Kreifi
6.12.2008, 14:43:57
Tek nii hirveäst mili kirjottaa tauo jälkke, mut en jaksan jatkaa Tierraa ni tein tämse. Hiuka se taas venäht.
rtf:ää en jaksan ladat, mut trarvittaes senki saa.
-----
ASTRALIS
Yö oli saapunut Astraliksen valtakuntaan. Yö ja päivä vaihtelivat täällä kuin vuodenajat. Molemmat kestivät kauan. Yleensä ihmisten mielestä liian kauan. Astralis ei ajatellut samoin. Hän rakasti yötä. Hänellä olikin ollut tapana vetäytyä yöajaksi pois palatsistaan suuren jyrkänteen reunalle massiiviseen Holviin, joka kohosi rakenteellisesti jopa korkeammalle kuin hänen palatsinsa ollen tämän valtakunnan korkein rakennus. Holvissa vaan ei ollut minkäänlaisia asumistiloja. Pelkästään marmorinen istuin, jolla Astralis istui kuusi vuotta, syömättä ja puhumatta. Se oli hänen tapansa valmistautua päiväaikaan, jolloin hänen valtakuntansa taas heräisi eloon.
Astraliksen valtakunta vaipui yöksi horrokseen. Asunnot pidettiin lämpiminä, mutta ihmiset nukkuivat, eikä kukaan liikkunut ulkona. Ainoastaan Astralis ja hänen läheisensä olivat hereillä. He hyödynsivät tuon ajat miettien tulevaa kuutta vuotta. Yleensä he keskittyivät siihen miten niistä kuudesta vuodesta selvittäisiin.
Eipä tuossa yön kylmyydessä olisikaan voinut selvitä kuin ylemmät ihmiset, joihin Astralis ja hänen ”apuhallitsijansa” laskettiin. He olivat kuin muutkin ihmiset, mutta heidän ihossaan oli erikoisia mustia vivahteita, joita ei edes nähnyt ellei katsonut tarkemmin. Paremmin nämä ylemmät ihmiset pystyttiin erottamaan ruumiinrakenteesta, sillä heillä oli huomattavasti sirompi ruumiinrakenne kuin tavallisilla ihmisillä. Oliko se geneettinen perimä vai johtuiko se siitä, että tavalliset ihmiset rehkivät itsensä fyysisellä työllä lähes kuoliaiksi, sitä ei kukaan tiennyt.
Yötä oli kestänyt kaksi viikkoa. Ne kaksi viikkoa Astralis oli syönyt - ja paljon. Syömisen ohessa hän oli hiukan keskustellut muiden ylempien ihmisten kanssa. Ei juurikaan mitään tärkeää. Tärkeät keskustelut käytäisiin kolmea kuukautta ennen yön päättymistä ja nuo keskustelut kestivät yhdestä kolmeen kuukauteen - mikä määräsi hyvin pitkälti sen ajan, jonka Astralis sai nukkua ja omalla tavallansa se määräsi puheista huolimatta seuraavan kuuden vuoden suunnan. Astralis ei edes muistanut milloin hän oli viimeksi nukkunut.
Nyt, kahden viikon jälkeen Astralis oli saapunut jyrkänteen reunalle. Hän katseli istuintaan, joka tuntui joka yö yhä piinaavammalta paikalta ollen jo pitkän aikaa ollut lähinnä kidutustuoli, kun aikoinaan se oli toivon, uskon ja tulevaisuuden tuoli. Nyt tuo tuoli tuntui sykkivän jotain mustaa energiaa, joka vei siihen istujasta kaiken toivon ja uskon. Ei siihen kukaan, kaikista vähiten Astralis, olisi halunnut istua, mutta yhden miehen oli pakko. Se oli hänen velvollisuutensa. Jos se ei olisi ollut sitä, hän ei olisi ollut mitään. Olihan tämä hänen maailmansa ja olihan se hänen tehtävänsä huolehtia siitä.
Huolehtimisen tehtävä, ja eikö mies määritelty siten miten hän oli tehtävänsä hoitanut. Kansan mielestä Astralis, olkoonkin, että aluksi oli hoitanut hommansa enemmän kuin hyvin, ei ollut suoriutunut tehtävästään. Olihan kansa valittanut ja osoittanut mieltänsä, mutta ei mitään sen vakavampaa. Ei, kunnes eräästä nuoresta miehestä oli löytynyt jokin kipinä ja hän oli päättänyt lähteä taistoon ylempiä ihmisiä vastaan ja vapauttaa oman kansansa.
Yhden miehen kipinä harvemmin riitti mihinkään. Ei tässäkään tapauksessa, mutta se kipinä sytytti monia tulia ihmisiin ja jokainen, johon tämä pienen kipinän haltija tuntui olevan kosketuksissa, alkoi seurata häntä. Liekkien kantajat kutsuivat tätä yötä Astraliksen viimeiseksi yöksi.
Astralis katseli tähtiä monta tuntia ennen kuin istui alas istuimelleen. Hän rakasti tähtien loistetta. Hän saattoi helposti katsella niitä jopa päiviä miettimättä mitään. Se oli hänen oma tapansa rentoutua ja nauttia maailmasta. Ja ehkä se oli myös hänen tapansa yleensäkin selvitä hengissä.
Pitkä ja laiha mies huokaisi syvään. Liikaa ratkottavia asioita, liikaa ongelmia, joista ei tuntunut olevan ulospääsyä. Liikaa ihan kaikkea, eikä siinä kaikessa tuntunut olevan mitään mikä olisi saanut hänen suunsa hymyyn. Ainoa asia mikä häntä lohdutti (tähtien lisäksi) oli hänen oma olemassaolonsa ja asemansa, mikä ironisesti oli myös kaiken sen taakan syy.
Astraliksen olisi tehnyt mieli hypätä pystyyn ja huutaa maailmankaikkeudelle vihaansa, mutta se olisi ollut moukkamaista sivistymätöntä käytöstä ja hiljaisuudesta oli tullut hänelle laki, vaikkei mikään häntä siihen velvoittanutkaan, paitsi ehkä hän itse, ja hänen omat menetelmänsä.
Jos joku olisi voinut nähdä tämän mahtavan ja suuren hallitsijan sisään, hänen sieluunsa, olisi paljastunut ikävä totuus, ettei tämä mies vastannut enää millään tavalla sellaista henkilöä, joka hallitsi valtakuntaa. Hän oli heikko, täysin säröillä, valmiina katkeamaan ja tuhoutumaan. Oliko seuraavien kuuden vuoden tarkoitus hyväksyä tämä asia? Ei ainakaan Astraliksen mielestä, sillä hän oli onnistuneesti kieltänyt kaiken sen mitä hän piti sisällään. Jäljellä oli vain ulkokuori ja hänen valtakuntansa. Se oli tarpeeksi, kunhan vain ne säilyisivät.
Kipinänhaltija oli tehnyt hyvinkin tarkan suunnitelman ja sitä oli valmisteltu jo pidemmän aikaa. Liekinkantajat olivat valmistaneet lämpimiä vaatteita ja jonkinlaisia esineitä, jotka olivat ainakin lähes aseita, lähinnä karkeita ja huonotekoisia miekkoja ja keihäitä. Suunnitelma ja varustautuminen ei ehkä ollut aukotonta ja parasta mahdollista, mutta heillä oli uskoa, mikä aivan varmasti paikkasi nuo pienet puutteet.
Astraliksen valtakunta koostui kolmesta osasta; palatsista, joka oli erittäin massiivinen ja kaunis rakennus, kaupungista, jossa pienissä puisissa taloissa asui enemmän ihmisiä kuin sinne olisi pitänyt mahtua ja pelloista, jota toivat elämän tähän valtakuntaan.
Talvisin kaupunki täyttyi punaisesta hehkusta, kun maankuoren alla oleva laava ohjattiin lämmittämään kaupunkia ja ihmisten taloja. Siltikään kaupungissa ei normaalisi öisin näkynyt minkäänlaista elämää, mitä nyt joskus harvakseltaan ylemmät ihmiset kävivät siellä kävelemässä. Nyt oli kuitenkin toisin, kun ovi jälkeen toisensa avautui ja mitä moninaisimmilla vaatteilla itsensä vuoranneita ihmisiä alkoi pikkuhiljaa kerääntyä torille.
Kipinänhaltija, kuten kuka tahansa samanlaisen kipinän omaava, oli unelmoinut saavansa kaikki ihmiset mukaan retkellensä, mutta tietenkään se ei ollut onnistunut ja niistäkin, jotka olivat lupautuneet lähteä mukaan taisteluun vapaudesta, osa jäi kotiin nukkumaan - tai eivät edes heränneet.
Kipinänhaltija katseli pettyneenä, pettymystään näyttämättä, ihmisjoukkoa torilla. Se oli vähän hänen mielestään, mutta riittävästi. Olihan heitä monikymmenkertainen määrä verrattuna ylempiin ihmisiin, joita oli vain kourallinen. Kipinänhaltijan laskujen mukaan heitä oli 11..
Eräs ylempi ihminen oli pistänyt tämän varsin erikoisen kokoontumisen huomiolle. Kuten yleensäkin ylemmät ihmiset, hänkin päätti hoitaa asian henkilökohtaisesti, eikä tarvinnut muita siihen.
Kipinänhaltija piti jonkinlaista motivointipuhetta juuri, kun tämä ylempi ihminen saapui paikalle. Hän ei jäänyt salakuuntelemaan mistä oli kyse, se ei ollut heidän tapansa. He pikemminkin kävivät suoraan asiaan.
”Mitä te täällä teette? Jäädytte kuoliaiksi”, mustaan hameeseen ja hupulliseen pitkähihaiseen paitaan pukeutunut ylempi ihminen keskeytti kokouksen.
Kaikki ylemmät ihmiset pukeutuivat samalla tavalla, joka alkuun ehkä näytti hivenen synkältä, mutta loppujen lopuksi hyvinkin arvokkaalta. Ainoan poikkeuksen teki Astralis, jolla oli samanlainen asu, mutta väriltään hopea ja siinä oli jonkinlaista kirjoitusta mustalla. Kukaan, eivät edes muut ylemmät ihmiset tienneet, mitä noissa kirjoituksissa luki tai miksi ne edes olivat hänen asussaan.
Kipinänhaltija kääntyi katsomaan keskeyttäjää ja huomatessaan, että kyseessä oli yksi noista, jotka oli tarkoitus tuhota, kipinänhaltijan kasvoille nousi ehkä jokseenkin jopa sairas virnistys.
”Kas, Rector, hauska nähdä”, Kipinänhaltija sanoi käyttäen virallista nimitystä, mutta selkeästi ivailevaan sävyyn. Tämä ei jäänyt ylemmältä ihmiseltä huomaamatta.
”Mistä on kyse? Vaadin välitöntä selitystä”, Rector sanoi alkaen silminnähden hermostua.
”Keihäistä”, Kipinänhaltija vastasi ja samassa ilman halki lensi kuusi keihästä. Neljä niistä meni ohi, yksi hipaisi Rectorin poskea ja yksi upposi hänen mahaansa. Rector parkaisi kivusta ja taittui kaksinkerroin tarraten samalla keihääseen mahassaan.
”Tappakaa hänet”, Kipinänhaltija sanoi normaalilla äänenlujuudella, mutta normaalia huomattavasti kiihkeämmin ja tunteella.
Rector luultavasti olisi saanut estettyä ensimmäistä kymmentä, ehkä jopa kahta- tai kolmeakymmentä, mutta hän oli niin yllättynyt tilanteesta (ja keihäästä mahassaan), ettei pystynyt muuhun kuin päästämään korviavihlovan korkean huudon, joka kaikui ympäri Astraliksen kaupunkia ja kuuluipa tuo vielä palatsiinkin asti. Paniikkihuuto (vai mikä lie) ei kuitenkaan pysäyttänyt liekinkantajia, vaan karkeat miekat ja heikot keihään upposivat toinen toistaan syvemmälle Rectorin kehoon lopettaen lopulta kaiken elämän miehessä.
Yksikään ylempi ihminen ei ollut ennen kuollut, ja jos olikin, ei sitä kukaan tavallinen ihminen ollut nähnyt. He olivat aina olettaneet, ettei siinä olisi mitään erikoista, mutta toisin oli. Aluksi Rectorin punainen veri muuttui mustaksi, jonka jälkeen hänen raatonsa ympärillä alkoi mustan höyryn tanssi, mikä laajeni laajenemistaan, kunnes katosi aivan kuin ei olisi ikinä siinä ollutkaan. Sielu? Magiaa? Mitä lie, kukaan ei tiennyt, eikä kukaan järin paljon välittänytkään Kipinänhaltijan huutaessa: ”Palatsiin!”
Rector jäi elottomana makaamaan mustaan öljylammikkoon.
Yhdeksän huppupäistä olentoa kiirehti palatsin ikkunoihin katsomaan mistä oikein oli kyse ja he kaikki kohtasivat saman näyn. Kansa nousi koristeellista tietä pitkin kohti palatsia kantaen soihtuja ja jonkinlaisia aseita.
”Mitä?” yksi Rector sanoi hämmentyneenä.
”Ei hyvä, ei lainkaan hyvä. Meitä on kymmenen”, toinen vastasi, vaikkei suoranaisesti kysymykseen.
”Kyllä. Yksi on poistunut joukosta. Mitä me teemme?”
”Ilmoita välittömästi Astralikselle ja kysy miten toimimme. Muut palatsin suurovelle. Emme saa päästää heitä sisään”, yksi Rectoreista tuntui ottavan komennon, vaikkei asia niin ollutkaan.
Palatsin suurovi ei auennut tai mennyt kiinni minkään mekaanisen järjestelmän voimalla, vaan Rectorien henkisten kykyjen avulla. Siten oli helppoa sulkea se niin, ettei kansa päässyt palatsiin. Yleensä kansalla ei muutenkaan ollut erikoisemmin asiaa tuohon valtavaan rakennukseen. Joskus joku sinne pääsi jostain syystä, mutta kulku oli kaikkea muuta kuin vapaata.
Rectorilta kesti jonkin aikaa ennen kuin hän pääsi Holvin luokse. Sinne kulku ei ollut helpointa mahdollista, sillä Holvin luokse ei vienyt minkäänlaista tietä. Matka oli myös suhteellisen pitkä. Holvi oli paikka, joka oli pyhitetty Astralikselle, muilla ei ollut sinne mitään asiaa.
”Astralis”, Rector keskeytti Astraliksen mietinnät. Tai ainakin se oli hänen tarkoituksensa, mutta hallitsija ei tuntunut reagoivan mitenkään miehen keskeytykseen.
”Astralis”, Rector toisti sanansa, mutta vieläkään minkäänlaista vaikutusta ei ollut havaittavissa, joten Rector päätti lähestyä istuinta. Hän laski kätensä Astraliksen olkapäälle ja toisti nimen kolmatta kertaa.
Astralis käänsi päätään ja katsoi Rectoria suoraan silmiin hyvin tuomitsevasti.
”Anteeksi, mutta on tapahtunut jotain, joka vaatii teidän huomiotanne”, Rector sanoi äkkiä.
”Tiedätkö, kaikki vaatii minun huomiotani. En olisi muuten täällä”, Astralis sanoi ja käänsi katseensa tähtiin. ”Jopa tähdet vaativat minun huomiotani, mutta eivät ne silti tule luokseni siitä kertomaan.”
”Mutta tämä on erikoistapaus”, Rector yritti vakuutella.
”Katso, tuonne kauas, korkealle. Näetkö?” Astralis sanoi.
Rector kohotti katseensa, eikä hän voinut olla näkemättä tähteä, joka oli muita kirkkaampi, jopa huomattavasti. Hän ei ollut ikinä ennen nähnyt sellaista, vaikka paikoin hänkin vietti aikaansa tähtiä katsellen.
”Stellar Lucidus.”
Rector ei ihan ymmärtänyt mistä Astralis nyt puhui, sillä puheenaihe tuntui vaihtuneen hyvin toisenlaiseksi. Mikä oli sinänsä harmi, sillä päällä oli nyt hyvin vakava tilanne, joka vaati Astraliksen huomiota. Toki Rector olisi vain voinut sanoa asiansa ja niin hän olisi varmaan joitakin satoja vuosia sitten tehnyt, mutta nyt hän oli tekemisissä toisen Astraliksen kanssa, ja Rector halusi elää vielä pitkään.
”Ahaa”, Rector sanoi, mutta hänen äänensävynsä paljasti välittömästi, ettei hän tajunnut lainkaan mitä Astralis yritti sanoa.
”Erikoistapaus”, Astralis sanoi. ”Ymmärrätkö?”
”Kyllä”, Rector vastasi välittömästi, mutta tämä Stellar Lucidus ei muuttanut tilannetta kaupungissa miksikään. ”Mutta Astralis--"
”Etkä ymmärtänyt”, Astralis vastasi lyhyesti, eikä tuntunut irrottavan katsettaan mahtavasta valoilmiöstä. ”Mutta olkoot, mikä on tämä erikoistapaus, joka vaatii ehdotonta huomiotani?”
”Kansa on tappanut yhden meistä ja suuntaa aggressiivisin mielin kohti palatsia. Olettaisin, ettei tarkoitus ole tyytyä vain yhteen. Kysymmekin teidän neuvoanne tässä asiassa”, Rector sanoi tyytyväisenä vihdoinkin päästyään esittämään tärkeän ja kiireellisen asiansa Astralikselle.
”Tappakaa heidät”, Astralis sanoi edelleenkin tuijottaen tuota yhtä tähteä.
”Anteeksi mitä?”
”Tappakaa heidät.”
”Mutta Astalis, miten sitten käy valtakunnan? Ja meidän?” Rector yritti perustella vasten tätä järjetöntä päätöstä.
”Sanoin: tappakaa heidät”, mutta Astralis pysyi kannassaan, mikä kieltämättä oli kovin erikoinen ja radikaali.
”Ettekö voisi vaikka puhua heille?”
”En.”
”Mutta Astralis. Jos he kuolevat, niin mekin lakkaamme olemasta”, Rector sanoi sen, minkä Astralis varmasti jo tiesi, mutta Rector oli pikaisesti tullut tulokseen, että tämä heidän hallitsijansa ei ollut täysissä voimissaan ja hän oli jotenkin onnistunut unohtamaan tämän tosiasian.
”Minä olen nähnyt kirkkaimmassa unessani portin uuteen maailmaan ja elämään”, Astralis totesi tyynesti.
”Astralis”, Rector aloitti, mutta kohtasi Astraliksen vihan, mikä ei ainakaan aluksi näyttänyt olevan vihaa laisinkaan.
”Rector, tule eteeni, niin että näen sinut”, Astralis sanoi ja Rector asteli hiukan varovaisin askelin Astraliksen eteen ja juuri kun hän meinasi laskeutua toisen polvensa varaan ja osoittaa kunnioitustaan tälle vaikuttavalle hahmolle, joka istui ”valtaistuimellaan” Astralis sanoi: ”Älä polvistu”, ja nousi seisomaan istuimeltaan.
”Näytän sinulle jotain.”
Tuskin nuo sanat olivat ehtineet ulos Astraliksen suusta, kun hän tarrasi Rectorin olkapäistä kiinni ja riuhtaisi tämän marmoriselle istuimelle. Rectorin silmät levähtivät auki hämmennyksestä ja ne ottivat vastaan Astraliksen tiukan katseen. Rector upposi Astraliksen silmiin ja näki miljoonia asioita, joista hänellä ei ollut käsitystäkään. Samalla hetkellä tuo vastuun tuoli toi kaiken vastaavan tunnetasolla ja aivan uudenlaisella tavalla kaiken Rectorin mieleen.
Ylempi ihminen ehkä, mutta ei Astraliksen veroinen, eikä lähelläkään sillä tasoa, jolla hän olisi pystynyt käsittelemään saamaansa tietoa ja tuntemuksia. Rectorin mieli sammui, jonka jälkeen hänet jätettiin Holvin lattialle kuin käytetty rätti.
Yhdeksän Rectoria olivat teljenneet palatsin suuroven, mutta yllätyksekseen he huomasivat oven antavan pikkuhiljaa periksi. Aivan kuin kyseessä ei olisi ollut fyysinen voima, jota vastaan he taistelivat (ja jonka he olisivat voittaneet ongelmitta), vaan pikemminkin mielentila, joka tuntui tunkeutuvan suorastaan läpi tuosta ovesta.
”Olemmeko tuomittuja?” yksi Rectoreista kysyi.
”Voisimmeko taistella?”
”Ja voittaa?”
Samassa suurovi levähti auki ja ihmiset vyöryivät siitä sisälle palatsin pihalle kuin luonnonvoima, jota ei ollut mahdollista pysäyttää. Mutta kuten tapana on, Rectorit yrittivät. He käyttivät kaikki voimansa ja taitonsa, eikä turhaan, sillä ihminen jälkeen toisen kaatui maahan heidän jalkoihinsa.
Mitä lie mustaa magiaa, avaruustiedettä, taivaasta satoi neuloja, jotka tunkeutuivat ihmisten kallojen läpi aivoihin ja söivät ne käyttökelvottomiksi. Rectoreille kasvoi kouria, joilla he pystyivät repimään jäseniä irti. Maahan syntyi aukkoja, joista tuli syöpäläisiä ja käsiä, jotka tarrasivat ihmispoloihin ja vetivät nämä minne ikinä. Kaikki se, minkä ei pitänyt olla mahdollista tai todellista tapahtui palatsin pihalla. Myös ihmisten voitto Rectoreista.
Moni ihminen oli kuollut tai kadonnut, mutta Kipinänhaltija löysi uskomattomia sanoja, jotka innoittivat ihmisiä aivan uuteen kukoistukseen. Rectoreista ei voinut sanoa samaa, sillä he makasivat maassa kuten heistä ensimmäinenkin.
Kipinänhaltija oli käskenyt säästämään yhden ja maassa makasikin yksi kuolemaisillaan oleva Rector. Hän oli täynnä haavoja, eikä repaleinen asu enää kantanut tätä olentoa.
”Tyhmät... ihmi... set”, se sai sanottua.
”Missä Astralis on?” Kipinänhaltija kysyi saamatta vastausta.
”Missä Astralis on!”
Vastaukseksi sormi osoitti taivaanrantaa, jossa seisoi upeana ja kauniina pitkä piikki, joka tuntui kohoavan aina tähtiin asti.
”Holvi”, Kipinänhaltija sanoi ennen kuin tylsä miekka leikkasi Rectorin pään irti.
Kuten Rectorilta aikaisemmin, ihmisjoukoltakin vei aikaa päästä Holvin luokse, mutta heidän päämääränsä ja tavoitteensa antoi lisää voimaa. Ilman sitä he eivät ehkä olisi ikinä päässeet Holvin luokse.
Heitä kohtasi mykistävä näky, eikä kyse ollut pelkästään kuolleesta Rectorista, vaan Holvista. Se tosiaan kohosi avaruuteen. Se oli kasvanut.
”Mitä hänelle on tapahtunut?” yksi liekinkantajista kysyi katsoen Rectorin ruumista. ”Hän ei ole haavoittunut.”
”Astralis!” Kipinänhaltija huusi ja Astralis vastasi kutsuun.
”Minä taisin, no, tappaa hänet”, Astrelis kertoi jotakuinkin asian laidan. Oli turhaa tarttua teknisiin yksityiskohtiin siitä, että tappamisen sijaan Astralis oli antanut tuolle miehelle kaiken, ihmiset eivät kuitenkaan ymmärtäisi.
”Kaikki Rectorisi ovat kuolleita”, Kipinänhaltija sanoi itsevarmana. ”Me tapoimme heidät.”
”Vaikuttava suoritus, kansani, lapseni”, Astralis vastasi selkeään uhitteluun.
”Me emme ole kansaasi, vielä vähemmän lapsiasi”, Kipinänhaltija sanoi tiukkaan äänensävyyn ja hän näytti aidosti uskovan siihen mistä puhui.
”Ette tosiaan taida olla. Ette taida olla mitään”, Astralis lisäsi ivallisesti.
”Ehkä emme, mutta ehkä lunastamme tänään täällä arvon itsellemme, ja sinä maksat hinnan”, Kipinänhaltija sanoi.
”Suuret haaveet, niin pieni mieli. Jos olisit minä, sinulla olisi pienet haaveet, mutta hyvin suuri mieli”, Astralis valotti asiaa.
”Mutta en ole sinä. Minulla on omat unelmani ja oma mieli”, Kipinänhaltija sanoi luottaen siihen, että kaikki seisoivat hänen sanojensa takana.
”Sinulla? Entä heillä?”
”He seisovat rinnallani”, Kipinänhaltija sanoi edelleen varmana asiasta.
”Siltikin, vaikka he ovat lähempänä minua kuin sinua? Sinua, joka villitset kansaa valheilla ja vääristelyllä vain saadaksesi jotain mistä sinä olet vahingossa sattunut uneksimaan jonakin yönä hetken ajan?” Astralis pilkkasi Kipinänhaltijaa, eikä syyttä.
”Hiljaa! Sinä olet vastuussa kurjuudestamme!” Kipinänhaltija huusi raivoissaan.
”Eikö se kurjuus jakaudu tasan meidän kaikkien kesken? Enkö minä kärsi ja elä kurjuudessa ihan yhtä lailla kuin tekin, ellen jopa enemmän? Onko teistä kukaan kysynyt millaista elämää minä olen elänyt?”
Liekinkantajat hämmentyivät Astraliksen sanoista. Jopa niin paljon, ettei heidän liekkinsä loistanut enää niin kirkkaana kuin hetki sitten. Eikä jäänyt Kipinänhaltijakaan pois tästä hämmennyksestä, vaan sai siitä sen oman osansa, joka hänelle kuului. Mutta kun kipinä oli kerran syttynyt, se teki sen mitä varten se oli olemassa ja siten Kipinänhaltija ottikin muutaman nopean askeleen eteenpäin ja survaisi keihäänsä jonnekin Astraliksen sydämen tietämille.
”Kuole!” Kipinänhaltija huusi voimalla ja tunteella kuin tehdäkseen iskustaan voimakkaamman. Ehkä se toimikin, sillä keihäs upposi Astralikseen ja meni vieläpä hänen lävitseen. Eikä se riittänyt Kipinänhaltijalle, vaan hän riuhtaisi tuon keihään irti Astraliksesta, mikä sai aikaan vuolasta verenvuotoa.
”Ja nyt hän, joka on kantanut meistä suurimman taakan, saa kantaa sen kokonaan”, Astralis sanoi ja lyyhistyi maahan.
”Hah, hallitsija, ja heikompi kuin ketään, jonka olemme tänään tappaneet”, Kipinänhaltija pilkkasi maahan lyyhistynyttä hallitsijaa.
Astralis ei sanoista välittänyt, olivat ne pilkkaa tai kehua, ne olivat kuitenkin vain sanoja vailla sen suurempaa merkitystä. Hän kipusi hiukan hapuillen takaisin jaloilleen ja sanoi: ”mutta seison yhä, kuinka moni teistä pystyisi samaan?”
”Sinä et ole meitä parempi!” Kipinänhaltija huusi raivoissaan ja iski keihäällään toisen kerran upottaen karkean terän Astraliksen mahaan.
”Jos olet meitä parempi, niin miksi olet kyyristyneenä jalkoihimme?” Kipinänhaltija sanoi Astralikselle, joka oli taas vajonnut polvillensa.
”Kauanko jatkamme tätä? Sinä pilkkaat minua, mutta sanasi häviävät tyhjyyteen merkityksettöminä ja minä kerron totuuden, joka saa sinut raivoihisi ja rankaiset minua?” Astralis sanoi.
Sanat saivat Kipinänhaltijan rauhoittumaan ja hän kykeni jälleen ajattelemaan samalla tavalla kuin aikaisemminkin.
”Se loppuu nyt”, Kipinänhaltija sanoi rauhallisesti ja päättäväisesti kohottaen keihäänsä viimeiseen iskuun, joka oli suunnattu Astralista päähän. ”Yöt ovat pidentyneet takiasi koko ajan.”
”Kolme päivää”, Astralis ehti sanoa ennen kuin keihäs iskeytyi hänen päähänsä ja hän kaatui maahan elottomana.
Hiljaisuus laskeutui Holviin ja oli kyseessä sitten Kipinänhaltija tai liekinkantaja, mieleen nousi vain ajatus siitä, että he olivat tehneet virheen ja he huomasivat sen, kun Astraliksen höyry katosi viedessään mukanaan kaiken lämmön heidän maailmastaan.
Sillä ei ollut merkitystä kuinka kuuma tai kova liekki sisimmissään oli. Jokaista kohtasi sama kohtalo, hitaasti paikoillensa jäätyminen ja ikuinen vankeus mielessään. Sama kohtalo kuin oli ollut Astraliksella jo satoja tuhansia vuosia. Aluksi ehkä järkyttävää, myöhemmin miellyttävää ja lopulta kuitenkin pelkkää kärsimystä
Kipinänhaltija ei vaan ikinä saanut kokea sitä miellyttävää vaihetta, sillä hän tiesi, että Astraliksen lapsena hän oli vastuussa kaikkien näiden ihmisten kohtalosta. Ei Astralis.
rtf:ää en jaksan ladat, mut trarvittaes senki saa.
-----
ASTRALIS
Yö oli saapunut Astraliksen valtakuntaan. Yö ja päivä vaihtelivat täällä kuin vuodenajat. Molemmat kestivät kauan. Yleensä ihmisten mielestä liian kauan. Astralis ei ajatellut samoin. Hän rakasti yötä. Hänellä olikin ollut tapana vetäytyä yöajaksi pois palatsistaan suuren jyrkänteen reunalle massiiviseen Holviin, joka kohosi rakenteellisesti jopa korkeammalle kuin hänen palatsinsa ollen tämän valtakunnan korkein rakennus. Holvissa vaan ei ollut minkäänlaisia asumistiloja. Pelkästään marmorinen istuin, jolla Astralis istui kuusi vuotta, syömättä ja puhumatta. Se oli hänen tapansa valmistautua päiväaikaan, jolloin hänen valtakuntansa taas heräisi eloon.
Astraliksen valtakunta vaipui yöksi horrokseen. Asunnot pidettiin lämpiminä, mutta ihmiset nukkuivat, eikä kukaan liikkunut ulkona. Ainoastaan Astralis ja hänen läheisensä olivat hereillä. He hyödynsivät tuon ajat miettien tulevaa kuutta vuotta. Yleensä he keskittyivät siihen miten niistä kuudesta vuodesta selvittäisiin.
Eipä tuossa yön kylmyydessä olisikaan voinut selvitä kuin ylemmät ihmiset, joihin Astralis ja hänen ”apuhallitsijansa” laskettiin. He olivat kuin muutkin ihmiset, mutta heidän ihossaan oli erikoisia mustia vivahteita, joita ei edes nähnyt ellei katsonut tarkemmin. Paremmin nämä ylemmät ihmiset pystyttiin erottamaan ruumiinrakenteesta, sillä heillä oli huomattavasti sirompi ruumiinrakenne kuin tavallisilla ihmisillä. Oliko se geneettinen perimä vai johtuiko se siitä, että tavalliset ihmiset rehkivät itsensä fyysisellä työllä lähes kuoliaiksi, sitä ei kukaan tiennyt.
Yötä oli kestänyt kaksi viikkoa. Ne kaksi viikkoa Astralis oli syönyt - ja paljon. Syömisen ohessa hän oli hiukan keskustellut muiden ylempien ihmisten kanssa. Ei juurikaan mitään tärkeää. Tärkeät keskustelut käytäisiin kolmea kuukautta ennen yön päättymistä ja nuo keskustelut kestivät yhdestä kolmeen kuukauteen - mikä määräsi hyvin pitkälti sen ajan, jonka Astralis sai nukkua ja omalla tavallansa se määräsi puheista huolimatta seuraavan kuuden vuoden suunnan. Astralis ei edes muistanut milloin hän oli viimeksi nukkunut.
Nyt, kahden viikon jälkeen Astralis oli saapunut jyrkänteen reunalle. Hän katseli istuintaan, joka tuntui joka yö yhä piinaavammalta paikalta ollen jo pitkän aikaa ollut lähinnä kidutustuoli, kun aikoinaan se oli toivon, uskon ja tulevaisuuden tuoli. Nyt tuo tuoli tuntui sykkivän jotain mustaa energiaa, joka vei siihen istujasta kaiken toivon ja uskon. Ei siihen kukaan, kaikista vähiten Astralis, olisi halunnut istua, mutta yhden miehen oli pakko. Se oli hänen velvollisuutensa. Jos se ei olisi ollut sitä, hän ei olisi ollut mitään. Olihan tämä hänen maailmansa ja olihan se hänen tehtävänsä huolehtia siitä.
Huolehtimisen tehtävä, ja eikö mies määritelty siten miten hän oli tehtävänsä hoitanut. Kansan mielestä Astralis, olkoonkin, että aluksi oli hoitanut hommansa enemmän kuin hyvin, ei ollut suoriutunut tehtävästään. Olihan kansa valittanut ja osoittanut mieltänsä, mutta ei mitään sen vakavampaa. Ei, kunnes eräästä nuoresta miehestä oli löytynyt jokin kipinä ja hän oli päättänyt lähteä taistoon ylempiä ihmisiä vastaan ja vapauttaa oman kansansa.
Yhden miehen kipinä harvemmin riitti mihinkään. Ei tässäkään tapauksessa, mutta se kipinä sytytti monia tulia ihmisiin ja jokainen, johon tämä pienen kipinän haltija tuntui olevan kosketuksissa, alkoi seurata häntä. Liekkien kantajat kutsuivat tätä yötä Astraliksen viimeiseksi yöksi.
Astralis katseli tähtiä monta tuntia ennen kuin istui alas istuimelleen. Hän rakasti tähtien loistetta. Hän saattoi helposti katsella niitä jopa päiviä miettimättä mitään. Se oli hänen oma tapansa rentoutua ja nauttia maailmasta. Ja ehkä se oli myös hänen tapansa yleensäkin selvitä hengissä.
Pitkä ja laiha mies huokaisi syvään. Liikaa ratkottavia asioita, liikaa ongelmia, joista ei tuntunut olevan ulospääsyä. Liikaa ihan kaikkea, eikä siinä kaikessa tuntunut olevan mitään mikä olisi saanut hänen suunsa hymyyn. Ainoa asia mikä häntä lohdutti (tähtien lisäksi) oli hänen oma olemassaolonsa ja asemansa, mikä ironisesti oli myös kaiken sen taakan syy.
Astraliksen olisi tehnyt mieli hypätä pystyyn ja huutaa maailmankaikkeudelle vihaansa, mutta se olisi ollut moukkamaista sivistymätöntä käytöstä ja hiljaisuudesta oli tullut hänelle laki, vaikkei mikään häntä siihen velvoittanutkaan, paitsi ehkä hän itse, ja hänen omat menetelmänsä.
Jos joku olisi voinut nähdä tämän mahtavan ja suuren hallitsijan sisään, hänen sieluunsa, olisi paljastunut ikävä totuus, ettei tämä mies vastannut enää millään tavalla sellaista henkilöä, joka hallitsi valtakuntaa. Hän oli heikko, täysin säröillä, valmiina katkeamaan ja tuhoutumaan. Oliko seuraavien kuuden vuoden tarkoitus hyväksyä tämä asia? Ei ainakaan Astraliksen mielestä, sillä hän oli onnistuneesti kieltänyt kaiken sen mitä hän piti sisällään. Jäljellä oli vain ulkokuori ja hänen valtakuntansa. Se oli tarpeeksi, kunhan vain ne säilyisivät.
Kipinänhaltija oli tehnyt hyvinkin tarkan suunnitelman ja sitä oli valmisteltu jo pidemmän aikaa. Liekinkantajat olivat valmistaneet lämpimiä vaatteita ja jonkinlaisia esineitä, jotka olivat ainakin lähes aseita, lähinnä karkeita ja huonotekoisia miekkoja ja keihäitä. Suunnitelma ja varustautuminen ei ehkä ollut aukotonta ja parasta mahdollista, mutta heillä oli uskoa, mikä aivan varmasti paikkasi nuo pienet puutteet.
Astraliksen valtakunta koostui kolmesta osasta; palatsista, joka oli erittäin massiivinen ja kaunis rakennus, kaupungista, jossa pienissä puisissa taloissa asui enemmän ihmisiä kuin sinne olisi pitänyt mahtua ja pelloista, jota toivat elämän tähän valtakuntaan.
Talvisin kaupunki täyttyi punaisesta hehkusta, kun maankuoren alla oleva laava ohjattiin lämmittämään kaupunkia ja ihmisten taloja. Siltikään kaupungissa ei normaalisi öisin näkynyt minkäänlaista elämää, mitä nyt joskus harvakseltaan ylemmät ihmiset kävivät siellä kävelemässä. Nyt oli kuitenkin toisin, kun ovi jälkeen toisensa avautui ja mitä moninaisimmilla vaatteilla itsensä vuoranneita ihmisiä alkoi pikkuhiljaa kerääntyä torille.
Kipinänhaltija, kuten kuka tahansa samanlaisen kipinän omaava, oli unelmoinut saavansa kaikki ihmiset mukaan retkellensä, mutta tietenkään se ei ollut onnistunut ja niistäkin, jotka olivat lupautuneet lähteä mukaan taisteluun vapaudesta, osa jäi kotiin nukkumaan - tai eivät edes heränneet.
Kipinänhaltija katseli pettyneenä, pettymystään näyttämättä, ihmisjoukkoa torilla. Se oli vähän hänen mielestään, mutta riittävästi. Olihan heitä monikymmenkertainen määrä verrattuna ylempiin ihmisiin, joita oli vain kourallinen. Kipinänhaltijan laskujen mukaan heitä oli 11..
Eräs ylempi ihminen oli pistänyt tämän varsin erikoisen kokoontumisen huomiolle. Kuten yleensäkin ylemmät ihmiset, hänkin päätti hoitaa asian henkilökohtaisesti, eikä tarvinnut muita siihen.
Kipinänhaltija piti jonkinlaista motivointipuhetta juuri, kun tämä ylempi ihminen saapui paikalle. Hän ei jäänyt salakuuntelemaan mistä oli kyse, se ei ollut heidän tapansa. He pikemminkin kävivät suoraan asiaan.
”Mitä te täällä teette? Jäädytte kuoliaiksi”, mustaan hameeseen ja hupulliseen pitkähihaiseen paitaan pukeutunut ylempi ihminen keskeytti kokouksen.
Kaikki ylemmät ihmiset pukeutuivat samalla tavalla, joka alkuun ehkä näytti hivenen synkältä, mutta loppujen lopuksi hyvinkin arvokkaalta. Ainoan poikkeuksen teki Astralis, jolla oli samanlainen asu, mutta väriltään hopea ja siinä oli jonkinlaista kirjoitusta mustalla. Kukaan, eivät edes muut ylemmät ihmiset tienneet, mitä noissa kirjoituksissa luki tai miksi ne edes olivat hänen asussaan.
Kipinänhaltija kääntyi katsomaan keskeyttäjää ja huomatessaan, että kyseessä oli yksi noista, jotka oli tarkoitus tuhota, kipinänhaltijan kasvoille nousi ehkä jokseenkin jopa sairas virnistys.
”Kas, Rector, hauska nähdä”, Kipinänhaltija sanoi käyttäen virallista nimitystä, mutta selkeästi ivailevaan sävyyn. Tämä ei jäänyt ylemmältä ihmiseltä huomaamatta.
”Mistä on kyse? Vaadin välitöntä selitystä”, Rector sanoi alkaen silminnähden hermostua.
”Keihäistä”, Kipinänhaltija vastasi ja samassa ilman halki lensi kuusi keihästä. Neljä niistä meni ohi, yksi hipaisi Rectorin poskea ja yksi upposi hänen mahaansa. Rector parkaisi kivusta ja taittui kaksinkerroin tarraten samalla keihääseen mahassaan.
”Tappakaa hänet”, Kipinänhaltija sanoi normaalilla äänenlujuudella, mutta normaalia huomattavasti kiihkeämmin ja tunteella.
Rector luultavasti olisi saanut estettyä ensimmäistä kymmentä, ehkä jopa kahta- tai kolmeakymmentä, mutta hän oli niin yllättynyt tilanteesta (ja keihäästä mahassaan), ettei pystynyt muuhun kuin päästämään korviavihlovan korkean huudon, joka kaikui ympäri Astraliksen kaupunkia ja kuuluipa tuo vielä palatsiinkin asti. Paniikkihuuto (vai mikä lie) ei kuitenkaan pysäyttänyt liekinkantajia, vaan karkeat miekat ja heikot keihään upposivat toinen toistaan syvemmälle Rectorin kehoon lopettaen lopulta kaiken elämän miehessä.
Yksikään ylempi ihminen ei ollut ennen kuollut, ja jos olikin, ei sitä kukaan tavallinen ihminen ollut nähnyt. He olivat aina olettaneet, ettei siinä olisi mitään erikoista, mutta toisin oli. Aluksi Rectorin punainen veri muuttui mustaksi, jonka jälkeen hänen raatonsa ympärillä alkoi mustan höyryn tanssi, mikä laajeni laajenemistaan, kunnes katosi aivan kuin ei olisi ikinä siinä ollutkaan. Sielu? Magiaa? Mitä lie, kukaan ei tiennyt, eikä kukaan järin paljon välittänytkään Kipinänhaltijan huutaessa: ”Palatsiin!”
Rector jäi elottomana makaamaan mustaan öljylammikkoon.
Yhdeksän huppupäistä olentoa kiirehti palatsin ikkunoihin katsomaan mistä oikein oli kyse ja he kaikki kohtasivat saman näyn. Kansa nousi koristeellista tietä pitkin kohti palatsia kantaen soihtuja ja jonkinlaisia aseita.
”Mitä?” yksi Rector sanoi hämmentyneenä.
”Ei hyvä, ei lainkaan hyvä. Meitä on kymmenen”, toinen vastasi, vaikkei suoranaisesti kysymykseen.
”Kyllä. Yksi on poistunut joukosta. Mitä me teemme?”
”Ilmoita välittömästi Astralikselle ja kysy miten toimimme. Muut palatsin suurovelle. Emme saa päästää heitä sisään”, yksi Rectoreista tuntui ottavan komennon, vaikkei asia niin ollutkaan.
Palatsin suurovi ei auennut tai mennyt kiinni minkään mekaanisen järjestelmän voimalla, vaan Rectorien henkisten kykyjen avulla. Siten oli helppoa sulkea se niin, ettei kansa päässyt palatsiin. Yleensä kansalla ei muutenkaan ollut erikoisemmin asiaa tuohon valtavaan rakennukseen. Joskus joku sinne pääsi jostain syystä, mutta kulku oli kaikkea muuta kuin vapaata.
Rectorilta kesti jonkin aikaa ennen kuin hän pääsi Holvin luokse. Sinne kulku ei ollut helpointa mahdollista, sillä Holvin luokse ei vienyt minkäänlaista tietä. Matka oli myös suhteellisen pitkä. Holvi oli paikka, joka oli pyhitetty Astralikselle, muilla ei ollut sinne mitään asiaa.
”Astralis”, Rector keskeytti Astraliksen mietinnät. Tai ainakin se oli hänen tarkoituksensa, mutta hallitsija ei tuntunut reagoivan mitenkään miehen keskeytykseen.
”Astralis”, Rector toisti sanansa, mutta vieläkään minkäänlaista vaikutusta ei ollut havaittavissa, joten Rector päätti lähestyä istuinta. Hän laski kätensä Astraliksen olkapäälle ja toisti nimen kolmatta kertaa.
Astralis käänsi päätään ja katsoi Rectoria suoraan silmiin hyvin tuomitsevasti.
”Anteeksi, mutta on tapahtunut jotain, joka vaatii teidän huomiotanne”, Rector sanoi äkkiä.
”Tiedätkö, kaikki vaatii minun huomiotani. En olisi muuten täällä”, Astralis sanoi ja käänsi katseensa tähtiin. ”Jopa tähdet vaativat minun huomiotani, mutta eivät ne silti tule luokseni siitä kertomaan.”
”Mutta tämä on erikoistapaus”, Rector yritti vakuutella.
”Katso, tuonne kauas, korkealle. Näetkö?” Astralis sanoi.
Rector kohotti katseensa, eikä hän voinut olla näkemättä tähteä, joka oli muita kirkkaampi, jopa huomattavasti. Hän ei ollut ikinä ennen nähnyt sellaista, vaikka paikoin hänkin vietti aikaansa tähtiä katsellen.
”Stellar Lucidus.”
Rector ei ihan ymmärtänyt mistä Astralis nyt puhui, sillä puheenaihe tuntui vaihtuneen hyvin toisenlaiseksi. Mikä oli sinänsä harmi, sillä päällä oli nyt hyvin vakava tilanne, joka vaati Astraliksen huomiota. Toki Rector olisi vain voinut sanoa asiansa ja niin hän olisi varmaan joitakin satoja vuosia sitten tehnyt, mutta nyt hän oli tekemisissä toisen Astraliksen kanssa, ja Rector halusi elää vielä pitkään.
”Ahaa”, Rector sanoi, mutta hänen äänensävynsä paljasti välittömästi, ettei hän tajunnut lainkaan mitä Astralis yritti sanoa.
”Erikoistapaus”, Astralis sanoi. ”Ymmärrätkö?”
”Kyllä”, Rector vastasi välittömästi, mutta tämä Stellar Lucidus ei muuttanut tilannetta kaupungissa miksikään. ”Mutta Astralis--"
”Etkä ymmärtänyt”, Astralis vastasi lyhyesti, eikä tuntunut irrottavan katsettaan mahtavasta valoilmiöstä. ”Mutta olkoot, mikä on tämä erikoistapaus, joka vaatii ehdotonta huomiotani?”
”Kansa on tappanut yhden meistä ja suuntaa aggressiivisin mielin kohti palatsia. Olettaisin, ettei tarkoitus ole tyytyä vain yhteen. Kysymmekin teidän neuvoanne tässä asiassa”, Rector sanoi tyytyväisenä vihdoinkin päästyään esittämään tärkeän ja kiireellisen asiansa Astralikselle.
”Tappakaa heidät”, Astralis sanoi edelleenkin tuijottaen tuota yhtä tähteä.
”Anteeksi mitä?”
”Tappakaa heidät.”
”Mutta Astalis, miten sitten käy valtakunnan? Ja meidän?” Rector yritti perustella vasten tätä järjetöntä päätöstä.
”Sanoin: tappakaa heidät”, mutta Astralis pysyi kannassaan, mikä kieltämättä oli kovin erikoinen ja radikaali.
”Ettekö voisi vaikka puhua heille?”
”En.”
”Mutta Astralis. Jos he kuolevat, niin mekin lakkaamme olemasta”, Rector sanoi sen, minkä Astralis varmasti jo tiesi, mutta Rector oli pikaisesti tullut tulokseen, että tämä heidän hallitsijansa ei ollut täysissä voimissaan ja hän oli jotenkin onnistunut unohtamaan tämän tosiasian.
”Minä olen nähnyt kirkkaimmassa unessani portin uuteen maailmaan ja elämään”, Astralis totesi tyynesti.
”Astralis”, Rector aloitti, mutta kohtasi Astraliksen vihan, mikä ei ainakaan aluksi näyttänyt olevan vihaa laisinkaan.
”Rector, tule eteeni, niin että näen sinut”, Astralis sanoi ja Rector asteli hiukan varovaisin askelin Astraliksen eteen ja juuri kun hän meinasi laskeutua toisen polvensa varaan ja osoittaa kunnioitustaan tälle vaikuttavalle hahmolle, joka istui ”valtaistuimellaan” Astralis sanoi: ”Älä polvistu”, ja nousi seisomaan istuimeltaan.
”Näytän sinulle jotain.”
Tuskin nuo sanat olivat ehtineet ulos Astraliksen suusta, kun hän tarrasi Rectorin olkapäistä kiinni ja riuhtaisi tämän marmoriselle istuimelle. Rectorin silmät levähtivät auki hämmennyksestä ja ne ottivat vastaan Astraliksen tiukan katseen. Rector upposi Astraliksen silmiin ja näki miljoonia asioita, joista hänellä ei ollut käsitystäkään. Samalla hetkellä tuo vastuun tuoli toi kaiken vastaavan tunnetasolla ja aivan uudenlaisella tavalla kaiken Rectorin mieleen.
Ylempi ihminen ehkä, mutta ei Astraliksen veroinen, eikä lähelläkään sillä tasoa, jolla hän olisi pystynyt käsittelemään saamaansa tietoa ja tuntemuksia. Rectorin mieli sammui, jonka jälkeen hänet jätettiin Holvin lattialle kuin käytetty rätti.
Yhdeksän Rectoria olivat teljenneet palatsin suuroven, mutta yllätyksekseen he huomasivat oven antavan pikkuhiljaa periksi. Aivan kuin kyseessä ei olisi ollut fyysinen voima, jota vastaan he taistelivat (ja jonka he olisivat voittaneet ongelmitta), vaan pikemminkin mielentila, joka tuntui tunkeutuvan suorastaan läpi tuosta ovesta.
”Olemmeko tuomittuja?” yksi Rectoreista kysyi.
”Voisimmeko taistella?”
”Ja voittaa?”
Samassa suurovi levähti auki ja ihmiset vyöryivät siitä sisälle palatsin pihalle kuin luonnonvoima, jota ei ollut mahdollista pysäyttää. Mutta kuten tapana on, Rectorit yrittivät. He käyttivät kaikki voimansa ja taitonsa, eikä turhaan, sillä ihminen jälkeen toisen kaatui maahan heidän jalkoihinsa.
Mitä lie mustaa magiaa, avaruustiedettä, taivaasta satoi neuloja, jotka tunkeutuivat ihmisten kallojen läpi aivoihin ja söivät ne käyttökelvottomiksi. Rectoreille kasvoi kouria, joilla he pystyivät repimään jäseniä irti. Maahan syntyi aukkoja, joista tuli syöpäläisiä ja käsiä, jotka tarrasivat ihmispoloihin ja vetivät nämä minne ikinä. Kaikki se, minkä ei pitänyt olla mahdollista tai todellista tapahtui palatsin pihalla. Myös ihmisten voitto Rectoreista.
Moni ihminen oli kuollut tai kadonnut, mutta Kipinänhaltija löysi uskomattomia sanoja, jotka innoittivat ihmisiä aivan uuteen kukoistukseen. Rectoreista ei voinut sanoa samaa, sillä he makasivat maassa kuten heistä ensimmäinenkin.
Kipinänhaltija oli käskenyt säästämään yhden ja maassa makasikin yksi kuolemaisillaan oleva Rector. Hän oli täynnä haavoja, eikä repaleinen asu enää kantanut tätä olentoa.
”Tyhmät... ihmi... set”, se sai sanottua.
”Missä Astralis on?” Kipinänhaltija kysyi saamatta vastausta.
”Missä Astralis on!”
Vastaukseksi sormi osoitti taivaanrantaa, jossa seisoi upeana ja kauniina pitkä piikki, joka tuntui kohoavan aina tähtiin asti.
”Holvi”, Kipinänhaltija sanoi ennen kuin tylsä miekka leikkasi Rectorin pään irti.
Kuten Rectorilta aikaisemmin, ihmisjoukoltakin vei aikaa päästä Holvin luokse, mutta heidän päämääränsä ja tavoitteensa antoi lisää voimaa. Ilman sitä he eivät ehkä olisi ikinä päässeet Holvin luokse.
Heitä kohtasi mykistävä näky, eikä kyse ollut pelkästään kuolleesta Rectorista, vaan Holvista. Se tosiaan kohosi avaruuteen. Se oli kasvanut.
”Mitä hänelle on tapahtunut?” yksi liekinkantajista kysyi katsoen Rectorin ruumista. ”Hän ei ole haavoittunut.”
”Astralis!” Kipinänhaltija huusi ja Astralis vastasi kutsuun.
”Minä taisin, no, tappaa hänet”, Astrelis kertoi jotakuinkin asian laidan. Oli turhaa tarttua teknisiin yksityiskohtiin siitä, että tappamisen sijaan Astralis oli antanut tuolle miehelle kaiken, ihmiset eivät kuitenkaan ymmärtäisi.
”Kaikki Rectorisi ovat kuolleita”, Kipinänhaltija sanoi itsevarmana. ”Me tapoimme heidät.”
”Vaikuttava suoritus, kansani, lapseni”, Astralis vastasi selkeään uhitteluun.
”Me emme ole kansaasi, vielä vähemmän lapsiasi”, Kipinänhaltija sanoi tiukkaan äänensävyyn ja hän näytti aidosti uskovan siihen mistä puhui.
”Ette tosiaan taida olla. Ette taida olla mitään”, Astralis lisäsi ivallisesti.
”Ehkä emme, mutta ehkä lunastamme tänään täällä arvon itsellemme, ja sinä maksat hinnan”, Kipinänhaltija sanoi.
”Suuret haaveet, niin pieni mieli. Jos olisit minä, sinulla olisi pienet haaveet, mutta hyvin suuri mieli”, Astralis valotti asiaa.
”Mutta en ole sinä. Minulla on omat unelmani ja oma mieli”, Kipinänhaltija sanoi luottaen siihen, että kaikki seisoivat hänen sanojensa takana.
”Sinulla? Entä heillä?”
”He seisovat rinnallani”, Kipinänhaltija sanoi edelleen varmana asiasta.
”Siltikin, vaikka he ovat lähempänä minua kuin sinua? Sinua, joka villitset kansaa valheilla ja vääristelyllä vain saadaksesi jotain mistä sinä olet vahingossa sattunut uneksimaan jonakin yönä hetken ajan?” Astralis pilkkasi Kipinänhaltijaa, eikä syyttä.
”Hiljaa! Sinä olet vastuussa kurjuudestamme!” Kipinänhaltija huusi raivoissaan.
”Eikö se kurjuus jakaudu tasan meidän kaikkien kesken? Enkö minä kärsi ja elä kurjuudessa ihan yhtä lailla kuin tekin, ellen jopa enemmän? Onko teistä kukaan kysynyt millaista elämää minä olen elänyt?”
Liekinkantajat hämmentyivät Astraliksen sanoista. Jopa niin paljon, ettei heidän liekkinsä loistanut enää niin kirkkaana kuin hetki sitten. Eikä jäänyt Kipinänhaltijakaan pois tästä hämmennyksestä, vaan sai siitä sen oman osansa, joka hänelle kuului. Mutta kun kipinä oli kerran syttynyt, se teki sen mitä varten se oli olemassa ja siten Kipinänhaltija ottikin muutaman nopean askeleen eteenpäin ja survaisi keihäänsä jonnekin Astraliksen sydämen tietämille.
”Kuole!” Kipinänhaltija huusi voimalla ja tunteella kuin tehdäkseen iskustaan voimakkaamman. Ehkä se toimikin, sillä keihäs upposi Astralikseen ja meni vieläpä hänen lävitseen. Eikä se riittänyt Kipinänhaltijalle, vaan hän riuhtaisi tuon keihään irti Astraliksesta, mikä sai aikaan vuolasta verenvuotoa.
”Ja nyt hän, joka on kantanut meistä suurimman taakan, saa kantaa sen kokonaan”, Astralis sanoi ja lyyhistyi maahan.
”Hah, hallitsija, ja heikompi kuin ketään, jonka olemme tänään tappaneet”, Kipinänhaltija pilkkasi maahan lyyhistynyttä hallitsijaa.
Astralis ei sanoista välittänyt, olivat ne pilkkaa tai kehua, ne olivat kuitenkin vain sanoja vailla sen suurempaa merkitystä. Hän kipusi hiukan hapuillen takaisin jaloilleen ja sanoi: ”mutta seison yhä, kuinka moni teistä pystyisi samaan?”
”Sinä et ole meitä parempi!” Kipinänhaltija huusi raivoissaan ja iski keihäällään toisen kerran upottaen karkean terän Astraliksen mahaan.
”Jos olet meitä parempi, niin miksi olet kyyristyneenä jalkoihimme?” Kipinänhaltija sanoi Astralikselle, joka oli taas vajonnut polvillensa.
”Kauanko jatkamme tätä? Sinä pilkkaat minua, mutta sanasi häviävät tyhjyyteen merkityksettöminä ja minä kerron totuuden, joka saa sinut raivoihisi ja rankaiset minua?” Astralis sanoi.
Sanat saivat Kipinänhaltijan rauhoittumaan ja hän kykeni jälleen ajattelemaan samalla tavalla kuin aikaisemminkin.
”Se loppuu nyt”, Kipinänhaltija sanoi rauhallisesti ja päättäväisesti kohottaen keihäänsä viimeiseen iskuun, joka oli suunnattu Astralista päähän. ”Yöt ovat pidentyneet takiasi koko ajan.”
”Kolme päivää”, Astralis ehti sanoa ennen kuin keihäs iskeytyi hänen päähänsä ja hän kaatui maahan elottomana.
Hiljaisuus laskeutui Holviin ja oli kyseessä sitten Kipinänhaltija tai liekinkantaja, mieleen nousi vain ajatus siitä, että he olivat tehneet virheen ja he huomasivat sen, kun Astraliksen höyry katosi viedessään mukanaan kaiken lämmön heidän maailmastaan.
Sillä ei ollut merkitystä kuinka kuuma tai kova liekki sisimmissään oli. Jokaista kohtasi sama kohtalo, hitaasti paikoillensa jäätyminen ja ikuinen vankeus mielessään. Sama kohtalo kuin oli ollut Astraliksella jo satoja tuhansia vuosia. Aluksi ehkä järkyttävää, myöhemmin miellyttävää ja lopulta kuitenkin pelkkää kärsimystä
Kipinänhaltija ei vaan ikinä saanut kokea sitä miellyttävää vaihetta, sillä hän tiesi, että Astraliksen lapsena hän oli vastuussa kaikkien näiden ihmisten kohtalosta. Ei Astralis.