WiLZu
9.8.2008, 19:30:21
En otsikon kanssa paljoa aikaa tuhlannut. Tuli vain ensimmäisenä mieleen.
Kirjoittelin tämän hetken mielijohteesta loman aikana. Pitkään olen halunnut tällaista kirjoittaa, vihdoinkin iski inspiraatio.
En ole sanaakaan lisännyt tai muuttanut, joten tämä on täsmälleen siinä muodossa, jossa kirjoitinkin. Pilkkuvirheineen päivineen.
Lyhyehkö.
-----------------------------------------------------------------------
Seppeleet ympärilläni. Nuo kauniit asetelmat niin monissa väreissä saivat oloni tuntumaan hieman rauhallisemmalta. Niin paljon kukkia hänen vuoksensa. Niin paljon laulua ympärilläni, surullista laulua. Saatoin kuulla jonkun itkevän, toisen lohduttavan. Äänen, joka kantautui niin pienenä ja viattomana korviini, että se saattoi olla vain nuoren tytön ääni. Ääni, joka vasta sai ensikosketuksiaan tähän maailmaan, tähän kylmään paikkaan, josta kuitenkin saattoi lämpöä löytää.
Minä löysin. Löysin miehen täyttämään kolon sydämessäni. Tuon kolon, joka tuntui olleen kasvamassa vuosikaudet odottamassa. Odottamassa ilman varmuutta. Varmuutta, että joku tulisi.
Mutta se joku tuli. Toi elämäni täyteen iloa. Sydämeni täyteen iloa. Iätikasvava kolo täyttyi onnesta. Kaiken pimeyden se ajoi pois, jättäen vain kirkasta valoaan joka nurkkaan. Joka paikkaan ruumiissani, ja mielessäni.
Vain hänen katseensa oli avannut tien sydämeni sopukoihin. Avannut toivon onnesta, yhteisestä onnesta, jota koko maailmakaan ei saisi järkkymään. Ei yhtikäs mikään.
Entä kuinka lopulta kävi? Kaikki ajatukset ikuisesta onnesta pyyhkiytyivät sen sileän tien pois, jättäen vain suuremman aukon sydämeeni kuin se koskaan ennen oli ollut. Tällä kertaa korjaamaton, iäksi särkynyt. Ei mikään voima sitä saisi enää kasaantumaan yhteen, taikka täyttymään onnella, kuten silloin joskus.
Maatessani kuolinvuoteesi edessä, en päästänyt hiiskahdustakaan. En pienintäkään elettä, että olisin itse elossa. Katsoin vain kasvojasi, jotka säilyisivät enää vain valokuvissa ja ihmisten mielissä, mutta ei omassa mielessäni, sillä en koskaan osannut kuvitella yhtäkään eläväistä mieleeni. Yhteisiä muistojamme en koskaan kuitenkaan unohtaisi. En yhtäkään niistä hetkistä, jotka olimme jakaneet. En sitä suudelmaa, jonka minulle annoit poskelleni tavattuamme ensi kerran tuttavallisissa piireissä. En sitä, kuinka tunnustit tunteesi ja rakkautesi minulle, kun pitkän ajan olit käyttäytynyt oudosti niin minun kuin kenen tahansa seurassa, etenkin minun. En sitä, kun kosit minua siellä puiden verhoamalla metsäaukiolla kukkien ja lintujen keskellä. En niitä sanoja, jotka tiesin tulleen suoraan sydämestäsi, kun sormuksen laitoit sormeeni papin ja suvun edessä. En niitä hetkiä, kun lapsemme ja heidän lapsensa syntyivät, sillä saatoin tietää saavuttaneeni tässä maailmassa jotakin, mitä suurempaa ei voinut unelmoidakaan saavuttavan; elämänlahjan. Elämän toisille ihmisille, jotka kokisivat kaikki samat vaikeudet ja ilot, mitä me kaksi olimm kokeneet.
Katsoessani nyt sinua siinä arkussa, mietin oliko se kaikki sen arvoista, että näkisin sinut lopulta edessäni sinertävänä, silmät suljettuina, pukuun puettuna. Kuolleena.
Kyynel vierähti silmästäni, kun tiesin tämän olevan viimeinen kerta, kun näen kasvosi, elävät tai kuolleet. Koska niitä en ikinä enää voisi näin nähdä. Enkä tuntea hellää kosketustasi. Kaikki tuntui olevan ohi, elämänlaivan tulleen viimeiseen satamaansa. Niitä purjeita laskiessani kuulin tyttäreni äänen kaukaa ja käsi laskeutui olalleni. Ja se kosketus! niin isänsälainen.
Tiesin, ettei elämäni jäisi tähän vaan se jatkuisi niin pitkään kuin vereni jälkipolvessani virtaisi. Ja se kolo sydämessäni tuntui taas täydeltä, kun astuin ulos kirkosta lumen täyttämään maahan ja tähtitaivaan alle tyttäreni kanssa.
Kirjoittelin tämän hetken mielijohteesta loman aikana. Pitkään olen halunnut tällaista kirjoittaa, vihdoinkin iski inspiraatio.
En ole sanaakaan lisännyt tai muuttanut, joten tämä on täsmälleen siinä muodossa, jossa kirjoitinkin. Pilkkuvirheineen päivineen.
Lyhyehkö.
-----------------------------------------------------------------------
Seppeleet ympärilläni. Nuo kauniit asetelmat niin monissa väreissä saivat oloni tuntumaan hieman rauhallisemmalta. Niin paljon kukkia hänen vuoksensa. Niin paljon laulua ympärilläni, surullista laulua. Saatoin kuulla jonkun itkevän, toisen lohduttavan. Äänen, joka kantautui niin pienenä ja viattomana korviini, että se saattoi olla vain nuoren tytön ääni. Ääni, joka vasta sai ensikosketuksiaan tähän maailmaan, tähän kylmään paikkaan, josta kuitenkin saattoi lämpöä löytää.
Minä löysin. Löysin miehen täyttämään kolon sydämessäni. Tuon kolon, joka tuntui olleen kasvamassa vuosikaudet odottamassa. Odottamassa ilman varmuutta. Varmuutta, että joku tulisi.
Mutta se joku tuli. Toi elämäni täyteen iloa. Sydämeni täyteen iloa. Iätikasvava kolo täyttyi onnesta. Kaiken pimeyden se ajoi pois, jättäen vain kirkasta valoaan joka nurkkaan. Joka paikkaan ruumiissani, ja mielessäni.
Vain hänen katseensa oli avannut tien sydämeni sopukoihin. Avannut toivon onnesta, yhteisestä onnesta, jota koko maailmakaan ei saisi järkkymään. Ei yhtikäs mikään.
Entä kuinka lopulta kävi? Kaikki ajatukset ikuisesta onnesta pyyhkiytyivät sen sileän tien pois, jättäen vain suuremman aukon sydämeeni kuin se koskaan ennen oli ollut. Tällä kertaa korjaamaton, iäksi särkynyt. Ei mikään voima sitä saisi enää kasaantumaan yhteen, taikka täyttymään onnella, kuten silloin joskus.
Maatessani kuolinvuoteesi edessä, en päästänyt hiiskahdustakaan. En pienintäkään elettä, että olisin itse elossa. Katsoin vain kasvojasi, jotka säilyisivät enää vain valokuvissa ja ihmisten mielissä, mutta ei omassa mielessäni, sillä en koskaan osannut kuvitella yhtäkään eläväistä mieleeni. Yhteisiä muistojamme en koskaan kuitenkaan unohtaisi. En yhtäkään niistä hetkistä, jotka olimme jakaneet. En sitä suudelmaa, jonka minulle annoit poskelleni tavattuamme ensi kerran tuttavallisissa piireissä. En sitä, kuinka tunnustit tunteesi ja rakkautesi minulle, kun pitkän ajan olit käyttäytynyt oudosti niin minun kuin kenen tahansa seurassa, etenkin minun. En sitä, kun kosit minua siellä puiden verhoamalla metsäaukiolla kukkien ja lintujen keskellä. En niitä sanoja, jotka tiesin tulleen suoraan sydämestäsi, kun sormuksen laitoit sormeeni papin ja suvun edessä. En niitä hetkiä, kun lapsemme ja heidän lapsensa syntyivät, sillä saatoin tietää saavuttaneeni tässä maailmassa jotakin, mitä suurempaa ei voinut unelmoidakaan saavuttavan; elämänlahjan. Elämän toisille ihmisille, jotka kokisivat kaikki samat vaikeudet ja ilot, mitä me kaksi olimm kokeneet.
Katsoessani nyt sinua siinä arkussa, mietin oliko se kaikki sen arvoista, että näkisin sinut lopulta edessäni sinertävänä, silmät suljettuina, pukuun puettuna. Kuolleena.
Kyynel vierähti silmästäni, kun tiesin tämän olevan viimeinen kerta, kun näen kasvosi, elävät tai kuolleet. Koska niitä en ikinä enää voisi näin nähdä. Enkä tuntea hellää kosketustasi. Kaikki tuntui olevan ohi, elämänlaivan tulleen viimeiseen satamaansa. Niitä purjeita laskiessani kuulin tyttäreni äänen kaukaa ja käsi laskeutui olalleni. Ja se kosketus! niin isänsälainen.
Tiesin, ettei elämäni jäisi tähän vaan se jatkuisi niin pitkään kuin vereni jälkipolvessani virtaisi. Ja se kolo sydämessäni tuntui taas täydeltä, kun astuin ulos kirkosta lumen täyttämään maahan ja tähtitaivaan alle tyttäreni kanssa.