Dorianthem
17.8.2008, 14:40:00
Muistot
Astuessani ovesta sisään silmäni täyttyvät kyynelistä. Olen odottanut tätä pitkään, mutta vielä pidempään olen estänyt itseäni palaamasta. Huoneessa käy kylmä veto ja lumihiutaleet leijuvat ohitseni kohti pölyistä lattiaa. Matosta ei ole enää mitään jäljellä, mutta pöytä ja osittain sen alapuolella oleva kaatunut tuoli ovat vielä paikallaan. Juuri siinä mihin ne jätin lähtiessäni 30 vuotta sitten.
Lähden kävelemään pitkin huonetta jättäen ulko-oven auki. Hetki hetkeltä lumihiutaleet valtaavat enemmän alaa lattialta, peittäen pölyn, tunkeutuen narisevien lattialautojen väliin ja tuoden luonnon puhtauden ja kauneuden paikkoihin, jotka eivät ole saaneet siitä nauttia vuosikymmeniin. Kävelen hitain askelin kohta yläkertaan johtavia portaita silmäillen kyyneleet silmissä huonetta, jossa ei ole enää paljon mitään jäljellä. Haikeudella muistelen aikoja jolloin elämäni oli suojattu näillä neljällä seinällä - nyt iän painamina ne eivät enää kauaa pysy pystyssä.
Askel askeleelta nousen ylös puisia portaita, jotka narisevat uhkaavasti allani. En pelkää niiden pettävän, ne eivät ole pettäneet minua koskaan. Huomaan seinällä taulun, josta erotan haalistuneen valokuvan. Kuvassa iloinen vaalea poika, leveä hymy naamallaan, halaa äitiään talon pihalla. Puinen ja pieni punainen talo näkyy taustalla, mutta katse kahliintuu väkisinkin naisen kasvoihin. Nuo kauniit kasvot kertovat elämänkokemuksesta ja rakkaudesta - rakkaudesta ainoaa poikaansa kohtaan, joka on viimeinen asia mikä hänellä on jäljellä.
Pyyhin kyyneleitäni takin kulmaan ja jatkan matkaani. Ylhäällä minua tervehtii homeinen, ummehtunut haju. Kävelen vakain askelin kohti huonetta, jota joskus kutsuin omakseni. Ottaessani rivasta kiinni ovi kaatuu selälleen maahan aiheuttaen suuren pölypilven, joka saa minut yskimään ja estää minua näkemästä sitä, mikä voisi minua eniten muistoissani satuttaa.
Muistan huoneeni kuin olisin ollut siinä hetkeä aikaisemmin kolmekymmentä vuotta sitten. Pieni sänky, kirjoituspöytä ja kirjahylly, johon oli kasattu kalleimmat aarteeni - kolme sydämenmuotoista kiveä. Nämä kolme kiveä edustivat minulle isää ja kahta sisartani, kaikki kolme haudattu lamavuosien aikana ennen lähtöäni. Pöly laskeutuu ja silmäni suurenevat. Kyyneleet valuvat vuolaammin ja nopein askelin päädyn huoneen keskelle. Kirjahylly näkyy kaatuneena ja nostaessani sitä en löydä alta mitään. Hetken minut valtaa pelko etten löydä kiviä, mutta pelkoni osoittautuu vääräksi.
Kolme sydämenmuotoista kiveä on sängyn alla, josta yksitellen noukin ne käsiini. Taputan kerran rintaani ja kohoama kertoo, että kallein aarteeni on vielä paikallaan. Otan kaulanauhan esille ja pistän siinä roikkuvan korun kolmen kiven vierelle kämmenelleni. Nyt minulla on neljä sydämenmuotoista, eriväristä kiveä edustamassa perhettäni, joka oli vielä yhdessä 30 vuotta sitten.
Katson lumisateessa, kuinka vanha puutalo on liekeissä. Kyyneleet ovat lakanneet valumasta ja kasvojani koristaa pieni tuskainen hymy. Pistän kivet kaulanauhaani ja katselen niitä hetken. Liekit valaisevat sen, mitä pimeä talviyö olisi muuten peittänyt. Pistän nauhan kaulaani, kivet sujautan paidan alle. Olemme jälleen yhdessä.
---------------
Moi, mulle tuli erittäin suuri tarve päästä kirjoittamaan taas vaihteeksi jotain. Tuttuun tapaan mitään en ole suunnitellut vaan kaikki on tullut suoraan sydämestä sitä mukaa mitä ajatuksia on mieleeni tullut. Toivottavasti tämä herättää ajatuksia ja tunteita teissä, jotka tämän päätyvät lukemaan. :)
Astuessani ovesta sisään silmäni täyttyvät kyynelistä. Olen odottanut tätä pitkään, mutta vielä pidempään olen estänyt itseäni palaamasta. Huoneessa käy kylmä veto ja lumihiutaleet leijuvat ohitseni kohti pölyistä lattiaa. Matosta ei ole enää mitään jäljellä, mutta pöytä ja osittain sen alapuolella oleva kaatunut tuoli ovat vielä paikallaan. Juuri siinä mihin ne jätin lähtiessäni 30 vuotta sitten.
Lähden kävelemään pitkin huonetta jättäen ulko-oven auki. Hetki hetkeltä lumihiutaleet valtaavat enemmän alaa lattialta, peittäen pölyn, tunkeutuen narisevien lattialautojen väliin ja tuoden luonnon puhtauden ja kauneuden paikkoihin, jotka eivät ole saaneet siitä nauttia vuosikymmeniin. Kävelen hitain askelin kohta yläkertaan johtavia portaita silmäillen kyyneleet silmissä huonetta, jossa ei ole enää paljon mitään jäljellä. Haikeudella muistelen aikoja jolloin elämäni oli suojattu näillä neljällä seinällä - nyt iän painamina ne eivät enää kauaa pysy pystyssä.
Askel askeleelta nousen ylös puisia portaita, jotka narisevat uhkaavasti allani. En pelkää niiden pettävän, ne eivät ole pettäneet minua koskaan. Huomaan seinällä taulun, josta erotan haalistuneen valokuvan. Kuvassa iloinen vaalea poika, leveä hymy naamallaan, halaa äitiään talon pihalla. Puinen ja pieni punainen talo näkyy taustalla, mutta katse kahliintuu väkisinkin naisen kasvoihin. Nuo kauniit kasvot kertovat elämänkokemuksesta ja rakkaudesta - rakkaudesta ainoaa poikaansa kohtaan, joka on viimeinen asia mikä hänellä on jäljellä.
Pyyhin kyyneleitäni takin kulmaan ja jatkan matkaani. Ylhäällä minua tervehtii homeinen, ummehtunut haju. Kävelen vakain askelin kohti huonetta, jota joskus kutsuin omakseni. Ottaessani rivasta kiinni ovi kaatuu selälleen maahan aiheuttaen suuren pölypilven, joka saa minut yskimään ja estää minua näkemästä sitä, mikä voisi minua eniten muistoissani satuttaa.
Muistan huoneeni kuin olisin ollut siinä hetkeä aikaisemmin kolmekymmentä vuotta sitten. Pieni sänky, kirjoituspöytä ja kirjahylly, johon oli kasattu kalleimmat aarteeni - kolme sydämenmuotoista kiveä. Nämä kolme kiveä edustivat minulle isää ja kahta sisartani, kaikki kolme haudattu lamavuosien aikana ennen lähtöäni. Pöly laskeutuu ja silmäni suurenevat. Kyyneleet valuvat vuolaammin ja nopein askelin päädyn huoneen keskelle. Kirjahylly näkyy kaatuneena ja nostaessani sitä en löydä alta mitään. Hetken minut valtaa pelko etten löydä kiviä, mutta pelkoni osoittautuu vääräksi.
Kolme sydämenmuotoista kiveä on sängyn alla, josta yksitellen noukin ne käsiini. Taputan kerran rintaani ja kohoama kertoo, että kallein aarteeni on vielä paikallaan. Otan kaulanauhan esille ja pistän siinä roikkuvan korun kolmen kiven vierelle kämmenelleni. Nyt minulla on neljä sydämenmuotoista, eriväristä kiveä edustamassa perhettäni, joka oli vielä yhdessä 30 vuotta sitten.
Katson lumisateessa, kuinka vanha puutalo on liekeissä. Kyyneleet ovat lakanneet valumasta ja kasvojani koristaa pieni tuskainen hymy. Pistän kivet kaulanauhaani ja katselen niitä hetken. Liekit valaisevat sen, mitä pimeä talviyö olisi muuten peittänyt. Pistän nauhan kaulaani, kivet sujautan paidan alle. Olemme jälleen yhdessä.
---------------
Moi, mulle tuli erittäin suuri tarve päästä kirjoittamaan taas vaihteeksi jotain. Tuttuun tapaan mitään en ole suunnitellut vaan kaikki on tullut suoraan sydämestä sitä mukaa mitä ajatuksia on mieleeni tullut. Toivottavasti tämä herättää ajatuksia ja tunteita teissä, jotka tämän päätyvät lukemaan. :)