Ardea

[Seyana]

Luovalla kirjoittamisella aloitin tälläistä tarinaa. En vielä tiedä, kuinka pitkä tästä tulee.. Fantasiaa olisi ainakin tarkoitus olla.
Tässä alussa ei vielä varsinaisesti tapahdu mitään, se on tälläinen vähän ihmeellinen..
Ottaisin mielelläni vastaan palautetta. Miellään ihan kunnollista, perusteltua. Tämä tulee nimittäin olemaan tärkein luovan työni, ja pyrin tekemään siitä hyvän.



Ardea

Kuun hopeinen valo kajasteli ruosteisten kaltereiden raoista. Se valaisi heikosti yltämättä lainkaan pimeimpiin nurkkiin. Se ei tiennyt, että minä katselin sitä. Kuu oli ainut, mitä saatoin nähdä noiden tummentuneiden metalliputkien takaa. Niitä oli yritetty ilmeisesti katkaista, mutta kalterit olivat vain vääntyneet. Katosta rapisi halkeilevaa kiveä. Sitä oli kerääntynyt ikkunalaudalle sentin paksuiseksi kerrokseksi. Oikeastaan olin ehkä hivenen iloinenkin kuunvalon suomasta hämärästä. Hiiret ja rotat jäivät varjoihin. En halunnut nähdä niiden läsnäoloa. Teeskentelin, etten myöskään kuullut sitä.

Kevyt tuulenvire puhalteli ulkona. Se kuitenkin jäi vellomaan jonnekin. Ilmeisesti se ei päässyt kierttämään ikkunani edessä olevaa seinää. Siinä seinässä ei ollut ikkunoita. Seinän takana moni on kohdannut viimeiset hetkensä. Sitä kutsuttiin nimellä metsä. Metsä, jossa kirvesmies sai heilutella asettaan.

Huoneessa oli kuuma. Ilma seisoi paikallaan. epäilin, että samaa ilmaa olivat hengittäneet kaikki sellissä käyneet vuosien ajalta. Usein mietinkin, kuinka moni onkaan jo kokenut sen, mikä minulla on vielä edessä. Ajatteleminen vain pahensi tilannetta. Sellini vastapäätä olevassa sellissä oli ennen vanha mies. Hn sanoi, ettei koskaan ajattele. Hän vain on. Silloin sitä unohtaa, mitä tulevaisuudessa odottaa. Mies vietiin metsään viime viikolla. Nyt tuo selli on tyhjä. Tosin ei kauaa. Täällä mikään ei pysy tyhjänä. Ei nyt, kun Tezhei sortuu.

Käytävällä kuului kävelevän joku. Sinne oli syttynyt heikko valo. Vartija oli ilmeisesti yöllisellä tarkastuskierroksellaan. Ennen olin aina syöksynyt tähän aikaan kovalle vuoteeksi kutsutulle alustalleni. Pelkäsin, että minut saadaan vielä kiinni yöllisestä valvomisesta. Nykyisin olen tullut tulokseen, ettei sillä ole väliä. Mitä väliä sillä enää on, kuka kirveen heilauttaa ja milloin. Sitä ei kuitenkaan voi estää. Parempi vain, että se on pian ohi. Tämä ilma tekee minut vielä hulluksi.

Vartija lähestyi selliäni. Hän osoittaa minua lyhdyllään. Se tarkoittaa, ettei käytöstäni katsota hyvällä. Tuijotin vain miestä takaisin, tyhjästi. Katse on täällä ainut tyhjyys. Vartija ei ehtinyt tehdä enää mitään, sillä käytävän päässä olevalta ovelta kuuluu huutoa. Uutta vankia tuodaan selliinsä. Minulla ei ollut enää selvää muistikuvaa minun saapumisestani. Olin oikeastaan tahallani unohtanut kaiken. Ainoastaan se rautainen ja painava ovi oli pystynyt pysyttelemään muistikuvissani yöstä toiseen. Se avautui niin usein, ettei sitä voi unohtaa.

Yössä kaikuu uuden vangin muutama hätääntynyt huuto. Se juoksee seinillä ja koettaa tunkeutua kaikkien alitajuntaan. Lapsen huuto. Tuijotin metsän seinää yhä tiiviimmin. Koetin sulkea ulkopuoliset äänet pois. Kuvitella, etten ollut siellä. Lasta kuljetettiin pitkin tuota piinaavaa käytävää. Huutoon sekoittui miesten kirosanoja. Saatoin kuulla, kuinka lasta lyötiin. Varoin kuitenkin kääntymästä ympäri. Hoin itselleni, etten ollut siellä. Mutta tiesin, että minun oli päästävä pois. Minun oli pysäytettävä se. Mutta olin yksin. Kuu tanssi yhä sellini seinillä, katseli, kuinka minä itkin.

[eme]

Piti tulla het arvioimaan tämä kun näin että tätä ei oltu arvosteltu sitten yhtään..

Kesken eräinen tämäkin! =/


Aivan ihana!!! :P
Mä oon ihan lovena tämmösiin outoihin juttuihin koska voin sillon itse päättää mitä oli tapahtunut ja mitä tapahtuu...

Tässä jää niin paljon asioita auki että tekisi mieli kirjoittaa kilometrin paksuinen kirja ja upottaa äskeinen "kohtaus" sinne!!

Siis miksi tämän piti olla näin hyvä :huh:
Aivan mahtava... Siis kirjottelehan lisää niin mä päästän mielikuvitukseni sen jälkeen valliolleen ja kuolen jännityksestä *taas* =)

[Seyana]

kiitoksia näistä vähäisistä kommenteista^^.
Minulla oli vähän hankaluuksia tämän seuraavan luvun kanssa, joten tässä kesti hieman.. Mutta jatkoa siis.

Luku 2

Seuraava aamu ei valjennut kaikkien tarinoiden tavoin kauniin kirkkaana ja kuulaana. Ei ainakaan se vähä taivaasta, mitä minä näin. Ilman harmaus ujuttautui minuunkin. Makasin sängylläni lähes liikkumatta, ja tuijotin, kuinka katon laasti vähitellen putoili lattialle. Käännähtäessäni ympäri, huomasin vastakkaisen sellin uuden asukin tuijottavan minua. Se ei ollut pistävä katse, eikä liion vihainen tai pelokas. Se oli merkki uteliaisuudesta. Lapsen vihreät silmät seurasivat valppaasti jokaista hengenvetoani. Tunsin oloni jotenkin vaivautuneeksi. En ollut koskaan vapaaehtoisesti hankkiutunut tilanteisiin, joissa joudun huomion keskipisteeksi. Äitini sanoi minulle hyvin kauan sitten, että huomiosta on oltava immarreltu. Niiattava kauniisti ja suotava kaikille hymy. Mutta minä en osannut hymyillä. Olin pelkkää harmaata ilmaa, tuomittuna kärsimään vielä nämä viimeisetkin hetket.

Sellini ovi avautui kirskahtaen. Eteeni tyrkättiin naurettava annos kuivaa leipää ja savinen kulho, jonka pohjalla oli vettä. Se oli aamiaiseni. Olin tottunut siihen vähäiseen annokseen, mitä meille tarjottiin. Se ei riittänyt tyydyttämän nälkää, pikemminkin herätti sen. Ajattelin, että kuolenhan minä kuitenkin. Jos en nälkään, niin kirveen sulavaan heilahdukseen.

Hivuttauduin hitaasti kohti ateriaani. Vastakkaisen sellin nuori poika ei vieläkään kääntänyt katsettaan pois. Hän seurasi tarkasti, kuinka nostin leipäpalan tarjottimelta, laittaakseni sen suuhuni. Sellini vakituiset vieraat, hiiret, seurasivat myös liikkeitäni, valmiina hyökkäämään leivän kimppuun heti kun silmäni välttäisi. Olin koko ikäni vihannut hiiriä. Ne olivat minusta näyttäneet niin iljettäviltä, ja aina talvisin ne pyrkivät tulemaan sisälle lämpimään. Ei minulla silloin kuitenkaan mitään suurempaa syytä vihaani ollut, mutta nyt tunsin hiiriä kohtaan kateutta. Ne pystyivät ujuttautumaan pienimmästäkin aukosta pakoon, kun taas minä joutuisin vain tyytymään kohtalooni tuossa häkissä. Monta kertaa olin yrittänyt käyttää älyäni päästäkseni pakoon. Olin keksinyt nerokkaita suunnitelmia vartijoiden hämäämisestä ja kaltereiden katkaisemisesta. Kaikki suunnitelmat olivat kuitenkin epäonnistuneet, ja pikkuhiljaa toivoni oli sammunut. Intoni yrittää oli poissa.

En pystynyt syömään lapsen katseen alla. Alituinen tuijottaminen alkoi raivostuttaa minua, enkä pystynyt enää hillitä itseäni. Heitin tarjottimeni kivistä seinää kohti, ja huusin niin lujaa kuin pystyin. Potkaisin seinää ja ravistelin kaltereita kaikella voimallani. Kuukausien viha ja ahdistus purkautui raivona. Jos en olisi ollut lukitussa sellissä, olisin varmasti tehnyt jotain peruuttamatonta.
Hetkellisen raivon jälkeen lysähdin maahan. Istuin hiljaa, kykenemättä ajattelemaan enää oikeastaan mitään. Kaikki ne suunnitelmat, lupaukset, haaveet. Ne olivat pelkkää tomua hevosvaunujen alla. Kaikki, mikä oli ollut minulle aina niin tärkeää, oli nyt vain kasa merkityksettömiä sanoja, joiden tarkoituksen olin unohtanut. Minä olin menettämässä kaiken, kykenemättä tekemään asialle enää mitään.

Niihin ajatuksiin minä nukahdin. Heräsin vasta keskiyöllä, kun Kuu jälleen pyrki sisään kaltereiden takaa ja jostain kaukaa kuului unenomaista meren kohinaa. Säpsähdin, sillä edessäni seisoi joku.

Aluksi luulin, että minua oltiin tultu hakemaan rangaistusta kärsimään. Hämäryys alkoi kuitenkin väistyä hahmon ympäriltä, ja erotinkin nyt selvästi, että edessäni oli tuo viime yönä tuota lapsi. En ymmärtänyt, kuinka hän oli päässyt pois sellistään, ja miksi hän seisoi siinä, mutta en saanut kysyttyä sitä. Kun yritin sanoa jotain, sain ilmoille vain epätoivoisen henkäyksen.

- Tänä yönä rahtilaiva lähtee satamasta. Se jättää Tezhein ja lipuu toiseen rantaan, kauas täältä. Sinä hiivit ruumaan, ja aamulla edessäsi on uusi valo. Öisin se hopeinen juova kutsuu sinua. Etsi avain pronssiseen porttiin ja kohtaa mitä sinun täytyy. Kulje nyt, äläkä käänny. Älä kysy, älä puhu, älä ajattele. Jos sinulle jotain sanotaan, kieltäydy vastaamasta. Pakene, sillä jollet nyt toimi, niin aamulla näet hopeisen juovan kirkkaassa terässä ja tunnet sen viiltävän kivun.

Yksi toisensa jälkeen kalterini katkesivat ja kolahtelivat lattialle.

[Mysticus]

Err, miksi minä en ole huomannu tätä aiemmin.

Tarinasi vaikuttaa ainakin näiden kahden ensimmäisen luvun perusteella juuri sopivan synkältä, salaperäiseltä ja mielenkiintoiselta, eli minä tykkään. ^^ Olet kiehtovasti kuvaillut sellin ahdistavaa tunnelmaa, kertojan epätoivoa ja hautuvaa vihaa sekä tapahtumaympäristöä yleensäkin. Minä ainakin luen tällaista oikein mielelläni.

Muutama typånpoikanen joukosta löytyi, mutta ne nyt eivät haittaa pätkääkään. Mutta tämä kohta puolestaan jäi hieman häiritsemään minua:

...Vartija lähestyi selliäni. Hän osoittaa minua lyhdyllään. Se tarkoittaa, ettei käytöstäni katsota hyvällä. Tuijotin vain miestä takaisin, tyhjästi...

Tässä kirjoitit ensin menneessä aikamuodossa, sitten pomppasit "nykyhetkeen" ja palasit jälleen menneeseen. Sellainen ei käy, ymmärräthän. ^^ Myös ensimmäisen luvun viimeisestä kappaleesta löytyy pari vastaavanlaista virhettä.

Ei mutta, kirjoita ihmeessä lisää, tarinasi on erittäin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. :)

[Seyana]

Originally posted by Mysticus

Tässä kirjoitit ensin menneessä aikamuodossa, sitten pomppasit "nykyhetkeen" ja palasit jälleen menneeseen. Sellainen ei käy, ymmärräthän. ^^ Myös ensimmäisen luvun viimeisestä kappaleesta löytyy pari vastaavanlaista virhettä.



Hupsista, en itse ole edes huomannut koko asiaa. Kiitoksia humautuksesta^^. Korjaan nuo ja pyrin välttämään vastaisuudessa..

[Seyana]

Tuplat tulee..

Luku 3

Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin minä näin Kuun loistavan kirkkaana öiselä taivaalla. Lännestä lähestyi tummia pilviä, mutta ne eivät vielä olleet peittäneet noita kauniita tähtiä, jotka tarkkaan suunnitelluissa riveissä hohtivat muodostaen mystisiä kuvoita, joita jokainen elävä olento joskus pohtii ja miettii.
Kuja oli kapea ja siitä näki, ettei sitä oltu käytetty pitkiin aikoihin. Edes yksinäistä kulkukissaa ei hiipinyt missään. Varjoni muuttui moninkertaiseksi heijastuen metsän korkeaan kiviseinään. Minun oli hankala olla ajattelematta, kääntymättä, miettimättä. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, eikä yhteenkään kysymykseeni näyttänyt tulevan vastausta. Kiellosta huolimatta vaivuin ajatuksiini ja pian huomasinkin olevan satamaan johtavalla sivukadulla, joka kiersi minun entisen kotitaloni.

Talo oli autioitunut. Ikkunoista ei näkynyt muuta kuin pimeys. Talon pihan vähäiset kasvit olivat kuolleet ja pääkadun himmeä katulyhty sammunut. Olin kuullut, että lyhdynsytyttäjä oli kuollut sotilaiden hyökättyä hänen asunnolleen. Vihani sotilaita ja valtiasta kohtaan oli kasvanut jo niin suuriin mittoihin, että olin valmis tekemään mitä tahansa saadakseni valtiaan hengiltä. Vaikka se tietäisikin paluuta sinne, minkä olin juuri jättänyt taakseni.

Sivukatu oli tullut päätökseensä, ja se yhtyi sataman toriin. Ohitin ripeästi muutaman kerjäläisen, sillä minulla ei ollut aikaa heille. Ei minulla kyllä ollut rahaakaan. Raha alkoi olla täysin lopussa koko Tezhein kansalta. Ennen niin kukoistava suurkaupunki oli nyt vain hiljainen raunio, jossa sotilaat öisin juovuspäissään tai selvinpäin tappoivat asukkaita mielivaltaisesti, ryöstivät asuntoja ja nauroivat niin lujaa, että se kuului jopa selliini asti.

Rahtialus oli valtava puinen laiva. Sen kannella ei näkynyt olevan ketään, mutta pääkadulta tuli vielä muutama aasi vetäen perässään vihanneskärryjä. Laivan lähtöön olisi aikaa enää hetki, joten ei ollut varaa miettiä suunnitelmia. Juoksin ylös laivan ja sataman kivetyksen väliin asetettua lankkua ja laskeuduin horjuvilta tikkailta alas hämärään ruumaan.

Ruuman ilma oli tunkkainen, mutta olin jo tottunut siihen sellissä viettämäni ajan takia. Pimeys oli niin läpitunkevaa, etten kyennyt erottamaan kunnolla edes ääriviivoja. Liikuin varovasti, etten olisi törmännyt johonkin ja aiheuttanut kovaa meteliä. Noin tunnin kuluttua laiva irtautui satamasta, ja pakomatkani ensimmäinen vaihe oli päättynyt. Uusi maailma selvästi odotti minua. Mutta päätin, että minä palaan vielä. Palaan vielä katsomaan Tezhein raunioita, vaikka se jäisi viimeiseksi teokseni.

// Tuli vahingossa väärä versio tästä kohdasta-__-.
Joten tuossa se uudempi..

[Mysticus]

Tämä luku ikään kuin polkaisee koko tarinan varsinaisesti käyntiin. Tässä ei siis enää niinkään paljoa selvitellä tunnelmaa tai kertojan tunteita, joten mielenkiinto lisääntyy juuri sopivasti.

En löydä tästä osasta mitään erityistä huomautettavaa, tarina kulkee samaa salaperäistä ja synkähköä polkua kuin aiemmatkin luvut, mutta jännitystä tulee lisää, ja se on hyvä. Jatka ihmeessä kirjoittamista. :)

[Prometheus]

Synkän ja epätovoisen oloisen tarinan olet väsännyt.

Nämä tällaiset tyhjästä alkavat tarinat kirjoissakin ovat usein aika raskaita lukea. Nyt varsinkin kun en tiedä yhtään mihin tarinasi on menossa ja mikä juoni on. Pointtisi siis tulee esiin vähän pätkittäin (pakkohan se tässä foorumilla on).

Kolmannessa episodissa idea kuitenkin alkaa pikkuhiljaa selvitä, mutta ei vielä kokonaan (pitää jännitystä yllä, joka on hyvä).

Kirjoitustaitosi on kuitenkin kohdallaan eikä mitään pahempia, huomattavia virheitä esiinny. Osaat kirjoittaa tarinoita. Hienoa.

Pikkuvirheistä, joita minulle jää aina mieleen ovat nuo pronominien käyttö. Tämä on pilkunviilausta, mutta kun olen kuullut kommenttia ja itse pyrin aineissani välttämään tätä "tuplapronominivirhettä". Siis joissakin kohdissa olet käyttänyt kahta "minä"-muotoa peräkkäin. Tälläiset kohdat huomaan usein ja kun huomaan on huomautettava :) . Esim. Minä ajan minun autollani -> Ajan autollani. :)

Toivottavasti et ottanut nokkiisi ja ymmärsit pointtini tässä sekasortoisessa maailmassa. :up:

[Roakel]

Ihan hyvin kirjoitettu tarina, sinun kirjoitustyylisi on erittäin kaunista, osaat kuvailla paikkoja hyvin. Yksi asia jäi vaivaamaan ja se oli tuo alku, minä en itse tykkää aloittaa lukemisen jossa tarina alkaa keskeltä jotain ja minulle jäi vähän epäselväksi että miten se sinne vankolaan joutui. Nämä luvut ovat aika lyhyitä, mutta se ei haittaa koska tarina on kaikeinkaikkiaan hyvä.

[Seyana]

Originally posted by Roakel
Yksi asia jäi vaivaamaan ja se oli tuo alku, minä en itse tykkää aloittaa lukemisen jossa tarina alkaa keskeltä jotain ja minulle jäi vähän epäselväksi että miten se sinne vankolaan joutui..

No juu.. Minulla on tapana yrittää herättää lukian mielenkiintoa jättämällä asiat aluksi vähän avoimiksi, mutta
Kyllä tuokin asia kohta selviää. Seuraavassa luvussa, josta tuleekin vähän pidempi kuin nämä..

[Seyana]

Tästä luvusta tuli aivan erilainen kuin ajattelin, ja siinä kesti, sillä koneeni päätti tuhota koko tekstin, joten jouduin aloittamaan suurin piirtein alusta.
Seuraavan pätkä kanssa ei pitäisi kestää näin kauaa, jos saan sen kulkemaan niin kuin suunnittelin.
Kommentteja otetaan yhä vastaan^^.
//Joo, ymmärsin kyllä tuon Promen pointin, ja olen pyrkinyt välttämään sitä vastaisuudessa. En ole itse aikaisemmin huomannut koko asiaa, mutta kiitoksia. :)

Ruumassa vietetty yö oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Pölyn määrä oli suunnaton, ja rahtitavaran seassa vipelsi tuhoeläimiä. Minulla ei ollut ruokaakaan, ei liioin rahaa tai mitään muuta omaisuutta kuin vankilavaatteet ylläni. Uusi elämäni ei siis tulisi alkamaan mitenkään rikkaissa merkeissä. Silti pelkkä ajatus siitä tuntui rohkaisevalta. Odotin innolla, mitä Averén suurella satamakaupungilla oli minua varten. Siihen odotukseen ei liittynyt pienintäkään ajatusta hopeiselle portille ja sen avaimelle. Minulla oli nyt mahdollisuus aloittaa alusta, enkä antaisi jonkun täysin vieraan olennon ennustusten pilata sitä.

Aamu sarasti merellä. Laiva oli rantautunut hiljattain satamaan, ja minä kävelin Averén vilkkaassa satamassa ihaillen sitä valtaisaa väkijoukkoa, valkeita kivitaloja ja meren yllä kaartelevia lokkeja. Auringonnoususta ei ollut aikaakaan, mutta silti jo niin moni oli liikkeellä. Kertomukset Averésta, joka ei nuku koskaan pitivät siis paikkansa. Tezheissä tähän aikaan ei jalkeilla olisi ollut vielä kukaan. Tezhei oli pieni ja historiallinen, mutta ei mitään verrattuna tämän uuden kaupungin humuun.

Minun oli nälkä. Torilla ja kaduilla oli jo useita myyjiä ruokakojuineen. Joku vanha mies kaupitteli nahkaisia kenkiä, vaatturi mittaili kankaasta oikeankokoisia paloja minua useita vuosia nuoremman tytön mekkoa varten. Raha vaihtoi omistajaansa, mutta minulla ei ollut sitä yhtään. Koko omaisuuteni oli jaettu vanginvartijoiden kesken iltana, jona minut tuomittiin kuolemaan. Olin niin ihmeissäni kaupungista, etten lainkaan huomannut lähestyvää hahmoa, ja sen perässä juoksevaa miestä.
-Vielä minä saan sinut kiinni, sinä...--
-Hah! Tuolla vauhdilla et saisi kiinni kilpikonnaakaan! Jopa äitini juoksee sinua paremmin! Joten luovuta suosiolla!

Kaksikko katosi kulman taa, mutta palasi pian. Ilmeisesti reitti oli johtanut umpikujaan. Vanhempi mies hengitti raskaasti huutonsa keskellä, nuoremman ilkkuessa tälle kauempana. Vanhempi mies oli juuri lähtemässä jälleen nuoremman perään, kun vastakkaiselta kujalta kuului huutoa:
-Ottakaa varas kiinni! Varas herra Braurahhenin kojulla! Mies kirosi raskaasti ja lähti juoksemaan vaivalloisen näköisenä huutoa kohti. Nuori mies nauroi seuratessaan vanhemman menoa. Minä puolestaan rohkaisin itseni kysyäkseni mieheltä äskeisesti välikohtauksesta.
-Kuka te olette?
-Minäkö? Olen Ilva, Averén paras varas. Ja tuo typerys oli herra Braurahhen, Averén heikkohermoisin mies. Hän on suutari, pitää tuolla pientä kojua, mutta varkaat tuntuvat olevan kiinnostuneempia hänen kengistään kuin asiakkaat. Tosin eipä ihme, jos on tuon näköinen. Ja sinä olet..?
-Ardea.
-Ardea.. Sehän on kiva nimi. En olekaan kuulut sitä aikaisemmin. Sinä nyt varmasti olet kuullut nimeni useasti, sillä kukaan Averéssa ei ole välttynyt siltä. Heh.. Mutta, mitä oikein teet täällä päin? Aamukävelyllä kenties?
-Minä tuota..
-Omistatko kojun? En ole ennen nähnyt sinua myymässäkään.
Minä en pitänyt tilanteesta, johon Ilva oli minua ajamassa. En mitenkään voinut kertoa hänelle mistään. Hänhän oli täysin tuntematon, ja vieläpä varas. En löytänyt yhtäkään sanaa tai lausetta, joka olisi auttanut minua sillä hetkellä. Kaduin jo harkitsemattomuuttani, kun olin paljastanut muukalaiselle edes nimeni. Averé oli alkanut tuntumaan jotenkin pelottavalta. Paikalta, jossa ei ehkä pystynytkään esiintymään niin nimettömänä varjona, kuin olisi halunnut.

Ilvalla oli jäänsiniset silmät. Pistin merkille niiden ihmeellisen säteilyn ja kimalluksen, joka ei lainkaan sopinut Ilvan muuten niin vaatimattomaan ulkoasuun. Hänellä oli pitkät hailakanruskeat housut, jotka oli ilmeisesti tikattu säkkikankaasta. Housut olivat kuluneet, kuten myös valkoista puuvillaa oleva paita. Epälin paidan olevan laittomasti hankittu, sillä se vaikutti kalliilta, joskin nuhjuiselta. Paidan päällä oli vielä lyhyt violetti liivi. Ilvalla oli violetti huivi, joka piti hänen pitkiä hiuksiaan aloillaan. Hänen kasvoillaan paistoi hymy, joka sai minut itsenikin myhähtämään. Tarkasteltuani hetken Ilvan asua, mielenkiintoni palasi jälleen hänen silmiinsä. Vasemman silmän halkaisi pitkä valkoinen viiru. Kun tuohon juovaan tuijotti tarpeeksi kauan, se alkoi leikkiä kanssani. Viiru kääntyili ja vääntyili, kunnes sen päät taipuivat kumpainenkin alaspäin, muodostaen jonkinlaisen sillan.

Minä nousin sillalle, joka tuntui äärimmäisen huteralta. Kuu hohteli kilometrien päässä minusta, mutta sen säteet porautuivat syvälle sillan alla virtaavan puron pohjaan. Osa niistä heijastui veden väreilevään pintaan värjäten veden osittain hopeaiseksi. Takanani oli tiheä metsikkö, josta kantautui erinäisiä ääniä. Edessäni kimmelsi jokin. Esine leijui ilmassa, mutta kun yritin ottaa sitä kiinni, se väisti nopeasti siirtyen ihan otteeni ulottuviin. Aina kun yritin napata sitä se kuitenkin hävisi näköpiiristä, ja teki minut erittäin turhautuneeksi. Mikään ei kuitenkaan ole täydellistä, eikä tuo esinekään. Se teki nopean kaarteen, mutta väärään suuntaan. Suljin nyrkkini sen ympärille, kun silta alkoi horjua pahemmin, kuin vielä äskettäin. Köydellä toisiinsa sidotut puut pyörivät paikoillaan ja piakkoin köydet katkeilivat. Silta sortui lujasti rojahtaen, ja menetin otteeni esineestä. Paiskauduin kylmään jaa kirkkaaseen veteen. Ympärilläni oli aivan hiljaista. Luulin jo olevani kuollut, kunnes jokin ravisteli minua kovaotteisesti.

Ilvan ääni tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. En saanut selvää hänen kasvoistaan, mutta olin varma, että se oli Ilva. Äänessä oli sitä samaa ystävällisyyttä, mutta nyt joukossa oli myös jonkinlaista hätää. Ympärilläni vilisi ja ääniä kuului joka puolelta. Olin hämilläni, sillä en muistanut lainkaan, missä olin. Ilva ravisteli minua yhä, vaikka oli varmasti huomannut minun vironneen. Hytkyin vain paikoillani, vaikka olisin halunnut huutaa häntä lopettamaan. Ilvan ääneen sekoittui jokin tuntematon ja synkkä ääni. Se oli julma ja matala.
-Väisty edestäni, autan tytön ylös.

Tunsin tiukan otteen, kun minut nostettiin varovasti ylös. Olisin halunnut lysähtää takaisin makaamaan tuolle pölyiselle kadulle, mutta Ilva varmisti, ettei niin päässyt tapahtumaan.
-Selviät tästä varmaan yksinkin. Muista mitä minä sanoin, Ilva. Älä anna minkään mennä sen edelle.
Ilva nyökkäsi vaitonaisesti punaisiin pukeutuneen synkän miehen loitotessa luotamme. Pian hän kuitenkin kääntyi minuun päin loihtien iloisen ilmeen kasvoilleen.
-No niin, Ardea. Sinun täytyy nyt saada levätä. Tule, vien sinut yhteen paikkaan. Se ei ehkä ole niin hieno, mutta saa kelvata.
En sanonut mitään, vaan annoin Ilvan raahata minua mukanaan pitkin kujia. Pian olisi keskipäivä, ja kaupungissa oli tungosta. Kuulin, kuinka ihmiset kuiskivat toisilleen nähdessään minut ja vaatetukseni. Minulla oli vielä ylläni vankilasta saatu vaateparsi, tai ainakin se, mitä siitä nyt oli jäljellä. En kuitenkaan jaksanut välittää noista paheksuvista vilkuiluista, vaan tuijotin vastaantulijoita apaattisesti. En ajatellut mitään, en edes yrittänyt. Seurasin vain, minne Ilva kulki. Välillä minulla oli hankaluuksia pysyä hänen kannoillaan, mutten siltikään kiristänyt tahtiani. Ilva pysähteli usein selittämään minulle jotain rakennuksesta tai ihmisestä, jonka juuri ohitimme. Hän ei näyttänyt edes huomaavan, etten kuunnellut.

Kuljimme ainakin tunnin matkan. Ilva jäi välillä puhumaan tuttavilleen, jolloin minulle suotiin mahdollisuus yrittää selvittää ajatuksiani ja saada itseni takaisin hallintaan. En tiennyt, mitä äskettäin oli tapahtunut. Mielessäni kummitteli ainoastaan hatara muisto Kuusta. Kuu vihoitteli minulle, sillä se tunkeutui luokseni jatkuvasti, jättäen jälkeensä kuitenkin vain epävarmuutta. Huokaisin syvään, mutta oloni tuntui jo vähän paremmalta. Oli tuo uni sitten enne tai ei, niin se alkoi tuntua vain muistolta muistojen joukossa. Kykenin jo hymyilemään Ilvan kutsuessa nimeäni.

//Muutama pahemman luokan typo korjattu, muut saivat jäädä.

[Mysticus]

Tässä luvussa päähenkilöön saa viimeinkin jonkinlaisen kontaktin, ja muutenkin tarina selkenee ja "toiminta" lisääntyy juuri sopivasti. Kirjoitustyylisi on selkeää ja tarina etenee sopivaa vauhtia, enkä oikeastaan keksi tästä mitään negatiivista sanottavaa. Typoja nyt luonnollisesti löytyy, mutta ne nyt eivät itse tähän mielenkiintoiseen ja hyvään kokonaisuuteen vaikuta mitenkään.

Lisää, lisää. :)

[Seyana]

tässä luvussa ei ole äksöniä laisinkaan, tämä on lähinnä tällaista hahmojen syventämistä. Sain tehtyä vuoropuhelua aika paljon, pahoittelen sen sekavuutta, mutta minulla ei ole tapana käyttää näitä Kaija sanoi-juttuja.
Olisi kiva, jos joku yhä viitsisi antaa palautetta, sillä en halua tänne hirveästi tuplia postata^^;;.
tämä luku on siis aika tylsä varmaan, mutta lukekaa nyt kuitenkin.

Kello oli jo varmasti ohittanut keskipäivän meidän viimein saapuessa korkean kivitalon pihaan. Aurinko oli noussut jo korkealle meren ylle ja sen lämpimät säteet porottivat jopa tuonne varjoisalle sivukujalle. Rakennus oli kuitenkin niin korkea, että sen suuri maahan lankeava varjo selvästi viilensi ilmaa. Tuo rakennus olisi voinut olla jonkin ylvään aatelisen palatsi, mikäli sen sijainti olisi ollut arvostetumpi. Kuja oli synkkä ja rakennuksen nurkilla norkoili epämiellyttävän näköisiä hahmoja. Rakennuksen julkisivu oli rappeutunut. Kivi oli halkeillut vuosien saatossa, katto oli kärsinyt merituulten riepotuksesta. Kivisiä portaita ei tuskin oltu lakaistu vuosikausiin.

-Tässä se nyt on. Tule, mennään sisälle.
Nyökkäsin Ilvalle myöntymisen merkiksi. En uskaltanut puhua mitään, sillä joku olisi kuitenkin ollut kuuntelemassa. Näihin ihmisiin ei voinut luottaa, en tiennyt heidän yhteyksistään Valtiaaseen tai Tezhein sotureihin. Kaikki näyttivät pystyvänsä tekemään mitä tahansa rahasta. Kahden kapean sivukujan risteymässä seisoi kaksi varjoa, ja saatoin nähdä kiiltelevien kultakolikoiden vaihtavan omistajaa hahmosta toiseen. Ilmaan kiiri vielä toisen hahmon, ilmeisesti miehen, nauru, kun hän katosi kulman taa.
Ilva talutti minut portaat ylös. Olisin kyllä pystynyt kävelemään ne itsekin, mutta en pannut apua pahakseni, sillä portailla istuvat miehet yrittivät kiskoa minua luokseen virnistellen samalla inhottavasti. Yksi jo melkein onnistui tiputtamaan minut alas noita kaiteettomia portaita, mutta Ilva antoi nyrkkinsä puhua puolestani. Huokaisin helpotuksesta, kun nariseva puuovi sulkeutui jälkeemme.

Huoneessa oli kuuma. Eteishalli oli tumma ja pimeä, katosta roikkui himmeä öljylamppu. Se oli tippunut niin alas, että siihen oli mahdoton olla lyömättä päätään. Takassa leiskui tuli, vaikka ulkona oli kuuma. Takan seinustalle oli aseteltu pieni maalaus, joka esitti hymyilevää naista ja poissaolevan näköistä miestä. Joku oli käynyt vielä käyttämässä omaa taiteellista näkemystään piirtelemällä kummallekin kuvan hahmolle mitä erikoisempia ruuminosia. Ne oli maalattu selvästi erilaisella siveltimellä ja värillä, joten ne eivät varmastikaan kuuluneet alkuperäisen taiteilijan visioihin. Kuva oli mielestäni huvitteleva ja sai minut tirskahtelemaan. Ilva vilkaisi minua kysyvästi, jolloin hiljenin välttyäkseni selittelyiltä.
Ilma oli tunkkainen, muttei samalla tavalla kuin Tezhein vankilassa. Savu leijui paksuna pilvenä katonrajassa ja ilmaan sekoittui oluen vahva haju.

Eteishuoneen ja salin välissä ei ollut lainkaan seinää. Sali oli yhtä pimeä kuin eteinenkin, ja sen keskiosassa oli tummaa puuta oleva pöytä. Oli mahdotonta käydä arvailemaan, oliko pöytä tammea vaiko mäntyä, jollei sitten tiennyt kirjaimellisesti lähes kaikkea puista. Pöydän ymärille oli kokoontunut joukko miehiä pelikortteineen. Heistä jokainen siemaili olutta suurista puutuopeista. Miehet vaikuttivat olevan keskittyneitä peliinsä, sillä pöydän keskellä oli rahapino. Kyseessä ei siis ollut ihan tavallinen huvin vuoksi pelaaminen. Edes rahat eivät kuitenkaan olleet yhtä kiinnostavia, kuin oven äkillinen avautuminen. Korttipeli pysähtyi kaikkien tuijottaessa Ilvaa ja minua. Ilvaa vain vilkaistiin, suurin mielenkiinto kohdistui minuun. yksi miehistä, lyhythiuksinen ja kookas, tervehti Ilvaa käden heilautuksella ja huudahti tälle:
-Kas, Ilva! Ja kukas onkaan tämä uusi tyttö joukossasi? Uusin löytösi, ymmärrän. Tule toki ja liity seuraamme! Milj, tuo Ilvalle tuoppi. Ja vieraallemme myös!
-Kiitos Tens, mutta ei nyt. Sanohan, onko Milj paikalla?
-Täällähän minä! Hetki vain, olen kohta siellä!
Saliin saapui minua hieman vanhempi vaalea nainen. Hänellä oli pitkät, vaaleat hiukset ja vihreät silmät. Naisella oli yllään pitkä siniruudullinen puuvillamekko ja punainen esiliina. Nainen läpsäisi Ilvaa leikillisesti ja kääntyi sitten aurinkoisesti hymyillen puoleeni.
-Meillähän on täällä uusi tulokas. Oikein hauska tutustua, kultaseni. Minä olen Miljavir, mutta pojat käyttävät minusta vain nimeä Milj. Laiskoja kun ovat.
-Milj, tässä on Ardea. Tapasimme aikaisemmin päivällä Braurahhenin kojun lähellä.
-Et kai taas ollut häiritsemässä miesparkaa? Braurahheniahan käy tässä oikein sääliksi, mies kun yrittää niin kovasti. Ostin nämäkin kengät häneltä, eivätkö olekin ihanat?
Vilkaisin Miljavirin kenkiä kiinnostuneena. Ne olivat tavallista ruskeaa nahkaa, mutta niihin oli kirjottu vihreällä langalla lehtiköynnös ulkoreuniin.
-Puhutaan siitä sitten myöhemmin, se ei nyt ole lainkaan olennaista. Ardea tarvitsisi yöpaikkaa, joten ajattelin, että oletko sitä vastaan, että majoittaisin hänet tänne. Edes väliaikaisesti.
-Voi tottahan toki se sopii! Oikein ihanaa saada tänne vähän järjestyksen mallia näille laiskimuksille. Vai mitä pojat?
Pöydästä kuului vaimeaa myöntelyä.
-Joo, kai.
-Miten vain, Milj.
-Selvähän se.
-Eli se siis käy?
-No juurihan minä niin sain, Ilva hyvä! Etkö nyt ole hieman epäkohtelias, kun annat vieraamme seisoskella tässä savussa ja sekamelskassa, vaikka hän on varmasti uupunut. Olethan kysynyt, että tämä järjestely käy?
-Öh.. no en varsinaisesti.
-Jotenkin aavistin sen. Mutta nyt, turhat puheet sikseen. Opasta vieraamme vierashuoneeseen, olen laittanut sen kuntoon Gregorin lähdettyä. Mutta te muut, te saatte nyt tehdä kerrankin jotain hyödyllistä! Ei meille rahaa kotiovelle kanneta. Varsinkin nyt, kun Ardea on täällä, on teidän näytettävä, mihin me pystymme. Viekää tuoppinne pois ja peskää ne itse iltasella. Ja ne kortit nyt heti pois näkyvistä, tai kaupittelen ne ja nuo rahanne kujilla! Liikettä niveliin, hop hop. Teidän on aika kantaa kortenne kekoon tässä talossa. Joko lähdette työnhakuun tai autatte minua kotosalla. Jokainen tyhjää taskunsa minun valvonnassani keittiöön. Ette osta mitään, ette poikkea yhdessäkään baarissa. Tosin Reat, sinä haet nyt minulle kaiken, mitä tarvitsen tehdäkseni tämän päivän aterian. Et kuluta yhtään enempää kuin on tarvis, takaisin on tultava kaikki, mitä jää. Ulos, ulos! Ja sulkekaakin ovi kunnolla perässänne!
-Kuten haluatte.
-Selvä, Miljavir.
-Kyllä rouva!
Virnistin. Ei ollut epäilystäkään, kuka tässä talossa määräsi ja ketä.

Vierashuone oli kodikas ja siisti. Siellä ei näkynyt jälkeäkään savuisuudesta ja tunkkaisuudesta. Pienestä ikkunasta avautui ikkuna viereisen talon katolle, ja kattojen takana siinsi kirkas meri. Pari lintua kaarteli sen yllä, mutta oli mahdotonta sanoa, olivatko ne lokkeja, vai joitain muita lintuja, sillä näin kaukaa ei erottanut yksityiskohtia.
-Tarkkailetko lintuja?
Ilva oli huomaamatta hiipinyt taakseni, ja sai minut hätkähtämää odottamattomalla puheellaan. Yleensä vastaisin kysymyksiin vain hiljaisuudella, mutta Ilvalla oli jokin ihmeellinen valta minuun, ja nyt huomasin puhuvani hänelle ensimmäistä kertaa muutakin, kuin nimeni.
-Ainakin yritän. Mutta ne ovat niin kaukana. En ole aikoihin nähnyt lintuja.. Ne ovat niin ihmeellisiä. Olen aina halunnut lentää.
-Voin viedä sinut joku päivä satamaan katsomaan niitä lähempää.
-Ihanko totta?
Ilmeeni kirkastui, ja tiesin näyttäväni liian iloiselta. En halunnut näyttää iloiselta. Jos olet iloinen, oletetaan, että myös puhut mielelläsi. En halunnut ilahtua minulle vielä melko tuntemattoman miehen ehdotuksista.
-Joo. Voidaan mennä vaikka huomenna, jos jaksat. Milj tuskin panee vastaan. Jos et olisi täällä, joutuisin luultavasti siivoamaan..
-Näetkö Kuun tuolla kaukana? Se on niin kaunis. Hassua, miten se näyttäytyy päivisinkin, mutta on öisin kirkkaampi. Se ei halua tulla nähdyksi. Vain harvat näkevät sen kaikessa kauneudessaan, keskiyön jälkeen.
-Päivisin Aurinko paistaa, eikä kuu pärjää sille.
-Kyllä minä sen tiedän. Mutta siinä täytyy olla muutakin.. Miksi kuu on hopeinen? Miksi tähdet eivät vain ole sekaisin kuin kivet maassa. Miksi ne ovat järjestäytyneet kuvioiksi?
-En tiedä. Mutta tiedän yhden, joka ehkä saattaisi tietää. Sinun on joskus tavattava hänet.
-Kuu on niin huomaamaton nyt.. Huomaatko, tuon yhden Auringosta eksyneen säteen? Minä asun tuolla, minne se osoittaa.
-Missä asut? En tunne toista mannerta lainkaan. tuletko sieltä?
-En nyt haluaisi keskustella siitä.. Mutta siellä, mistä tulen.. siellä Kuu on kauneinta, mitä koskaan on nähty.
-Eikä ole... Sinä olet..
Minun teki mieli hymyillä kuullessani Ilvanin sanat, mutta teeskentelin, etten ollut lainkaan kuullut niitä. Käännyin ympäri ja sanoin hänelle tylysti:
-Olen väsynyt, joten voisitko poistua?

Ilva sulki oven perässään, ja minä heittäydyin sängylleni. Nousin kuitenkin samantien ylös, sillä oveeni koputettiin.
-Ardea, minä täällä.
Milj käveli sisään odottamatta vastaustani. Hänellä oli sylissään joitain vaatteita.
-jätän nämä tähän, niin voit halutessasi vaihtaa vähän siistimpää yllesi.
Milj laski vaatteet tuolinkarmille ja käveli hymyillen pois. Minusta tuntui, että hän olisi tahtonut sanoa vielä jotain, muttei viitsinytkään. Hyvä vain, en halunnut keskustella hänen kanssaan.

Valitsin vaatteista vihreät housut ja samanvärisen paidan, jonka hiat olivat vähän liian lyhyet. Milj oli jättänyt minulle myös tavalliset nahkakengät, joissa ei myöskään ollut mitään koristuksia. enkä minä niitä kaivannutkaan. Halusin olla erottumaton, pelkkä olento muiden joukossa. Vaihdoin nopeasti ylleni kävellen sitten peilin eteen ihailemaan uutta itseäni. Hiukseni näyttivät hirvittävän likaisilta, joten minun täytyi kysyä Miljiltä vielä peseytymismahdollisuuksista. Ne vaikuttivat vähäisiltä, ainakin talossa asuvien miesten ulkonäön perusteella.
Ruskeita silmiäni en saanut vaihdettua, mutta vaatteet tekivät kuitenkin minusta jo vähän erinäköisen. Hymyilin itselleni ja totesin peilikuvalleni:
-Minä selviän tästä.

[Mysticus]

Hienoa, hienoa. :)

Tässä luvussa ei oikeastaan tapahtunut mitään, mutta tämänkin jaksoi lukea oikein mielellään. Ilva vaikuttaa mielenkiintoiselta hahmolta. ^^

Pari kohtaa jäivät kuitenkin vaivaamaan minua:

...Milj, tuo Ilvalle tuoppi. Ja vieraallemme myös!
-Kiitos Tens, mutta ei nyt. Sanohan, onko Milj paikalla?

Tässä kohdassa hieman tökkäsi, sillä tuosta ensimmäisestä repliikistä voi jo päätellä Miljin olevan paikalla.


No juurihan minä niin sain, Ilva hyvä!
Sanoin? ^^

Ei mutta, tarinasi jaksaa vieläkin pitää mielenkiintoa yllä, joten ei muuta kuin lisää jatkoa näytille. :)

[Nefisa]

Tarina oli oikeastaan todella hyvä.Kirjoitit myös tunteista ja muustakin etkä vain sellaista niinkuin tarinaa.Siinä oli mielenkiintoisia henkilöitä.

Laita lisää tarinoitasi ja jatka tätä tarinaa sillä minä ainakin haluaisin lukea sen loppuun! :D

[Seyana]

Täällä taas^^.

Herätessäni aurinko oli jo aloittanut laskunsa kohti merenpohjaa. En ollut nukkunut pitkiin aikoihin juuri yhtään, enkä tuskin olisi nytkään herännyt, ellei salista olisi kuulunut häiritsevää metakkaa. Aluksi ajattelin vain jäädä huoneeseeni makaamaan, mutta en halunnut olla yksin. Olin ollut yksin yli vuoden sellissäni, en ollut puhunut kenenkään kanssa, en ainakaan vapautuneesti. Nousin pystyyn ja päätin lähteä saliin tervehtimään talon asukkaita.

-Ardea! Voi, emme kait me herättäneet sinua? Käy istumaan.
Milj viittasi minut pöydän ääreen ja kaatoi tyhjään lasiin vettä. Takassa räiskyi yhä, nähtävästi sinne oltiin juuri lisätty puita. Pöydälle oli asetettu puinen vadillinen jonkin eläimen lihaa, kulho täytettynä liemellä sekä syvä puuvadillinen vihanneksia. En ollut nähnyt sellasta ruokaa aikoihin. Niin kauan olin tyytynyt pelkkään kuivaan leipään ja haaleaan veteen, etten enää edes muistanut, miltä tomaatti näytti, saatika sitten lihaliemi. Miljavir laittoi lautaselleni jokaista lajia ja ojensi lautasen sitten minulle. Tunsin olevani kuin taivaassa.

Yksi miehistä otti esiin merkillisen soittimen. Siinä oli viisi eripituista kieltä, pitkä ja suora puurunko. Runkoon oli kiinnitetty neljä rautaista naulaa, joista roikkui ihmeellisiä esineitä. Pian pitkä jousi tanssi soittimella ja ilmoihin kiiri iloinen musiikki. Muut pöydässä istuvat löivät käsiään yhteen kun Milj nousi istuimeltaan aloittaen tanssin. Hän kiersi pöydän hyppien ja pyörien vetäen mukaansa pari miestä tanssimaan. Sitten Milj hyppäsi pöydälle jatkaen tuota minulle aivan uutta tanssia. Musiikkiin sekoittui uusia soittimia ja joku rummutti käsillään pöytää. En ollut milloinkaan nähnyt moista ilonpitoa. Tezheissä ei ollut lupa mihinkään riehakkaaseen, joten juhlintaa ei tunnettu. Milj yritti vetää minutkin mukaan tanssiin, mutta kieltäydyin. Olut virtasi tynnyreistä ja miehet aloittivat laulun.

Kello oli jo ohittanut yli puolenyön, mutta juhlinta jatkui yhä. Tunsin vapautuvani, nauravani pitkästä aikaa. Väsymykseni oli tiessään ja olisin voinut katsella tuota tanssia vaikka aamuun saakka. Ilva oli kuitenkin huolissaan terveydestäni, ja vaati minua lepäämään. Koetin vastustella, mutta Ilva ei välittänyt. Hän raahasi minut vierashuoneeseen. Jäin yksin makaamaan sängylleni, sillä minua ei väsyttänyt laisinkaan. Ikkunani oli jätetty auki ja annoin lämpimän merituulen leikkiä ikkunaverhoissa. Musiikki oli lakannut saaden kaiken hiljaiseksi. Hiljaisuus kiinnitti huomioni kolahdukseen, jollainen syntyy oven sulkeutuessa . En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan annoin ajatusteni kiertää kulunutta päivää. Vielä viime yönä olin maannut kovalla sängyllä tuijotellen kattoon samalla tavoin. Tuolloin ajatuksissani oli kuitenkin ollut vain epätoivo. Nyt niissä kimmelsivät jäänsiniset silmät. En saanut niitä mielestäni, en vaikka kuinka yritin. En tosin tiedä, tahdoinko todellisuudessa koskaan unohtaa niitä.

Aamu sarasteli ikkunani takana. Nousin ylös hiljaa voihkien. En enää muistanut, milloin olin nukahtanut, mutta tiesin, ettei siitä ollut kauaakaan. Eilisiltana piileskellyt väsymys oli vihdoin palannut, enkä tahtonut pysyä pystyssäkään. Pelkäsin, että olin eilen kevyessä humalassa paljastanut jotain peruuttamatonta, että olin tietämättäni ajanut itseäni kohti jotain, mitä en halunnut. Laskeuduin saliin hyvin varoivaisesti tarkkaillen muiden reagointia. Milj tervehti iloisesti tavalliseen tapaansa, ja eilisiltana Gaelaksi esittäytynyt vanha mies nyökkäsi. Vaikutti siltä, etten ollut sanonut mitään. Huokaisin helpottuneena ja kävin aamiaispöytään.

Aamiaisen jälkeen Milj johdatti minut pieneen pesuhuoneeseen. Hän laski suuresta saavista vettä ammeeseen mitaten sinne samalla hieman suolaa. En tiennyt miksi, mutta en kysynyt. Jokaisella on omat syynsä. Pian Milj sulki oven ja jätti minut yksin peseytymään.
Kuuma vesi tuntui ihanan puhdistavalta. Vankilassa sai peseytyä kerran viikossa, ja silloinkin kylmässä ja likaisessa vedessä vartijoiden tiukan katseen alaisena. Suola oli alkanut liueta veteen poreilemalla. Se tuntui hauskalta, vaikkein tiennytkään, oliko sillä mitään muuta tarkoitusta.

Kylvettyäni palasin virkistyneenä saliin katselemaan muiden puuhia. Myhähtelin välillä itsekseni, mutten sanonut mitään. Minua kalvoi jatkuvasti pelko paljastumisesta, pelko jäädä kiinni. Ilvaa ei näkynyt missään, mutta en antanut asian vaivata. Milj kertoi minulle puolihuolimattomasti nähneensä Ilvan viimeksi joskus hieman ennen nukkumaanmenoa. Mielialani laski hieman, sillä olin kieltämättä odottanut innolla näkeväni sataman lokit.

Ilva ei ollut palannut keskipäiväänkään mennessä. Milj sanoi sen olevan ihan tavallista, sillä varkaiden elämään eivät kuulu rauhalliset lepopäivät. Tosin muut talon asukkaat tuntuivat ajattelevan niin, sillä siitä oli jo kauan, kun Milj viimeksi näki heidät työnteossa. Tyydyin myöntelemään hänen puheitaan, vaikken edes kuunnellut niitä. Ajatuksiani ohjasi ajoittain tuleva viiltävä kipu, joka pakeni nopeasti, mutta valmistautui jatkuvasti uuteen entistä kovempaan hyökkäykseen. Se sumensi näköaistini saaden tajuntani huojumaan. Kaikki kävi sekavaksi ja yritin turhaan tavoittaa jostakin Ilvan katsetta. Sitä ei näkynyt. Tunsin sukeltavani syvälle hiljaisuuteen, kylmien merivirtojen kuljetettavaksi. Vedestä kohosi ylös lasisia helmiä, jotka särkyivät helisten pinnan yläpuolella. Auringon säteet väreilivät jossain kaukaisuudessa, tavoittamattomissa. Hidas leijailuni ei näyttänyt saavan loppua, kaikkialla oli tyhjyttä silmänkantamattomiin.

[Mysticus]

Hyvä hyvä. :)

Kirjoitat edelleenkin erittäin sujuvaa ja mielenkiintoisesti kuvailevaa tekstiä, ja vaikka tässäkään kappaleessa ei vielä tapahtunut mitään kovinkaan "isoa", sen jaksoi siltikin lukea mielellään. Käsittelet päähenkilön ajatuksia kiinnostavalla tavalla, ja ympäristön kuvailut ovat myöskin onnistuneet erinomaisesti.

Enhän minä löydä tästä mitään negatiivista sanottavaa. Lisää lisää. ^^

[Seyana]

Tein pieniä muutoksia tuohon alkuun ja korjailin kirjoitusvirheitä. Lisäksi kirjoitin tekstiä lisää, joten julkaisen tässä nyt kaiken alusta siihen asti mihin olen päässyt. Jos ette jaksa lukea muunneltua tekstiä, niin uusi kappale löytyy siis sieltä alempaa^^.

Ardea

Kuun hopeinen valo kajasteli ruosteisten kaltereiden raoista. Se valaisi heikosti yltämättä lainkaan pimeimpiin nurkkiin. Se ei tiennyt, että minä katselin sitä. Kuu oli ainut, mitä saatoin nähdä noiden tummentuneiden metalliputkien takaa. Niitä oli yritetty ilmeisesti katkaista, mutta kalterit olivat vain vääntyneet. Katosta rapisi halkeilevaa kiveä. Sitä oli kerääntynyt ikkunalaudalle sentin paksuiseksi kerrokseksi. Oikeastaan olin ehkä hivenen iloinenkin kuunvalon suomasta hämärästä. Hiiret ja rotat jäivät varjoihin. En halunnut nähdä niiden läsnäoloa. Teeskentelin, etten myöskään kuullut sitä. Kevyt tuulenvire puhalteli ulkona. Se kuitenkin jäi vellomaan vapauteen. Ilmeisesti se ei päässyt kierttämään ikkunani edessä olevaa seinää. Siinä seinässä ei ollut ikkunoita. Seinän takana moni oli kohdannut viimeiset hetkensä. Sitä kutsuttiin nimellä metsä. Metsä, jossa kirvesmies sai heilutella asettaan.

Huoneessa oli kuuma. Ilma seisoi paikallaan. Epäilin, että samaa ilmaa olivat hengittäneet kaikki sellissä käyneet vuosien ajalta. Usein mietinkin, kuinka moni onkaan jo kokenut sen, mikä minulla oli vielä edessä. Ajatteleminen vain pahensi tilannetta. Sellini vastapäätä olevassa sellissä oli ennen vanha mies. Hän sanoi, ettei koskaan ajattele. Hän vain on. Silloin sitä unohtaa, mitä tulevaisuudessa odottaa. Mies vietiin metsään viime viikolla. Nyt tuo selli oli tyhjä. Tosin ei kauaa. Täällä mikään ei pysynyt tyhjänä. Ei nyt, kun Tezhein sortuminen ei ollut enää pelkkää kiihkoilijoiden puhetta. Käytävällä kuului kävelevän joku. Sinne oli syttynyt heikko valo. Vartija oli ilmeisesti yöllisellä tarkastuskierroksellaan. Ennen olin aina syöksynyt tähän aikaan kovalle vuoteeksi kutsutulle alustalleni. Pelkäsin, että minut saadaan vielä kiinni yöllisestä valvomisesta. Nyt olin kuitenkin tullut tulokseen, ettei sillä ole väliä. Mitä väliä sillä enää oli , kuka kirveen heilauttaa ja milloin. Sitä ei kuitenkaan voi estää. Parempi vain, että se olisi pian ohi. Tämä ilma tekee minut vielä hulluksi.

Vartija lähestyi selliäni. Hän osoitti minua lyhdyllään. Se tarkoittaa, ettei käytöstäni katsottu hyvällä. Tuijotin vain miestä takaisin, tyhjästi. Vartija ei ehtinyt tehdä enää mitään, sillä käytävän päässä olevalta ovelta kuuluu huutoa. Uutta vankia tuotiin selliinsä. Minulla ei ollut enää selvää muistikuvaa saapumisestani. Olin oikeastaan tahallani unohtanut kaiken. Ainoastaan se rautainen ja painava ovi oli pystynyt pysyttelemään muistikuvissani yöstä toiseen. Se avautui niin usein, ettei sitä voinut unohtaa.

Yössä kaikui uuden vangin muutama hätääntynyt huuto. Se juoksi seinillä ja koetti tunkeutua kaikkien alitajuntaan. Lapsen huuto. Tuijotin metsän seinää yhä tiiviimmin. Koetin sulkea ulkopuoliset äänet pois. Kuvitella, etten ollut siellä. Lasta kuljetettiin pitkin tuota piinaavaa käytävää. Huutoon sekoittui miesten kirosanoja. Saatoin kuulla, kuinka lasta lyötiin. Varoin kuitenkin kääntymästä ympäri. Hoin itselleni, etten ollut siellä. Mutta tiesin, että minun oli päästävä pois. Minun oli pysäytettävä se. Mutta olin yksin. Kuu tanssi yhä sellini seinillä, katseli, kuinka minä itkin.

Seuraava aamu ei valjennut kaikkien tarinoiden tavoin kauniin kirkkaana ja kuulaana. Ei ainakaan se vähä taivaasta, mitä minä näin. Ilman harmaus ujuttautui minuunkin. Makasin sängylläni lähes liikkumatta, ja tuijotin, kuinka katon laasti vähitellen putoili lattialle. Käännähtäessäni ympäri huomasin vastakkaisen sellin uuden asukin tuijottavan minua. Se ei ollut pistävä katse, eikä liion vihainen tai pelokas. Se oli merkki uteliaisuudesta. Lapsen vihreät silmät seurasivat valppaasti jokaista hengenvetoani. Tunsin oloni jotenkin vaivautuneeksi. En ollut koskaan vapaaehtoisesti hankkiutunut tilanteisiin, joissa joutuisin huomion keskipisteeksi. Äitini sanoi minulle hyvin kauan sitten, että huomiosta on oltava immarreltu. Niiattava kauniisti ja suotava kaikille hymy. Mutta minä en osannut hymyillä. Olin pelkkää harmaata ilmaa, tuomittuna kärsimään vielä nämä viimeisetkin hetket.

Sellini ovi avautui kirskahtaen. Eteeni tyrkättiin naurettava annos kuivaa leipää ja savinen kulho, jonka pohjalla oli vettä. Se oli aamiaiseni. Olin tottunut siihen vähäiseen annokseen, mitä meille tarjottiin. Se ei riittänyt tyydyttämän nälkää, pikemminkin herätti sen. Ajattelin, että kuolenhan minä kuitenkin. Jos en nälkään, niin kirveen sulavaan heilahdukseen. Hivuttauduin hitaasti kohti ateriaani. Vastakkaisen sellin nuori poika ei vieläkään kääntänyt katsettaan pois. Hän seurasi tarkasti, kuinka nostin leipäpalan tarjottimelta, laittaakseni sen suuhuni. Sellini vakituiset vieraat, hiiret, seurasivat myös liikkeitäni, valmiina hyökkäämään leivän kimppuun heti kun silmäni välttäisi. Olin koko ikäni vihannut hiiriä. Ne olivat minusta näyttäneet niin iljettäviltä, ja aina talvisin ne pyrkivät tulemaan sisälle lämpimään. Ei minulla silloin kuitenkaan mitään suurempaa syytä vihaani ollut, mutta nyt tunsin hiiriä kohtaan kateutta. Ne pystyivät ujuttautumaan pienimmästäkin aukosta pakoon, kun taas minä joutuisin vain tyytymään kohtalooni tuossa häkissä. Monta kertaa olin yrittänyt käyttää älyäni päästäkseni pakoon. Olin keksinyt nerokkaita suunnitelmia vartijoiden hämäämisestä ja kaltereiden katkaisemisesta. Kaikki suunnitelmat olivat kuitenkin epäonnistuneet, ja pikkuhiljaa toivoni oli sammunut. Intoni yrittää oli poissa.

En pystynyt syömään lapsen katseen alla. Alituinen tuijottaminen alkoi raivostuttaa minua, enkä pystynyt enää hillitä itseäni. Heitin tarjottimeni kivistä seinää kohti, ja huusin niin lujaa kuin pystyin. Potkaisin seinää ja ravistelin kaltereita kaikella voimallani. Kuukausien viha ja ahdistus purkautui raivona. Jos en olisi ollut lukitussa sellissä, olisin varmasti tehnyt jotain peruuttamatonta.

Hetkellisen raivon jälkeen lysähdin maahan. Istuin hiljaa, kykenemättä ajattelemaan enää oikeastaan mitään. Kaikki ne suunnitelmat, lupaukset, haaveet. Ne olivat pelkkää tomua hevosvaunujen alla. Kaikki, mikä oli ollut minulle aina niin tärkeää, oli nyt vain kasa merkityksettömiä sanoja, joiden tarkoituksen olin unohtanut. Minä olin menettämässä kaiken, kykenemättä tekemään asialle enää mitään.

Niihin ajatuksiin minä nukahdin. Heräsin vasta keskiyöllä, kun Kuu jälleen pyrki sisään kaltereiden takaa ja jostain kaukaa kuului unenomaista meren kohinaa. Säpsähdin, sillä edessäni seisoi joku.

Aluksi luulin, että minua oltiin tultu hakemaan rangaistusta kärsimään. Hämäryys alkoi kuitenkin väistyä hahmon ympäriltä, ja erotinkin nyt selvästi, että edessäni oli tuo viime yönä tuota lapsi. En ymmärtänyt, kuinka hän oli päässyt pois sellistään, ja miksi hän seisoi siinä, mutta en saanut kysyttyä sitä. Kun yritin sanoa jotain, sain ilmoille vain epätoivoisen henkäyksen.
- Tänä yönä rahtilaiva lähtee satamasta. Se jättää Tezhein ja lipuu toiseen rantaan, kauas täältä. Sinä hiivit ruumaan, ja aamulla edessäsi on uusi valo. Öisin se hopeinen juova kutsuu sinua. Etsi avain hopeiseen porttiin ja kohtaa mitä sinun täytyy. Kulje nyt, äläkä käänny. Älä kysy, älä puhu, älä ajattele. Jos sinulle jotain sanotaan, kieltäydy vastaamasta. Pakene, sillä jollet nyt toimi, niin aamulla näet hopeisen juovan kirkkaassa terässä ja tunnet sen viiltävän kivun.

Yksi toisensa jälkeen kalterini katkesivat ja kolahtelivat lattialle.

Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin minä näin Kuun loistavan kirkkaana öisellä taivaalla. Lännestä lähestyi tummia pilviä, mutta ne eivät vielä olleet peittäneet noita kauniita tähtiä, jotka tarkkaan suunnitelluissa riveissä hohtivat muodostaen mystisiä kuvoita, joita jokainen elävä olento joskus pohtii ja miettii.

Kuja oli kapea ja siitä näki, ettei sitä oltu käytetty pitkiin aikoihin. Edes yksinäistä kulkukissaa ei hiipinyt missään. Varjoni muuttui moninkertaiseksi heijastuen metsän korkeaan kiviseinään. Minun oli hankala olla ajattelematta, kääntymättä, miettimättä. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, eikä yhteenkään kysymykseeni näyttänyt tulevan vastausta. Kiellosta huolimatta vaivuin ajatuksiini ja pian huomasinkin olevan satamaan johtavalla sivukadulla, joka kiersi minun entisen kotitaloni.

Talo oli autioitunut. Ikkunoista ei näkynyt muuta kuin pimeys. Talon pihan vähäiset kasvit olivat kuolleet ja pääkadun himmeä katulyhty sammunut. Olin kuullut, että lyhdynsytyttäjä oli kuollut sotilaiden hyökättyä hänen asunnolleen. Vihani sotilaita ja Valtiasta kohtaan oli kasvanut jo niin suuriin mittoihin, että olin valmis tekemään mitä tahansa saadakseni Valtiaan hengiltä. Vaikka se tietäisikin paluuta sinne, minkä olin juuri jättänyt taakseni. Sivukatu oli tullut päätökseensä, ja se yhtyi sataman toriin. Ohitin ripeästi muutaman kerjäläisen, sillä minulla ei ollut aikaa heille. Ei minulla kyllä ollut rahaakaan. Raha alkoi olla täysin lopussa koko Tezhein kansalta. Ennen niin kukoistava suurkaupunki oli nyt vain hiljainen raunio, jossa sotilaat öisin juovuspäissään tai selvinpäin tappoivat asukkaita mielivaltaisesti, ryöstivät asuntoja ja nauroivat niin lujaa, että se kuului jopa selliini asti.

Rahtialus oli valtava puinen laiva. Sen kannella ei näkynyt olevan ketään, mutta pääkadulta tuli vielä muutama aasi vetäen perässään vihanneskärryjä. Laivan lähtöön olisi aikaa enää hetki, joten ei ollut varaa miettiä suunnitelmia. Juoksin ylös laivan ja sataman kivetyksen väliin asetettua lankkua ja laskeuduin horjuvilta tikkailta alas hämärään ruumaan.

Ruuman ilma oli tunkkainen, mutta olin jo tottunut siihen sellissä viettämäni ajan takia. Pimeys oli niin läpitunkevaa, etten kyennyt erottamaan kunnolla edes ääriviivoja. Liikuin varovasti, etten olisi törmännyt johonkin ja aiheuttanut kovaa meteliä. Noin tunnin kuluttua laiva irtautui satamasta, ja pakomatkani ensimmäinen vaihe oli päättynyt. Uusi maailma selvästi odotti minua. Mutta päätin, että minä palaan vielä. Palaisin vielä katsomaan Tezhein raunioita, vaikka se jäisi viimeiseksi teokseni.

Ruumassa vietetty yö oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Pölyn määrä oli suunnaton, ja rahtitavaran seassa vipelsi tuhoeläimiä. Minulla ei ollut ruokaakaan, ei liioin rahaa tai mitään muuta omaisuutta, kuin vankilavaatteet ylläni. Uusi elämäni ei siis tulisi alkamaan mitenkään rikkaissa merkeissä. Silti pelkkä ajatus siitä tuntui rohkaisevalta. Odotin innolla, mitä Averén suurella satamakaupungilla oli minua varten. Siihen odotukseen ei liittynyt pienintäkään ajatusta hopeiselle portille ja sen avaimelle. Minulla oli nyt mahdollisuus aloittaa alusta, enkä antaisi jonkun täysin vieraan olennon ennustusten pilata sitä.

Aamu sarasti merellä. Laiva oli rantautunut hiljattain satamaan, ja minä kävelin Averén vilkkaassa satamassa ihaillen sitä valtaisaa väkijoukkoa, valkeita kivitaloja ja meren yllä kaartelevia lokkeja. Auringonnoususta ei ollut aikaakaan, mutta silti jo niin moni oli liikkeellä. Kertomukset Averésta, joka ei nuku koskaan pitivät siis paikkansa. Tezheissä tähän aikaan ei jalkeilla olisi ollut vielä kukaan. Tezhei oli pieni ja historiallinen, mutta ei mitään verrattuna tämän uuden kaupungin humuun.

Minun oli nälkä. Torilla ja kaduilla oli jo useita myyjiä ruokakojuineen. Joku vanha mies kaupitteli nahkaisia kenkiä, vaatturi mittaili kankaasta oikeankokoisia paloja minua useita vuosia nuoremman tytön mekkoa varten. Raha vaihtoi omistajaansa, mutta minulla ei ollutkolikon kolikkoa. Koko omaisuuteni oli jaettu vanginvartijoiden kesken iltana, jona minut tuomittiin kuolemaan. Olin niin ihmeissäni kaupungista, etten lainkaan huomannut lähestyvää hahmoa, ja sen perässä juoksevaa miestä.
-Vielä minä saan sinut kiinni, sinä...
-Hah! Tuolla vauhdilla et saisi kiinni kilpikonnaakaan! Jopa äitini juoksee sinua paremmin! Joten luovuta suosiolla!

Kaksikko katosi kulman taa, mutta palasi pian. Ilmeisesti reitti oli johtanut umpikujaan. Vanhempi mies hengitti raskaasti huutonsa keskellä, nuoremman ilkkuessa tälle kauempana. Vanhempi mies oli juuri lähtemässä jälleen nuoremman perään, kun vastakkaiselta kujalta kuului huutoa:
-Ottakaa varas kiinni! Varas herra Braurahhenin kojulla!
Mies kirosi raskaasti ja lähti juoksemaan vaivalloisen näköisenä huutoa kohti. Nuori mies nauroi seuratessaan vanhemman menoa. Minä puolestani rohkaisin itseni kysyäkseni mieheltä äskeisesti välikohtauksesta.
-Kuka te olette?
-Minäkö? Olen Ilva, Averén paras varas. Ja tuo typerys oli herra Braurahhen, Averén heikkohermoisin mies. Hän on suutari, pitää tuolla pientä kojua, mutta varkaat tuntuvat olevan kiinnostuneempia hänen kengistään kuin asiakkaat. Tosin eipä ihme, jos on tuon näköinen. Ja sinä olet..?
-Ardea.
-Ardea.. Sehän on kiva nimi. En olekaan kuulut sitä aikaisemmin. Sinä nyt varmasti olet kuullut nimeni useasti, sillä kukaan Averéssa ei ole välttynyt siltä. Heh.. Mutta, mitä oikein teet täällä päin? Aamukävelyllä kenties?
-Minä tuota..
-Omistatko kojun? En ole ennen nähnyt sinua myymässäkään.
Minä en pitänyt tilanteesta, johon Ilva oli minua ajamassa. Minä en mitenkään voinut kertoa hänelle mistään. Hänhän oli täysin tuntematon, ja vieläpä varas. En löytänyt yhtäkään sanaa tai lausetta, joka olisi auttanut minua sillä hetkellä. Kaduin jo harkitsemattomuuttani, kun olin paljastanut muukalaiselle edes nimeni. Averé oli alkanut tuntumaan jotenkin pelottavalta. Paikalta, jossa ei ehkä pystynytkään esiintymään niin nimettömänä varjona kuin olisi halunnut.

Ilvalla oli jäänsiniset silmät. Pistin merkille niiden ihmeellisen säteilyn ja kimalluksen, joka ei lainkaan sopinut Ilvan muuten niin vaatimattomaan ulkoasuun. Hänellä oli pitkät hailakanruskeat housut, jotka oli ilmeisesti tikattu säkkikankaasta. Housut olivat kuluneet, kuten myös valkoista puuvillaa oleva paita. Epälin paidan olevan laittomasti hankittu, sillä se vaikutti kalliilta, joskin nuhjuiselta. Paidan päällä oli vielä lyhyt violetti liivi. Ilvalla oli violetti huivi, joka piti hänen pitkiä hiuksiaan aloillaan. Hänen kasvoillaan paistoi hymy, joka sai minut itsenikin myhähtämään. Tarkasteltuani hetken Ilvan asua, mielenkiintoni palasi jälleen hänen silmiinsä. Vasemman silmän halkaisi pitkä valkoinen viiru. Kun tuohon juovaan tuijotti tarpeeksi kauan, se alkoi leikkiä kanssani. Viiru kääntyili ja vääntyili, kunnes sen päät taipuivat kumpainenkin alaspäin, muodostaen jonkinlaisen sillan.

Nousin sillalle, joka tuntui äärimmäisen huteralta. Kuu hohteli kilometrien päässä minusta, mutta sen säteet porautuivat syvälle sillan alla virtaavan puron pohjaan. Osa niistä heijastui veden väreilevään pintaan värjäten veden osittain hopeaiseksi. Takanani oli tiheä metsikkö, josta kantautui erinäisiä ääniä. Edessäni kimmelsi jokin. Esine leijui ilmassa, mutta kun yritin ottaa sitä kiinni, se väisti nopeasti siirtyen ihan otteeni ulottuviin. Aina kun yritin napata sitä se kuitenkin hävisi näköpiiristä, ja teki minut erittäin turhautuneeksi. Mikään ei kuitenkaan ole täydellistä, eikä tuo esinekään. Se teki nopean kaarteen, mutta väärään suuntaan. Suljin nyrkkini sen ympärille, kun silta alkoi horjua pahemmin, kuin vielä äskettäin. Köydellä toisiinsa sidotut puut pyörivät paikoillaan ja piakkoin köydet katkeilivat. Silta sortui rojahtaen, ja menetin otteeni esineestä. Paiskauduin kylmään ja kirkkaaseen veteen. Ympärilläni oli aivan hiljaista. Luulin jo olevani kuollut, kunnes jokin ravisteli minua kovaotteisesti.

Ilvan ääni tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. En saanut selvää hänen kasvoistaan, mutta olin varma, että se oli Ilva. Äänessä oli sitä samaa ystävällisyyttä, mutta nyt joukossa oli myös jonkinlaista hätää. Ympärilläni vilisi ja ääniä kuului joka puolelta. Olin hämilläni, sillä en muistanut lainkaan, missä olin. Ilva ravisteli minua yhä, vaikka oli varmasti huomannut minun vironneen. Hytkyin vain paikoillani, vaikka olisin halunnut huutaa häntä lopettamaan. Ilvan ääneen sekoittui jokin tuntematon ja synkkä ääni. Se oli julma ja matala.
-Väisty edestäni, autan tytön ylös.

Tunsin tiukan otteen, kun minut nostettiin ylös. Olisin halunnut lysähtää takaisin makaamaan tuolle pölyiselle kadulle, mutta Ilva varmisti, ettei niin päässyt tapahtumaan.
-Selviät tästä varmaan yksinkin. Muista mitä minä sanoin, Ilva. Älä anna minkään mennä sen edelle.
Ilva nyökkäsi vaitonaisesti punaisiin pukeutuneen synkän miehen loitotessa luotamme. Pian hän kuitenkin kääntyi minuun päin loihtien iloisen ilmeen kasvoilleen.
-No niin, Ardea. Sinun täytyy nyt saada levätä. Tule, vien sinut yhteen paikkaan. Se ei ehkä ole niin hieno, mutta saa kelvata.
En sanonut mitään, vaan annoin Ilvan raahata minua mukanaan pitkin kujia. Pian olisi keskipäivä, ja kaupungissa oli tungosta. Kuulin, kuinka ihmiset kuiskivat toisilleen nähdessään minut ja vaatetukseni. Minulla oli vielä ylläni vankilasta saatu vaateparsi, tai ainakin se, mitä siitä nyt oli jäljellä. En kuitenkaan jaksanut välittää noista paheksuvista vilkuiluista, vaan tuijotin vastaantulijoita apaattisesti. En ajatellut mitään, en edes yrittänyt. Seurasin vain, minne Ilva kulki. Välillä minulla oli hankaluuksia pysyä hänen kannoillaan, mutten siltikään kiristänyt tahtiani. Ilva pysähteli usein selittämään minulle jotain rakennuksesta tai ihmisestä, jonka juuri ohitimme. Hän ei näyttänyt edes huomaavan, etten kuunnellut.

Kuljimme ainakin tunnin matkan. Ilva jäi välillä puhumaan tuttavilleen, jolloin minulle suotiin mahdollisuus yrittää selvittää ajatuksiani ja saada itseni takaisin hallintaan. En tiennyt, mitä äskettäin oli tapahtunut. Mielessäni kummitteli ainoastaan hatara muisto Kuusta. Kuu vihoitteli minulle, sillä se tunkeutui luokseni jatkuvasti, jättäen jälkeensä kuitenkin vain epävarmuutta. Huokaisin syvään, mutta oloni tuntui jo vähän paremmalta. Oli tuo uni sitten enne tai ei, niin se alkoi tuntua vain muistolta muistojen joukossa. Kykenin jo hymyilemään Ilvan kutsuessa nimeäni.

Kello oli jo varmasti ohittanut keskipäivän meidän viimein saapuessa korkean kivitalon pihaan. Aurinko oli noussut jo korkealle meren ylle ja sen lämpimät säteet porottivat jopa tuonne varjoisalle sivukujalle. Rakennus oli kuitenkin niin korkea, että sen suuri maahan lankeava varjo selvästi viilensi ilmaa. Tuo rakennus olisi voinut olla jonkin ylvään aatelisen palatsi, mikäli sen sijainti olisi ollut arvostetumpi. Kuja oli synkkä ja rakennuksen nurkilla norkoili epämiellyttävän näköisiä hahmoja. Rakennuksen julkisivu oli rappeutunut. Kivi oli halkeillut vuosien saatossa, katto oli kärsinyt merituulten riepotuksesta. Kivisiä portaita ei tuskin oltu lakaistu vuosikausiin.

-Tässä se nyt on. Tule, mennään sisälle.
Nyökkäsin Ilvalle myöntymisen merkiksi. En uskaltanut puhua mitään, sillä joku olisi kuitenkin ollut kuuntelemassa. Näihin ihmisiin ei voinut luottaa, en tiennyt heidän yhteyksistään Valtiaaseen tai Tezhein sotureihin. Kaikki näyttivät pystyvänsä tekemään mitä tahansa rahasta. Kahden kapean sivukujan risteymässä seisoi kaksi varjoa, ja saatoin nähdä kiiltelevien kultakolikoiden vaihtavan omistajaa hahmolta toiselle. Ilmaan kiiri vielä toisen hahmon, ilmeisesti miehen, nauru, kun hän katosi kulman taa.
Ilva talutti minut portaat ylös. Olisin kyllä pystynyt kävelemään ne itsekin, mutta en pannut apua pahakseni, sillä portailla istuvat miehet yrittivät kiskoa minua luokseen virnistellen samalla inhottavasti. Yksi jo melkein onnistui tiputtamaan minut alas noita kaiteettomia portaita, mutta Ilva antoi nyrkkinsä puhua puolestani. Huokaisin helpotuksesta, kun nariseva puuovi sulkeutui jälkeemme.

Huoneessa oli kuuma. Eteishalli oli tumma ja pimeä, katosta roikkui himmeä öljylamppu. Se oli tippunut niin alas, että siihen oli mahdoton olla lyömättä päätään. Takassa leiskui tuli, vaikka ulkona oli kuuma. Takan seinustalle oli aseteltu pieni maalaus, joka esitti hymyilevää naista ja poissaolevan näköistä miestä. Joku oli käynyt vielä käyttämässä omaa taiteellista näkemystään piirtelemällä kummallekin kuvan hahmolle mitä erikoisempia ruuminosia. Ne oli maalattu selvästi erilaisella siveltimellä ja värillä, joten ne eivät varmastikaan kuuluneet alkuperäisen taiteilijan visioihin. Kuva oli mielestäni huvitteleva ja sai minut tirskahtelemaan. Ilva vilkaisi minua kysyvästi, jolloin hiljenin välttyäkseni selittelyiltä.
Ilma oli tunkkainen, muttei samalla tavalla kuin Tezhein vankilassa. Savu leijui paksuna pilvenä katonrajassa ja ilmaan sekoittui oluen vahva haju.

Eteishuoneen ja salin välissä ei ollut lainkaan seinää. Sali oli yhtä pimeä kuin eteinenkin, ja sen keskiosassa oli tummaa puuta oleva pöytä. Oli mahdotonta käydä arvailemaan, oliko pöytä tammea vaiko mäntyä, jollei sitten tiennyt kirjaimellisesti lähes kaikkea puista. Pöydän ympärille oli kokoontunut joukko miehiä pelikortteineen. Heistä jokainen siemaili olutta suurista puutuopeista. Miehet vaikuttivat olevan keskittyneitä peliinsä, sillä pöydän keskellä oli rahapino. Kyseessä ei siis ollut ihan tavallinen huvin vuoksi pelaaminen. Edes rahat eivät kuitenkaan olleet yhtä kiinnostavia, kuin oven äkillinen avautuminen. Korttipeli pysähtyi kaikkien tuijottaessa Ilvaa ja minua. Ilvaa vain vilkaistiin, suurin mielenkiinto kohdistui minuun. Yksi miehistä, lyhythiuksinen ja kookas, tervehti Ilvaa käden heilautuksella ja huudahti tälle:
-Kas, Ilva! Ja kukas onkaan tämä uusi tyttö joukossasi? Uusin löytösi, ymmärrän. Tule toki ja liity seuraamme! Milj, tuo Ilvalle tuoppi. Ja vieraallemme myös!
-Kiitos Tens, mutta ei nyt. Mutta minulla olisi Miljille palvelus pyydettävänä.
-Aina valmiina! Hetki vain, olen kohta siellä!
Saliin saapui minua hieman vanhempi vaalea nainen. Hänellä oli pitkät, vaaleat hiukset ja vihreät silmät. Naisella oli yllään pitkä siniruudullinen puuvillamekko ja punainen esiliina. Hän läpsäisi Ilvaa leikillisesti ja kääntyi sitten aurinkoisesti hymyillen puoleeni.
-Meillähän on täällä uusi tulokas. Oikein hauska tutustua, kultaseni. Minä olen Miljavir, mutta pojat käyttävät minusta vain nimeä Milj. Laiskoja kun ovat.
-Milj, tässä on Ardea. Tapasimme aikaisemmin päivällä Braurahhenin kojun lähellä.
-Et kai taas ollut häiritsemässä miesparkaa? Braurahheniahan käy tässä oikein sääliksi, mies kun yrittää niin kovasti. Ostin nämäkin kengät häneltä, eivätkö olekin ihanat?
Vilkaisin Miljavirin kenkiä kiinnostuneena. Ne olivat tavallista ruskeaa nahkaa, mutta niihin oli kirjottu vihreällä langalla lehtiköynnös ulkoreuniin.
-Puhutaan siitä sitten myöhemmin, se ei nyt ole lainkaan olennaista. Ardea tarvitsisi yöpaikkaa, joten ajattelin, että oletko sitä vastaan, että majoittaisin hänet tänne. Edes väliaikaisesti.
-Voi tottahan toki se sopii! Oikein ihanaa saada tänne vähän järjestyksen mallia näille laiskimuksille. Vai mitä pojat? Pöydästä kuului vaimeaa myöntelyä.
-Joo, kai.
-Miten vain, Milj.
-Selvähän se.
-Eli se siis käy?
-No juurihan minä niin sanoin, Ilva hyvä! Etkö nyt ole hieman epäkohtelias, kun annat vieraamme seisoskella tässä savussa ja sekamelskassa, vaikka hän on varmasti uupunut. Olethan kysynyt, että tämä järjestely käy?
-Öh.. no en varsinaisesti.
-Jotenkin aavistin sen. Mutta nyt, turhat puheet sikseen. Opasta vieraamme vierashuoneeseen, olen laittanut sen kuntoon Gregorin lähdettyä. Mutta te muut.. Te saatte nyt tehdä kerrankin jotain hyödyllistä! Ei meille rahaa kotiovelle kanneta. Varsinkin nyt, kun Ardea on täällä on teidän näytettävä, mihin me pystymme. Viekää tuoppinne pois ja peskää ne itse iltasella. Ja ne kortit nyt heti pois näkyvistä, tai kaupittelen ne ja nuo rahanne kujilla! Liikettä niveliin, hop hop. Teidän on aika kantaa kortenne kekoon tässä talossa. Joko lähdette työnhakuun tai autatte minua kotosalla. Jokainen tyhjää taskunsa minun valvonnassani keittiöön. Ette osta mitään, ette poikkea yhdessäkään baarissa. Tosin Reat, sinä haet nyt minulle kaiken, mitä tarvitsen tehdäkseni tämän päivän aterian. Et kuluta yhtään enempää kuin on tarvis, takaisin on tultava kaikki, mitä jää. Ulos, ulos! Ja sulkekaakin ovi kunnolla perässänne!
-Kuten haluatte.
-Selvä, Miljavir.
-Kyllä rouva!
Virnistin. Ei ollut epäilystäkään, kuka tässä talossa määräsi ja ketä.

Vierashuone oli kodikas ja siisti. Siellä ei näkynyt jälkeäkään savuisuudesta ja tunkkaisuudesta. Pienestä ikkunasta avautui ikkuna viereisen talon katolle, ja kattojen takana siinsi kirkas meri. Pari lintua kaarteli sen yllä, mutta oli mahdotonta sanoa, olivatko ne lokkeja, vai joitain muita lintuja, sillä näin kaukaa ei erottanut yksityiskohtia.
-Tarkkailetko lintuja?
Ilva oli huomaamatta hiipinyt taakseni, ja sai minut hätkähtämää odottamattomalla puheellaan. Yleensä vastaisin kysymyksiin vain hiljaisuudella, mutta Ilvalla oli jokin ihmeellinen valta minuun, ja nyt huomasin sanovani hänelle ensimmäistä kertaa muutakin, kuin nimeni.
-Ainakin yritän. Mutta ne ovat niin kaukana. En ole aikoihin nähnyt lintuja.. Ne ovat niin ihmeellisiä. Olen aina halunnut lentää.
-Voin viedä sinut joku päivä satamaan katsomaan niitä lähempää.
-Ihanko totta?
Ilmeeni kirkastui, ja tiesin näyttäväni liian iloiselta. En halunnut näyttää iloiselta. Jos olet iloinen, oletetaan, että myös puhut mielelläsi. En halunnut ilahtua minulle vielä melko tuntemattoman miehen ehdotuksista.
-Joo. Voidaan mennä vaikka huomenna, jos jaksat. Milj tuskin panee vastaan. Jos et olisi täällä, joutuisin luultavasti siivoamaan..
-Näetkö Kuun tuolla kaukana? Se on niin kaunis. Hassua, miten se näyttäytyy päivisinkin, mutta on öisin kirkkaampi. Se ei halua tulla nähdyksi. Vain harvat näkevät sen kaikessa kauneudessaan, keskiyön jälkeen.
-Päivisin Aurinko paistaa, eikä Kuu pärjää sille.
-Kyllä minä sen tiedän. Mutta siinä täytyy olla muutakin.. Miksi Kuu on hopeinen? Miksi tähdet eivät vain ole sekaisin kuin kivet maassa. Miksi ne ovat järjestäytyneet kuvioiksi?
-En tiedä. Mutta tiedän yhden, joka ehkä saattaisi tietää. Sinun on joskus tavattava hänet.
-Kuu on niin huomaamaton nyt.. Huomaatko, tuon yhden Auringosta eksyneen säteen? Minä asun tuolla, minne se osoittaa.
-Missä asut? En tunne toista mannerta lainkaan. Tuletko sieltä?
-En nyt haluaisi keskustella siitä.. Mutta siellä, mistä tulen.. siellä Kuu on kauneinta, mitä koskaan on nähty.
-Eikä ole... Sinä olet..
Minun teki mieli hymyillä kuullessani Ilvan sanat, mutta teeskentelin, etten ollut lainkaan kuullut niitä. Käännyin ympäri ja sanoin hänelle tylysti:
-Olen väsynyt, joten voisitko poistua?

Ilva sulki oven perässään, ja minä heittäydyin sängylleni. Nousin kuitenkin samantien ylös, sillä oveeni koputettiin.
-Ardea, minä täällä.
Milj käveli sisään odottamatta vastaustani. Hänellä oli sylissään joitain vaatteita.
-Jätän nämä tähän, niin voit halutessasi vaihtaa vähän siistimpää yllesi.
Milj laski vaatteet tuolinkarmille ja käveli hymyillen pois. Minusta tuntui, että hän olisi tahtonut sanoa vielä jotain, muttei viitsinytkään. Hyvä vain, sillä en halunnut keskustella hänen kanssaan.

Valitsin vaatteista vihreät housut ja saman värisen paidan, jonka hihat olivat vähän liian lyhyet. Milj oli jättänyt minulle myös tavalliset nahkakengät, joissa ei ollut mitään koristuksia. Enkä minä niitä kaivannutkaan. Halusin olla erottumaton, pelkkä olento muiden joukossa. Vaihdoin nopeasti ylleni kävellen sitten peilin eteen ihailemaan uutta itseäni. Hiukseni näyttivät hirvittävän likaisilta, joten minun täytyi kysyä Miljiltä vielä peseytymismahdollisuuksista. Ne vaikuttivat vähäisiltä, ainakin talossa asuvien miesten ulkonäön perusteella.
Ruskeita silmiäni en saanut vaihdettua, mutta vaatteet tekivät kuitenkin minusta jo vähän erinäköisen. Hymyilin itselleni ja totesin peilikuvalleni:
-Minä selviän tästä.

Herätessäni Aurinko oli jo aloittanut laskunsa kohti merenpohjaa. En ollut nukkunut pitkiin aikoihin juuri yhtään, enkä tuskin olisi nytkään herännyt, ellei salista olisi kuulunut häiritsevää metakkaa. Aluksi ajattelin vain jäädä huoneeseeni makaamaan, mutta en halunnut olla yksin. Olin ollut yksin yli vuoden sellissäni, enkä ollut puhunut kenenkään kanssa, en ainakaan vapautuneesti. Nousin pystyyn ja päätin lähteä saliin tervehtimään talon asukkaita.

-Ardea! Voi, emme kait me herättäneet sinua? Käy istumaan.
Milj viittasi minut pöydän ääreen ja kaatoi tyhjään lasiin vettä. Takassa räiskyi yhä, nähtävästi sinne oltiin juuri lisätty puita. Pöydälle oli asetettu puinen vadillinen jonkin eläimen lihaa, kulho täytettynä liemellä sekä syvä puuvadillinen vihanneksia. En ollut nähnyt sellasta ruokaa aikoihin. Niin kauan olin tyytynyt pelkkään kuivaan leipään ja haaleaan veteen, etten enää edes muistanut, miltä tomaatti näytti, saatika sitten lihaliemi. Miljavir laittoi lautaselleni jokaista lajia ja ojensi lautasen sitten minulle. Tunsin olevani kuin taivaassa.

Yksi miehistä otti esiin merkillisen soittimen. Siinä oli viisi eripituista kieltä, pitkä ja suora puurunko. Runkoon oli kiinnitetty neljä rautaista naulaa, joista roikkui ihmeellisiä esineitä. Pian pitkä jousi tanssi soittimella ja ilmoihin kiiri iloinen musiikki. Muut pöydässä istuvat löivät käsiään yhteen kun Milj nousi istuimeltaan aloittaen tanssin. Hän kiersi pöydän hyppien ja pyörien vetäen mukaansa pari miestä tanssimaan. Sitten Milj hyppäsi pöydälle jatkaen tuota minulle aivan uutta tanssia. Musiikkiin sekoittui uusia soittimia ja joku rummutti käsillään pöytää. En ollut milloinkaan nähnyt moista ilonpitoa. Tezheissä ei ollut lupa mihinkään riehakkaaseen, joten juhlintaa ei tunnettu. Milj yritti vetää minutkin mukaan tanssiin, mutta kieltäydyin. Olut virtasi tynnyreistä ja miehet aloittivat laulun.

Kello oli jo ohittanut yli puolenyön, mutta juhlinta jatkui yhä. Tunsin vapautuvani, nauravani pitkästä aikaa. Väsymykseni oli tiessään ja olisin voinut katsella tuota tanssia vaikka aamuun saakka. Ilva oli kuitenkin huolissaan terveydestäni, ja vaati minua lepäämään. Koetin vastustella, mutta Ilva ei välittänyt. Hän raahasi minut vierashuoneeseen. Jäin yksin makaamaan sängylleni, sillä minua ei väsyttänyt laisinkaan. Ikkunani oli jätetty auki ja annoin lämpimän merituulen leikkiä ikkunaverhoissa. Musiikki oli lakannut saaden kaiken hiljaiseksi. Hiljaisuus kiinnitti huomioni kolahdukseen, jollainen syntyy oven sulkeutuessa . En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan annoin ajatusteni kiertää kulunutta päivää. Vielä viime yönä olin maannut kovalla sängyllä tuijotellen kattoon samalla tavoin. Tuolloin ajatuksissani oli kuitenkin ollut vain epätoivo. Nyt niissä kimmelsivät jäänsiniset silmät. En saanut niitä mielestäni, en vaikka kuinka yritin. En tosin tiennyt, tahdoinko todellisuudessa koskaan unohtaa niitä.

Aamu sarasteli ikkunani takana. Nousin ylös hiljaa voihkien. En enää muistanut, milloin olin nukahtanut, mutta tiesin, ettei siitä ollut kauaakaan. Eilisiltana piileskellyt väsymys oli vihdoin palannut, enkä tahtonut pysyä pystyssäkään. Pelkäsin, että olin eilen kevyessä humalassa paljastanut jotain peruuttamatonta, että olin tietämättäni ajanut itseäni kohti jotain, mitä en halunnut. Laskeuduin saliin hyvin varoivaisesti tarkkaillen muiden reagointia. Milj tervehti iloisesti tavalliseen tapaansa, ja eilisiltana Gaelaksi esittäytynyt vanha mies nyökkäsi. Vaikutti siltä, etten ollut sanonut mitään. Huokaisin helpottuneena ja kävin aamiaispöytään.

Aamiaisen jälkeen Milj johdatti minut pieneen pesuhuoneeseen. Hän laski suuresta saavista vettä ammeeseen mitaten sinne samalla hieman suolaa. En tiennyt miksi, mutta en kysynyt. Jokaisella on omat syynsä. Pian Milj sulki oven ja jätti minut yksin peseytymään.
Kuuma vesi tuntui ihanan puhdistavalta. Vankilassa sai peseytyä kerran viikossa, ja silloinkin kylmässä ja likaisessa vedessä vartijoiden tiukan katseen alaisena. Suola oli alkanut liueta veteen poreilemalla. Se tuntui hauskalta, vaikkein tiennytkään, oliko sillä mitään muuta tarkoitusta.

Kylvettyäni palasin virkistyneenä saliin katselemaan muiden puuhia. Myhähtelin välillä itsekseni, mutten sanonut mitään. Minua kalvoi jatkuvasti pelko paljastumisesta, pelko jäädä kiinni. Ilvaa ei näkynyt missään, mutta en antanut asian vaivata. Milj kertoi minulle puolihuolimattomasti nähneensä Ilvan viimeksi joskus hieman ennen nukkumaanmenoa. Mielialani laski hieman, sillä olin kieltämättä odottanut innolla näkeväni sataman lokit.

Ilva ei ollut palannut keskipäiväänkään mennessä. Milj sanoi sen olevan ihan tavallista, sillä varkaiden elämään eivät kuulu rauhalliset lepopäivät. Tosin muut talon asukkaat tuntuivat ajattelevan niin, sillä siitä oli jo kauan, kun Milj viimeksi näki heidät työnteossa. Tyydyin myöntelemään hänen puheitaan, vaikken edes kuunnellut niitä. Ajatuksiani ohjasi ajoittain tuleva viiltävä kipu, joka pakeni nopeasti, mutta valmistautui jatkuvasti uuteen entistä kovempaan hyökkäykseen. Se sumensi näköaistini saaden tajuntani huojumaan. Kaikki kävi sekavaksi ja yritin turhaan tavoittaa jostakin Ilvan katsetta. Sitä ei näkynyt. Tunsin sukeltavani syvälle hiljaisuuteen, kylmien merivirtojen kuljetettavaksi. Vedestä kohosi ylös lasisia helmiä, jotka särkyivät helisten pinnan yläpuolella. Auringon säteet väreilivät jossain kaukaisuudessa, tavoittamattomissa. Hidas leijailuni ei näyttänyt saavan loppua, kaikkialla oli tyhjyttä silmänkantamattomiin.

Avasin nyrkkini vedessä hitaasti, sillä tunsin jonkin esineen painon. Se oli pieni ja kiiltelevä avain, joka pyristeli otteestani irti. Varoin kuitenkin antamasta sille tilaisuutta. Tunsin putoamiseni hiljentyvän ja lopulta pysähdyin. Kipu väistyi ja avain liukui pois. Ilva oli tullut.

-Ardea, mennäänkö nyt katsomaan niitä lokkeja?
Nyökkäsin vastaukseksi ja lähdimme kohti satamaa. Varkaiden talon ympäristö oli yhä yhtä epämiellyttävä kuin saapuessani, mutta nyt voimani olivat kuitenkin palautuneet jo melko paljon, jolloin pystyimme kulkemaan ripeästi. Braurehhenin kojulla ylsimme ennennäkemättömiin urheilusuorituksiin, sillä vihainen kauppias ei ollut unohtanut eilisiä tapahtumia. Hän jahtasi meitä pitkin kaupunkia, mutta ei ollut tarpeeksi tarkkaavainen. Vaatturin kojulla hän kadotti meidät, eikä tajunnut tutkia tarkemmin kävelevää kangasta. Braurahhen kääntyi takaisin jupisten ja Ilva naureskeli miehen tyhmyydelle.

-Emme siis voi enää ohittaa tuota hullua hetkeen, joten meidän on mentävä toista reittiä. Tiedän yhden unohdetun sivukujan, joka vie satamaan nopeasti. Se ei ole ollut käytössä vuosiin, eikä kovin moni edes tiedä sitä.
En kysynyt, mistä Ilva sen sitten tiesi.

Kuja oli todella kapea ja varjoisa. Minua hieman huvitti ajatus siitä, että olin kyllä nähnyt Averén karun puolen, mutten vielä lainkaan sitä loistoa, mistä olin aikoinani kuullut. Joskus kävellessäni Tezhein satamassa, olin kuullut sanasen laivojen lastaajilta. He puhelivat keskenään toisesta mantereesta ja maailmasta, sekä mantereen valtaisasta pääkapungista Averésta, jonka satamaa suurempaa sai etsiä, ja joka hohteli auringonvalossa päivät pitkät. Tarkkaavainen ohikulkija ei voinut välttyä noilta huhuilta eikä estää itseään kiinnostumasta lisää. Nyt vihdoin päästyäni kaupunkiin ei se enää näyttänytkään niin ihmeelliseltä, kuin mitä olin aina kuvitellut.
-Ardea, katso.

Olimme saapuneet satamaan. Se oli upea. En ollut saapuessani lainkaan huomannut sen koko loistoa, mikä ehkä johtui väsymyksestä. En kyllä toisaalta noussut maihin sataman komeimmassa osassa. Taivasta halkoivat korkeat valkoiset tangot, joiden päähän oli kiinnitetty huojuvat sinivalkoiset liput. Lippuihin oli kirjailtu taidokkaasti suuri laiva ja viisi tähteä. Laivojen mastot kohosivat pilvettömälle taivaalle ja niiden purjeet liehuivat ylväänä kevyessä merituulessa. Lokit kiertelivät niitä ringeissä, ja osa oli laskeutunut torille etsimään äskettäin pois lähteneen leipäkojun jättämiä leivänmuruja. En pystynyt kuin huokailemaan, sillä vaikka kuinka yritin saada tuota ylväyttä sanoiksi, en pystynyt. Aallot löivät raskaasti laivojen runkuja, mutta laivat huojuivat vain vähäisesti. Ne olivat vankkaa tekoa.
-Huomaathan nuo lippujen viisi tähteä? Niillä on Averélle symbolinen arvo. Kauan sitten viisi veljestä taisteli Averén herruudesta. Heistä jokainen halusi kaupungin vain itselleen. He kävivät aseellisia kamppailuja tällä torilla, juonivat toisiaan vastaan ja eivät jättäneet mitään keinoa käyttämättä. Eräänä yönä mereltä nousi kuitenkin hurja myrsky. Se oli niin mahtava, että koko kaupunki olisi voinut tuhoutua. Kuitenkaan niin ei käynyt, vaan myrsky jätti kaiken koskemattomaksi. Nuo viisi veljestä se kuitenkin sinkosi taivaalle ja niin heistä tuli tähtiä. Siitä pitäen Averé on ollut ilman hallitsijaa. Me emme tarvitse kaupunkiimme ylintä ruhtinasta, sillä se riistää kaupungilta sen vapauden.
-No mutta kuka sitten säätää kaikki lait? Kuka määrää kansaa ja johtaa sotajoukkoja?
-Kansa määrää itse itseään, emmekä me käy sotia. Me olemme tämän mantereen pääkaupunki, vaikka meillä ei ole edes hallitsijaa. On meillä kuitenkin päätöksistä vastaavia edustajia. Heidän tehtävään on tiedustella, mitä kaupunkilaiset haluavat ja neuvotella sitten niistä asioista kaupunkilaisten mukaan.

Averén hallinto vaikutti ihanteelliselta. Tezheissä kaikki oli toisin. Ennen kaupunkia oli hallinut hallitsijasuku ja kaikki oli hyvin. Tezhei kukoisti. Sitten Valtias tuli. Valtias raunioitti kaiken omilla sokeilla suunnitelmillaan. Hän teki Tezhein jylhyydestä naurettavan viritelmän, joka sortuisi hetkenä minä hyvänsä. Asukkaat olivat kaikki joko kerjäläisinä, vankeina tai kuolleita. Tiesin, että minulla oli mahdollisuus vaikuttaa kaupungin tuomion täyttymiseen. Mutta olin itsekäs. En tahtonut riskeerata vapauttani Valtiaan päämäärien estämiseksi.

Ilta saavutti kaupungin nopeasti. Istuskelin yksikseni pienellä ja huteralla parvekkeella, joka oli rojahtanut hieman viistoon. Meri näytti kaukaa katsottuna ihmeelliseltä. Tunsin olevani kaukana kotoa, ja nyt ensikertaa olin jotenkin yksinäinen. En pystynyt näkemään Tezheitä ja vastarantaa. Tahdoin nähdä kotitaloni, tahdoin nähdä lyhdynsytyttäjän. Tahdoin myös tehdä kävelyn Tezhein satamaan ja nousta korkealle kalliolle. Se kallio oli merenrannassa ja korkeampi kuin mikään muu näkemäni kallio. Minulla oli aina ennen tapana istua siellä ,ja miettiä mitä tapahtuisi, jos olisinkin hypänyt alas mereen.
Milj toi pöytään kaksi posliinista kuppia teetä. Hän istui minua vastapäätä ja viittasi Ilvankin seuraamme. Kaikki istuivat hiljaa kunnes Milj rikkoi hiljaisuuden kysymyksellään, jonka jokainen oli varmasti tahtonut esittää, muttei ollut osannut.
-Ardea, mitä sinä oikeasti teet täällä?

[Seyana]

Olen yhä Ardean kanssa hengissä, mutta olen päättänyt julkaista sitä täällä vähän harvemmin. Julkaisen tästä lähin aina kun saan jonkin tietyn jakson loppuun ja suunnittelen jo tällä tavalla vähän kappalejakoa. Lisäksi olisi ihan kiva, jos joku vaivautuisi tätä kommentoimaankin. ^^

Kysymys oli kamalin, mitä mitä minulta oltiin kysytty. En kuitenkaan voisi valehdella. Vaikka usein jätinkin asioita kertomatta, jos niitä ei kysytty, valehtelemaan en enää kyennyt. Koko elämäni oli melkein kaatunut keksittyihin tarinoihin, mutta olin päässyt tavastani eroon. Huokaisin syvään ja yritin arvioida tilannetta vielä viimeisen kerran. Pystyisin ehkä juoksemaan paikalta oikein nopeasti ja jättää varkaiden talon kokonaan taakseni. Toisaalta tulevaisuuteni siellä oli aina näyttänyt niin valoisalta, enkä tahtonut lähteä sieltä. Kuinka olinkaan voinut olla niin typerä, että ajattelin kaikkien täysin vaikenevan kysymyksistä ja unohtavan, etten oikeastaan kuulunutkaan sinne. Tunsin kuitenkin jonkun vahvan voiman jälleen hiipivän minuun. En pystynyt vastustaa sitä, joten lopetin yrittämisen. Totuus tulee kuitenkin aina ilmi.

-Olen tehnyt jotain, mitä laki ei milloinkaan tule hyväksymään. Tezhein laki on julma eikä tunne armoa. Ei nyt kun Valtias on palannut.
-Hidasta nyt vähän! Kaikkihan me olemme tehneet jotain lainvastaista, emmehän me muuten asuisikaan täällä. Varkauksia, veropetoksia sun muuta.
-Minä olen tappanut ihmisen Ilva. Enkä voi ikinä antaa sitä itselleni anteeksi.
Syntyi jälleen hiljaisuus. Ilva sekoitti teetään entistä rivakammin esittäen, ettei lainkaan ollut kuullut, mitä sanoin. Milj vaikutti poissaolevalta, mutta sai pian takaisin tavallisen tomeran ja hieman määräilevänkin itsensä.
-Ardea, se mitä olet tehnyt, saattaa nyt kuullostaa anteeksiantamattomalta. Mutta kun aika kuluu, saatat huomata, että mitään ei tehdä syyttä. Vaikka nyt kuinka pakenenetkin menneisyyttäsi, se tulee vielä sinua vastaan. Ehdotan kuitenkin, että siihen saakka vietät aikasi varkaiden talossa.
-Odota Milj! Emme ole kuulleet vielä koko totuutta.
-Ettekä tule kuulemaankaan. Ei nyt, olen väsynyt.
Ja niin minä asetuin elämään varkaiden talossa.

Elämäni ei ollut sitä, mitä olin toivonut. Vaikka muille ei oltukaan kerrottu menneisyydestäni totuutta, vaan uskoteltu, että olin menetttänyt muistini jonkun vieraan hyökätessä kimppuuni, pystyivät he silti aavistelemaan jotain. Osa heistä alkoi käyttäytymään varautuneesti ja välttelevästi. Mutta Gaelasta kehkeytyi hyvä ystäväni. Autoin häntä talon korjauksissa ja kävimme yhdessä kaupungissa. Illat vietimme pelaten korttia muiden kanssa. Minusta kehittyi vallan taitava pelaaja, ja pähitin muutamaan otteeseen jopa itse korttikuninkaan, Tensin. Ilva oli entistä enemmän poissa, mutta se ei enää haitannut minua. En huomannut koko asiaa, kuten en myöskään ajan kulua. Mutta kuten aina, ajasta muodostui minun pahin viholliseni. Olin pian viettänyt varkaiden talossa vuoden ja kevät oli koittamassa. Aloin tulla epäluuloiseksi. Tiesin, että Valtias halusi minut, elävänä tai kuolleena. Ja olin varma, että hänen joukkonsa etsivät minua jo. Koetin uskotella itselleni, että Valtiaan vaikutusvalta ei kuitenkaan pätisi tällä uudella mantereella. Hänen joukkonsa eivät mitenkään voisi löytää varkaiden taloon, sillä minusta ei oltu puhuttu ulkopuolisille. Silti eräänä päivänä talon raskas puuovi oli vähällä irrota saranoistaan.
-Ne ovat tulleet hakemaan minua.
Kävelin hitaasti kohti ovea, valmiina antautumaan. Ne halusivat minut, eivät ketään muuta. Silti Valtiaan soturit ovat aina valmiita tappamaan vaikka kokonaisen kylän yhden miehen takia. Jos en lähtisi vapaaehtoisesti, ei ketään tultaisi säästämään. Olin riistänyt jo yhden ihmisen hengen, enkä mitenkään voisi tehdä sitä toista kertaa. Valtias oli jo saanut pienen osan mahdistaan tälle mantereelle. Vielä joskus kaunis Averé tulisi olemaan hänen uusi temppelinsä. Sitten kun Tezhei ei enää riittäisi. Mikään ei koskaan tulisi olemaan Valtiaalle tarpeeksi. Kun hän saisi Averén, löytyisi uusi kaunis kaupunki tuhottavaksi. Valtias ei kyennyt pitämään mitään hengissä, vaan jokainen, joka sai kuulla hänestä, menetti elämänhalunsa. Ainoastaan Valtiaan oma kansa, Drowenorin asukkaat tulisivat säästymään, mikäli pysyivät linjassaan. Heidän sokea ihailunsa Valtiasta kohtaan oli rajatonta. Jokainen uutinen Valtiaan valloituksista otettiin siellä vastaan suurilla juhlilla. Valtiaan patsaita pidettiin pyhinä kuvina, hänen jokaista sanaansa palvottiin. Ihmiset olivat sokaistuneet vallanhimostaan. He eivät koskaan tulisi huomaamaan, vaikka Valtias pettäisi heidät avoimesti. Kenties Valtias tulisikin tekemään niin, mutta minä en voisi pettää varkaiden taloa. En kaiken sen jälkeen, mitä he olivat minulle antaneet. Kävelin oven eteen ja sanoin mahdollisimman selvästi sekavista ajatuksistani huolimatta:
-Hyvästi Miljavir. Ja kiitos.
-Ardea, ei!
Ilva oli juossut aulaan. Hän oli ollut kuukausia poissa. Jotkut olivat jo uskoneet hänen jääneen kiinni tai kuolleen, mutta Gaela oli aina luottanut Ilvan taitoihin pysyä poissa ihmisten tieltä. Ja minä olin luottanut Gaelan sanaan enemmän kuin mihinkään muuhun.

Ilva näytti hätääntyneeltä. Jopa Milj halusi selvästi heittäytyä kauas roolistaan talon päättäväisenä määrääjänä, joka sai aina tahtonsa läpi. Tunsin sääliä heitä kohtaan. Ehkä olisi ollut vain parempi, jos emme olisikaan koskaan tavanneet.
-Ardea, sinä et saa lähteä. Sinun on jätettävä Tezhei, mutta se ei tarkoita luovuttamista. Me etsimme keinon sinun ja kansasi auttamiseen. Sinun pitää vain luottaa minuun. Ja jos niin teet, niin lupaan seurata sinua vaikka suoraan mereen.
Milj heittäytyi eteeni estäen pääsyni ovelle. Hänen määrätietoisuutensa oli jälleen palannut, eikä hänen äänestään kuultanut lainkaan epätoivoa:
- Kulje nyt, äläkä käänny. Älä kysy, älä puhu, älä ajattele. Jos sinulle jotain sanotaan, kieltäydy vastaamasta.
-Milj...

Sotureiden kärsivällisyys loppui. Varkaiden talon ovi sortui ja Valtiaan tunnushuudot täyttivät aulan. Sotureiden silmissä kiilsi viha. Ne syöksyivät huoneesta toiseen, paiskoivat ovia ja heittivät tavaroita maahan. Ne eivät jättäneet mitään rauhaan. Valtiaan viha oli rajaton. Soturit eivät näyttäneet edes huomaavan Miljiä ja muita. Tezheissä kerrottiin tarinoita sotureista, jotka olivat täysin Valtiaan hallinnassa, eivätkä kyenneet näkemään mitään muuta kuin Valtiaan tahdon. Nyt Valtiaan tahto oli minun kuolemani, ja sotureiden täytyi toteuttaa se. Sotureiden päällikkö, josta oltiin kerrottu mitä hurjimpia kertomuksia ja käytetty nimeä Fah Cira eli Suuri Soturi, juoksi alas portaita. Päällikkö riuhtaisi arvomerkkinsä irti ja heilautti yhdellä sulavalla miekaniskulla kaiken takanreunukselle asetetun irtaimiston alas.
-Tyttö ei ole täällä.
Fah Cira oli epäonnistunut ja se merkitsisi hänelle kuolemaa. Valtias ei tuntenut epäonnistumista. Se ei kuulunut hänen valtakuntaansa, missä jokainen sai juuri sen mitä halusi, sillä Tezhein kansa oli vain joukko heikkoja ihmisiä. Tezhein kansan sortaminen Valtiaan nimissä nostaisi Jevalroleatin ja sen asukkaat korkeaan arvoon. Valtiaan mukaan vahva oli sellainen, joka kykeni osoittamaan muut kansat ja rodut heikoiksi, mutta josta itsestään ei löytyisi samaa heikkoutta. Valtias piti vahvana niitä, joiden voima kasvoi muiden sortamisesta ja heikkenemisestä. Mutta jos Ulkolainen, oli sitten Tezheistä tai jostain muualta, kykeni pitämään Jevalroleatin ja Valtiaan palvelijoita pilkkanaan, alennettaisiin voitettu alimmaksi, mitä maailmassa on. Maailman alimmalla ei ollut mitään oikeuksia, ja jokainen, jota uhkasi alennus, mieluummin tappoi itsensä. Kuolemakin oli parempi vaihtoehto kuin eläminen Valtiaan selleissä petturina. Valtias hallitsi pelolla. Pelolla epäonnistumisesta. Tuo pelko seuralaisenaan Fah Cira lyyhistyi maahan kuolleena oman miekkansa kautta.

[Mysticus]

No niin, nyt alkaa tapahtua. ^^

Tekstisi on edelleenkin kiehtovaa ja mukaansatempaavaa, kuvailet asioita selkeästi ja yksityiskohtaisesti etkä takerru mihinkään kohtaan liikaa, vaan tarina etenee erittäin sujuvasti ja luonnollisesti, aivan omalla painollaan.

Nämä viimeisimmät kappaleet ovat lisänneet tarinaan huomattavasti vetovoimaa, Ardean menneisyys vaikuttaa mielenkiintoiselta ja kaupunkien historiatkin näyt suunnitelleen perinpohjin. Olisin ehkä halunnut kuulla hieman enemmän tuosta Ardean teosta, mutta tulet varmastikin pohjustamaan sitä enemmän sitten myöhemmin, vai? ^^

[Seyana]

Mysticus
Olisin ehkä halunnut kuulla hieman enemmän tuosta Ardean teosta, mutta tulet varmastikin pohjustamaan sitä enemmän sitten myöhemmin, vai? ^^

Joo, se selviää tässä ajan mittaan, vähän pätkitäin. En halua paljastaa koko juonta heti kerralla. ^^


Myst yhä
kaupunkien historiatkin näyt suunnitelleen perinpohjin.

Itse asiassa en. Ne nyt vain tulevat mieleen. *virnistää*

Mutta juu, sain nyt tämän pätkän jokseenkin siedettävään muotoon, vaikkakin typoja on ja paljon.

-Äääh, toimi nyt typerä ja mitätön turhuus! Sataman nimeen, toimi nyt!
Ilva käänsi vanhaa ja ruostunutta avainta lukossa, mutta se ei kääntynyt. Seisoimme pienessä huoneessa, jossa ei ollut lainkaan valoa. Ovea ei oltu käytetty aikoihin. Huoneen ilma oli pölyinen ja tuo pimeys toi mieleeni rahtilaivan ruuman. Välitön vaara vaikutti olevan ohi, mutta viivyttely saattaisi silti koitua kuolemakseni. Ilva tiesi sen ja tunsi suurta turhautumista oven vastaantappelussa. Vaikka Ilva kuinka käänsi avainta lukossa, mitään ei tapahtunut. Lopulta hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän potkaisi ovea kaikella voimallaan. Kuului kova narahdus ja huoneeseen tulvi päivänvaloa. Ovi ei ollutkaan lukossa.

Olimme jälleen Averén sivukujilla. Vaikka tilanne olikin vakava, minua huvitti suuresti ajatellessani, kuinka tutuiksi nuo syrjäiset seudut olivatkaan minulle tulleet. Vaikka minun olikin hankala myöntää sitä itselleni, olin pakomatkallani uskonut tulevaisuuden olevan täysin erilainen. Olin kuvitellut asuvani hienossa talossa keskellä kaupunkia ja käyväni aina aamuisin torilla ostoksilla. Silti tuntui haikealta jättää tuo kaunis kaupunki ja sen varjoisa puoli. Averéssa viettämäni aika oli ollut yksi elämäni parhaista vuosista. Jopa Valtias oli unohtunut varkaiden talossa, vaikka unohtamiseen tarvittiinkin välillä paljon työtä. Toivoin todella voivani vielä jonain päivänä palata kaupunkiin.

Vaikka olinkin asunut Averéssa lähes vuoden, en tiennyt mitään sen ympäristöstä ja ulkopuolisesta maailmasta. En ollut koskaan kysynyt, eikä kukaan ollut kertonutkaan. Tulevaisuudenpelko yritti saada minusta otteen.
-Ardea, vielä tämä kuja niin tulemme sinne. Odotas kun näet Veldan metsät. Voin luvata, ettet aikaisemmin ole nähnyt yhtä mahtavaa metsää!
Nauhrahdin. Mieleni teki sanoa nähneeni kyllä mahtavan Metsän. Sellaisen, josta ei kukaan palannut elävänä takaisin. Ilva näytti kuitenkin selvästi innostuneelta metsiköstä, joten koetin näytellä mukana.

Olimme Averén laitamilla. Asutus oli vähäistä, lähestulkoon mitätöntä. Maasto alkoi nousta ylöspäin ja Veldan metsät humisivat kutsuvasti. Kävelimme kivistä polkua ylöspäin hiljaisina. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Ilvan kunnioitus metsää kohtaan tuntui erikoiselta ja aloinkin pitämään Veldan alueita jotenkin pyhinä. Viimeisen vuoden aikana en koskaan ollut miettinyt tämän uuden maailman uskontoa. Varkaiden talossa kukaan ei koskaan puhunut siitä, ja olin jotenkin ajatellut ettei sellaista ehkä olisikaan. Kivipolun loppuessa Ilva puhui hiljaa.
-Tästä alkaa Veldan metsikkö. Velda on pyhä alue ja sen henget yleensä suopeita. Täällä elää monia unohdettuja kansoja, joiden olemassaolosta ei edes tiedetä. Keskellä metsää on temppeli suurelle metsähengelle, Arialle. Me matkaaamme sinne etsimään vastauksia. Mutta emme koskaan tule perille, jos emme noudata tarkkaan metsän lakeja. Koskaan ei ole sinunlaistasi toisen maailman kasvattia tuotu Veldaan. Aria haluaa, että osoittaudut hänen arvoisekseen ja koettelee sinua. Sinun täytyy olla valmiina kaikkeen. Jos selviydyt koetuksista rikkomatta Veldan lakeja, olet hyväksytty temppeliin.
-Mitä ne lait oikein ovat?
-Veldan alueella ei ole lupa tappaa. Jos joku hyökkää kimppuusi, et saa vastustella. Voit vain yrittää paeta.
-Mutta sehän on täysin epäreilua! Kuolla nyt jonkin moisen lain takia!
-Sinä et vain ymmärrä sitä, Ardea. Jos kuolet Arian metsissä toisen kuolevaisen takia, tulee sinusta pyhä ja Aria palkitsee sinut kuuliaisuudestasi. Mutta jos taas joku kuolee takiasi, olet ikuisesti oleva Arian kirouksen alla. Siksipä et kanna täällä asetta. Sinulla ei ole vielä Arian lupaa siihen.
-Mutta sinulla on?
Ilva nyökkäsi ja näytti minulle välkehtivää asettaan. Sen kahvaan oli upotettu viisi vihreää kivea ja uskoin niiden symbolisoivan Averén legendaa viidestä veljeksestä. Aseen terä kiilsi hopeisena
-Puukko?
-Hah! Tämä on tikari. Ei mikään keittiöväline vaan tikari. Ja mikä parasta, tämä on tikari suoraan Legendoista.
-Legendoista?
-Kaikkien kansojen yhteisistä taruista ja totuuksista. Tämä tikari on Hava ja kerrotaan, että itse Aria on tämän takonut. Nämä kivet on tosin lisätty myöhemmin..
-Mutta kuinka se sitten on joutunut sinulle?
-Se on pitkä tarina, mutta lupaan kyllä kertoa sen heti, kun sinä kerrot oman tarinasi. Mutta nyt mennään, Arian temppeli odottaa jo.
Huokaisin. Olisin kovasti halunnut kuulla enemmän tuosta tikarista, mutta vaikutti, etten enää saisi tietää siitä yhtään mitään. Minulla ei nimittäin ollut aikomuksia kertoa menneisyydestäni Ilvalle.

Veldan metsät lumosivat minut täysin. Ne olivat synkkää ja pääosin havumetsää. Eläimiä ei juurikaan näkynyt, mutta kevätlintujen laulu soi yläilmoissa. Jouduin kokoajan liikkumaan varoen, sillä Arian koetukset saivat minut enemmän kuin huolestuneeksi. Metsän harmoninen vihreyskään ei saanut epäilyksiäni pois. Kaikenlisäksi liikkuminen oli hankalaa, sillä ei ollut lainkaan polkua tai mitään, joka helpottaisi matkantekoa. Puut tuntuivat elävän ja puhuvan minusta keskenään. Ne olivat niin korkeita, ettei auringonvalo päässyt niiden latvojen muodostaman verkon lävitse. Tuossa pimeydessä oli jotain tarunomaista. Se ei tuntunut lainkaan pelottavalta tai aavemaiselta. Se pikemminkin kutsui minua yhä syvemmälle maailmaansa. Ilmassa oli mausteista tuoksua ja kevyen tuulen mukana liikkui kauniita mutta käsittämättömiä sanoja. Muinaisia lauluja, kuulin Ilvan sanovan. Nuo laulut halusivat päästä ilmasta mieleeni ja täyttää minut tuolla ikuisella kauneudellaan. Niiden vastustaminen oli hankalaa, mutta tiesin niiden kuuluvan Arian koetuksiin. En saisi langeta niihin. Oli pysyttävä vahvana ja kuljettava sokeana. Kuviteltava metsä autioksi niityksi, jota verhosivat harmaat pilvet. Taivaalta tihkuttaisi sadepisaroita ja hakatut puut vaikeroisivat. Mutta oli kuitenkin varottava päästämästä mielikuvitustaan valloilleen. Salakavalasti Aria pystyisi pujahtamaan siihen ja tehdä lopun matkanteosta. Oli kuitenkin niin hankalaa olla ajattelematta mitään, mutta ajatella silti. Aloin jälleen pitämään pakoani Tezheistä yhtenä elämäni suurimmista virheistä.

Ajantajuni katosi täysin metsissä. Oli mahdotonta sanoa, oliko yö vai päivä. Niinpä kuljimmekin aina itsemme uuvuksiin ja lepäsimme vasta sitten, välittämättä mahtoiko aurinko olla merellä nousemassa vai laskemassa. Olin vihdoin alkanut ymmärtää Veldaa ja sen jumalatarta. Aria koetteli mieltäni, ei suinkaan fyysistä kuntoani. Se hallitsi minua pelolla samoin kuin Valtias, mutta tiesin, että Aria palkitsisi minut voitettuani pelkoni. Välillä mieleni teki huutaa, mutta sain hillittyä itseni. Vaikka Ilva kulkikin mukanani, tiesin olevani yksin. Ilva ei saisi auttaa minua koetuksissa, ja Aria oli sulkenut mieleni täysin. Ilva ei saanut minuun mitään kontaktia, vaikkakaan ei tosin juurikaan edes yrittänyt. Hän ymmärsi kyllä tilanteen, vaikkei kukaan ollutkaan siitä hänelle kertonut.

Olimme vaeltaneet luultavasti noin kolme päivää ja ruokamme alkoi olla lopussa. Vedensaantikin oli hankalaa, sillä puroja ja lähteitä oli harvassa. Mutta tiesin meidän selviytyvän hetken jopa täysin ilman ruokaa. Veldan metsien lumo oli ottanut Ilvan valtaansa, eikä hän tulisi huomaamaan omia tarpeitaan. En tiennyt, mitä hänen mielessään liikkui, mutta luultavasti se ei mitenkään liittynyt selviytymiseemme. Kun Veldaan kerran astuu, unohtaa kaiken muun paitsi Arian ja tämän muinaiset laulut. Olin oikeastaan alkanut jopa vihaamaan tuota lumottua metsää, joka ei ajatellut mitään muuta paitsi itseään. Mutta silloin päässäni napsahti. Olin voittanut pelkoni. Olin uskaltautunut vihaamaan Veldaa.

-Ilva, mistä tiedän läpäisseeni koetukset? Saanko jonkun ilmoituksen? Tai jonkun merkin? Ilva?
Ilva ei vastannut kysymykseeni. Toistin sen useita kertoja, mutta vastausta ei tullut. Ilvaa ei näkynyt missään ja Veldan varjot tuntuivat kaatuvan ylleni. Kuvittelin niiden jo huutavan Valtiaan nimeä ääneen. Ne halusivat näyttää Valtiaan mahdin minulle nyt, kun olin yksin. Oli hankalaa saada itsensä ymmärtämään, että se kaikki oli vain oman mielikuvitukseni tuotetta. Velda ja Aria eivät voisi tietää Valtiaan oikeaa nimeä, sillä eihän kukaan sitä tiennyt. Olin ainut, jolle oltiin suotu tuokin kirous. Tieto Valtiaan todellisesta nimestä, joka oli jotain niin kamalaa, että tahdoin vain unohtaa sen ja koko tuon hetken, jolloin olin sen joutunut kuulemaan. Valtiaan sali oli ollut pimeä. Siellä oli valtaisat ikkunat, joista kuitenkin tulvi sisään vain varjoja ja mustaa valoa. Jevalroleatin aurinko oli musta ja pimeä. Kaikki aina kertoivat tarinoita Jevalroleatin menneisyydestä, jolloin Valtias vangitsi auringon linnansa pimeimpään tyrmään ja nosti sen takaisin vasta hyvin pitkän ajan kuluttua. Tuona aikana auringosta oli tullut paha, sillä Valtiaan tyrmillä on sellainen vaikutus. Uusi aurinko oli punainen ja julma. Se porotti entistä kuumemmin ja jokaisesta sen maahan osuneesta säteestä syntyi tulivuori. Ja Valtias katselee sitä tyytyväisesti noiden suurten ikkunoidensa takaa ja välillä se nauraa sille. Jevalroleatin kansa näki, että uusi hallitsija ja tämän palvelija olivat pahoja. Mutta kansa ei kääntynyt heitä vastaan, sillä jokaisen sisässä kyti suunnaton pahuus, niin kuin jokaisen ihmisen. Nyt heille oli tullut mahdollisuus päästää se valloilleen.
Vaikka tuo tarina olikin pelkkä taru, niin uskoin siihen ja niin uskoi koko Tezhein kansa. Sitä oltiin kerrottu jo pitkään, mutta vasta muutamia vuosia sitten Valtiaan pahuus näyttäytyi tuolla vanhalla ja ennen niin loistokkaalle kaupungille. Päivä, jolloin Valtias tuli. Se oli päivä, jota kukaan ei koskaan tulisi unohtamaan.

Puiden kuiskinta lakkasi mielessäni. Kaikkialla oli ihan hiljaista. Velda vaikutti odottavan jotain, valmistautuvan. Ilvaa ei näkynyt vieläkään. Äkilliset katoamiset näyttivät olevan hänen alaansa. Päätin kuitenkin jatkaa matkaani.
-Selviän tästä vaikka sitten yksin, puhuin hiljaa. En tiennyt itsekään, osoitinko sanat enemmän itselleni vaiko Veldalle. Sammaleissa maassa huojui punainen kukka. Se oli kirkas ja kaunis, ihmeellinen. Sen enenpää ajattelematta kumarruin ja poimin tuon kasvin. Sen yksinkertainen kauneus lumosi minut ja jäin tuijottamaan sitä. Velda sulkeutui kauas pois mielestäni ja saatoin kuulla tuon kukan puhuttelevan minua nimeltä.
-Ardea.. Ardea.. Ardea..
Kukka kuihtui silmissäni ja sen punaiset terälehdet varisivat tummuneina maahan. Niiden hidas leijailukin oli kaunista katseltavaa, mutta kukan kuolema sai minut jostain syystä surulliseksi. Silmäkulmastani näin jonkun liikkuvan ilmassa. Se suhahteli nopeasti puiden välistä, kunnes lopulta lävisti hiani. Kukan terälehdille valui veripisaroita ja kädestäni sojotti nuoli.

[Mysticus]

Miksi minen ole aiemmin huomannut että tähän on tullut jo jatkoa. ^^;;

Toistan jälleen itseäni ja sanon, että hienoa hienoa. Tarina alkaa nyt tuntua paljon laajemmalta, kun uusia paikkoja tulee lisää. Kuvailit oikein onnistuneesti tuota metsää, sen salaperäisen tunnelman saattoi lähestulkoon aistia ympärillään.

Yksi asia mikä nyt jäi kummittelemaan mieleeni, on tuo Ardean Averéssa viettämä aika, joka siis on se vuosi. Jotenkin minä lukiessani ohitin kokonaan sen seikan, että aikaa olisi kulunut niinkin paljon. Ehkä voisit jossain välissä korostaa sitä hieman enemmän, lisäillä pari pientä tapahtumaa, jotta ajan kuluminen hieman selkenisi.

Jään jälleen odottamaan jatkoa innolla. :)