Ceassa
3.6.2002, 13:38:51
Rupesin tässä yksi kaunis päivä värkkäämään eräänlaista fantasiatarinaa, ja muutaman tunnin työni tulos on nyt tässä! :) Tämä on vasta kertomuksen alku, jossa kerrotaan Kristallien synnystä... Laitan jatkoa kunhan saan sitä aikaiseksi! =D
Kristallien Synty
Aikojen alussa koko tunnettu maailma oli karu ja synkät pilvet verhosivat kaikkea olevaa. Aimarissa, Maassa, ei ollut lainkaan vettä; pelkkää hiekkaa, tomua, kiveä ja soraa, eikä mikään elävä olento tai kasvi kyennyt siellä selviytymään. Monta tuhatta vuotta ehti Aimar kuihtua mustassa yksinäisyydessään, ennen kuin Korkeimmat lähettivät Maan päälle ensimmäisen olion, joka pystyi siellä hetken ajan elämään. Oliolla ei ollut sielua, ei nimeä, ei mitään omaa; pelkästään luonnoton ulkokuori sekä kyky liikehtiä erotti sen Aimarin likaisesta ympäristöstä. Mikään myöhempien aikojen elävä luontokappale ei ollut niin kauhea katsella kuin tuo olio; sen nahka oli pilaantuneen vihreä, se eteni kivikoissa toisinaan ryömien, toisinaan kannatellen itseään pelkkien käsivarsien varassa, mutta aina sen liikkuminen oli hidasta ja pienikin matka oli sille raskas. Sen kädet olivat vahvat ja paksut; se pystyi murskaamaan suurenkin kiven kourallaan ja viskaamaan raskaitakin murikoita silmänkantamattomiin. Jalkojaan se ei mielellään käyttänyt, koska ne olivat lyhyet ja puoliksi kiinnittyneinä takaruumiiseen, mutta joskus levätessään se tykkäsi raapia selkäänsä pitkillä varpaillaan ja hioa niitä teräviin kiviin. Mutta muotoillessaan olion kasvoja Korkeimmat eivät olleet säälineet sitä lainkaan; sen naama oli muhkurainen, ja vain muutama hiuskarva laskeutui peittämään sen kiinni muurautuneita silmiä. Huulia sillä ei ollut; sen suu roikkui muodottomana poskilla, eikä nenästäkään ollut jäljellä muuta kuin pienet reiät sieraimina. Isoilla korvillaan se kuunteli tarkkaavaisesti maailman ääniä, mutta muuta se ei kuullut kuin kylmän tuulen ikuisen huminan ja harvoin jonkun kiven liikahtamisen. Kurjaa oli olion elämä; sillä sen ainoa tarkoitus oli palvella Korkeimpia ja kitua Aimarissa niin kauan kuin sen ruumis sallisi.
Kun olion lyhyt elämä Aimarissa alkoi lähestyä loppuaan, tapahtui jotain mitä Korkeimmatkaan eivät osanneet odottaa. Sillä Maa oli hyvin kiintynyt olioon, eikä se halunnut päästää sitä lähtemään; niinpä se Korkeimpien silmien ulottumattomissa lahjoitti oliolle sielun ja antoi sille nimeksi Méas, joka tarkoittaa Sitkeää, Taipumatonta. Méas vastusti Korkeimpien käskyä jättää Aimar taakseen, ja Korkeimmat kirosivat Méasin ja lausuivat sille rangaistukseksi ikuisen elämän Maan päällä.
Aluksi Méas viihtyi Maassa, mutta vuosien kuluessa olio kyllästyi ainaiseen pimeyteen ja karuun maailmaan. Aimarin kehotuksesta Méas nosti maasta pienen kiven, istahti hietikolle ja puristi kiveä nyrkissään kolme päivää, kunnes se muuttui kauniiksi, kiiltäväksi Kristalliksi. Aimar luovutti Kristallille omia voimiaan ja sanoi oliolle:
”Méas, olen vuodattanut Kristalliin kolme vahvaa voimaani. Ensimmäisellä voimallani olen antanut sinulle mahdollisuuden luoda maailmasta kaunis paikka; vaikka et näe silmilläsi, Kristalli auttaa sinua katsomaan sisimmälläsi. Katso tarkkaan, ja Kristalli tekee näkemäsi todeksi.”
Ensimmäistä kertaa Méas todella näki maailman synkkyyden; se tuli surulliseksi, koska se tajusi miten paljon Aimar kärsi. Se halusi muuttaa kaiken, joten se sulki mielensä todellisuudelta ja kuvitteli Maan kauniiksi; taivas loisti sinisenä ja aurinko valaisi puita, jotka nousivat ylväinä korkeuksiin. Ruoho vihersi ja vesi virtasi lukuisissa puroissa sekä joissa. Linnut, kalat, hevoset, liskot, kaikki eläimet se kuvitteli, mutta kaunein asia jonka hän näki oli haltioiden rotu. Se kuvitteli kaikki haltiat täydellisiksi ja suurimmaksi kansaksi Maan päälle.
Kun Méas hiljalleen palasi todellisuuteen, se havaitsi että Kristalli oli hoitanut tehtävänsä; Maa kukoisti kauniina, lintujen riemunlaulut kaikuivat metsissä ja vesi solisi kirkkaana kaikkialla. Méas oli aluksi kuvitellut Aimariin ainoastaan neljä haltiaa; kaksi uljasta miestä, Óvalin ja Fésarin, sekä kaksi naista, Jaérnyen ja Calinin. Heistä Óval sekä Jaérnye matkasivat heti luomisensa jälkeen kauas pohjoiseen, eikä heidän kohtaloaan mikään tarina osaa paljastaa; mutta Fésar ja Calin asettuivat Fernyen laaksoon suuren Vuoren läheisyyteen, ja heistä polveutuvat kaikki ylväät haltiat, joita Maan päällä vieläkin taivaltaa.
Aimar oli kiitollinen Méasin työstä ja lausui oliolle:
”Méas, olet osoittanut suurempaa viisautta kuin odotin. Paljastan sinulle toisen Kristallin voimista; olet ansainnut kyvyn nauttia kaikesta tästä kauneudesta, jonka olet luonut. Katso; Kristalli tekee sinusta yhtä luonnon kanssa.”
Siitä hetkestä lähtien Méas tunsi suurta mielihyvää vaeltaessaan Fernyen laakson metsissä ja kiipeillessään Vuoren rinteillä; se ymmärsi eläinten kieltä ja tuli toimeen jokaisen elävän kasvin kanssa. Puut ja pensaat kunnioittivat sitä, ja kaikki luontokappaleet elivät sulassa sovussa sen kanssa; viimeinkin Méas nautti ainaisesta elämästään Maan päällä, ja sillä oli hyvä olla.
Puoli vuosituhatta ehti Aimar kukoistaa, ennen kuin Korkeimmat lähettivät Maan päälle toisen Méasin kaltaisen olennon; he antoivat sille nimeksi Kazukien, Korkein Lapsi, ja lahjoittivat sille sielun, mutta se oli täynnä vihaa ja katkeruutta. Olion saapuessa Maahan se sai osakseen haltioiden kunniotuksen; sillä haltiat kammoksuivat Méasia tämän ulkokuoren takia, ja Kazukien oli muodoltaan kauniimpi katsella. Se liikkui vaivatta jaloillaan, sen naama oli virheetön ja kasvoja verhosivat pitkät, mustat hiukset. Sen tummat silmät loistivat pimeää valoa, ja kieroutuneessa mielessään se punoi alati synkkiä juoniaan. Kazukien oli saanut Korkeimmilta käskyn anastaa Aimarin Kristalli; ja se käytti haltioita häikäilemättä hyväkseen etsiessään Méasia, joka oli paennut Vuoren uumeniin ja seurasi sieltä surullisena haltioiden lankeamista Kazukienin tahtoon. Méas puristi tiukasti kädessään Kristallia ja sanoi Aimarille:
”Olet lahjoittanut minulle enemmän kuin olisin ikinä osannut pyytää, ja sanat eivät riitä kuvailemaan miten kiitollinen olen. Mutta Kristalli ei saa aikaan pelkkää hyvää; se tuo maailmaan myös pahuutta, ahneutta sekä kärsimystä, ja monet olisivat valmiita surmaamaan saadakseen Kristallin haltuunsa.” Méas huokaisi syvään ja laski ainoan omaisuutensa maahan. ”Maailma vaipuu uudelleen synkkyyteen, enkä voi sitä estää. En ole Kristallin arvoinen.”
Aimar näki miten surullinen Méas oli, ja päätti viimein paljastaa sille Kristallin voimista mahtavimman. Mutta viimeistä salaisuutta olio ei saanut koskaan kuulla, sillä Kazukien oli löytänyt tiensä Méasin piilopaikkaan ja hyökkäsi olion kimppuun; Méas kamppaili hetken vastaan, mutta Kazukienin onnistui tyrkätä Méas Vuoren pohjattomaan kuiluun ja sen jälkeen ei oliosta enää kuultu. Aimar järkyttyi tästä kovasti; ja kun Kazukien kurottautui voitonriemuisena nostamaan kimaltelevaa Kristallia maan kamaralta, Aimar nostatti Kristallin korkealle ilmaan ja Kazukienin silmien edessä se hajosi kolmeksi pieneksi Siruksi. Aimarin raivo ei hellittänyt ennen kuin maa ratkesi Kazukienin jalkojen alla, ja olio vajosi raivoisasti huutaen syvyyteen. Kristallin Sirut, jotka saivat myöhemmin nimet Tizar, Kayar ja Lonye, Aimar lennätti eri puolelle Fernyen laaksoa, eikä niiden olinpaikkoja tarkkaan tiedetä. Mutta jokainen Kristallin Siruista kantaa Maan voimaa; Tizar sai omakseen näkemisen kyvyn, Kayar auttaa ymmärtämään luontoa, mutta Lonyen salaisuuden tietää ainoastaan Maa itse.
Vuosien kuluessa Kristallin taru kiersi haltioiden keskuudessa sukupolvelta toiselle, mutta ajan myötä tarina unohtui ja vain harvat enää sen muistavat. Kristallin Sirujen katoamisen jälkeen Aimar alkoi hiljalleen kuihtua; loiston päivät olivat ohitse ja Maan tulevaisuus näytti synkältä. Mutta tuhansia vuosia myöhemmin, vahingossa vaiko kohtalon oikusta, Tizar nousi jälleen esiin; ja Aimarin kohtalo päätyi nuoren neitokaisen, Sarafanin, käsiin...
Siinäpä se oli. :) Tuo lopussa mainittu Sarafan tulee olemaan koko tarinan päähenkilö, nuori haltianeito ja Tizarin Kantaja! Kommentit ovat erittäin tervetulleita, kertokaa mitä piditte ja missä olisi parantamisen varaa! :)
Kristallien Synty
Aikojen alussa koko tunnettu maailma oli karu ja synkät pilvet verhosivat kaikkea olevaa. Aimarissa, Maassa, ei ollut lainkaan vettä; pelkkää hiekkaa, tomua, kiveä ja soraa, eikä mikään elävä olento tai kasvi kyennyt siellä selviytymään. Monta tuhatta vuotta ehti Aimar kuihtua mustassa yksinäisyydessään, ennen kuin Korkeimmat lähettivät Maan päälle ensimmäisen olion, joka pystyi siellä hetken ajan elämään. Oliolla ei ollut sielua, ei nimeä, ei mitään omaa; pelkästään luonnoton ulkokuori sekä kyky liikehtiä erotti sen Aimarin likaisesta ympäristöstä. Mikään myöhempien aikojen elävä luontokappale ei ollut niin kauhea katsella kuin tuo olio; sen nahka oli pilaantuneen vihreä, se eteni kivikoissa toisinaan ryömien, toisinaan kannatellen itseään pelkkien käsivarsien varassa, mutta aina sen liikkuminen oli hidasta ja pienikin matka oli sille raskas. Sen kädet olivat vahvat ja paksut; se pystyi murskaamaan suurenkin kiven kourallaan ja viskaamaan raskaitakin murikoita silmänkantamattomiin. Jalkojaan se ei mielellään käyttänyt, koska ne olivat lyhyet ja puoliksi kiinnittyneinä takaruumiiseen, mutta joskus levätessään se tykkäsi raapia selkäänsä pitkillä varpaillaan ja hioa niitä teräviin kiviin. Mutta muotoillessaan olion kasvoja Korkeimmat eivät olleet säälineet sitä lainkaan; sen naama oli muhkurainen, ja vain muutama hiuskarva laskeutui peittämään sen kiinni muurautuneita silmiä. Huulia sillä ei ollut; sen suu roikkui muodottomana poskilla, eikä nenästäkään ollut jäljellä muuta kuin pienet reiät sieraimina. Isoilla korvillaan se kuunteli tarkkaavaisesti maailman ääniä, mutta muuta se ei kuullut kuin kylmän tuulen ikuisen huminan ja harvoin jonkun kiven liikahtamisen. Kurjaa oli olion elämä; sillä sen ainoa tarkoitus oli palvella Korkeimpia ja kitua Aimarissa niin kauan kuin sen ruumis sallisi.
Kun olion lyhyt elämä Aimarissa alkoi lähestyä loppuaan, tapahtui jotain mitä Korkeimmatkaan eivät osanneet odottaa. Sillä Maa oli hyvin kiintynyt olioon, eikä se halunnut päästää sitä lähtemään; niinpä se Korkeimpien silmien ulottumattomissa lahjoitti oliolle sielun ja antoi sille nimeksi Méas, joka tarkoittaa Sitkeää, Taipumatonta. Méas vastusti Korkeimpien käskyä jättää Aimar taakseen, ja Korkeimmat kirosivat Méasin ja lausuivat sille rangaistukseksi ikuisen elämän Maan päällä.
Aluksi Méas viihtyi Maassa, mutta vuosien kuluessa olio kyllästyi ainaiseen pimeyteen ja karuun maailmaan. Aimarin kehotuksesta Méas nosti maasta pienen kiven, istahti hietikolle ja puristi kiveä nyrkissään kolme päivää, kunnes se muuttui kauniiksi, kiiltäväksi Kristalliksi. Aimar luovutti Kristallille omia voimiaan ja sanoi oliolle:
”Méas, olen vuodattanut Kristalliin kolme vahvaa voimaani. Ensimmäisellä voimallani olen antanut sinulle mahdollisuuden luoda maailmasta kaunis paikka; vaikka et näe silmilläsi, Kristalli auttaa sinua katsomaan sisimmälläsi. Katso tarkkaan, ja Kristalli tekee näkemäsi todeksi.”
Ensimmäistä kertaa Méas todella näki maailman synkkyyden; se tuli surulliseksi, koska se tajusi miten paljon Aimar kärsi. Se halusi muuttaa kaiken, joten se sulki mielensä todellisuudelta ja kuvitteli Maan kauniiksi; taivas loisti sinisenä ja aurinko valaisi puita, jotka nousivat ylväinä korkeuksiin. Ruoho vihersi ja vesi virtasi lukuisissa puroissa sekä joissa. Linnut, kalat, hevoset, liskot, kaikki eläimet se kuvitteli, mutta kaunein asia jonka hän näki oli haltioiden rotu. Se kuvitteli kaikki haltiat täydellisiksi ja suurimmaksi kansaksi Maan päälle.
Kun Méas hiljalleen palasi todellisuuteen, se havaitsi että Kristalli oli hoitanut tehtävänsä; Maa kukoisti kauniina, lintujen riemunlaulut kaikuivat metsissä ja vesi solisi kirkkaana kaikkialla. Méas oli aluksi kuvitellut Aimariin ainoastaan neljä haltiaa; kaksi uljasta miestä, Óvalin ja Fésarin, sekä kaksi naista, Jaérnyen ja Calinin. Heistä Óval sekä Jaérnye matkasivat heti luomisensa jälkeen kauas pohjoiseen, eikä heidän kohtaloaan mikään tarina osaa paljastaa; mutta Fésar ja Calin asettuivat Fernyen laaksoon suuren Vuoren läheisyyteen, ja heistä polveutuvat kaikki ylväät haltiat, joita Maan päällä vieläkin taivaltaa.
Aimar oli kiitollinen Méasin työstä ja lausui oliolle:
”Méas, olet osoittanut suurempaa viisautta kuin odotin. Paljastan sinulle toisen Kristallin voimista; olet ansainnut kyvyn nauttia kaikesta tästä kauneudesta, jonka olet luonut. Katso; Kristalli tekee sinusta yhtä luonnon kanssa.”
Siitä hetkestä lähtien Méas tunsi suurta mielihyvää vaeltaessaan Fernyen laakson metsissä ja kiipeillessään Vuoren rinteillä; se ymmärsi eläinten kieltä ja tuli toimeen jokaisen elävän kasvin kanssa. Puut ja pensaat kunnioittivat sitä, ja kaikki luontokappaleet elivät sulassa sovussa sen kanssa; viimeinkin Méas nautti ainaisesta elämästään Maan päällä, ja sillä oli hyvä olla.
Puoli vuosituhatta ehti Aimar kukoistaa, ennen kuin Korkeimmat lähettivät Maan päälle toisen Méasin kaltaisen olennon; he antoivat sille nimeksi Kazukien, Korkein Lapsi, ja lahjoittivat sille sielun, mutta se oli täynnä vihaa ja katkeruutta. Olion saapuessa Maahan se sai osakseen haltioiden kunniotuksen; sillä haltiat kammoksuivat Méasia tämän ulkokuoren takia, ja Kazukien oli muodoltaan kauniimpi katsella. Se liikkui vaivatta jaloillaan, sen naama oli virheetön ja kasvoja verhosivat pitkät, mustat hiukset. Sen tummat silmät loistivat pimeää valoa, ja kieroutuneessa mielessään se punoi alati synkkiä juoniaan. Kazukien oli saanut Korkeimmilta käskyn anastaa Aimarin Kristalli; ja se käytti haltioita häikäilemättä hyväkseen etsiessään Méasia, joka oli paennut Vuoren uumeniin ja seurasi sieltä surullisena haltioiden lankeamista Kazukienin tahtoon. Méas puristi tiukasti kädessään Kristallia ja sanoi Aimarille:
”Olet lahjoittanut minulle enemmän kuin olisin ikinä osannut pyytää, ja sanat eivät riitä kuvailemaan miten kiitollinen olen. Mutta Kristalli ei saa aikaan pelkkää hyvää; se tuo maailmaan myös pahuutta, ahneutta sekä kärsimystä, ja monet olisivat valmiita surmaamaan saadakseen Kristallin haltuunsa.” Méas huokaisi syvään ja laski ainoan omaisuutensa maahan. ”Maailma vaipuu uudelleen synkkyyteen, enkä voi sitä estää. En ole Kristallin arvoinen.”
Aimar näki miten surullinen Méas oli, ja päätti viimein paljastaa sille Kristallin voimista mahtavimman. Mutta viimeistä salaisuutta olio ei saanut koskaan kuulla, sillä Kazukien oli löytänyt tiensä Méasin piilopaikkaan ja hyökkäsi olion kimppuun; Méas kamppaili hetken vastaan, mutta Kazukienin onnistui tyrkätä Méas Vuoren pohjattomaan kuiluun ja sen jälkeen ei oliosta enää kuultu. Aimar järkyttyi tästä kovasti; ja kun Kazukien kurottautui voitonriemuisena nostamaan kimaltelevaa Kristallia maan kamaralta, Aimar nostatti Kristallin korkealle ilmaan ja Kazukienin silmien edessä se hajosi kolmeksi pieneksi Siruksi. Aimarin raivo ei hellittänyt ennen kuin maa ratkesi Kazukienin jalkojen alla, ja olio vajosi raivoisasti huutaen syvyyteen. Kristallin Sirut, jotka saivat myöhemmin nimet Tizar, Kayar ja Lonye, Aimar lennätti eri puolelle Fernyen laaksoa, eikä niiden olinpaikkoja tarkkaan tiedetä. Mutta jokainen Kristallin Siruista kantaa Maan voimaa; Tizar sai omakseen näkemisen kyvyn, Kayar auttaa ymmärtämään luontoa, mutta Lonyen salaisuuden tietää ainoastaan Maa itse.
Vuosien kuluessa Kristallin taru kiersi haltioiden keskuudessa sukupolvelta toiselle, mutta ajan myötä tarina unohtui ja vain harvat enää sen muistavat. Kristallin Sirujen katoamisen jälkeen Aimar alkoi hiljalleen kuihtua; loiston päivät olivat ohitse ja Maan tulevaisuus näytti synkältä. Mutta tuhansia vuosia myöhemmin, vahingossa vaiko kohtalon oikusta, Tizar nousi jälleen esiin; ja Aimarin kohtalo päätyi nuoren neitokaisen, Sarafanin, käsiin...
Siinäpä se oli. :) Tuo lopussa mainittu Sarafan tulee olemaan koko tarinan päähenkilö, nuori haltianeito ja Tizarin Kantaja! Kommentit ovat erittäin tervetulleita, kertokaa mitä piditte ja missä olisi parantamisen varaa! :)