoitusterääni. Siinä missä kuvataiteiden kohdalla voin sanoa osaavani jotain, en kirjoittamisesta oikein mitään tiedä, mutta aina on intoa parantua. Sinerrys oli sitten lopputulos parin kuukauden jälkeen ja vaikka en lopputulokseen erityisen tyytyväinen ole, olin kuitenkin erittäin tyytyväinen aikoinani siihen, että pystyin kuitenkin kampeamaan itseni kirjoittamaan kaikki tarvittavat tehtävät ja hoitamaan kurssin pois alta kunnialla. Inspiraatiota on haettu vaikka mistä - aina omasta elämästä ja ajatuksista musiikkiin.
Alunperin ideanani oli vain kokeilla kirjoittaa vähän sitä inspiraatio minulle kulloisenakin hetkenä keksisi, mutta nopeasti kurssin aloittamisen jälkeen tajusin, että olisi hienoa ottaa kaikki toisiinsa liittymättömät tehtävänannot ja yrittää yhdistää kaikki saman kokonaisuuden alle. Tästä nimenomaisesta syystä kertojapersoonat vaihtelevat ja mukana on myös runojakin. Niiden tekeminen varsinkin oli erittäin suuri haaste, sillä en koskaan aikaisemmin ollut kirjoittanut yhtään runoa. Lopputulokset ei ole mitenkään hohdokkaita, mutta olen kuitenkin ylpeä onnistuessani edes jollakin tavalla. Moniin tehtäviin olikin siis tarkat ohjeet ja joissain tapauksissa jopa valmiit otsikot, mutta tein parhaani yrittäessäni nivoa kaiken yhteen.
Alunperin minun oli tarkoitus hioa ja väännellä ja käännellä tätä vaikka kuinka ennen kuin jaksaisin postata tämän foorumeille, mutta se perinteinen laiskuus iski. Nyt on sellainen olo, että koko hommasta on tietyllä tavalla päässyt yli ja voi siis ottaa kaikki risut ja ruusut varsin huoleta vastaan. Plus kouluhommaahan tässä ollaan postaamassa ja liika hiominen ei siis vain toimisi, kun minut tuntien ryhtyisin muokkaamaan tekstiä aika varmasti paljon. Nyt laitetaan kaikki kerralla kaikkine virheineen ja huonoine kohtineen. Kärsikää.
Lopputulos on siis tässä, joten heittäkää kaikki huolet nurkkaan ja antakaa kornin angstin pyyhkiä ylitsenne.
Tuomas Piipponen
_______________________________________
"Upota sormesi hiekkaan"
Löysittekö koskaan etsimäänne?
Merestä sateenkaarikaloja
niitä joiden lentoa
meillä oli tapana katsella
junan ikkunoiden takaa
Saavuitteko koskaan perille?
Metsän havukodalle
jonne johdatit minut
puristaen hellästi kädestä
kun minua pelotti
Nousitko koskaan pinnalle?
Katselit minua noustessasi
valo välkkyi kasvoillasi
mutta en kuullut mitään
Etsien sateenkaarta
löysin sinen
täyteläisyyden
tummuuden
Täällä on niin pimeää
minulle valehdeltiin
maankuoren veri
ei valaise merenpohjaa
Saatte pitää sen
mitä eniten varjelimme
syvällä sydämissämme
kun kuljetan sormeni läpi hiekan
olen lähes varma
onnellisuudestani
Etsien sitä hiekkarantaa
löysin sinen
kolkkouden
kylmyyden
ja en saavuttanut mitään
_______________________________________
"Tyyntä ennen myrskyä"
"Aivan, niin. Totta kai! Siellä siihen aikaan. Taidanpa oikeastaan mennä sinne jo valmiiksi, etten vaan myöhästy ja todista noita sun epäilyjäsi oikeaksi", Marco naurahti. "Okei, bye-bye ja siellä sitten nähdään."
Marco laski työpuhelimen kädestään ja asetti sen hallitun rauhallisesti pöydälle hengittäen syvään, mutta ei pystynyt hillitsemään kasvoillensa pyrkivää leveää, melkeinpä lapsellista, virnettä. Hän oli pakahtumaisillaan ja koki sen hyvin epätodelliseksi, että hän oli juuri puhelimessa solminut ehkäpä uransa isoimman työsopimuksen. Kaksi patoa Peruun, vai? Peruun, joka oli vain Suomessa aikaisemmin työskennelleen täysin suomalaissyntyisen suomalaismiehen mielestä niin kaukana Jumalan selän takana, että lähestyttiin jo alaselkää. Hänen virneensä leveni: tästä se ura erkenee. Hän osasi työnsä ja hän osasi sen hyvin. Hän häiritsi vielä innostuksissaan sihteriään lyhyellä hörähdyspuhelulla, pyörähti ergonomisesti muotoillussa toimistotuolissaan täydet kaksi kierrosta ja päätti sitten lähteä matkaan. Hänen työpöytänsä takana sijaitseva upea näköalaikkuna hohti auringonlaskun oranssia ja Marco tiesi kellon lähestyvän kuutta. Vanhempainilta alkaisi pian ja hän saisi laittaa joskus vähän turhankin innokkaan kaasujalkansa, sekä upouuden Mercedes Benz SLR 300:nsa tulikokeeseen, jotta hän ehtisi koululle ajoissa.
Näköalaikkunan reunat muodostivat mitä mielikuvituksekkaimpia muotoja jään maalatessa niihin huurtunutta taidettaan. Oli kylmänkelmeä marraskuu ja kaikki tuntui olevan elämässä hyvin.
---
Marco ilmoitti kävellessään sihteerilleen lähtevänsä kotiin ja antoi tällekin luvan lopettaa tältä päivältä, kunhan tämä vain ensin olisi saanut eräät tärkeät verotukseen liittyvät asiakirjat pois päiväjärjestyksestä. Hän valitsi hissin, sillä se oli selvästi nopeampaa kuin rappusissa kulkeminen. Ja kuten kaikki sanoivat, aika oli tosiaan rahaa.
Hetken päästä hän asteli ulos huippumodernista hissistä kantaen huolettomasti salkkuaan olkaansa vasten, musta kangastakki leväten toisella käsivarrella. Autossa oli lämmitys ja takkia oli turha pistää päällensä. Hän asteli syvälle maan alle vähän varautunein askelin, sillä hän oli aina pitänyt näitä epätasaiseti valaistuja synkkiä parkkihalleja vähän luotaansatyöntävinä paikkoina. Ties kuka murhamies, raiskaaja tai ihmissaasta piileskeli betonitolpan takana kärkkyen parempiensa omaisuutta. Parkkihalli näytti kuitenkin olevan tyhjä muista ihmisistä ja kohta Marco sivelikin pitkiä laihoja sormiaan pitkin ja poikin auton jykeviä nahkapenkkejä. Hänellä oli tapana ollessaan yksin ja astuttuaan autoon viettää ihan pikkuruinen hetki vain ihaillen ihmiskäden nerokasta kädenjälkeä tämän ihmeen kanssa. Kaikki Marcon autossa tuntui olevan seksikästä, sulavaa ja nopeaa. Käsi ratilla Marco vannoi tuntevansa sen sisällä hyrisevän 95-oktaanisella polttoaineella kulkevan voiman, jota rauta-, muovi- ja alumiinikuori vain vaivoin piteli sisällään.
Marco käynnisti autonsa, asetti Foo Fightersin uusimman levyn soimaan ja lähti rosoisten kitarariffien säestämänä liikkeelle kohti poikansa koulua. Oli kelmeä marraskuu ja Helsingin kaduilla ei kulkenut paljon ihmisiä. Marco oli autonsa sisällä turvassa pakkaselta, huurteelta ja hiljaiselta lumisateelta.
---
"Me elämmme lukuisten haasteiden ja muutosten aikaa, hyvät vanhemmat. Nyt viidennellä luokalla olevat lapsemme valmistautuvat astumaan uuteen oppilaitokseen ja seuraava lukuvuosi onkin viimeinen, jonka he viettävät täällä."
Marco istui selkä suorana epämukavassa koulutuolissaan ja yritti näyttää kiinnostuneelta opettajan puheeseen. Hän vilkuili vähän ympärilleen ja huomasi parit etäisesti tutut kasvot siellä täällä, mutta muuten muut vanhemmat eivät olleet tuttuja Marcolle. Hän ei itse muistanut, että siitä oli kolme vuotta aikaa kun hän oli viimeksi käynyt vanhempainillassa.
"Tämä tuo kaikenlaisia muutoksia mukanaan ja tänä ajanjaksona vakaat olot kotona ovat erityisen tärkeät. Lapsi kokee astumisen aivan uusiin piireihin ja kouluympäristöön melkoisen hämmentävänä ja lapsen on koettava, että kotona ovat asiat vakaat ja hyvin, jotta tämä ei etääntyisi vanhemmistaan liikaa."
Marco hymyili. Hän oli itse melkoisen ylpeä siitä miten hyvät olot tämä oli ainokaiselle pojalleen järjestänyt. Onnettomuuden jälkeisessä shokissa ja viinahuuruissaan hän oli pelännyt pahasti sitä, että ei pystyisi elättämään poikaa ja itseään. Hän ei missään nimessä haluaisi, että Johanneksella olisivat asiat huonosti ja, että tämä joutuisi häpeämään kotiolojaan. Mutta nyt kun hän oli vastikään hankkinut tälle uuden television, uuden näytön tämän tietokoneeseen ja Nintendo Wiin, hän saattoi huokaista helpotuksesta. Kun kotiolotkin olivat rauhalliset, sillä isä ja poika eivät koskaan riidelleet, hän saattoi sanoa tosissaankin melko ylpeänä, että Johanneksella oli kaikki hyvin.
"- mutta nyt tosiaan päätän tähän höpinäni ja puhuisin mielelläni jokaisen vanhemman kanssa kahdestaan hetkisen. On tärkeää, että saatte jokainen henkilökohtaisesti palautetta ja tietoa lastenne opiskelusta. Jos nyt siirtyisitte luokkahuoneen ulkopuolelle ja tulette sitten kutsuttaessa sisälle. Aloitamme aakkosjärjestyksessä."
Tämän sanottuaan Johanneksen luokkaopettaja, silmälasipäinen ja kalju Paavo Frimodig, asettui vanhempien taputuksen säestämänä istumaan luokkahuoneen sivulla lepäävään valkoiseen sohvaan, jossa erottui tarkalle silmälle koululaisten likaisia sormenjälkiä ja muita roiskeita. Marco nousi seisomaan muiden mukana ja taputti muodon vuoksi, vaikka ei nyt erityisemmin ollutkaan pitänyt Frimodigin lyhyehköstä puheesta. Kävellessään hän pani merkille yllättävän suuren määrän pulpetteja luokkahuoneen pienehköön kokoon verrattuna, sekä huoneen vasemmassa vasemmassa ylänurkassa olevan melko uudenaikaisen tietokoneen. Koululaitos oli kulkenut pitkän matkan eteenpäin Marcon kouluvuosista Pohjois-Karjalaisessa kansankoulussa. Pukuun ja kravattiin pukeutunut mies hymyili.
---
"No jestas, oliskos se kukaan muu kuin Marco itse?"
Marco havahtui ajatuksistaan hereille ja kohensi ryhtiään ihmetellen kuka kaikista tutuista nyt häntä tällä tavalla moikkaa, varsinkin kun hän oli jo aikaisemmin tervehtinyt kaikkia tutumpia vanhempia ennen vanhempainillan alkamista. Hän käänsi katseensa puhujan suuntaan ja hämmästyi huonoa muistiaan.
"Mikael, mitä mies!" Marco huudahti ja nousi seisomaan paiskatakseen kättä vanhan tuttunsa kanssa. Mikael virnisti leveästi ja astui eteenpäin käsi ojolla hänelläkin. Mikael oli Marcon vähän laihahkoon olemukseen verrattuna varsinainen härkä ihmiseksi. Vähän kuluneen tuulitakinkin alta huomasi miehen jykevän olemuksen ja sänki poskilla vaikutti omalta osaltaan miehen vähän vaarallisenoloiseen ulkomuotoon. Marco ei kuitenkaan miestä pelännyt, sillä olivathan he vanhoja tuttuja lastensa kautta olleet jo vuosia. Tuulitakki oli rispaantunut; Marco tiesi miehen olevan vähän köyhempää sakkia perheinensä. Sänki nyt vain sattui Mikaelille sopimaan.
"Auts, se on aina tätä kun sun kanssa sattuu kättä paiskaamaan. Perkule, amputoikaa sormet."
"Hah, josset sie olis tuollainen heittopussi niin huomaisit vain, että näin ne miehet kuule kättelee."
Marco naurahti.
"Mitäs herra patoinsinööripatomiehelle kuuluu tätä nykyään?"
"Miiitäs tässä, ei oikeastaan sen kummempia. Ollaan ehkä menossa Peruun rakentamaan patoja, parikin oikeastaan, mut ei sitten sen kummempia..."
"Peruun? Jumalauta jätkä, tehän ootte nykyään vähän isomman luokan sakkia näemmä. Oikeastaan taisin nähdä sen teidän yrityksenne uutisissakin tossa yks päivä. Se on hassua miten korkealle viidessä vuodessa ehtii kipuamaan jos on vaan tahtoa."
"No voihan sen niinkin sanoa. Mitäs sulle, vieläkö oot jakamassa tunnollisesti ihmisille niiden aamulehdet, jotta nää voi sitten hyvin mielin lähteä töihin saatuaan ensin tietää kuinka monta ihmistä Irakissa eilen kuoli?"
"Siellähän mie ja toivottavasti oon tulevaisuudessakin. Saisit sinkin uskoa sen, että siinä on ihan omat puolensa kun ehtii kahdeksi kotiin. Ehtii naista ja lapsiakin nähdä hieman."
"Heh heh, no varmasti..." Marco hymähti, vaikka ei oikein aina Mikaelia ymmärtänyt juurikin tälläisten asioiden kanssa. Töissähän sitä niihin aikoihin kuuluisi olla ja ei tuolla tavalla perheestä huolta pidetty.
"Lapsista puheenollen, en oo nähnyt Johannesta meillä oikein pitkiin aikoihin."
"Jaa? Hassua, justhan se siellä niin tiuhaan kävi."
"Nojoo, vuosi kyllä kuluu yllättävän nopsaan jos sitä meinasit. Ja nää nappulat kasvaa ihan silmissä. Oon vaan miettinyt, että onkohan Timpan ja sen välillä tapahtunut jotain. Ne kuitenkin oli vielä hetki sitten ihan parhaita kavereita ja harva se päivä pyörivät tuolla meidän huushollin nurkissa."
"Jaa'a, vaikea sanoa. Ei Johannes ole ainakaan mitään sellaisesta maininnut. Niin tietokoneen lumoissa se poika."
"Toivottavasti se ei pakene mitään sinne."
"Tuskin."
"Väinölä", opettaja Frimodig kuulutti keskeyttäen Marcon ja Mikaelin keskustelun. Frimodig katsoi Marcoa hetken väsyneenä ja asteli sitten takaisin luokkahuoneeseen jättäen oven auki perässään. Marco yskäisi.
"Noh, tämä on kai tässä. Teidän vuoronnehan tuli jo kai aikaisemmin?"
"Jooh, tuota poikaahan mie tässä venailen. Jonkun koulukaverinsa kanssa kävi tuolla ruokalan puolella."
"Nähdään taas ja hyvää jatkoa." Marco sanoi hymyillen aidosti, sillä hän tosiaankin kaipasi niitä kaukaisia kesäpäiviä jolloin hän, Leena ja Johannes olivat kaikki yhtenä perheenä käyneet Mikaelilla. Päiviä, jotka olivat nyt kaukana takanapäin.
"Juu, kaikkea hyvää. Jaksamista ja onnea urakkas puolestas. Peru on kaukana."
---
Marco ei koskaan ollut pitänyt Johanneksen kotiopettajasta erityisemmin. Jokin miehen eleettömyydessä ja viilipyttymäisessä tyyneydessä häiritsi halutessaan hyvin seurallista Marcoa. Miehen ulkomuoto jätti myös toivomisen varaa: ruudukas flanellipaita olisi sopinut paremmin jollekin viime vuosikymmenen keskenkasvuiselle grunge-fanille ja kalju ei koskaan näytä hyvältä, paitsi ehkä edesmenneen Kekkosen päässä. Marco huomasi opettajan katselevan häntä ja vastasi tämän katseeseen.
"Päivää."
"Päivää."
"Hyvä, että saavuitte pitkästä aikaa, sillä koulun tapojen mukaisesti pyrimme ainakin kerran ottamaan yhteyttä jompaan kumpaan vanhempaan ennen lapsen siirtymistä yläasteelle."
"Totta kai, onhan se tärkeää, että me tiedetään missä mennään."
"Täsmälleen ja varsinkin kun Jonskun vanhemmista vain sinä voit saapua paikalle enää. Siitä haluaisinkin puhua oikeastaan tänään kanssasi. Oletteko te kotona huomanneet Johanneksessa... jotain sulkeutumisen merkkejä? Tarkoitan siis onnettomuuden jälkeen ilmenneitä." Frimodig sanoi näyttäen hieman kiusaantuneelta, vaikka huoli miehen silmissä olikin Marcon hämmästykseksi aitoa.
"Mitä te tarkoitatte?" Marco ihmetteli.
"Ah, no toivottavasti asiat ovat kotona sitten hyvin, mutta olen viimeisen vuoden aikana pannut merkille sen, että Johannes hymyilee nykyään niin kovin harvoin. Kyllä hän edelleen viettää aikaa kavereiden kanssa ja Saarisen Timpan kanssa on aika erottamaton parivaljakko koulussa, mutta hän on hiljaisempi kuin ennen ja vähän enemmän taka-alalla."
"Entä koulumenestys?"
"No sen suhteen huoleen ei ole vielä syytä. Vaikka sekin on vähän kääntynyt laskuun, niin Jonskun tapainen fiksu kaveri kyllä edelleen näyttää muille oppilaille mallia matematiikanosaamisellaan. Mutta muuten, onko Johanneksella jotain isoja ongelmia kotopuolella? En nyt tietystikään meinaa mitään väkivaltaa herranen aika sentään, mutta onko Johanneksella ollut ongelmia kavereidenssa kanssa esimerkiksi? On kuitenkin tärkeää, että kaikenlaisiin ongelmiin tartutaan nopeasti kiinni."
"Ei."
---
Lumisade oli yltynyt ja lunta tuli nyt taivaan täydeltä. Marcon Mercedesin tuulilasinpyyhkijät pyyhkivät nuoskaa ikkunalta tasaisin vedoin. Lumi ei kuitenkaan muuten vaikuttanut miehen ajoon: lämmitys oli täysillä auton sisällä ja auton seksikkäät nahkapäällysteiset penkit, sekä uusinta teknologiaa esittävät innovaatiot eivät muistuttaneet auton ulkopuolisesta hyisen marraskuun Helsingistä mitenkään.
Helsingin kadut olivat tavalliseen tapaansa melko autiot. Jopa koko ikänsä Suomessa viettänyttä Marcoa nauratti, kun ihmiset puhuivat Helsingistä suurkaupunkina. Suomen mittapuulla kyllä, mutta verrattuna Limaan, Perun pääkaupunkiin, johon Marco ja muut toimitusjohtajat olivat tutustuneet hiljattain töissä Internetin ja erilaisten oppaiden avulla, Helsinki oli kuin kukkula vuoren vierellä. Nytkin vastasataneeseen lumeen eivät jättäneet jalanjälkensä muut kuin satunnaiset koiriansa ulkoiluttavat ihmiset, jotka pakenivat takaisin sisälle takkatulen ja perheidensä ääreen heti ensimmäisen tilaisuuden tultua. Paitsi, että Helsingissä ei oikein ollut takkoja.
Marco puristi synkkänä rattia rystyset valkoisina. Mitä se opettajakin muka tietää asioista? He yrittivät kummatkin, Johannes ja hän. Leena ei enää ollut täällä ja voi kun Marco olisi voinut unohtaa sen. Hän puhuisi poikansa kanssa ehdottomasti päästessään kotiin. Hän tarkastaisi vian, arvioisi vauriot ja korjaisi sen. Hiljaisuus pirstaloitui kun Marco huomasi kännykkänsä soivan. Tuntematon numero. Marco rypisti otsaansa ja yhdisti puhelun.
"Murrun", kuiskasi mekaaninen ja vääristynyt ääni miehen korvilla olevista kuulokkeista. Seuraavien sekuntien aikana kuolema antoi melkein viimeisen suudelmansa Marcolle tämän heilauttessaan autonsa rattia pelästyksissään vähän sivuun. Ison rekka-auton hohtavat etuvalot paistoivat suoraan edessä. Olivatko nämä valot tunnelin päässä?
Eivät.
---
Marcon uutuuttaan kiiltävä Mercedes ajoi heidän omakotitalonsa pihaan ja edelleen pelosta hengästynyt mies juoksi kotiin jättäen jälkensä pihamaan peittävälle lumivaipalle. Se oli vitivalkoinen ja koululaisten levottomat jalat eivät olleet jättäneet siihen merkkiään. Avattuaan oven mies jätti sen auki ja säntäsi sisälle riisumatta edes kenkiään. Alakerran televisio pauhasi yksikseen ja keittiössä oli valot päällä. Marco pysähtyi hetkeksi tasaamaan hengitystään. Hänen henkeään ahdisti ja hän tiesi olevansa kunnossa, mutta sattui tarvitsemaan hetken korjatakseen itsensä. Hän salpasi eilisen muistot syvälle sisällensä ennen kuin ne saavuttaisivat pinnan.
Hetken päästä Marco olikin jo vähän enemmän oma itsensä. Se opettaja oli saanut hänet huolestumaan, siinä kaikki. Puhelu oli väärään numeroon soitettu ja oliko hän saanut edes kunnolla selvää puheesta? Ei. Hän riisui kengät jaloistaan, asetti takkinsa naulakkoon, pesi kätensä saippualla ja kävi sammuttamassa TV:n olohuoneesta. Kaikki hyvin, kaikki kuten kuuluukin. Hän ihaili hetken teräksistä keittiötä ja uutuuttaan kiilteleviä marmoripöytiä. Niin kaunista ja niin puhdasta. Hän sai olla ylpeä itsestään, ettei vaikeissakaan olosuhteissa ollut epäonnistunut. Hänen kävellessään portaita yläkertaan lievä epäilys valtasi hänet taas. Häntä pelotti koputtaa Johanneksen huoneen oveen ja hän pani ensimmäistä kertaa merkille, että ennen siinä roikkuneet julisteet joissa oli lukenut sellaisia lapsen hapuilevalla käsialalla kirjoitettuja varoituksia kuin: "Älä astu sisään! Kuolemanvaara!" olivat kadonneet.
"Johannes?" Marco kysyi kurkistaen sisään pimeään huoneeseen. Huoltaan hän ei ulospäin näyttänyt.
Johanneksen huone oli tunkkainen kuten nykyään aina, mutta Marco ei siitä vitsinyt pojalleen huomauttaa. Poika oli nuori ja Marco muisti, että hänkin oli vihannut huoneensa siivoamista nuorena. Hänellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia, toisin kuin Johanneksella ja hän oli onnellinen siitä seikasta. 2000-luvulle syntyminen oli erityisoikeus ja vain parasta hänen pojalleen.
Tietokoneesta heijastuvan sinerryksen keskeltä erottui pojan siluetti. Hänen omaa toimistotuoliansa muistuttava tuoli narskahteli pimeässä huoneessa ja pojan kuuntelema musiikki kuiskaili hiljaa eristettyjen kuulokkeidenkin läpi. Pimeässä ei nähnyt, mutta pojan sormet liikkuivat ihailtavan vikkelästi ainakin jatkuvasta nakutuksesta päätellen. Marcon olisi pitänyt tuntea olonsa huojentuneeksi nähdessään poikansa ehjänä, mutta sinertävässä valossa huoli ei väistynyt tämän sydämestä kokonaan. Hän koputti poikaansa olalle, josta tämä säikähti ihan silminnähden.
"Hei, voisit koputtaa ensin."
"No niin mä teinkin, mutta, et sä kuullut."
"Voi olla..."
"Jonsku, onko kaikki hyvin?"
"Joo... kuis?" Johannes sanoi hymyillen, ikään kuin vähätellen isän hupsua huolta. Marco hymyili takaisin, sillä hän halusi uskoa tuohon hymyyn poikansa kasvoilla.
"Heh, ei mitään. Kunhan tarkistin. Mun pitää lähteä vielä hoitamaan yhtä työjuttua tänään, mutta sä varmaan pärjäät täällä yksistäänkin? Tilaat vaikka pizzan niin saat lämmintä ruokaa."
"Näin myöhään? Noh, kaipa mä pärjään. Älä juo."
"En, en. Oon muuten lähdössä Peruun tässä pian", Marco sanoi häivähdys ylpeyttä äänessään.
"Mmh. Okei."
---
Marco vain seisoi pöllämystyneenä paikallaan. Ne neljä tuopillista olutta, jotka hän oli kumonnut kurkustaan alas aiemmin illalla, alkoivat hitaasti, mutta varmasti höllentämään tiukkaa nousuhumalaista otettaan Marcosta. Hetki sitten niin miellyttävältä tuntunut audiovisuaalinen tykitys alkoi häiritsemään miestä toden teolla. Niin kovin vaikea hahmottaa mitään, kun nuo halvatun strobovalot katossa jatkuivat välkkymistään sateenkaaren väreissä. Vellovasta ihmismerestä oli vaikea erottaa selviä hahmoja, mutta nyt Marco tajusi hämärästi hänen edessään tanssivan edelleen tuon naisen, jonka hän oli pannut merkille useita kertoja illan aikana. Pitkät katseet ja ilkikurinen hymy, ei siitä mies voi erehtyä. Tanssilattialla kuumuus oli melkoinen ja Marco laittoi rypistäen kulmiaan merkille naisen meikkikerroksen paksuuden ja sen, että se valui kaiken aikaa hieman. Marco hymyili epävarmasti siristäen silmiään, kohautti olkiaan ja pakeni tanssilattialta ihmismeren läpi takaisin heidän seurueensa pöydälle. Nainen varmaan harmistuisi, mutta Marcoa se ei tässä vaiheessa kiinnostanut suoraan sanoen yhtään. Hän ei varmasti ollut sillä tuulella.
Kävellessään pöytien luo vieviä lyhyitä portaita ylöspäin Marco tunsi povitaskustaan värinää. Hänen kännykkänsä soi ja hänen tarkastaessaan kuka oli soittaja, hän erotti etäisesti Jonskun nimen. Hän ei yhdistänyt puhelua ja päätti lähtiessään soittaa pojalleen takaisin. Kaikessa vittuuntuneisuudessaankin Marcoa jaksoi huvittaa hänen hetkittäinen pelkonsa, että soitto olisi taas tullut karmivasta tuntemattomasta numerosta.
Pöydän ääressä häntä tervehti herra Montaña, heidän bisneskumppaninsa Perusta, sekä hänelle tutummat työnjohtajat Sarkonen ja Juhansson. Jälkimmäinen puheli nousuhumalaisille ominaisella tavalla hyvin riehakkaasti, mutta silti selvästi ja tämän katse oli yllättävän kirkas. Sarkonen taas näytti kertovan taas kerran yksityiskohtia tämän äskettäin voimaan astuneesta avioerosta. Marco oli aluksi tuntenut sääliä miestä kohtaan, mutta kun saa kuulla saman tarinan niin lounaalla kuin kotiin lähtiessä, siihen kyllästyy hieman. Herra Montaña taas puheli kännykkäänsä, joka kaikessa tässä melussa tuntui Marcosta vähintäänkin epätoivoiselta yritykseltä.
"Ei käynyt flaksi tanssilattialla, vai kuinka?" Tiina Juhansson sanoi pyöritellen vaaleanpunaista drinkkilasia käsissään.
"Ööh, joo, niin... Ei tainnut ei."
"Tulisit istumaan nyt hetkeksi takas tänne. Et näytä ottaneenkaan oikein mitään."
"Eikun siis... no vanhaa historiaa... tiedäthän?"
Marcoa häiritsi, kun sai kaikesta yrityksestäänkin selvään kommunikointiin huolimatta vain kikatusta aikaan toisessa. Ehkä olisi parasta suunnata kotiin. Kaupatkin oltiin lyöty lukkoon ja Marcoa harmitti, että hän ei osannut tuntea asiasta samanlaista innostusta kuin hän oli vielä kuusi tuntia sitten tuntenut. Kotiin ja nukkumaan.
"En oikein tiedä. Mutta jos sä haluat selittää, niin sekin käy. Istupa alas."
"Eikun siis mulla on aika hyvä viinapää. Vanhaa historiaa, tiedäthän? Mut mun pitäis oikeasti alkaa mennä."
"Ah, siis joo. Itsellänikin, mutta lähinnä siitä syystä, että on vähän joskus nuorempana mennyt suhde tähän kaikkeen vähän sekaisin. Tuli siis toisin sanoen vedettyä ihan överiksi. Totaalisen överiksi."
"Tota... mullakin. Tosin ei ees nuorempana. Oikeastaan tossa pari vuotta takaperin...", Marco sanoi surumielisesti ja tuntien hetken heimolaisuutta Tiinaa kohtaan. Hän oli tainnutkin töissä kuulla asiasta mainittavan pariinkiin kertaan. Miksei hän ollut muistanut sitä?
"Jooh, tiedäthän nuorena. Just kauppakorkeeseen pääsin ja opiskelua oli se paritoista vuotta jo takana. Muutin näet tänne Helsinkiin silloin ja uudet piirit ja ihan uudet menot teettää sellaista. Sitä halusi silloin vain ja ainoastaan elää täysillä. Ei mitään muuta."
"Juu, mulla meni tossa kolme vuotta sitten elämä vain sen verran mullinmallin, että sitä oli ikään kuin hyvin hukassa..."
Huomaamattaan Marco oli kömpinyt Tiinan viereiselle tuolille istumaan ja hetken päästä hän olikin jo tilannut omaa juotavaa. Miten ihmeessä hän ei ollut tajunnut, että joku voisi ymmärtää häntä näin?
Strobovalot jatkuivat välkkymistään ja ihmiset eivät näyttäneet mitään väsymisen merkkejä. Hiki sekoittui kallisiin hajuvesiin ja deodorantteihin, mutta kukaan villistä ihmismerestä ei pannut merkille näin vähäpätöisiä seikkoja. Strobovalot välkkyivät sinertävissä spektreissä, vangiten tanssilattian transsiset asukkaat hohteeseensa.
---
"Mitä oikein tapahtui?"
"Mitä oikein meinaat? Milloin?"
"Äh, äläs yritä hämätä siinä. Silloin kun tuota..."
"Niin?"
"No, tiedäthän..."
"Olet outo... mutta hyvällä tavalla. Eiköhän aleta lähteä liikkeelle."
"Kun aloit juomaan...?"
"Oh..."
---
Marco ajoi pihalle rauhallisesti käytetyllä ladallaan, jonka hänen isänsä oli juuri lahjoittanut hänelle kaksi päivää takaperin, hänen syntymäpäivänään. Hän oli aina pitänyt autoista ja vaikka hän tiedostikin, että tämä rotisko millä hän ajoi on hänen työtovereidensa jokapäiväinen naurunaihe, hän oli silti salaa sydämessään ylpeä siitä. Hänen ensimmäinen oma autonsa. Keittiössä paloi valot ja Leena oli varmasti tekemässä ruokaa. Hänestä se ei ollut paras mahdollinen ratkaisu, että tässä heidän uudessa asunnossaan keittiöstä oli selvä näkymä olohuoneen televisiolle, mutta toisaalta hän ei jaksanut vaimonsa kanssa riidellä asiasta, sillä hänhän sen ruoan päivästä päivään valmisti ja aina yhtä tarmokkaasti. Oli marraskuu ja juuri vastasatanut lumi heijasti katulamppujen ja kuun valoa tehden illoistakin pehmeästi valaistuja. Ilma oli kirpeää, mutta viileää ja ainut asia joka Marcoa siinä nyt häiritsi oli se, että hän ei onnistunut ilman perusteella sanomaan mitä saisi hetken päästä syödäkseen. Tässä pakkasessa ei tuoksuja erottanut.
Hän käveli pihaa pitkin ja pani merkille päivän aikana siihen ilmestyneen mustan jään, jonka edeltäjään hän oli eilen loukannut polvensa. Haavaa desinfioidessa oli suusta lipsahtanut kirosana jos toinenkin. Kyllä, piha oli ehdottomasti hiekoitettava ennen kuin Johannes ehtisi tuoda koulusta Timon mukanaan. Marcoa hymyilytti ajatus niistä kahdesta hulivilistä juoksentelemassa pihaa ja päätti ensi töikseen auttaa näitä jokavuotisessa lumilinnanrakennuksessa, kunhan vain valkoinen vaippa olisi tarpeeksi korkea. Hän kaiveli taskustaan avaimiaan ja pani merkille, että joulukranssin voisi ottaa esiin kellarista. Käännös ja naksahdus, ovi oli auki.
Hän asteli rauhallisesti sisään sulkien oven perässään ja varoi visusti tahrimasta lahkeitaan lattialla tummana lainehtivaan verilätäkköön.
Hän haukkoi raudalta maistuvaa ilmaa ja valahti polvilleen. Hänen edessään makasi epäluonnolliseen asentoon retkahtanut ruumis, jonka kullankeltaisia kutreja tahri veri. Marco tunnisti nuo kutrit vaikka unissaankin ja hän tunsi suolalta maistuvien kyynelten valuvan poskiaan pitkin.
---
"Johannes oli siellä yksin. Hän ei soittanut kenellekään, eikä ole puhunut asiasta koskaan."
"... aivan yksinkö?"
"Koko ajan. Siitä oli pakko olla jo useita tunteja ja hän oli aivan yksin siellä. Aivan yksin."
"Voi raukkaa..."
"... yksin."
"Shhh. Sinä et asialle voinut mitään."
---
Mies heräsi aamulla hotellihuoneen kattotuulettimen tasaiseen hyrinään. Sädekaihdinten takaa säteili vain hieman marraskuun kelmeää valoa ja Marco arveli epäselvästä olotilastaan päätellen kellon olevan noin seitsemän paikkeilla aamulla. Joku hengitti hänen vierellään ja haisi oksettavasti hieltä. Marco pakeni Tiinan kainalosta ja istahti sängynreunalle yrittäen pitää sisuskalunsa kurissa. Hänen päätään jomotti ja sen sijaan, että edellisyön tapahtumat olisivat palautuneet hänen mieleensä palasina, hän muisti kaiken yllättävän selvästi. Häntä ahdisti kun hän katseli lattialla lojuvia vaatteita ja yöpöydällä iljettävästi kiiltelevää käytettyä kondomia.
Hän oli vajonnut taas ja hän halveksi itseään sen tähden.
---
Marco seisoi ajatuksissaan autonsa luona. Ansaitsiko hän tälläistä? Hänen autonsa oli säästynyt huligaaneilta ja muulta ihmissaastalta villin yönkin kadulla, vaikka poliisien jättämä sakkolappu muistuttikin siitä, että Marco voisi huolehtia tälläisistä asioista paremminkin. Ansaitsiko hän tämän kaiken materian ja menestyksen? Toisin kuin monet muut heidän AA-kerhossaan, Marco oli katkaissut jo kaksi vuotta sitten ryyppykierteensä ja ottanut elämästään todella kiinni. Hän oli todistanut voivansa olla menestynyt ja todistanut sosiaaliviranomaisille, että hän pystyi tarjoamaan Johannekselle hyvän kodin yksinhuoltajaisänäkin.
Oli torstaiaamu ja kadut olivat melko ruuhkaisia ihmisistä. Hän hengitti syvään ja antoi silmiensä levätä syvällä harmaassa taivaassa. Vielä ei ollut liian myöhäistä. Koskaan ei ollut liian myöhäistä, sen hän oli oppinut kerhossa.
Mies päätti ajaa kotiin ja pitää vanhan kunnon lepopäivän. Hän oli hoitanut patosopimuksen pois alta ja vaikka hän olikin lipsahtanut, niin hän kuitenkin katui ja se oli tärkeintä, eikö? Hän soittaisi töihinsä ja ilmoittaisi itsensä sairaaksi ja katsoisi Simpsonit televisiosta poikansa kanssa jos tämä suostuisi siihen.
Kännykkä värisi taas hänen povitaskussaan ja Marco avasi kummastuneena puhelun.
"Helsingin poliisista päivää. Pääsisittekö tulemaan mahdollisimman nopeasti poliisiasemalle? Poikanne on pidätetty hänen koulunsa muiden oppilaiden asettamisesta vaaraan. Kuvioon liittyy aseita."
_______________________________________
"Liian paljon, liian aikaisin"
pyristelet tuskasta
kun vaikeroit allani
olemme lähtöisin luojasta
vaikka sitä emme aina muista
näin sen kaiken
kaksitoistavuotiaana
herkkänä vaikutteille
missä olit paimen
kun uin tummiin vesiin
joku joka osoittaa
kädestä pitäen
joku joka rakastaa
kaikesta huolimatta
näin sen kaiken
kaksitoistavuotiaana
silloin kun mies
yhtyy naiseen maaten
se kiehtoi
ja oksetti
tunsin tietäväni kaiken
kaksitoistavuotiaana
mahdollisuudet olivat
rajattomat
luulin tuntevani kaiken
kaksitoistavuotiaana
muiden lihan heikkoudet
sen pinnalla pirisevä hiki
ei ole omaani
muista se
tiesin menettäneeni kaiken
viisitoistavuotiaana
kun en enää kaivannut
kosketusta, himoa
kun en enää kaivannut
mitään
_______________________________________
"Eilisen Rapurannat"
Rapuja! Voihan nenä miten hassua se on miten pelkään näitä pirulaisia kun katselen niitä ja muita ölliäisiä televisiossa, mutta kun pääsen rentoutumaan jonkin tälläisen puuhan kanssa, niin otukset niveljalkoineen voisivat olla kuin söpöjä koiranpentuja. Tuuli hulmuttaa hiuksiani, jotka ovat jo päässeet kasvamaan ehkä vähän liiankin pitkiksi. Ainakin jos Leenan valituksia kuunnellaan, mutta niitähän ei kuunnella!
Nyt olisi parasta jättää rapu rauhaan taas hetkeksi, sillä innokkaita katselijoita on tulossa tännepäin jopa kaksin kappalein! Tervehdin poikia heiluttamalla kättäni ja viittomalla heitä tänne luokseni, mikä vaikuttaisi sivustaseuraajasta vähän hölmöltä, sillä pojat eivät virneistään päätellen odota mitään muuta enemmän maailmassa kuin "vangitun hirviön" näkemistä. Pelästyn jopa hetkeksi, kun Johannes kaatuu turvalleen hiekkaan, mutta eipä tälle näytä pahemmin käyvän mitään, kun poika naama hiekassakin vain jatkaa kikattamista. Purskahdan nauruun itsekin.
He saapuvat ämpärin luokse ja voi sitä melua! Pojat ovat täysin niveljalkaisen rapusen lumoissa ja heidän vaihtelunsa täydellisen ihastelun ja inhoamisen on jatkuvaa. Joudun vastaamaan mitä oudoimpiin kysymyksiin, sillä suoraan sanottuna minulla ei ole hajuakaan mitä ravut syövät! Pikkukaloja ehkä? Meidän kotonamme kun ei ollut järviä lähistöllä, niin en serkkujeni tapaan ollut tottunut vesistöihin kasvaessani. Silti minä, maakravuista maakravuin olen kaksikymmentä vuotta myöhemmin Mustanmeren rannalla pyydystämässä rapua ämpäriin, sillä poikani elää pahaa innostusta kaikkeen mereen liittyvään? En uskoisi, ellen omin silmin näkisi.
Katson horisonttiin ja ihastelen kuinka valo heijastuu merenpinnasta niin kauniisti. Koko meri näyttää ihastuksissaan punastuneelta tälläisen voimakkaan auringonlaskun edessä. Suljen silmäni ja hengitän syvään meri-ilmaa ja annan tuulen kohista korvissani. Henkeni salpautuu. Ei hienon näyn edessä, vaan tämän tilanteen edessä. Pidän siitä ja kadun, että en voi jäädä tänne pidemmäksi aikaa. Olen muutenkin miettinyt, että töitä tulisi ehkä vähentää, sillä tälläisille lomille ei vain ole tarpeeksi aikaa. Tosin nytkin vain Leenan ja minun yhteisillä säästöillä pääsimme tänne ja ilman töitähän ei sitä rahaa ole. Mutta rahat vai perhe? Sitä tulee itse kunkin miettiä.
Vastattuani pojille vähän hölynpölyä heidän kysymyksiinsä, lähden kävelemään rantaviivaa pitkin. Vaikka häpeäkseni en nyt ravuista tiedäkään, niin se lohduttaa minua, että voin esiintyä lapseni silmien edessä luotettavana isänä, jolta voi aina kysyä asioita. Käärin lahkeeni ylös ja irvistän kun aallokko lyö nilkoissa oleviin pieniin haavoihin ja kulumiin. Ne kengät, joita käytämme patoja tilkitessämme ovat selkeästi jalkojeni luontaisia vihollisia. En ole eläessäni törmännyt huonommin suunnitelluihin kenkiin, ainakin jos mietitään käyttömukavuutta. Pieni suolainen kirvely ei kuitenkaan haittaa.
Auringonlaskun väreihin itsensä käärinyt maailma vaihtuu pimeäksi, sillä joku peittää silmäni käsillään ja halaa minua takaapäin. Hymyilen, kun hän kysyy arvaa kuka ja suukottaa minua kaulalle. Minuahan ei kuitenkaan yllätetä noin vain! Otan lujasti, mutta lempeästi kiinni hänen hennoista ranteistaan ja kaappaan tämän syleilyyni. Alan hohottamaan, kun toisen silmissä kipinöi vain ja ainostaan leikkisä ilkikurisuus. Suutelen Leenaa suulle ja kummatkin naurahdamme, kun kuulemme poikien yökkäilevän kauempana. Pikkuiset veijarit.
Lähdemme kävelemään rantaviivaa pitkin jättäen pojat hetkeksi kahdestaan. Hätää ei kuitenkaan ole, sillä Mikael vahtii heitä istuessaan tuolla pirun aurinkotuolillaan ja pojat eivät tule hievahtamaankaan tuosta niin kauan kuin heillä on edessään jotain limaista, niveljalkaista ja saksikasta. Keskustelemme hieman illan suunnitelmista, kuten mikä tahansa vanha pariskunta konsanaan, mutta pääosin olemme vain hiljaa ja nautimme toistemme seurasta, sekä auringonlaskusta. Rannalla on muitakin ihmisiä, mutta pääosin suurin osa sen vakituisista asukkaista, auringonpalvojista, on jo hipunut nauttimaan kaupungin yöelämästä. Minä en itse sellaista elämää enää kaipaa ja olen hämmästynyt myöntäessäni sen. Monet sanovat, että miehillä on aina vaikeaa jättää nuoruuden villi elämä taakseen, mutta ehkä minä olen, ihme ja kumma, aikuistunut jo hieman. Eihän sitä enää jaksa edes valvoa myöhään iltaisin ja pystyn osittaiseksi kauhistukseni seuraamaan Leenan kanssa Bumtsibumia tylsistymättä kovin.
Asetumme vedenrajalle istumaan ja emme välitä vaikka kastummekin. Vilpoisa tuuli kylmää luita ja ytimiä, mutta haemme toisistamme lämpöä ja turvaa. Löydämmekin sitä.
Pysäytä ajat ja tee tästä hetkestä kotini.
_______________________________________
"Kilpajuosten ajan kanssa"
komennan teitä, hiljentäkää ne
televisiosta kuultavat kiroukset
koulun psykologin lausuma enne
isän huolestuneet kehotukset
kun minä pyysin apua
en tehnyt sitä kuten muut, viilloin
tein sen ajattelematta
mutta en oikeasti tarkoittanut pahaa
KIROAN SINUT, TEIDÄT KAIKKi
oi, hoivaamme ja kasvatamme
kutsumme jokaisen päivän, jokaisen iskun
suuria ja säihkyviä unelmiamme
elokuvista, syövereistä ystävän tarinan
ja elämme vain juosten
kunnes väjäämättä
kaadumme
HETKI, HIIRENHILJAA
maatessani naamallani lattialla
odotan täristen sen iskua
kuten jokainen omalla ajallaan
ja kun se iskee, huokaisen helpotuksesta
tästä eteenpäin voi vain jatkaa
mutta on myös lupa nukkua
vaipua mariaanien hautaan
PYÖRITTÄEN SAMAA VIRTTÄ
tukkikaa suuni, lupaan olla hiljaa
selkä painuu kiveä vasten
ei ole enää tietä jota pitkin paeta
pahinta hukkumisessa on
tieto omista valinnoista
jokaisesta risteyksestä
jokaisesta haavasta
jokaisesta päätöksestä
jotka itse toivat sinut tähän
kirottuun
hetkeen
yksin
sinä
itse
valitsit
_______________________________________
"Johannes"
Peli on selvä: betonimurskaisessa maassa lepää viimeisen kesän viimeinen siemen, oikea aarrearkku sateenkaaren toisessa päässä, ja sitä tavoittelee kaksi kilpailijaa. Siementä ja samalla toisiaan kiertelee kaksi luista ja niljakasta rottaa. Tunnelma on jännittynyt ja hiljaisuuden rikkoo vain otusten satunnainen säksätys ja hidas kahina, joka syntyy kun rottien kylkiluista törröttävät surkastuneet ylimääräiset raajat laahaavat pitkin betonilattiaa.
Poika oli siemenen löytänyt ja edusti tässä pelissä oudosti tarkkailijaa ja Jumalaa. Se tuntui aina yhtä ironiselta, sillä hän hallitsi rottien maailmaa tällä hetkellä täysin, mutta ei tiennyt omasta kohtalostaan hölkäsen pöläystä.
Kilpailu oli nopeasti ohitse, sillä toinen rotista oli iso ja paisunut. Sen turpeaan vatsaan oli varmasti sulanut jopa useita sen omia lajitovereita, mutta kaikki oli sallittua tässä hullussa maailmassa ja siihen rohkaistaan jatkuvasti. Musertaen heikomman rotan alleen, isompi rotta katkaisi pienemmän lajitoverinsa pyristelyt kertaheitolla ja katkaisi tämän niskan etuhampaillaan. Kuukauden eloonjäämistaistelunkin jälkeen vilunväreet kulkivat pojan laihassa selässä tämän katsellessa isomman rotan mässäilyä kilpakumppaninsa keholla. Hän ei halunnut kuulua tälläisen irvokkaan kilpailun maailmaan.
Vahvimmat selviävät, kuten on sanottu, mutta jaksoiko poika enää jatkaa? Taivaan harmaus syveni ja hän lähti vaeltamaan kohti määränpäätänsä.
---
??.??. 2007
En koskaan tule muistamaan näinkö unia (elämä), vai jatkuuko tämä aamu vain siitä mihin eilinen päivä jäi. Sängylle asettumisen ja sängyltä nousemisen välillä ei ole voinut kulua kuin vain ohikiitävän lyhyt hetki, viitisen tuntia kellon mukaan (tik-tak tik-tak tik-tak). Avaan silmäni ja irvistän sädekaihtinten takaa tulvivalle oranssille valolle. Ilman kelloa en osaisi sanoa onko ilta, tahi aamu, mutta en usko, että sillä on mitään väliäkään. Päivän ohjelmani on jo sovittu ja kalenterini kirjoitettu täyteen (sininen).
Nousen istumaan sängynreunalle ja haron sormiani paskaisissa hiuksissani: suihku tekisi tosiaan poikaa, mutta en jaksa raahautua suihkuun ja seisoskella tyhjänpanttina kymmentä minuuttia (tik tak tik tak). Jonain päivänä ajelisin pääni kaljuksi ja katsoisin miten muut reagoivat. (hah) Yksi syy huolehtia itsestään vähemmän kun tummat kiekurat eivät roikkuisi tällä tavoin silmillä. Eivätkä pelkästään kiekurat, vaan nyt silmillä leijailee myös värikkäitä pilviä ja korvani havaitsevat vain pääntäyttävää ininää. Ilmeisesti nousin liian nopeasti. Vittu tätä kehoa (jonain päivänä teen sen).
Matrix-elokuvasarjassa keinomaailman yleinen värisävy oli vihreä ja oikean maailman sininen, mutta olen itse kokenut tämän aina siitä lähtien hyvin oudoksi, kun elokuvan näin kolme vuotta sitten. Päinvastoin pikemminkin. Keskittymiskykyni herpaantuu hetkeksi tuntiessani jonkin sykkivän ja elävän pöydällä. Siellä se tuijottaa minua väsymättömästi elektronisilla silmillään, sillä en anna sen sulkeutua koskaan. Aina päällä ja aina toiminnassa latauksiini ei koskaan tule stoppia, vaikka aikaa tarvitsisinkin kaiken warettamani materiaalin käyttämiseen. Noh, tulen hyödyntämään kaikkea tulevaisuudessa, sillä tärkeintähän on, että omistan kaiken (sain sen kaiken helposti).
Nousen ylös sängyltä ja avaan sänkyni vieressä lepäävän kylmäkaapin. Monet sanoisivat, että kylmyys ei tuoksu miltään, mutta itse olen aina pitänyt siitä miltä kylmä ilma tuoksuu. Jotenkin virkistävää, kun on tottunut tämän huoneen tunkkaisuuteen (tunnen vain äärimmäisyydet). Kylmä tölkki myös tuntuu mukavalta kädessä ja siitä hohkaava kylmyys pistelee miellyttävästi. Mutta parhainta on, kun pää selkenee ja elimistö tasaantuu jääkylmän juoman purskuessa läpi kurkkua elimistöön (oikein/väärin?). Pyydän, meidän pitäisi laulaa oodi kofeiinille! Otan toisen tölkin mukaani tietokoneen luokse ja avaan näyttöni. Taustakuvana on tulivuorenpurkaus, mutta jotenkin kaikessa punaisuudessaan niin sininen.
---
Poika piti taivaan liikkeiden seuraamisesta. Hänen kävellessään läpi loputtomien elottomien rauniokaupunkien, joissa aika tuntui pysähtyneen, vain taivas osoittaa, että kaikki ei ollut loppunut ihmisten myötä. Pilvet tanssivat sinisellä taivaalla edelleen ja sade piiskasi ja lempi maata entiseen tapaansa. Tähdet tuikkivat ja pyörivät taivaalla lumoten pojan ilta toisensa jälkeen. Oli taas tähtivalon aika, kun kaupunkien loputtomat siniset keinovalot olivat sammuneet.
---
Päivä pyörii omaa tahtiaan eteenpäin samalla tavalla kuin edellisetkin ja siitä tulee vain yksi osa tätä jatkuvaa ja loputonta syksyä. Istun paikoillani ja matkustan ruuduntakaisissa maailmoissa. Nousen silloin tällöin oikomaan jalkojani, sillä niitä on alkanut särkemään yhä useammin ja ne puutuvat niin kovin helposti (vittu tätä kehoa). Avasin myös ikkunan hetkeksi, mutta suljin sen kun huomasin kokevani ulkoa kantautuvien koululaisten huudot häiritseviksi. Itse en kouluun mennyt, sillä ei vain huvittanut (typeryksiä kaikki tyynni). Mitä järkeä tuhlata aikaansa johonkin, josta ei ole sinulle lähes mitään hyötyä? Yleissivistys ehkä, mutta opin netissä historiasta kymmenen kertaa nopeammin sen mitä oppisin historiantunnilla, missä opettajat tekevät työtään ilman minkäänlaista intohimoa yrittäen paimentaa epätoivoisesti heidän resursseilleen aivan liian isoa oppilasmäärää.
Ja tulevaisuus? Me elämme nykyhetkessä. (hyvässä ja pahassa)
---
Poika katsoi monitoria ja pyyhki sen hiekkaista ruutua repaleisella hihallaan. Viimeinen viesti vuosien takaa. Missä hän oli ollut ja mitä oli tapahtunut? Muutos tuntui kuin vastasyntyneen ensimmäiseltä hengenvedolta - yllättävältä ja pelottavalta. Sellaiselta, joka pyyhkii muistot entisestä mukanaan.
Hän istahti alas ja katseli väliinpitämättömänä viestejä, joissa esiintyi vielä vihreyttä ja eloa. Ihmisiä ja inhimillisyyttä. Poika kumartui hetken mielijohteesta eteenpäin ja kosketteli sormillaan monitorin pölyistä näyttöä. Toisen ihmisen kasvot, mutta niin kylmät ja niin kaukana.
Oliko muutos tosiaan ollut yhtäkkinen?
---
Usein lääkitykseni on arvokas apu, jonka avulla pysyn aisoissa, mutta nyt, tälläisinä hetkinä, kiitän isää ja lääkäreitä siitä, että he pakottivat minut tälle kuurille. Riennän sisään huoneeseeni ja päänsärkyni (ahdistus) tuntuu vain pahenevan ummehtuneesta ilmasta. Kumarrun yöpöytäni luokse ja avaan ylimmän lokeron. Siellä ne ovat, parhaimmat ystäväni ja pahimmat viholliseni, sinivalkoiset pillerit. Pienen rasahduksen saattelemana pitelen käsissäni kahta pientä avuntuojaa ja saattelen ne sisuksiini kolajuoman avulla (olen normaali, olen normaali, olen normaali...).
Istun paikoillani sängynreunalla ja odottelen. Se tapahtuu vähitellen värien kirkastuessa (herään) ja tuntiessani palan kurkussani kun katselen jo nyt taivaalle kiivennyttä kuuta. Näiden avulla minut pidetään aisoissa ja minusta tehdään normaali. Kun lihakset kramppaavat öisin ja huudan äänettä äitiä, en voi silti olla kiittämättä heitä siitä, että he antoivat minulle mahdollisuuden silti jaksaa eteenpäin. Vaikka se onkin välillä hukassa, niin meillä kaikilla on tahto elää.
Tuuli ujeltaa edelleen ikkunoiden takana, sillä ilta hiipi taivaalle tummassa smokissaan minun huomaamattani. Äskeinen ateria isän kanssa oli katastrofi, mutta ehkä jonain toisena päivänä onnistumme puhumaan kuten meidän kuuluisikin. Jaksan yllätyksekseni vielä välittää siitä asiasta (olenhan normaali?).
---
Poika hieroi verta otsaltaan pois väliinpitämättömästi. Kirkkaanpunaiset rubiinipisarat näyttivät niin kovin oudoilta maailman harmaudessa ja hänen pölyisillä sormillaan. Niin pahasti poika ei kuitenkaan ollut haavoittanut päätään, että ei olisi tajunnut etsiä suojaa betoniraunioiden keskeltä. Piilouduttuaan kului hetki ennen kuin häntä pommittanut kivisade lakkasi ja hänen vainoajansa suvaitsi astua esiin. Harmaat kasvot, tyhjät silmät ja resuinen olemus olivat aivan kuin peilikuva hänestä itsestään. Hän ei ollut ainoa.
Vainoajan nälkiintyneistä kasvoista näki selvästi, että tämä oli elänyt puutostilassa niin kuin poikakin. Kovemmassakin oikeastaan ja lapsen käsissä risteilevät märkivät haavat kertoivat tämän kovasta osasta tässä vieläkin kovemmassa maailmassa. Poika tunsi jo vieraaksi käyneen pelon kouraisevan sydäntään hänen noustessaan pystyyn ja kutsuessaan toista. Kieli oli kömpelö suussa ja puhe tuli takellellen ja tuntuen vieraalta. Lapsen kasvot nousivat ylös ja niiden äsken niin valpas ilme osoitti nyt vain täydellistä järkytystä. Silmät heijastivat pelkoa, yksinäisyyttä ja niiden sisällä kaikuivat kuuroille korville huudetut avunhuudot, joihin ei koskaan oltu vastattu. Verestävissä silmissä oli kyyneliä, mutta vainoaja ei osoittanut mitään ystävällisiä merkkejä poikaa kohtaan.
Miksei toinen halunnut pitää poikaa sylissään?
---
??.??. 2007
Herään sängyltäni, sängyltä, johon en muista nukahtaneeni. Sen on pakko olla isä, joka minut kantaa koneeltani sänkyyn, kun sinne sammun yö toisensa perään (tahtomattani/tahtoen?). Sädekaihdinten takaa tulviva valo on oranssia, enkä osaa sanoa onko ilta vai aamu. Silmät siristäen pälyilen kelloa ja oudot yölliset unet haihtuvat pääkopastani. Kello on seitsemän aamulla ja tajuan, että ehdin vielä kouluun jos tahdon. Tahdonko?
Hautaan pääni tyynyyn ja jään miettimään sitä koko aamuksi. Paitsi, että en suostu miettimään sitä vaan lukitsen sen syvälle sisimpääni. Linnunlaulu ei anna minun kuitenkaan unohtaa.
---
Pojalta paennut lapsi jatkoi pakoiluaan koko illan pojan täydelliseksi hämmästykseksi ja kauhuksi.
---
Myöhemmin sinä päivänä puen puhtaat vaatteet päälleni ja astun hyiseen pakkaseen. Pihamaatamme peittävä lumi on puhtaan valkoinen, eivätkä pikkulasten tai eläinten jalat ole jättäneet siihen vielä merkkejään. Pihaamme peittää musta jää, jota ei tänäkään talvena oltu hiekoitettu. Lähden kulkemaan vierailta, mutta samaan aikaan niin tutuilta tuntuvia kävelyteitä pitkin kohti hoitolaa. Pidän erityisesti talvessa siitä miten syksyllä niin rumiksi muuttuneet puut onnistuvat niin hienosti verhoamaan itsensä ensilumen kauneuteen. Rumat arpiset oksat eivät näy valkoisen vaipan takaa ja lumeenhan me keskitymme.
Ilmastonmuutos ei ole ainakaan vielä ehtinyt pohjolaan, vaikka epäilenkin kaiken lumen sulavan pois jouluksi. Noh, yritän nauttia hetkestä.
Jatkan matkaani metroasemalle ja nousen odottamaan laiturien penkeille saatuani valittua sellaisen, joka on mahdollisimman kaukana muista ihmisistä. Metroasemat kun ovat täynnä kaikenlaisia laitapuolenkulkijoita jo näin aikaisella. Laitan musiikin soimaan MP3-soittimestani ja katselen etäältä ihmisten elämää uppoutuen samalla musiikin mukaan. Tylsimykset, siinähän seisoskelevat minun tapaani.
Metro saapuu paikalle ja astun sen sisään, sillä mielummin odottelen lämpimässä sanomalehtien kansoittamilla metropenkeillä kuin vetoisilla laitureilla. Pistän hymähtäen merkille, että muut penkit tuntuvat täyttyvän, mutta omani ja vastapäinen jäävät tyhjiksi. Kulutan aikaa katselemalla metron seinämiä peittäviä mainoksia ja huomaan suuttuvani itselleni, kun luen halvoista tanssikursseista. En varmastikaan näytä houkuttelevimmalta matkaseuralta, kun silmäilen synkin silmin jotain halvatun mainoksia.
Ja joku istahtaakin vierelleni. Pitkä ja laiha olemus (ei). Paksut vaaleanruskeat hiukset (Ei) ja tummansiniset silmät (EI!). Tartun nopeasti ilmaisjakelusanomalehteen, joita metrot ovat täynnä ja yritän näyttää intensiivisesti keskittyneeltä siihen. Tosiasiassa maailman menot ja jokapäiväiset hulluudet eivät voisi minua vähempää kiinnostaa. Silmämme kohtaavat hetkeksi ja toinen vastaa puhelimeen.
---
Poika huomaa itkevänsä yksinäisyyttään ja tervehtii kyyneleitään. Pakomatka loppuisi tähän ja he kummatkin saisivat mielenrauhan. Päiviä oli kulunut.
---
Kuulen hänen kutsuvan Mikaelia puhelimeen. Heidän kuuluisi ilmeisesti tavata Pasilassa, jotta he ehtisivät kierrellä kauppoja ennen illan lätkämatsia. He ovat ilmeisesti löytäneet jonkin paikan, jossa on jokin tarjous ja jossa he aikovat kokeilla jotain uusia kiipeilyvarusteita. Illalle on ilmeisesti paljon ohjelmaa. Vihaan heitä (kaipaan heitä) siitä hyvästä. Omassa lehdessäni kerrotaan kuinka Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain diplomaattisuhteet olivat jälleen kerran vaarassa katketa. Anteeksi, en ole kiinnostunut.
Muistan vaihtaa sivua aina kun tunnen tuijottaneeni yhtä sivua liian pitkään. Vältän nostamasta katsetta ylöspäin. Hyvin menee, vaikka tuntuukin typerältä.
Sitten hän kutsuu minua näyttäen tökerösti muka yllättyneeltä. Näen hänen silmistään heti, että hän oli tajunnut minut heti astuessaan metroon, mutta ei syystä tai toisesta suostunut ilmaisemaan sitä millään tavalla. Ehkä hän vain keräsi rohkeuttaan, kuten minäkin. Vuosi on pitkä aika.
Vastaan hänelle reippaasti ja yllätän jopa itseni. Hän tosiaan on menossa rautatientorille minun jäädessä jo seuraavalla pysäkillä pois. Hän on selvästi kiusaantunut ja ehkä toivookin, että ei olisi ottanut minuun kontaktia. Ihmiset seuraavat keskusteluamme. Puhelemme säästä ja koulusta, jossa en ole suvainnut käydä kuukausiin. Saan välähdyksenomaisesti pieniä tiedonpätkiä ihmisistä, jotka olivat minulle ennen tärkeitä (älä huijaa itseäsi), mutta eivät enää. Sitten minä nousen penkiltäni, hyvästelemme ja kättelemme kuin vanhat tutut konsanaan ja sitähän me oikeastaan olemmekin. Olen helpottunut voidessani vaipua takaisin ajatuksiini (upotessani kylmään mereen).
Hän ilmoittaa kävellessäni pois, että olisi mukava tavata taas joskus. Kuten aikoinaan.
---
Lapsi makaa maassa niin hiljaa ja viattomasti. Jokapäiväisen eloonjäämiskamppailun uurteet pyyhkiytyvät tämän kasvoilta kuin hiekkaan piirretyt merkit aallokossa. Poika tunsi tehneensä tälle vain ja ainoastaan palveluksen. Hän pudottaa kädessään olevan kiven maahan ja vajoaa polvilleen. Hän nielee kurkkuun nousseen oksennuksen. Hän teki tälle vain ja ainoastaan palveluksen, sillä hänet oli jätetty lapsen luokse ihan yksin. Hän ei tiennyt muuta tapaa, sillä hänelle ei koskaan oltu opetettu muita tapoja.
Poika ryömii turtana tämän viereen ja asettuu halaamaan lasta, joka on edelleen lämmin ja pehmeä. Kuinka hän olikaan kaivannut jotain toista. Hän puristaa kyntensä kämmeneensä, varmistaen, ettei vain näe unta. Veri tihkuu hänen rääsyjensä läpi. Kylmä, kuolleen lapsen veri, eikä poika koskaan halunnut, että lapsi lähtisi pois. Muuta vaihtoehtoa ei vain ollut.
Ollaan ihan hiljaa kahdestaan, hän kuiskaa toisen korvaan ja nieleskelee kyyneleitään. Voi kuinka lämmintä.
---
(kuume väistyy tässä paikassa...)
Hoitolaitos on entisensä. Mukaviin rivitaloihin rakennetut asunnot ovat päältäpäin katsottuna moitteettoman siistejä, sillä siivotaanhan ne sentään joka päivä. Jokaisessa huoneessa on iso ikkuna ulkomaailmaan, josta auringonvalo loistaa sisälle ja toimii kesäisin jonkinlaisena biologisena kellona. Sisällä vialliset yksilöt vaeltelevat päivän rutiineissaan eteenpäin yhteiskunnan valvovan silmän alla. Kaikki näyttää olevan ulkoisesti hyvin, mutta minä tiedän, että siistin ulkokuoren alta paljastuu ihmistunteiden vellova meri. Meri, johon meidän käsketään sekoittaa tunteemme.
Astelen aidoitetulle pihamaalle sisään ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja tervehdin Jasperia, joka edelleen leikkii hiekkalaatikkonsa luona, vaikka maa on ollut jäässä jo kuukauden. Hymyilen tälle rohkaisevasti, kun tämä yrittää parhaansa muistaakseen kuka minä olen. Hän ei voi sille mitään ja minä en välitä, olenhan sentään oppinut opetuksen inhimillisyydestä. Kaikkein tärkeimmän opetuksen.
Käyn hoitolaitoksessa tarkistuttamassa pääkoppani, selostamassa jokapäiväisestä elämästäni ja kertomalla kuinka lääkitys toimii. Teen parhaani vakuuttaakseni heille, että minulla on kaikki hyvin ja, että minulla ei ole enää vaarallisia ajatuksia. Ei huolta, hautasin (yritin) ne merenpohjaan yrittäessäni nousta pinnalle.
---
Poika makasi paikoillaan kuin kuollut viisi päivää ja viisi yötä. Silloin lopulta jokin muuttui ja hän tunsi jättäneensä viimeisetkin rippeet entisestä elämästään taaksepäin. Lapsen kasvot eivät enää olleet tunnistettavissa, mutta poika oli rakastanut tätä silti. Kylmältä betonilattialta hänet pakotti liikkeelle nälkä ja hän ajatteli kuin unissaan josko lapsikin oli käynyt läpi tämän saman vaiheen joskus ennen häntä. Hän löysi lapsen ruokakätkön ja ravitsi itseään, jotta voisi jatkaa matkaansa kohti jonnekin tuntemattomaan.
---
??.??.2007
(kuume yltyy)
Herään aamulla itsekseni ja yllätyksekseni surumielisenä. Kalenterini oli aikaisemmin jo tyhjä, mutta nyt kun vierailu on tehty, se on entistä tyhjempi. Mikä kuukausi nyt edes on ja mitä helvettiä seuraavat tulevat pitämään sisällään (sininen)? Ainiin, marraskuu, olihan vierailu sentään eilen. Nousen sängynreunalleni istumaan ja haron sormiani edelleen paskaisissa hiuksissani.
Hetken mielijohteesta lähden kuumaan suihkuun, jonka toivon hukuttavan pinnalle pyrkivän katkeransuloisen ahdistuksen. Tervehdin sitä, sillä kaiken turtumisen ja väliinpitämättömyyden jälkeen se on edelleen jonkinlainen kytkös entiseen. Samalla myöskin välttelen sitä parhaani mukaan, sillä paska fiilis nyt on vain paska. Suihkujakkarat ovat hassuja ja tekevät suihkureissuista paljon siedettävämpiä (vittu tätä kehoa).
Mitä seuraavaksi? Ah, ravitsemus! Kuivaan hiuksiani matkalla alas varoen visusti rappusten viimeisiä askelmia (äiti...) ja tarkastan jääkaapin. Hymiöllä koristeltu lappunen kertoo minulle, että tuo niljakkaalta näyttävä soosi muovikelmun peittämällä lautasella on minulle tarkoitettu. Minua kaduttaa, että en osaa arvostaa isän kokkauksia enempää, mutta toisaalta koskaan itse ruoka ei olekaan ollut se pääasia. Söisipä hän vain kanssani useammin.
Perustarpeesta toiseen ja tarkistan, että isä on töissä. Huhuilu ei tuota tulosta ja nousen yläkertaan (varo ensimmäistä askelmaa!) ja avaan tietokoneen ensimmäistä kertaa tänään, vaikka olen jo ollut hereillä puolisen tuntia. Lukitsen oveni ja riisuudun, vaikka kadunkin jo tätä kaikkea. Avaan kansiot kansioiden sisällä, joissa kielletyt kokoelmani sijaitsevat.
Lihanpalvontaa ja lihanhimoa, mutta se kaikki tuntuu edelleen niin merkityksettömältä, muoviselta ja arkipäiväiseltä. Kaipaan jotain joka rikkoo enemmän rajoja, mutta samasta syystä en koskaan halua olla kosketuksissa oikeiden naisten kanssa (tosin, syleily...). Olen nähnyt jo mihin se tulee johtamaan. Näen syitä nytkin. Se on nopeasti ohi omasta valinnastani.
Istun koneellani ja mietin mitä seuraavaksi. Mitä seuraavaksi kun ei ole päämääriä ja perustarpeesi on tyydytetty? Kellot tikittävät seinällä ja enää kymmenen tuntia jäljellä ennen kuin pääsee takaisin nukkumaan ja uniin, joita ei muista. Kofeiini pitää huolen siitä. Rummutan pöytääni ja seinät tuntuvat lähenevän koko ajan. Kävin juuri suihkussa, mutta hikoilen. Oloni käy epätodellisemmaksi hetki hetkeltä.
En voi jatkaa näin (en ilman lääkkeitäni). Ne tekevät minusta normaalin (vaiko vain auttavat siinä?). Olen niin kovin väsynyt (ja hoitolan uusi tohtori oli väärässä). Tämä on minun elämääni, (tämä on arkipäivä), tämä on jotain johon hän kai halusi minun pyrkivän.
(tämä on tavallista...)
---
Ja niin lopulta ikuisuuksien ja ohikiitävien sekuntien jälkeen poika saapui paikalle. Hän oli nähnyt loisteen taivaanrannassa jo heräämisestään lähtien, mutta vasta kymmenen tähtiloisteen valaisemaa yötä sitten hän oli tajunnut koko ajan suunnanneensa sitä kohti. Sen jälkeen hän oli kiirehtinyt, sillä hänen rakkaansa oli opettanut hänelle sen, että hän ei ollut ainut jäljellä. Hän oli tajunnut sen tulevan korkean kerrostalon katolta, joka oli kaikkeen muuhun verrattuna verrattain hyvässä kunnossa. Noustessaan sen rappusia kuumeisesti ylöspäin hän alkoi ensimmäistä kertaa saamaan välähdyksenomaisia muistoja taivaasta, joka musteni. Helvetin tulista horisontissa ja ihmisistä, jotka olivat haihtuneet ilmaan. Häntä itketti se miten kaikki oli loppujen lopuksi päättynyt ja miten hän oli jäänyt täysin yksin. Valinta oli kuitenkin ollut hänen: jäädäkö nukkumaan kylpyammeeseen josta hän oli ensimmäistä kertaa herännyt, vaiko lähteä liikkeelle maailmaan, joka ei luvannut hänelle mitään muuta kuin hitaan, harmaan kuoleman. Kuolema oli kuitenkin tuntunut ikuiselta ja pelottavalta.
Poika pysähtyy oven eteen. Se on metallinen ovi ja poika tietää, että tämän oven takana hänen matkansa on päätyttävä tavalla tai toisella. Tahto elää voittaa jälleen ja hän avaa sen räpytellen silmiään kirkkaassa valossa. Poikaa ei ihme kyllä kuitenkaan pelota hänen kävellessään rauhallisesti eteenpäin, vaikka hänen aistinsa tuntuvat sammuvan yksi kerrallaan. Paine korvissa kasvaa ja valkeudessa ei erota mitään.
Hän pysähtyy sillä hänen edessään seisoo jokin tai joku. Ihminen, mutta ei kuitenkaan. Poika katselee tämän kasvoja, joihin kuolema ei ole jättänyt jälkeään. He olivat tulleet katsomaan mihin kaikki ihmiset olivat menneet, mutta pojalla ei ollut vastauksia. Hänestä tuntui, että hän oli ainut jäljellä. Kaikki on niin valkeaa, puhdasta ja levollista.
Poika tuntee vaipuvansa uneen, mutta ottaa muukalaista kuitenkin hellästi kädestä ja pyytää kauniisti josko hän pääsisi heidän mukaansa. Hänen on päästä pois täältä.
---
Minun on päästävä pois täältä.
_______________________________________
"Kauniita unia, oman kullan kuvia"
Marco hiipi hiljaa sisään ja sulki oven perässään varoen. Hän tiesi sen turhaksi kaksikerroksisessa talossa, mutta ei siltikään halunnut ottaa mitään riskejä. Hän riisui lumiset kenkänsä ja varoi visusti jättämästä lumikokkareita lattialle sulamaan, sillä Johannes sanoi vihaavansa vesilätäkköjä aamuisin mennessään kouluun. Ja Marco ymmärsi sen, ei kukaan tykännyt kastella jalkojaan aamuisin.
Päivä oli ollut perinteiseen tapaan hyvin pitkä ja raskas, olihan toimitusjohtajana Marcolla paljon vastuuta ja hommia. Joulun jälkeen työtahdin pitäisi kuitenkin käydä kuulemma inhimillisemmäksi, sillä uusia tilauksia ei ollut tullut hetkeen. Firmalla meni taloudellisesti niin hyvin, että se ei maailmaa kaataisi ja vaikka ei olisikaan mennyt, niin Marco oli vihdoin alkanut oppia, että sillä ei oikeasti ollut mitään väliä.
Hän silmäili nopeasti päivän raportit ja pari työhakemusta avoimeen kirjanpitäjänpaikkaan läpi, mutta päätti sitten luovuttaa huomatessaan näkevänsä tekstin kahtena. Hän huomasi iloiseksi yllätyksekseen lihamakaronilaatikon menneen kaupaksi ja laittoi itselleen muistutuksen, että sitä hän voisi tehdä taas ensi viikolla. Hän oli vastoin kaikkia odotuksiaan löytänyt itselleen ruoanlaitosta harrastuksen. Ensin hän oli aloittanut kokkaamisen omista terveyssyistään, sillä lääkärin mukaan ainaiset valmisateriat eivät tulleet Marcon sydämen kanssa mitenkään erinomaisesti toimeen. Kun Johannes kuitenkin oli romahtanut henkisesti ja vienyt aseen kouluunsa, Marco oli halunnut tämän kotiutuessa laitokselta jotenkin vaikuttaa itse tämän fyysiseen hyvinvointiin. Poika oli kuitenkin lapsena syönyt niin hyvin ja terveellisesti. Silloin kun Leena oli vielä kokkaillut heidän ateriansa. Marco oli kuitenkin tarttunut haasteeseen yllättäen itsensäkin tarmollaan ja nykyisin pyrki aina tekemään lämpimän aterian Johannekselle, kun hänellä oli aikaa. Pienet asiat lämmittivät elämässä Marcon mieltä ja hän liikuttui nähdessään, että hänen poikansa oli pitänyt hänen itse valmistamastaan ateriasta.
---
Hän vietti iltaansa katsellen rauhallisesti televisiota, paistellen samalla leppoisasti kananmunia ja perunoita. Hän ei itse välittänyt munakkaista, mutta hänen kokkikirjansa seuraava ruokalaji oli täyteläinen munakas ja siispä sellaisen hän Johannekselle tekisi. Onneksi heidän keittiössään oli ovi ja Marcon kiroilut ja paistinrasvan sihinä eivät voineet häiritä Johannesta. Television kanssa taas Marco oli hyvin hukassa, sillä hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan mitkä televisiosarjat olivat katsomisen arvoisia. Jännittävää 24-sarjaa hän oli oppinut katsomaan töidensä jälkeen, mutta siihen se sitten oikeastaan jäikin. Hän katsoi televisiota nimenomaan sen takia, että niin normaalit perheet tekivät ja Marco halusi normaalin arjen hänelle ja pojalleen.
---
Munakas oli tuossa tuokiossa valmis ja Marco hoiti iltatoimensa ja valmistautui itsekin nukkumaanmenoon. Hän pesi hampaansa tapansa mukaan alakerran vessassa ja tyhjensi rakkonsakin siellä. Sitten hän hiipi hiljaa yläkertaan varoen portaikon ensimmäisiä askelmia, aina Johanneksen huoneen ovelle. Huoneen oveen teipatussa paperissa luki vahakynillä kirjoitettuna uhkaava "KUOLEMANVAARA" ja sen viereen oli piirretty kuvia merihirviöistä ja -rosvoista. Marco oli löytänyt nämä kuvat kellarista ja palauttanut ne Johanneksen huoneen oveen, kun tämä oli ollut laitoksella hoidossa. Hän hymyili ja avasi varovasti oven.
Huone oli kylmä, sillä poika oli jättänyt hölmösti ikkunan auki mennessään nukkumaan, mutta ei kuitenkaan tunkkainen kuten yleensä. Kone oli suljettuna ja vaatteet oli kerätty lattialta. Marcolla oli tapana nostaa poika nukkumaan sängylleen, silloin kun hän tämän löysi nukuksista koneensa ääreltä ja se tapahtui huolestuttavan usein. Hän hymyili lämpimästi pojalleen, joka nukkui niin sikeästi kahden peiton alla puristaen kädessään valokuvaa Leenasta. Poika nukkui kuin kuollut.
_______________________________________
Kasvot vedenrajalla
ihan hiljaa paikoillaan
omassa turvapaikassani
nostan pääni
viimeisen kerran
vedenrajan yläpuolelle
ja haukkaan ilmaa
maistan verta
on niin paljon
minkä vuoksi
meidän kaikkien tulisi
juosta eteenpäin
välittämättä kivusta
poltin kuitenkin itseni
kun valutitte
elämän kullan
sulana virtana
olen väsynyt kylmään
ja kuumaan
väsynyt hyvään
ja pahaan
kaipaan merta
on niin paljon
minkä vuoksi
minun tulee palata sinne
eilisten rapurannoille
on vain yksi reitti
ja en voi kulkea
tätä ja sitä
samaan aikaan
isä,
jää hyvästi
me yritimme parhaamme
sinä ja minä
hiljaa kahdestaan
pidäthän minua kädestä
vielä joskus?
_______________________________________
Joskus viime vuoden lopulla eksyin koulun vapaan kirjoituksen kurssille, sillä minua oli pitkään kiehtonut ajatus yrityksestä hioa varsin tylsää kirjoitusterääni. Siinä missä kuvataiteiden kohdalla voin sanoa osaavani jotain, en kirjoittamisesta oikein mitään tiedä, mutta aina on intoa parantua. Sinerrys oli sitten lopputulos parin kuukauden jälkeen ja vaikka en lopputulokseen erityisen tyytyväinen ole, olin kuitenkin erittäin tyytyväinen aikoinani siihen, että pystyin kuitenkin kampeamaan itseni kirjoittamaan kaikki tarvittavat tehtävät ja hoitamaan kurssin pois alta kunnialla. Inspiraatiota on haettu vaikka mistä - aina omasta elämästä ja ajatuksista musiikkiin.
Alunperin ideanani oli vain kokeilla kirjoittaa vähän sitä inspiraatio minulle kulloisenakin hetkenä keksisi, mutta nopeasti kurssin aloittamisen jälkeen tajusin, että olisi hienoa ottaa kaikki toisiinsa liittymättömät tehtävänannot ja yrittää yhdistää kaikki saman kokonaisuuden alle. Tästä nimenomaisesta syystä kertojapersoonat vaihtelevat ja mukana on myös runojakin. Niiden tekeminen varsinkin oli erittäin suuri haaste, sillä en koskaan aikaisemmin ollut kirjoittanut yhtään runoa. Lopputulokset ei ole mitenkään hohdokkaita, mutta olen kuitenkin ylpeä onnistuessani edes jollakin tavalla. Moniin tehtäviin olikin siis tarkat ohjeet ja joissain tapauksissa jopa valmiit otsikot, mutta tein parhaani yrittäessäni nivoa kaiken yhteen.
Alunperin minun oli tarkoitus hioa ja väännellä ja käännellä tätä vaikka kuinka ennen kuin jaksaisin postata tämän foorumeille, mutta se perinteinen laiskuus iski. Nyt on sellainen olo, että koko hommasta on tietyllä tavalla päässyt yli ja voi siis ottaa kaikki risut ja ruusut varsin huoleta vastaan. Plus kouluhommaahan tässä ollaan postaamassa ja liika hiominen ei siis vain toimisi, kun minut tuntien ryhtyisin muokkaamaan tekstiä aika varmasti paljon. Nyt laitetaan kaikki kerralla kaikkine virheineen ja huonoine kohtineen. Kärsikää.
Lopputulos on siis tässä, joten heittäkää kaikki huolet nurkkaan ja antakaa kornin angstin pyyhkiä ylitsenne.