-AE
2.8.2009, 20:23:31
Herätelläänpäs nyt tätä aluetta ja todistetaan foorumille, että huhut Fiktio-alueen kuolemasta ovat suuresti liioiteltuja! Kaikki kynnelle kykenevät nyt heti kirjoittamaan jotakin pientä novellinpoikasta. Minä lupaudun kommentoimaan kaikkia aikaansaannoksia. Saadaan vähän vipinää tännekin (ja postcountia ylös, EIKU...!)
Itse en ole kirjoittanut mitään muuta kuin kahta kirjaa tässä viimeisen kolmen vuoden aikana, joten ajattelin nyt lopultakin korjata tilanteen. Niinpä väsäsin tällaisen novellin. Tarina lähti kirjoitettaessa paisumaan, kun siinä oli niin paljon eri elementtejä, minkä seurauksena tekstistä tuli myös pitkä kuin nälkävuosi. Koettakaa jaksaa lukea, tempo kasvaa loppua kohden.
Ei tämä mitään varsinaista kirjoitettua korkeataidetta ole, mutta hei, tämä onkin kirjoitettu aika lailla parista kantavasta ideasta improvisoiden.
Metallisydän
Mikä minä olen?
Tajusin baarimikon katsovan minua kysyvästi. Ilme hänen kasvoillaan oli aavistuksen verran ärtynyt, joten hän oli kai seissyt siinä jo jonkin aikaa. Olin ilmeisestikin vajonnut taas ajatuksiini.
”Anteeksi, sanoitko jotakin?” minä kysyin. ”Mieleni harhailee.”
”Kysyin vain, että haluaisitteko vielä toisenkin?”
”Ilman muuta”, vastasin ja työnsin tyhjän lasini tiskin poikki. Baarimikko kaatoi lasin pohjalle parin sentin kerroksen kullankeltaista viskiä ja tarjosi sitä takaisin minulle.
”Pistä se saman tien täyteen.”
Baarimikko katsoi minua hetken verran, täytti sitten lasin kokonaan ja asetti sen tiskille eteeni. Otin lasista pienen siemauksen. Neste lämmitti mukavasti kurkkuani. Nautin täysin siemauksin siitä tunteesta jonka yksi kerrallaan sammuvat aivosoluni loivat päähäni. Kemiallista euforiaa. Jotakin hyvin puhtaasti inhimillistä ja ikiaikaista. En ajatellut tai tuntenut yhtään mitään, ainoastaan join.
Aina lasin tyhjentyessä pyysin lisää ja jatkoin juomista. Tajusin baarimikon katsovan minua jokaisen lasin kohdalla entistä huolestuneempana, mutta en välittänyt. Hänen mielipiteensä ei kiinnostanut minua. Hän ei ymmärtänyt, mistä tässä kaikessa oli kyse. Joka kerta ojensin hänelle sanaakaan sanomatta krediittikorttini, ja yhtä vaitonaisena hän täytti lasini uudelleen. Jatkoimme tätä leikkiämme varmaankin kolme varttia, kunnes hän lopulta sanoi:
”Kuule kaveri, luulen, että olet juonut riittävästi yhdelle illalle.”
”Ei. En usko, että olen”, minä vastasin. Ääneni oli rauhallinen, mutta taipumaton.
”Ne kaikki sanovat noin. Usko minua kun sanon, että olet juonut tarpeeksi tälle illalle. Mene kotiin selviämään, kaveri.”
Naurahdin kuivasti.
”Usko minua, et ole tavannut koskaan ketään kaltaistani. Olen selvä jo kauan ennen kuin pääsen kotiin.”
Joku istuutui viereeni tiskille. Humalaiset aivoni tuntuivat äkisti räjähtävän toimintaan. Jotakin oli vialla. Jokin ympäristössä oli muuttunut. Tummanpuhuva valaistus oli ennallaan, kuten oli myös sieraimeni tukkoon saava tunkkainen, sakea ilma. Äänet. Äänet olivat muuttuneet. Tarkemmin sanottuna koko baari oli hiljentynyt. Ainoa kuultavissa oleva ääni tuli takaseinän informaatiolinkistä, jossa nuori naisankkuri luki paikallisuutisia: ”…New Yorkissa hämärissä olosuhteissa kadonneen Cantenburry Corporationin pääjohtajan Arnold Cantenburryn arvellaan joutuneen kaupunkia viime viikkoina riivanneen sarjamurhaajan sieppaamaksi. Pääjohtajan tyttären ruumis löydettiin aikaisemmin tänään aamulla Hudson-joesta pahasti laserilla silvottuna…”
”Minulle sitä samaa kuin hänellekin”, viereeni istuutunut mies sanoi, riisui mustat nahkahansikkaansa ja asetti ne viereensä tiskille. Hänen äänensä kuulosti jotenkin tutulta…
”Jonathan?” minä sanoin humalaisen verkkaisuudella ja käännyin katsomaan miestä. Se oli todellakin Jonathan. Hän näytti vanhemmalta, mutta se oli epäilemättä hän. Hän oli pukeutunut Puolueen korkean virkamiehen mustaan univormuun ja koppalakkiin. Tuo univormu, sekä kaksi ovensuussa seisovaa aseistettua poliisia, olivat syy baarin äkillisen hiljentymiseen.
”Sitä ei näemmä koskaan tiedä, kehen rutiinipartiokierroksella törmää!” Jonathan sanoi leveästi hymyillen ja kätteli minua. ”Kuinka voit, Victor?”
”Ei valittamista”, valehtelin. ”Yritän pitää matalaa profiilia.”
”Vai että matalaa profiilia?” Jonathan sanoi toista kulmakarvaansa kohottaen ja nyökkäsi kohti asukokonaisuuttani, jonka muodostivat pitkä, musta nahkatakki ja päätä mukailevat aurinkolasit. ”Näytät ihan salaiselta agentilta.”
Se oli yksityinen vitsi. Olimme työskennelleet samassa keskustiedustelupalvelun yksikössä yhdessä kymmenen vuotta. Sitten minulle oli tapahtunut… onnettomuus. Siitä oli nyt kahdeksantoista vuotta. Nyt oli vuosi 2188, eikä minulla ollut enää mitään jäljellä entisestä elämästäni. Paitsi pari painajaista, jotka palasivat riivaamaan minua aina öisin.
”Sinä näytät lähes täsmälleen samalta kuin silloin ennen, Victor. On kuin et olisi vanhentunut päivääkään.”
Tiesin, että se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutten osannut ottaa sitä sellaisena. Minun suhteeni vanhenemiseen oli muuttunut onnettomuuteni jälkeen.
”Sinäkin näytät hyvältä, Jonathan”, sanoin mahdollisimman neutraalisti. ”Uskaltaisin jopa väittää, että huomattavasti ikäistäsi nuoremmalta.”
Jonathan yritti pakottaa itsensä jatkamaan hymyilemistä mutta näin hänen kasvoiltaan, että hän oli tajunnut piikkini. Jonathan oli jo ainakin 60-vuotias, mutta näytti korkeintaan 30-vuotiaalta. Geeniterapiaa ja vanhenemisen vastustushoitoja – lääketieteellisesti melko yksinkertaista, mutta tätä nykyä suhteellisen kallista, sekä poliittisesti erittäin arkaluontoista. Puolue, kuten muutkin neo-Luddiitit ympäri maailman, liputtivat häpeilemättä ”aidon ihmisyyden” puolesta ja vastustivat kaikkea teknologiaa, mikä ei ollut ”luonnollista”. Biomekaaniset implantit olivat ehdottoman luonnottomia, geeniterapia ja regeneraatio taas jossakin hyväksytyn ja kielletyn rajamailla. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että geenihoidot olivat sallittuja kaikille Puolueen jäsenille, kun taas kaikkia muita sen sijaan kehotettiin vain kestämään ”luonnollisen ihmisyyden mukanaan tuomat pienet sivuhaitat” kuten huomattavasti lyhyempi elinikä. Biomekaaniset implantit taas olivat liian arka paikka jopa Puolueelle, eikä synteetikkoja sen takia heidän riveistään löytynyt tiettävästi ainoatakaan. Kyse oli imagosta. Synteetikko eli kyborgi oli heidän silmissään ali-ihminen, joka oli hukannut yhteytensä aitoon ihmisyyteen ja korvannut sen vaarallisella teknologian palvonnalla.
”Mitä olet puuhaillut, Victor? Siitä on kuitenkin jo kahdeksantoista vuotta.”
”En paljon mitään mainitsemisen arvoista.”
Pyörittelin viskilasia kädessäni poissaolevan näköisenä.
”Millaisissa töissä olet tällä hetkellä?”
”Tällaisissa”, minä sanoin ja osoitin sormellani baaritiskiä.
Jonathan huokaisi.
”Victor, sinun täytyy saada ote elämästäsi. Et voi jatkaa näin loputtomiin.”
”Mitä, oletko vakoillut minua?”
”Meidän työnantajamme tapoihin kuuluu pitää silmällä entisiä työntekijöitä, myös sinua. Silmiini sattui eräs raportti. Sen mukaan sinulla on ollut vaikeuksia sopeutua uuteen elämääsi. Et ole onnistunut työllistymään kunnolla ja sen lisäksi olet ajautunut tekemään… kaikenlaista tyhmää.”
Pidin katseeni tiukasti viskilasissani.
”Minä sanon tämän ystävänäsi, Victor: ryhdistäydy! Jos et ole löytänyt etsimääsi tästä kaupungista, niin lähde muualle. Milloin olet viimeksi käynyt Kuussa? Sinulla on kyllä siihen aivan tarpeeksi rahaa. Tai lähde pariksi viikoksi Marsiin…”
”Peltipäiden sekaan, vai?” minä ärähdin. ”Tiedät hyvin, että vihaan synteetikkoja yhtä paljon kuin sinäkin. Pysyn mieluummin täällä, kiitos vain.”
Katsoin Jonathania suoraan silmiin. Tämä tuijotti minua hyvin vakavan näköisenä.
”Hyvä on. Kuten haluat”, hän sanoi ja nousi lähteäkseen. Hän asetti koppalakin päähänsä ja veti hansikkaat takaisin käteensä. ”Tässä paikassa ei ole merkkejä minkäänlaisista häiriöistä tai valtion vastaisesta toiminnasta. Jatkamme matkaa.”
Jonathan viittasi ovensuussa seisoville poliiseille ja yhdessä he kaikki katosivat ulos ovesta. Puheensorina palasi huoneeseen kuin joku olisi kääntänyt sen päälle katkaisimesta. Minä tuijotin yhä kiinteästi paikkaa jossa Jonathan oli hetki sitten istunut. Paha aavistus alkoi vaivihkaa hiipiä mieleeni, vallaten alaa muilta ajatuksilta. Tuo jäytävä tunne kasvoi koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes se tykytti punaisena ohimossani ja tuntui täyttävän koko tajuntani.
Poistuin baarista pikaisesti. Ulkona pimeällä kadulla oli alkanut sataa, joten nostin nahkatakkini kauluksen pystyyn. Kylmät sadepisarat pommittivat paljaaksi ajeltua päälakeani kulkiessani ripein askelin kaupungin kaduilla. Tämä seutu oli ikivanhaa ja ränsistynyttä; täällä katutasossa asui pääosin vain roistoja, kerjäläisiä ja muita vähempiosaisia. Nämä vanhat korttelit edustivat kuitenkin minulle sitä aitoa New Yorkia. Rakennuksista saattoi täällä alhaalla aistia satojen vuosien historian. Minä pidin tästä paikasta. Parempi väki tornikaupungin yläosissa taas ei enää tätä nykyä vaivautunut edes tulemaan tänne katutasoon. He vain siirtyivät tornikolossista toiseen pitkin rakennusten väliin ripustettuja kävelysiltoja ja junaraiteita, joita risteili suurimpien keskusten ympärillä kuin hämähäkinseittiä. Inhosin noita jättitorneja. Niiden valtavat, maasta kohoavat perustukset ja tukipalkit ja kaapelit pimensivät taivaan täällä alhaalla. Joskus päiväsaikaan muutamia yksinäisiä auringonsäteitä jaksoi suodattua tännekin asti, mutta muutoin täällä alhaalla oli aina hämärää. Parasta aikaa kaljua päätäni vihmova sadekaan ei langennut suoraan taivaalta, vaan se putoili alas ties kuinka monen rakennuskerroksen päällekkäisistä rakenteista. Se oli epätasaista, luonnotonta sadetta, jossa oli monenkokoisia pisaroita yhdessä ja samassa kaoottisessa sekasorrossa. Myös minun pääni sisällä vallitsi sekasorto. Vilkuilin vähän väliä taakseni varmistaakseni, ettei kukaan seurannut minua, mutta saastaiset kadut olivat kaikki autioita. Missään ei näkynyt merkkejä Puolueen mustapukuisista poliiseista.
Asuntoni sijaitsi matalassa kerrostalossa, joka oli rakennettu joskus 1900-luvun alkupäässä ja peruskorjattu ehkä sata vuotta sitten uusilla kestomateriaaleilla. Talo oli tehty tiilistä ja ikäänsä nähden se oli hyvässä kunnossa. Aivan sen vieressä kadusta kohosi yksi lukuisista mammuttimaisista kiiltävänmustista tukipylväistä, jotka kannattelivat taivastornien painoa yläpuolellani. Vetäydyin sivukujan varjoihin ja kaivon kämmentietokoneeni taskustani. Pyörittelin tietokoneen näyttöön asuntoni turvakameroiden kuvat. Kaikki näytti olevan kuten ennenkin: tavarat olivat paikoillaan, mihinkään ei ollut koskettu, eikä rakennuksen ympärillä näkynyt epäilyttävää liikettä. Lokeissakaan ei ollut merkintöjä mistään epätavallisesta eikä ovea ollut avattu. Laitoin tietokoneen takaisin taskuuni ja kävelin rappukäytävän ovelle. Tarkistin vielä kerran, ettei minua seurattu, ja nousin sitten portaat toiseen kerrokseen. Käytin rannettani asuntoni ovilukon edessä, jotta se lukisi käteeni upotetun henkilötunnistesirun. Ovi napsahti auki. Pujahdin sisään, suljin oven perässäni ja marssin saman tien olohuoneessa sijaitsevalle toiselle ovelle, jonka pinnassa oli biometrinen kämmenjälkitunnistin. Toisin kuin ulko-ovi, tämä ovi oli aivan uusi. Sen tumma, metallinen pinta kiilteli huoneen himmeässä valossa. Hikoillen painoin kämmeneni tunnistimeen. Laite otti minusta näytteen ja ovi liukui sivuun omien metallisermiensä sisään.
Sisällä oli pilkkopimeää.
”Valot”, sanoin. Yksinäinen kohdelamppu syttyi kattoon ja langetti hohtavan valokehänsä pienen huoneen keskustaan. Valokehässä istui tuoliin kahlehdittuna keski-ikäinen mies. Hänen päässään oli musta säkki ja hänen alun perin valkoiset, kehonmyötäiset haalarinsa olivat värjäytyneet verestä punaisiksi. Hänen vasemmasta kädestään puuttui kaksi sormea, pikkurilli ja nimetön. Ne lojuivat lattialla tuolin vieressä. Myös lattialla oli runsaasti verta, mutta se oli jo aikoja sitten kuivunut. Se ei ollut peräisin tästä miehestä. Ovi liukui lähes äänettä kiinni jäljessäni. Sitten riuhtaisin säkin pois miehen päästä.
Häviävän hetken verran pelkäsin, että esiin tuleva mies olisi joku muu kuin hän, jonka päähän olin tuon säkin alun perin pannut. Että poliisit olisivat päässeet tänne ja korvanneet hänet jollakin toisella. Sitten minut olisi ammuttu. Säkin alta esiin tulivat kuitenkin Arnold Cantenburryn pahasti verestävät ja turvonneet kasvot, ja minä huokaisin helpotuksesta. Kaikki oli sittenkin ollut pelkkää omituista yhteensattumaa.
”Hei”, minä sanoin. Cantenburry avasi hitaasti silmänsä ja katsoi minuun. Noissa silmissä ei ollut enää jäljellä pelkoa tai toivoa; ne olivat tyhjät. Mies hengitti raskaasti, sillä hänen suunsa oli teipattu kiinni. Repäisin teipin irti yhdellä ripeällä liikkeellä ja käännyn sitten seinällä roikkuvien välineideni puoleen.
”Yritetäänpä nyt uudestaan. Kuka on yhteyshenkilösi terroristeihin?”
Herra Cantenburryn leuka painui rintaa vasten.
”Miksi sinä teet tämän?” hän kysyi minulta ääni käheänä.
”Minä esitän kysymykset täällä, herra Cantenburry.”
”En voi kertoa sinulle mitään, koska en tiedä mitään!” hän ärähti. ”En edes tiedä, mistä terroristeista sinä oikein puhut!”
”Mars-liikkeestä. Synteetikoista. Vaarallisista toisinajattelijoista, jotka yrittävät saastuttaa ihmisrodun epäpyhällä teknologialla. Heistä minä puhun. Ja minä haluan tietää, mikä on teidän yhteytenne heihin.”
”Olet hullu.”
Leikkasin hänen keskisormensa irti rystysen tyvestä laserleikkurilla. Olin käyttänyt tavallista veistä kahteen edelliseen sormeen, mutta en uskonut hänen kestävän enää paljoakaan ylimääräistä verenhukkaa. Laser poltti haavan saman tien umpeen, mutta se oli silti erittäin kivuliasta. Herra Cantenburry huusi, mutta tiesin, ettei ääni kantautunut tämän suljetun huoneen ulkopuolelle.
”Kuka on yhteyshenkilösi terroristeihin?”
Ei vastausta. Siirsin laserleikkurin etusormen kohdalle.
”Mitä teit vaimolleni ja tyttärelleni?” toinen kysyi yllättäen.
”Tiedät varsin hyvin, että he olivat minulle vain keino päästä käsiksi sinuun. Näetkö tuon laitteen tuolla nurkassa?” Osoitin sivupöydällä lepäävään kymmensenttiseen, ovaalin muotoiseen kromipuikulaan ja käänsin kädelläni herra Cantenburryn pään siihen suuntaan. ”Se on tyttäresi keinosydän, jonka kaivoin ulos hänen rinnastaan.”
Herra Cantenburry sulki silmänsä.
”Mielipuoli…”
”Tyttärelläsi oli biomekaaninen sydän. Joten älä edes yritä väittää minulle, ettet olisi synteetikkojen tukija!”
”Uskot mitä haluat uskoa”, mies sanoi minulle vihaisena. ”Tyttäreni sydän oli hyvin heikko pienenä. Kyse oli jostakin hyvin epätavallisesta sairaudesta, joka ei ollut tullut esiin normaalissa geneettisessä seulonnassa. Oli olemassa riski, ettei edes uusi biologinen sydän olisi alkanut toimia kunnolla. Siksi hankin Marsista lääkärin, joka oli erikoistunut biomekaanisiin implantteihin…”
”Annoit tehdä tyttärestäsi koneen?”
”Te typerät Luddiitit ja teidän teknologiapaskanne, sekä kirottuakin kirotumpi paskapuolueenne!” herra Cantenburry räjähti. ”Minun tyttäreni oli tasan tarkkaan yhtä ihminen kuin kaikki muutkin! Entä sitten, jos hänelle olikin mekaaninen sydän? Ketä se haittaa? Ei se tehnyt hänestä yhtään vähemmän rakastettua meidän perheessämme. Hän oli tyttö, jolla oli sydän paikallaan – olkoonkin, että se oli tehty metallista.”
”Jumala teki meistä ihmisiä, jotka ovat lihaa ja verta. Jos annamme lisätä itseemme koneenosia, niin mitä meistä silloin tulee?” minä kivahdin. ”Olen nähnyt Marsin kaivosaluksissa työskentelevän niin pitkälle itseään ”parannelleita” synteetikkoja että heissä on enää hädin tuskin mitään inhimillistä jäljellä: heidän kätensä ja jalkansa ovat kaikki biomekaanisia, jotta he kestäisivät paremmin pitkäkestoisen painottomuuden vaikutuksia, ja heidän keuhkonsa ovat nanometallia, jotta myrkylliset kaasut eivät vahingoittaisi heitä. Heillä on mekaaniset silmät, jotta he näkisivät valon spektrejä jotka ovat muille näkymättömiä. Sellaisetko kasvot sinä haluaisit lapsillesi ja lapsenlapsillesi?”
”Näet kaiken mustavalkoisena, aivan kuten muutkin fasistitoverisi. Sinä olet pelkkä murhaaja.”
Naurahdin sarkastisesti ja otin aurinkolasit pois kasvoiltani. Silmieni tilalla oli kaksi synteettistä palloa, joiden lasimaisen, tumman pinnan alla sykki himmeitä valoja. Sitten riisuin nahkatakkini. Oikean käteni tilalla oli metallinen, krominhohtoinen proteesi, jonka kämmenosan päälle oli kasvatettu keinotekoinen iho. Nostin paitaani. Vyötäröstä alaspäin minut oli tehty tuosta samaisesta hohtavasta metallista. Rintaani ja vatsaani risteili vyötäisiltäni erilaisia putkia ja johtoja, mitkä toimittivat useimpien sisäelimieni virkaa.
”Kahdeksantoista vuotta sitten räjähdys katkaisi minut keskeltä kahtia, leikkasi käteni irti ja repi silmät päästäni. Aivoni ja sydämeni olivat ainoat asiat, jotka olivat pelastettavissa. Minun olisi pitänyt kuolla, mutta niin ei käynyt. Tiedustelupalvelu teki minusta tällaisen ja sitten ne paskiaiset hylkäsivät minut. Synteetikko heidän riveissään olisi kuulemma ollut poliittisesti liian tulenarkaa. Minusta, Puolueen uskollisesta palvelijasta, joka oli jahdannut synteetikkokapinallisia ja pettureita koko elämänsä, tehtiin synteetikko! Minusta!”
Herra Cantenburry huokaisi raskaasti ja painoi päänsä. Minä laskin paidanhelmani takaisin alas ja tuijotin häntä mekaanisilla, kylmillä silmilläni. Yllättäen hän räjähti nauruun. Nauru oli katkonaista ja kuivaa, mutta silti selvästi naurua.
”Mille sinä oikein naurat?” minä kysyin häneltä tyrmistyneenä.
”Etkö sinä muka näe mitään ironiaa siinä, että kaikkia kaupungin synteetikkoja vainonnut massamurhaaja paljastuu itse synteetikoksi? Että hän tappaa ihmisiä, koska hän vihaa itseään, sitä mikä hän on? Tapoit vaimoni ja tyttäreni, ja pian tapat minutkin. Tämä on luultavasti viimeinen tilaisuuteni nauttia elämäni absurdiudesta.”
Sitten hän jatkoi mielipuolista hekottamistaan.
Kämmentietokoneeni piippasi. Sen näytöllä näkyi ovikameran kuva koppalakkipäisestä Jonathanista, joka oli juuri painanut asuntoni oven summeria. Sydämeni pysähtyi siinä hetkessä. Yhteensattumia ei ollut olemassakaan. Ei Puolueen kohdalla. Vapisevin käsin painoin vastauspainiketta.
”Niin?”
”Victor, voinko puhua kanssasi hetken?”
”Mitä asia koskee?”
”Vanhoja työasioita. Tämä tuli mieleeni, kun näin sinut siellä baarissa. Pari tuntemaasi tyyppiä on nähty kaupungissa ja tarvitsisin sinua arvioimaan heidän profiilinsa. Tässä menee vain hetki.”
Vaihdoin käytävään piilottamani turvakameran kuvaan. Jonathanin takana, oven vieressä, oli viisi poliisia täysissä rynnäkkövarusteissa.
”Hyvä on, Jonathan”, sanoin pakottaen ääneni niin vakaaksi kuin kykenin. ”Odota hetki.”
Suljin kämmentietokoneen ja otin yhden pistoolin takkini taskusta ja toisen pöydältä. Ne molemmat olivat sotilasmallisia MS15P-käsiaseita, joissa kummassakin oli 20 patruunan lipas hylsyttömiä panssariluoteja. Minulla olisi ollut energiapistoolikin, mutta poliisien suojaliiveissä oli luultavasti heijastinpinnoite.
”Sinä kuolet nyt”, herra Cantenburry sanoi minulle ja jatkoi hekottamistaan. En viitsinyt vastata hänelle mitään. Avasin sisemmän oven ja astuin asuntoni olohuoneen hämärään. Ulko-ovi oli muutaman metrin päässä. Puhalsin ilmaa ulos mekaanisista keuhkoistani ja lähdin kävelemään sitä kohden ase kummassakin kädessäni. Pääni oli täysin tyhjä.
Ammuin ensimmäiset kaksi laukausta rinnan korkeudelta oven läpi ja potkaisin sen sitten auki mekaanisella jalallani. Ovi lensi iskun voimasta irti saranoiltaan ja paiskasi Jonathanin ruumiin käytävän toiselle puolelle. Käänsin molemmat pistoolikäteni oven ulkopuolelle siihen suuntaan, jossa tiesin poliisien olevan, ja aloin ampua. Molemmat aseeni sylkivät sarjatulella 5x28mm kuolemaa. Tuskanhuudot kertoivat lukuisista osumista ja käytävän seinälle roiskui verta. Aseiden napsahtaessa tyhjiksi kahta sekuntia myöhemmin vedin käteni pois käytävästä, heitin toisen pistooleista lattialle ja irrotin toisesta lippaan. Otin housujeni taskusta uuden ja työnsin sen sisään aseen perästä. Sitten astuin käytävään. Ainoastaan yksi poliisi liikkui yhä; hän oli saanut osuman jalkaansa. Minut nähdessään hän kohotti energiakivääriään yhdellä kädellä, mutta minä olin nopeampi: luoti napsahti keskelle hänen otsaansa, juuri kypärän reunan alle. Mustapukuinen mies kaatui kuolleena seinän viereen. Kaikki oli ohi muutamassa sekunnissa.
Kumarruin katsomaan Jonathania. Hän oli vielä juuri ja juuri hengissä.
”Victor…. miksi?” hän korahti. Hänen suupielestään valui verta. ”Miksi sinun piti mennä silpomaan rikkaan yritysjohtajan vaimo ja tytär ja siepata sitten mies? Meillä ei ollut mitään sitä vastaan, että tapoit peltipäitä täällä alhaalla. Helvetti, olimme oikein iloisia siitä kun joku täällä siivosi paikkoja. Mutta nyt sinä kävit normaalien ihmisten kimppuun! Ja vielä rikkaiden ihmisten!”
”Uskon, että herra Cantenburry on yhteydessä terroristeihin”, minä selitin. En tosin ollut enää yhtään varma, että uskoin sitä itsekään. Ääneni vapisi.
”Mihin helvetin terroristeihin?” Jonathan sihahti mielipuolinen katse silmissään. ”Ei täällä ole mitään terroristeja! Sinä olet sairas, Victor! Katso nyt, mitä teit! Katso!”
Purin huultani ja vilkaisin ruumiiden täyttämää, veristä käytävää.
”Nuo ovat kaikki poliiseja, Victor. Ne etsivät sinut käsiisi ja tappavat sinut. Elämäsi on ohitse. Kaikki sen takia, ettet osannut pitäytyä peltipäissä.”
Jonathan hengitti koko ajan raskaammin ja verta tuli enemmän. Hän ei eläisi muutamaa minuuttia kauempaa.
”Jonathan… lakkaa kutsumasta heitä peltipäiksi.”
”Mitä helvettiä te sitten oikein olette, jos ette peltipäitä?”
***
Mikä minä olen?
Seisoin nyt rakennuksen katolla ja tuijotin alas parinkymmenen metrin päässä odottavaan katuun. Päälakeani pommittava sade oli kastellut vaatteeni litimäriksi. Jostakin kaukaa yläpuoleltani kuului VTOL-lenturin moottoreiden kimeä ujellus.
Nousin seisomaan turvakaiteen päälle ja nostin pistoolin ohimolleni. Elämäni pari viimeistä sekuntia mietin sitä, miltä tämä maisema olisi mahtanut näyttää minun omilla silmilläni.
Itse en ole kirjoittanut mitään muuta kuin kahta kirjaa tässä viimeisen kolmen vuoden aikana, joten ajattelin nyt lopultakin korjata tilanteen. Niinpä väsäsin tällaisen novellin. Tarina lähti kirjoitettaessa paisumaan, kun siinä oli niin paljon eri elementtejä, minkä seurauksena tekstistä tuli myös pitkä kuin nälkävuosi. Koettakaa jaksaa lukea, tempo kasvaa loppua kohden.
Ei tämä mitään varsinaista kirjoitettua korkeataidetta ole, mutta hei, tämä onkin kirjoitettu aika lailla parista kantavasta ideasta improvisoiden.
Metallisydän
Mikä minä olen?
Tajusin baarimikon katsovan minua kysyvästi. Ilme hänen kasvoillaan oli aavistuksen verran ärtynyt, joten hän oli kai seissyt siinä jo jonkin aikaa. Olin ilmeisestikin vajonnut taas ajatuksiini.
”Anteeksi, sanoitko jotakin?” minä kysyin. ”Mieleni harhailee.”
”Kysyin vain, että haluaisitteko vielä toisenkin?”
”Ilman muuta”, vastasin ja työnsin tyhjän lasini tiskin poikki. Baarimikko kaatoi lasin pohjalle parin sentin kerroksen kullankeltaista viskiä ja tarjosi sitä takaisin minulle.
”Pistä se saman tien täyteen.”
Baarimikko katsoi minua hetken verran, täytti sitten lasin kokonaan ja asetti sen tiskille eteeni. Otin lasista pienen siemauksen. Neste lämmitti mukavasti kurkkuani. Nautin täysin siemauksin siitä tunteesta jonka yksi kerrallaan sammuvat aivosoluni loivat päähäni. Kemiallista euforiaa. Jotakin hyvin puhtaasti inhimillistä ja ikiaikaista. En ajatellut tai tuntenut yhtään mitään, ainoastaan join.
Aina lasin tyhjentyessä pyysin lisää ja jatkoin juomista. Tajusin baarimikon katsovan minua jokaisen lasin kohdalla entistä huolestuneempana, mutta en välittänyt. Hänen mielipiteensä ei kiinnostanut minua. Hän ei ymmärtänyt, mistä tässä kaikessa oli kyse. Joka kerta ojensin hänelle sanaakaan sanomatta krediittikorttini, ja yhtä vaitonaisena hän täytti lasini uudelleen. Jatkoimme tätä leikkiämme varmaankin kolme varttia, kunnes hän lopulta sanoi:
”Kuule kaveri, luulen, että olet juonut riittävästi yhdelle illalle.”
”Ei. En usko, että olen”, minä vastasin. Ääneni oli rauhallinen, mutta taipumaton.
”Ne kaikki sanovat noin. Usko minua kun sanon, että olet juonut tarpeeksi tälle illalle. Mene kotiin selviämään, kaveri.”
Naurahdin kuivasti.
”Usko minua, et ole tavannut koskaan ketään kaltaistani. Olen selvä jo kauan ennen kuin pääsen kotiin.”
Joku istuutui viereeni tiskille. Humalaiset aivoni tuntuivat äkisti räjähtävän toimintaan. Jotakin oli vialla. Jokin ympäristössä oli muuttunut. Tummanpuhuva valaistus oli ennallaan, kuten oli myös sieraimeni tukkoon saava tunkkainen, sakea ilma. Äänet. Äänet olivat muuttuneet. Tarkemmin sanottuna koko baari oli hiljentynyt. Ainoa kuultavissa oleva ääni tuli takaseinän informaatiolinkistä, jossa nuori naisankkuri luki paikallisuutisia: ”…New Yorkissa hämärissä olosuhteissa kadonneen Cantenburry Corporationin pääjohtajan Arnold Cantenburryn arvellaan joutuneen kaupunkia viime viikkoina riivanneen sarjamurhaajan sieppaamaksi. Pääjohtajan tyttären ruumis löydettiin aikaisemmin tänään aamulla Hudson-joesta pahasti laserilla silvottuna…”
”Minulle sitä samaa kuin hänellekin”, viereeni istuutunut mies sanoi, riisui mustat nahkahansikkaansa ja asetti ne viereensä tiskille. Hänen äänensä kuulosti jotenkin tutulta…
”Jonathan?” minä sanoin humalaisen verkkaisuudella ja käännyin katsomaan miestä. Se oli todellakin Jonathan. Hän näytti vanhemmalta, mutta se oli epäilemättä hän. Hän oli pukeutunut Puolueen korkean virkamiehen mustaan univormuun ja koppalakkiin. Tuo univormu, sekä kaksi ovensuussa seisovaa aseistettua poliisia, olivat syy baarin äkillisen hiljentymiseen.
”Sitä ei näemmä koskaan tiedä, kehen rutiinipartiokierroksella törmää!” Jonathan sanoi leveästi hymyillen ja kätteli minua. ”Kuinka voit, Victor?”
”Ei valittamista”, valehtelin. ”Yritän pitää matalaa profiilia.”
”Vai että matalaa profiilia?” Jonathan sanoi toista kulmakarvaansa kohottaen ja nyökkäsi kohti asukokonaisuuttani, jonka muodostivat pitkä, musta nahkatakki ja päätä mukailevat aurinkolasit. ”Näytät ihan salaiselta agentilta.”
Se oli yksityinen vitsi. Olimme työskennelleet samassa keskustiedustelupalvelun yksikössä yhdessä kymmenen vuotta. Sitten minulle oli tapahtunut… onnettomuus. Siitä oli nyt kahdeksantoista vuotta. Nyt oli vuosi 2188, eikä minulla ollut enää mitään jäljellä entisestä elämästäni. Paitsi pari painajaista, jotka palasivat riivaamaan minua aina öisin.
”Sinä näytät lähes täsmälleen samalta kuin silloin ennen, Victor. On kuin et olisi vanhentunut päivääkään.”
Tiesin, että se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutten osannut ottaa sitä sellaisena. Minun suhteeni vanhenemiseen oli muuttunut onnettomuuteni jälkeen.
”Sinäkin näytät hyvältä, Jonathan”, sanoin mahdollisimman neutraalisti. ”Uskaltaisin jopa väittää, että huomattavasti ikäistäsi nuoremmalta.”
Jonathan yritti pakottaa itsensä jatkamaan hymyilemistä mutta näin hänen kasvoiltaan, että hän oli tajunnut piikkini. Jonathan oli jo ainakin 60-vuotias, mutta näytti korkeintaan 30-vuotiaalta. Geeniterapiaa ja vanhenemisen vastustushoitoja – lääketieteellisesti melko yksinkertaista, mutta tätä nykyä suhteellisen kallista, sekä poliittisesti erittäin arkaluontoista. Puolue, kuten muutkin neo-Luddiitit ympäri maailman, liputtivat häpeilemättä ”aidon ihmisyyden” puolesta ja vastustivat kaikkea teknologiaa, mikä ei ollut ”luonnollista”. Biomekaaniset implantit olivat ehdottoman luonnottomia, geeniterapia ja regeneraatio taas jossakin hyväksytyn ja kielletyn rajamailla. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että geenihoidot olivat sallittuja kaikille Puolueen jäsenille, kun taas kaikkia muita sen sijaan kehotettiin vain kestämään ”luonnollisen ihmisyyden mukanaan tuomat pienet sivuhaitat” kuten huomattavasti lyhyempi elinikä. Biomekaaniset implantit taas olivat liian arka paikka jopa Puolueelle, eikä synteetikkoja sen takia heidän riveistään löytynyt tiettävästi ainoatakaan. Kyse oli imagosta. Synteetikko eli kyborgi oli heidän silmissään ali-ihminen, joka oli hukannut yhteytensä aitoon ihmisyyteen ja korvannut sen vaarallisella teknologian palvonnalla.
”Mitä olet puuhaillut, Victor? Siitä on kuitenkin jo kahdeksantoista vuotta.”
”En paljon mitään mainitsemisen arvoista.”
Pyörittelin viskilasia kädessäni poissaolevan näköisenä.
”Millaisissa töissä olet tällä hetkellä?”
”Tällaisissa”, minä sanoin ja osoitin sormellani baaritiskiä.
Jonathan huokaisi.
”Victor, sinun täytyy saada ote elämästäsi. Et voi jatkaa näin loputtomiin.”
”Mitä, oletko vakoillut minua?”
”Meidän työnantajamme tapoihin kuuluu pitää silmällä entisiä työntekijöitä, myös sinua. Silmiini sattui eräs raportti. Sen mukaan sinulla on ollut vaikeuksia sopeutua uuteen elämääsi. Et ole onnistunut työllistymään kunnolla ja sen lisäksi olet ajautunut tekemään… kaikenlaista tyhmää.”
Pidin katseeni tiukasti viskilasissani.
”Minä sanon tämän ystävänäsi, Victor: ryhdistäydy! Jos et ole löytänyt etsimääsi tästä kaupungista, niin lähde muualle. Milloin olet viimeksi käynyt Kuussa? Sinulla on kyllä siihen aivan tarpeeksi rahaa. Tai lähde pariksi viikoksi Marsiin…”
”Peltipäiden sekaan, vai?” minä ärähdin. ”Tiedät hyvin, että vihaan synteetikkoja yhtä paljon kuin sinäkin. Pysyn mieluummin täällä, kiitos vain.”
Katsoin Jonathania suoraan silmiin. Tämä tuijotti minua hyvin vakavan näköisenä.
”Hyvä on. Kuten haluat”, hän sanoi ja nousi lähteäkseen. Hän asetti koppalakin päähänsä ja veti hansikkaat takaisin käteensä. ”Tässä paikassa ei ole merkkejä minkäänlaisista häiriöistä tai valtion vastaisesta toiminnasta. Jatkamme matkaa.”
Jonathan viittasi ovensuussa seisoville poliiseille ja yhdessä he kaikki katosivat ulos ovesta. Puheensorina palasi huoneeseen kuin joku olisi kääntänyt sen päälle katkaisimesta. Minä tuijotin yhä kiinteästi paikkaa jossa Jonathan oli hetki sitten istunut. Paha aavistus alkoi vaivihkaa hiipiä mieleeni, vallaten alaa muilta ajatuksilta. Tuo jäytävä tunne kasvoi koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes se tykytti punaisena ohimossani ja tuntui täyttävän koko tajuntani.
Poistuin baarista pikaisesti. Ulkona pimeällä kadulla oli alkanut sataa, joten nostin nahkatakkini kauluksen pystyyn. Kylmät sadepisarat pommittivat paljaaksi ajeltua päälakeani kulkiessani ripein askelin kaupungin kaduilla. Tämä seutu oli ikivanhaa ja ränsistynyttä; täällä katutasossa asui pääosin vain roistoja, kerjäläisiä ja muita vähempiosaisia. Nämä vanhat korttelit edustivat kuitenkin minulle sitä aitoa New Yorkia. Rakennuksista saattoi täällä alhaalla aistia satojen vuosien historian. Minä pidin tästä paikasta. Parempi väki tornikaupungin yläosissa taas ei enää tätä nykyä vaivautunut edes tulemaan tänne katutasoon. He vain siirtyivät tornikolossista toiseen pitkin rakennusten väliin ripustettuja kävelysiltoja ja junaraiteita, joita risteili suurimpien keskusten ympärillä kuin hämähäkinseittiä. Inhosin noita jättitorneja. Niiden valtavat, maasta kohoavat perustukset ja tukipalkit ja kaapelit pimensivät taivaan täällä alhaalla. Joskus päiväsaikaan muutamia yksinäisiä auringonsäteitä jaksoi suodattua tännekin asti, mutta muutoin täällä alhaalla oli aina hämärää. Parasta aikaa kaljua päätäni vihmova sadekaan ei langennut suoraan taivaalta, vaan se putoili alas ties kuinka monen rakennuskerroksen päällekkäisistä rakenteista. Se oli epätasaista, luonnotonta sadetta, jossa oli monenkokoisia pisaroita yhdessä ja samassa kaoottisessa sekasorrossa. Myös minun pääni sisällä vallitsi sekasorto. Vilkuilin vähän väliä taakseni varmistaakseni, ettei kukaan seurannut minua, mutta saastaiset kadut olivat kaikki autioita. Missään ei näkynyt merkkejä Puolueen mustapukuisista poliiseista.
Asuntoni sijaitsi matalassa kerrostalossa, joka oli rakennettu joskus 1900-luvun alkupäässä ja peruskorjattu ehkä sata vuotta sitten uusilla kestomateriaaleilla. Talo oli tehty tiilistä ja ikäänsä nähden se oli hyvässä kunnossa. Aivan sen vieressä kadusta kohosi yksi lukuisista mammuttimaisista kiiltävänmustista tukipylväistä, jotka kannattelivat taivastornien painoa yläpuolellani. Vetäydyin sivukujan varjoihin ja kaivon kämmentietokoneeni taskustani. Pyörittelin tietokoneen näyttöön asuntoni turvakameroiden kuvat. Kaikki näytti olevan kuten ennenkin: tavarat olivat paikoillaan, mihinkään ei ollut koskettu, eikä rakennuksen ympärillä näkynyt epäilyttävää liikettä. Lokeissakaan ei ollut merkintöjä mistään epätavallisesta eikä ovea ollut avattu. Laitoin tietokoneen takaisin taskuuni ja kävelin rappukäytävän ovelle. Tarkistin vielä kerran, ettei minua seurattu, ja nousin sitten portaat toiseen kerrokseen. Käytin rannettani asuntoni ovilukon edessä, jotta se lukisi käteeni upotetun henkilötunnistesirun. Ovi napsahti auki. Pujahdin sisään, suljin oven perässäni ja marssin saman tien olohuoneessa sijaitsevalle toiselle ovelle, jonka pinnassa oli biometrinen kämmenjälkitunnistin. Toisin kuin ulko-ovi, tämä ovi oli aivan uusi. Sen tumma, metallinen pinta kiilteli huoneen himmeässä valossa. Hikoillen painoin kämmeneni tunnistimeen. Laite otti minusta näytteen ja ovi liukui sivuun omien metallisermiensä sisään.
Sisällä oli pilkkopimeää.
”Valot”, sanoin. Yksinäinen kohdelamppu syttyi kattoon ja langetti hohtavan valokehänsä pienen huoneen keskustaan. Valokehässä istui tuoliin kahlehdittuna keski-ikäinen mies. Hänen päässään oli musta säkki ja hänen alun perin valkoiset, kehonmyötäiset haalarinsa olivat värjäytyneet verestä punaisiksi. Hänen vasemmasta kädestään puuttui kaksi sormea, pikkurilli ja nimetön. Ne lojuivat lattialla tuolin vieressä. Myös lattialla oli runsaasti verta, mutta se oli jo aikoja sitten kuivunut. Se ei ollut peräisin tästä miehestä. Ovi liukui lähes äänettä kiinni jäljessäni. Sitten riuhtaisin säkin pois miehen päästä.
Häviävän hetken verran pelkäsin, että esiin tuleva mies olisi joku muu kuin hän, jonka päähän olin tuon säkin alun perin pannut. Että poliisit olisivat päässeet tänne ja korvanneet hänet jollakin toisella. Sitten minut olisi ammuttu. Säkin alta esiin tulivat kuitenkin Arnold Cantenburryn pahasti verestävät ja turvonneet kasvot, ja minä huokaisin helpotuksesta. Kaikki oli sittenkin ollut pelkkää omituista yhteensattumaa.
”Hei”, minä sanoin. Cantenburry avasi hitaasti silmänsä ja katsoi minuun. Noissa silmissä ei ollut enää jäljellä pelkoa tai toivoa; ne olivat tyhjät. Mies hengitti raskaasti, sillä hänen suunsa oli teipattu kiinni. Repäisin teipin irti yhdellä ripeällä liikkeellä ja käännyn sitten seinällä roikkuvien välineideni puoleen.
”Yritetäänpä nyt uudestaan. Kuka on yhteyshenkilösi terroristeihin?”
Herra Cantenburryn leuka painui rintaa vasten.
”Miksi sinä teet tämän?” hän kysyi minulta ääni käheänä.
”Minä esitän kysymykset täällä, herra Cantenburry.”
”En voi kertoa sinulle mitään, koska en tiedä mitään!” hän ärähti. ”En edes tiedä, mistä terroristeista sinä oikein puhut!”
”Mars-liikkeestä. Synteetikoista. Vaarallisista toisinajattelijoista, jotka yrittävät saastuttaa ihmisrodun epäpyhällä teknologialla. Heistä minä puhun. Ja minä haluan tietää, mikä on teidän yhteytenne heihin.”
”Olet hullu.”
Leikkasin hänen keskisormensa irti rystysen tyvestä laserleikkurilla. Olin käyttänyt tavallista veistä kahteen edelliseen sormeen, mutta en uskonut hänen kestävän enää paljoakaan ylimääräistä verenhukkaa. Laser poltti haavan saman tien umpeen, mutta se oli silti erittäin kivuliasta. Herra Cantenburry huusi, mutta tiesin, ettei ääni kantautunut tämän suljetun huoneen ulkopuolelle.
”Kuka on yhteyshenkilösi terroristeihin?”
Ei vastausta. Siirsin laserleikkurin etusormen kohdalle.
”Mitä teit vaimolleni ja tyttärelleni?” toinen kysyi yllättäen.
”Tiedät varsin hyvin, että he olivat minulle vain keino päästä käsiksi sinuun. Näetkö tuon laitteen tuolla nurkassa?” Osoitin sivupöydällä lepäävään kymmensenttiseen, ovaalin muotoiseen kromipuikulaan ja käänsin kädelläni herra Cantenburryn pään siihen suuntaan. ”Se on tyttäresi keinosydän, jonka kaivoin ulos hänen rinnastaan.”
Herra Cantenburry sulki silmänsä.
”Mielipuoli…”
”Tyttärelläsi oli biomekaaninen sydän. Joten älä edes yritä väittää minulle, ettet olisi synteetikkojen tukija!”
”Uskot mitä haluat uskoa”, mies sanoi minulle vihaisena. ”Tyttäreni sydän oli hyvin heikko pienenä. Kyse oli jostakin hyvin epätavallisesta sairaudesta, joka ei ollut tullut esiin normaalissa geneettisessä seulonnassa. Oli olemassa riski, ettei edes uusi biologinen sydän olisi alkanut toimia kunnolla. Siksi hankin Marsista lääkärin, joka oli erikoistunut biomekaanisiin implantteihin…”
”Annoit tehdä tyttärestäsi koneen?”
”Te typerät Luddiitit ja teidän teknologiapaskanne, sekä kirottuakin kirotumpi paskapuolueenne!” herra Cantenburry räjähti. ”Minun tyttäreni oli tasan tarkkaan yhtä ihminen kuin kaikki muutkin! Entä sitten, jos hänelle olikin mekaaninen sydän? Ketä se haittaa? Ei se tehnyt hänestä yhtään vähemmän rakastettua meidän perheessämme. Hän oli tyttö, jolla oli sydän paikallaan – olkoonkin, että se oli tehty metallista.”
”Jumala teki meistä ihmisiä, jotka ovat lihaa ja verta. Jos annamme lisätä itseemme koneenosia, niin mitä meistä silloin tulee?” minä kivahdin. ”Olen nähnyt Marsin kaivosaluksissa työskentelevän niin pitkälle itseään ”parannelleita” synteetikkoja että heissä on enää hädin tuskin mitään inhimillistä jäljellä: heidän kätensä ja jalkansa ovat kaikki biomekaanisia, jotta he kestäisivät paremmin pitkäkestoisen painottomuuden vaikutuksia, ja heidän keuhkonsa ovat nanometallia, jotta myrkylliset kaasut eivät vahingoittaisi heitä. Heillä on mekaaniset silmät, jotta he näkisivät valon spektrejä jotka ovat muille näkymättömiä. Sellaisetko kasvot sinä haluaisit lapsillesi ja lapsenlapsillesi?”
”Näet kaiken mustavalkoisena, aivan kuten muutkin fasistitoverisi. Sinä olet pelkkä murhaaja.”
Naurahdin sarkastisesti ja otin aurinkolasit pois kasvoiltani. Silmieni tilalla oli kaksi synteettistä palloa, joiden lasimaisen, tumman pinnan alla sykki himmeitä valoja. Sitten riisuin nahkatakkini. Oikean käteni tilalla oli metallinen, krominhohtoinen proteesi, jonka kämmenosan päälle oli kasvatettu keinotekoinen iho. Nostin paitaani. Vyötäröstä alaspäin minut oli tehty tuosta samaisesta hohtavasta metallista. Rintaani ja vatsaani risteili vyötäisiltäni erilaisia putkia ja johtoja, mitkä toimittivat useimpien sisäelimieni virkaa.
”Kahdeksantoista vuotta sitten räjähdys katkaisi minut keskeltä kahtia, leikkasi käteni irti ja repi silmät päästäni. Aivoni ja sydämeni olivat ainoat asiat, jotka olivat pelastettavissa. Minun olisi pitänyt kuolla, mutta niin ei käynyt. Tiedustelupalvelu teki minusta tällaisen ja sitten ne paskiaiset hylkäsivät minut. Synteetikko heidän riveissään olisi kuulemma ollut poliittisesti liian tulenarkaa. Minusta, Puolueen uskollisesta palvelijasta, joka oli jahdannut synteetikkokapinallisia ja pettureita koko elämänsä, tehtiin synteetikko! Minusta!”
Herra Cantenburry huokaisi raskaasti ja painoi päänsä. Minä laskin paidanhelmani takaisin alas ja tuijotin häntä mekaanisilla, kylmillä silmilläni. Yllättäen hän räjähti nauruun. Nauru oli katkonaista ja kuivaa, mutta silti selvästi naurua.
”Mille sinä oikein naurat?” minä kysyin häneltä tyrmistyneenä.
”Etkö sinä muka näe mitään ironiaa siinä, että kaikkia kaupungin synteetikkoja vainonnut massamurhaaja paljastuu itse synteetikoksi? Että hän tappaa ihmisiä, koska hän vihaa itseään, sitä mikä hän on? Tapoit vaimoni ja tyttäreni, ja pian tapat minutkin. Tämä on luultavasti viimeinen tilaisuuteni nauttia elämäni absurdiudesta.”
Sitten hän jatkoi mielipuolista hekottamistaan.
Kämmentietokoneeni piippasi. Sen näytöllä näkyi ovikameran kuva koppalakkipäisestä Jonathanista, joka oli juuri painanut asuntoni oven summeria. Sydämeni pysähtyi siinä hetkessä. Yhteensattumia ei ollut olemassakaan. Ei Puolueen kohdalla. Vapisevin käsin painoin vastauspainiketta.
”Niin?”
”Victor, voinko puhua kanssasi hetken?”
”Mitä asia koskee?”
”Vanhoja työasioita. Tämä tuli mieleeni, kun näin sinut siellä baarissa. Pari tuntemaasi tyyppiä on nähty kaupungissa ja tarvitsisin sinua arvioimaan heidän profiilinsa. Tässä menee vain hetki.”
Vaihdoin käytävään piilottamani turvakameran kuvaan. Jonathanin takana, oven vieressä, oli viisi poliisia täysissä rynnäkkövarusteissa.
”Hyvä on, Jonathan”, sanoin pakottaen ääneni niin vakaaksi kuin kykenin. ”Odota hetki.”
Suljin kämmentietokoneen ja otin yhden pistoolin takkini taskusta ja toisen pöydältä. Ne molemmat olivat sotilasmallisia MS15P-käsiaseita, joissa kummassakin oli 20 patruunan lipas hylsyttömiä panssariluoteja. Minulla olisi ollut energiapistoolikin, mutta poliisien suojaliiveissä oli luultavasti heijastinpinnoite.
”Sinä kuolet nyt”, herra Cantenburry sanoi minulle ja jatkoi hekottamistaan. En viitsinyt vastata hänelle mitään. Avasin sisemmän oven ja astuin asuntoni olohuoneen hämärään. Ulko-ovi oli muutaman metrin päässä. Puhalsin ilmaa ulos mekaanisista keuhkoistani ja lähdin kävelemään sitä kohden ase kummassakin kädessäni. Pääni oli täysin tyhjä.
Ammuin ensimmäiset kaksi laukausta rinnan korkeudelta oven läpi ja potkaisin sen sitten auki mekaanisella jalallani. Ovi lensi iskun voimasta irti saranoiltaan ja paiskasi Jonathanin ruumiin käytävän toiselle puolelle. Käänsin molemmat pistoolikäteni oven ulkopuolelle siihen suuntaan, jossa tiesin poliisien olevan, ja aloin ampua. Molemmat aseeni sylkivät sarjatulella 5x28mm kuolemaa. Tuskanhuudot kertoivat lukuisista osumista ja käytävän seinälle roiskui verta. Aseiden napsahtaessa tyhjiksi kahta sekuntia myöhemmin vedin käteni pois käytävästä, heitin toisen pistooleista lattialle ja irrotin toisesta lippaan. Otin housujeni taskusta uuden ja työnsin sen sisään aseen perästä. Sitten astuin käytävään. Ainoastaan yksi poliisi liikkui yhä; hän oli saanut osuman jalkaansa. Minut nähdessään hän kohotti energiakivääriään yhdellä kädellä, mutta minä olin nopeampi: luoti napsahti keskelle hänen otsaansa, juuri kypärän reunan alle. Mustapukuinen mies kaatui kuolleena seinän viereen. Kaikki oli ohi muutamassa sekunnissa.
Kumarruin katsomaan Jonathania. Hän oli vielä juuri ja juuri hengissä.
”Victor…. miksi?” hän korahti. Hänen suupielestään valui verta. ”Miksi sinun piti mennä silpomaan rikkaan yritysjohtajan vaimo ja tytär ja siepata sitten mies? Meillä ei ollut mitään sitä vastaan, että tapoit peltipäitä täällä alhaalla. Helvetti, olimme oikein iloisia siitä kun joku täällä siivosi paikkoja. Mutta nyt sinä kävit normaalien ihmisten kimppuun! Ja vielä rikkaiden ihmisten!”
”Uskon, että herra Cantenburry on yhteydessä terroristeihin”, minä selitin. En tosin ollut enää yhtään varma, että uskoin sitä itsekään. Ääneni vapisi.
”Mihin helvetin terroristeihin?” Jonathan sihahti mielipuolinen katse silmissään. ”Ei täällä ole mitään terroristeja! Sinä olet sairas, Victor! Katso nyt, mitä teit! Katso!”
Purin huultani ja vilkaisin ruumiiden täyttämää, veristä käytävää.
”Nuo ovat kaikki poliiseja, Victor. Ne etsivät sinut käsiisi ja tappavat sinut. Elämäsi on ohitse. Kaikki sen takia, ettet osannut pitäytyä peltipäissä.”
Jonathan hengitti koko ajan raskaammin ja verta tuli enemmän. Hän ei eläisi muutamaa minuuttia kauempaa.
”Jonathan… lakkaa kutsumasta heitä peltipäiksi.”
”Mitä helvettiä te sitten oikein olette, jos ette peltipäitä?”
***
Mikä minä olen?
Seisoin nyt rakennuksen katolla ja tuijotin alas parinkymmenen metrin päässä odottavaan katuun. Päälakeani pommittava sade oli kastellut vaatteeni litimäriksi. Jostakin kaukaa yläpuoleltani kuului VTOL-lenturin moottoreiden kimeä ujellus.
Nousin seisomaan turvakaiteen päälle ja nostin pistoolin ohimolleni. Elämäni pari viimeistä sekuntia mietin sitä, miltä tämä maisema olisi mahtanut näyttää minun omilla silmilläni.