AlkoTanko
11.11.2002, 19:36:10
Aloin joskus kauan sitten kirjoittamaan tätä tarinaa, ja sain yllättävän paljon aikaan. Päätin jostain kumman syystä laittaa tarinan tänne kaikkien nähtäväksi. Eihän se valmis ole, mutta jatkoa seuraa, mikäli Seven Saints ei vie kaikkea aikaani. Ensimmäiset luvut, olkaatten hyvät.
1.
Silmät avautuivat. Ilman minkäänlaista kaavaa ne hortoilivat puolelta toiselle, kiinnittämättä mihinkään huomiota. Käsi kohosi katseen eteen. Se oli siteissä sormiaan myöten, kuten toinen kohotettu käsi. Hitaasti toinen käsi läheni kasvoja, ja kosketti sitä. Siteissä sekin. Kädet saivat vimmaa liikkeisiinsä ja ne koettivat ottaa siteitä pois. Koettivat. Kun ne tarttuivat siteisiin, kammottava tuskanhuuto kajahti etäisenä, kuin tukahdutettuna. Katse kallistui vasemmalle, huomaten tuijottavan ihmisen kasvot siteissä. Hän hätkähti ja kohosi pystyyn katsoen edelleen kohti. Mutta jokin ei ollut kohdillaan. Hitaasti siteissä oleva heilautti toista kättään hitaassa, laajassa kaaressa ja hetken päästä hän tajusi tuijottavansa peiliin. Hän siis oli se, joka oli huutanut koettaessaan ottaa siteet pois. Hitaasti haparoiden hän käänsi itseään, ja yllätyksekseen hän huomasi istuvansa punkalla jalat maata koskettaen. Nyt hän kykeni katsomaan peilikuvaansa tarkemmin. Peilin hahmo näytti olevan mies, joka oli yltä päältä likaisissa siteissä, ainoastaan silmäparin pilkottaessa pienestä raosta. Käsi kohosi uudestaan siteille tarttuakseen niihin, mutta muistaen mitä edellisellä kerralla tapahtui, hän päätti antaa asian olla. Mies laski päänsä käsiensä varaan ja koetti saada ajatuksiaan kasaan.
- Tuolla! Ampukaa!
- Ne löysivät meidät! Niitä on kymmeniä!
- Malttia! Viekää ruumis pois!
Äkillinen muistivälähdys sai hänen päänsä kohoamaan äkisti. Hän muisti vain hämäriä ääniä ja hahmoja, mutta muisti kuitenkin.
- Älkää antako niiden viedä fariseusta! Tappakaa ne!
- Tugiin osui! Hän on kuollut!
- Ottakaa hänet mukaan! Vetäytykää ampuen!
Laukauksia, huutoja, kolkkoja kilahduksia hylsyjen pudotessa maahan ja lukkojen loksahduksia. Taistelua. Mutta miksi?
- TULTA! TULTA!
- Minuun osui! Minuun osui!
- Liikettä! Olemme kohta ulospääsyn luona!
- Miten fariseus voi, Page? Ei kai häneen ole osunut?
- Ei, sir! Varovat selvästi osumasta häneen!
- Muistakaa vain, etteivät ne varo osumasta teihin!
- Jiminez kaatui!
- Tarttukaa häneen!
Mitä oikein oli tapahtunut? Nyt mies sai jonkinlaista kuvaa mieleensä. Joukko miehiä? ei, yksi niistä on nainen. He raahaavat jotakuta. Yhteen heistä osuu. Joku tarttuu häneen ja raahaa häntä. Kauempana, iso ryhmä. Ampuvat pakenijoita. Osuvat toiseenkin. Häntä aletaan viemään pois. Nainen puhuttelee arpista nuorta miestä, joka kantaa? siteissä olevaa miestä. Minua mitä luultavammin, hän ajatteli.
Kilahdus sai hänet säpsähtämään ja huomaamaan, että hänen takanaan olevaa ovea avattiin. Vaistomaisesti mies vetäytyi oven vierelle niin, että ovi piilottaisi hänet auetessaan. Ovi avautui ja kolme hahmoa astui siitä sisään.
- Mitä helvettiä? Minne se on kadonnut? Yksi heistä sanoi.
Kolmikko katseli ympärilleen ja keskimmäinen heistä käveli punkkaa kohti. Kun yksi heistä käänsi päätään piilottelijan suuntaan, hänen adrenaliininsa kuohahti ja hän syöksyi miehen kimppuun. Yksi tarkka isku sivulta sai vastustajan valahtamaan velttona maahan. Nujerretun miehen toveri kääntyi konepistooli ojossa, mutta sidottu mies ei antanut hänen ampua, vaan potkaisi aseen pois hänen käsistään. Aseen lentäessä ilmassa hän pyörähti ympäri ja potkaisi aseista riisumaansa miestä vatsaan. Kuului sihahtava ääni, kun kovaonnisen miehen keuhkot tyhjenivät ja hän lyyhistyi seinää vasten haukkoen henkeään. Kolmannen tulijan kääntyessä asettaan haparoiden sidemies sieppasi konepistoolin ilmasta ja suuntasi sen tulijaa kohti. Tämä ymmärsi viisaasti aseen tavoittelemisen olevan itsemurhaa ja piti käsiään ilmassa kaukana pistoolistaan.
- Hyvin taitavaa. Mutta mitä voisi olettaa fariseukselta? Hän sanoi ja nyt mies huomasi hänen olevan se nainen, joka komensi häntä kantanutta ryhmää.
- Mitä tarkoitat? Kuka olet? Hän sai soperrettua suustaan.
- Yksi asia kerrallaan, nainen sanoi kohottaen kättään.
- Nimeni on Meryl. Meryl Pearson, ?Marttyyrien? komentaja, hän sanoi tuima hymy kasvoillaan.
- ?Marttyyrit?? Mies hämmästeli.
- Kansan suojelijoita, karski ääni sanoi hänen takaa.
Peilistä hän näki selkänsä takana puoli tusinaa miestä tummanvihreissä univormuissa, samanlaisissa kuten Pearson ja kaksi maassa makaavaa tajutonta.
- Pudota aseesi, nuori arpinen mies sanoi osoittaen rynnäkkökiväärillä hänen selkäänsä. Sidottu mies tunnisti hänen olevan sama mies, joka kantoi hänen ruumistaan.
- Parasta totella, Pearson sanoi hymyillen edelleen. Sidemiehestä tuo hymy lupasi vaikeuksia.
Mies katsoi häntä hetken, päättäen lopulta ottaa riskin ja pudotti aseensa. Kaksi miestä tarttui häntä tiukasti käsivarsista, toisen potkaistessa aseen kauemmas. Pearson laski jalkansa sen päälle ja potkaisi sen ilmaan, napaten sen lennosta.
- Päästäkää hänet, Pearson sanoi ja miehet hellittivät otteensa miehestä.
- Uskon, että olet nyt varsin hämilläsi, mutta ymmärrät kaiken pian, hän sanoi kääntyen ja marssi punkan luokse.
Pearson kumartui ja veti punkan alta nuhjuisen salkun. Hän nosti sen punkalle ja avasi sen.
- Tulehan tänne, nainen sanoi olkansa yli. Sidemies käveli hitain askelin kohti Pearsonia, joka kääntyi ja ojensi vaatteita hänelle.
- Puehan nuo yllesi, hän sanoi.
Mies otti vaatteet samalla kun Pearson marssi ovelle.
- Annetaan hänelle hiukan yksityisyyttä.
- Kyllä sir! Ryhmä sanoi ja käveli Pearsonin jäljessä ulos huoneesta. Ovi kolahti kiinni ja mies jäi yksin huoneeseen.
Hän katsoi vaatteita, mitä Pearson oli hänelle antanut. Ensimmäiseksi hän puki ylleen nuhjuiset ruskeat housut ja sitoi ne vyöllä. Sitten hän otti pitkän repaleisen takin, joka oli samaa vihreää kuin äskeisen ryhmän univormut. Lopuksi hän sitoi jykevät maihinnou-susaappaat jalkoihinsa. Kun hän nousi pystyyn, ovi aukesi ja Pearson astui sisään arpinen mies seuranaan.
- Oletkin jo pukeutunut. Hyvä, arpinaama tokaisi välinpitämättömällä äänellä.
- Me lähdemme nyt pienelle kierrokselle, Pearson sanoi.
- Minne? Sidemies kysyi.
- Huomaat sitten. Katso ensin tuntolevyjäsi, jotka ovat kaulallasi, Pearson sanoi osoittaen sormellaan miehen kaulalla roikkuvia metallilätkiä.
Hän tarttui niihin ja katsoi niitä tarkasti. Hän erotti vain kaksi sanaa.
- Amarant Dante, hän luki ääneen.
- Aivan. Jos sopii, kutsumme sinua sillä nimellä.
- Käyhän se, Amarant sanoi päästäen irti levyistä.
Amarant, Pearson ja arpinaama astelivat ulos huoneesta pitkään käytävään.
- Mutta hetkinen! Minähän en ole esitellyt teitä kahta, Pearson huudahti.
- Amarant, tämä herrasmies on Scott Page, hän sanoi viitaten arpiseen mieheen.
- Hauska tutustua, Amarant sanoi ojentaen kättään Pagelle.
- Ilo on teidän puolellanne, fariseus, nuorukainen murahti tylysti eikä ollut huomaa-vinaankaan tervehdykseen ojentunutta kättä.
- Älä välitä. Hän ei oikein tunne sympatiaa sinunlaisiasi kohtaan, Pearson sanoi olkansa yli.
- Minunlaisiani? Amarant hämmästeli.
- Kohta ymmärrät. Kohta ymmärrät, Page vastasi pahaenteisellä äänellä.
2.
Kolmikko käveli käytävää pitkin toisessa päässä olevalle ovelle ja astuivat siitä sisään. He saapuivat parvekkeelle, josta avautui lohduton näky. Raunioituneita ja rappeutu-neita rakennuksia kohosi vieri vieressä useiden kilometrien päähän. Jossakin kaukana häämötti kirkkaasti valaistuja pilvenpiirtäjiä ja tehdasrakennuksia, joiden keskellä kohosi valtava torni, jota valaisivat massiiviset valonheittimet ja sen ympärillä kiersi helikoptereita kuin kärpäsiä.
- Tervetuloa Nova Cityyn, Amarant, Pearson sanoi hiljaisella äänellä.
- Tervetuloa Kolmanteen Ympyrään, kuten sitä kutsutaan, Page lisäsi.
- Mitä tämä oikein tarkoittaa? Amarant kysyi vaisulla äänellä.
- Mitä täällä on tapahtunut?
- Olet nyt vuodessa 2012, yhdessä viimeisimmistä kaupungeista tällä planeetalla. Ihmettelet miksi täällä on synkkää ja likaista, kun kauempana on valoisaa ja ylellistä? Pearson lausui vakaalla äänellä.
- Kyllä? Onko tämä jotain??
- Joutoaluetta. Täällä raunioissa elää noin neljännes Maan väkiluvusta, eli noin 1200 miljoonaa ihmistä, Page sanoi tuimasti.
- 1200 miljoonaa? Ja siinä on neljännes Maan ihmisistä?! Amarant oli järkyttynyt kuullessaan sen.
- Aivan. Noin kaksi vuotta sitten Maan väkiluku oli noin kaksitoista miljardia. Ennen Punaista Kuolemaa.
- Punaista Kuolemaa?
- Kulkutautia. Kammottavaa, kuolettavaa ruttoa. Se leviää lähes kaikkia mahdollisia reittejä ihmisestä toiseen, polttaa sisuskalusi ja leviää lopulta iholle, muuttaen sen punaiseksi ja lopulta, kun ihosi on palanut karrelle, kuolet. Kahdessa vuodessa siihen kuoli kahdeksan miljardia ihmistä.
Amarant joutui ottamaan kaiteesta kiinni, ettei olisi kaatunut silkasta tyrmistyksestä.
- Hyi helvetti!
- Sanos muuta, Page sanoi.
- Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, suurvallat romahtivat ja komennon otti GodTech Industries, Pearson lisäsi sylkäisten viimeiset sanat kuin ne olisivat mädäntyneitä.
- Niin mikä? Amarant kysyi.
- Maailmanlaajuinen yhtiö, joka johtaa Nova Cityä rautakäsinein. Ne, jotka työsken-televät GodTechille, asuvat tuota tornia lähimpänä olevassa Ensimmäisessä Ympy-rässä, Toisessa ympyrässä asuvat ?aateliset ja kauppiaat?, kuten me heitä kutsum-me, ja Kolmannessa Ympyrässä asuvat sitten köyhät, sairaat, heikot, rosvot ja tietysti ?Marttyyrit?.
- Varsinaista luokkaerottelua, Page lisäsi vihaisesti.
- Ymmärrän. Mutta keitä ?Marttyyrit? ovat? Amarant kysyi.
- ?Marttyyrit? ovat vastarintamiehiä, jotka pyrkivät kaatamaan GodTechin diktatuurin. Joukkomme on pieni, mutta miesten ja kaluston puute paikataan rohkeudella. Sitä tarvitsemmekin, kun vastassamme ovat GodTechin kuolemanpartiot ja ennen kaikkea fariseukset, Pearson vastasi.
- Fariseukset? Amarant keskeytti.
- Pahimpia vastustajiamme, Page murahti.
- GodTechin tappokoneita. Ne ovat luotu geenimanipulaatioilla ja bio-implanteilla, mikä tekee niistä paljon ihmisiä vahvempia ja nopeampia. Kun meillä on epäonni kohdata joku heistä, pakenemme välittömästi, koska kukaan ihminen ei mahda niille mitään, Pearson jatkoi.
- Hemmetti. Mutta mitä mahdollisuuksia teillä sitten on sitä GodTechiä vastaan, jos heillä kerran on moisia hirviöitä tukenaan?
Pearson ja Page vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät.
- Ei meillä olekaan. Kun vasta nyt, Pearson sanoi arvoituksellisesti.
- Mitä tarkoitat?
- Meillä on ?sisäpiirin kontakti? GodTechin sisällä. Hän välittää meille elintärkeitä tie-toja heidän tarvikekuljetuksistaan ja vastaavista. Kolme päivää sitten saimme tiedon, että he rakentavat uutta fariseusta. Niinpä me kokosimme ryhmän luotettavim-pia sotilaitamme, teimme toimintasuunnitelman ja livahdimme Ensimmäisen Ympyrän sisälle, Mustaan Tehtaaseen, Page selitti.
- Rakennukseen, jossa fariseuksia luodaan. Iskimme siellä prosessihuoneeseen, jossa fariseukset saavat ihonsa ja alitajuntaansa määräyksiä totella ehdottomasti GodTechiä ja uskoa heidän jokaista sanaa. Erinomaista aivopesua, siis. Saimme kaapattua fariseuksen ennen ihonsiirtoa ja aivopesua ja vetäydyimme pikavauhtia kovan tulituksen alla. Kaksi meistä sai surmansa ja viisi haavoittui. Mutta onnistuimme tuomaan fariseuksen tukikohtaamme, Pearson lisäsi.
Amarant tajusi sillä hetkellä totuuden.
- Fariseuksen? minut? hän sanoi varovasti.
- Aivan. Olimme nimittäin päättäneet, että ainoa aseemme fariseuksia vastaan olisi toinen fariseus. Eli sinä toimit valttikorttinamme niitä vastaan, Page sanoi virnistäen.
- Jos sanon ?Ei??
Pearson katsoi Amarantia synkästi ja käveli kaiteen luo.
- Tiedätkö, monta ihmistä kuolee Punaiseen Kuolemaan päivässä? Tiedätkö, monta kuolee nälkään, janoon, kylmyyteen tälläkin hetkellä? Tiedätkö, montako ihmistä GodTech on antanut kuolla tai montako he ovat tappaneet? Pearson kysyi katsoen tornia ääni inhosta väristen.
- Ihmisiä kuolee joka hetki ja vain me voimme estää sen. Mutta me emme voi farise-uksille mitään. Sinä voit. Sinä olet ainoa kunnon valttimme GodTechin ylivaltaa vastaan, Page lisäsi.
Amarant katsoi hetken näitä kahta vastarintasoturia. Ilmeisesti he olivat, keitä väittivät olevansa. Mutta oliko tuo torni, joka kohosi kohti taivasta, todella tämän kurjuuden alku ja juuri? Hän uskoi löytävänsä joitakin vastauksia tornista, mutta hän ei voisi vain kävellä sinne. Amarant mietti Pearsonin ja Pagen sanoja, ja hän teki päätöksensä.
- Hyvä on. Minä autan teitä miten kykenen.
- Mainiota, Pearson tokaisi hymyillen.
- Suonet anteeksi, minun täytyy järjestellä vielä monia asioita. Page jää sinun seuraasi. Hän näyttää sinulle vähän paikkoja, vastarintajohtaja sanoi olkansa yli poistu-essaan. Page ja Amarant katsoivat hänen peräänsä.
- Tule mukaan, katsotaan sinulle nyt jotain kättäpitempää, Page tokaisi ja lähti kävelemään toiselle ovelle mistä Pearson oli astunut. Amarant seurasi häntä likaisia käytäviä pitkin.
- Minulla olisi kysymys, Amarant sanoi Pagelle.
- Ammu.
- Tehän olette vastarintajärjestö, oikein? Mutta olen nähnyt vain sinut, Pearsonin ja mukanasi olleet miehet. Eikö teitä ole sen enempää?
- Onhan meitä, mutta tärkein sääntömme on se, ettei koskaan pidä samassa paikassa olla kymmenkuntaa sotilasta enempää. Näin vältyttäisiin siltä, että meidät pystyisi poistamaan yhdellä iskulla.
- Kuulostaa järkevältä.
3.
He saapuivat kohta jykevän panssarioven luo. Oven vieressä seisova vartija päästi heidät muitta mutkitta sisään tunnistettuaan Pagen. Kun he olivat astuneet ovesta, Amarant vihelsi vaikuttuneena. Kookkaassa huoneessa oli hyllyillä, pöydillä ja seinää vasten nojalla todella laaja valikoima erilaisia aseita.
- Teillähän on täällä kunnon asevarasto, Amarant sanoi vaikuttuneena.
- Niinpä, mutta nämä tehoavat vain tavallisiin ihmisiin. Fariseuksiin näillä ei ole minkäänlaista vaikutusta, Page vastasi synkästi.
Äkkiä Amarant hätkähti muistaessaan Pagen tähdänneen häntä aseella.
- Sinä siis osoittelit minua kiväärilläsi, vaikka tiesit sen olevan tehoton? hän huudahti hämmästyneenä.
- Minä tiesin. Sinä et, arvekas soturi naurahti.
Amarant pudisti päätään hämmästyksestä. Nuorukainen oli selvästi yhtä rohkea miltä näytti. Page käveli rivakoin askelin eräällä hyllyllä lojuvan metallisen salkun luokse ja toi sen fariseukselle.
- Kaappasimme kerran yhden GodTechin kuljetusauton, jonka arvelimme kuljettavan lääkkeitä ja vastaavaa. Mutta sen sijaan siellä olikin vain nämä, Page sanoi avaten salkun. Salkussa oli kaksi hyvin erikoisen näköistä revolveria. Ne olivat hyvin kookkaat ja niiden piiput olivat noin kaksitoista tuumaa pitkät. Piipuissa luki teksti: ?GodTech Industries Punisher mk. IV?.
- Kukaan meistä ei kykene käyttämään näitä ?päänirrottajia? kuten minä niitä kutsun, koska ne ovat liian järeitä. Kokeilin toista kerran ja se potkaisi kuin raivohullu muuli. Kokeilehan jos ne sopisivat sinulle paremmin.
Amarant otti aseet käsiinsä ja kokeili niiden painoa. Vaikka ne näyttivät raskaille, hänestä ne olivat höyhenenkevyitä. Hän pyöritteli aseitaan ja tähtäili niillä ympäriinsä.
- Nuohan sopivat sinulle täydellisesti, Page sanoi virne kasvoillaan.
- Ne tuntuvat sopivan oikein hyvin, mutta mitenköhän käy, kun joudun käyttämään niitä? Amarant lausahti katsoen aseitaan.
- Sittenhän näemme.
Yhtäkkiä käytävästä kuului juoksuaskelia ja hengästynyt sotilas ryntäsi sisään.
- Sir! Komentaja haluaa teidät puheilleen välittömästi puheilleen!
- Mitä on tekeillä?
- Meidät on löydetty!
- Kirottua. Ota aseesi ja tule perässä! Page äyskäisi fariseukselle ja lähti juoksemaan sotilaan perässä.
Amarant laittoi nopealla liikkeellä uudet aseensa vyöhönsä ja seurasi nopeasti juokse-via sotilaita käytäviä pitkin takaisin parvekkeelle, jossa Pearson jo odotteli.
- GodTechin partiot löysivät meidät, Pearson sanoi ilmeettömänä.
- Montako? Page tiedusteli.
- Parikymmentä, ehkä enemmänkin.
- Onko fariseuksia paikalla?
Pearson pudisti päätään.
- Emme tiedä vielä. Ehkäpä he ovat päättäneet, etteivät tarvitse niitä täällä.
- Toivottavasti olet oikeassa, Page sanoi hiljaisesti.
- Niin toivon minäkin.
GodTechin sotilaat piirittivät vanhaa hylättyä tehdasrakennusta, jossa Marttyyrejä tiedusteluraporttien mukaan piileskeli. Eversti Tim Nixon, tanakka vaaleahiuksinen mies, oli operaation johdossa. Hänen esimiehensä olivat sanoneet hänelle, että tällä kertaa hänen täytyisi tuhota tämä ?kiusallinen roskasakki? lopullisesti. Nixon huokaisi. Tultuaan kaksi vuotta sitten New West Pointista, GodTechin upseerikoulusta, joka oli nimetty kuuluisan sotilasakatemian mukaan, märkäkorvaisena luutnanttina, hän oli lyhyessä ajassa noussut everstiksi. Hän naurahti ajatellessaan, millainen oli ollut kolme vuotta sitten, nuori rämäpää, joka typerän lapsellisesti uskoi GodTechin antamaan julkisivuun ja siten toivoi pääsevänsä sen palvelukseen. Nyt hän oli ymmärtänyt yhtiön johtoportaan olevan joukko häikäilemättömiä riistäjiä, jotka lujittivat valtaansa väkivallalla ja pelolla. Mutta nämä olivat vaarallisia ajatuksia, joita hän ei voinut lausua ääneen.
- Sir, miehet ovat valmiina asemissaan, ääni kuului hänen takaansa.
- Mainiota, Giles, mainiota, Nixon sanoi katsomatta taaksensa, sillä hän tunnisti äänestä puhujan olevan kersantti Giles London, lihaksikas, karski mies, joka oli hänen hyvä ystävänsä.
- He odottavat vain käskyänne, sir, London jatkoi.
- Kohta, ihan kohta. Kuinka monta uskot heitä olevan tuolla, Giles?
- Tuskin kahtatoista enempää, sir. Mutta heillä on hyvät puolustusasemat ja nurkkaan ajettuina he aikovat myydä nahkansa kalliisti.
- Kyllä me pärjäämme. Pärjäämme mainiosti ilman yhtiön oivallisia ?toimihenkilöitä?, Nixon sanoi verkalleen. London ymmärsi hyvin: hänkään ei tuntenut sympatiaa fa-riseuksia kohtaan.
Kohti huristava GodTechin kuljetusauto sai heidät hätkähtämään. Auto pysähtyi noin kolmen metrin päähän kaksikosta, ja ohjaamosta hyppäsi virkapukuinen nuori mies. Kynäsoturi, ajattelivat veteraanit.
- Eversti Nixon? Teille on annettu käsky vetää yksikkönne pois, virkamies sanoi.
- Niinkö? Ja kukahan sellaisen käskyn on antanut, herra?? Nixon kysyi sarkastisella äänellä, vaikka tiesikin vastauksen etukäteen.
- Logan, Neil Logan. Käskyn on antanut kenraali Miles Gant, ja siinä on myös johtaja Kennethin allekirjoitus, nuorukainen sanoi vetäen viestin sivutaskustaan.
Upseeri otti viestin ja vilkaisi sen nopeasti läpi. Käskyn oli todellakin antanut kenraali Gant ja Kenneth oli vahvistanut sen. Hän antoi viestin takaisin virkailijalle huokaisten.
- Hyvä on, herra Logan. Käsken mieheni vetäytyä asemistaan.
- Hyvä että ymmärsitte, Logan sanoi ylimielisellä äänellä laittaessaan samalla viestiä takaisin sivutaskuunsa. Loganin astellessa koppavasti autolleen takaisin London murahti.
- Mikä idiootti, sir.
- Olen samaa mieltä. Giles, käske miesten vetäytyä, Nixon sanoi nyreästi.
- Hyvä on, sir. Miksiköhän ilmapäät, anteeksi, esimiehenne käskevät meidän pistää yhtäkkiä pillit pussiin ja pois?
- Sehän on selvää, Giles. Isot kihot eivät luota meihin ja päättivät hoitaa homman omalla tavallaan.
- Helvetti. Sir, tämä ei ole hyvä juttu, ei tosiaankaan, London pudisteli päätään.
- Ei todellakaan, ystäväni. Lähdemme kymmenen minuutin päästä.
- Sir! Kova kersantti huudahti lyöden kantapäitään yhteen ja poistuen.
4.
Logan käveli maltillisilla askelilla kuljetusautoa kohti, mutta heti päästessään piiloon sotilaiden katseilta hänen askeleensa saivat hermostuneen ryhdin ja hänen sydämensä hakkasi kiivaasti.
- Helppo vaihe ohi, nyt sen vaikeamman vuoro, virkailija mutisi itsekseen. Hän käveli auton taakse, hengitti syvään ja avasi luukun hitaasti.
- Mikä kestää, mikä kestää? Kolkko ääni kajahti auton sisältä. Logan henkäisi säikähtäneenä ja vetäytyi luukun luota. Pirullisen ivallinen nauru kuului niiden raosta.
Yhtäkkiä ne heilahtivat selälleen ja hahmo loikkasi ulos. Hän oli kauhistuttava näky: kaulaan asti hän oli moitteettoman näköinen, tummanharmaa virkapuku, jossa oli useita nappeja, mustat kengät valkeat hansikkaat olivat hienot ja puhtaat. Mutta hänen päänsä ei sopinut ollenkaan yhteen komean vaatetuksen kanssa. Miehen nenä ja korvat oli leikattu irti hyvin terävällä instrumentilla, ja nahka kulmakarvoista ylöspäin oli skalpeerattu niin, että luu näkyi selvästi. Hirviömäisin yksityiskohta oli kuitenkin hänen suunsa: normaalisti siinä ei näyttänyt olevan mitään vikaa, mutta kun hän hymyili (ja hän hymyili usein), hänen hymynsä ulottui kirjaimellisesti korviin asti auki viillettyjen poskiensa takia.
- Mitä nyt, Logan? Oletko hermostunut? Pelotanko minä sinua? mies kysyi hymyillen tuota kaameaa hymyään ja hihitteli. Logan nielaisi pelosta jäykkänä.
- Anna hänen olla, Anderton. Hän tekee vain työtään, ääni kuului autosta.
Andertoniksi puhuteltu mies kääntyi hitaasti ja katsoi silmiin toista autosta tullutta henkilöä. Tuokin vielä, kalmankalpea Logan ajatteli. Puhuja oli nainen, samalla tavalla pukeutunut kuin Andertonkin, jonka pitkät, valkoiset hiukset ulottuivat hänen olkapäilleen. Hänen silmänsä olivat haudankylmät.
- Minkäpä luonnolleni mahdan? Anderton kohautti olkapäitään virnistellen yhä.
- MINÄ mahdan sille kyllä jotain, nainen sanoi jäätävällä äänellä ja laski kätensä vyöllään olevan katanan kahvalle. Mies kavahti muka pelästyneenä taaksepäin.
- Huijui, nyt pelottaa hirveästi, kasvopuoli hullu ulisi ärsyttävällä äänellä.
- Rauhoittukaa. Nyt, kolmas ääni kuului autosta. Miekkanainen ja edelleen virnuileva Anderton käänsivät katseensa puhujaa kohti.
Tätä henkilöä Logan pelkäsi eniten kaikista fariseuksista. Autosta astui pitkä mies, joka oli fariseuspuvun lisäksi pukenut ylleen pitkän verenpunaisen takin ja leveälierisen hatun. Kasvojaan hän peitti mustalla huivilla ja tummilla laseilla.
- Meillä on tärkeä tehtävä edessä. Naurettavat riitanne saavat nyt odottaa.
- Hyvä on, hyvä on, Amadeus. Annatko leluni sieltä edestä? Anderton sanoi osoittaen auton etuosaa.
Amadeus kääntyi ojentaen kättään ja heitti toverilleen hänen ?lelunsa?, Pancor Jack-hammer-automaattihaulikon.
- Muista sitten suunnata se vain vihollista kohti, nainen sanoi asettaan hivelevälle Andertonille.
- ?Vihollista?? Anderton päästi raikuvan naurun.
- ?Vihollista??! Siellä on vain kymmenkunta paskaläjää! Tämä homma on selvä vii-dessä minuutissa, Burnside!
- Olet väärässä, Isaac. Siellä on ?kymmenkunnan paskaläjän? lisäksi myös joku muukin, Amadeus sanoi hiljaa.
- Tarkoitat kai ?veljeämme?? Burnside kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen.
- Aivan, Amadeus nyökkäsi.
- Tehdäänkö näin? Me hoitelemme Marttyyrit ja sinä voit huolehtia hänestä, Anderton hihitteli.
Amadeus vetäisi nopealla liikkeellä takkinsa sisältä kaksi pistoolia ja poisti varmistimet.
- Käy minulle, Amadeus nyökkäsi tuimasti.
- Minä menen ensin. Tasan kymmenen minuutin päästä te iskette rakennukseen ja tapatte ne kurjimukset viimeiseen mieheen.
- Sehän sopii, Anderton nyökkäili.
- Onnea, Burnside huudahti perään, kun Amadeus katosi pimeyteen.
Nixon ja London katselivat etäällä punatakkisen fariseuksen livahtaessa varjoihin.
- Pahimmat kaikista mahdollisista, sir. Siellä on Amadeus, Burnside ja se mielipuoli Anderton, London murahti.
- Toivoin todella, ettei heitä olisi tuotu tänne, Nixon sanoi päätään pudistaen.
- Ainakin he tekevät selvää jälkeä, sir.
- Totta. He teurastavat armotta kaikki sisällä olevat. Ja tiedätkö mikä minua heissä eniten raivostuttaa? Koska he nauttivat siitä selvästi.
- Varovasti, sir. He lähettävät heitä vielä meidänkin perään.
Kaksi sotilasta oli asemissa rakennuksen pääoven luona, aseet suunnattu ovea kohti. Kummatkin miehet olivat hermostuneita.
- Mikä niitä viivyttää? Niiden olisi pitänyt jo hyökätä? toinen mies kuiskasi.
- En tiedä. Ne kai yrittävät jotain kieroutta, hänen toverinsa vastasi.
- Onko nyt ihan varmaa, ettei siellä ole fariseuksia?
- Niinhän komentaja sanoi. Eikä minulla ole mitään syytä epäillä hänen?
- Odota! Tuolla tapahtuu jotain!
Ovi avautui hitaasti raolleen. Vastarintamiehet puristivat jännittyneinä aseitaan, valmistautuen ampumaan heti liikettä nähdessään. Yhtäkkiä raosta alkoi tupruamaan sankkaa savua, joka ajelehti miesten asemiin.
- Helvetin savukranaatti! Ei näe edes kättään pidemmälle, toinen mies kiroili.
Äkkiä kuului suhahtava ääni ja jokin meni heidän ohitseen ällistyttävän nopeasti.
- Mikä se oli, Mike? Mike? sotilas ällisteli.
Mutta Mike ei vastannut. Sotilas kääntyi katsomaan toveriaan, joka liikkumatta tuijotti eteensä. Samassa hänen kaulalleen ilmestyi punainen viiru ja Miken pää nyökähti eteenpäin pudoten maahan. Hänen ruumiinsa kaatui hetken päästä.
- Voi hyvä jumala! Mike!
- Hän ei enää kuule sinua, halveksiva ääni kuului hänen yläpuolellaan.
Vastarintamies kohotti päätään ja huomasi tuijottavansa suoraan aseen piippuun. Mies ehti vetäistä henkeään ennen kuin ase yskähti ja hänen päänsä repeytyi riekaleiksi. Tappaja ampui miehen elotonta ruumista useita kertoja, raastaen sen kappaleiksi, nauraen koko ajan.
- Anna olla, Anderton, hän on jo kuollut, Burnside huusi ampujalle.
- Varmistuslaukauksia, varmistuslaukauksia, Anderton hihitteli ladatessaan Jackhammerinsa.
- Tutki sinä tämä kerros, minä varmistan seuraavan, nainen sanoi pyyhkiessään veren tahrimaa katanaansa.
- Tämä selvä, Shelly.
- Äläkä kutsu minua ?Shellyksi?.
- Hyvä on, hyvä on, neiti Burnside.
- Kiitos, tuo on parempi.
To be continued...
1.
Silmät avautuivat. Ilman minkäänlaista kaavaa ne hortoilivat puolelta toiselle, kiinnittämättä mihinkään huomiota. Käsi kohosi katseen eteen. Se oli siteissä sormiaan myöten, kuten toinen kohotettu käsi. Hitaasti toinen käsi läheni kasvoja, ja kosketti sitä. Siteissä sekin. Kädet saivat vimmaa liikkeisiinsä ja ne koettivat ottaa siteitä pois. Koettivat. Kun ne tarttuivat siteisiin, kammottava tuskanhuuto kajahti etäisenä, kuin tukahdutettuna. Katse kallistui vasemmalle, huomaten tuijottavan ihmisen kasvot siteissä. Hän hätkähti ja kohosi pystyyn katsoen edelleen kohti. Mutta jokin ei ollut kohdillaan. Hitaasti siteissä oleva heilautti toista kättään hitaassa, laajassa kaaressa ja hetken päästä hän tajusi tuijottavansa peiliin. Hän siis oli se, joka oli huutanut koettaessaan ottaa siteet pois. Hitaasti haparoiden hän käänsi itseään, ja yllätyksekseen hän huomasi istuvansa punkalla jalat maata koskettaen. Nyt hän kykeni katsomaan peilikuvaansa tarkemmin. Peilin hahmo näytti olevan mies, joka oli yltä päältä likaisissa siteissä, ainoastaan silmäparin pilkottaessa pienestä raosta. Käsi kohosi uudestaan siteille tarttuakseen niihin, mutta muistaen mitä edellisellä kerralla tapahtui, hän päätti antaa asian olla. Mies laski päänsä käsiensä varaan ja koetti saada ajatuksiaan kasaan.
- Tuolla! Ampukaa!
- Ne löysivät meidät! Niitä on kymmeniä!
- Malttia! Viekää ruumis pois!
Äkillinen muistivälähdys sai hänen päänsä kohoamaan äkisti. Hän muisti vain hämäriä ääniä ja hahmoja, mutta muisti kuitenkin.
- Älkää antako niiden viedä fariseusta! Tappakaa ne!
- Tugiin osui! Hän on kuollut!
- Ottakaa hänet mukaan! Vetäytykää ampuen!
Laukauksia, huutoja, kolkkoja kilahduksia hylsyjen pudotessa maahan ja lukkojen loksahduksia. Taistelua. Mutta miksi?
- TULTA! TULTA!
- Minuun osui! Minuun osui!
- Liikettä! Olemme kohta ulospääsyn luona!
- Miten fariseus voi, Page? Ei kai häneen ole osunut?
- Ei, sir! Varovat selvästi osumasta häneen!
- Muistakaa vain, etteivät ne varo osumasta teihin!
- Jiminez kaatui!
- Tarttukaa häneen!
Mitä oikein oli tapahtunut? Nyt mies sai jonkinlaista kuvaa mieleensä. Joukko miehiä? ei, yksi niistä on nainen. He raahaavat jotakuta. Yhteen heistä osuu. Joku tarttuu häneen ja raahaa häntä. Kauempana, iso ryhmä. Ampuvat pakenijoita. Osuvat toiseenkin. Häntä aletaan viemään pois. Nainen puhuttelee arpista nuorta miestä, joka kantaa? siteissä olevaa miestä. Minua mitä luultavammin, hän ajatteli.
Kilahdus sai hänet säpsähtämään ja huomaamaan, että hänen takanaan olevaa ovea avattiin. Vaistomaisesti mies vetäytyi oven vierelle niin, että ovi piilottaisi hänet auetessaan. Ovi avautui ja kolme hahmoa astui siitä sisään.
- Mitä helvettiä? Minne se on kadonnut? Yksi heistä sanoi.
Kolmikko katseli ympärilleen ja keskimmäinen heistä käveli punkkaa kohti. Kun yksi heistä käänsi päätään piilottelijan suuntaan, hänen adrenaliininsa kuohahti ja hän syöksyi miehen kimppuun. Yksi tarkka isku sivulta sai vastustajan valahtamaan velttona maahan. Nujerretun miehen toveri kääntyi konepistooli ojossa, mutta sidottu mies ei antanut hänen ampua, vaan potkaisi aseen pois hänen käsistään. Aseen lentäessä ilmassa hän pyörähti ympäri ja potkaisi aseista riisumaansa miestä vatsaan. Kuului sihahtava ääni, kun kovaonnisen miehen keuhkot tyhjenivät ja hän lyyhistyi seinää vasten haukkoen henkeään. Kolmannen tulijan kääntyessä asettaan haparoiden sidemies sieppasi konepistoolin ilmasta ja suuntasi sen tulijaa kohti. Tämä ymmärsi viisaasti aseen tavoittelemisen olevan itsemurhaa ja piti käsiään ilmassa kaukana pistoolistaan.
- Hyvin taitavaa. Mutta mitä voisi olettaa fariseukselta? Hän sanoi ja nyt mies huomasi hänen olevan se nainen, joka komensi häntä kantanutta ryhmää.
- Mitä tarkoitat? Kuka olet? Hän sai soperrettua suustaan.
- Yksi asia kerrallaan, nainen sanoi kohottaen kättään.
- Nimeni on Meryl. Meryl Pearson, ?Marttyyrien? komentaja, hän sanoi tuima hymy kasvoillaan.
- ?Marttyyrit?? Mies hämmästeli.
- Kansan suojelijoita, karski ääni sanoi hänen takaa.
Peilistä hän näki selkänsä takana puoli tusinaa miestä tummanvihreissä univormuissa, samanlaisissa kuten Pearson ja kaksi maassa makaavaa tajutonta.
- Pudota aseesi, nuori arpinen mies sanoi osoittaen rynnäkkökiväärillä hänen selkäänsä. Sidottu mies tunnisti hänen olevan sama mies, joka kantoi hänen ruumistaan.
- Parasta totella, Pearson sanoi hymyillen edelleen. Sidemiehestä tuo hymy lupasi vaikeuksia.
Mies katsoi häntä hetken, päättäen lopulta ottaa riskin ja pudotti aseensa. Kaksi miestä tarttui häntä tiukasti käsivarsista, toisen potkaistessa aseen kauemmas. Pearson laski jalkansa sen päälle ja potkaisi sen ilmaan, napaten sen lennosta.
- Päästäkää hänet, Pearson sanoi ja miehet hellittivät otteensa miehestä.
- Uskon, että olet nyt varsin hämilläsi, mutta ymmärrät kaiken pian, hän sanoi kääntyen ja marssi punkan luokse.
Pearson kumartui ja veti punkan alta nuhjuisen salkun. Hän nosti sen punkalle ja avasi sen.
- Tulehan tänne, nainen sanoi olkansa yli. Sidemies käveli hitain askelin kohti Pearsonia, joka kääntyi ja ojensi vaatteita hänelle.
- Puehan nuo yllesi, hän sanoi.
Mies otti vaatteet samalla kun Pearson marssi ovelle.
- Annetaan hänelle hiukan yksityisyyttä.
- Kyllä sir! Ryhmä sanoi ja käveli Pearsonin jäljessä ulos huoneesta. Ovi kolahti kiinni ja mies jäi yksin huoneeseen.
Hän katsoi vaatteita, mitä Pearson oli hänelle antanut. Ensimmäiseksi hän puki ylleen nuhjuiset ruskeat housut ja sitoi ne vyöllä. Sitten hän otti pitkän repaleisen takin, joka oli samaa vihreää kuin äskeisen ryhmän univormut. Lopuksi hän sitoi jykevät maihinnou-susaappaat jalkoihinsa. Kun hän nousi pystyyn, ovi aukesi ja Pearson astui sisään arpinen mies seuranaan.
- Oletkin jo pukeutunut. Hyvä, arpinaama tokaisi välinpitämättömällä äänellä.
- Me lähdemme nyt pienelle kierrokselle, Pearson sanoi.
- Minne? Sidemies kysyi.
- Huomaat sitten. Katso ensin tuntolevyjäsi, jotka ovat kaulallasi, Pearson sanoi osoittaen sormellaan miehen kaulalla roikkuvia metallilätkiä.
Hän tarttui niihin ja katsoi niitä tarkasti. Hän erotti vain kaksi sanaa.
- Amarant Dante, hän luki ääneen.
- Aivan. Jos sopii, kutsumme sinua sillä nimellä.
- Käyhän se, Amarant sanoi päästäen irti levyistä.
Amarant, Pearson ja arpinaama astelivat ulos huoneesta pitkään käytävään.
- Mutta hetkinen! Minähän en ole esitellyt teitä kahta, Pearson huudahti.
- Amarant, tämä herrasmies on Scott Page, hän sanoi viitaten arpiseen mieheen.
- Hauska tutustua, Amarant sanoi ojentaen kättään Pagelle.
- Ilo on teidän puolellanne, fariseus, nuorukainen murahti tylysti eikä ollut huomaa-vinaankaan tervehdykseen ojentunutta kättä.
- Älä välitä. Hän ei oikein tunne sympatiaa sinunlaisiasi kohtaan, Pearson sanoi olkansa yli.
- Minunlaisiani? Amarant hämmästeli.
- Kohta ymmärrät. Kohta ymmärrät, Page vastasi pahaenteisellä äänellä.
2.
Kolmikko käveli käytävää pitkin toisessa päässä olevalle ovelle ja astuivat siitä sisään. He saapuivat parvekkeelle, josta avautui lohduton näky. Raunioituneita ja rappeutu-neita rakennuksia kohosi vieri vieressä useiden kilometrien päähän. Jossakin kaukana häämötti kirkkaasti valaistuja pilvenpiirtäjiä ja tehdasrakennuksia, joiden keskellä kohosi valtava torni, jota valaisivat massiiviset valonheittimet ja sen ympärillä kiersi helikoptereita kuin kärpäsiä.
- Tervetuloa Nova Cityyn, Amarant, Pearson sanoi hiljaisella äänellä.
- Tervetuloa Kolmanteen Ympyrään, kuten sitä kutsutaan, Page lisäsi.
- Mitä tämä oikein tarkoittaa? Amarant kysyi vaisulla äänellä.
- Mitä täällä on tapahtunut?
- Olet nyt vuodessa 2012, yhdessä viimeisimmistä kaupungeista tällä planeetalla. Ihmettelet miksi täällä on synkkää ja likaista, kun kauempana on valoisaa ja ylellistä? Pearson lausui vakaalla äänellä.
- Kyllä? Onko tämä jotain??
- Joutoaluetta. Täällä raunioissa elää noin neljännes Maan väkiluvusta, eli noin 1200 miljoonaa ihmistä, Page sanoi tuimasti.
- 1200 miljoonaa? Ja siinä on neljännes Maan ihmisistä?! Amarant oli järkyttynyt kuullessaan sen.
- Aivan. Noin kaksi vuotta sitten Maan väkiluku oli noin kaksitoista miljardia. Ennen Punaista Kuolemaa.
- Punaista Kuolemaa?
- Kulkutautia. Kammottavaa, kuolettavaa ruttoa. Se leviää lähes kaikkia mahdollisia reittejä ihmisestä toiseen, polttaa sisuskalusi ja leviää lopulta iholle, muuttaen sen punaiseksi ja lopulta, kun ihosi on palanut karrelle, kuolet. Kahdessa vuodessa siihen kuoli kahdeksan miljardia ihmistä.
Amarant joutui ottamaan kaiteesta kiinni, ettei olisi kaatunut silkasta tyrmistyksestä.
- Hyi helvetti!
- Sanos muuta, Page sanoi.
- Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, suurvallat romahtivat ja komennon otti GodTech Industries, Pearson lisäsi sylkäisten viimeiset sanat kuin ne olisivat mädäntyneitä.
- Niin mikä? Amarant kysyi.
- Maailmanlaajuinen yhtiö, joka johtaa Nova Cityä rautakäsinein. Ne, jotka työsken-televät GodTechille, asuvat tuota tornia lähimpänä olevassa Ensimmäisessä Ympy-rässä, Toisessa ympyrässä asuvat ?aateliset ja kauppiaat?, kuten me heitä kutsum-me, ja Kolmannessa Ympyrässä asuvat sitten köyhät, sairaat, heikot, rosvot ja tietysti ?Marttyyrit?.
- Varsinaista luokkaerottelua, Page lisäsi vihaisesti.
- Ymmärrän. Mutta keitä ?Marttyyrit? ovat? Amarant kysyi.
- ?Marttyyrit? ovat vastarintamiehiä, jotka pyrkivät kaatamaan GodTechin diktatuurin. Joukkomme on pieni, mutta miesten ja kaluston puute paikataan rohkeudella. Sitä tarvitsemmekin, kun vastassamme ovat GodTechin kuolemanpartiot ja ennen kaikkea fariseukset, Pearson vastasi.
- Fariseukset? Amarant keskeytti.
- Pahimpia vastustajiamme, Page murahti.
- GodTechin tappokoneita. Ne ovat luotu geenimanipulaatioilla ja bio-implanteilla, mikä tekee niistä paljon ihmisiä vahvempia ja nopeampia. Kun meillä on epäonni kohdata joku heistä, pakenemme välittömästi, koska kukaan ihminen ei mahda niille mitään, Pearson jatkoi.
- Hemmetti. Mutta mitä mahdollisuuksia teillä sitten on sitä GodTechiä vastaan, jos heillä kerran on moisia hirviöitä tukenaan?
Pearson ja Page vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät.
- Ei meillä olekaan. Kun vasta nyt, Pearson sanoi arvoituksellisesti.
- Mitä tarkoitat?
- Meillä on ?sisäpiirin kontakti? GodTechin sisällä. Hän välittää meille elintärkeitä tie-toja heidän tarvikekuljetuksistaan ja vastaavista. Kolme päivää sitten saimme tiedon, että he rakentavat uutta fariseusta. Niinpä me kokosimme ryhmän luotettavim-pia sotilaitamme, teimme toimintasuunnitelman ja livahdimme Ensimmäisen Ympyrän sisälle, Mustaan Tehtaaseen, Page selitti.
- Rakennukseen, jossa fariseuksia luodaan. Iskimme siellä prosessihuoneeseen, jossa fariseukset saavat ihonsa ja alitajuntaansa määräyksiä totella ehdottomasti GodTechiä ja uskoa heidän jokaista sanaa. Erinomaista aivopesua, siis. Saimme kaapattua fariseuksen ennen ihonsiirtoa ja aivopesua ja vetäydyimme pikavauhtia kovan tulituksen alla. Kaksi meistä sai surmansa ja viisi haavoittui. Mutta onnistuimme tuomaan fariseuksen tukikohtaamme, Pearson lisäsi.
Amarant tajusi sillä hetkellä totuuden.
- Fariseuksen? minut? hän sanoi varovasti.
- Aivan. Olimme nimittäin päättäneet, että ainoa aseemme fariseuksia vastaan olisi toinen fariseus. Eli sinä toimit valttikorttinamme niitä vastaan, Page sanoi virnistäen.
- Jos sanon ?Ei??
Pearson katsoi Amarantia synkästi ja käveli kaiteen luo.
- Tiedätkö, monta ihmistä kuolee Punaiseen Kuolemaan päivässä? Tiedätkö, monta kuolee nälkään, janoon, kylmyyteen tälläkin hetkellä? Tiedätkö, montako ihmistä GodTech on antanut kuolla tai montako he ovat tappaneet? Pearson kysyi katsoen tornia ääni inhosta väristen.
- Ihmisiä kuolee joka hetki ja vain me voimme estää sen. Mutta me emme voi farise-uksille mitään. Sinä voit. Sinä olet ainoa kunnon valttimme GodTechin ylivaltaa vastaan, Page lisäsi.
Amarant katsoi hetken näitä kahta vastarintasoturia. Ilmeisesti he olivat, keitä väittivät olevansa. Mutta oliko tuo torni, joka kohosi kohti taivasta, todella tämän kurjuuden alku ja juuri? Hän uskoi löytävänsä joitakin vastauksia tornista, mutta hän ei voisi vain kävellä sinne. Amarant mietti Pearsonin ja Pagen sanoja, ja hän teki päätöksensä.
- Hyvä on. Minä autan teitä miten kykenen.
- Mainiota, Pearson tokaisi hymyillen.
- Suonet anteeksi, minun täytyy järjestellä vielä monia asioita. Page jää sinun seuraasi. Hän näyttää sinulle vähän paikkoja, vastarintajohtaja sanoi olkansa yli poistu-essaan. Page ja Amarant katsoivat hänen peräänsä.
- Tule mukaan, katsotaan sinulle nyt jotain kättäpitempää, Page tokaisi ja lähti kävelemään toiselle ovelle mistä Pearson oli astunut. Amarant seurasi häntä likaisia käytäviä pitkin.
- Minulla olisi kysymys, Amarant sanoi Pagelle.
- Ammu.
- Tehän olette vastarintajärjestö, oikein? Mutta olen nähnyt vain sinut, Pearsonin ja mukanasi olleet miehet. Eikö teitä ole sen enempää?
- Onhan meitä, mutta tärkein sääntömme on se, ettei koskaan pidä samassa paikassa olla kymmenkuntaa sotilasta enempää. Näin vältyttäisiin siltä, että meidät pystyisi poistamaan yhdellä iskulla.
- Kuulostaa järkevältä.
3.
He saapuivat kohta jykevän panssarioven luo. Oven vieressä seisova vartija päästi heidät muitta mutkitta sisään tunnistettuaan Pagen. Kun he olivat astuneet ovesta, Amarant vihelsi vaikuttuneena. Kookkaassa huoneessa oli hyllyillä, pöydillä ja seinää vasten nojalla todella laaja valikoima erilaisia aseita.
- Teillähän on täällä kunnon asevarasto, Amarant sanoi vaikuttuneena.
- Niinpä, mutta nämä tehoavat vain tavallisiin ihmisiin. Fariseuksiin näillä ei ole minkäänlaista vaikutusta, Page vastasi synkästi.
Äkkiä Amarant hätkähti muistaessaan Pagen tähdänneen häntä aseella.
- Sinä siis osoittelit minua kiväärilläsi, vaikka tiesit sen olevan tehoton? hän huudahti hämmästyneenä.
- Minä tiesin. Sinä et, arvekas soturi naurahti.
Amarant pudisti päätään hämmästyksestä. Nuorukainen oli selvästi yhtä rohkea miltä näytti. Page käveli rivakoin askelin eräällä hyllyllä lojuvan metallisen salkun luokse ja toi sen fariseukselle.
- Kaappasimme kerran yhden GodTechin kuljetusauton, jonka arvelimme kuljettavan lääkkeitä ja vastaavaa. Mutta sen sijaan siellä olikin vain nämä, Page sanoi avaten salkun. Salkussa oli kaksi hyvin erikoisen näköistä revolveria. Ne olivat hyvin kookkaat ja niiden piiput olivat noin kaksitoista tuumaa pitkät. Piipuissa luki teksti: ?GodTech Industries Punisher mk. IV?.
- Kukaan meistä ei kykene käyttämään näitä ?päänirrottajia? kuten minä niitä kutsun, koska ne ovat liian järeitä. Kokeilin toista kerran ja se potkaisi kuin raivohullu muuli. Kokeilehan jos ne sopisivat sinulle paremmin.
Amarant otti aseet käsiinsä ja kokeili niiden painoa. Vaikka ne näyttivät raskaille, hänestä ne olivat höyhenenkevyitä. Hän pyöritteli aseitaan ja tähtäili niillä ympäriinsä.
- Nuohan sopivat sinulle täydellisesti, Page sanoi virne kasvoillaan.
- Ne tuntuvat sopivan oikein hyvin, mutta mitenköhän käy, kun joudun käyttämään niitä? Amarant lausahti katsoen aseitaan.
- Sittenhän näemme.
Yhtäkkiä käytävästä kuului juoksuaskelia ja hengästynyt sotilas ryntäsi sisään.
- Sir! Komentaja haluaa teidät puheilleen välittömästi puheilleen!
- Mitä on tekeillä?
- Meidät on löydetty!
- Kirottua. Ota aseesi ja tule perässä! Page äyskäisi fariseukselle ja lähti juoksemaan sotilaan perässä.
Amarant laittoi nopealla liikkeellä uudet aseensa vyöhönsä ja seurasi nopeasti juokse-via sotilaita käytäviä pitkin takaisin parvekkeelle, jossa Pearson jo odotteli.
- GodTechin partiot löysivät meidät, Pearson sanoi ilmeettömänä.
- Montako? Page tiedusteli.
- Parikymmentä, ehkä enemmänkin.
- Onko fariseuksia paikalla?
Pearson pudisti päätään.
- Emme tiedä vielä. Ehkäpä he ovat päättäneet, etteivät tarvitse niitä täällä.
- Toivottavasti olet oikeassa, Page sanoi hiljaisesti.
- Niin toivon minäkin.
GodTechin sotilaat piirittivät vanhaa hylättyä tehdasrakennusta, jossa Marttyyrejä tiedusteluraporttien mukaan piileskeli. Eversti Tim Nixon, tanakka vaaleahiuksinen mies, oli operaation johdossa. Hänen esimiehensä olivat sanoneet hänelle, että tällä kertaa hänen täytyisi tuhota tämä ?kiusallinen roskasakki? lopullisesti. Nixon huokaisi. Tultuaan kaksi vuotta sitten New West Pointista, GodTechin upseerikoulusta, joka oli nimetty kuuluisan sotilasakatemian mukaan, märkäkorvaisena luutnanttina, hän oli lyhyessä ajassa noussut everstiksi. Hän naurahti ajatellessaan, millainen oli ollut kolme vuotta sitten, nuori rämäpää, joka typerän lapsellisesti uskoi GodTechin antamaan julkisivuun ja siten toivoi pääsevänsä sen palvelukseen. Nyt hän oli ymmärtänyt yhtiön johtoportaan olevan joukko häikäilemättömiä riistäjiä, jotka lujittivat valtaansa väkivallalla ja pelolla. Mutta nämä olivat vaarallisia ajatuksia, joita hän ei voinut lausua ääneen.
- Sir, miehet ovat valmiina asemissaan, ääni kuului hänen takaansa.
- Mainiota, Giles, mainiota, Nixon sanoi katsomatta taaksensa, sillä hän tunnisti äänestä puhujan olevan kersantti Giles London, lihaksikas, karski mies, joka oli hänen hyvä ystävänsä.
- He odottavat vain käskyänne, sir, London jatkoi.
- Kohta, ihan kohta. Kuinka monta uskot heitä olevan tuolla, Giles?
- Tuskin kahtatoista enempää, sir. Mutta heillä on hyvät puolustusasemat ja nurkkaan ajettuina he aikovat myydä nahkansa kalliisti.
- Kyllä me pärjäämme. Pärjäämme mainiosti ilman yhtiön oivallisia ?toimihenkilöitä?, Nixon sanoi verkalleen. London ymmärsi hyvin: hänkään ei tuntenut sympatiaa fa-riseuksia kohtaan.
Kohti huristava GodTechin kuljetusauto sai heidät hätkähtämään. Auto pysähtyi noin kolmen metrin päähän kaksikosta, ja ohjaamosta hyppäsi virkapukuinen nuori mies. Kynäsoturi, ajattelivat veteraanit.
- Eversti Nixon? Teille on annettu käsky vetää yksikkönne pois, virkamies sanoi.
- Niinkö? Ja kukahan sellaisen käskyn on antanut, herra?? Nixon kysyi sarkastisella äänellä, vaikka tiesikin vastauksen etukäteen.
- Logan, Neil Logan. Käskyn on antanut kenraali Miles Gant, ja siinä on myös johtaja Kennethin allekirjoitus, nuorukainen sanoi vetäen viestin sivutaskustaan.
Upseeri otti viestin ja vilkaisi sen nopeasti läpi. Käskyn oli todellakin antanut kenraali Gant ja Kenneth oli vahvistanut sen. Hän antoi viestin takaisin virkailijalle huokaisten.
- Hyvä on, herra Logan. Käsken mieheni vetäytyä asemistaan.
- Hyvä että ymmärsitte, Logan sanoi ylimielisellä äänellä laittaessaan samalla viestiä takaisin sivutaskuunsa. Loganin astellessa koppavasti autolleen takaisin London murahti.
- Mikä idiootti, sir.
- Olen samaa mieltä. Giles, käske miesten vetäytyä, Nixon sanoi nyreästi.
- Hyvä on, sir. Miksiköhän ilmapäät, anteeksi, esimiehenne käskevät meidän pistää yhtäkkiä pillit pussiin ja pois?
- Sehän on selvää, Giles. Isot kihot eivät luota meihin ja päättivät hoitaa homman omalla tavallaan.
- Helvetti. Sir, tämä ei ole hyvä juttu, ei tosiaankaan, London pudisteli päätään.
- Ei todellakaan, ystäväni. Lähdemme kymmenen minuutin päästä.
- Sir! Kova kersantti huudahti lyöden kantapäitään yhteen ja poistuen.
4.
Logan käveli maltillisilla askelilla kuljetusautoa kohti, mutta heti päästessään piiloon sotilaiden katseilta hänen askeleensa saivat hermostuneen ryhdin ja hänen sydämensä hakkasi kiivaasti.
- Helppo vaihe ohi, nyt sen vaikeamman vuoro, virkailija mutisi itsekseen. Hän käveli auton taakse, hengitti syvään ja avasi luukun hitaasti.
- Mikä kestää, mikä kestää? Kolkko ääni kajahti auton sisältä. Logan henkäisi säikähtäneenä ja vetäytyi luukun luota. Pirullisen ivallinen nauru kuului niiden raosta.
Yhtäkkiä ne heilahtivat selälleen ja hahmo loikkasi ulos. Hän oli kauhistuttava näky: kaulaan asti hän oli moitteettoman näköinen, tummanharmaa virkapuku, jossa oli useita nappeja, mustat kengät valkeat hansikkaat olivat hienot ja puhtaat. Mutta hänen päänsä ei sopinut ollenkaan yhteen komean vaatetuksen kanssa. Miehen nenä ja korvat oli leikattu irti hyvin terävällä instrumentilla, ja nahka kulmakarvoista ylöspäin oli skalpeerattu niin, että luu näkyi selvästi. Hirviömäisin yksityiskohta oli kuitenkin hänen suunsa: normaalisti siinä ei näyttänyt olevan mitään vikaa, mutta kun hän hymyili (ja hän hymyili usein), hänen hymynsä ulottui kirjaimellisesti korviin asti auki viillettyjen poskiensa takia.
- Mitä nyt, Logan? Oletko hermostunut? Pelotanko minä sinua? mies kysyi hymyillen tuota kaameaa hymyään ja hihitteli. Logan nielaisi pelosta jäykkänä.
- Anna hänen olla, Anderton. Hän tekee vain työtään, ääni kuului autosta.
Andertoniksi puhuteltu mies kääntyi hitaasti ja katsoi silmiin toista autosta tullutta henkilöä. Tuokin vielä, kalmankalpea Logan ajatteli. Puhuja oli nainen, samalla tavalla pukeutunut kuin Andertonkin, jonka pitkät, valkoiset hiukset ulottuivat hänen olkapäilleen. Hänen silmänsä olivat haudankylmät.
- Minkäpä luonnolleni mahdan? Anderton kohautti olkapäitään virnistellen yhä.
- MINÄ mahdan sille kyllä jotain, nainen sanoi jäätävällä äänellä ja laski kätensä vyöllään olevan katanan kahvalle. Mies kavahti muka pelästyneenä taaksepäin.
- Huijui, nyt pelottaa hirveästi, kasvopuoli hullu ulisi ärsyttävällä äänellä.
- Rauhoittukaa. Nyt, kolmas ääni kuului autosta. Miekkanainen ja edelleen virnuileva Anderton käänsivät katseensa puhujaa kohti.
Tätä henkilöä Logan pelkäsi eniten kaikista fariseuksista. Autosta astui pitkä mies, joka oli fariseuspuvun lisäksi pukenut ylleen pitkän verenpunaisen takin ja leveälierisen hatun. Kasvojaan hän peitti mustalla huivilla ja tummilla laseilla.
- Meillä on tärkeä tehtävä edessä. Naurettavat riitanne saavat nyt odottaa.
- Hyvä on, hyvä on, Amadeus. Annatko leluni sieltä edestä? Anderton sanoi osoittaen auton etuosaa.
Amadeus kääntyi ojentaen kättään ja heitti toverilleen hänen ?lelunsa?, Pancor Jack-hammer-automaattihaulikon.
- Muista sitten suunnata se vain vihollista kohti, nainen sanoi asettaan hivelevälle Andertonille.
- ?Vihollista?? Anderton päästi raikuvan naurun.
- ?Vihollista??! Siellä on vain kymmenkunta paskaläjää! Tämä homma on selvä vii-dessä minuutissa, Burnside!
- Olet väärässä, Isaac. Siellä on ?kymmenkunnan paskaläjän? lisäksi myös joku muukin, Amadeus sanoi hiljaa.
- Tarkoitat kai ?veljeämme?? Burnside kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen.
- Aivan, Amadeus nyökkäsi.
- Tehdäänkö näin? Me hoitelemme Marttyyrit ja sinä voit huolehtia hänestä, Anderton hihitteli.
Amadeus vetäisi nopealla liikkeellä takkinsa sisältä kaksi pistoolia ja poisti varmistimet.
- Käy minulle, Amadeus nyökkäsi tuimasti.
- Minä menen ensin. Tasan kymmenen minuutin päästä te iskette rakennukseen ja tapatte ne kurjimukset viimeiseen mieheen.
- Sehän sopii, Anderton nyökkäili.
- Onnea, Burnside huudahti perään, kun Amadeus katosi pimeyteen.
Nixon ja London katselivat etäällä punatakkisen fariseuksen livahtaessa varjoihin.
- Pahimmat kaikista mahdollisista, sir. Siellä on Amadeus, Burnside ja se mielipuoli Anderton, London murahti.
- Toivoin todella, ettei heitä olisi tuotu tänne, Nixon sanoi päätään pudistaen.
- Ainakin he tekevät selvää jälkeä, sir.
- Totta. He teurastavat armotta kaikki sisällä olevat. Ja tiedätkö mikä minua heissä eniten raivostuttaa? Koska he nauttivat siitä selvästi.
- Varovasti, sir. He lähettävät heitä vielä meidänkin perään.
Kaksi sotilasta oli asemissa rakennuksen pääoven luona, aseet suunnattu ovea kohti. Kummatkin miehet olivat hermostuneita.
- Mikä niitä viivyttää? Niiden olisi pitänyt jo hyökätä? toinen mies kuiskasi.
- En tiedä. Ne kai yrittävät jotain kieroutta, hänen toverinsa vastasi.
- Onko nyt ihan varmaa, ettei siellä ole fariseuksia?
- Niinhän komentaja sanoi. Eikä minulla ole mitään syytä epäillä hänen?
- Odota! Tuolla tapahtuu jotain!
Ovi avautui hitaasti raolleen. Vastarintamiehet puristivat jännittyneinä aseitaan, valmistautuen ampumaan heti liikettä nähdessään. Yhtäkkiä raosta alkoi tupruamaan sankkaa savua, joka ajelehti miesten asemiin.
- Helvetin savukranaatti! Ei näe edes kättään pidemmälle, toinen mies kiroili.
Äkkiä kuului suhahtava ääni ja jokin meni heidän ohitseen ällistyttävän nopeasti.
- Mikä se oli, Mike? Mike? sotilas ällisteli.
Mutta Mike ei vastannut. Sotilas kääntyi katsomaan toveriaan, joka liikkumatta tuijotti eteensä. Samassa hänen kaulalleen ilmestyi punainen viiru ja Miken pää nyökähti eteenpäin pudoten maahan. Hänen ruumiinsa kaatui hetken päästä.
- Voi hyvä jumala! Mike!
- Hän ei enää kuule sinua, halveksiva ääni kuului hänen yläpuolellaan.
Vastarintamies kohotti päätään ja huomasi tuijottavansa suoraan aseen piippuun. Mies ehti vetäistä henkeään ennen kuin ase yskähti ja hänen päänsä repeytyi riekaleiksi. Tappaja ampui miehen elotonta ruumista useita kertoja, raastaen sen kappaleiksi, nauraen koko ajan.
- Anna olla, Anderton, hän on jo kuollut, Burnside huusi ampujalle.
- Varmistuslaukauksia, varmistuslaukauksia, Anderton hihitteli ladatessaan Jackhammerinsa.
- Tutki sinä tämä kerros, minä varmistan seuraavan, nainen sanoi pyyhkiessään veren tahrimaa katanaansa.
- Tämä selvä, Shelly.
- Äläkä kutsu minua ?Shellyksi?.
- Hyvä on, hyvä on, neiti Burnside.
- Kiitos, tuo on parempi.
To be continued...