Kalevala - Ilmarisen kosinnat.

[Gabriel]

Äikän tunnilla annettiin tehtäväksi kirjoittaa osa Kalevalasta ns. omien kokemusten kautta. Teenpä näin, että laitan edistymiseni tähän ja voin myöskin käyttää tätä ketjua kotikoneella ja koulun koneella tehdyn työn yhdistäjälää, copypaste on hieno keksintö. Ilmarisen kosinnat pitäisi minun kirjoittaa, runot 19, 38, ja 39. Tässä on 19. alku. Teksti on minä-muodossa. Jos huomaatte epäkohtia, olkaa kilttejä ja huomauttakaa.



Olin jo lopen uupunut kun vihdoin näin Pohjolan Emännän valtavat kartanot. Matkaa taittaessani olin ollut sään riepottelema, hallojen harmaannuttavana ja lumen jäädyttämänä. Matka oli ollut erittäin raskas, joskaan ei niin kauhistuttavan pitkä. Monesti olin vailla ruokaa joutuen peuroja pieniä metsästämään jousellani. Sillä samalla olin myöskin suojautunut hyvinkin monta kertaa susia vastaan, niitä villejä petoja jotka kurkkuni perään hyppäsivät aina kun tilaisuuden saivat. Silloin tosin niiden ollessa niin lähellä käytin jo kalpaani, joka viilsi vaivattomasti niiden lihaa ja tunkeutui syvälle turkin läpi pehmeään, kuumaan ja punaiseen lihaskudokseen. Kiitos kylmyyden olivat sudet kuitenkin niin heikkoja, etteivät olleet tehokkaita vastustajia. Pakkanen sai välillä puutkin paukkumaan, joten luonnollisestikin se koetteli susia, mutta niiden lisäksi myöskin niiden saaliseläimiä. Ja myös minua. En olisi kestänyt kovin monta hyökkäystä susien osalta, vaikka ne olivatkin hyvin heikkoja ja hitaita. Silti kohtaamiset niiden kanssa verottivat voimiani ja siitä olen kyllä aivan varma, että jos viimeisten päivien aikana ennen Louhen talolle saapumista olisin joutunut hyökkäysten kohteeksi olisi se ollut minun loppuni. Kuitenkin se oli edessäni. Muutaman sadan metrin päässä minusta tie päättyi ja avautui valtavalle lumesta lakaistulle pihalle, jonka siivoamiseen oli varmasti mennyt aikaa ja vaivaa. Mutta sitä vaikuttavammalta näytti Louhen kartano.

Se olisi varmasti ollut hätkähdyttävä näky kesälläkin, mutta näin kohoten tummana ja silti lumen peittämänä valkoisten avarien maisemien keskeltä näytti se entistäkin vaikuttavammalta. Halla oli värjännyt sen kaksikerroksisen rakennelman lähes hohtavan harmaaksi ja minun sekä kartanon välissä leijuvat tuulen puhaltamat lähes huomaamattoman pienet jääkiteet loivat eteerisen ja oudon tunnelman. Hyvin kauniin tunnelman. Kartanosta taas näkyi ainoastaan osa. Piha oli avara ja laaja, mutta siihen johtavan tien molemmilla puolilla oli korkeita kuusia, jotka paksun lumen raskauden alla näyttivät aivan jäisiltä pilareilta. Ne loppuivat siinä missä tie päättyi pihaan ja muodostivat majesteettimaisen portin, josta suoraan eteenpäin kävelemällä saapui valtavien ovien luo, jotka mitä ilmeisimmin muodostivat kartanon pääsisäänkäynnin. Paikka oli hämmästyttävä kauneudessaan ja suuruudessaan. Ja se loi vaikutuksen minuun, pelkkään pahaiseen seppään joka kuitenkin tunsi Suuren Väinämöisen. Väinämöisen jonka toimesta nyt olin täällä, ajattelin astuessani eteenpäin. Piru periköön sen ovelan veikkosen, että minut tähän saattoi. Vaivuin ajatuksiini kävellessäni nuo viimeiset matkanrippeet ja päädyin siihen, ettei minulla oikeastaan ollut mitään hätänä. Olihan Väinämöinen tavallaan tehnyt minulle palveluksen, isonkin sellaisen. Minun sietäisi olla kiitollinen sille veikolle, päähäni pälkähti. Tosin, en kuitenkaan kyennyt antamaan hänelle tätä anteeksi yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli toiminut vailla minun lupaani. Kiitollinen hänelle olin, sen myönnän. Mutta anteeksi en hänelle antanut, en ainakaan vielä. Periaatekysymys.

Hyvin ohut, alle senttimetrin paksuinen lumikerros narskui jalkojeni alla askelteni tahdissa kävellessäni kohti kartanon pääsisäänkäyntiä. Ollessani vain kymmenen metrin päässä avautuivat ovet ja ulos tuli itse Pohjolan Emäntä – Louhi. Minun täytyy sanoa, että häntä saattoi kuvailla tarkasti ainoastaan yhdellä sanalla – komea. Se kuitenkin johtaa väärinkäsityksiin, Louhi ei ollut mitenkään miesmäinen. Hän ei ollut kaunis, mutta hyvin arvokkaan ja kunniallisen näköinen. Hänen kasvonpiirteensä olivat ylhäiset ja jylhähköt. Louhen poskiluut piirtyivät terävästi esiin hänen vanhan, mutta lähestulkoon rypyttömän kasvoihonsa alta. Emännän otsa oli korkea ja hiukset sidottuina tiukkana nuttuna taaksepäin. Hänen huulensa olivat ohuet ja punaiset ja vaikuttivat jollain tavalla kivenkovalta. Hän oli erittäin arvokkaan, komean näköinen vanha nainen.

”Seppo Ilmarinen.” tervehti Louhi minua, ”Väinämöisen ylistämä seppä. Tyttäreni kosija. Tervetuloa minun majalleni. Tervetuloa, mahdollinen vävyni.” hänen äänensä oli kumea olematta silti matala. Ja siitä huokui hänen arvokkuutensa ja ikänsä. Eikä siinä näkynyt missään vaiheessa iälle ominaista murtumisen merkkiä. Kunnioitukseni tätä naista kohtaan oli kasvanut, kunnioitukseni hänen arvokkuuttaan ja ikäänsä kohtaan. Niinpä minä astuin lähemmäksi ja kumarruin yhden polven varaan osoittaen kunnioitukseni.
”Se olen minä. Ja sinä lienet Louhi, Pohjolan Emäntä, sen naisen suuri ja arvokas äiti, jota minä olen kosimaan tullut. Minun tuleva anoppini.”, sen sanottuani kävi nopea varjomainen olemus Louhen kasvoilla. En ollut varma, mutta luulin hänen punastuneen yhdeksi hyvin lyhyeksi hetkeksi. Mutta kun hän puhui, oli hänen äänensä täysin sama kuin ennenkin:
”Mahdollinen anoppisi, hyvä mies. Mutta oletan, että…todennäköinen. Olet onnistunut tekemään minuun hyvän ensivaikutelman, Ilmarinen. Mutta nyt nouse – ja sisään tule.”

Astuin pääsisäänkäynnistä tunkkaiselta ja kotoisalta tuoksuvaan eteiseen, joka olisi kooltaan sopinut hyvinkin monen ihmisen pirtin olohuoneeksi. Laskin maahan kaikki kantamani säkit, reput ja nyytit ja seurasin Pohjolan Emäntää hänen olohuoneeseensa takan luo. Silmäkulmastani näin kuinka vasemmalta muihin huoneisiin johtavasta käytävästä juoksi nopeasti ihmishahmo eteiseen. Varmastikin yksi Louhen tyttäristä. Kenties jopa minun tuleva morsiameni. Tuloni oli odotettu ja matkaan kului pitkiä päiviä, sillä lumi, ruoan vähyys ja sudet olivat hidastaneet kulkuani hyvinkin paljon.

Louhi vei minut keittiöön ja toi nurkasta esiin valtavan simavadin, josta hän sitten kaatoi tuota mesijuomaa tuoppiin. Eittämättä olisin halunnut nyt juoda sitä, mutta ajatukseni pysyivät yhä morsiamessani. Niinpä minä kieltäydyin siitä juomasta ja sanoin, etten sitä ennen juo kuin neitoni kanssa naimisissa olen. Samoin kysyin, että onko kaikki järjestelyt jo tehty. Emäntä katsoi minua pitkään ja arvioivasti. Hän laski tuopin pöydälle ja vastasi, etteivät järjestelyt olleet läheskään valmiita.
"Sitä ennen täytyy sinun osoittaa pätevyytesi minulle. Kartanon takana on suuri lumen peittämä pelto. Se kuhisee kyykäärmeitä. Minun oma poikani ei siitä selviytynyt, vaan onnistuipa Hiisi. Kynnä se, Ilmarinen." hän sanoi ja ohjasi minut sitten makuuhuoneeseen voimia keräämään ja lepäämään.

Mutta siirryin kuitenkin neitoseni tupaan juttelemaan hänen kanssaan huomisesta haasteesta. Se tulisi olemaan suuri urakka, se oli varmaa se. Siispä minä päädyin pyytämään häneltä neuvoa:
"Äitisi saattaa estää meidän rakkautemme. Hän pani minut kyntämään kyisen pellon, maan käärmeiden myrkyttämän. Urakka on suuri, voitko siinä minua millään tavalla neuvoa?"
"Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, tässä käytä sepän kykyjäsi ja tao kultainen aura, hopealla se päällystä! En keksi muuta neuvoa, mutta sen täytyy auttaa."

Niinpä minä vietin sen yön kartanon läheisessä sepänpajassa takoen auran kultaisen, jonka päällysteenä oli hopeaa, sekä haarniskan itselleni kyiden puremien suojaksi. Ja heti aamusta minä aloitin. Aura oli kultainen, se oli auringon metallista tehty. Lumi sulasi sen voiman edessä ja pääsin kulkemaan esteettä. Kyyt nousivat kuin sadat pienet kasvit esiin koloistaan, jossa ne olivat talviunta nukkuneet.
"Ohoi! Minä olen Ilmarinen ja olen tämän pellon kyntävä! Väistykää tai murskaudutte aurani alle!" minä huusin niille. Ja ne vastasivat mielipuolisella sihinällä, joka kuulosti siltä kuin tuuli olisi puhaltanut hyvin kovaa läpi ahtaan rotkon. Ja sitten ne lähtivät minua kohti välittämättä lumesta, joka varmasti sai niiden vaihtolämpöisen veren lähestulkoon hyytymään suonissa. Ja huutaen painuin minä eteenpäin sulattaen edessäni lunta ja kyntäen sekä peltoa, että käärmeitä. Ne yrittivät pureutua minuun, mutta vain murskasivat hampaansa panssariani vastaan. Ne yrittivät kasautua eteeni, mutta aurani leikkasi niiden lihaa kuin veitsi voita. Raivoissani jatkoin tätä hirmuista verilöylyä murskaten käärmeet tieltäni, sulattaen lumen ja aina vain kyntäen.

Olin aloittanut aikaisin aamulla, joten sain valmiiksi jo keskipäivällä. Olin hikinen ja hyvin likainen, ihoni höyrysi kylmyydessä. Ja niin höyrysi peltokin, vedeksi sulanut lumi, mutta vielä enemmän tuo kaikki veri. Tuuli puhalsi minua päin ja aloin voimaan hieman pahoin tuntien tuon ruostemaisen ällöttävän löyhkän. Minua ei väsyttänyt pätkääkään, joten menin suoraan Louhen puheille.

"Peltosi kynnetty on, samoin on murskattu käärmeet! Joko annat minulle morsiameni, Pohjolan Emäntä?" lausahdin iskien samalla nyrkkini keittiön pöytään. Hän ei hetkeksikään epäillyt sanojani, sillä hän näki minun olevan selvästikin käärmeiden veren peitossa ja hikeni saattoi tulla vain rankasta työnteosta.
"Vaan on minulla toivomus toinenkin. Tuo minulle Tuonen karhu Tuonelan saloista ja susi Manalan majojen perältä. Ja nyt mene, Ilmarinen, levolle." hän sanoi ja osoitti kohti portaikkoa, joka johti toiselle kerrokselle jossa makuuhuoneeni oli.

Mutta en lähtenyt nukkumaan, vaan päinvastoin suloisen morsiameni puheille. Hän se minua tässä auttaa voi, niinpä hänen apuaan minä päätin hakea.
"Äitisi esitti minulle toisenkin toivomuksen. Minun täytyy kahlehtia hänelle Tuonen karhu ja vangita Manalan susi. Kysyin sinulta neuvoa aiemmin ja kysyn myös nyt. Osaisitko avittaa minua, hyväksyntä rakkaudellemme on tästä kiinni."
"Tässäkin voit käyttää sepän taitojasi, Ilmarinen. Karhuun tehoavat päitset rauasta, suteen taas suitset teräksestä. Niillä voit taluttaa sekä Tuonen karhun, että Manalan sudet."

Noudatin hänen neuvoaan aivan kuten aikaisemminkin ja menin takomaan päitset rauasta, sekä suitset teräksestä. Kauan aikaa ei työ vienyt, sellainen oli ainakin minulle sangen helppoa. Siispä tarrauduin yhä kuumuutta hehkuviin päitsiin sekä suitsiin ja lähdin kohti Tuonta, hakemaan karhua ja sitä vangitsemaan. Tuonen saloissa ei kestänyt kauaa sen pedon löytäminen, mutta paljonpa vaikeampaa olikin sen kukistaminen. Painin karhun kanssa tovin ellei toisen, mutta vihdoin pääsin sen selän päälle ja rautakahleisiin sen vangitsin. Sitten jatkoin matkaani kohta Tuonta, jossa kohtasin suden. Sen suitsiminen olikin sitten paljon helpompaa, mutta olin väsynyt karhun kanssa käydyn painin jäljiltä ja aikaa kesti kauemmin. Lopulta minä kuitenkin voitin sen ja palasin Louhen kartanolle halki Tuonen ottaen myöskin karhun mukaani. Jätin sekä karhun, että suden Louhen kartanon pihalle ja palasin sisälle keittiöön emännän luo.
"Karhun sinulle kahlehdin ja suden vangitsin. Kerro siis minulle, joko voin naida suloisen morsiameni?", eikä tälläkään kertaa Louhi ulos katsonut, vaan uskoi minua. Näytin sentään sen verran resuiselta, hakatulta ja kärsineeltä. Hän katseli minua todella arvioivasti ja tällä kertaa myöskin tyytyväisenä.
"Ikinä ei ole yksikään kosija yhtä tehokas ollut", hän sanoi, "eikä yhtä hyvässä kunnossa säilynyt. Eikä kolmannesta koetuksesta selvinnyt. Seppo Ilmarinen, pyydystä Tuonelan joen hauki. Vailla verkkoja tai onkia se tee! Sata miestä on yrittämään lähtenyt, yksikään ei ole takaisin tullut. Sen kun teet, tyttäreni morsiameksi itsellesi saat. Ja nyt - mene ja lepää. Koska lepoa edellä olevaa koitosta varten tarvit."

En kuitenkaan mennyt suoraan lepäämään, vaan ensin kävin morsiameni puheilla.
"Ei kahta ilman kolmatta, rakkaani. Äitisi on määränyt minut hakemaan suuren hauen Tuonelan joesta, enkä voi verkkoja taikka onkia käyttää. Tämä on viimeinen koitos. Edelleen, osaatko sinä neuvoa minua?"
"Ohoh, Ilmarinen! Ei tämä koitos mitenkään vaikea ole! Tao tulinen kokko, vaakalintu valkean! Sillä sinä saat Tuonelan hauen, sillä sen pyydystät tummista Tuonelan vesistä! Ja takaisin tule, sillä tämä on estoista viimeisin!", hänen sanottuaan noin poistuin paikalta, mutten kuitenkaan takomaan, vaan nukkumaan. Olin erittäin väsynyt ja päätin nukkua tunnin ennen tuota valtavaa haastetta.

Herätessäni menin pajaan takomaan tätä kauhistuttavaa kokon valkeaa lintua. Kynnet ja jalat taoin raudasta, teräksestä. Siivet suuret ja puiset, vanhoista veneistä otetut. Heti alkoi henki tuossa pedossa pihisemään ja kärsimättömänä se kaapi lunta pihalla. Niinpä hyppäsin sen selkään ja käskin sitä Tuonelan joelle, mustille vesille jättihaukea hakemaan. Kiljuen se nousi yläilmoihin korkeuksiin, joita en edes kuvitellakaan osanut. Kauan kesti lento ja ilma oli ylhäällä erittäin kylmää, mutta minä kestin. Ja lopulta alkoi häämöttää allani Tuonelan musta ja kylmä joki.

Niinpä kokko iskeytyi veteen ja siivellään niitä sekoitti pakottaen hauen tulemaan esiin. Kiljuen se upotti päänsä vesiin ja sokeana haki kalan suomuista lihaa terävällä nokallaan. Ja sitten laskeutui lintu koko ruumillaan veteen alkaen siivelöidä vettä ruumiillaan käyttäen voimana omia siipiään. Vesi vaahtosi ja näytti kiehuvan, kun jokin ylös syvyyksistä nousi. Mutta se ei ollutkaan hauki, vaan joen toinen peto - vesihiisi. Se hyppäsi joesta ärjyen kohti kokon selkää ja minua tavoitellen ilmiselvästi minun kaulaani. Mutta se aliarvioi minut, sillä minulla oli silmä kovana ja lihakset herkkinä. Oli helppoa väistää se ja iskeä sitä itse. Astuin sivuun ja ennustaen mihin sen pää tulisi ilmestymään latasin käsivarteni koko voiman ja pamautin ne yhteen. Vesihiiden pää jäi juuri sopivasti väliin. Hirviö putosi tajuttomana takaisin jokeen. Se sai kuitenkin keskittymiseni herpaantumaan ja heti perässä kokkoon iskeytyvä hauki tuli minulle täytenä yllätyksenä. Horjahdin ja kaaduin, mutten kuitenkaan veteen pudonnut. Siitä en varmaankaan selviytynyt olisi. Hauki oli valtavan suuri, sen kylki ohitti minun näkökenttäni muutamassa sekunnissa, mutta kykenin näkemään suomujen pienen koon ja niiden määrän suhteessa ruumiin kokoon. Sen pituuden täytyi yltyä kymmeniin metreihin. Sitten se oli livahtanut kokon taakse hyökätäkseen mitä ilmeisimmin sieltä. Vaan ei ollut kokkokaan pieni eikä heikko. Senkin ruumis oli useita metrejä pitkä ja sekä kynnet, että nokka veitsenteräviä. Ja täytyy kertoa, että sekin oli erittäin nopea. Kokko näytti unohtaneen minut, sillä se kääntyi koko voimallaan ympäri polkien sekä jaloillaan että siivillään vedessä. Minun piti pitää kiinni töin tuskin, sillä olisin mitä ilmeisimmin kyydistä pudonnut jos vain hiemankin olisin hellittänyt. Ja niin kokko syöksyi hauen kimppuun, sen kynnet pureutuivat kalan suomuisen ihon läpi ja repivät pehmeää lihaa. Sen nokan täytyi halkaista hauen kallo, koska sätkiminen loppui aika pian melkeinpä veitsenterävän äkillisesti. Ja niin kokko ajautui rantaan kalan kuolleen ruhon kanssa. Minä en rehellisesti sanoen nähnyt koko kamppailusta yhtään mitään, sillä olin keskittynyt kokonaan pitääkseni kiinni kokosta. Nostin pääni ja avasin silmäni vasta kun kokko oli jo ajautunut rantaan täysin rauhallisena. Nousin sen selästä etsien hauen ruhoa. Mutta kokko mokomakin olikin lävistänyt sen omenatammen oksalle samalla itse ruokaillen! Kalan pää oli revitty irti muusta ruumiista, vatsa auki sisälmykset valuneina ulos ja suurin osa syötävästä lihasta oli jo kadonnut. Kirosin ja huusin kokkoa kaikessa raivossani. Huusin niin kovaa, että sen täytyi kuulua tässä kylmässä ilmassa kilometrienkin päähän. Kokko siitä kuitenkin pelästyi ja siivillään ilmaan nousi kaartaen kohti pilviä.

Niinpä ei minulla oikein muuta keinoa jäljelle jäänyt, kuin hauen pään harteilleni nostaminen ja sen vieminen Louhen kartanolle. Periaatteessa oli tehtävänäni saada Tuonelan hauki hengiltä ja tämähän oli sentään todisteista parhain. Tiesin kuitenkin, että Pohjolan Emäntä kyselisi siitä mitä ruumiille on mahtanut tapahtua. Synkkiä mietteitä ajatellen kävelin takaisin kohti kartanoa.

Enkä ollut lainkaan väärässä. Asetin hauen pään keittiöön ja Louhi sanoi sen kelpaavan koonsa puolesta erinomaisesti Pohjolan tupaan tuoliksi. Väsyneenä ja pöytään nojaten minä sitten puhuin:
"Minä olen kyntänyt pellon, joka on täynnä kyitä. Minä olen kahlinnut sinulle Tuonen karhun ja vanginnut Manalan sudet. Olen myöskin pyydystänyt Tuonelan joen suuren hauen, jonka pään aiot istuma-alustaksi ottaa. Siispä, minä nyt kysyn - saanko suostumuksesi häitäni varten?", sanoihini Louhi kuitenkin huokasi ja hauen päätä katseli.
"Mitä sinä nyt kuitenkin teitkään? Menit repimään pään irti ruhosta, mitään muuta et mukanasi tuonut, kaiken syömäkelpoisen heitit jonnekin menemään.", kuuntelin häntä turhautuneena. Aika peloissani ja epätoivoisena sitten lausuin:
"Saalistaessa tapahtuu paljon eikä ruho voi jäädä vaille vaurioita. Ja tämä oli hyvin vaikea taistelu. Mutta minä toin sinulle Tuonen hauen, jote minä kysyn - onko valmis morsiameni?", ja se näytti kelpaavan Louhelle, sillä hän vastasi minulle juhlallisesti:
"Jo on valmis morsiamesi, suostumukseni häihinne annan! Läpäisit kaikki koetukset ja se on tärkeintä! Olet sopiva minun vävykseni, Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Mutta nyt - mene siis ja lepää, sillä lepo sinulle tämän kaiken jälkeen maistuu.", eikä tarvinut hänen kahdesti käskeä. Onnellisena ja väsyneenä menin vieraiden makuuhuoneeseen ja heittäydyin levolle vajoten uneen nopeammin kuin koskaan aiemmin.