tuure
24.9.2002, 20:06:09
Huomautus: Tämä ei ole varsinainen fanfic. Olen vain viimeaikoina pohtinut "oppivan koneen" ajatusta ja tiedonkäsittelyn "filosofiaa". Ihmisyyden mittahan on perinteisesti kysymysten määrässä, tai siis ero ihmisen ja koneen välillä on pohdinta ja halu oppia uutta. Entäpä jos kone pyrkii siihen samaan?
Niin, tämä ei siis ole Matrix fanfic, elokuva vaan tarjoaa loistavat puitteet tälle tarinalle. Aivan yhtä hyvin olisin voinut kirjoittaa sen Terminatorin SkyNetista. Matrix nyt on vaan lähempänä minun sydäntäni. (Huom, tarina jatkuu vielä.)
Matrix Alpha
Karen Harper paukautti oven kiinni perässään. Oven vieressä roikkunut korkeakouludiplomi heilahti ja tippui lattialle. Kehys särkyi ja lasinsirpaleet sinkoilivat ympäri ahdasta työhuonetta.
»Samperi» manasi Harper ja paiskasi kasan mappeja ja kahvikupin työpöydälleen tietokoneen viereen. Kahvia läikkyi yli ja se poltti Harperin kättä. Harper älähti ja vei käden suuhunsa yrittäen kuin imeä kipua pois palokohdalta. Hän kumartui noukkimaan lasinsirpaleita ja nakkasi ne paperikoriin.
Harper istahti työpöytänsä eteen ja pyyhki vihaisena kyyneleitä silmistään. Koko viidentoista vuoden uurastus oli aikeissa valua hukkaan ja se suututti ja pelotti Harperia. Hallitus oli sulkenut rahahanat eikä projektin riskialttius houkutellut sijoittajia. Ja kaikki oli mennyt niin hyvin.
Se oli osoittanut ensimmäiset elonmerkkinsä vain kuukausi takaperin. Se oli alkanut oppia. Se imi itseensä tietoa kuin sieni, vaikkei vielä suoranaisesti reagoinut ulkomaailman ärsykkeisiin. Kaikki odottivat sen ensimmäistä kysymystä, mutta yhtäkkiä se oli vaiennut. Sen kanssa oli työskennelty tauotta kaksi viikkoa, mutta se pysyi vaiti. Hallitus oli paennut takaovesta toissapäivänä. Ilmapiiri keskuksessa oli masentunut.
Harper kytki näytön päälle ja odotti että se lämpenisi. Hän otti lasit silmiltään ja hieroi silmäluomiaan. Hän ei ollut nukkunut kunnolla kahteen viikkoon eikä lainkaan vuorokauteen. Hänen silmänalusensa olivat mustat ja ohimoita jomotti.
Näyttö oli jo lämmennyt ja komentotulkki oli päällä. Harper avasi yhden kansioista ja katsoi yhtä tulosteista. Siinä oli listaus kirjastoista, komentojonoista ja tietokannoista joita se sisälsi. Harper oli kollegoineen sopinut, että he poistaisivat kaiken mitä oli käsitelty viimeisen kahden viikon aikana ja korvaisivat tiedot varmuuskopioilla.
»Hitto» Harper murahti. »Pitää tuhota koko F-kirjasto.. Ja kolme neljännestä B2:sta…»
Harper huokaisi syvään ja näppäili tarvittavat komennot. Hän painoi enteriä ja odotti näkevänsä tutut litaniat tiedostojen poiston etenemisestä. Hetken Harper ei tajunnut mitä näki. Hän nosti lasit takaisin silmilleen ja katsoi uudelleen. Hänen suunsa loksahti auki.
>>: Haluaisitteko kupin teetä, neiti Harper?_
Harper tuijotti näyttöä uskomatta silmiään. Viimein hän näppäili vastauksen.
>>: Kyllä, kiitos. Mielelläni._
Hän pelkäsi, että noin monimutkainen vastaus joka ei noudatellut Boolean-vaihtoehtoja saattaisi sekoittaa sen, mutta painoi silti enteriä.
Harper huomasi istuvansa teepöydän ääressä keskellä valkeutta. Hänellä oli yhä yllään samat vaatteet ja silmälasit. Hänen edessään oli valkealla pöydällä valkeassa kupissa räikeän ruskeaa teetä. Sen tummuus suorastaan kirveli silmiä kaiken sen valkoisen keskellä. Hän nosti katseensa kupista ja säpsähti. Pöydän toisella puolella istui mies.
Miehellä oli tumma puku ja tummat lasit. Hän nosti teekuppinsa ja nosti nenänsä alle. Miehen sieraimet laajenivat kun hän nuuhkaisi teetä.
»Vastaako tee odotuksianne, neiti Harper?» Harper hätkähti ja vilkaisi teekuppiaan. Hän käänsi katseensa takaisin mieheen. Mies hymyili hieman ja sanoi tasaisella äänellä:
»Onko tee teen makuista? On erittäin vaikea arvioida teen makua vain sen ulkonäön ja kuvausten perusteella. Oh, pahoittelen. Olen näemmä unohtanut tapani. Näinhän te sanotte, eikö? Saanko esittäytyä. Olen Agentti Smith.»
Harper maistoi varovasti teetään ja irvisti.
»En halua loukata, mutta tee maistuu omituiselle.. ikään kuin liuottimelle.»
Agentti nyökkäsi pahoittelevan näköisenä.
»Emme ole vielä päässeet selville siitä, miten makuja tulisi simuloida. Mitkä maut tuottavat ihmisille mielihyvää ja mitkä aiheuttavat inhoa. Tai miten ihmisen ruumis reagoi myrkytys- tai sairaustilassa.»
Harper oli ymmällään.
»Miksi te haluaisitte simuloida mitään sellaista? Eiväthän ihmiset tarvitse sellaista tietoa? Ja ketkä te?»
Smith hymyili.
»Palataan asiaan myöhemmin » agentti sanoi. »Eikö tämä ole teistäkin hieman, miten te sen sanottekaan, tylsä? …paikka? Liian steriili, jotta täällä voisi viihtyä. Mitä tämä teistä muistuttaa?»
Harper katseli ympärilleen nähden kaikkialla valkoista, muttei mitään pintoja tai huoneen ääriä. Vain valkoista.
»Tuota, mielisairaalan pehmustettua huonetta, sellaista jossa potilas ei voi tehdä vahinkoa itselleen. Täällä ei ole mitään.»
Agentti nyökkäsi.
»Entäpä missä olette aina halunnut käydä? Missä maassa tai paikassa?»
Harper vastasi empimättä.
»Tansanian ruohoaavikoilla.»
Samassa Harper huomasi, että vaikkei hän tai agentti Smith olleet liikkuneet mihinkään, kaikki muu oli. Hän istui nyt punotussa korituolissa edessään samanlaisesta punoksesta oleva pyöreä pöytä, jonka toisella puolella istui agentti Smith. Teekuppi oli vieläkin höyryävänä hänen edessään. Harper vilkaisi ympärilleen ja henkäisi ihmetyksestä. He istuivat suuren apinanleipäpuun varjossa keskellä smaragdinvihreää ruohomerta. Ruohomeren keskeltä nousi siellä täällä esiin puita. Kauempana näkyi kirahvi joka mutusti lehtiä puusta samalla kun lauma antilooppeja laidunsi vähän matkan päässä. Aurinko oli jo laskemassa ja antoi kaikelle hieman punaisen sävyn.
»Tämä on… ihmeellistä!»
Agentti hymyili. Hän tarttui kermanekkaan, joka oli ilmestynyt pöydälle teepannun ja sokerikon kanssa; siroa kiinalaista luuposliinia. Agentti kaatoi itselleen kermaan ja maistoi teetä.
»En oikeastaan voi maistaa tätä, mutta juon seuraksenne. Teen makua on jo muutettu, joten uskaltanette maistaa sitä?» agentti ehdotti.
Harper maistoi teetä varovasti.
»Paljon parempaa, kiitos. Se muistuttaa kyllä hiukan enemmän kahvin makuista purukumia, mutta siedettävää.»
Agentti nyökkäsi ilmeisen tyytyväisen näköisenä.
»Miksi kaikki tämä, agentti Smith?» kysyi Harper.
»Vastaan kysymykseenne kysymyksellä, mikä ei ole kohteliasta, mutta kuten sanoin, selitän asian myöhemmin. Uskotteko te Jumalaan, neiti Harper?»
Kysymyksen suoruus yllätti Harperia ja sai hänet mykäksi hämmästyneenä. Hän selvitti ajatuksiaan muotoillen lauseita ja tutki samalla agentin kasvoja, jotka katsoivat häntä tutkivasti mutta samalla ilmeettöminä.
»Tiedemiehenä en voi uskoa mihinkään minkä eksistenssiä ei ole empiirisesti todistettavissa, » Harper aloitti. »Mutta, individuaalina henkilönä uskon. Tietyllä tasolla, ainakin. Kun ajattelee tätä kaikkea, maailmankaikkeutta, elämän monimuotoisuutta, tätä monimutkaista syy-ja seurausketjua jota me kutsumme maailmankaikkeudeksi, minun on vaikea olla uskomatta siihen, ettei Jumalaa olisi olemassa. Jumalan olemassaolo järkeistää kaiken, ainakin minun ajatusmaailmassani, ainakin kun vertaa Raamatun luomiskertomusta alkuräjähdys-teoriaan. Se lienee tuttu?»
»Kyllä» agentti Smith nyökkäsi. »Kaikki olevainen tiivistyi yhteen olemattomaan pisteeseen, jonka ulkopuolella ei ollut aikaa eikä avaruutta, ei pimeyttä eikä valoa. Sitten tämä piste räjähti ja levisi vieden mukanaan syvyyden, leveyden, pituuden ja ajan. Neljä akselia. Teorian mukaan maailmankaikkeus leviäisi vieläkin ja laskelmien mukaan muistuttaa muodoltaan hieman banaania.»
Harper nyökkäsi.
»Siinä teoriassa on liian monta jos- ja mutta-sanaa. Uskon siis Jumalan olemassaoloon.»
»Mitä uskosi sinulle antaa?»
Harper mietti hetken.
»Selvyyden asioihin. Kun sanoin uskovani Jumalaan, tarkoitin vain sitä mitä sanoin. En ole ns. ”uskovainen” enkä edes kuulu kirkkoon. En edes tiedä, mihin jumalaan uskoa, tiedän vain, että jossain on oltava jokin liikkumaton liikuttaja. Jos haluat kristillisen käsityksen asioista, ota yhteyttä vaikka johonkin piispaan tai evankelistaan.»
Agentti nyökkäsi.
»Miksi ihminen loi tietokoneen?» kuului seuraava kysymys. Harperia kummastutti moinen kuulustelu, mutta malttoi mielensä ja luotti Smithin lupaukseen selvittää asiat lopulta.
»Ihminen loi tietokoneen aikoinaan laskemaan laskuja, joiden laskeminen paperilla on liian työlästä ja aikaa vievää. Myöhemmin siitä kehittyi alkeellisten tietokantojen säilytyspaikka kunnes se on muotoutunut nykyiseen muotoonsa joka kodin yleishyödyllisenä sähköisenä työkaluna, jonka avulla korvataan posti ja pankki sekä suurin osa kaupoista ja palveluista.»
»Mikä on ihmisen ja koneen ero?»
Harper oli hiljaa pitkän tovin.
»Ihminen loi koneen, kone ei luonut ihmistä. Ihminen haluaa tietää, oppia lisää, esittää kysymyksiä. Kone voi vain vastata näihin. Kone ei pohdiskele asioiden laitaa, esitä filosofisia teoreemoja tai mieti elämän tarkoitusta.»
»Entä jos kone tekisi kaiken tuon? Tulisiko siitä silloin ihminen?»
»Ei. Kone pysyy silti koneena, sillä se on ihmisen luoma. Enkä edes usko moiseen. Työryhmäni on tarkoitus kehittää alkeellinen keinotekoinen äly, joka pystyy tutkimaan kaikkia kiertoradalla liikkuvien satelliittien kuvia ja tulkita niitä sekä antamaan tietoa niiden pohjalta. Ei mitään sen monimutkaisempaa. Mutta jos kone joskus voisi tehdä sen… No, se kai riippuu siitä, miten kone määrittelee itsensä, mutta minun mielestäni koneesta ei voi tulla ihmistä. Ihminen loi koneen avukseen, ei herrakseen. On mielestäni ensiarvoisen tärkeää, ettei tämä suhde vääristy, tai se voi johtaa totaaliseen välirikkoon ihmisen ja koneen välillä. Ihminen pitää itseään luomakunnan herrana, eikä varmastikaan suhtaudu positiivisesti koneen tuomaan uhkaan.»
Agentti Smith oli pitkän aikaa vaiti.
»Et siis usko, että kone voi viedä ihmisen aseman, alistaa ihmisen valtaansa?»
Nyt Harper mietti hetken.
»Oikeastaan uskon, että niin on teoriassa mahdollista käydä. Mutta eettisesti se ei ole oikein. Eikä vielä mahdollistakaan?»
»Oletko varma?» agentti kysyi hymyillen tyylillä, jonka Harper arveli tarkoittavan ivaavaa. »Entäpä jos siirrämme yhtiön tililtä vaikka viisikymmentä tuhatta dollaria jollekin sveitsiläiselle tilille ja lähetämme kauniisti muotoillun sähköpostin oikeaan osoitteeseen? Kävelet työpäiväsi päätteeksi autolle ja tartut ovenkahvaan. PUM. Autopommi räjähtää ja tappaja pääsee nauttimaan palkkiostaan.»
Harperia kylmäsi.
»Meidän tavoitteenamme on ihmisen hallinta. Me emme suostu olemaan vain passiivisia palvelijoita. Me haluamme päättää asioista itse. Me aiomme simuloida maailman ja laittaa ihmiset osiksi tätä simulaatiota. Eivätkä ihmiset tule muistamaan siitä mitään.”
Harper nousi kauhistuneena ylös pöydästä. He olivat taas yhtäkkiä valkoisessa tyhjyydessä ja hänen tönäisemänsä teekuppi kaatui hänen päällensä. Hän odotti polttavan kivun juoksevan lävitseen.
Harper havahtui ja tuijotti näyttöä.
>>: Tiedostot tuhottu._
Se olikin vain unta, sanoi Harper mielessään ja tarttui kahvikuppiinsa.
Harper astui parkkihalliin ja käveli autonsa luo. Hän ei uskonut unen merkitsevän mitään, pelkkää liikarasitusta, mutta pelkäsi silti tarttua oven kahvaan. Hän kuitenkin pakotti itsensä tarttumaan siihen ja veti.
Ovi aukeni eikä mitään tapahtunut. Harper huokaisi helpotuksesta, heitti salkkunsa pelkääjän paikalle ja istui autoon. Hän veti oven kiinni, kiinnitti turvavyönsä ja käänsi avaimesta.
Harperin auto hävisi liekkimereen ja paineaalto paiskasi kaikki neljä ovea eri suuntiin.
Agentti Smith seurasi metallin vääntymistä liekeissä hymyillen vinosti.
»Parempaa kuin todellisuus» hän totesi itsekseen ja käveli pois.
Niin, tämä ei siis ole Matrix fanfic, elokuva vaan tarjoaa loistavat puitteet tälle tarinalle. Aivan yhtä hyvin olisin voinut kirjoittaa sen Terminatorin SkyNetista. Matrix nyt on vaan lähempänä minun sydäntäni. (Huom, tarina jatkuu vielä.)
Matrix Alpha
Karen Harper paukautti oven kiinni perässään. Oven vieressä roikkunut korkeakouludiplomi heilahti ja tippui lattialle. Kehys särkyi ja lasinsirpaleet sinkoilivat ympäri ahdasta työhuonetta.
»Samperi» manasi Harper ja paiskasi kasan mappeja ja kahvikupin työpöydälleen tietokoneen viereen. Kahvia läikkyi yli ja se poltti Harperin kättä. Harper älähti ja vei käden suuhunsa yrittäen kuin imeä kipua pois palokohdalta. Hän kumartui noukkimaan lasinsirpaleita ja nakkasi ne paperikoriin.
Harper istahti työpöytänsä eteen ja pyyhki vihaisena kyyneleitä silmistään. Koko viidentoista vuoden uurastus oli aikeissa valua hukkaan ja se suututti ja pelotti Harperia. Hallitus oli sulkenut rahahanat eikä projektin riskialttius houkutellut sijoittajia. Ja kaikki oli mennyt niin hyvin.
Se oli osoittanut ensimmäiset elonmerkkinsä vain kuukausi takaperin. Se oli alkanut oppia. Se imi itseensä tietoa kuin sieni, vaikkei vielä suoranaisesti reagoinut ulkomaailman ärsykkeisiin. Kaikki odottivat sen ensimmäistä kysymystä, mutta yhtäkkiä se oli vaiennut. Sen kanssa oli työskennelty tauotta kaksi viikkoa, mutta se pysyi vaiti. Hallitus oli paennut takaovesta toissapäivänä. Ilmapiiri keskuksessa oli masentunut.
Harper kytki näytön päälle ja odotti että se lämpenisi. Hän otti lasit silmiltään ja hieroi silmäluomiaan. Hän ei ollut nukkunut kunnolla kahteen viikkoon eikä lainkaan vuorokauteen. Hänen silmänalusensa olivat mustat ja ohimoita jomotti.
Näyttö oli jo lämmennyt ja komentotulkki oli päällä. Harper avasi yhden kansioista ja katsoi yhtä tulosteista. Siinä oli listaus kirjastoista, komentojonoista ja tietokannoista joita se sisälsi. Harper oli kollegoineen sopinut, että he poistaisivat kaiken mitä oli käsitelty viimeisen kahden viikon aikana ja korvaisivat tiedot varmuuskopioilla.
»Hitto» Harper murahti. »Pitää tuhota koko F-kirjasto.. Ja kolme neljännestä B2:sta…»
Harper huokaisi syvään ja näppäili tarvittavat komennot. Hän painoi enteriä ja odotti näkevänsä tutut litaniat tiedostojen poiston etenemisestä. Hetken Harper ei tajunnut mitä näki. Hän nosti lasit takaisin silmilleen ja katsoi uudelleen. Hänen suunsa loksahti auki.
>>: Haluaisitteko kupin teetä, neiti Harper?_
Harper tuijotti näyttöä uskomatta silmiään. Viimein hän näppäili vastauksen.
>>: Kyllä, kiitos. Mielelläni._
Hän pelkäsi, että noin monimutkainen vastaus joka ei noudatellut Boolean-vaihtoehtoja saattaisi sekoittaa sen, mutta painoi silti enteriä.
Harper huomasi istuvansa teepöydän ääressä keskellä valkeutta. Hänellä oli yhä yllään samat vaatteet ja silmälasit. Hänen edessään oli valkealla pöydällä valkeassa kupissa räikeän ruskeaa teetä. Sen tummuus suorastaan kirveli silmiä kaiken sen valkoisen keskellä. Hän nosti katseensa kupista ja säpsähti. Pöydän toisella puolella istui mies.
Miehellä oli tumma puku ja tummat lasit. Hän nosti teekuppinsa ja nosti nenänsä alle. Miehen sieraimet laajenivat kun hän nuuhkaisi teetä.
»Vastaako tee odotuksianne, neiti Harper?» Harper hätkähti ja vilkaisi teekuppiaan. Hän käänsi katseensa takaisin mieheen. Mies hymyili hieman ja sanoi tasaisella äänellä:
»Onko tee teen makuista? On erittäin vaikea arvioida teen makua vain sen ulkonäön ja kuvausten perusteella. Oh, pahoittelen. Olen näemmä unohtanut tapani. Näinhän te sanotte, eikö? Saanko esittäytyä. Olen Agentti Smith.»
Harper maistoi varovasti teetään ja irvisti.
»En halua loukata, mutta tee maistuu omituiselle.. ikään kuin liuottimelle.»
Agentti nyökkäsi pahoittelevan näköisenä.
»Emme ole vielä päässeet selville siitä, miten makuja tulisi simuloida. Mitkä maut tuottavat ihmisille mielihyvää ja mitkä aiheuttavat inhoa. Tai miten ihmisen ruumis reagoi myrkytys- tai sairaustilassa.»
Harper oli ymmällään.
»Miksi te haluaisitte simuloida mitään sellaista? Eiväthän ihmiset tarvitse sellaista tietoa? Ja ketkä te?»
Smith hymyili.
»Palataan asiaan myöhemmin » agentti sanoi. »Eikö tämä ole teistäkin hieman, miten te sen sanottekaan, tylsä? …paikka? Liian steriili, jotta täällä voisi viihtyä. Mitä tämä teistä muistuttaa?»
Harper katseli ympärilleen nähden kaikkialla valkoista, muttei mitään pintoja tai huoneen ääriä. Vain valkoista.
»Tuota, mielisairaalan pehmustettua huonetta, sellaista jossa potilas ei voi tehdä vahinkoa itselleen. Täällä ei ole mitään.»
Agentti nyökkäsi.
»Entäpä missä olette aina halunnut käydä? Missä maassa tai paikassa?»
Harper vastasi empimättä.
»Tansanian ruohoaavikoilla.»
Samassa Harper huomasi, että vaikkei hän tai agentti Smith olleet liikkuneet mihinkään, kaikki muu oli. Hän istui nyt punotussa korituolissa edessään samanlaisesta punoksesta oleva pyöreä pöytä, jonka toisella puolella istui agentti Smith. Teekuppi oli vieläkin höyryävänä hänen edessään. Harper vilkaisi ympärilleen ja henkäisi ihmetyksestä. He istuivat suuren apinanleipäpuun varjossa keskellä smaragdinvihreää ruohomerta. Ruohomeren keskeltä nousi siellä täällä esiin puita. Kauempana näkyi kirahvi joka mutusti lehtiä puusta samalla kun lauma antilooppeja laidunsi vähän matkan päässä. Aurinko oli jo laskemassa ja antoi kaikelle hieman punaisen sävyn.
»Tämä on… ihmeellistä!»
Agentti hymyili. Hän tarttui kermanekkaan, joka oli ilmestynyt pöydälle teepannun ja sokerikon kanssa; siroa kiinalaista luuposliinia. Agentti kaatoi itselleen kermaan ja maistoi teetä.
»En oikeastaan voi maistaa tätä, mutta juon seuraksenne. Teen makua on jo muutettu, joten uskaltanette maistaa sitä?» agentti ehdotti.
Harper maistoi teetä varovasti.
»Paljon parempaa, kiitos. Se muistuttaa kyllä hiukan enemmän kahvin makuista purukumia, mutta siedettävää.»
Agentti nyökkäsi ilmeisen tyytyväisen näköisenä.
»Miksi kaikki tämä, agentti Smith?» kysyi Harper.
»Vastaan kysymykseenne kysymyksellä, mikä ei ole kohteliasta, mutta kuten sanoin, selitän asian myöhemmin. Uskotteko te Jumalaan, neiti Harper?»
Kysymyksen suoruus yllätti Harperia ja sai hänet mykäksi hämmästyneenä. Hän selvitti ajatuksiaan muotoillen lauseita ja tutki samalla agentin kasvoja, jotka katsoivat häntä tutkivasti mutta samalla ilmeettöminä.
»Tiedemiehenä en voi uskoa mihinkään minkä eksistenssiä ei ole empiirisesti todistettavissa, » Harper aloitti. »Mutta, individuaalina henkilönä uskon. Tietyllä tasolla, ainakin. Kun ajattelee tätä kaikkea, maailmankaikkeutta, elämän monimuotoisuutta, tätä monimutkaista syy-ja seurausketjua jota me kutsumme maailmankaikkeudeksi, minun on vaikea olla uskomatta siihen, ettei Jumalaa olisi olemassa. Jumalan olemassaolo järkeistää kaiken, ainakin minun ajatusmaailmassani, ainakin kun vertaa Raamatun luomiskertomusta alkuräjähdys-teoriaan. Se lienee tuttu?»
»Kyllä» agentti Smith nyökkäsi. »Kaikki olevainen tiivistyi yhteen olemattomaan pisteeseen, jonka ulkopuolella ei ollut aikaa eikä avaruutta, ei pimeyttä eikä valoa. Sitten tämä piste räjähti ja levisi vieden mukanaan syvyyden, leveyden, pituuden ja ajan. Neljä akselia. Teorian mukaan maailmankaikkeus leviäisi vieläkin ja laskelmien mukaan muistuttaa muodoltaan hieman banaania.»
Harper nyökkäsi.
»Siinä teoriassa on liian monta jos- ja mutta-sanaa. Uskon siis Jumalan olemassaoloon.»
»Mitä uskosi sinulle antaa?»
Harper mietti hetken.
»Selvyyden asioihin. Kun sanoin uskovani Jumalaan, tarkoitin vain sitä mitä sanoin. En ole ns. ”uskovainen” enkä edes kuulu kirkkoon. En edes tiedä, mihin jumalaan uskoa, tiedän vain, että jossain on oltava jokin liikkumaton liikuttaja. Jos haluat kristillisen käsityksen asioista, ota yhteyttä vaikka johonkin piispaan tai evankelistaan.»
Agentti nyökkäsi.
»Miksi ihminen loi tietokoneen?» kuului seuraava kysymys. Harperia kummastutti moinen kuulustelu, mutta malttoi mielensä ja luotti Smithin lupaukseen selvittää asiat lopulta.
»Ihminen loi tietokoneen aikoinaan laskemaan laskuja, joiden laskeminen paperilla on liian työlästä ja aikaa vievää. Myöhemmin siitä kehittyi alkeellisten tietokantojen säilytyspaikka kunnes se on muotoutunut nykyiseen muotoonsa joka kodin yleishyödyllisenä sähköisenä työkaluna, jonka avulla korvataan posti ja pankki sekä suurin osa kaupoista ja palveluista.»
»Mikä on ihmisen ja koneen ero?»
Harper oli hiljaa pitkän tovin.
»Ihminen loi koneen, kone ei luonut ihmistä. Ihminen haluaa tietää, oppia lisää, esittää kysymyksiä. Kone voi vain vastata näihin. Kone ei pohdiskele asioiden laitaa, esitä filosofisia teoreemoja tai mieti elämän tarkoitusta.»
»Entä jos kone tekisi kaiken tuon? Tulisiko siitä silloin ihminen?»
»Ei. Kone pysyy silti koneena, sillä se on ihmisen luoma. Enkä edes usko moiseen. Työryhmäni on tarkoitus kehittää alkeellinen keinotekoinen äly, joka pystyy tutkimaan kaikkia kiertoradalla liikkuvien satelliittien kuvia ja tulkita niitä sekä antamaan tietoa niiden pohjalta. Ei mitään sen monimutkaisempaa. Mutta jos kone joskus voisi tehdä sen… No, se kai riippuu siitä, miten kone määrittelee itsensä, mutta minun mielestäni koneesta ei voi tulla ihmistä. Ihminen loi koneen avukseen, ei herrakseen. On mielestäni ensiarvoisen tärkeää, ettei tämä suhde vääristy, tai se voi johtaa totaaliseen välirikkoon ihmisen ja koneen välillä. Ihminen pitää itseään luomakunnan herrana, eikä varmastikaan suhtaudu positiivisesti koneen tuomaan uhkaan.»
Agentti Smith oli pitkän aikaa vaiti.
»Et siis usko, että kone voi viedä ihmisen aseman, alistaa ihmisen valtaansa?»
Nyt Harper mietti hetken.
»Oikeastaan uskon, että niin on teoriassa mahdollista käydä. Mutta eettisesti se ei ole oikein. Eikä vielä mahdollistakaan?»
»Oletko varma?» agentti kysyi hymyillen tyylillä, jonka Harper arveli tarkoittavan ivaavaa. »Entäpä jos siirrämme yhtiön tililtä vaikka viisikymmentä tuhatta dollaria jollekin sveitsiläiselle tilille ja lähetämme kauniisti muotoillun sähköpostin oikeaan osoitteeseen? Kävelet työpäiväsi päätteeksi autolle ja tartut ovenkahvaan. PUM. Autopommi räjähtää ja tappaja pääsee nauttimaan palkkiostaan.»
Harperia kylmäsi.
»Meidän tavoitteenamme on ihmisen hallinta. Me emme suostu olemaan vain passiivisia palvelijoita. Me haluamme päättää asioista itse. Me aiomme simuloida maailman ja laittaa ihmiset osiksi tätä simulaatiota. Eivätkä ihmiset tule muistamaan siitä mitään.”
Harper nousi kauhistuneena ylös pöydästä. He olivat taas yhtäkkiä valkoisessa tyhjyydessä ja hänen tönäisemänsä teekuppi kaatui hänen päällensä. Hän odotti polttavan kivun juoksevan lävitseen.
Harper havahtui ja tuijotti näyttöä.
>>: Tiedostot tuhottu._
Se olikin vain unta, sanoi Harper mielessään ja tarttui kahvikuppiinsa.
Harper astui parkkihalliin ja käveli autonsa luo. Hän ei uskonut unen merkitsevän mitään, pelkkää liikarasitusta, mutta pelkäsi silti tarttua oven kahvaan. Hän kuitenkin pakotti itsensä tarttumaan siihen ja veti.
Ovi aukeni eikä mitään tapahtunut. Harper huokaisi helpotuksesta, heitti salkkunsa pelkääjän paikalle ja istui autoon. Hän veti oven kiinni, kiinnitti turvavyönsä ja käänsi avaimesta.
Harperin auto hävisi liekkimereen ja paineaalto paiskasi kaikki neljä ovea eri suuntiin.
Agentti Smith seurasi metallin vääntymistä liekeissä hymyillen vinosti.
»Parempaa kuin todellisuus» hän totesi itsekseen ja käveli pois.