tuure
24.5.2002, 17:02:50
Prologi
Ukkonen jyrisi ulkona kätkien pilviverhonsa taakse kaksi kuuta, joita kutsuttiin Sisaruksiksi. Niistä suurempi, kelmeänvihreä Filius olisi paistanut koko komeudessaan sisarensa, punaisen Filian, ollessa vain kapea sirppi. Iltaa valaisivat vain ajoittaiset salamat.
Pieni olkikattoinen maja seisoi yksinäisenä Mons Magnuksen etelärinteen juurella. Sen ikkunoiden takaa loisti himmeä valo, joka oli lähtöisin sisällä palavista öljylampuista. Kindra istui majan keittiössä pallilla ja kuori lanttuja seuraavan päivän ruokaa varten. Hän pyyhkäisi kädellään lantunkuoria esiliinaltaan ja vilkaisi pöydällä olevaan koriin. Pieni Carwyn nukkui sikeästi. Kindra hymyili ja jatkoi lanttujen kuorimista.
Carwynin oli kohta vuoden ikäinen, mutta isäänsä hän ei ollut nähnyt. Eamonn oli kuollut jo kahdeksan kuukautta sitten ja makasi nyt haudattuna muutaman virstan päässä. Kindra oli hieman huolestunut siitä, miten kasvattaisi pojastaan miehen ilman Eamonnin esikuvaa, mutta uskoi silti pärjäävänsä hyvin.
Kindra vilkaisi ulos ikkunasta ja näki valon kajastavan läheisestä pusikosta. Hän tiesi, että joskus ukonilmalla salamat saattavat nousta maasta kohti taivasta, mutta tämä valo ei ollut sellaista. Hän nousi ikkunan luo ja painoi kasvonsa lähemmäs lasia. Valo oli jo sammunut, mutta salamoiden valossa hän erotti pitkäkaapuisen hahmon, jonka pitkät hiukset hehkuivat kuin elohopea. Hahmo kantoi jotain ja laski sen maahan. Hahmo vilkaisi ympärilleen ja heilautti kättään. Samassa valo ympäröi hahmon. Valon viimein hävittyä oli myös hahmo kadonnut, mutta Kindra kykeni vielä erottamaan laatikon maassa.
Kindra irrotti esiliinan mekkonsa päältä, varmisti että Carwyn nukkui, veti päälleen hupullisen viitan, avasi oven ja syöksyi ulos sateeseen.
Sade vihmoi Kindran kasvoja tämän juostessa kesämyrskyn keskellä kohti pusikkoa, jossa mystinen laatikko lepäsi. Hän juoksi täysin sokkona pimeässä vain salamoiden välillä valaistessa tietä.
Saavuttuaan laatikon luokse hän tajusi sen olevan punottu kori. Hän ei kuitenkaan halunnut avata laatikkoa sateessa, ettei pilaisi sen mahdollisesti herkkää sisältöä. Kindra nosti korin ja huomasi sen melko painavaksi. Hän kääntyi ja kantoi korin takaisin sisälle.
Carwyn nukkui korissaan ja Kindra siirsi koria hieman sivumpaan, jotta mahtuisi tutkimaan löytöään. Hän nosti öljylampun hellanreunalta, missä oli pitänyt sitä kuoriessaan lanttuja. Hän tutki koria ja huomasi, että se oli punottu puulajista, jota ei kasvanut Mons Magnuksen eteläpuolella, hopeahaavasta. Sitä kasvoi vain Idän Kansan alueella. Kindra nosti korin kannen pois ja oli tipahtaa järkytyksestä istualleen. Korissa oli kapaloitu lapsi, poikalapsi, kuten Kindra myöhemmin huomasi. Kindran järkytyksen aiheuttivat lapsen korvat. Ne olivat sileät ja suipot.
»Lapsi on Pitkäikäisiä» huokasi Kinra järkyttyneenä.
1. Carwyn ja Lathaniel
»Lathaniel!» huusi Kindra mökin takaa. »Carwyn! Missä te oikein olette? Ruoka ei valmistu ikinä, jos ette tule auttamaan!»
Pian metsiköstä juoksi esiin kaksi nuorta miestä, molemmat pitkiä ja hyväkuntoisia. Carwyn oli hiuksiltaan vaalea, mutta hänen ihonsa oli oliivinruskea, perintö isältään, ajatteli Carwyn kun hän katsoi nuorukaisten juoksua kohti mökkiä. Carwyn oli hoikka ennemmin kuin lihaksikas, mutta hänen kuntonsa oli silti hyvä. Lathaniel puolestaan oli jänteikäs, ehkä jopa hieman atleettinen, mutta siihen loppuivatkin hänen tavallista muistuttavat ominaisuutensa. Hänen hiuksensa niin kirkkaan valkoiset, että ne välkehtivät kuin hopea ja hänen ihonsa oli kuulaan valkoinen, kuin alabasteri. Hänen kasvonsa olivat naisellisen kauniit ja ylväät. Erottuvimmat merkit hänen ruumissaan olivat kuitenkin hänet suipot korvansa sekä silmät. Lathanielin silmät olivat väriltään hopeaiset ja niiden pupillit olivat paljon ihmisen pupilleja pienemmät. Niin, ihmisen, Kindra totesi mielessään. Hän ei ole meidän rotuamme.
»Äiti!» huusi Carwyn innoissaan. Hän oli jo seitsemäntoista. »Me saimme kaksi jänistä!»
Lathaniel nauroi ja nosti toista kättään: hänen nyrkissään roikkui takajaloistaan kaksi ruskeaa villijänistä, joita metsä kuhisi.
»Ne pitävät niin kovaa ääntä hengittäessään, että voisin ampua ne vaikka täältä» totesi Lathaniel ykskantaan. Hän ojensi jänikset Kindralle ja laski pienjousensa maahan.
»Hyvä. Vien nämä kellariin ja sillä aikaa te saatte hakea kaivolta vettä.» Miehet nyökkäsivät ja lähtivät kävellen kohti mökin toisella vierustalla olevaa kaivoa. He nauroivat iloisesti mennessään. Kindra kuunteli hetken poikien naurua ja kääntyi sitten toiseen suuntaan, missä kellari oli. Mökin seinustalla oli pieni puinen luukku, jonka kahvasta Kindra veti. Luukku aukesi paljasten tikkaat, jotka laskeutuivat kylmään maahan. Kinrda laskeutui tikkaat ja vilkaisi ympärilleen. Kellari oli neliömäinen tila, jonka seiniä reunustivat hyllyt täynnä hilloja ja säilykeitä. Kellarin katosta roikkui kuivattua hirveä ja muita lihatuotteita. Ennen kuin pojat olivat kasvaneet tarpeeksi vanhoiksi ruvetakseen metsästämään, hänen oli täytynyt ostaa tarvitsemansa liha Lumenórista, Valon Kaupungista. Matka sinne oli pitkä, eikä hän halunnut jättää mökkiänsä useasti, joten heidän ruokavalionsa oli ollut hyvin kasvisvoittoista. Kindra oli viljellyt juurikkaita, lehtikasveja ja yrttejä pienellä kasvimaallaan, jossa nytkin kypsyi mausteiden lisäksi kaaleja, salaatteja, nauriita ja turnipseja. Tällä hetkellä heillä oli lihaa yllin kyllin. Carwyn ja Lathaniel kävivät metsästämässä kerran viikossa.
Kindra ripusti jänikset kattoon ja nousi kellarista. Hän laittoi luukun kiinni ja käveli sisälle. Keittiön hellalla hautui pata, jossa muhi hirveä ja perunoita, uusi mukulakasvi, joita Kindra oli löytänyt viime käynnillään Lumenórista. Hän nosti kantta ja hämmensi seosta puisella kauhalla. Vesi alkoi jo haihtua, mutta uutta oli jo tulossa, joten Kindra istahti alas odottamaan poikien paluuta.
Siitä oli jo kuusitoista vuotta, kun hän löysi pienen Lathanielin korista pihamaaltaan. Hän oli nimennyt lapsen Lathanieliksi, joka merkitsi hänen äidinkielellään kadotettua, ja ottanut hänet omaksi kasvatikseen. Hänen alkuperäisiin suunnitelmiinsa ei ollut kuullut kahden lapsen, varsinkaan Pitkäikäisen, kasvattaminen, mutta hän ei ollut valittanut. Hän oli oppinut rakastamaan Lathanielia kuin omaa lastaan, eikä osannut suosia toista sen enempää kuin toistakaan. Molemmat olivat hänelle yhtä tärkeitä. Kindran mieltä kaiversi tehtävä, joka hänen tulisi suorittaa mahdollisimman pian. Totuuden kertominen.
Lathaniel kyllä tiesi, ettei Kindra ollut hänen äitinsä, tai ettei hän ollut ihminen, mutta siihen hänen tietonsa jäi. Kindra ei tiennyt, miten kertoa totuus. Hän huokaisi syvään ja nousi kuullessaan naurun lähestyvän mökkiä. Pian ovi aukenikin ja sisään astuivat Carwyn ja Lathaniel, joista jälkimmäinen kantoi vesisankoa.
»Kiitos, Lathaniel» Kindra sanoi hymyillen.
»Mitäs tuosta» Lathaniel sanoi ja hymyili takaisin.
2. Lähtö
Lathaniel seisoi korkean mäen päällä jalavan varjossa katsellen Valon Kaupunkia, Lumenória. Se oli valtakunnan pääkaupunki, jossa asui hallitsijaperhe. Nykyinen hallitsija, keisarinna Valora, oli tunnettu viisaudestaan ja lempeästä luonteestaan. Hän oli myös pelätty, sillä suuttuessaan Valora ei kaihtanut verenvuodatusta.
Kaupunkia ympäröi korkea, valkoisesta kivestä tehty muuri. Lathaniel erotti helposti portin vierellä seisovat sotilaat miekkoineen; heidän tehtävänsä oli lienee pysäyttää kaupunkiin pyrkivät epäilyttävän näköiset hahmot. Muurin takaa näkyi pienemien rakennusten, kuten kauppojen, työpajojen ja asuintalojen, lisäksi keisarillisen linnan useat taivasta tavoittelevat tornit, jotka nekin oli tehty valkoisesta kivestä. Koko kaupunki olisi näyttänyt puhtaan valkoiselta iltapäivän auringossa, ellei eräs rakennuksista olisi erottunut niin selvästi muista. Keisarillinen linna sijaitsee kaupungin keskellä, mutta sen takana, eteläpuolella, kohosi mustasta onyksista rakennettu torni, kuin terävä piikki, joka pisti esiin Valon Kaupungin pinnasta. Se oli kahden järjestön, Magus-veljeskunnan ja Maga-sisareston, Neuvostojen Torni. Torni oli korkein rakennus kaupungissa: sen kärki hävisi jonnekin pilvien joukkoon. Neuvostojen Tornissa kokoontuivat Magus-veljeskunnan ja Maga-sisareston Neuvostot, jotka johtivat koko järjestön toimintaa. Magus oli velhojen veljeskunta, johon kuuluivat kaikki Veljeskunnassa koulutuksensa saaneet velhot, mikä tarkoitti suurinta osaa valtakunnan velhoista, sillä Magus oli ainoa järjestö, joka soi miehille tätä koulutusta. Maga taas oli noitien sisaresto, eli kuin Magus miehille. Vaikka järjestöjen Neuvostot kokoontuivat ja toimivat samassa rakennuksessa, niiden välit olivat osin kireät keskinäisen kilpailun vuoksi.
Lathaniel ei ymmärtänyt paljon arkkitehtuurista, mutta tajusi kuitenkin, miksi keisari Eoin oli vastustanut Tornin rakentamista kaupunkiinsa vuosisatoja sitten. Ero oli suorastaan räikeä. Kuulemansa mukaan Lathaniel tiesi, että kaupunkilaiset ohittivat tornin läheltä vain jos oli ehdottoman pakko ja silloinkin tekivät pahalta silmältä suojaavia merkkejä.
Lathaniel seurasi lokkien lentelyä kaupungin yllä. Lumenór sijaitsi mantereen eteläkärjessä, meren rannalla, joten lokit olivat tuttu vieras kaupungissa. Lathaniel kääntyi kohti pohjoista, jonne aurinko oli jo alkanut laskea. Hän arveli aikaa kuluneen jo muutaman tunnin ja odotti Carwynin palaavan pian. Lathaniel kääntyi ja vilkuili Neuvostojen Tornia ikään kuin odottaen, että se räjähtäisi.
Carwyn oli lähtenyt kaupunkiin jo aamulla, seuranaan Lathaniel, joka ei kuitenkaan saanut seurata Carwynia kaupunkiin. Kindra oli jyrkästi kieltänyt Lathanielia koskaan edes tapaamasta muita ihmisiä, muttei selittänyt miksi. Lathaniel oli kuitenkin osannut tulkita sijaisäitinsä ilmeistä, että tätä käskyä ei käynyt rikkominen, eikä syynä siihen ollut pelkästään Kindran miellyttäminen. Ilmeisesti ihmiset eivät olleet kovin avarakatseisia muita kohtaan Lumenórissa.
Carwen oli jättänyt jännittyneet hyvästit Lathanelille samaisen mäen päällä aamupäivällä ja kiiruhtanut mäen alas kaupunkiin. Tämä päivä oli Carwynille hänen elämänsä tärkein: koepäivä.
Carwyn oli jo seitsenvuotiaasta ollut Magus-veljeskunnan temppelissä velhon opissa. Hänen opintonsa olivat päättyneet kuukausi sitten, mutta viralliseksi velhoksi päästäkseen hänen täytyi vielä läpäistä koe, jonka jälkeen hänestä tulisi Veljeskunnan jäsen. Jos hän ei läpäisisi koetta, hän joko kuolisi sitä tehdessään tai päätyisi vain halpamaineiseksi, kiertäväksi taikuriksi.
Lathaniel käänsi katseensa kaupunin portille ja näki sen avautuvan, mutta Carwynin sijaan sieltä astui ulos hahmo siniharmaassa kaavussa ja samanvärisessä suippopäisessä lierihatussa. Hahmon vyönä oli jonkinnäköinen punottu köysi, josta roikkui huotra. Huotrassa oli miekka ja hahmolla oli kädessään miehen mittainen sauva, johon nojaten hahmo lähti etenemään tietä pitkin kohti mäkeä, jolla Lathaniel seisoi. Katseltuaan hetken hahmon kulkua tiellä, tämän kävelytyyli paljasti hänet, vaikkei hahmo ollut vielä päässyt virstankaan päähän Lathanielista. Hymy levisi Lathanielin huulille: tulija oli Carwyn.
»Taisit sittenkin läpäistä kokeen» totesi Lathaniel hymyillen, kun Carwyn kapusi mäen päälle.
»Niin taisin» sanoi Carwyn ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Lathaniel tutki ystävänsä uutta ulkoasua. Kaapu oli reilun kokoinen, ehkä jopa ylimitoitettu ja valmistettu siniharmaasta villasta. Suippokärkinen lierihattu taas oli samanväristä huopaa. Huotra Carwynin vyöllä oli koruton, mutta miekan kahva oli koristeltu taidokkain hopeakuvioin. Sauva oli suora ja puusta tehty. Sen päässä, suurin piirtein Carwynin korvanlehtien yläpuolella, oli sauvaan kiinnitettynä kirkas kristallikide, joka hehkui lähes olemattoman himmeää valoa.
»En oikein ole vielä tottunut tähän kaapuun» sanoi Carwyn naurahtaen. »Se on ainoa vaate, joka saa repun tai laukun ja hatun lisäksi näkyä ulospäin. Sen alla saan kyllä pitää niin paljon vaatetusta kuin haluan, tai olla alasti, mikä nyt kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta: tämä on järkyttävän kuuma!» Lathaniel naurahti ja puisteli päätään.
»En myöskään saa enää leikata hiuksiani tai ajaa partaani. Veljeskunnan säännöt kieltävät.»
»Ei ihme, että jotkut velhoista näyttävät enemmän tai vähemmän resuisilta» totesi Lathaniel ykskantaan. Carwyn mulkaisi häntä alta kulmain, muka vihaisesti.
»Miksi nojaat sauvaasi, kuin vanhus?»
Carwyn painoi kätensä lonkalleen ja hieroi sitä varovasti.
»Taisin nyrjäyttää lonkkani. Komea mustelma siinä joka tapauksessa on.»
»Mitä tapahtui?» kysyi Lathaniel. Carwyn katsoi ystäväänsä hetken ja puisti sitten päätänsä.
»Olen pahoillani, Lathaniel, mutta en voi kertoa sitä. Se on yksi salaisuuksista, joihin minut vihittiin. En tosin vielä tiedä niitä kaikkia, kuten Veljeskunnan perustamisen syytä tai muuta perustavaa laatua olevia asioita. Minun pitäisi saada tietää lisää, kun vien tämän… tämän…» Carwyn kaiveli kuumeisesti kaapunsa taskuja kunnes veti ulos käärön, joka oli suljettu punaisella nauhalla. »Tässä. Todistukseni kokeen läpäisystä. Minun pitää viedä se temppeliin, tutorilleni Kieranille, mutta en tee sitä enää tänään. Nyt tarvitsen enää kunnon yöunet. Tule, mennään!» Carwyn sanoi ja läpsäisi Lathanielia harteille. Parivaljakko otti pensaikkoon kätketyt hevosensa, kääntyi kohti pohjoista ja aloitti tunteja kestävän ratsastusmatkansa kohti horisontissa kohoavaa Mons Magnusta.
Carwyn avasi silmänsä, vasta kun Lathaniel oli viimein lyönyt tätä kevyesti poskelle. Hetken aikaa mies ei näyttänyt tietävän, missä oikeastaan oli, mutta tajusi pian, mitä tapahtui. Carwyn pomppasi istualleen sängyssään. Lathaniel astui askelen taaksepäin antaen veljelleen tilaa herätä.
»Taisi olla aikamoinen koe, kun se noin uuvutti sinut. Olen herätellyt sinua jo melkein viisi minuuttia.»
Carwyn puisteli päätään saadakseen unisuuden pois ja hieroi lyhyttä sänkeään. Lathaniel näki, että Carwyn olisi halunnut ajaa partansa pois, mutta ymmärsi, ettei voinut tehdä sitä. Carwyn nousi pystyyn ja venytteli raukean oloisesti. Lathaniel poimi lattialta Carwynin alusvaatteet ja ojensi ne alastomalle nuorukaiselle.
»Tarvitset näitä tänään. Kivinen temppeli on aika vetoinen paikka pelkälle villakaavulle.» Carwyn nyökkäsi ottaen veljensä tarjoamat vaatteet ja alkoi pukeutua, samalla kun Lathaniel kääntyi oman sänkynsä puoleen sijatakseen sen päivän ajaksi.
Mökissä oli vain kolme huonetta, eteinen, keittiö ja makuuhuone, jossa Carwyn ja Lathaniel nukkuivat. Poikien ollessa pieniä he olivat nukkuneet koreissa makuuhuoneessa, lattialla äitinsä vieressä, joka oli nukkunut sängyllä. Myöhemmin Kindra oli tehnyt pojille olkipatjat ja peitot sekä tyynyt ja he olivat nukkuneet makuuhuoneen lattialla äitinsä nukkuessa sängyssä. Kun pojat tulivat siihen ikään, jolloin Kindra katsoi heidän tarvitsevan yksityisyyttä, hän oli siirtänyt sänkynsä yhdessä poikien kanssa eteiseen, jossa nytkin vietti yönsä. Pojat sen sijaan nukkuivat kahdestaan makuuhuoneen lattialla, isommilla olkipatjoilla, joita Kindra oli joutunut jatkamaan sitä mukaa, kun pojat kasvoivat.
Lathaniel oli jo saanut patjansa päiväkuntoon ja istui keittiössä ruokapöydän vierellä katsellen ikkunasta ulos. Ikkuna antoi etelään, jossa näkyi vain laajoja vihreitä alankoja, siellä täällä metsiä ja tie, joka laskeutui vuorilta, kulki mökin ohi ja jatkoi rinnettä alas aina Valon Kaupunkiin asti. Jokin voima oli vetänyt Lathanielia lähtemään tietä pohjoiseen jo jonkun aikaa, mutta hän ei ollut kuunnellut kutsua, eikä kertonut siitä kenellekäään.
Carwyn astui makuukammarin puolelta keittiöön sininen kaapu päällään. Hän istahti väsyneen näköisenä pöytään. Lyhyt sänki ja tummat silmänaluset saivat hänet näyttämään siltä, että mallasjuomat olisivat maistuneet edellisenä iltana.
Kindra astui sisään toisesta ovesta kantaen kiulua, joka oli täynnä tuoretta vuohenmaitoa. Heillä oli kolmen hevosen lisäksi myös pukki ja kuttu, jotka laidunsivat ruohoa pienessä aitauksessa metsän reunassa. Kuttu oli tiineenä juuri tällä hetkellä, joten maito oli erittäin rasvaista. Kindra oletti lauman pääluvun lisääntyvän seuraavalla viikolla.
Kindra laski kiulun työpöydälle ja toivotti pojille hyvät huomenet. Hän oli ollut jo nukkumassa, kun pojat olivat saapuneet illalla, auringonlaskun jälkeen. Hän vilkaisi Carwynia ja huomasi parransängen ja siniharmaan kaavun. Hän tajusi pojan onnistuneen kokeessan ja kyyneleet nousivat Kindran silmiin. Hän käänsi äkkiä selkänsä ja rupesi häärimään vuohenmaidon parissa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän nosti hyllyltä kolme isoa, puista tuoppia ja kaatoi vuohenmaidon niihin. Hän kääntyi ja laski vuodenmaitotuopit pöytään. Hän avasi kaapin ja otti sieltä tumman voilimpun ja nosti sen pöytään. Lathaniel ei edes vilkaissut edessään olevaa tuoppia Carwynin juodessaan omaansa ahnaasti, vaan mietti pohjoisen Mons Magnusta ja sitä, mitä sen takana oli. Sen verran hän tiesi, etteivät Valon Kaupungin asukkaatkaan oikeastaan tienneet, mitä Mons Magnuksen toisella puolella oli, mutta kaikki puhuivat pohjoisesta pelkäävän kunnnioittavasti, tai ainakin Carwyn oli sanonut näin.
Kindra oli hakenut maakellarista kirnuamaansa voita sekä kuivattua lihaa. He söivät vaatimattoman, mutta täyttävän aamiaisen. Kindra korjasi tuopit pois pöydästä, ja sillä aikaa kun tiskasi niitä, Lathaniel palautti voin ja kuivatun lihan takaisin kellariin. Lathanielin palatessa Kindra oli jo lopettanut tiskaamisen ja istui Carwynin kanssa pöydässä Carwynin selittäessä äidilleen sen vähän kokeesta mitä sai kertoa. Lathaniel oli kuullut jo tuon kaiken edellisenä päivänä heidän ratsastaessaan pois kaupungista, mutta hän kuunteli veljensä, sellaisena he toisiaan pitivät, tarinaa kiinnostuneena, huolimatta siitä, että se oli jo tuttu. Kindra vilkaisi ikkunasta ja huomasi, että aurinko oli jo nousemassa etelästä. Hän nousi pystyyn ja käski Carwynia hakemaan hattunsa, sauvansa ja miekkansa huotrineen. Lathanielin hän käski ottaa matkaviittansa. Lathaniel katsoi kasvattiäitiään kummastuneena, mutta lähti hakemaan sitä Kindran toistettua käskynsä. Lathaniel astui makuuhuoneeseen ja rupesi penkomaan arkkuaan, jossa säilytti omaisuuttaan. Carwyn, joka sovitti vyölleen huotraansa, katsoi veljeään kummastuneena. Lathaniel vain kohautti olkiaan tietämättömän näköisenä ja selitti etsivänsä vihreää matkustusviittaansa.
Palattuaan keittiöön Lathaniel huomasi, että Kindra oli ulkona, hänkin matkustusviitassaan, ja talutti ohjaksista heidän kolmea hevostaan, jotka yöpyivät isommassa aitauksessa vuohiaitauksen vierellä. Lathaniel asteli eteisen kautta ulos Carwyn kannoillaan.
»Äiti, mitä tämä tarkoittaa?» kysyi Carwyn hämmentyneenä.
»Ratsaille, pojat. Meidän pitää ehtiä Temppelille ennen aamun kolmatta tuntia.»
Lathaniel vilkaisi aurinkoon ja totesi:
»Meillä on tunti aikaa. Jos ravaamme, kerkeämme kyllä.» Kindra ja Lathaniel hyppäsivät ratsaille. Lathaniel oli oppinut toteuttamaan oudoimmatkin käskyt epäröimättä turhan kauan. Jokin Kindran eleissä kieli, että tällä kertaa ei kannattanut tapella vastaan. Tämä ei kuitenkaan ollut selvinnyt Carwynille.
»Mutta äiti, Temppelissä ei sallita naisia tai koulun ulkopuolisia» hän intti.
»Tiedän» totesi Kindra tuimasti ja puhalsi yhden itsepäisen punaisen hiussuortuvan silmiltään. Kindra ei näyttänyt ollenkaan niin vanhalta kuin todellisuudessa oli: jo viidennellä kymmenellä oleva Kindra muistutti lähinnä kolmatta kymmentä käyvää neitoa. Ikä oli kohdellut Kindraa hyvin, eikä hänen raudanpunaisissa hiuksissaan ollut harmaata tai hänen kasvoissaan ryppyjä.
»Carwyn, en aio selittää sinulle, miksi teen niin kuin teen, mutta meidän on jo lähdettävä. Nouse ratsaille.» Carwyn katsoi äitiään ja nyökkäsi viimein. Hän nousi ratsaille, kiinnitti sauvansa satulaan ja painoi hatun tiukemmin päähänsä. Kolmikko karautti tietä pitkin alas mäkeä ja suuntasi kulkunsa kaakkoon, kohti Temppeliä.
Matka sujui hiljaisuuden vallitessa Kindran ratsastaen edellä ja Carwynin sekä Lathanielin miettiessä järjestelyn syytä. Kindra painoi jalkansa kiinni hevosen kylkiin kannustaen tätä lisäämään vauhtiaan. Hän toisti liikettä vähän väliä ikään kuin tahtoen imeä kaiken mahdollisen voiman eläimestä. Kindra kiisi eteenpäin kuin tuulispää. Carwyn ja Lathaniel joutuivat vauhdittamaan hevosiaan ja ratsastivat Kindran rinnalle.
»Äiti» Carwyn aloitti. »Tapat hevosemme. Hidasta!»
»Carwyn on oikeassa» jatkoi Lathaniel. »Katso, hevosesi vaahtoaa jo.»
»En voi» vastasi Kindra. »Olen odottanut jo kuusitoista vuotta. Enää en aio odottaa!»
Carwen katsoi avuttomana Lathanieliin, joka vain pudisti päätään. Kolmikko jatkoi matkaansa.
Viimein he saapuivat temppelin luo, ja nyt kaikkien hevoset jo vaahtosivat. Ne olivat aivan poikki. Kindra hyppäsi alas ratsailta ja katsahti temppeliä. Se oli kuin Lumenórin Neuvostojen torni, mutta pienempi, eikä musta. Tämä oli vain muutaman kymmenen metriä korkea harmaasta kivestä tehty torni, joka kohosi keskellä metsää manteren keskiosassa. Tornin juurella nousivat portaat muutaman metrin korkeuteen, jossa sijaitsi ulko-ovi. Portaita ja ovea sekä muitakin tornin pyöreitä seiniä koristivat vihreät muratit. Kindra astui portaille ja alkoi kivuta kohti ovea, kun Lathaniel pysäytti hänet.
»Kindra. Hevosten pitää verrytellä, tai ne vahingoittuvat. Niiden lihakset ovat aivan liian rasittuneet, että ne kestäisivät moisen äkkipysähdyksen.»
Kindra nyökkäsi.
»Pyydän jotakin Temppelin henkilökunnasta pitämään huolta hevosistamme. Carwyn, Lathaniel. Tulkaa, menemme sisälle.»
Lathaniel katsoi Kindraa tyrmistyneenä.
»Minäkö? Minulla ei ole mitään asiaa temppeliin. Siellä ei sallita ulkopuolisia. Sinunkaan ei ole viisasta astua sisään.»
Kindra vain puisteli päätään ja lähti kipuamaan rappusia. Carwyn juoksi säikähtäneenä hänen peräänsä, samoin Lathaniel. Kun he viimein saavuttivat Kindran, hän avasi jo oven ja astui sisään.
Lathanielin astui sisään temppeliin Carwynin jäljessä. Hän tyrmistyi nähdessään pelkän tyhjän, laajan huoneen. Ei portaita, ei huonekaluja, ei seinäkoristeita, ei ikkunoita, ainoastaan pari soihtua valaisemassa huoneita. Lathaniel astui pari askelta eteenpäin, Kindran ja Carwynin luokse, ja oli juuri kysymässä miksi paikka oli autio, kun kuuli useita poksahdusta muistuttavia ääniä. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi kolme nuorta velhoa, jotka osoittivat heitä sauvoillaan. Lathaniel kääntyi vaistomaisesti kohti ovea vain huomatakseen sen sulkeutuneen. Kaksi velhoa ilmestyi oven eteen osoittaen heitä sauvoillaan. Yksi heidän edessään olevista velhoista alkoi puhua, ja Lathaniel kääntyi häntä kohti.
»Naiset eivä ole toivottuja vieraita täällä, Carwyn. Varsinkaan, jos he tuovat mukanaan… Oh! Haltijoita!» Carwyn ja Lathaniel hätkähtivät kuullessaan nimen.
»Carwyn?» sanoi Kindra rauhallisesti. »Sinunhan piti tavata tutor Kieran? Mene.»
»Mutta -»
»MENE.» Carwynin ilme synkkeni hänen nostaessaan sauvaansa ja iskiessään sillä maahan. Lathaniel hämmästyi kuullessaan poksahduksen ja huomaavansa Carwynin kadonneen.
Velhot, jotka olivat saartaneet heidät, alkoivat lähestyä heitä sauvat edelleen ojennettuina heitä kohti.
»Lathaniel, tule lähemmäs.» Lathaniel totteli, ja tuli aivan sijaisäitinsä taakse. Kindra nosti kädet suoraan eteensä ja lausui:
»Ïthében!» Samassa heidät ympäröi sininen, läpikuultava voimakenttä.
***
Lathaniel kääntyi vielä katsomaan taaksensa ja huomasi, ettei Kindra enää seissyt mökin takana. Lathaniel painoi hatun tiukemmin päähänsä ja kiskoi hansikkaitaan pitemmälle käsiinsä. Hän huokaisi syvään ja kääntyi takaisin pohjoiseen. Carwyn odotti häntä kymmenen metriä edempänä, hengitys huuruten. Lathanielin saavutettua veljensä tämä puisteli lunta hattunsa lieriltä ja kääntyi Lathanielin kanssa kohti pohjoista, Mons Magnusta, jonka he aikoivat ylittää.
---
Tämä idea on kaivertanut mieltäni jo jonkun aikaa, joten päätin päästää sen ulos. En ole ennen kirjoittanut fantasiaa, joten antakaapa sitten jotain järkevää palautetta, kiitos! (Juonesta tämä pätkä ei vielä kerro paljoakaan.)
En osaa sanoa, milloin tämä kerkeää valmiiksi/jatkumaan, koska minulla on kesken myös FF7 : Post Jenova, joten olen taas onnistunut lykkimään liian monta rautaa tuleen :P :)
Edited by penetrator on 26.5.2002 20:08
Ukkonen jyrisi ulkona kätkien pilviverhonsa taakse kaksi kuuta, joita kutsuttiin Sisaruksiksi. Niistä suurempi, kelmeänvihreä Filius olisi paistanut koko komeudessaan sisarensa, punaisen Filian, ollessa vain kapea sirppi. Iltaa valaisivat vain ajoittaiset salamat.
Pieni olkikattoinen maja seisoi yksinäisenä Mons Magnuksen etelärinteen juurella. Sen ikkunoiden takaa loisti himmeä valo, joka oli lähtöisin sisällä palavista öljylampuista. Kindra istui majan keittiössä pallilla ja kuori lanttuja seuraavan päivän ruokaa varten. Hän pyyhkäisi kädellään lantunkuoria esiliinaltaan ja vilkaisi pöydällä olevaan koriin. Pieni Carwyn nukkui sikeästi. Kindra hymyili ja jatkoi lanttujen kuorimista.
Carwynin oli kohta vuoden ikäinen, mutta isäänsä hän ei ollut nähnyt. Eamonn oli kuollut jo kahdeksan kuukautta sitten ja makasi nyt haudattuna muutaman virstan päässä. Kindra oli hieman huolestunut siitä, miten kasvattaisi pojastaan miehen ilman Eamonnin esikuvaa, mutta uskoi silti pärjäävänsä hyvin.
Kindra vilkaisi ulos ikkunasta ja näki valon kajastavan läheisestä pusikosta. Hän tiesi, että joskus ukonilmalla salamat saattavat nousta maasta kohti taivasta, mutta tämä valo ei ollut sellaista. Hän nousi ikkunan luo ja painoi kasvonsa lähemmäs lasia. Valo oli jo sammunut, mutta salamoiden valossa hän erotti pitkäkaapuisen hahmon, jonka pitkät hiukset hehkuivat kuin elohopea. Hahmo kantoi jotain ja laski sen maahan. Hahmo vilkaisi ympärilleen ja heilautti kättään. Samassa valo ympäröi hahmon. Valon viimein hävittyä oli myös hahmo kadonnut, mutta Kindra kykeni vielä erottamaan laatikon maassa.
Kindra irrotti esiliinan mekkonsa päältä, varmisti että Carwyn nukkui, veti päälleen hupullisen viitan, avasi oven ja syöksyi ulos sateeseen.
Sade vihmoi Kindran kasvoja tämän juostessa kesämyrskyn keskellä kohti pusikkoa, jossa mystinen laatikko lepäsi. Hän juoksi täysin sokkona pimeässä vain salamoiden välillä valaistessa tietä.
Saavuttuaan laatikon luokse hän tajusi sen olevan punottu kori. Hän ei kuitenkaan halunnut avata laatikkoa sateessa, ettei pilaisi sen mahdollisesti herkkää sisältöä. Kindra nosti korin ja huomasi sen melko painavaksi. Hän kääntyi ja kantoi korin takaisin sisälle.
Carwyn nukkui korissaan ja Kindra siirsi koria hieman sivumpaan, jotta mahtuisi tutkimaan löytöään. Hän nosti öljylampun hellanreunalta, missä oli pitänyt sitä kuoriessaan lanttuja. Hän tutki koria ja huomasi, että se oli punottu puulajista, jota ei kasvanut Mons Magnuksen eteläpuolella, hopeahaavasta. Sitä kasvoi vain Idän Kansan alueella. Kindra nosti korin kannen pois ja oli tipahtaa järkytyksestä istualleen. Korissa oli kapaloitu lapsi, poikalapsi, kuten Kindra myöhemmin huomasi. Kindran järkytyksen aiheuttivat lapsen korvat. Ne olivat sileät ja suipot.
»Lapsi on Pitkäikäisiä» huokasi Kinra järkyttyneenä.
1. Carwyn ja Lathaniel
»Lathaniel!» huusi Kindra mökin takaa. »Carwyn! Missä te oikein olette? Ruoka ei valmistu ikinä, jos ette tule auttamaan!»
Pian metsiköstä juoksi esiin kaksi nuorta miestä, molemmat pitkiä ja hyväkuntoisia. Carwyn oli hiuksiltaan vaalea, mutta hänen ihonsa oli oliivinruskea, perintö isältään, ajatteli Carwyn kun hän katsoi nuorukaisten juoksua kohti mökkiä. Carwyn oli hoikka ennemmin kuin lihaksikas, mutta hänen kuntonsa oli silti hyvä. Lathaniel puolestaan oli jänteikäs, ehkä jopa hieman atleettinen, mutta siihen loppuivatkin hänen tavallista muistuttavat ominaisuutensa. Hänen hiuksensa niin kirkkaan valkoiset, että ne välkehtivät kuin hopea ja hänen ihonsa oli kuulaan valkoinen, kuin alabasteri. Hänen kasvonsa olivat naisellisen kauniit ja ylväät. Erottuvimmat merkit hänen ruumissaan olivat kuitenkin hänet suipot korvansa sekä silmät. Lathanielin silmät olivat väriltään hopeaiset ja niiden pupillit olivat paljon ihmisen pupilleja pienemmät. Niin, ihmisen, Kindra totesi mielessään. Hän ei ole meidän rotuamme.
»Äiti!» huusi Carwyn innoissaan. Hän oli jo seitsemäntoista. »Me saimme kaksi jänistä!»
Lathaniel nauroi ja nosti toista kättään: hänen nyrkissään roikkui takajaloistaan kaksi ruskeaa villijänistä, joita metsä kuhisi.
»Ne pitävät niin kovaa ääntä hengittäessään, että voisin ampua ne vaikka täältä» totesi Lathaniel ykskantaan. Hän ojensi jänikset Kindralle ja laski pienjousensa maahan.
»Hyvä. Vien nämä kellariin ja sillä aikaa te saatte hakea kaivolta vettä.» Miehet nyökkäsivät ja lähtivät kävellen kohti mökin toisella vierustalla olevaa kaivoa. He nauroivat iloisesti mennessään. Kindra kuunteli hetken poikien naurua ja kääntyi sitten toiseen suuntaan, missä kellari oli. Mökin seinustalla oli pieni puinen luukku, jonka kahvasta Kindra veti. Luukku aukesi paljasten tikkaat, jotka laskeutuivat kylmään maahan. Kinrda laskeutui tikkaat ja vilkaisi ympärilleen. Kellari oli neliömäinen tila, jonka seiniä reunustivat hyllyt täynnä hilloja ja säilykeitä. Kellarin katosta roikkui kuivattua hirveä ja muita lihatuotteita. Ennen kuin pojat olivat kasvaneet tarpeeksi vanhoiksi ruvetakseen metsästämään, hänen oli täytynyt ostaa tarvitsemansa liha Lumenórista, Valon Kaupungista. Matka sinne oli pitkä, eikä hän halunnut jättää mökkiänsä useasti, joten heidän ruokavalionsa oli ollut hyvin kasvisvoittoista. Kindra oli viljellyt juurikkaita, lehtikasveja ja yrttejä pienellä kasvimaallaan, jossa nytkin kypsyi mausteiden lisäksi kaaleja, salaatteja, nauriita ja turnipseja. Tällä hetkellä heillä oli lihaa yllin kyllin. Carwyn ja Lathaniel kävivät metsästämässä kerran viikossa.
Kindra ripusti jänikset kattoon ja nousi kellarista. Hän laittoi luukun kiinni ja käveli sisälle. Keittiön hellalla hautui pata, jossa muhi hirveä ja perunoita, uusi mukulakasvi, joita Kindra oli löytänyt viime käynnillään Lumenórista. Hän nosti kantta ja hämmensi seosta puisella kauhalla. Vesi alkoi jo haihtua, mutta uutta oli jo tulossa, joten Kindra istahti alas odottamaan poikien paluuta.
Siitä oli jo kuusitoista vuotta, kun hän löysi pienen Lathanielin korista pihamaaltaan. Hän oli nimennyt lapsen Lathanieliksi, joka merkitsi hänen äidinkielellään kadotettua, ja ottanut hänet omaksi kasvatikseen. Hänen alkuperäisiin suunnitelmiinsa ei ollut kuullut kahden lapsen, varsinkaan Pitkäikäisen, kasvattaminen, mutta hän ei ollut valittanut. Hän oli oppinut rakastamaan Lathanielia kuin omaa lastaan, eikä osannut suosia toista sen enempää kuin toistakaan. Molemmat olivat hänelle yhtä tärkeitä. Kindran mieltä kaiversi tehtävä, joka hänen tulisi suorittaa mahdollisimman pian. Totuuden kertominen.
Lathaniel kyllä tiesi, ettei Kindra ollut hänen äitinsä, tai ettei hän ollut ihminen, mutta siihen hänen tietonsa jäi. Kindra ei tiennyt, miten kertoa totuus. Hän huokaisi syvään ja nousi kuullessaan naurun lähestyvän mökkiä. Pian ovi aukenikin ja sisään astuivat Carwyn ja Lathaniel, joista jälkimmäinen kantoi vesisankoa.
»Kiitos, Lathaniel» Kindra sanoi hymyillen.
»Mitäs tuosta» Lathaniel sanoi ja hymyili takaisin.
2. Lähtö
Lathaniel seisoi korkean mäen päällä jalavan varjossa katsellen Valon Kaupunkia, Lumenória. Se oli valtakunnan pääkaupunki, jossa asui hallitsijaperhe. Nykyinen hallitsija, keisarinna Valora, oli tunnettu viisaudestaan ja lempeästä luonteestaan. Hän oli myös pelätty, sillä suuttuessaan Valora ei kaihtanut verenvuodatusta.
Kaupunkia ympäröi korkea, valkoisesta kivestä tehty muuri. Lathaniel erotti helposti portin vierellä seisovat sotilaat miekkoineen; heidän tehtävänsä oli lienee pysäyttää kaupunkiin pyrkivät epäilyttävän näköiset hahmot. Muurin takaa näkyi pienemien rakennusten, kuten kauppojen, työpajojen ja asuintalojen, lisäksi keisarillisen linnan useat taivasta tavoittelevat tornit, jotka nekin oli tehty valkoisesta kivestä. Koko kaupunki olisi näyttänyt puhtaan valkoiselta iltapäivän auringossa, ellei eräs rakennuksista olisi erottunut niin selvästi muista. Keisarillinen linna sijaitsee kaupungin keskellä, mutta sen takana, eteläpuolella, kohosi mustasta onyksista rakennettu torni, kuin terävä piikki, joka pisti esiin Valon Kaupungin pinnasta. Se oli kahden järjestön, Magus-veljeskunnan ja Maga-sisareston, Neuvostojen Torni. Torni oli korkein rakennus kaupungissa: sen kärki hävisi jonnekin pilvien joukkoon. Neuvostojen Tornissa kokoontuivat Magus-veljeskunnan ja Maga-sisareston Neuvostot, jotka johtivat koko järjestön toimintaa. Magus oli velhojen veljeskunta, johon kuuluivat kaikki Veljeskunnassa koulutuksensa saaneet velhot, mikä tarkoitti suurinta osaa valtakunnan velhoista, sillä Magus oli ainoa järjestö, joka soi miehille tätä koulutusta. Maga taas oli noitien sisaresto, eli kuin Magus miehille. Vaikka järjestöjen Neuvostot kokoontuivat ja toimivat samassa rakennuksessa, niiden välit olivat osin kireät keskinäisen kilpailun vuoksi.
Lathaniel ei ymmärtänyt paljon arkkitehtuurista, mutta tajusi kuitenkin, miksi keisari Eoin oli vastustanut Tornin rakentamista kaupunkiinsa vuosisatoja sitten. Ero oli suorastaan räikeä. Kuulemansa mukaan Lathaniel tiesi, että kaupunkilaiset ohittivat tornin läheltä vain jos oli ehdottoman pakko ja silloinkin tekivät pahalta silmältä suojaavia merkkejä.
Lathaniel seurasi lokkien lentelyä kaupungin yllä. Lumenór sijaitsi mantereen eteläkärjessä, meren rannalla, joten lokit olivat tuttu vieras kaupungissa. Lathaniel kääntyi kohti pohjoista, jonne aurinko oli jo alkanut laskea. Hän arveli aikaa kuluneen jo muutaman tunnin ja odotti Carwynin palaavan pian. Lathaniel kääntyi ja vilkuili Neuvostojen Tornia ikään kuin odottaen, että se räjähtäisi.
Carwyn oli lähtenyt kaupunkiin jo aamulla, seuranaan Lathaniel, joka ei kuitenkaan saanut seurata Carwynia kaupunkiin. Kindra oli jyrkästi kieltänyt Lathanielia koskaan edes tapaamasta muita ihmisiä, muttei selittänyt miksi. Lathaniel oli kuitenkin osannut tulkita sijaisäitinsä ilmeistä, että tätä käskyä ei käynyt rikkominen, eikä syynä siihen ollut pelkästään Kindran miellyttäminen. Ilmeisesti ihmiset eivät olleet kovin avarakatseisia muita kohtaan Lumenórissa.
Carwen oli jättänyt jännittyneet hyvästit Lathanelille samaisen mäen päällä aamupäivällä ja kiiruhtanut mäen alas kaupunkiin. Tämä päivä oli Carwynille hänen elämänsä tärkein: koepäivä.
Carwyn oli jo seitsenvuotiaasta ollut Magus-veljeskunnan temppelissä velhon opissa. Hänen opintonsa olivat päättyneet kuukausi sitten, mutta viralliseksi velhoksi päästäkseen hänen täytyi vielä läpäistä koe, jonka jälkeen hänestä tulisi Veljeskunnan jäsen. Jos hän ei läpäisisi koetta, hän joko kuolisi sitä tehdessään tai päätyisi vain halpamaineiseksi, kiertäväksi taikuriksi.
Lathaniel käänsi katseensa kaupunin portille ja näki sen avautuvan, mutta Carwynin sijaan sieltä astui ulos hahmo siniharmaassa kaavussa ja samanvärisessä suippopäisessä lierihatussa. Hahmon vyönä oli jonkinnäköinen punottu köysi, josta roikkui huotra. Huotrassa oli miekka ja hahmolla oli kädessään miehen mittainen sauva, johon nojaten hahmo lähti etenemään tietä pitkin kohti mäkeä, jolla Lathaniel seisoi. Katseltuaan hetken hahmon kulkua tiellä, tämän kävelytyyli paljasti hänet, vaikkei hahmo ollut vielä päässyt virstankaan päähän Lathanielista. Hymy levisi Lathanielin huulille: tulija oli Carwyn.
»Taisit sittenkin läpäistä kokeen» totesi Lathaniel hymyillen, kun Carwyn kapusi mäen päälle.
»Niin taisin» sanoi Carwyn ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Lathaniel tutki ystävänsä uutta ulkoasua. Kaapu oli reilun kokoinen, ehkä jopa ylimitoitettu ja valmistettu siniharmaasta villasta. Suippokärkinen lierihattu taas oli samanväristä huopaa. Huotra Carwynin vyöllä oli koruton, mutta miekan kahva oli koristeltu taidokkain hopeakuvioin. Sauva oli suora ja puusta tehty. Sen päässä, suurin piirtein Carwynin korvanlehtien yläpuolella, oli sauvaan kiinnitettynä kirkas kristallikide, joka hehkui lähes olemattoman himmeää valoa.
»En oikein ole vielä tottunut tähän kaapuun» sanoi Carwyn naurahtaen. »Se on ainoa vaate, joka saa repun tai laukun ja hatun lisäksi näkyä ulospäin. Sen alla saan kyllä pitää niin paljon vaatetusta kuin haluan, tai olla alasti, mikä nyt kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta: tämä on järkyttävän kuuma!» Lathaniel naurahti ja puisteli päätään.
»En myöskään saa enää leikata hiuksiani tai ajaa partaani. Veljeskunnan säännöt kieltävät.»
»Ei ihme, että jotkut velhoista näyttävät enemmän tai vähemmän resuisilta» totesi Lathaniel ykskantaan. Carwyn mulkaisi häntä alta kulmain, muka vihaisesti.
»Miksi nojaat sauvaasi, kuin vanhus?»
Carwyn painoi kätensä lonkalleen ja hieroi sitä varovasti.
»Taisin nyrjäyttää lonkkani. Komea mustelma siinä joka tapauksessa on.»
»Mitä tapahtui?» kysyi Lathaniel. Carwyn katsoi ystäväänsä hetken ja puisti sitten päätänsä.
»Olen pahoillani, Lathaniel, mutta en voi kertoa sitä. Se on yksi salaisuuksista, joihin minut vihittiin. En tosin vielä tiedä niitä kaikkia, kuten Veljeskunnan perustamisen syytä tai muuta perustavaa laatua olevia asioita. Minun pitäisi saada tietää lisää, kun vien tämän… tämän…» Carwyn kaiveli kuumeisesti kaapunsa taskuja kunnes veti ulos käärön, joka oli suljettu punaisella nauhalla. »Tässä. Todistukseni kokeen läpäisystä. Minun pitää viedä se temppeliin, tutorilleni Kieranille, mutta en tee sitä enää tänään. Nyt tarvitsen enää kunnon yöunet. Tule, mennään!» Carwyn sanoi ja läpsäisi Lathanielia harteille. Parivaljakko otti pensaikkoon kätketyt hevosensa, kääntyi kohti pohjoista ja aloitti tunteja kestävän ratsastusmatkansa kohti horisontissa kohoavaa Mons Magnusta.
Carwyn avasi silmänsä, vasta kun Lathaniel oli viimein lyönyt tätä kevyesti poskelle. Hetken aikaa mies ei näyttänyt tietävän, missä oikeastaan oli, mutta tajusi pian, mitä tapahtui. Carwyn pomppasi istualleen sängyssään. Lathaniel astui askelen taaksepäin antaen veljelleen tilaa herätä.
»Taisi olla aikamoinen koe, kun se noin uuvutti sinut. Olen herätellyt sinua jo melkein viisi minuuttia.»
Carwyn puisteli päätään saadakseen unisuuden pois ja hieroi lyhyttä sänkeään. Lathaniel näki, että Carwyn olisi halunnut ajaa partansa pois, mutta ymmärsi, ettei voinut tehdä sitä. Carwyn nousi pystyyn ja venytteli raukean oloisesti. Lathaniel poimi lattialta Carwynin alusvaatteet ja ojensi ne alastomalle nuorukaiselle.
»Tarvitset näitä tänään. Kivinen temppeli on aika vetoinen paikka pelkälle villakaavulle.» Carwyn nyökkäsi ottaen veljensä tarjoamat vaatteet ja alkoi pukeutua, samalla kun Lathaniel kääntyi oman sänkynsä puoleen sijatakseen sen päivän ajaksi.
Mökissä oli vain kolme huonetta, eteinen, keittiö ja makuuhuone, jossa Carwyn ja Lathaniel nukkuivat. Poikien ollessa pieniä he olivat nukkuneet koreissa makuuhuoneessa, lattialla äitinsä vieressä, joka oli nukkunut sängyllä. Myöhemmin Kindra oli tehnyt pojille olkipatjat ja peitot sekä tyynyt ja he olivat nukkuneet makuuhuoneen lattialla äitinsä nukkuessa sängyssä. Kun pojat tulivat siihen ikään, jolloin Kindra katsoi heidän tarvitsevan yksityisyyttä, hän oli siirtänyt sänkynsä yhdessä poikien kanssa eteiseen, jossa nytkin vietti yönsä. Pojat sen sijaan nukkuivat kahdestaan makuuhuoneen lattialla, isommilla olkipatjoilla, joita Kindra oli joutunut jatkamaan sitä mukaa, kun pojat kasvoivat.
Lathaniel oli jo saanut patjansa päiväkuntoon ja istui keittiössä ruokapöydän vierellä katsellen ikkunasta ulos. Ikkuna antoi etelään, jossa näkyi vain laajoja vihreitä alankoja, siellä täällä metsiä ja tie, joka laskeutui vuorilta, kulki mökin ohi ja jatkoi rinnettä alas aina Valon Kaupunkiin asti. Jokin voima oli vetänyt Lathanielia lähtemään tietä pohjoiseen jo jonkun aikaa, mutta hän ei ollut kuunnellut kutsua, eikä kertonut siitä kenellekäään.
Carwyn astui makuukammarin puolelta keittiöön sininen kaapu päällään. Hän istahti väsyneen näköisenä pöytään. Lyhyt sänki ja tummat silmänaluset saivat hänet näyttämään siltä, että mallasjuomat olisivat maistuneet edellisenä iltana.
Kindra astui sisään toisesta ovesta kantaen kiulua, joka oli täynnä tuoretta vuohenmaitoa. Heillä oli kolmen hevosen lisäksi myös pukki ja kuttu, jotka laidunsivat ruohoa pienessä aitauksessa metsän reunassa. Kuttu oli tiineenä juuri tällä hetkellä, joten maito oli erittäin rasvaista. Kindra oletti lauman pääluvun lisääntyvän seuraavalla viikolla.
Kindra laski kiulun työpöydälle ja toivotti pojille hyvät huomenet. Hän oli ollut jo nukkumassa, kun pojat olivat saapuneet illalla, auringonlaskun jälkeen. Hän vilkaisi Carwynia ja huomasi parransängen ja siniharmaan kaavun. Hän tajusi pojan onnistuneen kokeessan ja kyyneleet nousivat Kindran silmiin. Hän käänsi äkkiä selkänsä ja rupesi häärimään vuohenmaidon parissa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän nosti hyllyltä kolme isoa, puista tuoppia ja kaatoi vuohenmaidon niihin. Hän kääntyi ja laski vuodenmaitotuopit pöytään. Hän avasi kaapin ja otti sieltä tumman voilimpun ja nosti sen pöytään. Lathaniel ei edes vilkaissut edessään olevaa tuoppia Carwynin juodessaan omaansa ahnaasti, vaan mietti pohjoisen Mons Magnusta ja sitä, mitä sen takana oli. Sen verran hän tiesi, etteivät Valon Kaupungin asukkaatkaan oikeastaan tienneet, mitä Mons Magnuksen toisella puolella oli, mutta kaikki puhuivat pohjoisesta pelkäävän kunnnioittavasti, tai ainakin Carwyn oli sanonut näin.
Kindra oli hakenut maakellarista kirnuamaansa voita sekä kuivattua lihaa. He söivät vaatimattoman, mutta täyttävän aamiaisen. Kindra korjasi tuopit pois pöydästä, ja sillä aikaa kun tiskasi niitä, Lathaniel palautti voin ja kuivatun lihan takaisin kellariin. Lathanielin palatessa Kindra oli jo lopettanut tiskaamisen ja istui Carwynin kanssa pöydässä Carwynin selittäessä äidilleen sen vähän kokeesta mitä sai kertoa. Lathaniel oli kuullut jo tuon kaiken edellisenä päivänä heidän ratsastaessaan pois kaupungista, mutta hän kuunteli veljensä, sellaisena he toisiaan pitivät, tarinaa kiinnostuneena, huolimatta siitä, että se oli jo tuttu. Kindra vilkaisi ikkunasta ja huomasi, että aurinko oli jo nousemassa etelästä. Hän nousi pystyyn ja käski Carwynia hakemaan hattunsa, sauvansa ja miekkansa huotrineen. Lathanielin hän käski ottaa matkaviittansa. Lathaniel katsoi kasvattiäitiään kummastuneena, mutta lähti hakemaan sitä Kindran toistettua käskynsä. Lathaniel astui makuuhuoneeseen ja rupesi penkomaan arkkuaan, jossa säilytti omaisuuttaan. Carwyn, joka sovitti vyölleen huotraansa, katsoi veljeään kummastuneena. Lathaniel vain kohautti olkiaan tietämättömän näköisenä ja selitti etsivänsä vihreää matkustusviittaansa.
Palattuaan keittiöön Lathaniel huomasi, että Kindra oli ulkona, hänkin matkustusviitassaan, ja talutti ohjaksista heidän kolmea hevostaan, jotka yöpyivät isommassa aitauksessa vuohiaitauksen vierellä. Lathaniel asteli eteisen kautta ulos Carwyn kannoillaan.
»Äiti, mitä tämä tarkoittaa?» kysyi Carwyn hämmentyneenä.
»Ratsaille, pojat. Meidän pitää ehtiä Temppelille ennen aamun kolmatta tuntia.»
Lathaniel vilkaisi aurinkoon ja totesi:
»Meillä on tunti aikaa. Jos ravaamme, kerkeämme kyllä.» Kindra ja Lathaniel hyppäsivät ratsaille. Lathaniel oli oppinut toteuttamaan oudoimmatkin käskyt epäröimättä turhan kauan. Jokin Kindran eleissä kieli, että tällä kertaa ei kannattanut tapella vastaan. Tämä ei kuitenkaan ollut selvinnyt Carwynille.
»Mutta äiti, Temppelissä ei sallita naisia tai koulun ulkopuolisia» hän intti.
»Tiedän» totesi Kindra tuimasti ja puhalsi yhden itsepäisen punaisen hiussuortuvan silmiltään. Kindra ei näyttänyt ollenkaan niin vanhalta kuin todellisuudessa oli: jo viidennellä kymmenellä oleva Kindra muistutti lähinnä kolmatta kymmentä käyvää neitoa. Ikä oli kohdellut Kindraa hyvin, eikä hänen raudanpunaisissa hiuksissaan ollut harmaata tai hänen kasvoissaan ryppyjä.
»Carwyn, en aio selittää sinulle, miksi teen niin kuin teen, mutta meidän on jo lähdettävä. Nouse ratsaille.» Carwyn katsoi äitiään ja nyökkäsi viimein. Hän nousi ratsaille, kiinnitti sauvansa satulaan ja painoi hatun tiukemmin päähänsä. Kolmikko karautti tietä pitkin alas mäkeä ja suuntasi kulkunsa kaakkoon, kohti Temppeliä.
Matka sujui hiljaisuuden vallitessa Kindran ratsastaen edellä ja Carwynin sekä Lathanielin miettiessä järjestelyn syytä. Kindra painoi jalkansa kiinni hevosen kylkiin kannustaen tätä lisäämään vauhtiaan. Hän toisti liikettä vähän väliä ikään kuin tahtoen imeä kaiken mahdollisen voiman eläimestä. Kindra kiisi eteenpäin kuin tuulispää. Carwyn ja Lathaniel joutuivat vauhdittamaan hevosiaan ja ratsastivat Kindran rinnalle.
»Äiti» Carwyn aloitti. »Tapat hevosemme. Hidasta!»
»Carwyn on oikeassa» jatkoi Lathaniel. »Katso, hevosesi vaahtoaa jo.»
»En voi» vastasi Kindra. »Olen odottanut jo kuusitoista vuotta. Enää en aio odottaa!»
Carwen katsoi avuttomana Lathanieliin, joka vain pudisti päätään. Kolmikko jatkoi matkaansa.
Viimein he saapuivat temppelin luo, ja nyt kaikkien hevoset jo vaahtosivat. Ne olivat aivan poikki. Kindra hyppäsi alas ratsailta ja katsahti temppeliä. Se oli kuin Lumenórin Neuvostojen torni, mutta pienempi, eikä musta. Tämä oli vain muutaman kymmenen metriä korkea harmaasta kivestä tehty torni, joka kohosi keskellä metsää manteren keskiosassa. Tornin juurella nousivat portaat muutaman metrin korkeuteen, jossa sijaitsi ulko-ovi. Portaita ja ovea sekä muitakin tornin pyöreitä seiniä koristivat vihreät muratit. Kindra astui portaille ja alkoi kivuta kohti ovea, kun Lathaniel pysäytti hänet.
»Kindra. Hevosten pitää verrytellä, tai ne vahingoittuvat. Niiden lihakset ovat aivan liian rasittuneet, että ne kestäisivät moisen äkkipysähdyksen.»
Kindra nyökkäsi.
»Pyydän jotakin Temppelin henkilökunnasta pitämään huolta hevosistamme. Carwyn, Lathaniel. Tulkaa, menemme sisälle.»
Lathaniel katsoi Kindraa tyrmistyneenä.
»Minäkö? Minulla ei ole mitään asiaa temppeliin. Siellä ei sallita ulkopuolisia. Sinunkaan ei ole viisasta astua sisään.»
Kindra vain puisteli päätään ja lähti kipuamaan rappusia. Carwyn juoksi säikähtäneenä hänen peräänsä, samoin Lathaniel. Kun he viimein saavuttivat Kindran, hän avasi jo oven ja astui sisään.
Lathanielin astui sisään temppeliin Carwynin jäljessä. Hän tyrmistyi nähdessään pelkän tyhjän, laajan huoneen. Ei portaita, ei huonekaluja, ei seinäkoristeita, ei ikkunoita, ainoastaan pari soihtua valaisemassa huoneita. Lathaniel astui pari askelta eteenpäin, Kindran ja Carwynin luokse, ja oli juuri kysymässä miksi paikka oli autio, kun kuuli useita poksahdusta muistuttavia ääniä. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi kolme nuorta velhoa, jotka osoittivat heitä sauvoillaan. Lathaniel kääntyi vaistomaisesti kohti ovea vain huomatakseen sen sulkeutuneen. Kaksi velhoa ilmestyi oven eteen osoittaen heitä sauvoillaan. Yksi heidän edessään olevista velhoista alkoi puhua, ja Lathaniel kääntyi häntä kohti.
»Naiset eivä ole toivottuja vieraita täällä, Carwyn. Varsinkaan, jos he tuovat mukanaan… Oh! Haltijoita!» Carwyn ja Lathaniel hätkähtivät kuullessaan nimen.
»Carwyn?» sanoi Kindra rauhallisesti. »Sinunhan piti tavata tutor Kieran? Mene.»
»Mutta -»
»MENE.» Carwynin ilme synkkeni hänen nostaessaan sauvaansa ja iskiessään sillä maahan. Lathaniel hämmästyi kuullessaan poksahduksen ja huomaavansa Carwynin kadonneen.
Velhot, jotka olivat saartaneet heidät, alkoivat lähestyä heitä sauvat edelleen ojennettuina heitä kohti.
»Lathaniel, tule lähemmäs.» Lathaniel totteli, ja tuli aivan sijaisäitinsä taakse. Kindra nosti kädet suoraan eteensä ja lausui:
»Ïthében!» Samassa heidät ympäröi sininen, läpikuultava voimakenttä.
***
Lathaniel kääntyi vielä katsomaan taaksensa ja huomasi, ettei Kindra enää seissyt mökin takana. Lathaniel painoi hatun tiukemmin päähänsä ja kiskoi hansikkaitaan pitemmälle käsiinsä. Hän huokaisi syvään ja kääntyi takaisin pohjoiseen. Carwyn odotti häntä kymmenen metriä edempänä, hengitys huuruten. Lathanielin saavutettua veljensä tämä puisteli lunta hattunsa lieriltä ja kääntyi Lathanielin kanssa kohti pohjoista, Mons Magnusta, jonka he aikoivat ylittää.
---
Tämä idea on kaivertanut mieltäni jo jonkun aikaa, joten päätin päästää sen ulos. En ole ennen kirjoittanut fantasiaa, joten antakaapa sitten jotain järkevää palautetta, kiitos! (Juonesta tämä pätkä ei vielä kerro paljoakaan.)
En osaa sanoa, milloin tämä kerkeää valmiiksi/jatkumaan, koska minulla on kesken myös FF7 : Post Jenova, joten olen taas onnistunut lykkimään liian monta rautaa tuleen :P :)
Edited by penetrator on 26.5.2002 20:08