Purity
23.8.2009, 14:20:57
Hum, mitähän sitä sanoisi? Aloitin tämän kirjoittamisen melko tarkkaan kolme vuotta sitten, hieman yli. Välissä oli useampi pitkä tauko, kun koko homma vain jäi. Viimeistelin sen tämän vuoden toukokuussa, ja sitten jätin rauhaan muutamaksi kuukaudeksi, jotta voisin katsoa onko tämä vieläkin hyvä. On se.
En saanut aikaan ihan sitä, mitä lähdin tavoittelemaan alussa, mutta harvoin näin käykään - visio muuttuu koko ajan sitä myötä kun lisää sanoja ilmestyy ruudulle. Uskon/toivon että tekstistä kuitenkin ymmärtää mistä on kyse. Paikoin olen todella tyytyväinen siihen miten sanat taipuivat tahtooni, mutta paikoin en täysin.
Novellin nimi on luotaansatyötävä, mutta sopii sille ihan liian hyvin jotta sen vaihtamista voisi harkita. En jaksa upata RTF:ää, vaikka oisihan se silmille ystävällisempi. Irkissä voin sendiä jos joku kaipaa, mutta kovin moni tuskin välittää niin paljon että jaksaa kysyä. :P
RAKKAUS EI KATSO RAJOJA
(19.8.2006-21.5.2009)
Poika ei kykene olemaan tarpeeksi lähellä. Hän yrittää, hän rakastaa tyttöä koko kehollaan, painautuu tämän sisään ja tähän kiinni, kietoo käsivartensa tytön ympäri, mutta hän tahtoo aina vain lähemmäs. Poika tuntee räjähtävänsä, halkeavansa kaikesta tästä rakkaudesta ja tunteiden kirjosta, joka päivä päivältä valtaa hänen mieltään enemmän. Hän tahtoo osoittaa, ilmaista ja kertoa tytölle kuinka paljon tyttöä rakastaa, mutta sanat eivät riitä - sanat eivät ole mitään, ne ovat hädin tuskin olemassa. Puhuminen tuntuu tunteiden häpäisemiseltä, niiden suunnattomalta vähättelemiseltä. Ainoa tapa kertoa on tuntea ja antaa myös tytön tuntea.
Lopulta poika erkanee tytöstä, hitaasti ja vastentahtoisesti. Kyynel valuu pojan poskea pitkin; häneen koskee, sillä hän tietää nyt mitä täydellisyys on, eikä hän haluaisi enää koskaan luopua siitä. Kuitenkin hän irroittautuu, kierähtää selälleen ja vetää tytön kainaloonsa, tahtoen varmistaa ettei tämä enää koskaan ole pojasta kauempana kuin on aivan pakko.
Tytön ei ole enää kylmä, joten poika on onnellinen. Hän tuntee täyttäneensä tarkoituksensa tässä maailmassa, ainakin tältä erää. Poika tietää, että tytön tulee vielä olemaan kylmä monesti, mutta poika tietää nyt myös voivansa auttaa. Poika odottaa sitä.
Tyttö naurahtaa.
"Tiedäthän, että sekaannuit juuri kuolleisiin?"
Poika nauraa myös ja kietoo kätensä vahvemmin tytön ympärille.
Tämä on rakkautta.
Äiti sanoo, että isä on kuollut. Auto ajoi isän yli, ja siksi pojan pitäisi aina muistaa katsoa molempiin suuntiin ennen kuin ylittää suojatien. Poika ei ymmärrä tarkalleen mitä kuoleminen tarkoittaa, mutta jollain tasolla hän tietää ettei tule enää näkemään isää. Poika itkee, hänen on ikävä jo nyt.
Äiti kietoo kätensä pojan ympärille ja rutistaa tätä itseään vasten. Äiti tuoksuu kirsikkashampoolle ja sipulille. Tuttu tuoksuyhdistelmä tuntuu pojasta lohdulliselta. Hetken päästä poika saa kysyttyä mieltään askarruttavan kysymyksen:
"Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?"
Äiti vetäytyy hieman kauemmas, jotta voi katsoa poikaansa suoraan kasvoihin. Äiti hymyilee lempeästi, mutta hänen silmänsä ovat kosteat kyynelistä. Pojasta äiti näyttää omituiselta, sillä hän ei muista nähneensä äidin itkeneen koskaan ennen. Tästä huolimatta äiti on pojan mielestä maailman kaunein nainen.
"Kuoleman jälkeen hyvät ihmiset pääsevät taivaaseen", äiti sanoo, "ja heistä tulee enkeleitä."
"Mitä pahoille ihmisille sitten tapahtuu?" Poika kysyy.
"Heistä tulee kummituksia", äiti sanoo sellaisella varmuudella, joka ei jätä sijaa epäilyksille. "Heidän pitää jotenkin sovittaa syntinsä, ennen kuin he voivat päästä taivaaseen."
Poika on hiljaa hetken verran, miettien tätä uutta tietoa.
"Onko isi hyvä vai paha?" Poika kysyy. Hän ei ole aivan varma asiasta. Hänen mielestään isä oli paras isä, mutta poika muistaa useita kertoja kun isä kiroili katsoessaan urheilua televisiosta, vaikka kiroileminen on väärin.
Äiti hymyilee.
"Hyvä. Isi on ehdottomasti hyvä", hän sanoo ja halaa poikaa uudelleen.
Poika hymyilee myös. Tämä riittää hänelle; jos isä on hyvä, silloin isä on nyt enkeli ja poika voi vielä joskus nähdä hänet.
Eräänä normaalina päivänä poika tulee töistä kotiin ja kokee jotain erittäin epänormaalia. Sisään astuttuaan hän haistaa jonkin vahvan hajun, joka saa hänet voimaan pahoin. Hän suuntaa jääkaapilleen tarkistaakseen löytyykö sieltä jotain pilaantunutta, mutta haju ei tunnu tulevan keittiön suunnasta. Seuraten nenäänsä poika kulkee asunnon halki, kunnes löytää itsensä makuuhuoneen raollaan olevan oven edestä. Haju on niin pistävä ja vahva, ettei ole enää epäilystäkään siitä mistä huoneesta se tulee. Poika raottaa ovea hitaasti ja lamaantuu täysin edessään olevan näyn johdosta.
Huoneessa seisoo joku olento, jonka kuvottavuutta ei voi kunnolla edes kuvailla. Olento on ehkä joskus ollut ihminen, mutta poika vähät välittää tästä seikasta samalla kun antaa ylen lattialle. Hän sulkee hetkeksi silmänsä ja avaa ne varovasti uudestaan, toivoen nähneensä näkyjä tai olevansa vain tulossa hulluksi, mutta olento on edelleen paikallaan. Sen iho on mätää ja rikkinäistä ja sen pää on painunut kasaan toiselta puolelta. Olennon päästä roikkuu epäsäännöllisiä riekaleita, joista osa on ehkä joskus ollut hiuksia, laskeutuen tämän märkivien olkapäiden ylle. Irvokas näky on täysin ristiriidassa olennon puhtaiden, valkeiden vaatteiden kanssa.
Toivuttuaan ensijärkytyksestään poika kääntyy kannoillaan ja suuntaa takaisin ulko-ovelle, mutta pysähtyy kuullessaan tutun, sointuisan ja herkän äänen.
"Etkö muista minua?" Enkeli kysyy ja sanat kantautuvat pojan korviin kauniimpana kuin mikään kuviteltavissa oleva melodia.
Poika kääntyy ympäri, eikä olentoa tai hajua ole enää. Paikalla on vain tyttö, sanoinkuvaamattoman kauniina ja yhtä ruusuisen tuoksuisena kuin aina. Pelkkä katse tämän kimaltaviin silmiin riittää ajamaan aiemmat kauhukuvat muistin syvimpiin perukoihin, jonne ne voivat pojan puolesta jäädä, sillä rakkaus voittaa kaiken.
Poika avaa varovasti ensin toisen silmänsä, sitten toisen. Kuluu muutama hetki ennen kuin hän saa katseensa tarkennettua edessään olevaan näkyyn, ja vielä muutama hetki lisää ennen kuin hän tajuaa makaavansa maassa ja edessään olevan näyn olevan hänen päällään makaavan tytön kasvot. Vaaleat korkkiruuvikiharat kutittavat pojan nenänpäätä.
"Hei", tyttö tervehtii iloisesti. "Minun nimeni on Annika." Hänen sinisten silmiensä loisto häikäisee pojan hetkellisesti niin, että hän unohtaa kuinka puhua. Tyttö kikattaa ja poika tajuaa olevansa rakastunut.
"Minä olen Toni."
Tyttö kierähtää pois pojan päältä ja kipuaa istumaan polviensa päälle. Poika istuutuu myös.
"Mitä tapahtui?" poika kysyy katsellen ympärilleen. Kaksikko on kallioisella rannikolla. Pojalla ei ole mitään muistikuvaa siitä kuinka hän on päätynyt tähän paikkaan.
"Minun täytyy pyytää anteeksi", tyttö sanoo. "Taisin tipahtaa päällesi. Sattuuko sinuun?"
"Mitä?" Poika katsoo ylös. Hän näkee korkean ja pitkän sillan, jota pitkin autot pääsevät ylittämään meren, jonka rannalla kaksikko nyt seisoo.
"Sattuiko sinuun?" Tyttö toistaa.
"Mitä? Ei, tai siis, en minä sitä. Siis, ei satu," poika saa sanottua. "Tipahdit? Tuolta?" Poika katsoo uudelleen siltaa, sitten heidän jalkojensa alla olevaa maata, joka on täynnä isoja, teräviä kiviä. Lopuksi hän katsoo tyttöä, joka on täysin naarmuton. Tyttö nauraa taas.
"Ei, en sieltä. Ylempää."
"Ylempää?"
"Hukkasin siipeni", tyttö selittää punastuen. Hento väri saa hänen kasvonsa näyttämään entistäkin kauniimmilta.
"Sii-" äkkiä poika ymmärtää. Tyttö on suorastaan taivaallisen kaunis. "Oletko sinä enkeli?"
Toni ei enää tiedä kuinka kauan siitä on kun hän tapasi Annikan. Ehkä siitä on vain viikko, ehkä kuukausi. Ehkä useampi kuukausi. Sillä ei ole väliä. Toni tietää rakastavansa omaa enkeliään ja hän tietää enkelin rakastavan häntä takaisin, ja se on ainoa asia tässä maailmassa jolla on väliä - ainakin melkein.
Annika on sairas. Tämän maailman valo satuttaa tyttöä, onhan hän liian kaunis tänne. Niinpä Annikan on ollut pakko muuttaa Tonin kellariin. Toni on tuonut sinne kynttilöitä, joiden valo on juuri ja juuri tarpeeksi herkkää Annikan suloistakin suloisemmalle iholle. Hän on myös itse muuttanut kellariin ja tuonut tärkeimmät huonekalunsa sinne. Kaksikko on onnistunut saamaan kellarin kohtuullisen viihtyisäksi, ja ajan kanssa he ovat myös tottuneet siellä aina vallitsevaan hämärään.
Aina välillä Annikalla on kylmä. Silloin hänen ihonsa on täysin jäinen, eikä tyttö lakkaa tärisemästä. Toni uskoo senkin johtuvan tästä maailmasta, joka ei vain millään tasolla kykene olemaan tarpeeksi hyvä jollekin niin täydelliselle kuin enkeli on. Hän tekee kuitenkin parhaansa voidakseen lämmittää rakastaan.
"Minä olen kuollut." Annika sanoo yhtenä päivänä heidän rakasteltuaan.
"Tiedän", Toni vastaa, silittäen samalla tytön silkkistä päätä, joka lepää pojan rintaa vasten. "Hyvät ihmiset pääsevät taivaaseen, pahoista tulee kummituksia."
Annika nyökkää.
"Eikö se häiritse sinua?"
Toni nousee ylös kyynärpäidensä varaan.ja katsoo tyttöä suoraan tämän puhtaansinisiin silmiin.
"Annika, sinä olet parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Sinä olet täydellinen. Minä olen uskomattoman onnekas kun saan rakastaa sinua. Miten minua ikinä voisi häiritä että olet kuollut?"
"Millaista taivaassa on?" Toni kysyy.
Annika pudistaa päätään. Hänen kultaiset kiharansa heilahtelevat suloisesti puolelta toiselle.
"Ei sitä pysty selittämään."
"Yritä."
Tyttö miettii hetken ja tulee sitten aivan Tonin viereen. Hän suutelee poikaa pitkään.
"Tällaista", hän sanoo suudelman loputtua.
"Täydellistä", poika tiivistää. Annika nyökkää. Poika pohtii tätä hetken. "Miksi sitten jäit tänne? Mikset lähde takaisin?"
Annika kallistaa päätään ja hymyilee vinosti.
"Hupsu kysymys. Sinä olet täällä."
"Minä olen vain yksi ihminen", Toni protestoi, vaikkei oikeasti halua väittää vastaan.
"Toni, sinä olet ehkä ainoa ihminen. Yksi ainoista puhtaista yksilöistä jäljellä tässä maailmassa."
Toni ei muista ikinä kuulleensa mitään vastaavaa. Tytön sanat ovat kuitenkin aitoja, ja viimeistään tämä varmistaa sen minkä poika on jo pitkään sydämessään tiennyt: hän on jo omassa taivaassaan.
Jopa arki tuntuu loistokkaalta, kun sen saa jakaa rakkaansa kanssa. Torstaipäivien kohokohta Tonille on ennen iltayhdeksän uutisia oleva puolituntinen komediasarja, jonka pari aina katselee sylikkäin. Edelleenkin Toni useimmiten havahtuu ohjelman jo loputtua siihen, ettei taaskaan ole seurannut sarjan tapahtumia; pelkästään Annikan piteleminen lähellä on tarpeeksi lumotakseen pojan uudelleen ja uudelleen. Kun tyttö kihertää viattomasti ohjelman vitseille, Tonista tuntuu että hän voisi elää pelkästään tuolla äänellä - se tuntuu tarjoavan paljon enemmän energiaa kuin mitä ruoka tai vesi koskaan voisi.
Uutiset alkavat pian sarjan loputtua. Niissä kerrotaan lukiolaisesta tytöstä, joka on ollut kadoksissa nyt kolmen kuukauden ajan. Tyttö on varakkaasta perheestä, mutta perhe ei ole saanut minkäänlaisia lunnasvaatimuksia. Poliisi pitää silti todennäköisenä että tyttö on siepattu, mahdollisesti jopa tapettu. Tytön koulutovereiden mukaan eräs saman koulun oppilas oli käyttäynyt epäilyttävästi tyttöä kohtaan ennen tämän katoamista. Televisiolähetyksessä annetaan puhelinnumero, johon kuka tahansa saa soittaa vihjeitä tai tietoja aiheesta. Annika sulkee television.
"Minä voin pahoin," enkeli ilmoittaa. Toni ei ihmettele - tämän maailman kamaluudet ovat pakostikin vaikeaa seurattavaa jollekin, joka on niin hyvä.
Pimeys on auttanut Annikan sairauteen. Hän saa sairaskohtauksia harvemmin kuin ennen, mutta vastapainoisesti kohtausten sattuessa ne ovat aivan yhtä pahoja, elleivät jopa hieman pahempia joka kerralla. Sairastaessaan Annika sanoo kamalia asioita. Silloin hän ei näytä enkeliltä, vaan kuolleelta ihmiseltä. Näky saa poikkeuksetta Tonin oksentamaan. Toni inhoaakin itseään aina sen jälkeen; eihän ole Annikan syy, että hän on sairas. Syy on yksinomaan tässä mädässä maailmassa. Nyt Annika näyttää kuitenkin itseltään, joten kyseessä ei voi olla uusi sairaskohtaus.
"Mikä hätänä?" Toni kysyy.
"Tässä maailmassa on liikaa pahaa. Ulkona, televisiossa - kaikkialla. Minä en aina kestä sitä."
"Haluatko sinä lähteä?" Toni kuiskaa. Hän ei tunnu kykenevän sanomaan noita sanoja ääneen.
"Haluan."
Tonin sydän hajoaa. Elämä ennen Annikaa - Toni ei kykene muistamaan sitä. Hän on vakuuttunut, ettei edes elänyt silloin. Tyttö herätti hänet henkiin, antoi hänelle elämän, onnellisuuden ja tarkoituksen. Nyt poika ymmärtää, että tyttö voi myös ottaa kaiken tämän häneltä pois yhtä helposti ja yllättäen kuin ne pojalle lahjoittikin.
"Tule mukaani", Annika sanoo ja nuo sanat lävistävät Tonin. Kestää tunteja, siltä Tonista tuntuu, ennen kuin hän saa puhekykynsä takaisin.
"Minä vihaan sinua."
"Sinä et tarkoita tuota", Toni sanoo, yrittäen parhaansa vaikuttaa lohduttavalta ja rakastavalta silti katsomatta tyttöä päin - yritys tuntuu epäonnistuvan.
"Sinä pidät minua vankina!" Annikan kaunis ääni vääristyy hänen huutaessaan.
"Annika, minä rakastan sinua."
Tyttö naurahtaa. Ääni ei ole kaunis ja heleä niin kuin normaalisti. Se on pikemminkin viiltävä ja tuntuu samallalailla epämiellyttävältä kuin terävät kynnet liitutaululla.
"Toni, sinä et tiedä mitä rakkaus on. Olet säälittävä, yksinäinen, epäonnistunut, jumalten hylkäämä lapsi."
"Annika-"
"Ja olet niin ruma. Älä väitä ettet ole huomannut kuinka kukaan ei halua katsoa sinua päin pidempään kuin on pakko. Olet ällöttävä! Sinulla ei ole ystäviä, eikä sinua ole rakastanut kukaan muu kuin oma äitisi,ja hänkin vain koska äitien on pakko. Kukaan ei halua katsoa sinua - ainoa joka sinua "rakastaa" on kuollut, mätänevä ruumis."
"Anna minun auttaa. Olet sairas, tiedän ettet tarkoita-"
Joskus Annikan sairastaessa Tonin mieleen tulvii muistoja elämästä ennen enkeliä. Muistot tuntuvat kummallisilta, koska vielä vähän aikaa sitten Toni oli ollut vakuuttunut, ettei hänellä edes ollut elämää ennen Annikaa. Tyttö oli antanut hänen elämälleen tarkoituksen, antanut itsensä pyyteettömästi pojalle ja rakastanut tätä koko olemuksellaan. Siksi Toni vihaa itseään siitä, ettei kykene olemaan tälle paremmin tukena Annikan eniten apua tarvitessa.
Kun Toni vielä kävi koulussa, hän oli ollut ihastunut luokan kauneimpaan tyttöön - vaaleahiuksiseen olentoon nimeltä Linda. Ihastus oli alkanut jo ensimmäisiltä luokka-asteilta, mutta Toni ei ollut uskaltanut tehdä asialle mitään lähes koko koulu-uransa aikana. Lopulta viimeisenä opiskeluvuotenaan hän oli kuitenkin kerännyt kaiken rohkeutensa ja pyytänyt Lindaa treffeille. Muisto Lindasta oli kovin elävä, mikä oli vain omiaan lisäämää Tonin syyllisyydentunteita. Toni ei halua ajatella tämän silkkisiä hiuksia tai pyöreitä rintoja, koska Toni haluaa ajatella ainoastaan Annikaa. Joskus tämä on vain niin kovin vaikeaa.
"Hän nauroi sinulle."
Annikan kirkuva ääni sattuu fyysisesti Tonin korviin, mutta henkisesti se tuntuu ehkä vielä pahemmalta. Toni haluaisi sulkea rakkaansa syliinsä, mutta haju on niin kamala ettei poika kykene astumaan yhtään lähemmäs.
"Kaikki nauroivat sinulle. Sille kuinka et osaa koskaan puhua änkyttämättä, finniselle ihollesi, haiseville vaatteillesi. Ajatus yhtään kenestäkään hengittävästä olennosta kanssasi on naurettava! Juuri niinhän Linda sanoikin, eikö vain? 'Vain kuolleen ruumini yli.'"
Haju on liian kuvottava. Toni ei enää kykene estämään itseään, vaan antaa ylen. Suolaiset kyyneleet tipahtelevat lattialla olevan oksennuksen päälle.
Ulko-ovea hakataan. Sireenit huutavat. Toni ei ymmärrä.
"Minun olisi ehkä pitänyt kertoa jotain aikaisemmin", Annika sanoo pitäen katseensa tiivisti varpaissaan. Pojan on vaikea kuulla tytön ääntä kaiken ulkoa kantautuvan metelin ylitse.
"Kertoa mitä?" Toni huutaa. Sireenien läpi hän pystyy kuulemaan ihmisten huutoa talon ulkopuolelta. Heitä on monia.
"Ne hakevat minua takaisin," tyttö selittää. "Minä en saisi olla täällä. Tämä maailma on eläville. Taivaassakin on lait."
Maailma tuntuu pyörivän Tonin ympärillä. Poikaa huimaa, katto on alhaalla ja lattia jossain sivulla. Toni kyllä oli tiennyt jo jonkin aikaa, ettei voisi jatkaa elämäänsä Annikan kanssa enää kauan, mutta nyt kun hetki on tässä se on aivan liian pian. Yhtäkkiä enkelin sairaskohtaukset eivät tunnu isolta ongelmalta - jokaisessa parisuhteessahan on ongelmia, ja rakkauden avulla voi selvitä mistä vain.
"Toni, minä rakastan sinua. Ei ole kauaa aikaa."
Ulko-ovi rikkoutuu. Kellariin saakka kantautuu useiden jalkaparien askelia ja huutoja jostain ylempää. Poika ei kiinnitä niihin mitään huomiota.
"Hyvä on", Toni sanoo viimein, katsoen rakastettuaan syvälle silmiin ja hapuillen samaan aikaan käsillään jotain pöydältä.
Ikuisuus on yhdessä hetkessä ja se hetki on täydellinen.
En saanut aikaan ihan sitä, mitä lähdin tavoittelemaan alussa, mutta harvoin näin käykään - visio muuttuu koko ajan sitä myötä kun lisää sanoja ilmestyy ruudulle. Uskon/toivon että tekstistä kuitenkin ymmärtää mistä on kyse. Paikoin olen todella tyytyväinen siihen miten sanat taipuivat tahtooni, mutta paikoin en täysin.
Novellin nimi on luotaansatyötävä, mutta sopii sille ihan liian hyvin jotta sen vaihtamista voisi harkita. En jaksa upata RTF:ää, vaikka oisihan se silmille ystävällisempi. Irkissä voin sendiä jos joku kaipaa, mutta kovin moni tuskin välittää niin paljon että jaksaa kysyä. :P
RAKKAUS EI KATSO RAJOJA
(19.8.2006-21.5.2009)
Poika ei kykene olemaan tarpeeksi lähellä. Hän yrittää, hän rakastaa tyttöä koko kehollaan, painautuu tämän sisään ja tähän kiinni, kietoo käsivartensa tytön ympäri, mutta hän tahtoo aina vain lähemmäs. Poika tuntee räjähtävänsä, halkeavansa kaikesta tästä rakkaudesta ja tunteiden kirjosta, joka päivä päivältä valtaa hänen mieltään enemmän. Hän tahtoo osoittaa, ilmaista ja kertoa tytölle kuinka paljon tyttöä rakastaa, mutta sanat eivät riitä - sanat eivät ole mitään, ne ovat hädin tuskin olemassa. Puhuminen tuntuu tunteiden häpäisemiseltä, niiden suunnattomalta vähättelemiseltä. Ainoa tapa kertoa on tuntea ja antaa myös tytön tuntea.
Lopulta poika erkanee tytöstä, hitaasti ja vastentahtoisesti. Kyynel valuu pojan poskea pitkin; häneen koskee, sillä hän tietää nyt mitä täydellisyys on, eikä hän haluaisi enää koskaan luopua siitä. Kuitenkin hän irroittautuu, kierähtää selälleen ja vetää tytön kainaloonsa, tahtoen varmistaa ettei tämä enää koskaan ole pojasta kauempana kuin on aivan pakko.
Tytön ei ole enää kylmä, joten poika on onnellinen. Hän tuntee täyttäneensä tarkoituksensa tässä maailmassa, ainakin tältä erää. Poika tietää, että tytön tulee vielä olemaan kylmä monesti, mutta poika tietää nyt myös voivansa auttaa. Poika odottaa sitä.
Tyttö naurahtaa.
"Tiedäthän, että sekaannuit juuri kuolleisiin?"
Poika nauraa myös ja kietoo kätensä vahvemmin tytön ympärille.
Tämä on rakkautta.
Äiti sanoo, että isä on kuollut. Auto ajoi isän yli, ja siksi pojan pitäisi aina muistaa katsoa molempiin suuntiin ennen kuin ylittää suojatien. Poika ei ymmärrä tarkalleen mitä kuoleminen tarkoittaa, mutta jollain tasolla hän tietää ettei tule enää näkemään isää. Poika itkee, hänen on ikävä jo nyt.
Äiti kietoo kätensä pojan ympärille ja rutistaa tätä itseään vasten. Äiti tuoksuu kirsikkashampoolle ja sipulille. Tuttu tuoksuyhdistelmä tuntuu pojasta lohdulliselta. Hetken päästä poika saa kysyttyä mieltään askarruttavan kysymyksen:
"Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?"
Äiti vetäytyy hieman kauemmas, jotta voi katsoa poikaansa suoraan kasvoihin. Äiti hymyilee lempeästi, mutta hänen silmänsä ovat kosteat kyynelistä. Pojasta äiti näyttää omituiselta, sillä hän ei muista nähneensä äidin itkeneen koskaan ennen. Tästä huolimatta äiti on pojan mielestä maailman kaunein nainen.
"Kuoleman jälkeen hyvät ihmiset pääsevät taivaaseen", äiti sanoo, "ja heistä tulee enkeleitä."
"Mitä pahoille ihmisille sitten tapahtuu?" Poika kysyy.
"Heistä tulee kummituksia", äiti sanoo sellaisella varmuudella, joka ei jätä sijaa epäilyksille. "Heidän pitää jotenkin sovittaa syntinsä, ennen kuin he voivat päästä taivaaseen."
Poika on hiljaa hetken verran, miettien tätä uutta tietoa.
"Onko isi hyvä vai paha?" Poika kysyy. Hän ei ole aivan varma asiasta. Hänen mielestään isä oli paras isä, mutta poika muistaa useita kertoja kun isä kiroili katsoessaan urheilua televisiosta, vaikka kiroileminen on väärin.
Äiti hymyilee.
"Hyvä. Isi on ehdottomasti hyvä", hän sanoo ja halaa poikaa uudelleen.
Poika hymyilee myös. Tämä riittää hänelle; jos isä on hyvä, silloin isä on nyt enkeli ja poika voi vielä joskus nähdä hänet.
Eräänä normaalina päivänä poika tulee töistä kotiin ja kokee jotain erittäin epänormaalia. Sisään astuttuaan hän haistaa jonkin vahvan hajun, joka saa hänet voimaan pahoin. Hän suuntaa jääkaapilleen tarkistaakseen löytyykö sieltä jotain pilaantunutta, mutta haju ei tunnu tulevan keittiön suunnasta. Seuraten nenäänsä poika kulkee asunnon halki, kunnes löytää itsensä makuuhuoneen raollaan olevan oven edestä. Haju on niin pistävä ja vahva, ettei ole enää epäilystäkään siitä mistä huoneesta se tulee. Poika raottaa ovea hitaasti ja lamaantuu täysin edessään olevan näyn johdosta.
Huoneessa seisoo joku olento, jonka kuvottavuutta ei voi kunnolla edes kuvailla. Olento on ehkä joskus ollut ihminen, mutta poika vähät välittää tästä seikasta samalla kun antaa ylen lattialle. Hän sulkee hetkeksi silmänsä ja avaa ne varovasti uudestaan, toivoen nähneensä näkyjä tai olevansa vain tulossa hulluksi, mutta olento on edelleen paikallaan. Sen iho on mätää ja rikkinäistä ja sen pää on painunut kasaan toiselta puolelta. Olennon päästä roikkuu epäsäännöllisiä riekaleita, joista osa on ehkä joskus ollut hiuksia, laskeutuen tämän märkivien olkapäiden ylle. Irvokas näky on täysin ristiriidassa olennon puhtaiden, valkeiden vaatteiden kanssa.
Toivuttuaan ensijärkytyksestään poika kääntyy kannoillaan ja suuntaa takaisin ulko-ovelle, mutta pysähtyy kuullessaan tutun, sointuisan ja herkän äänen.
"Etkö muista minua?" Enkeli kysyy ja sanat kantautuvat pojan korviin kauniimpana kuin mikään kuviteltavissa oleva melodia.
Poika kääntyy ympäri, eikä olentoa tai hajua ole enää. Paikalla on vain tyttö, sanoinkuvaamattoman kauniina ja yhtä ruusuisen tuoksuisena kuin aina. Pelkkä katse tämän kimaltaviin silmiin riittää ajamaan aiemmat kauhukuvat muistin syvimpiin perukoihin, jonne ne voivat pojan puolesta jäädä, sillä rakkaus voittaa kaiken.
Poika avaa varovasti ensin toisen silmänsä, sitten toisen. Kuluu muutama hetki ennen kuin hän saa katseensa tarkennettua edessään olevaan näkyyn, ja vielä muutama hetki lisää ennen kuin hän tajuaa makaavansa maassa ja edessään olevan näyn olevan hänen päällään makaavan tytön kasvot. Vaaleat korkkiruuvikiharat kutittavat pojan nenänpäätä.
"Hei", tyttö tervehtii iloisesti. "Minun nimeni on Annika." Hänen sinisten silmiensä loisto häikäisee pojan hetkellisesti niin, että hän unohtaa kuinka puhua. Tyttö kikattaa ja poika tajuaa olevansa rakastunut.
"Minä olen Toni."
Tyttö kierähtää pois pojan päältä ja kipuaa istumaan polviensa päälle. Poika istuutuu myös.
"Mitä tapahtui?" poika kysyy katsellen ympärilleen. Kaksikko on kallioisella rannikolla. Pojalla ei ole mitään muistikuvaa siitä kuinka hän on päätynyt tähän paikkaan.
"Minun täytyy pyytää anteeksi", tyttö sanoo. "Taisin tipahtaa päällesi. Sattuuko sinuun?"
"Mitä?" Poika katsoo ylös. Hän näkee korkean ja pitkän sillan, jota pitkin autot pääsevät ylittämään meren, jonka rannalla kaksikko nyt seisoo.
"Sattuiko sinuun?" Tyttö toistaa.
"Mitä? Ei, tai siis, en minä sitä. Siis, ei satu," poika saa sanottua. "Tipahdit? Tuolta?" Poika katsoo uudelleen siltaa, sitten heidän jalkojensa alla olevaa maata, joka on täynnä isoja, teräviä kiviä. Lopuksi hän katsoo tyttöä, joka on täysin naarmuton. Tyttö nauraa taas.
"Ei, en sieltä. Ylempää."
"Ylempää?"
"Hukkasin siipeni", tyttö selittää punastuen. Hento väri saa hänen kasvonsa näyttämään entistäkin kauniimmilta.
"Sii-" äkkiä poika ymmärtää. Tyttö on suorastaan taivaallisen kaunis. "Oletko sinä enkeli?"
Toni ei enää tiedä kuinka kauan siitä on kun hän tapasi Annikan. Ehkä siitä on vain viikko, ehkä kuukausi. Ehkä useampi kuukausi. Sillä ei ole väliä. Toni tietää rakastavansa omaa enkeliään ja hän tietää enkelin rakastavan häntä takaisin, ja se on ainoa asia tässä maailmassa jolla on väliä - ainakin melkein.
Annika on sairas. Tämän maailman valo satuttaa tyttöä, onhan hän liian kaunis tänne. Niinpä Annikan on ollut pakko muuttaa Tonin kellariin. Toni on tuonut sinne kynttilöitä, joiden valo on juuri ja juuri tarpeeksi herkkää Annikan suloistakin suloisemmalle iholle. Hän on myös itse muuttanut kellariin ja tuonut tärkeimmät huonekalunsa sinne. Kaksikko on onnistunut saamaan kellarin kohtuullisen viihtyisäksi, ja ajan kanssa he ovat myös tottuneet siellä aina vallitsevaan hämärään.
Aina välillä Annikalla on kylmä. Silloin hänen ihonsa on täysin jäinen, eikä tyttö lakkaa tärisemästä. Toni uskoo senkin johtuvan tästä maailmasta, joka ei vain millään tasolla kykene olemaan tarpeeksi hyvä jollekin niin täydelliselle kuin enkeli on. Hän tekee kuitenkin parhaansa voidakseen lämmittää rakastaan.
"Minä olen kuollut." Annika sanoo yhtenä päivänä heidän rakasteltuaan.
"Tiedän", Toni vastaa, silittäen samalla tytön silkkistä päätä, joka lepää pojan rintaa vasten. "Hyvät ihmiset pääsevät taivaaseen, pahoista tulee kummituksia."
Annika nyökkää.
"Eikö se häiritse sinua?"
Toni nousee ylös kyynärpäidensä varaan.ja katsoo tyttöä suoraan tämän puhtaansinisiin silmiin.
"Annika, sinä olet parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Sinä olet täydellinen. Minä olen uskomattoman onnekas kun saan rakastaa sinua. Miten minua ikinä voisi häiritä että olet kuollut?"
"Millaista taivaassa on?" Toni kysyy.
Annika pudistaa päätään. Hänen kultaiset kiharansa heilahtelevat suloisesti puolelta toiselle.
"Ei sitä pysty selittämään."
"Yritä."
Tyttö miettii hetken ja tulee sitten aivan Tonin viereen. Hän suutelee poikaa pitkään.
"Tällaista", hän sanoo suudelman loputtua.
"Täydellistä", poika tiivistää. Annika nyökkää. Poika pohtii tätä hetken. "Miksi sitten jäit tänne? Mikset lähde takaisin?"
Annika kallistaa päätään ja hymyilee vinosti.
"Hupsu kysymys. Sinä olet täällä."
"Minä olen vain yksi ihminen", Toni protestoi, vaikkei oikeasti halua väittää vastaan.
"Toni, sinä olet ehkä ainoa ihminen. Yksi ainoista puhtaista yksilöistä jäljellä tässä maailmassa."
Toni ei muista ikinä kuulleensa mitään vastaavaa. Tytön sanat ovat kuitenkin aitoja, ja viimeistään tämä varmistaa sen minkä poika on jo pitkään sydämessään tiennyt: hän on jo omassa taivaassaan.
Jopa arki tuntuu loistokkaalta, kun sen saa jakaa rakkaansa kanssa. Torstaipäivien kohokohta Tonille on ennen iltayhdeksän uutisia oleva puolituntinen komediasarja, jonka pari aina katselee sylikkäin. Edelleenkin Toni useimmiten havahtuu ohjelman jo loputtua siihen, ettei taaskaan ole seurannut sarjan tapahtumia; pelkästään Annikan piteleminen lähellä on tarpeeksi lumotakseen pojan uudelleen ja uudelleen. Kun tyttö kihertää viattomasti ohjelman vitseille, Tonista tuntuu että hän voisi elää pelkästään tuolla äänellä - se tuntuu tarjoavan paljon enemmän energiaa kuin mitä ruoka tai vesi koskaan voisi.
Uutiset alkavat pian sarjan loputtua. Niissä kerrotaan lukiolaisesta tytöstä, joka on ollut kadoksissa nyt kolmen kuukauden ajan. Tyttö on varakkaasta perheestä, mutta perhe ei ole saanut minkäänlaisia lunnasvaatimuksia. Poliisi pitää silti todennäköisenä että tyttö on siepattu, mahdollisesti jopa tapettu. Tytön koulutovereiden mukaan eräs saman koulun oppilas oli käyttäynyt epäilyttävästi tyttöä kohtaan ennen tämän katoamista. Televisiolähetyksessä annetaan puhelinnumero, johon kuka tahansa saa soittaa vihjeitä tai tietoja aiheesta. Annika sulkee television.
"Minä voin pahoin," enkeli ilmoittaa. Toni ei ihmettele - tämän maailman kamaluudet ovat pakostikin vaikeaa seurattavaa jollekin, joka on niin hyvä.
Pimeys on auttanut Annikan sairauteen. Hän saa sairaskohtauksia harvemmin kuin ennen, mutta vastapainoisesti kohtausten sattuessa ne ovat aivan yhtä pahoja, elleivät jopa hieman pahempia joka kerralla. Sairastaessaan Annika sanoo kamalia asioita. Silloin hän ei näytä enkeliltä, vaan kuolleelta ihmiseltä. Näky saa poikkeuksetta Tonin oksentamaan. Toni inhoaakin itseään aina sen jälkeen; eihän ole Annikan syy, että hän on sairas. Syy on yksinomaan tässä mädässä maailmassa. Nyt Annika näyttää kuitenkin itseltään, joten kyseessä ei voi olla uusi sairaskohtaus.
"Mikä hätänä?" Toni kysyy.
"Tässä maailmassa on liikaa pahaa. Ulkona, televisiossa - kaikkialla. Minä en aina kestä sitä."
"Haluatko sinä lähteä?" Toni kuiskaa. Hän ei tunnu kykenevän sanomaan noita sanoja ääneen.
"Haluan."
Tonin sydän hajoaa. Elämä ennen Annikaa - Toni ei kykene muistamaan sitä. Hän on vakuuttunut, ettei edes elänyt silloin. Tyttö herätti hänet henkiin, antoi hänelle elämän, onnellisuuden ja tarkoituksen. Nyt poika ymmärtää, että tyttö voi myös ottaa kaiken tämän häneltä pois yhtä helposti ja yllättäen kuin ne pojalle lahjoittikin.
"Tule mukaani", Annika sanoo ja nuo sanat lävistävät Tonin. Kestää tunteja, siltä Tonista tuntuu, ennen kuin hän saa puhekykynsä takaisin.
"Minä vihaan sinua."
"Sinä et tarkoita tuota", Toni sanoo, yrittäen parhaansa vaikuttaa lohduttavalta ja rakastavalta silti katsomatta tyttöä päin - yritys tuntuu epäonnistuvan.
"Sinä pidät minua vankina!" Annikan kaunis ääni vääristyy hänen huutaessaan.
"Annika, minä rakastan sinua."
Tyttö naurahtaa. Ääni ei ole kaunis ja heleä niin kuin normaalisti. Se on pikemminkin viiltävä ja tuntuu samallalailla epämiellyttävältä kuin terävät kynnet liitutaululla.
"Toni, sinä et tiedä mitä rakkaus on. Olet säälittävä, yksinäinen, epäonnistunut, jumalten hylkäämä lapsi."
"Annika-"
"Ja olet niin ruma. Älä väitä ettet ole huomannut kuinka kukaan ei halua katsoa sinua päin pidempään kuin on pakko. Olet ällöttävä! Sinulla ei ole ystäviä, eikä sinua ole rakastanut kukaan muu kuin oma äitisi,ja hänkin vain koska äitien on pakko. Kukaan ei halua katsoa sinua - ainoa joka sinua "rakastaa" on kuollut, mätänevä ruumis."
"Anna minun auttaa. Olet sairas, tiedän ettet tarkoita-"
Joskus Annikan sairastaessa Tonin mieleen tulvii muistoja elämästä ennen enkeliä. Muistot tuntuvat kummallisilta, koska vielä vähän aikaa sitten Toni oli ollut vakuuttunut, ettei hänellä edes ollut elämää ennen Annikaa. Tyttö oli antanut hänen elämälleen tarkoituksen, antanut itsensä pyyteettömästi pojalle ja rakastanut tätä koko olemuksellaan. Siksi Toni vihaa itseään siitä, ettei kykene olemaan tälle paremmin tukena Annikan eniten apua tarvitessa.
Kun Toni vielä kävi koulussa, hän oli ollut ihastunut luokan kauneimpaan tyttöön - vaaleahiuksiseen olentoon nimeltä Linda. Ihastus oli alkanut jo ensimmäisiltä luokka-asteilta, mutta Toni ei ollut uskaltanut tehdä asialle mitään lähes koko koulu-uransa aikana. Lopulta viimeisenä opiskeluvuotenaan hän oli kuitenkin kerännyt kaiken rohkeutensa ja pyytänyt Lindaa treffeille. Muisto Lindasta oli kovin elävä, mikä oli vain omiaan lisäämää Tonin syyllisyydentunteita. Toni ei halua ajatella tämän silkkisiä hiuksia tai pyöreitä rintoja, koska Toni haluaa ajatella ainoastaan Annikaa. Joskus tämä on vain niin kovin vaikeaa.
"Hän nauroi sinulle."
Annikan kirkuva ääni sattuu fyysisesti Tonin korviin, mutta henkisesti se tuntuu ehkä vielä pahemmalta. Toni haluaisi sulkea rakkaansa syliinsä, mutta haju on niin kamala ettei poika kykene astumaan yhtään lähemmäs.
"Kaikki nauroivat sinulle. Sille kuinka et osaa koskaan puhua änkyttämättä, finniselle ihollesi, haiseville vaatteillesi. Ajatus yhtään kenestäkään hengittävästä olennosta kanssasi on naurettava! Juuri niinhän Linda sanoikin, eikö vain? 'Vain kuolleen ruumini yli.'"
Haju on liian kuvottava. Toni ei enää kykene estämään itseään, vaan antaa ylen. Suolaiset kyyneleet tipahtelevat lattialla olevan oksennuksen päälle.
Ulko-ovea hakataan. Sireenit huutavat. Toni ei ymmärrä.
"Minun olisi ehkä pitänyt kertoa jotain aikaisemmin", Annika sanoo pitäen katseensa tiivisti varpaissaan. Pojan on vaikea kuulla tytön ääntä kaiken ulkoa kantautuvan metelin ylitse.
"Kertoa mitä?" Toni huutaa. Sireenien läpi hän pystyy kuulemaan ihmisten huutoa talon ulkopuolelta. Heitä on monia.
"Ne hakevat minua takaisin," tyttö selittää. "Minä en saisi olla täällä. Tämä maailma on eläville. Taivaassakin on lait."
Maailma tuntuu pyörivän Tonin ympärillä. Poikaa huimaa, katto on alhaalla ja lattia jossain sivulla. Toni kyllä oli tiennyt jo jonkin aikaa, ettei voisi jatkaa elämäänsä Annikan kanssa enää kauan, mutta nyt kun hetki on tässä se on aivan liian pian. Yhtäkkiä enkelin sairaskohtaukset eivät tunnu isolta ongelmalta - jokaisessa parisuhteessahan on ongelmia, ja rakkauden avulla voi selvitä mistä vain.
"Toni, minä rakastan sinua. Ei ole kauaa aikaa."
Ulko-ovi rikkoutuu. Kellariin saakka kantautuu useiden jalkaparien askelia ja huutoja jostain ylempää. Poika ei kiinnitä niihin mitään huomiota.
"Hyvä on", Toni sanoo viimein, katsoen rakastettuaan syvälle silmiin ja hapuillen samaan aikaan käsillään jotain pöydältä.
Ikuisuus on yhdessä hetkessä ja se hetki on täydellinen.