Kreifin uusin tekele: Mustat Joet

[Kreifi]

Tänne näyttää satelevan runoja aika isot kasat ja hirveästi eivät näytä saavan kommenttia, mutta pistän silti yhden tekeleeni tänne(muistan faneja).

Tämä on aika "raskas" runo verrattuna niihin mitä olen tänne pistänyt, tai verrattuna yleensäkin minun runoihini. Pituuskin on hiukan keskiarvon yläpuolella, mutta toivottavasti joku jaksaa lukea ja jonkun kommentin heittää.



Mustat Joet

Varjoista kylmyyden ja kosteuden
Maailmasta pimeyden valon
Kaukaa maasta käsitteiden takaa
Virtaa sydämeeni mustat joet

Joki musta ja voimakas
Värit miljoonat melankolisuudessaan
Aallot pienet metrien mitassaan
Kohtaavat seinät paratiisien ovet
Ja murskaavat kaikki muurit epätodelliset

Mustat joet, kokemukset todelliset
Kuoleman käärmeet
Vedessä elävät otukset
Mustat joet
Sielusta sieluun

Sinun ja minun yhteinen virta
Meidän oma pieni salaisuutemme
Kertomus yhdestä, kahdesta ja kaikista
Vyöryjää ilman merkkiä pysähtymisestä

Äänet heikot kantautuvat kaukaa
Aina myrskystä pian nousevasta
Vain pieni aavistus, hiljaisuudessaan
Kertoo vesimassojen liikkuvasta voimasta
Kohti sinua
Ja sieluasi

Mustat joet, ikuinen virta
Nousee voimallansa jälkeen aurinkoisen hetken
Nostaa kasvoillesi väänteen suoristumattoman
Aallot muokanneet sinun sielusi uuteen sitomaan
Ja tekevät sinusta sen mitä olet

Mustat joet, sielusi peili
Kertovat meille elämäsi pienet sanat
Loukkaavat sinua, itsellään

Virta hiipuu kuten aurinko nousee
Sen ääni katoaa ja se kuivuu pois
Sinun kasvosi ovat tuhat tarinaa
Vailla mitään konkreettista kertomusta

On värit loistossaan, harhan kuvien messu
Ilme kertoo oman kertomuksensa
Ja se lämmittää sielua hukkunutta
Miljoona tapaa ja miljoona tarinaa
Eikä yksikään todellinen

Musta joet, vain horisontti tietää
Voit kuulla tarinan, kaksi
Ja kauhistella kohtaloita toisten
Vaan on pirullinen tuo kuivunut uoma
Se mikä oli, tulee olemaan jälleen
Aina uudestaan ja uudestaan
Kerran, kaksi tai miljoona

Pyörteet, nosteet, viima, tulva

(Nousee uudelleen
Ja nousee
Nousee
Tulvii
Ja tulvii
Tulvii uudelleen)

Mustat joet
Elämän todellinen puoli

//Edit: Yksi sana muuttui. Älkää kysykö enempää, en kuitenkaan kerro.

[nox]

Tuosta tulee mieleen viime talvi kun aloitin Suomenlinnassa työt ja sinnehän mennään kesät talvet lautalla. Parina ensimmäisenä viikkona en mitenkään hirveästi nauttinut näistä hyisistä lauttamatkoista jääsilpun keskellä jonka läpi lautta hädin tuskin sai itsensä tungettua. Tämän jääsilpun alla oli mustaa nestettä. Katselin usein merta joka oli keskellä talvea seitsemältä aamulla aivan sysimusta ja todella pelottava. Meri oli todella todella pelottavan näköinen synkkyydessään ja mietin usein kuinka kamalaa olisi tippua siihen. Ajatus mustasta, kylmästä ja syvästä merestä ei ollut kovin kiva. (vähän toistoa....)

Itse runoon.
Todella, aika raska tyyli. Mutta kuitenkin helppolukuista.
Olen niin avuton tällä kirjallisuuden alueella että nämä kommenttini tuskin kiinnostavat. Mutta luin tätä kuitenkin mielenkiinnolla tästä mainitsemastani mielleyhtymäsä johtuen.
Runo on siinä mielessä hyvä että vaikka se on mahtipontinen, olet säästänyt lukijan ylimenevältä mahtailulta. Kuten esimerkiksi todella kummalisilta sanalaikkilauseilta. Runosta löytyy tietynlaista arkisuutta myös, joten turhan kliseisestä tapauksesta ei voi puhua. Juup, no ota nyt tästäkin selvää...
Lupaan olla kommentoimatta teoksianne tästä eteenpäin.

[Kreifi]

Nyt sinä tiedät miltä minusta tuntuu mennä tuonne grafiikkaan arvostelemaan toisten töitä, kun en osaa oikein muuta sanoa, että pidän työstä. Yritä siinä sitten vääntää jotakin kommenttia onnistuneista varjostuksista, kun ei itse edes tiedä minne hemmettiin sen varjon tulee laskeutua. Siltikin haluaa sanoa jotakin hienoista ja miellyttävistä töistä. Sitä pitää vaan sitten selittää sellaisista asisoista mistä ymmärtää jotakin. Ei kommentoinnin kuitenkaan aina tarvitse olla mitään erikoisia tai kovin "ammattitaitoista" selvitystä.

[Curly Wurly]

Tiedätkö, tämä ei juurikaan loista massan keskeltä. Harmillista, että vaikka olet selkeästi käyttänyt tähän ajatusta ja aikaa, sen silti vain kelaa läpi sen herättämättä paljon mitään.

Itse olen tietysti niin itsekeskeinen, että minuun ei nappaa mitkään runot jotka ei jollain tapaa viittaa elämäni ongelmiin tms. En tiedä, näkeekö joku tässä jotain mitä minä en.

[Mayatar]

Minä pidän kovasti tästä runosta. Kun luen sitä, minulle tulee tunne, että jokainen sana on juuri oikealla paikalla ja haluaa olla juuri siinä. (Mitä siitä jos minä elollistan sanoja?) Lisäksi minä vajoan tähän. (Joskus aikakausia sitten minä vajosin jokaiseen lukemaani runoon, mutta nykyään se on harvinaista.) Vajoamisella tarkoitan sitä, että muut asiat ympärillä unohtuvat ja yleensä minulle tulee jokin tunne. Tässä kaiketi vahvimpana ahdistus, mutta silti jonkinlainen rauha. Joissain kohdissa sijamuotosi kuulostavat hassuilta, vaikka olisivatkin oikein. Tämä runo ei kulu, vain sen voi lukea yhä uudelleen, koska sanat ovat niin moniulotteisia ja niille voi löytää uusia merkityksiä. Sinä osaat myös käyttää mahtipontisia sanoja oikein. Sillätavoin etteivät ne kuulosta idioottimaisilta, vain sopivat runoihisi.

Ei minusta tunnukkaan äidiltä.