Noirre
24.11.2002, 20:52:43
Tässä se on, viimeistelty ykkösluku siis. Toivottavasti pidätte ^_^ tein aika roimasti korjauksia ja lisää kuvailua, kertokaa jos teksti on sekavaa jne. Se piteni aika helkkaristi, mutta haitanneeko tuo :P Mitä tahansa epäkohtia löydättekin, huomauttakaa ja kysykää sekä muistakaa SE TIUKKA KRITIIKKI! (editin voimalla lisään, että katsokaa absinthesta mallia ;) ) Jos joku haluaa vertailla tätä ja vanhaa versiota, se onnistuu tämän (http://foorumit.fffin.com/showthread.php?s=&threadid=1835) linkin avulla, josta löytyy siis koko tarina. Tästä (http://photo.jippii.fi/fi/image//data/photo/jippii.fi/n/o/noirre/1039719630802.jpeg) taasen klikkaillaan piirtämääni ihkukarttaan tarinan maailmasta. Enjoy.
Deira…
Deira...
Deira..........
Heräsin säpsähtäen kesken uneni, nousin huohottaen istumaan ja koetin saada pomppivan sydämeni rauhoittumaan. Muistin vain irrallisia kuvia, ne eivät suostuneet liittymään yhteen ja muodostamaan mitään järkevää. Outoja merkkejä, hirviö, ääni joka käskee kuuntelemaan... Koetan koota ajatuksiani, muistojani häilyväisestä unikuvasta joka hiljaa lipuu pois. Se on jo hyvin kaukainen, eikä jäljellä ole enää mitään muuta kuin selkäpiitä pitkin kulkeva tunne, joka saa minut värisemään. Puistan päätäni ja koetan saada loputkin utuisista muistijäljistä katoamaan. Yritän ajatella jotain muuta. Alan miettimään mikä herätti minut ja nousen hitaasti istumaan hieroen ohimoani. En yleensä herää mihinkään painajaiseeni, vaikka se olisi kuinka hirveä. Kuulen ääntä ja katson oikealle. Tuuli paiskoo puisia ikkunaluukkuja ja saa minut värisemään kun kylmä viima puhaltaa lattiaa pitkin astellessani ikkunaa kohti. Otan varovasti luukuista kiinni ja koetan saada suljettua ne tuulen paiskoessa niitä vasten seiniä niin vihaisesti, että toiseen tulee lohkeamia ja saan sormiini tikkuja vetäessäni ne väkisin kiinni. Lukitsen ikkunani ja peräännyn hiukan. Mietin, mikä olisi saanut avattua säppini ulkoa käsin. No, ei kai se ole tärkeää. Tänä Jumalattaren kiroamana yönä kaikki tuntuu niin omituiselta.
Vilkaisen taakseni leveään sänkyyn. Siinä nukkuu nuori, tummatukkainen mies, käsi puristuneena peiton ympärille pusertaen sitä tiukasti. Onpa kummallista, miten jokaisesta miehestä löytyy heidän nukkuessaan niin hellyttävä puoli... Hymyilen vinosti ja kiedon lattialta löytämäni luonnonvalkoisen aamutakin paremmin ympärilleni. Peräännyn hiukan ja vain katselen miestä. Hänen tasainen hengityksensä kuulostaa niin rauhoittavalta, aivan kuin yksikään maailman murheista ei painaisi hänen leveitä olkapäitänsä. Tuuli ulkona on tyyntynyt hiukan ja käännyn kävelläkseni parvekkeelle, en saa kuitenkaan unta juuri nyt joten voin yhtä hyvin haukata hieman raitista ilmaa.
Paljaita jalkojani nipistelee kun kävelen hyistä kivilattiaa pitkin ovelle asti, seisahdun hetkeksi paikalleni sen eteen ja otan sitten kahvasta kiinni. Se päästää ikävän narinan laskeutuessaan alas. Vilkaisen taakseni mutta huojennuksekseni mies ei herännyt, hänen kasvoillaan on edelleen maailmasta piittaamattoman tyyni ilme. Huokaisen ja avaan oven astuen viileään yöilmaan. Tuuli puhaltaa lempeästi minua kasvoihin suljen silmäni nauttien sen hyväilevästä kosketuksesta. Se heittelee pitkää lettiäni puolelta toiselle ja tartun siihen kuin ajatuksissani avaten palmikkoni nauhat ja päästäen hiukseni valloilleen. Aivan kuin riemastuneena tuuli puhaltaa hiukan navakammin, leyhyttelee pitkiä, mustia hiuksiani, leikittelee niillä kuin innostunut lapsi joka on saanut uuden lelun, kuunvalon tanssiessa vaativaa askelkuviotaan hopeisella amuletilla kaulassani. Sen ametistit välkehtivät antaen esitykselle oman säväyksensä, lempeän vaaleanvioletin hohdon joka muodostaa pienen kehän jokaisen kiven kilpaillessa tähtien hohdon kanssa. Nostan katseeni niistä ja tartun rosoiseen, sateiden ruostuttamaan kaiteeseen ja suljen silmäni uudelleen. Tuuli, ystäväni... Se syleilee minua hellästi, se kehottaa minua koettelemaan rajojani. Avaan silmäni ja hymyilen. Nauraen otan kaiteesta tukevammin kiinni ja nostan toisen jalkani käteni viereen. Tiedän, että vauhtia ei saa olla liikaa, mutta jos olen liian hidas, alan kallistumaan eteenpäin ja putoan. Päästän käsilläni kaiteesta kiinni, kerään kaikki rohkeuteni rippeet ja hitaasti ponnistan seisomaan.
Kuinka kaunista ylhäällä onkaan! Näen vain metsää, silmänkantamattomiin vehreitä lehtiä ja havuja levittyen laajalleni edessäni. Tunnen puiden tuoksun joka puolelle ja vedän sitä keuhkoihini ahnaasti. Oloni on mahtava!
Ilma on hiukan kirpakka, sellainen joka pistelee iholla ja saa sinut kananlihalle... Kuulas kesäyö. Kuulen, kuinka muutama yksinäinen yöpöllö etsii elantoaan pehmeässä valossa jonka tähdet ja kuu suovat, ja se saa kaiken tuntumaan vähemmän autiolta. Ilmassa on hento männyn tuoksu ja ripaus meren suolaista aromia. Katson eteenpäin, yli metsän ja haen silmilläni sinistä, aaltoilevaa pintaa… jos vain olisin hiukan lähempänä, hiukan korkeammalla…
Vaikka ihmisillä onkin omituinen tapa kutsua taloani torniksi, itse en käyttäisi sitä nimitystä. Ainoa asia, mikä talossani on tornimaista, on se, että huoneet jatkuvat ylöspäin eivätkä vasemmalle tai oikealle. Pidän korkealla olemisesta, sieltä näkee kaiken. Tuntuu, että voi kontrolloida kaikkea ylhäältä käsin. Aivan kuin mitään pahaa ei voisi sattua kun alapuolella on pelkkää ilmaa.
Niin... pelkkää ilmaa…
Vilkaisen takanani olevaa ovea ja horjahdan hiukan. Tuuli paiskoo sitä auki ja kiinni, auki ja kiinni. Näen, kuinka sängyssäni nukkunut mies alkaa heräillä, ja joudun paniikkiin. En halua häntä tähän, en nyt. Tämä on minun paikkani, tästä minä voin hallita tapahtumia. Jos joku kiipeää tähystyspaikalleni, en ole siellä enää yksin. Hän nousee ylös, tunnustelee vierustaansa ja kääntää sitten katseensa tänne. Tiedän että hän näkee minut, mutta hän ei tee mitään. Hymähdän hiukan. Minunlaisiani on varmaan useita, joten miksi hän edes vaivautuisi?
Ihmetyksekseni hän nousee sängystä, kietoo peiton paljaan ruumiinsa peitoksi ja alkaa lähestyä ovea. Mietin hetken vaihtoehtojani. Voisin tietysti palata hänen kanssaan sisälle, sitä hän varmaankin tahtoo. Voisin myös kieltäytyä menemästä, jolloin on kaksi vaihtoehtoa: joko hän pakottaa minut takaisin, tai sanoo, että on oma päätökseni, jos jäädyn kuoliaaksi. Tunnen kyllä hänenlaisensa, olen tavannut heitä niin paljon. Pakeneminen on vaihtoehtojen ulkopuolella, minne minä muka parvekkeeltani pääsisin? Ainoa lavea tie kulkee alaspäin.
Alas?
Mies painaa kätensä kahvalle. Hän avaa oven, jonka tuuli on juuri paiskannut jälleen kerran lukkoon ja katsoo ihmetellen minua. Hän näyttää väsyneeltä ja on aivan unenpöpperössä, mutta hän kurkottaa kättään minua kohti ja sanoo haukotellen;
”Tyttö, tule alas. Käveletkö sinä unissasi?”
Alan hymyillä miettiessäni mahdollisuutta moiseen. Ehkä tämä kaikki onkin vain unta, ihana painajainen josta saa herätä omassa sängyssään aamulla muistamatta mitään. Pitkät vuodet ovat vain minuuttien raksutusta, tahdikasta marssia eteenpäin kun minä nukun. Vai olenko se edes minä joka nukun? Jos joku uneksii minusta ja minä katoan, kun aamu sarastaa?
Kurkotan sipaisemaan miehen poskea hellästi. Kyllä minä olisin valmis katoamaan… Eihän minulla ole täällä enää mitään, joka pitäisi täyttää, ja tuskin on koskaan ollutkaan. Kunpa aamu koittaisi pian.
Suoristan varteni ja kuiskaan hiljaa: ”Hyvästi.” Nojaan hitaasti taaksepäin kunnes tunnen alkavani pudota. Unenpöpperöinen mies huitoo jotain ja yrittää tarrata minusta kiinni. Hetken jo luulen hänen onnistuvan kun hiustupsu päästäni jää hänen käteensä muistuttamaan karusta todellisuudesta; elämä voi todellakin olla hiuskarvan varassa.
Tunnen lievää kipua selässäni ja ajattelen hetken, että se johtuu ilmavirrasta. Takkini on jäänyt parvekkeelle ja kylmä ilma vain lempeästi pistelee minua. Tai ehkä olen jo tippunut maahan? En muista, onko parvekkeeni alla kivikkoa, mutta voihan olla, että henkeni on salpautunut ja ruumistani pistelee siksi.
Ei... Kyllä minä tiedän, mitä tapahtuu. Se tapahtuu joka kerta uudelleen. Kuin pelon pakottamana siivet kasvavat selkääni, hopeiset sulat joista pisimmissä turkoosin ja haalean violetit pyörteet välähtelevät. En tunne pelkoa, vain sanoin kuvaamatonta riemua. Poissa, poissa eikä kukaan voi satuttaa minua, kukaan ei pysty. Maailma näyttää niin kauniilta kun sitä katsoo ylhäältä päin. Maailma näyttää turvalliselta. Se nukkuu kuin lapsi kehdossa, tyytyväisenä ja sikeästi. Ja minä valvon sen yllä varjellen sen unta, kuin äiti joka väsyneenä päivän töistä kuitenkin aina jaksaa leikkiä lapsensa kanssa. Haluaisin ajatella näin. Tuntea itseni kerrankin voimakkaaksi, kerrankin minä olisin se, joka suojelisi jotakuta toista. Katson alaspäin ja hymyilen. Mies seisoo parvekkeellani ja tuijottaa minua. Käännyn merelle päin ja pian hän on enää pieni piste takanani. Oloni on jotenkin helpottunut.
Vaikka rakastankin tuulta ja sen pehmeää, hellää tuuppausta selkääni jonka avulla lennän siivilläni eteenpäin, minua alkaa paleltaa. Vaikka värisen kylmyyttäni, en vain osaa välittää siitä, olen huumaantunut tästä tunteesta. Ajaudun merelle päin, tunnen suolaisen meren tuoksun ja laineiden liplatuksen vasten laitureita sekä aaltojen kohinan niitten koittaessa kiivetä ylöspäin mahtavia kallioita. Annan itseni tipahtaa jonkin matkaa ja sitten otan jälleen ilmaa siipieni alle. Hypin pitkin tummaa pintaa leikitellen, varpaani tekevät siihen väreitä vain hetkittäin. Sitten nousen taas ilmaan. Voin maistaa suussani tyrskyjen suolaisuuden ja nautin joka hetkestä täysin rinnoin.
Merituuli hyytää minua enkä enää voi olla huomaamatta sitä, kuinka kylmä minulla on. Lähden palaamaan kotiin päin, mutten pääse. Siipiini tarttuu vastatuuli, ne eivät kanna kuten tahtoisin. Tajuan, että koko tämän ajan ne ovat vieneet minua. En minä lentänyt, matkustin vain. Heittelehdin myrskyn mukana, se kuljettaa minua koko ajan pois päin... Pois... pois kaikesta... En näe edes syytä taistella vastaan, olen niin väsynyt, etten yksinkertaisesti jaksa ponnistaa voimiani enää äärimmilleen... Vain vanha tuttu parvekkeeni, sellaisen löytää varmaan muualtakin... Keksin tekosyitä... Väsytin itseni huumassani, en jaksaisi lentää enää niin kauas...
Ajaudun pois...
Nenääni kutittaa ja minun on vaikea hengittää. Tunnen allani jotain lämmintä ja hiukan pehmeää herätessäni siihen, että joku tökkii minua selkään paksulla kepillä. Käännän päätäni hiukan saadakseni kasvoni pois vaaleasta hiekasta ja turkoosit silmäni avautumaan. Aurinko luo omituisesti sädekehää muistuttavan auran yläpuolellani olevan hahmon ympäri sattuen minua silmiin. En voi nähdä hahmon kasvoja, ja pikemminkin arvaan kuin tiedän, että hän tuijottaa minua.
Ja minä pyörryn uudelleen.
*~*~*
Muistan heränneeni siihen että aurinko leikki kasvoillani muodostaen siihen erilaisia lämmittäen naamaani niin, että sitä oli alkanut jo kuumottaa. Oloni on raukea, mutta sitten ymmärrän, ettei omassa makuuhuoneessani aurinko herättänyt minua tällä tavalla. Ei kohtisuoraan ikkunasta paistaen, pikemminkin kutittamalla toista poskeani niin että sitä alkoi kuumottaa. Nousen istumaan ja vilkaisen ympärilleni. Pidän peittoa kädelläni ylhäällä ja lasken jalkani maalattialle. Lämmin tuuli puhaltaa ikkunasta kuin toivottaen ”hyvää huomenta” ja leyhyttelee lempeästi peittoa, jonka olen jo kietonut suojakseni. Sivelen bambuisia seiniä ja vedän sivuun kaislaverhon, joka roikkuu oviaukossa. Koetan astella varpaillani tehden mahdollisimman vähän ääntä.
Vanha, päälaelta jo hiukan kaljuuntunut mies istuu tuolilla. Hän ei nosta katsettaan piipusta, jota on juuri sytyttämässä, vinkkaa minua vain tulemaan lähemmäksi. Haistan ummehtuneen yrttien hajun, mutten osaa nimetä niitä, vaikka tuoksu on tutun oloinen. Istun miestä vastapäätä pienelle, puiselle pallille ja odotan että hän saa piippuunsa tulen. Hetken kuluttua pieni, harmahtavanvihreä savupilvi leijailee välillemme ja unohtuu kiertämään kehää hiljalleen ympyrää pyörivän tuulettimen tienoille katon rajaan. Mies on päivettynyt, hänen kasvonsa ovat ahavoituneet ja hänen silmänsä muistuttavat paria mustia helmiä. Hän puhuu rauhoittavalla äänensävyllä, aivan kuten lapsi puhuu pelästyneelle sisiliskolle jonka on vanginnut ja joka on aikeissa pudottaa häntänsä hätäännyksissään.
– Tulet varmaan aika kaukaa? hän kysyy ja katsahtaa minuun. Nyökkään, en edes jaksa ihmetellä miten hän osaa kieltäni. Minun täytyy olla kaukana kotoani, ajauduin aika pitkälle tuuliajollani. Hänellä on pieni, lähestulkoon huomaamaton aksentti, mutta se antaa hänen puheelleen vain persoonallisen leiman, eikä vaikeuta ymmärtämistä mitenkään.
– Haaksirikkouduitko sinä?
Pudistan päätäni. Se ei oikeastaan ollut edes kysymys, hän kuulostaa aivan siltä kuin tietäisi vastauksen joka tapauksessa. Seuraan miehen sinne tänne poukkoilevaa katsetta joka hyppii minne sattuu, aivan kuin aivot olisivat antaneet silmille hetken vapaata syventyessään ajattelemaan.
Mies nyökkää hitaasti. Hän vetää taas pitkät, nautinnollisen näköiset henkoset piipustaan ja näyttää mietteliäältä. Hän raapii ohimoaan, ja huomaan että se on pinttynyt tapa. Otsan juonteet ja arvet viittaavat niin ikään pitkään ikään, vaikka ollakseen vanha mies vaikuttaa hyväkuntoiselta.
Hetken päästä hän kohottaa katseensa minuun. Silmät näyttävät tutkailevilta, ja hänen katseensa siirtyy tuon tuostakin amulettiini. Kasvot kertovat, että hän yrittää pinnistää muistinsa pimeitä kolkkia kertomaan salaisuutensa. Pian hän nousee ja kävelee kapealle, jostain minulle tuntemattomasta puusta tehdylle hyllykölle ja ottaa käteensä jadesta tehdyn rasian kantaen sen pienelle pöydälle välillämme. Napsautus molemmille puolille, ja sen jälkeen lipas avautuu kun mies painaa sen kannessa olevan mustan lohikäärmeveistoksen mahan virkaa toimittavaa ametistia. Hän avaa lippaan rauhallisesti, hieman haikea ilme kasvoillaan. Sisältä tumman sinisellä sametilla vuorattu lipas sisältää otsarivan ja kaksi hauiskorua, rannerenkaita, sormuksen ja ilmeisesti jalkaan pujotettavan hopeisen käärmeen, jonka silmät ovat, kuten lähestulkoon kaikki kivet koruissa, ametistit. Jopa ohuet rannerenkaat on kuvioitu ja upotettu täyteen syvän violetin värisiä kiviä.
Mies tutkailee otsaripaa ja polttaa piippuaan samalla. Sitten hän ottaa käteensä rannekorut. Hän viittaa minua ojentamaan käteni, ja ojennan ensin vasemman, sillä oikea pitelee edelleen yllä peittoa. Renkaita on seitsemän, sama määrä mitä amuletissani on ametisteja. Hän pujottaa neljä niistä käteeni. Vaihdan kättä ja ojennan miehelle nyt oikeanpuolimaiseni pidellen huopamaista peittoa nyt vasemmalla. Hän pujottaa siihen loput kolme rengasta oikeaan käteeni ja ottaa sitten toisen hauiskorun ja kiinnittää senkin, jos sitä nyt kiinnittämiseksi voi kutsua… Koru kun halkesi kahtia kuin käskystä ja kiinnittyi itsestään. En nähnyt minkäänlaista lukkoa, ja tunnustellessani hauiskoruja myöhemmin huomasin, ettei niissä ollut minkäänlaisia saumoja, tai jos oli, ne olivat todella taitavasti tehdyt. Hän kiinnittää samalla tavalla toisenkin hauiskorun ja siirtyy ikään kuin ”ihailemaan kättensä työtä”. Hän näyttää tyytyväiseltä ja poimii sitten lippaasta käärmeen.
En tiedä, miten kuvailisin tunnetta, joka minut valtasi kun mies teki seuraavan eleensä, mutta shokki ja järkytys olivat varmaankin lähimpänä olevat sanat ilmaisemaan olotilaani. Mies ei ala pujottamaan käärmettä jalkaani kuten kuvittelin – hän ei edes avaa sitä mistään omituisesta lukosta kuten arvelin olevan mahdollista hauiskorujen jälkeen. Hän näyttää kuiskaavan jotain käärmeen korvan tienoille ja silittää sen päätä. Sen koko ruumis alkaa täristä, ja pian se avaa ametistisilmänsä. Se alkaa luikerrella minua kohti ja yritän juosta pakoon, mutta jalkani eivät jostain syystä vain suostu liikkumaan. Samoin kuten mieletön kirkaisu, jonka luulin jo päästäneeni, juuttuu kurkkuuni eikä tulekaan ulos. Käärme kiertyy itsestään oikeaan jalkaani ja hetken sihistyään sulkee silmänsä niin, että vain niitten nyt lasittuneen näköinen, ametistinen pinta on näkyvissä. Sitten se muuttuu taas kylmäksi metalliksi. Katselen peloissani jalkaani, ja luulen hetken, että käärmeen silmissä näkyvä pilkahdus on todellinen. Mies vain hymyilee haikeana ja asettaa päähäni otsarivan.
On kuin taivaanportit aukeaisivat. Valo täyttää huoneen, ja siipeni kasvavat tuskallisen nopeasti. Ne avautuvat ja leikkaavat ilmaa aivan itsestään. En voi kontrolloida niitä, menen minne ne vievät minua. Kuinka surullista onkaan omata välineet lentämiseen, eikä osata käyttää niitä.
Kohta maailma muuttuu sinisen sävyiseksi, ja näen miten pitkähiuksinen, laiha nainen on kumartunut metsäpuron ylle juodakseen siitä. linnut livertävät metsässä, jonka aukealla puro solisee luoden yksinkertaisen, ihanan musiikkinsa metsän jokaiselle samoilijalle, minut mukaan lukien - ainoa vain, että en ole oikeasti siellä. Voin haistaa kukkien tuoksun, vastapuhjenneitten lehtien aromin, tunnistan jostakin suunnalta leijailevan lemun joka kielii siitä, että olemme suoalueen lähellä. Käännän katseeni ja näen, kuinka naiselta jää huomaamatta hänen takaansa lähestyvää ratsastaja, joka kohottaa jousensa hitaasti mutta varmasti. Nainen kääntyy, hän kohottaa äkkiä katseensa. Hänen kasvonsa ovat kauhean tutun näköiset...
Mies ampuu, mutta nuoli lentää ohi samaan suuntaan mihin naisen käsi osoittaa. Yhtäkkiä tunnen kauhean kivun lapaluitteni välissä.
Naista on ammuttu selkään. Toinen mies joen toisella puolella, hän oli lähestynyt kuin hiipivä tiikeri. Nainen värisee, yrittää nousta pystyyn. Siinä samassa, kun hän yrittää nostaa värisevän kätensä jonkinlaiseen liikkeeseen, mies ampuu toisen kerran.
Valkoisen valon ympäröimä hahmo ilmestyy kuin tyhjästä naisen viereen ja aika pysähtyy. Miehet eivät liiku, vain hahmon kädet työskentelevät rauhallisen elein ja nainen vaikeroi hiljaa. Hahmo laulaa vaimealla äänellä ja pienet valokipinät ikään kuin irrottautuvat hänen ruumiistaan ympäröiden naisenkin. Hän kohoaa ilmaan, jokin yrittää tulla esiin hänen selkänsä puolelta mekon läpi. Mekko repeytyy ja hopeiset sulat levittäytyvät nostaen naista ylöspäin. Sitten ne laskeva hänet hellästi joen rannalle, mistä miehet ovat kadonneet. Viimeinen asia, jonka hohtava hahmo tekee, on muutaman sanan pituinen lause:
Nama koe koa, Nama koe ratsyi.
Nainen nostaa kasvonsa, ja äkillinen tietoisuus valtaa mieleni. Ymmärrän sen samaan aikaa kun vierelläni seisova vanha mies sanoo sen minulle - se olet sinä, Deira.
________________________
2.
Minua paleltaa, vaikka hikoilen. Tunnen, kuinka vesi valuu noroina ihoani pitkin ja liimaa vaatteet selkääni. Jotenkin tiedän, että pyörin ympyrää sängyssäni ja peitto on kietoutunut ympärilleni tiukaksi paketiksi tehden hengittämisen vaikeaksi. Kuuma ilma peiton alla on tunkkaista ja minua yskittää, tahdon herätä ja yritän kurkottaa pois tästä tunteesta, tästä tilanteesta. Ikkunat ovat taas auki...
Aivan kuin vahingoniloisena uneni, josta olin juuri selviämässä pois, palaa silmieni eteen, imaisten minut sisään siniseen maailmaansa. Joka puolella on metsää, kaikki puut näyttävät aivan samanlaisilta ja minulle alkaa nousta lievä paniikki. Maa jalkojen alla upottaa ja minun on pakko liikkua eteenpäin. En tiedä, mihin minun pitäisi mennä, mutta tiedän, että jokin ajaa minua takaa. Lähden juoksemaan sydän hakaten niin, että luulen sen tulevan rinnastani ulos. Hameeni repeytyy jäädessään kiinni matalalla roikkuvaan oksaan, mutta en jaksa välittää. Minun on päästävä pakoon, minä tiedän että se seuraa minua…! Kuulen olennon hengityksen, se huohottaa aivan takanani rymistellen kuin suurikokoinen hirvi ja jokainen sen ottama askel aiheuttaa kuuluvan tömähdyksen. Peto on epäilemättä suuri. Se katkoo oksia tieltään, risut rasahtelivat sen painon alta. Kylmä, nihkeä ja karvainen käsi tavoittaa olkapäätäni. Käännyn peläten ympäri ja näen punaiset silmät, jotka katsovat minuun palaen.
Olen katsellut jo hetken aikaa nukkuvaa naista. Vielä vähän aikaa sitten niin tyynet kasvot ovat hikiset ja vääntyneet tuskalliseen irvistykseen. Tahtoisin olla ystävällinen ja herättää hänet, mutta pelkään, että keskeytän jotain tärkeää, jos teen niin. Kuinka kamala uni saattaa ollakin, on täysin mahdollista, että nainen näkee tulevaan. Siinä tapauksessa on hänen kannaltaan parempaa kärsiä nyt ja valmistautua paremmin tulevaan. Huokaisen ja haron päälaellani olevaa kaljua mietteissäni. Voi kuinka toivonkaan, että voisin säästää hänet kaikelta siltä, mitä edessäpäin odottaa. Hän näyttää niin heiveröiseltä… Vaalea iho, joka nyt kimaltaakin hikihelmistä, on kuin haurasta ja pehmeää posliinia. Mustat hiukset ovat levällään tyynyllä kuin viuhka, sotkussa ja hiestä märkinä nekin. Nainen alkaa huutaa.
Nostan naisen istumaan ja alan ravistelemaan häntä. Hetkeksi huuto loppuu, mutta pian se alkaa uudestaan vielä voimakkaampana. Nainen halaa minua yllättäen, nyyhkii unessaan ja sanoo sen saavan hänet kiinni. Mietin mistä hän puhuu, ja koetan arvata, mikä häntä painajaisessaan vainoaa. Nainen puristaa minua tiukemmin ja sanoo, että se tahtoo viedä hänet. Ymmärrän siinä samassa, mistä hän puhuu, ja tiedän, ettei hän näe tulevaisuuteen, vaan muistelee pikemminkin omaa mennyttään… Aikaa, jolloin hän vielä tiesi, minne kuuluu. Irrotan naisen itsestäni ja ravistelen häntä lisää. Raju vapina kulkee hänen ruumiinsa läpi ja tuntuu tarttuvan minuunkin. Läpsäytän naista kevyesti poskelle, mutta se ei näytä vaikuttavan mitenkään. Yritän uudelleen ja uudelleen, mutta hän ei suostu heräämään. Alan pelkäämään, että se, mitä hän näkee, ei olekaan unta, vaan jonkinlaista sairasta pelottelua jota joku Tashkaneista yrittää tehdä käyttäen kykyjään. Ne miehet toimivat nykyään aivan liian usein oman päänsä mukaan eivät enää tottele niitä, jotka tietävät paremmin. Jos näin on, nainen on suuressa vaarassa menettää järkensä seikkaillessaan mielensä syvimmissä peloissa, tietoisissa ja tiedostamattomissa. Kerään voimani ja huitaisen naista kunnolla.
Kun herään, on jo iltapäivä. Viileähkö tuuli puhaltaa ikkunasta ja ilta-auringon punainen loimutus taivaanrannassa saa taivaan näyttämään siltä, kuin se olisi tulessa. Voi melkein nähdä, kuinka vanhojen myyttien mukaan taivaaseen päässeet lapset leikkivät hippaa tyynellä ulapalla, johon taivaan loimotus heijastuu. Välkkyen ja nauraen, vailla huolta huomisesta tai surua eilisestä. Niin vapaina…
Poskeani jomottaa kauheasti, ja tunnustelen sitä sormillani. Kipakka ”au” pääsee suustani, kun huomaan, kuinka kipeä se todellisuudessa on. Minun ei tarvitse löytää peiliä tietääkseni, että se on väriltään joko musta tai violetti. Ensin minua suututtaa, mutta kun muistan, kuinka äkkiä painajaiseni katkesi, ymmärrän, että vanha mies on lyönyt minua ystävällisyydestä, ei hakatakseen. Olen hänelle oikeastaan kiitollinen, sillä muisto unestani saa minut vieläkin hikoilemaan, vaikka aivan hyvin tiedän, ettei uni voisi koskaan vahingoittaa minua.
Puen päälleni vaalean mekon jonka mies on asettanut huoneen ainoalle tuolille ilmeisesti minua odottamaan. Se on puuvillaa, kermanvärinen ja uskomattoman pehmeä. Ei ehkä lempisävyni, mutta tuskin nyt on väliä... Kunhan sai jotain päälleen. Vedän oviaukossa roikkuvan kaislaverhon sivuun ja astelen paljasjaloin olohuoneeseen.
Vanha mies istuu tupruttelemassa piippuaan, kuten koko ajan yleensäkin sen perusteella mitä olen nähnyt. Hätkähtäen tajuan, etten edes tiedä hänen nimeä. Mies kähähtää ja vihertävä savupilvi pääsee hänen suustaan.
Vanhus vilkaisee minuun ja taputtaa penkkiä vieressään. Vasta nyt huomaa hänen pitelevän jotain sormiensa välissä. Se on sormus, se sama joka eilen löytyi jadelippaasta muiden korujen seasta. Hätkähtäen tajuan, ettei hän antanut sitä minulle eilen. Mietin, unohtiko hänkin sormuksen samalla tavalla kuin minä joutuessamme unikuvaani mukaan, sillä tiedän, että hän oli siellä, unessani jossa näin itseni tapettavan. Vai oliko hänen tarkoituksen alusta alkaen antaa se minulle vasta myöhemmin?
Sormuksen kivi ei ole ametisti kuten olin luullut. Se on hyvin tumma… Musta. Nyt kun mietin tarkemmin, otsaripani keskimmäinenkin kivi on musta.
"Olen säilyttänyt näitä kauan", mies sanoo ja tarjoaa sormusta minulle, "mutta nyt ne ovat sinun."
Hän tiputtaa korun avonaisille kämmenilleni ja hymyilee vinosti. Sitten hän huokaisee.
"Toivottavasti ne tuottavat sinulle enemmän onnea kuin minulle."
Sitten hän nousee paikaltaan ja kävelee ulos. Seuraan häntä ajatuksissani, yhä sormusta tuijottaen. kun pääsen oviaukkoon, leuto tuuli tarttuu hameeseeni ja leyhyttää sitä. Laitan sormuksen oikean käden keskisormeeni ja suljen silmäni. Tuuli tuo mukanaan tuoksuja kaukaa, monien kilometrien päästä…
Avaan silmäni. Ei ole mitään järkeä muistella tornia, tai sen parveketta jolta lähdin tai miestä joka sinne jäi. Miksi hankkia itselleen ehdoin tahdoin haikea mieli?
Etsin katseellani vanhusta. Näen hänen kulkevan paljasjaloin rantavedessä muutamien satojen metrien päässä. Mietin millaista hänen elämänsä on mahtanut olla. Varmaankin ihanan rauhallista... Ja yksinäistä.
Sormuksessa olevassa kivessä häivähtää hetken sininen juova. Ensin luulen kuvitelleeni, mutta sitten katson uudestaan. Ei, se ei ole kuvittelua... Se pyörii ympyrää, uudelleen ja uudelleen. Sitten se tulee ulos sormuksestani ja alkaa kiertää minua. Lopulta se ottaa hahmon.
"Kas vain, G'ore. Eipä olla nähty pitkään aikaa."
Vilkaisen miestä vieressäni ja tummaa hahmoa sitten uudemman kerran. G'ore? Onko se hänen nimensä? Vilkaisen sormessani olevaan sormukseen, josta mies vastikään pujahti ulos. En näe häntä kunnolla hänen tumman viittansa hupun alta, mutta leuan linja on vahva ja iho vahamaista sekä hyvin vaaleaa. Yritän huomaamattomasti kuikuilla miehen hupun alle mutta lopetan tajutessani, kuinka lapselliselta varmasti näytän. Vilkaisen vanhaan mieheen ja näen sivusilmällä, kuinka tummaviittainen hahmo tekee sanoin.
"Totta puhut, Freld", hahmo vastaa ja antaa viittansa pudota. Hän nyökkää vanhalle miehelle puhuessaan ja kääntää sitten kasvonsa minuun. Miehen silmät ovat verenpunaiset.
"Deira… tapaamme siis jälleen."
* * *
Tuijotan miestä lamaantuneena, kauhun vallassa. En näe hänen käsiään, mutta mielikuva unessani olleista karvaisista, nihkeistä käsistä nousee pakonomaisesti silmieni eteen aivan kuin olisi todellinen. Kuka mies sitten onkin, hän loikkii painajaisiini varsin vallattomasti. Vaistoni varoittaa minua miehestä,
"No, kättelisit edes."
Vilkaisen ilmeisesti Freld-nimeä tottelevaa vanhusta ja hän nyökkää muukalaiseen päin. Tämä tuijottaa minua kiinteästi silmiin ja alkaa kohottaa kättään...
Se ei ole nihkeä. Ei edes kylmä, ja vähiten karvainen. Se on aivan tavallinen lukuun ottamatta syviä naarmuja kämmenselässä. Ne kielivät siitä että jokin todella teräväkyntinen peto oli raapaissut miestä joskus.
En osaa irrotettua katsettani miehen kädestä. Miljoonat ajatukset risteilevät päässäni ja minun tekee mieli nostaa kädet pääni molemmille puolille ja ikään kuin puristaa ajatukset pois, mutta jotenkin vain tiedän, ettei tämän miehen lähellä kannata näyttää epävarmuuttaan.
Miten ihmeessä...
Nuo silmät...
G'ore...
Voisi kai sanoa, että päässäni napsahti. En muista miksi tai kuinka, mutta seuraavassa hetkessä hyökkäsin mielipuolisesti miehen kimppuun. Luulen raapineeni, tai no, yrittäneeni raapia hänen kasvojaan. Ne silmät, ne silmät..! Jos olisin onnistunut, varmaankin olisin repinyt ne hänen päästään.
En, ehkä onnekseni, onnistunut vahingoittamaan itseäni paljon pitempää miestä mitenkään. Freld tarttui minua olkapäistä kiinni ja piti aloillaan. Yritin rynnätä miehen päälle uudestaan, tai niin he minulle kertoivat. Itse en muista koko raivonpurkauksesta mitään muuta kuin sen, kuinka tahdoin tehdä lopun miehen katseesta. En pysty sanoin kuvailemaan tunnetta, joka minut valtasi miehen läheisyydessä. Aivan kuin suuri, musta möykky olisi kasvanut palleaani ja tehnyt hengittämisen vaikeaksi. Rintaani pisti, eikä se varmasti johtunut hengästymisestä.
Kun myöhemmin me kaikki kolme istuimme Freldin talossa, katselin koko ajan varpaitani enkä puhunut paljoakaan. En yleensäkään ole mikään suurisuu, mutta se ilta antoi puitteet luulla että olen mykkä. Freld ja G'ore puhelivat vaiteliaalla äänensävyllä kaikenlaisista asioista, joista minä en ymmärtänyt mitään. Sota Trombin vuorilla... Atlaksen meren kuivuminen... Mieran vallankumous... Lopetin jossain vaiheessa kuuntelemisen koska en ollut ikinä kuullutkaan moisista paikoista. Niiden poliittinen tilanne oli minulle vähintäänkin yhdentekevä. Niin kauan kun se ei vaikuttaisi Doreen.
Minä muutin sinne kun olin 8... En oikeastaan saata enää muistaa miksi, tai sen paremmin mistä, saati sitten miksi olin matkallani yksin. Ne ovat asioita jota mieleni on kätkenyt kauas muistojeni syvimpiin sopukkoihin. Jotenkin minusta tuntuu, etten edes haluaisi tietää. Aina kun pienempänä yritin muistella, mitä minulle oikein tapahtui, minulle tuli epämiellyttävä olo. Aivan kuin olisi katsonut takanaan ollutta kaunista puutarhaa, ja huomannut, että talvi on vienyt kaikki kukkaset, jäädyttänyt puron iloisen solinan ja tappanut kaiken eläväisen. Ainoa muistikuva joka mieleeni juolahtaa on kun kävelen paljasjaloin mutaista maantietä pitkin vankkureiden vierellä koleassa syysilmassa. Taputan aasiani, se on vetänyt kuormaani pitkän matkan... Se hirnahtaa tyytyväisenä ja minä hymyilen. Kiedon huivia paremmin ympärilleni, sade piiskaa minua selkään. Tahdon pian jonnekin lämpöiseen... Muistoni imaisee minut mukaansa varoituksetta ja kieputtaa minua kuin pyörremyrsky. Suljen silmäni ja annan pääni vaipua alas muistojeni yrittäessä saada tiukkaa otetta keskittymiskyvystäni. Lopulta päätän vian antaa mennä.
Majatalon ovi avautuu ja muutama humalassa oleva mies tulee laulaen ovesta ulos. Sisältä kantautuu kynttilöiden loiste ja pianon soittoa. Sidon aasini liekaan ja astelen varovasti ovelle. Se paiskautui miesten perässä kiinni ja yritän saada sen kahvasta kiinni heiveröisillä käsilläni. Kurkotan ja onnistun juuri ja juuri, jonka jälkeen avaan sen tuskaloisen hitaasti vääntäen pienillä voimillani. Lopulta pääsen sisälle.
Seison oven suussa ja tipun vettä ja jalkani toivat sisälle mutaa. Iloinen naurunremakka keskeytyy ja pianonsoittajallekin joku käy hyssyttämässä. Kaikki tuijottavat minua hetken aikaa. Tunkkainen haju leijuu joka puollella ja koko kaksikerroksisen majatalon alakerran kattava baari haisee tupakalle, hielle ja sellaiselle miehelle, joka ei ole käynyt suihkussa pariin päivään ja on päättänyt korjata erheensä heittämällä päälleen pullollisen alkoholia. Katson lattiaan pidellen nenästäni kiinni, toivon vain että joku tullisi ja veisi minut kotiinsa. Kohta baarin perimmäisestä pöydästä nouseekin nainen. Hän on keski-ikäinen, punatukkainen ja taitavasti meikattu. Hänellä on viininpunainen, pystymustaraidallinen tiukka puku ja musta kaulanauha. Kiharaiset, putousmaiset hiukset on koottu vain toiselta puolelta ylös. Hän tulee ja halaa minua, nostaa minut syliinsä ja lähtee ulos. Joku huutaa hänen peräänsä: "Fria, ilta on vasta nuori!" Mutta hän ei joko kuule tai sitten ei välitä. Kiedon kiitollisena pulleat käteni hänen kaulansa ympärille ja pidän lujasti kiinni. Nainen nostaa helmansa ylös ja kahlaa mutavellin poikki tien toiselle puolelle irvistellen. Hän vilkaisee aasiani, ja kysyy sitten minulta, onko se minun. Nyökkään väsyneenä ja hän vilkaisee uudelleen aasiini päin. ”Noh, tulen hakemaan sen myöhemmin”, hän sanoo ja kohentaa asentoani, ”sinut pitää ensin saada sisälle lämpimään”. Hän vie minut kotiinsa, muutaman talon päähän ja istuttaa minut penkille. Kohta hän taluttaa minut ison soikon luokse ja käskee minun riisumaan ja astumaan höyryävään veteen. Pääni nuokahtelee enkä välitä yhtään, vaikka hän kaataa lisää vettä sangosta vielä päällenikin ja pesee pikkuisen selkäni. Sitten hän kietoo minut pyyhkeeseen, ojentaa minulle jonkinlaisen paidan tapaisen nukkumista varten ja kampaa hiukseni. Ne ovat takkuiset, mutta Fria on taitava kampaaja, ja minä liian väsynyt huutaakseni. Letitettyään ne hän opastaa minut vuoteen luo ja nostaa minut siihen istumaan. Hän silittää poskeani ja sanoo lempeästi: "Enää ei ole hätää. Lähden hakemaan muulisi talliini, pikkuinen, ja voit alkaa nukkumaan... Mikä on nimesi?"
Pudistan päätäni ja hän nousee seisomaan pudistellen mekkonsa etumusta, olihan hän ollut polvillaan. Hän katsoo minua hetken miettivästi ja sanoo sitten: "Olkoon nimesi Deira. Sinulla on niin kauniit silmätkin." hän sanoo hymyillen ja kallistaa hiukan päätään. ”’Deir’ muistaakseni tarkoittaa kaunista vanhan kansan kielellä… Ellei se viimeviikkoinen trubaduuri baarissa puhunut aivan läpiä päähänsä hoilottaessaan.” Frian nauraa hersyvästi ja minua hymyilyttää. Naisen leppoisuus tarttuu helposti, enkä oikeastaan enää edes muista, mistä tai miksi murehdin. Käyn pitkäkseni sängylle ja Frian sammuttaa yöpöydällä palavan kynttilän. Sitten hän lähtee huoneesta ja minä vedän peiton pääni yli. Nukahdan suloiseen olkipatjan hajuun välittämättä selkääni pistelevistä tähkistä. Ja nukun rauhallisesti aamuun saakka.
Doren oli hyvä maa. Asukkaat olivat ehkä hiukan sisäänpäin kääntyneitä mutta lämmettyään ajatukselle uudesta asukkaasta ystävällisiä. He auttoivat minua rakentamaan kivisen tornini kun olin 14. Muistan kuinka kivenhakkaajan kolme poikaakin olivat auttamassa, eikä yksikään heistä laiskotellut kuten heidän tapansa oli. Päivät olivat aurinkoisia muutaman sadetunnin jälkeen ensimmäisenä päivänä, ja kun olimme saaneet rakennuksen valmiiksi, istuimme nurmikolla syöden eväitä ja katsellen niin auringonlaskua kuin työmme hedelmiäkin. Uskoisin että Friakin oli helpottunut kun muutin pois. En mielestäni ollut aiheuttanut hänelle suurta vaivaa, mutta yksi suu vähemmän ruokittavana on yleensä ihan hyvä juttu vaikka seurasta pitäisi sitten tinkiä niinkin alhaalle kuin yksinpuhumiseen asti.
En kuitenkaan koskaan lakannut kunnioittamasta Friaa. Hän opetti minulle kaiken, mitä elämässä tarvitsi tietää – tai no, ainakin minä selvisin niillä neuvoilla, joita olin häneltä erilaisissa tilanteissa saanut. Jonkinlaisen moraalin, olkoonkin että Friaa yleensä pidettiin hiukan liiankin suovaisena, laskemisen, lukemisen jalon ja harvinaisemman taidon, kirjoittamisen, tanssimisen... Kaiken opin häneltä, ja monta muutakin asiaa. Fria oli hyvä ihminen. Vaikka ”kunnon” ihmiset puhuivat hänestä hänen selkänsä takana kaikenlaista, hänen elämänasennettaan kadehdittiin siinä määrin, että se jollakin omituisella tavalla hyvitti kaikki ne pahat puheet, joita hän joutui kestämään. Hän oli minulle kuin äiti, ja rakas ystävä. Hän seisoi vierelläni kun oli hankalaa, siihen asti kunnes kuoli keuhkokuumeeseen. Ja minä istuin hänen vuoteensa vierellä pitäen hänen kädestään kiinni kun elämän viimeinen henkäys pakeni hänen ruumiistaan.
Jollain omituisella tavalla minusta tuli sen jälkeen kylän toinen Fria. En tiedä vieläkään, otinko roolin harteilleni itse, vai alkoiko kaikki ihmisten oletuksista, mutta sen jälkeen elämäni muuttui paljon. Vietin paljon aikaani siinä baarissa, josta Frian löysin ja josta hän poimi minut, vettä valuvan ja likaisen tytön mukaansa niin monta vuotta sitten. Ihmiset nurkkapöydässäni vaihtuivat silloin tällöin, mutta enimmäkseen siinä istui eri-ikäisiä miehiä. Harva nuori tosin pistäytyi baarin puolella, jotenkin baarissa istuminen oli epätoivon merkki. Fria ei ollut välittänyt siitä, enkä välittänyt minäkään. Istuin siellä päivästä toiseen, vaikken tarkkaan ottaen vieläkään tiedä, miksi.
Vaikken oikeastaan tutustunut, tai sen paremmin ystävystynyt, kenenkään kanssa yhtään sen enempää kuin silloinkaan, kun oli istunut Frian talossa itsekseni ja kirjoittanut tarinoita paperille, minä lohdutin läsnäolollani - vaikka sen itse sanonkin - monta toivotonta sielua. Sain heidät nauramaan ja unohtamaan murheensa edes hetkeksi. Ja jos he eivät alkaneet nauramaan tarinoilleni, oli aina muita keinoja…
G'ore taputtaa minua selkään ja nostan pääni käsieni välistä johon olin sen laskenut. Hätkähtäen ymmärrän, että ulkona on jo sysipimeää ja olen nuokkunut ties kuinka kauan ajatuksiini vaipuneena. G’ore toivottaa hyvää yötä ilman ironian häivääkään ja lisää vielä:
"Huomenna lähdemmekin sitten matkaan."
________________________
3.
Aamu valkeni yllättävän pitkän ajan päästä.
Olin valvonut lähes koko yön peläten painajaisia jotka tuntuivat vainoavan minua sitä tiukemmin mitä enemmän G'orea ajattelin. Miehen katse, joka muistutti aivan kylmää tulta, tuntui loimuttavan kasvojeni edessä vaikka kuinka yritin sulkea silmäni ja pyytää sekä anella sitä katoamaan. Kuka tai mikä G’ore sitten olikin, pelkkä muisto hänen katseestaan, joka häpeilemättömästi liikkui ihollani tutkien minua, tai kaiku hänen kalseasta äänestään, joka tuntui törmäilevän huoneeni seiniin kimmoten takaisin satakertaisena, sai minut värisemään. Ja vaikka kuinka myttäsin peittoa päälleni ja pistin päätäni tyynyn alle ei epämiellyttävä tunne kadonnut. Aloin katkerana miettimään, mahtoiko kidutus olla tällaista.
Vaikka tiesinkin, että aikani suunnitella pakoa loppuisi aamun sarastukseen, olin silti jotenkin iloinen kun näin auringon ensimmäisten säteiden kurkottavan kasvojani kohti. Kunpa vain olisin voinut ottaa muutaman niistä pussiin mukaani tuomaan lohtua matkalleni. En tiedä miksi, mutta uskoin jo tässä vaiheessa, että matkasta G’oren seurassa ei tulisi mitenkään riemukas tai missään merkityksessä valoisa.
Nousen venytellen istumaan ja haukottelen leveästi. Olen nukkunut puuvillahame ylläni enkä siis hätkähdä yhtään nähdessäni Freldin ovensuussa. Hänen kasvoillansa on omituinen ilme joka kertoo, ettei hän itsekään tiedä, mitä ajatella tästä matkasta.
Freld astelee sänkyni vierelle ja käy istumaan viereeni. Nostan jalkani koukkuun ja kierrän käteni niitten ympärille katsellessani miestä. Hän on varmaankin aikeissa kertoa jotakin.
”Deira”, hän sanoo ja katsoo maahan, ”Olen pahoillani tästä. Tiedän, että sinulla on vaikea taival edessäsi, etkä varmaankaan tahtoisi edes lähteä kulkemaan tietä joka eteesi on asetettu, mutta ymmärräthän, että tiettyjen asioiden täytyy vain tapahtua?”
Katselen käsiäni enkä sano mitään. Mieleni tekisi nyökätä, mutten tahdo valehdella miehelle. Minulla ei nimittäin ole aavistustakaan siitä, mitä hän puhuu. Jos minulla ei olisi siipiäni, sanoisin varmaankin, että minähän olen kuin kuka tahansa, miksi juuri minä? Mies katselee minua ja näyttää odottavan jonkinlaista vastausta. Kun sitä ei kuulu, hän ottaa leuastani kiinni ja nostaa sitä ylöspäin. Hän katsoo minua silmiin tovin ja nyökkää sitten omituisella tavalla surullisena.
”Se sitten tapahtui kuitenkin. Minä luulin, ettei se ole mahdollista.”
Katson miestä kysyvästi, mutta hän on kääntynyt jo poispäin. Freld kävelee edestakaisin sänkyni edessä ja sitten yhtäkkiä, aivan varoittamatta istahtaa viereeni.
”Deira, paljonko sinä muistat ajasta ennen syntymääsi?”
”En mitään.” vastaan ykskantaan ja katson Freldiä kummastuneena. Eihän kukaan voi muistaa aikaa ennen syntymäänsä. Yleensähän ihmisten varhaisimmat lapsuusmuistot sijoittuvat parin vuoden ikään, minulla vielä eteenpäin. Varhaisimpia muistojani on se, kun saavuin Doreaan, ja silloinkin olin jo kahdeksan vanha. Mitä mies oikein hakee?
Freld nyökkää ja rapsuttaa ohimoaan. Hänen kasvonsa kuvastavat monen tunteen sekoitusta; ihmetystä, hämmennystä ja… rahtusen vihaa?
Freld ottaa käsistäni kiinni ja katsoo minuun. Vasta läheltä katsottuna näen miten hänen siniset silmänsä näyttävät paljon nuoremmilta kuin hänen muu kehonsa. Hän puristaa käsiäni niin, että niihin sattuu, mutta en sano mitään. En edes tiedä, mitä sanoisin. Aivan kuin olisin kadottanut taitoni kaikenlaiseen kommunikointiin kuin taikaiskusta.
”Deira, lupaa minulle jotain.” Freld sanoo ja katsoo alaspäin. Hänen äänensä särkyy aivan kuin hän olisi purskahtamassa itkuun ja nyökkään nopeasti. En tahdo saada häntä itkemään. On hyvin mahdollista että ilman häntä makaisin vieläkin rannalla ihosyövän partaalla tai samoilisin metsässä nääntyneenä ja kaikenlaisten petojen armoilla. Freld jatkaa.
”Lupaa, ettet vihaa minua. Vaikka mitä tapahtuisi, älä vihaa minua.”
Nyökkään vakavana, ja Freld päästää käsistäni irti. Kummallinen keskustelu näyttää päättyneen.
Freld auttaa minut ylös ja nyökkää ovelle päin. Astelen huoneesta ulos ajatusten risteillessä huimaa vauhtia päässäni. Mitä mies sitten ikinä oli tarkoittanutkin, se vaikutti olevan hänelle hyvin tärkeää. Kohautan olkapäitä omille ajatuksilleni ja leikin mietteisiini vaipuneena kädessäni olevilla rannerenkailla. No, tämän lupauksen saan pidettyä helposti. On hyvin epätodennäköistä, että tämän päivän jälkeen näen vanhusta enää koskaan. Hetken mielijohteesta halaan häntä ja hän halaa tiukasti takaisin. Oloni on jollakin tavalla surullinen – aivan kuin joutuisin sanomaan hyvästit hyvälle ystävälleni. Tunne siitä, että olen tuntenut miehen paljon kauemmin kuin muistankaan, nousee pintaan. On niin paljon sellaista, joka on muistini ulottumattomissa…
Päästän Freldistä irti ja hän nyökkää. Hänen silmässään kimaltaa kyynel.
”No, menehän jo. Tunnen G’oren eikä hän pidä odottamisesta.”
G'ore on tietenkin jo pihalla odottamassa kun astun ulos Freldin talosta. Hän seisoo paikoillaan ja ainoa, mikä liikkuu, on hänen katseensa. Mies tuntui aavemaisesti aavistavan jokaisen liikkeeni ja hänen silmänsä seuraavat niitä tasaisesti, jatkuvana liikkeenä kuten veteen tehdyt väreet kasvavat. Minulla on inhottava tunne, että G’ore lukee minua kuin avointa kirjaa, ja huomaan yrittäväni tehdä arvaamattomia liikkeitä karistaakseni hänen katseensa iholtani. Aivan kuten eilenkin…
Muistan sen nyt. Olin kai jo unohtanut yölliset tapahtumat, aivan kuten painajaisen jonka unohti vian siksi että se oli niin hirveä.
Yritin jossain vaiheessa yötä hiipiä G’oren huoneeseen tutkimaan tämän matkatavaroita. Ajatus oli tietysti hyvin typerä, sillä missä välissä sormuksesta sujahtanut mies olisi hankkinut matkatavaroita, muodostautuessaan höyrystä kiinteäksi olioksi? Olin varmaan niin väsynyt, että ajattelukykyni oli nollassa. Koko sormus-juttu hämäsi minua muutenkin – miten joku voi joutua sormuksen sisään? Omasta tahdostaan? En oikeastaan uskonut että tahdolla olisi voinut tehdä sellaista. Toisaalta en kyllä koskaan ole yrittänyt mennä sormuksen sisään.
Toinen vaihtoehto on se, että joku olisi työntänyt hänet sinne, mutta se tuntui lähestulkoon yhtä naurettavalta ajatukselta kuin edellinen. Vaikka G’ore on laiha, hän ei ole sentään niin laiha. Tai no, jos hän joutunut pitämään nälkälakkoa sormuksessa ollessaan niin kai sitä kuka tahansa alkaisi näyttää kukkakepiltä. Ehkä G’ore oli ollut varsinainen tonnikeijukainen ennen kuin joutui sormukseen. Mietin miltä mies näyttäisi, jos hän olisi hyvin lihava, ja purskahdan nauruun. Se vaihtoehto ainakin on poissa pelistä. Mietin vielä tovin sitä, onko G’ore todennäköisemmin tahtonut sormukseen itse vai onko joku pakottanut hänet sinne, ja sitä, miksi sormus oli Freldillä. Mikä vielä mielenkiintoisempaa on se, kauanko sormus on Freldin lippaan kätköissä lojunut. Päiviä? Viikkoja, kuukausia, vuosia? Ja minun kannaltani tärkeintä on ehkä se, onko muittenkin korujeni kiviin kätkettyinä lisää olioita. Toivottavasti ei. Ajatus puistattaa minua ja päätän olla ajattelematta asiaa.
Oli miten oli, kun hiivin G’oren makuuhuoneeseen joskus keskiyön jälkeen aikeissani tarkastella hänen tavaroitaan. Kun näin, että huoneessa oli pilkkopimeää, uskalsin hengähtää hiukan kuuluvammin ja astua pois seinään lankeavista varjoista – vaikka muualla talossa olikin pimeää, käytävällä olevat ikkunat loivat siihen sen verran valoa, että olin varmuuden vuoksi hiippaillut seinänvierustaa pitkin. Juuri silloin kuulen äänen pimeydestä:
”Pelkäänpä, että teit hukkareissun, Deira. En kanna tavaraa mukanani.”
En ehkä olisi pelästynyt niinkään paljoa, jos G’ore ei olisi arvannut mitä olen tekemässä, mutta hänen pelottava tapansa tietää mitä ajattelen saa niskakarvani pystyyn. En tiedä miten käyttäytyisin hänen lähellään ja siksi ajatus yhdessä matkustamisesta miellyttää minua koko ajan vain vähemmän.
G'ore pitää suitsista kiinni kahta hevosta; en tiedä mistä hän on saanut enkä oikeastaan tahdokaan tietää. Se, että mies on lähtenyt ostamaan niitä keskellä yötä jostain lähellä olevasta kaupungista selittäisi kyllä sen, miksi hän oli valveilla kun aioin tutkia hänen huoneensa...
Vilkaisen miestä kerran ja pudista päätäni. Hän ei varmasti ollut menossa kauppaan kun ”törmäsin” häneen. Huitaisen kädelläni ilmaa ikään kuin hätistääkseni ajatuksen pois. En tahdo ajatella tätäkään.
Ratsuni on harmaa tamma, jonka laikukas kaula kaartuu kauniisti valkoisten jouhien alla. Sen vaaleansiniset silmät ovat lempeän mutta älykkään näköiset. Peräännyn hiukan taaksepäin voidakseni ihailla sitä paremmin. Se pärskähtää ja kävelee luokseni laskien kaulaansa hiukan, aivan kuin se tuntisi minut entuudestaan. Silitän sen kaunista kaulaa mutta nousen ponnahtaen sen selkään kuullessani merkitsevän yskähdyksen takaani.
Seuraan G'orea ja tämän vaaleaa oria, jonka karva on myös laikukas. Se näyttää kovasti siltä, että on alun perin ollut valkoinen mutta joku on vain päättänyt räiskäistä siihen harmaata maalia – sillä siltä se näyttää, aivan kuin joku olisi ottanut suuren pensselin, kastanut sen harmaaseen maaliin ja ravistanut sitä hevoseen päin niin, että vain muutamia valkoisia viivoja on enää näkyvissä sen rungossa. Kun ajattelen asiaa, minun on kyllä myönnettävä, että oma hevoseni näyttää samalta, tosin toisin päin.
Ajatuksissani en ollut huomannut, että olimme alkaneet ravaamaan pitkin umpeenkasvanutta polkua. En tiennyt mitä kautta olimme sinne tulleet ja käännyin katsomaan. Vaikka vanha tie mutkittelikin aika paljon, saatoin silti vielä erottaa bambumökin takaikkunan. Olimme siis kiertäneet talon taakse.
Katselen hetken kiinnostuneena kaikkia eksoottisia lintuja ja kukkia sekä puita mutta alan väsyä muutaman tunnin ratsastuksen jälkeen. Ratsu tuntuu osaavan asiansa ja pääni alkaa nuokkua...
"Missä minä olen?!" minä huudan. Kellun ilmassa enkä saa mistään kiinni. Joka puolella on pelottavan tyhjää, ja toivon jo, että siipeni avautuisivat. Sitten ymmärrän, etten tipu lainkaan, vaan pysyn paikallani. Alan kauhoa eteenpäin ja koetan huutaa, enkä edes yritä ymmärtää miksi onnistun hengittämään avaruudessa. Vai olenko edes avaruudessa? Ei mikään muu voi olla näin painotonta ja avaraa. Mutta miksi missään ei näy tähtiä?
Jossain aukeaa ovi. Ovi? Ei avaruudessa ole ovia! Vaikka minulla on epäilykseni, otan silti suunnan kohti ainoaa valopilkkua jonka näen. Lyhyt mies tummanruskeassa kaavussa seisoo kumarassa asennossa lyhty kädessään oven edessä. Hän kääntyy kun olen ”uinut” ovelle asti ja odottaa ilmeisesti että seuraan häntä. Liikutan käsilläni itseäni alemmaksi ja yritän asettaa jalkani kynnykselle, mikä osoittautuu yllättävän vaikeaksi painottomassa tilassa. Onnistuttuani jatkamme matkaa ja saavumme lopulta harmaan, etäisesti suurta alasinta muistuttavan kivipaaden vierelle. Siinä nukkuu nainen jonka silmät ovat kiinni ja kädet lepäävät hänen olkapäillään ristissä. Lähemmäs päästyään huomaan että nainen onkin kuollut... mutta..!
"Miksi jätit ruumiisi Daria?”
Daria?
”Miksi palasit takaisin elämään joka on vain riepotellut sinua”, mies jatkaa ja tuntuu käyttävän koko energiansa saarnaansa, ”palaa Daria, palaa Shoéen. Sinun sielusi kuuluu lepoon. Sinä itse valitsit nukkua ikuisuuden."
"Ei..!"
Peruutan taaksepäin tajutessani että ruumis on nainen jonka näin unessani. Katson järkyttyneenä mieheen ja hän lähtee seuraamaan minua kasvot vihaisina ja lyhty kiivaasti heiluen.
"Sinä pistät historian sekaisin! Tule pois ennen kuin jotain peruuttamatonta tapahtuu! Et voi suojella heitä tälläkin kertaa. Jumalisä ansaitsee hyvityksen. Enkä minä aio antaa sinun estää häntä!"
Miehen ulkomuoto muuttuu samaksi otukseksi jonka näin viimeisimmässä unessani. Edestä päin katsottuna olento on vielä kauheampi - sen verenpunaisissa silmissä on hullun kiilto, sen karvainen ruumis kimaltelee verestä, jota sen turkkiin on ilmestynyt kuin tyhjästä, sen suurien kourien olevat päissä terävät kynnet huitovat ilmaa pelottavan lähellä rintaani. Peruutan lisää, mutta yhtäkkiä tila jalkojeni alla loppuu... Ilma ei enää kannatakaan minua, minä putoan..!
Herään siihen että G'ore läiskii kasvojani. Poskeeni, jossa jo ennestään on raippaan kokoinen mustelma, sattuu aivan pirusti ja tokenen nopeasti. Olen selälläni maassa, olen kai tippunut hevosen selästä. G’ore ei sano mitään mutta näen, että hän tietää jotain... Jotain mikä vaivaa häntä. Nousen häpeissäni takaisin satulaan ja matkamme jatkuu uudelleen. Vilkuilen G'orea ja huomaan että hänen hartiansa tärisevät – raivosta vai pelosta, sitä en tiedä. Hiljennän ratsuni tahtia ja yritän päästä kauemmaksi miehestä. Ratsuni kolauttaa kavionsa hieman suurempaan kiveen polulla ja äänen kuultuaan mies kääntyy ja pysäyttää ratsunsa.
"Mitä helvettiä sinä touhuat?! Haluatko eksyä! Älä matele siellä takana! Pistä vauhtia siihen kopukkaan!" hän huutaa ja hänen silmänsä loimottavat kuin kaksi kekälettä. Peloissani kannustan ratsuani maiskauttamalla kovaäänisesti, että mieskin varmasti kuulee. Mies kääntää päänsä takaisin ja kannustaa omankin ratsunsa matkaan. Hänen hartiansa tärisevät edelleen.
________________________
4.
Olen kulkenut G’oren perässä jo monta päivää. Mies ei ole puhunut tai pukahtanut koko matkan aikana muutamaa käskyä ja komentoa lukuun ottamatta ja se hermostuttaa minua, jos mahdollista, jopa vielä enemmän kuin se että mies huutaisi. Johtuneeko se sitten kapakassa kuulluista kummitustarinoista vai luontaisesta arkajalkaisuudestani, mutta minua hiljaisuus on aina karminut. Hiljaisuudelta ei voi odottaa mitään – koskaan ei tiedä milloin tai mihin se päättyy. Se on tavallaan kuin pimeä; salaisuudet tuntuvat kietoutuvan molempiin aivan kuten kärpäset jäävät kiinni hämähäkkien seitteihin – ja minä jos joku kammosin hämähäkkejä.
En saata enää muistaa miksi, mutta olen aina pelännyt kaikkea pientä ja moniraajaista. Ohutjalkaiset lukit ovat mielestäni pahimpia. Niissä vain on jotain mikä saa minut aina kuvittelemaan kaikkea kammottavaa – esimerkiksi sitä kuinka monta sellaista olen mahtanut nielaista nukkuessani suu auki. Ajatus puistattaa minua nytkin ja päätän visusti olla ajattelematta mokomia otuksia tämän matkan aikana ollenkaan, vaikka avomaastossa niitä juokseekin vapaana monin verroin enemmän kuin neljän seinän sisällä josta ne voi sentään häätää.
Mutta minunhan ei pitänyt ajatella niitä.
Alan katselemaan ohitseni vilahtelevia puita tarkemmin. Niiden kaarna on punertavan tummanruskeaa ja paksun näköistä. Rosoinen pinta näyttää niin kovin samanlaiselta kuin Freldin kasvot – nekin ovat tummat ja rosoiset, kovankin näköiset luiden piirtäessä selkeät linjat hänen kasvojensa sisäpuolen piirtotauluun. Ymmärrän kaipaavani vanhaa miestä enemmän kuin mitään muuta. Hänen läsnäolossaan oli ollut jotain rauhoittavaa, jotain niin kiireetöntä. Huokaisin ja vilkaisen G’oreen, joka ratsasti edessäni. Hänen olemuksensa on täysin päinvastainen. Hän on aina hirveän äreän oloinen, ja hänen kiireensä näkyy hänen joka eleestään… Hevosen suitsien tahaton nykiminen silloin tällöin, se kun hän puree hammasta aina välillä ja vilkuilee huolestuneena taivaalle nähdäkseen, josko pimeä tulisi jo pian. Aivan kuin kysymys olisi ollut hänen onnellisuudestaan tai onnettomuudestaan. Tai ehkä olikin, enhän minä sitä voinut tietää. Mikä ikinä miehen hartioita painoikin, hän oli selvästi päättänyt olla jakamatta sitä kanssani.
Huokaisen uudestaan enemmänkin väsymystäni koko touhuun kuin sen takia, että ajatukseni tuntuivat kiertävän kehää koko ajan G’oren ympärillä. Vaikka sitä aina tuntuu kuvittelevan, että jos elämässä olisi tarpeeksi jännitystä, kaikki olisi hyvin, se ei ole totta. Kun ei pystykään enää valitsemaan rauhaa ja ”tylsyyttä”, huomaa hyvin pian olevansa sydänjuuriaan myöten väsynyt.
Pysähdyimme illaksi rauhaisan oloiseen lehtoon, johon olimme löytäneet tiemme ilmeisesti puunhakkaajien käyttämää polkua pitkin. G’ore lainasi häikäilemättömästi muutaman pöllin halkopinosta ja heitti ne iloisesti räiskyvään nuotioon, joka paloi jalkojeni juuressa risukasaa nuoleskellen. Hieroin silmiäni ja haukottelin leveästi. Yritin pitää jalkani sen verran lähellä nuotiota, että märiksi hionneet sukkani kuivuisivat, mutta sen verran kaukana siitä, etteivät ne syttyisi palamaan. Se osoittautuikin olevan taitolaji. Säikähdin pari kertaa pahasti, kun nuotiosta lentänyt kipinä sai sukkieni pohjan käryämään, mutta onneksi tarmokas maan tamppaaminen sammutti moisen savulähteen. Minulla ei ollut muita sukkia, ja tahdoin pitää ainoan henkivakuutukseni tallella – jalkansa vuorilla kylmettänyt saisi piankin leikkauttaa niistä kuoliot ja minähän en aikonut sinne rampana jäädä jäätymään.
G’ore saapui puitten varjosta roikottaen pientä kaniinia korvista. En ollut nähnyt hänen poistuvan missään vaiheessa nuotion läheltä, mutta sieltä hän nyt joka tapauksessa saapui kantaen ilmeisesti illalliseksi tarkoittamaansa jänö-parkaa. Hän heitti sen syliini ja sain pitää tosissani kiinni elämänsä puolesta rimpuilevasta otuksesta samalla kun G’ore kysyi minulta, osaisinko valmistaa sen.
Vilkaisin kania tarkemmin. Sen suklaanruskeat silmät katsoivat minua anovasti ja sitten se alkoi taas rimpuilla. Pudistin päätäni, vaikka uskoinkin G’oren arvaavan minun valehtelevan.
G’ore kohautti olkapäitään ja sanoi sitten huolettomalla äänensävyllä, että kai sen voisi iskeä kattilaan sellaisenaan. Olihan meillä yrttejä mausteeksi. Jos en olisi ollut niin huolissani kaniinin hengestä, olisin varmaan alkanut nauramaan. Jos hän sen tekisi, minä en hänen karvakeittoonsa kyllä koskisi.
”Tee miten haluat”, sanoin ja ojensin otuksen takaisin hänelle lisäten; ”Osaisin kyllä tehdä hyvää kalakeittoa jos löytäisit läheltä puron.”
Se oli harkittu veto, sillä kuulin veden kohinaa tänne asti. Heikosti tosin, mutta varmaan pienessäkin purossa jokunen taimen uiskentelisi. Lisäksi muutama puunhakkaaja näytti olevan kalamiehiä, sillä vapoja oli saatavilla – ne olivat nimittäin miekkosilta unohtuneet pöllipinon viereen. Mietin ohikiitävän hetken verran, josko miehet käyttivät enemmän aikaa kalastamiseen kuin puiden hakkaamiseen, mutta kiinnitin sitten huomioni jälleen G’oreen. Hän nyökkäsi ja laski pupun maahan. Se katseli minua hiukan aikaa aivan niin ilmeistä hämmästystä kasvoillaan että se oli suorastaan koomillista ja tajusi sitten yhtäkkiä että olisi kai parasta loikkia tiehensä. Huokaisin helpotuksesta G’oren alkaessa kuopia maata pehmeästä kohdasta pöllipinon vierestä ja toivon hänen löytävän niin monta matoa, että hän viihtyisi kalassa koko yön.
Sain samalla omaa aikaa miettiä ja olin siitä onnellinen. Vaikka mikään ei voisikaan varmaan estää minua murehtimasta jotain koko ajan, on kuitenkin eri asia ajatella asioita rauhassa, rauhaisassa paikassa, kuin kiireessä hevosen selässä istuessa. Mietin Freldiä ja Friaa, mietin torniani ja Doreaa. Ennen kaikkea mietin, miksi olin koskaan joutunut tälle matkalle mukaan. Siipienikö takia? Ei, se ei voinut olla syy. Jos koko homma olisi johtunut niistä, olisin varmasti törmännyt Freldiin ja G’oreen jo aikaisemmin. Noin… kaksi vuotta sitten, luultavasti. Kyllä. Silloin ne ilmestyivät ensimmäistä kertaa.
On oikeastaan vaikea miettiä, mihin kokemusta vertaisi. Mikä muu tuntuu siltä, että jotain terävää mutta samalla ihanan pehmeää ja puhdasta yrittää epätoivoisesti päästä ulos selkäsi sisältä? Ei kai mikään. Se sattuu, sen myönnän, mutta uskoisin, että sen jälkeen kun siivet olivat tulleet ulos ja levittäytyneet yläpuolelleni, oloni oli samanlainen kuin juuri esikoisensa synnyttäneellä naisella – uskomattoman uupunut ja äärimmäisen onnellinen. Ollakseni asiasta varma, minun pitäisi kai synnyttää, mutta voisin kuvitella tunteen samanlaiseksi.
Ja voi hyvä Jumalatar kuinka minä tahdoinkaan lentää niillä!
Oli yö, kuten aina kun siipeni ovat ilmestyneet. Se kai liittyy jotenkin kuunvaloon, sillä yleensä se on paistanut kasvoilleni ja minä olen ollut parvekkeellani. Onneksi. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos siipeni olisivat avautuneet sisätiloissa. Enhän minä olisi päässyt niitten kanssa edes ulos! Vaikka pariin kertaan olenkin kironnut alimpaan helvettiin sen tosiseikan että joudun kokemaan niitten kasvamisen tuskan aina uudestaan, on hyvä että ne eivät ole pysyvää mallia.
Aluksi minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitkä ne olivat ja miksi ne olivat selkääni ilmestyneet. Jälkimmäistä en tiedä vieläkään, mutta en oikeastaan välitä. Jos kaikelle on syynsä, minun on turha murehtia koko asiaa, ja jos taas ei, niin no, silloin kai minun pitäisi olla vain onnellinen siitä että sain moisen ominaisuuden syntyessäni.
Joka tapauksessa, huomasin pian, että liikuttamalla lapaluitani sain nostettua itseni hiukan ilmaan. Se onkin ainoa teknillinen asia lentämisessä. Ilman lintujen pyrstöä on todella hankala ohjata lentoreittiään, ja ehkä juuri siksi loppu onkin henkistä työtä. Pitää kuvitella ne liikkeet mitä tekee siivillään, pitää luottaa niihin sokeasti ja olla varma, että ne osaavat tehdä sen, minkä sinä vain kuvittelet. On hyvin vaikea keskittyä, jos alla on vain pelkkää ilmaa ja siipien luottoprosentti on lähestulkoon nolla. Hyvän mielikuvitukseni ja uutuudennautinnon takia onnistuin paremmin kuin hyvin molemmissa, sekä kuvittelussa että luottamisessa. Ja minä liisin taivaalla kuin satujen enkeli, posliininen iho valkeaa hehkuen ja siipien turkoosit ja violetit pyörteet ainoat väriläiskät tuoden.
Ja jatkoin näin kunnes…
Niin. Kunnes siivet pettivät luottamukseni ja toivat minut Freldin talolle.
En ole vieläkään ymmärtänyt, miten se oli mahdollista. Olinko liian uninen? Sillä toden totta minusta se kaikki tuntui pelkältä unelta. Vai tekivätkö ne sen tahallaan? Enkö koskaan olekaan osannut lentää oikeasti? Olivatko siipeni liian heikot rajua myrskyä vastaan taistelemaan? Vilkaisen hiukan kyräillen olkani yli, mutta selkäni on ihan tavallinen. Ei sulan tynkääkään näkyvissä. Huokaisen tietämättömyyttäni ja alan tuijottaa Saappaankärkiä edessäni.
Saappaankärkiä?
”No Deira, joko kohta syödään?”
Seuraavana aamuna pääsimme vihdoin kaukana siintäneiden vuorien juurelle. G'ore alkoi kavuta vuoristopolkua ylöspäin vetreästi kuin mikäkin kauris taluttaen kimoa hevostaan suitsista ja pitäen toista kättä sen kupeella. Hän suojasi silmiään kirkkaalta auringonvalolta ja lähdin seuraamaan häntä koettaessani samalla suojautua kovalta tuulelta. Vuoristoilma kävi hyytäväksi piakkoin ja tulin siihen tulokseen, että täältä oli päästävä pian pois.
Vietimme vuorilla monta päivää, minun harmikseni. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä kylmemmäksi ilma muuttui ja ohenikin vielä, sillä hengittäminen alkoi tuntua raskaalta. G'ore taivalsi edellä eikä edes vilkuillut taakseen. Olin lapsellisen nyreällä tavalla varma siitä, että hän oli kulkenut vuorien läpi vain jostain omituisen ”karaisemisen” tarpeesta. Huomasin ajatuksen hymyilyttävän minua ja aloin miettiä tarkemmin, mitä mieltä G’oresta olinkaan ja miksi. Mutta muistaessani uneni päivien aikana kehittynyt toveruuden tunne katosi kuin taikaiskusta. Tämä mies oli minun painajaisissani, hän oli niiden syy, minä tiesin sen. Mieleni teki pötkiä pakoon siinä samassa kun muistin sen kaiken taas. En silti uskaltanut kääntyä jäisellä polulla peläten että vaikka hän ei huomaisikaan katoamistani, vapaudesta ei olisi minulle mitään iloa sen jälkeen kun tipahtaisin kielekkeeltä.
G'orella oli jonkinlainen telttakangas mukana ja hän pystytti sen aina pimeän tultua kahden paalun varaan. Pöllyävä lumi kasaantui sitä vasten ja tuulensuojamme juuri ja juuri pysyi pystyssä eikä kaatunut päällemme lumen painon alla uhkaavasti natisten. Olin kiitollinen edes jonkinlaisesta suojasta. Ajatus miehen kanssa nukkumisesta tosin vähensi iloani siitä että saattaisin pelastua kylmyyteen kuolemisesta.
Ja sitä jatkui monien päivien ajan.
Juurin kun aloin jo luulla, että matkamme olisi pelkkää ylämäkeä taivaan porteille asti, aloimme hitaasti mutta varmasti laskeutumisemme. Jokainen askel alaspäin tuntui taivaalliselta ja nautin täysin siemauksin ennen niin ohuelle tuntuneesta vuoristoilmasta ja huomasin, kuinka raikasta ilma oikeasti oli. Linnutkin alkoivat livertää ja luonto tuntui puhkeavan elämän kukkaan. Siellä täällä näki vuoristoruusuja, mitä mielikuvituksellisimmissa väreissä. Olin joskus nähnyt niitä myytävän markkinoilla, jotka pidettiin vuotuisesti lähellä kylää, josta lähdin. Ymmärsin helposti, miksi sen hinta oli kova. Tuoksu oli suorastaan huumaava ja noukin kukkia seppeletarvikkeiksi ennen nukkumaanmenoani. Tietysti ne olivat kuihtuneet aamuun mennessä, mutta hetken aikaa minulla oli ollut varmasti maailman hienoin, parhaan tuoksuinen ja kaunein kukkakruunu.
Olimme alkaneet laskeutua ehkä sellaiset kolme päivää sitten. Lunta oli enää vain varjoisissa paikoissa ja pieniä kinoksia siellä täällä. Muutama soliseva vuoristopuro kuljetti sulavettä alaspäin ja saimme raikasta vettä juotavaksemme milloin vain halusimme. G'ore jatkoi edelleen myrtyneenä matkamme johtamista ja minä seurasin perässä, yleensä ajatuksiini vaipuneena. G’ore oli jostain syystä muuttunut hiljaiseksi kun aloin leikkimään alppiruusuilla, ja olinkin tajunnut lopettaa vasta eilen. Minua moinen hapannaamaisuus kummastutti, mutta kai se oli miehelle luontaista.
Minun olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, mihin astun, eikä siihen, mitä G’ore miettii kukkasistani.
Talutin hevostani suitsista aivan kuin G'orekin. Kuljimme kapeaa polkua pitkin ja yritimme kiertää vuoren toiselle puolelle. Mennessämme alaspäin porrasmainen kieleke loi varjoa alemmille osilleen, ja nurinkurisesti sillä polulla olikin sitä enemmän lunta, mitä alemmas mentiin. Se kannatti minua aika hyvin.
En kuitenkaan ymmärtänyt ottaa huomioon sitä että tammani painoi huomattavasti enemmän kuin minä.
Kävellessämme eteenpäin tunsin yhtäkkiä kuinka suitset vetivät minua mukanaan alas.
Tammani tippui lumikerroksen läpi. Olin arvioinut väärin kielekkeen leveyden ja nyt se tippui.
Viime hetkellä päästin irti suitsista ja sain kielekkeestä kiinni. Suljin silmäni sillä en uskaltanut katsoa hirnuen putoavan hevosen perään.
Kun kuulin viimeisen äänen haipuvan uskalsin vihdoin avata silmäni ja katsoa ylöspäin.
G'ore seisoo aivan yläpuolellani.
Hän kumartuu kyykkyyn ja katsoo minua suoraa silmiin. Punaisten silmien hehku tuntuu polttavan katseellaan reikiä ja minun on pakko sulkea silmäni uudestaan.
Sitten tunnen kuinka hän alkaa irrottaa sormiani kielekkeen reunasta.
________________________________________________
5.
”Senkin typerä nainen, älä heilu! Tämä on vaikeaa jo muutenkin! Kurkota kättäsi ylös jotta saan siitä kiinni!”
Tuijotan G’orea silmät suurina. Hänen äkillinen tokaisunsa saa kuvasarjan, joka juoksee silmieni edessä, pysähtymään. ’Kurkota kättäsi, jotta saan siitä kiinni’?
Omituinen tunteiden aalto kulkee lävitseni, kun mies tarraa tiukasti ranteeseeni ja alkaa nostaa minua ylös. Olen samaan aikaan helpottunut ja vihainen pelastajalleni. Selkäpiitäni pitkin hiipii tunne, jota voisi kai kuvailla hyvin samanlaiseksi kuin se, että tietää nukkuvansa sängyssä, jonka yläpuolella on hyvin suuren ja myrkyllisen hämähäkin pesä. En minä halunnut kuolla. En ole koskaan halunnut. Mutta entä sitten se ilta, parveke…?
Äkkiä toisenlainen kuvasarja kohoaa silmieni eteen. Näen tornini, näen parvekkeeni, näen itseni ja siipeni. Mitä oikeastaan tapahtui?
Päätäni alkaa särkeä, kun yritän kurkottaa kohti yksityiskohtaa, joka juoksee minua karkuun kuin hippasille ryhtynyt lapsi. Olen liian vanha ja uupunut tällaiseen leikkiin, mutta tiedän, että tämän kisan voittaminen on tärkeää. Se liittyi jotenkin siihen, millaista unta näin, siihen mitä päässäni kaikunut ääni minulle sanoi, kuinka se kutsui nimeäni ja käski tottelemaan… Puserran silmäni tiukasti kiinni ja hetken ajan kuulen vain sydämeni kiivaan lyönnin. Tiedän, että tieto jota tarvitsen on aivan käsieni ulottuvilla, se härnää minua ottamaan kiinni…
”DEIRA!”
Säpsähdän ja käännän katseeni G’oren hikeä valuviin kasvoihin. Hänen otteensa ranteestani alkaa lipsua, ja sanattomana kurkotan toista, vapaata kättäni G’orea kohti. Sormet hipaisevat toisiaan, mutta hän ei saa otetta. Puren huultani ja päätän yrittää hyppäämistä. En kuitenkaan jaksaisi nostaa itseäni ylös omin avuin, joten nyt se taitaa olla kaikki tai ei mitään.
Kieleke, jota vasten olen sormiani puristanut, alkaa mureta käteni painon alla. Panikoin ja hyppään liian aikaisin saaden G’oren horjahtamaan. Hetken aikaa hän huojuu yläpuolellani kumarassa asennossa, johon hän oli jäänyt, mutta suoristaa sitten itseään ja nostaa minut ylös. Osa reunaa lohkeaa ja tippuu mahtavien äänitehosteiden saattelemana samaiseen kuiluun, johon hevoseni hetki sitten katosi. Tuijotan reunan ylitse ja ajattelen, että tuo olisin voinut olla minä. Ajatus pistää kuin miekka. Sitten valahdan polvilleni ja alan itkemään.
Tuntuu siltä kuin kaikki vuosien aikana kertyneet paineet olisivat patoutuneet yhteen ja samaan kohtaan ja nyt yhtäkkiä purkautuisivat. Kyynelten valuminen ei tunnu loppuvan ollenkaan ja oloni on kamalan turvaton. Kierrän kädet polvieni ympärille ja keinuttelen itseäni edestakaisin. Mikä minua vaivaa? Miksi mieleni on niin sekaisin? Miksi?
Tunnen G’oren käden olkapäälläni. Hän polvistuu viereeni ja halaa minua. Haluaisin kääntää pääni pois, mutta sen sijaan painan sen hänen olkapäätään vasten. Enemmän kuin mitään muuta tahtoisin nyt kotiin, jonnekin rauhalliseen paikkaan missä voisin levätä.
En osaa sanoa, kuinka pitkän aikaa vain istuimme hiljaa. Jossain vaiheessa alkoi tulla kylmä. Vuoristokuilusta nouseva viima saa minut värisemään ja nousen ylös. G’ore tekee saman aivan perässäni ja pudistelee vaatteitaan.
”Onko sinulla se aika kuukaudesta? Olen kuullut, että naisista tulee silloin omituisia. Minä koitan pelasta sinut kuolemalta, ja sinä vain heilut irti otteesta ja puserrat kynsiäsi kielekkeenreunaan kuin märkä kolli kissa rakkaimpaan leluunsa. Katso nyt, kynsit ranteeni vereslihalle”, hän valittaa ja näyttää minulle ranteittensa sisäpuolia. Hetken aikaa vian tuijotan G’orea, ja alan sitten nauraa. Tätäkö miestä minä olen pelännyt koko ajan? Yhtäkkiä kaikki tuntuu niin erilaiselta. Aivan kuin joku olisi nostanut kaikenkattavan pelon verhon pois tunteitteni päältä, hymyilen mielelle ja tunnen oloni mukavaksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Mutisen jonkinlaisen anteeksipyynnön ja mietin, olisiko kuukautisilla tosiaankin ollut jotain vaikutusta siihen, miten suhtaudun mieheen. Miten naurettava ajatus. Pudistan päätäni meidän molempien typeryydelle ja lähden sitten kävelemään G’oren perässä hänen ratsunsa luo.
G’ore astelee hevosensa luokse ja ottaa siltä satulan pois. Katson häntä jähmettyneenä aloilleni ja mietin mitä hän aikoo kirveellä, jonka hän on juuri vetänyt satulalaukustaan. Sen vastateroitetun näköinen terä välähtää kirkkaassa auringonvalossa ja pelästyn toden teolla. En edes tiennyt että hän kantaa mukanaan kirvestä. Ori korskahtelee ja kuopii hermostuneena ohutta lumikerrosta.
Luulin hetkeni koettaneen vielä silloinkin kun ymmärsin, ettei maahan valuva veri tulekaan minusta.
En pysty käsittämään miksi G’ore ei yksinkertaisesti antanut minun ratsastaa hevosta pois vuorilta ja myynyt sitä sitten jos kerran halusi siitä eroon. Huomasin kyllä G’oren kauhean teon kylmän käytännöllisyyden- meillä ei kuluisi pienissä paikoissa joita matkamme varrella saattaisi olla yhtään rahaa eläimen rehuun tai majapaikkaan jos sitä ei saisikaan myytyä oudon värinsä ja pienikokoisuutensa vuoksi työhevosta kaipaaville maalaisille. Meillä ei kummallakaan ollut kantamuksia matkassamme joten emme tarvinneet hevosta mihinkään. En silti olisi halunnut nähdä kuinka sen kaunis, valkoinen karva värjääntyi verestä tummanpunaiseksi puhumattakaan siitä kuinka sen viimeiset hirnunnat kantautuivat korvissani. Olkoonkin että se oli ”vain” eläin, sillä olisi mielestäni ollut oikeus elää.
Pääsimme jalkapatikalla hitaammin kuin ennen ja matkamme tuntui kestävän ikuisuuden. Kahden päivän päästä pääsimme täysin lumettomalle alueelle ja siellä täällä alkoi näkyä muutakin vihreää kuin havupuiden neulaset. luonto tuntui heräävän henkiin ja väriloistoon. Niityt joiden läpi kuljimme olivat täynnä ihania kukkia, jotka muistuttivat minua jostain jo kauan sitten unohtuneesta. Siitä kuinka minä joskus pienenä tyttönä kirmasin niityillä ja piilouduin pitkään heinikkoon muitten lasten kanssa kuurupiiloa leikkien. Kuinka solmin ruiskaunoista seppeleen ja annoin sen äidilleni kun pääsin samana iltana kotiin.
Äiti…
En muista hänestä paljoakaan. Vain pitkät, ohuet, taipuisat ja tummat hiukset ja sen kuinka hän tuoksui aina vaniljalle. Ja hänen kätensä. Muistan kuinka hän nosti minut syliinsä… Mutta en muista hänen kasvojaan. En mitään hänen piirteitään erityisesti. Se on outoa. Kuinka joku minulle niin rakas ihminen saattaa vaipua unohdukseen niin helposti? Aivan kuin jokainen sana jonka hän sanoi, jokainen teko minkä hän teki olisi ollut pois pyyhkäisty. Aivan kuin olisin ollut vain polvenkorkuinen kun äiti kuoli.
Äiti… kuoli?
Niin. Hän kuoli. Olin kai unohtanut senkin. Se oli syy siihen että lähdin… Ei ollut paikkaa johon mennä. Isäni kadottua jokainen sukulainen oli karttanut äitiä. Muistan kuinka monta kertaa olin jäänyt sinne niityn korkeaa heinikkoon yksin. Muut lapset oli käsketty pois. He eivät olisi saaneet leikkiä kanssani. Isättömän äpärän. Häpeällisen suhteen tuotoksen. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta äänet tuntuvat palaavan takaisin. Aivan kuin he huutaisivat korvani juuressa minun olevan syyllinen, syyllinen! Syyllinen siihen että isä lähti, siihen että äiti kuoli yksin. Siihen ettei äiti lähtenyt isän perään ja koettanut saada hänen päätään kääntymään.
Syyllinen kaikkeen.
Se ajoi pienen tytön epätoivoon.
Herään ajatuksistani siihen että törmään edelläni kävelevään G’oreen. Hän on pysähtynyt kielekkeelle ja osoittaa jotakin alhaalla päin.
Kylä.
Huokaisen helpotuksesta. Huomenna pääsemme perille.
________________________________________________
6.
Saavuimme perille seuraavana iltana. Kylän katujen varsilla paloivat jo sytytetyt lyhdyt jotka loivat lepattavan valonsa meidän molempien kasvoille. Tunsin itseni varkaaksi, niin hiljaista joka puolella oli. Ainoastaan kapakoiden ja muutaman majatalon ovet olivat enää auki. Paria ilmeisesti normaalia varhaisemmin ryyppäämisen aloittanutta miestä ja pientä lastaan kantavaa äitiä lukuun ottamatta kaduilla ei liikkunut mikään, ei edes kulkukissa. Kaikkialla oli suorastaan luonnottoman tyhjää.
G’ore suunnisti suoraa katua eteenpäin kohti jonkinlaista majapaikkaa. Kävelin hänen perässään kovaksi tallautunutta tietä pitkin ja koetin olla upottamatta jalkojani vankkureitten tekemiin pyöränuriin. Oli siinä kai jokunen yksittäinenkin hevonen kävellyt, mutta täällä ”maalla” ihmiset yleensä ostivat hevosia vain maanviljelyä varten. Jossain päin maailmaa moiset työt kai tehtiin jo jonkinlaisilla koneilla, mutta täällä niistä ei olisi ollut mitään hyötyä kun kukaan ei olisi osannut niitä huoltaa ja niitten käyttämä polttoainekin oli kiven alla. Kirosin naisellisuuden puuskassani kuraisia takinliepeitäni ja kaappasin sitten helmoistani kiinni jotta kerkeäisin jo sisälle edenneen G'oren perään.
Majatalo tuoksui tuoreelle puulle ja uskon edelleen, että se oli kuurattu vasta vähän aikaa sitten kitisevän kirkkaaksi. Lattia tosin oli jo täynnä soraa jota oli kulkeutunut miesten saappaissa sisätiloihin ja jonkin verran mutaakin saattoi havaita siellä täällä, olihan ulkona alkanut tihkuttamaan ja hiekkaiset maantiet muuttuivat sangen helposti kuravelliksi. Tietenkään, ellei kyseisessä majatalossa olisi vilkasta, olisi aivan sama, kuinka paljon ulkona on kuraa, ei se sisälle olisi kantautunut. Päättelin, että majapaikkamme oli joko todella hyvä tai sitten pitäjän ainoa. Kun mietin äskeisiä, ankeita katuja, päädyin jälkimmäiseen.
En kuunnellut G’oren ja majatalon isännän välistä keskustelua vaan katselin vähän ympärilleni. Naisen käden kosketus näkyi siellä täällä, sen huomasi pienistä asioista. Kukkia vaasissa, pajuköynnöksestä tehty koriste peilin yläpuolella... Korutonta, mutta silti tunnelma erosi heti ikävän yleisestä askeettisesta ilmapiiristä.
Hetken päästä en kuitenkaan voinut enää olla erottamatta G'oren ja majatalon isännän äänensävyjä - paikan omistajan äänensävy oli välillä hurjistunut ja kimakka kuin nuorella, äänenmurroksessa olevalla pojanklopilla, mutta G’oren äänestä kuultava kylmä välinpitämättömyys veti kuitenkin pidemmän korren. Olisin oikeastaan halunnut kysyä mistä he kiistelivät, mutten tiennyt miten puhua G’orelle. Hän oli pelastanut henkeni, mutta miksi, sitä en vieläkään ymmärtänyt.
Vaikka olin kiitollinen pelastuksestani, en tiennyt, miten olisin G'oreen suhtautunut. Hän oli ainoa, joka oli koskaan halannut minua Frian kuoleman jälkeen. Se herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta olisin tahtonut sitä läheisyyttä, halusin kokea sen lämmön, jonka puute oli ajanut minut Frian ammatin harjoittajien pitkän listan jatkeeksi.
Niin. Syitä oli monia. Valehtelisin, jos väittäisin, että ryhdyin ilolinnuksi pelkästään siksi, että sitä odotettiin minulta. Voi hyvänen aika, ei kai kukaan ole niin vahvasti toisten johdateltavissa? Ei. Tunsin kaipausta, halusin olla rakastettu. Hapuilin sellaista asiaa kohti, jota en edes täysin ymmärtänyt. Vaikka ymmärsin sen varsin pian, en silti osannut lopettaa. Toivoin, että joku päivä, joku kerta tuntisin jotain. Tuntisin itseni tarpeelliseksi, tärkeäksi jollekulle.
Ennen kuin huomasinkaan, menetin kaikki tunteeni. En enää saanut puserrettua itsestäni ulos mitään muuta todellista tunnetta kaipausta lukuun ottamatta. Kätkin sen kaiken. Voi kuinka kauan kätkinkään sen kaiken. Istuin kapakassa kuten ennenkin, nauroin kaikelle, mitä miehet sattuivat sanomaan, laittauduin kauniiksi enää vain työtäni varten. Joskus olin nauttinut siitä kaikesta - miesten ihailevista katseista, kasvojeni ehostamisesta, vaatteiden valitsemisesta. Enää en vain kokenut minkäänlaista iloa.
Pudistin päätäni ja seurasin miehiä yläkertaan, enkä voinut olla nauramatta kun tajusin, että G’ore oli ylipuhunut miehen luovuttamaan itselleen oman huoneensa. Majatalon isäntä näytti aivan myrskynmerkiltä kerätessään lattialta vaatteitaan ja vilkaisi minua pahasti ennen kuin lähti huoneesta. G’ore antoi minulle avaimen ja käski minua menemään vastapäiseen huoneeseen. Nyökkäsin ja poistuin. En ollut ajatellut huonejärjestelyä sen kummemmin, ja nyt vasta aloin miettimään, mitä olisi tapahtunut, jos olisimme saaneet vain yhden huoneen. On loppujen lopuksi aivan eri asia nukkua nuotion vastakkaisilla puolilla taivasalla kuin sängyn vastakkaisilla laidoilla samassa huoneessa. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten jaksanut ajatella asiaa sen enempää, vaan rojahdin sängylleni ja nukahdin hetkessä.
Sinä yönä en nähnyt mitään unta. Aivan kuin jonkinlainen kupoli olisi suojellut minua niiltä. Tunsin sen ympäröivän minua, mutten tiennyt mistä se tuli. Kuulin heikkoa ääntä uneni läpi, mutten herännyt vaikka yritinkin saada selville mistä se tulee. Olin niin väsynyt… Ei se mitään tärkeää voinut olla, miksi minä siitä olisin ollut kiinnostunut. Nukuinkin tuona yönä paremmin kuin pitkään aikaan.
En tiedä kauanko olin nukkunut, mutta kun heräsin, tuuli lepytteli hiuksiani. Se oli outoa, eihän huoneessani ollut ikkunaa…?
Käänsin päätäni ja olin saada sydänkohtauksen. En nähnyt mitään muuta kuin pilviä.
G’ore koputti minua olkapäähän. Käänsin katseeni ja huomasin, että istuin jonkinlaisen sinisen… linnun selässä? Vilkaisin alaspäin ja näin, että olin kiinni Goressa jonkinlaisen vyön avulla vyötäröltä. Siksi siis en ollut tippunut. Oli vielä yö, taivas oli tumma ja tähdet näkyivät aivan selvästi. Mutta alapuolelta loimotti outoa valoa. Minun alkoi tulla kuuma.
Lintu kaarsi pilven läpi alaspäin. Ilmavirta kutitti minua ja aloin kikattaa. Hiukseni osuivat G’orea naamaan ja hänkin hymähti. Pilvi oli kuin tiivistettyä, kosteaa ja viileää ilmaan. Sen tuntui ihanalle ympärilläni.
Sitten näin maan allamme.
Kylä, johon olimme illalla saapuneet, loimotti ilmiliekeissä. Ihmiset kirkuivat ja huusivat, pienet lapset itkivät. Päämärättömän näköisesti kyläläiset ryntäilivät sinne tänne koettaen pelastaa elämänsä, kaiken rakkaan mihin he olivat luottaneet. Ikkunoita rikottiin, tavaroita särjettiin matkalla. Niitä jätettiin taakse kun ihmiset pakenivat kauemmas katselemaan, kuinka heidän menneisyytensä kohosi savuna ilmaan.
Sinä päivänä tuhoutui monta unelmaa.
Juuri kun luulin, että laskeutuisimme maahan, G’ore käänsi linnun ympäri nahkaisten narujen avulla ja lensimme toiseen suuntaan. Koetin katsoa taakseni, mutten pystynyt kääntymään paljoakaan. Näin miten pieni tyttö istui maassa palanutta nukkeaan halaten… Olisin tahtonut mennä hänen luokseen ja lohduttaa häntä. Mutta en voinut.
Tiedän, että muutama kyynel vierähti poskelleni. En kuivannut niitä, viileä yöilma sai ne kulkemaan noroina kaulalleni jossa ne lopulta haihtuivat. En osaa selittää sitä… Ne ihmiset eivät olleet minulle mitään, ei heidän pitänyt merkitä. Mutta silti minä välitin. En ymmärtänyt, miksi G’ore tahtoi minun näkevän sen kaiken. Olisin halunnut lyödä häntä, aivan kuin hän olisi ollut kaikkeen syyllinen.
Hetkinen…entä jos hän tiesi kaikesta?
Käännyin katsomaan häntä, kerrankin silmiin. Ne tuntuivat palavan edelleen ja joudun jälleen kääntymään pois.
Mikä yhteys palolla ja G’orilla oli? Hänen täytyi tietää, muuten mekin olisimme olleet alhaalla juoksemassa henkemme edestä.
Kylää ei näkynyt enää, vaikka koetin kääntyä katsomaan sitä. Jouduin tyytymään siihen, että olin taas G’oren armoilla. En pitänyt siitä, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Joten suljin sekä suuni että silmäni ja koetin unohtaa koko asian. G’ore jatkoi olennon ohjaamista, minä nukkumista. Tai no, silmäni olivat joka tapauksessa kiinni. Tuuli tuntui kantavan mukanaan hiljaista, surullista kehtolaulua ja minä tuudituin sen turvaan. Olisin niin halunnut takaisin kotiin… Takaisin parvekkeelle torniini, kapakkaan, jopa yksinäiseen sänkyyni jossa nukkuu mies jota en kunnolla tunne. Silloin kaikki oli ollut niin yksinkertaista.
Ensimmäistä kertaa todella toivoin, että tämä kaikki oli vain unta.
Deira…
Deira...
Deira..........
Heräsin säpsähtäen kesken uneni, nousin huohottaen istumaan ja koetin saada pomppivan sydämeni rauhoittumaan. Muistin vain irrallisia kuvia, ne eivät suostuneet liittymään yhteen ja muodostamaan mitään järkevää. Outoja merkkejä, hirviö, ääni joka käskee kuuntelemaan... Koetan koota ajatuksiani, muistojani häilyväisestä unikuvasta joka hiljaa lipuu pois. Se on jo hyvin kaukainen, eikä jäljellä ole enää mitään muuta kuin selkäpiitä pitkin kulkeva tunne, joka saa minut värisemään. Puistan päätäni ja koetan saada loputkin utuisista muistijäljistä katoamaan. Yritän ajatella jotain muuta. Alan miettimään mikä herätti minut ja nousen hitaasti istumaan hieroen ohimoani. En yleensä herää mihinkään painajaiseeni, vaikka se olisi kuinka hirveä. Kuulen ääntä ja katson oikealle. Tuuli paiskoo puisia ikkunaluukkuja ja saa minut värisemään kun kylmä viima puhaltaa lattiaa pitkin astellessani ikkunaa kohti. Otan varovasti luukuista kiinni ja koetan saada suljettua ne tuulen paiskoessa niitä vasten seiniä niin vihaisesti, että toiseen tulee lohkeamia ja saan sormiini tikkuja vetäessäni ne väkisin kiinni. Lukitsen ikkunani ja peräännyn hiukan. Mietin, mikä olisi saanut avattua säppini ulkoa käsin. No, ei kai se ole tärkeää. Tänä Jumalattaren kiroamana yönä kaikki tuntuu niin omituiselta.
Vilkaisen taakseni leveään sänkyyn. Siinä nukkuu nuori, tummatukkainen mies, käsi puristuneena peiton ympärille pusertaen sitä tiukasti. Onpa kummallista, miten jokaisesta miehestä löytyy heidän nukkuessaan niin hellyttävä puoli... Hymyilen vinosti ja kiedon lattialta löytämäni luonnonvalkoisen aamutakin paremmin ympärilleni. Peräännyn hiukan ja vain katselen miestä. Hänen tasainen hengityksensä kuulostaa niin rauhoittavalta, aivan kuin yksikään maailman murheista ei painaisi hänen leveitä olkapäitänsä. Tuuli ulkona on tyyntynyt hiukan ja käännyn kävelläkseni parvekkeelle, en saa kuitenkaan unta juuri nyt joten voin yhtä hyvin haukata hieman raitista ilmaa.
Paljaita jalkojani nipistelee kun kävelen hyistä kivilattiaa pitkin ovelle asti, seisahdun hetkeksi paikalleni sen eteen ja otan sitten kahvasta kiinni. Se päästää ikävän narinan laskeutuessaan alas. Vilkaisen taakseni mutta huojennuksekseni mies ei herännyt, hänen kasvoillaan on edelleen maailmasta piittaamattoman tyyni ilme. Huokaisen ja avaan oven astuen viileään yöilmaan. Tuuli puhaltaa lempeästi minua kasvoihin suljen silmäni nauttien sen hyväilevästä kosketuksesta. Se heittelee pitkää lettiäni puolelta toiselle ja tartun siihen kuin ajatuksissani avaten palmikkoni nauhat ja päästäen hiukseni valloilleen. Aivan kuin riemastuneena tuuli puhaltaa hiukan navakammin, leyhyttelee pitkiä, mustia hiuksiani, leikittelee niillä kuin innostunut lapsi joka on saanut uuden lelun, kuunvalon tanssiessa vaativaa askelkuviotaan hopeisella amuletilla kaulassani. Sen ametistit välkehtivät antaen esitykselle oman säväyksensä, lempeän vaaleanvioletin hohdon joka muodostaa pienen kehän jokaisen kiven kilpaillessa tähtien hohdon kanssa. Nostan katseeni niistä ja tartun rosoiseen, sateiden ruostuttamaan kaiteeseen ja suljen silmäni uudelleen. Tuuli, ystäväni... Se syleilee minua hellästi, se kehottaa minua koettelemaan rajojani. Avaan silmäni ja hymyilen. Nauraen otan kaiteesta tukevammin kiinni ja nostan toisen jalkani käteni viereen. Tiedän, että vauhtia ei saa olla liikaa, mutta jos olen liian hidas, alan kallistumaan eteenpäin ja putoan. Päästän käsilläni kaiteesta kiinni, kerään kaikki rohkeuteni rippeet ja hitaasti ponnistan seisomaan.
Kuinka kaunista ylhäällä onkaan! Näen vain metsää, silmänkantamattomiin vehreitä lehtiä ja havuja levittyen laajalleni edessäni. Tunnen puiden tuoksun joka puolelle ja vedän sitä keuhkoihini ahnaasti. Oloni on mahtava!
Ilma on hiukan kirpakka, sellainen joka pistelee iholla ja saa sinut kananlihalle... Kuulas kesäyö. Kuulen, kuinka muutama yksinäinen yöpöllö etsii elantoaan pehmeässä valossa jonka tähdet ja kuu suovat, ja se saa kaiken tuntumaan vähemmän autiolta. Ilmassa on hento männyn tuoksu ja ripaus meren suolaista aromia. Katson eteenpäin, yli metsän ja haen silmilläni sinistä, aaltoilevaa pintaa… jos vain olisin hiukan lähempänä, hiukan korkeammalla…
Vaikka ihmisillä onkin omituinen tapa kutsua taloani torniksi, itse en käyttäisi sitä nimitystä. Ainoa asia, mikä talossani on tornimaista, on se, että huoneet jatkuvat ylöspäin eivätkä vasemmalle tai oikealle. Pidän korkealla olemisesta, sieltä näkee kaiken. Tuntuu, että voi kontrolloida kaikkea ylhäältä käsin. Aivan kuin mitään pahaa ei voisi sattua kun alapuolella on pelkkää ilmaa.
Niin... pelkkää ilmaa…
Vilkaisen takanani olevaa ovea ja horjahdan hiukan. Tuuli paiskoo sitä auki ja kiinni, auki ja kiinni. Näen, kuinka sängyssäni nukkunut mies alkaa heräillä, ja joudun paniikkiin. En halua häntä tähän, en nyt. Tämä on minun paikkani, tästä minä voin hallita tapahtumia. Jos joku kiipeää tähystyspaikalleni, en ole siellä enää yksin. Hän nousee ylös, tunnustelee vierustaansa ja kääntää sitten katseensa tänne. Tiedän että hän näkee minut, mutta hän ei tee mitään. Hymähdän hiukan. Minunlaisiani on varmaan useita, joten miksi hän edes vaivautuisi?
Ihmetyksekseni hän nousee sängystä, kietoo peiton paljaan ruumiinsa peitoksi ja alkaa lähestyä ovea. Mietin hetken vaihtoehtojani. Voisin tietysti palata hänen kanssaan sisälle, sitä hän varmaankin tahtoo. Voisin myös kieltäytyä menemästä, jolloin on kaksi vaihtoehtoa: joko hän pakottaa minut takaisin, tai sanoo, että on oma päätökseni, jos jäädyn kuoliaaksi. Tunnen kyllä hänenlaisensa, olen tavannut heitä niin paljon. Pakeneminen on vaihtoehtojen ulkopuolella, minne minä muka parvekkeeltani pääsisin? Ainoa lavea tie kulkee alaspäin.
Alas?
Mies painaa kätensä kahvalle. Hän avaa oven, jonka tuuli on juuri paiskannut jälleen kerran lukkoon ja katsoo ihmetellen minua. Hän näyttää väsyneeltä ja on aivan unenpöpperössä, mutta hän kurkottaa kättään minua kohti ja sanoo haukotellen;
”Tyttö, tule alas. Käveletkö sinä unissasi?”
Alan hymyillä miettiessäni mahdollisuutta moiseen. Ehkä tämä kaikki onkin vain unta, ihana painajainen josta saa herätä omassa sängyssään aamulla muistamatta mitään. Pitkät vuodet ovat vain minuuttien raksutusta, tahdikasta marssia eteenpäin kun minä nukun. Vai olenko se edes minä joka nukun? Jos joku uneksii minusta ja minä katoan, kun aamu sarastaa?
Kurkotan sipaisemaan miehen poskea hellästi. Kyllä minä olisin valmis katoamaan… Eihän minulla ole täällä enää mitään, joka pitäisi täyttää, ja tuskin on koskaan ollutkaan. Kunpa aamu koittaisi pian.
Suoristan varteni ja kuiskaan hiljaa: ”Hyvästi.” Nojaan hitaasti taaksepäin kunnes tunnen alkavani pudota. Unenpöpperöinen mies huitoo jotain ja yrittää tarrata minusta kiinni. Hetken jo luulen hänen onnistuvan kun hiustupsu päästäni jää hänen käteensä muistuttamaan karusta todellisuudesta; elämä voi todellakin olla hiuskarvan varassa.
Tunnen lievää kipua selässäni ja ajattelen hetken, että se johtuu ilmavirrasta. Takkini on jäänyt parvekkeelle ja kylmä ilma vain lempeästi pistelee minua. Tai ehkä olen jo tippunut maahan? En muista, onko parvekkeeni alla kivikkoa, mutta voihan olla, että henkeni on salpautunut ja ruumistani pistelee siksi.
Ei... Kyllä minä tiedän, mitä tapahtuu. Se tapahtuu joka kerta uudelleen. Kuin pelon pakottamana siivet kasvavat selkääni, hopeiset sulat joista pisimmissä turkoosin ja haalean violetit pyörteet välähtelevät. En tunne pelkoa, vain sanoin kuvaamatonta riemua. Poissa, poissa eikä kukaan voi satuttaa minua, kukaan ei pysty. Maailma näyttää niin kauniilta kun sitä katsoo ylhäältä päin. Maailma näyttää turvalliselta. Se nukkuu kuin lapsi kehdossa, tyytyväisenä ja sikeästi. Ja minä valvon sen yllä varjellen sen unta, kuin äiti joka väsyneenä päivän töistä kuitenkin aina jaksaa leikkiä lapsensa kanssa. Haluaisin ajatella näin. Tuntea itseni kerrankin voimakkaaksi, kerrankin minä olisin se, joka suojelisi jotakuta toista. Katson alaspäin ja hymyilen. Mies seisoo parvekkeellani ja tuijottaa minua. Käännyn merelle päin ja pian hän on enää pieni piste takanani. Oloni on jotenkin helpottunut.
Vaikka rakastankin tuulta ja sen pehmeää, hellää tuuppausta selkääni jonka avulla lennän siivilläni eteenpäin, minua alkaa paleltaa. Vaikka värisen kylmyyttäni, en vain osaa välittää siitä, olen huumaantunut tästä tunteesta. Ajaudun merelle päin, tunnen suolaisen meren tuoksun ja laineiden liplatuksen vasten laitureita sekä aaltojen kohinan niitten koittaessa kiivetä ylöspäin mahtavia kallioita. Annan itseni tipahtaa jonkin matkaa ja sitten otan jälleen ilmaa siipieni alle. Hypin pitkin tummaa pintaa leikitellen, varpaani tekevät siihen väreitä vain hetkittäin. Sitten nousen taas ilmaan. Voin maistaa suussani tyrskyjen suolaisuuden ja nautin joka hetkestä täysin rinnoin.
Merituuli hyytää minua enkä enää voi olla huomaamatta sitä, kuinka kylmä minulla on. Lähden palaamaan kotiin päin, mutten pääse. Siipiini tarttuu vastatuuli, ne eivät kanna kuten tahtoisin. Tajuan, että koko tämän ajan ne ovat vieneet minua. En minä lentänyt, matkustin vain. Heittelehdin myrskyn mukana, se kuljettaa minua koko ajan pois päin... Pois... pois kaikesta... En näe edes syytä taistella vastaan, olen niin väsynyt, etten yksinkertaisesti jaksa ponnistaa voimiani enää äärimmilleen... Vain vanha tuttu parvekkeeni, sellaisen löytää varmaan muualtakin... Keksin tekosyitä... Väsytin itseni huumassani, en jaksaisi lentää enää niin kauas...
Ajaudun pois...
Nenääni kutittaa ja minun on vaikea hengittää. Tunnen allani jotain lämmintä ja hiukan pehmeää herätessäni siihen, että joku tökkii minua selkään paksulla kepillä. Käännän päätäni hiukan saadakseni kasvoni pois vaaleasta hiekasta ja turkoosit silmäni avautumaan. Aurinko luo omituisesti sädekehää muistuttavan auran yläpuolellani olevan hahmon ympäri sattuen minua silmiin. En voi nähdä hahmon kasvoja, ja pikemminkin arvaan kuin tiedän, että hän tuijottaa minua.
Ja minä pyörryn uudelleen.
*~*~*
Muistan heränneeni siihen että aurinko leikki kasvoillani muodostaen siihen erilaisia lämmittäen naamaani niin, että sitä oli alkanut jo kuumottaa. Oloni on raukea, mutta sitten ymmärrän, ettei omassa makuuhuoneessani aurinko herättänyt minua tällä tavalla. Ei kohtisuoraan ikkunasta paistaen, pikemminkin kutittamalla toista poskeani niin että sitä alkoi kuumottaa. Nousen istumaan ja vilkaisen ympärilleni. Pidän peittoa kädelläni ylhäällä ja lasken jalkani maalattialle. Lämmin tuuli puhaltaa ikkunasta kuin toivottaen ”hyvää huomenta” ja leyhyttelee lempeästi peittoa, jonka olen jo kietonut suojakseni. Sivelen bambuisia seiniä ja vedän sivuun kaislaverhon, joka roikkuu oviaukossa. Koetan astella varpaillani tehden mahdollisimman vähän ääntä.
Vanha, päälaelta jo hiukan kaljuuntunut mies istuu tuolilla. Hän ei nosta katsettaan piipusta, jota on juuri sytyttämässä, vinkkaa minua vain tulemaan lähemmäksi. Haistan ummehtuneen yrttien hajun, mutten osaa nimetä niitä, vaikka tuoksu on tutun oloinen. Istun miestä vastapäätä pienelle, puiselle pallille ja odotan että hän saa piippuunsa tulen. Hetken kuluttua pieni, harmahtavanvihreä savupilvi leijailee välillemme ja unohtuu kiertämään kehää hiljalleen ympyrää pyörivän tuulettimen tienoille katon rajaan. Mies on päivettynyt, hänen kasvonsa ovat ahavoituneet ja hänen silmänsä muistuttavat paria mustia helmiä. Hän puhuu rauhoittavalla äänensävyllä, aivan kuten lapsi puhuu pelästyneelle sisiliskolle jonka on vanginnut ja joka on aikeissa pudottaa häntänsä hätäännyksissään.
– Tulet varmaan aika kaukaa? hän kysyy ja katsahtaa minuun. Nyökkään, en edes jaksa ihmetellä miten hän osaa kieltäni. Minun täytyy olla kaukana kotoani, ajauduin aika pitkälle tuuliajollani. Hänellä on pieni, lähestulkoon huomaamaton aksentti, mutta se antaa hänen puheelleen vain persoonallisen leiman, eikä vaikeuta ymmärtämistä mitenkään.
– Haaksirikkouduitko sinä?
Pudistan päätäni. Se ei oikeastaan ollut edes kysymys, hän kuulostaa aivan siltä kuin tietäisi vastauksen joka tapauksessa. Seuraan miehen sinne tänne poukkoilevaa katsetta joka hyppii minne sattuu, aivan kuin aivot olisivat antaneet silmille hetken vapaata syventyessään ajattelemaan.
Mies nyökkää hitaasti. Hän vetää taas pitkät, nautinnollisen näköiset henkoset piipustaan ja näyttää mietteliäältä. Hän raapii ohimoaan, ja huomaan että se on pinttynyt tapa. Otsan juonteet ja arvet viittaavat niin ikään pitkään ikään, vaikka ollakseen vanha mies vaikuttaa hyväkuntoiselta.
Hetken päästä hän kohottaa katseensa minuun. Silmät näyttävät tutkailevilta, ja hänen katseensa siirtyy tuon tuostakin amulettiini. Kasvot kertovat, että hän yrittää pinnistää muistinsa pimeitä kolkkia kertomaan salaisuutensa. Pian hän nousee ja kävelee kapealle, jostain minulle tuntemattomasta puusta tehdylle hyllykölle ja ottaa käteensä jadesta tehdyn rasian kantaen sen pienelle pöydälle välillämme. Napsautus molemmille puolille, ja sen jälkeen lipas avautuu kun mies painaa sen kannessa olevan mustan lohikäärmeveistoksen mahan virkaa toimittavaa ametistia. Hän avaa lippaan rauhallisesti, hieman haikea ilme kasvoillaan. Sisältä tumman sinisellä sametilla vuorattu lipas sisältää otsarivan ja kaksi hauiskorua, rannerenkaita, sormuksen ja ilmeisesti jalkaan pujotettavan hopeisen käärmeen, jonka silmät ovat, kuten lähestulkoon kaikki kivet koruissa, ametistit. Jopa ohuet rannerenkaat on kuvioitu ja upotettu täyteen syvän violetin värisiä kiviä.
Mies tutkailee otsaripaa ja polttaa piippuaan samalla. Sitten hän ottaa käteensä rannekorut. Hän viittaa minua ojentamaan käteni, ja ojennan ensin vasemman, sillä oikea pitelee edelleen yllä peittoa. Renkaita on seitsemän, sama määrä mitä amuletissani on ametisteja. Hän pujottaa neljä niistä käteeni. Vaihdan kättä ja ojennan miehelle nyt oikeanpuolimaiseni pidellen huopamaista peittoa nyt vasemmalla. Hän pujottaa siihen loput kolme rengasta oikeaan käteeni ja ottaa sitten toisen hauiskorun ja kiinnittää senkin, jos sitä nyt kiinnittämiseksi voi kutsua… Koru kun halkesi kahtia kuin käskystä ja kiinnittyi itsestään. En nähnyt minkäänlaista lukkoa, ja tunnustellessani hauiskoruja myöhemmin huomasin, ettei niissä ollut minkäänlaisia saumoja, tai jos oli, ne olivat todella taitavasti tehdyt. Hän kiinnittää samalla tavalla toisenkin hauiskorun ja siirtyy ikään kuin ”ihailemaan kättensä työtä”. Hän näyttää tyytyväiseltä ja poimii sitten lippaasta käärmeen.
En tiedä, miten kuvailisin tunnetta, joka minut valtasi kun mies teki seuraavan eleensä, mutta shokki ja järkytys olivat varmaankin lähimpänä olevat sanat ilmaisemaan olotilaani. Mies ei ala pujottamaan käärmettä jalkaani kuten kuvittelin – hän ei edes avaa sitä mistään omituisesta lukosta kuten arvelin olevan mahdollista hauiskorujen jälkeen. Hän näyttää kuiskaavan jotain käärmeen korvan tienoille ja silittää sen päätä. Sen koko ruumis alkaa täristä, ja pian se avaa ametistisilmänsä. Se alkaa luikerrella minua kohti ja yritän juosta pakoon, mutta jalkani eivät jostain syystä vain suostu liikkumaan. Samoin kuten mieletön kirkaisu, jonka luulin jo päästäneeni, juuttuu kurkkuuni eikä tulekaan ulos. Käärme kiertyy itsestään oikeaan jalkaani ja hetken sihistyään sulkee silmänsä niin, että vain niitten nyt lasittuneen näköinen, ametistinen pinta on näkyvissä. Sitten se muuttuu taas kylmäksi metalliksi. Katselen peloissani jalkaani, ja luulen hetken, että käärmeen silmissä näkyvä pilkahdus on todellinen. Mies vain hymyilee haikeana ja asettaa päähäni otsarivan.
On kuin taivaanportit aukeaisivat. Valo täyttää huoneen, ja siipeni kasvavat tuskallisen nopeasti. Ne avautuvat ja leikkaavat ilmaa aivan itsestään. En voi kontrolloida niitä, menen minne ne vievät minua. Kuinka surullista onkaan omata välineet lentämiseen, eikä osata käyttää niitä.
Kohta maailma muuttuu sinisen sävyiseksi, ja näen miten pitkähiuksinen, laiha nainen on kumartunut metsäpuron ylle juodakseen siitä. linnut livertävät metsässä, jonka aukealla puro solisee luoden yksinkertaisen, ihanan musiikkinsa metsän jokaiselle samoilijalle, minut mukaan lukien - ainoa vain, että en ole oikeasti siellä. Voin haistaa kukkien tuoksun, vastapuhjenneitten lehtien aromin, tunnistan jostakin suunnalta leijailevan lemun joka kielii siitä, että olemme suoalueen lähellä. Käännän katseeni ja näen, kuinka naiselta jää huomaamatta hänen takaansa lähestyvää ratsastaja, joka kohottaa jousensa hitaasti mutta varmasti. Nainen kääntyy, hän kohottaa äkkiä katseensa. Hänen kasvonsa ovat kauhean tutun näköiset...
Mies ampuu, mutta nuoli lentää ohi samaan suuntaan mihin naisen käsi osoittaa. Yhtäkkiä tunnen kauhean kivun lapaluitteni välissä.
Naista on ammuttu selkään. Toinen mies joen toisella puolella, hän oli lähestynyt kuin hiipivä tiikeri. Nainen värisee, yrittää nousta pystyyn. Siinä samassa, kun hän yrittää nostaa värisevän kätensä jonkinlaiseen liikkeeseen, mies ampuu toisen kerran.
Valkoisen valon ympäröimä hahmo ilmestyy kuin tyhjästä naisen viereen ja aika pysähtyy. Miehet eivät liiku, vain hahmon kädet työskentelevät rauhallisen elein ja nainen vaikeroi hiljaa. Hahmo laulaa vaimealla äänellä ja pienet valokipinät ikään kuin irrottautuvat hänen ruumiistaan ympäröiden naisenkin. Hän kohoaa ilmaan, jokin yrittää tulla esiin hänen selkänsä puolelta mekon läpi. Mekko repeytyy ja hopeiset sulat levittäytyvät nostaen naista ylöspäin. Sitten ne laskeva hänet hellästi joen rannalle, mistä miehet ovat kadonneet. Viimeinen asia, jonka hohtava hahmo tekee, on muutaman sanan pituinen lause:
Nama koe koa, Nama koe ratsyi.
Nainen nostaa kasvonsa, ja äkillinen tietoisuus valtaa mieleni. Ymmärrän sen samaan aikaa kun vierelläni seisova vanha mies sanoo sen minulle - se olet sinä, Deira.
________________________
2.
Minua paleltaa, vaikka hikoilen. Tunnen, kuinka vesi valuu noroina ihoani pitkin ja liimaa vaatteet selkääni. Jotenkin tiedän, että pyörin ympyrää sängyssäni ja peitto on kietoutunut ympärilleni tiukaksi paketiksi tehden hengittämisen vaikeaksi. Kuuma ilma peiton alla on tunkkaista ja minua yskittää, tahdon herätä ja yritän kurkottaa pois tästä tunteesta, tästä tilanteesta. Ikkunat ovat taas auki...
Aivan kuin vahingoniloisena uneni, josta olin juuri selviämässä pois, palaa silmieni eteen, imaisten minut sisään siniseen maailmaansa. Joka puolella on metsää, kaikki puut näyttävät aivan samanlaisilta ja minulle alkaa nousta lievä paniikki. Maa jalkojen alla upottaa ja minun on pakko liikkua eteenpäin. En tiedä, mihin minun pitäisi mennä, mutta tiedän, että jokin ajaa minua takaa. Lähden juoksemaan sydän hakaten niin, että luulen sen tulevan rinnastani ulos. Hameeni repeytyy jäädessään kiinni matalalla roikkuvaan oksaan, mutta en jaksa välittää. Minun on päästävä pakoon, minä tiedän että se seuraa minua…! Kuulen olennon hengityksen, se huohottaa aivan takanani rymistellen kuin suurikokoinen hirvi ja jokainen sen ottama askel aiheuttaa kuuluvan tömähdyksen. Peto on epäilemättä suuri. Se katkoo oksia tieltään, risut rasahtelivat sen painon alta. Kylmä, nihkeä ja karvainen käsi tavoittaa olkapäätäni. Käännyn peläten ympäri ja näen punaiset silmät, jotka katsovat minuun palaen.
Olen katsellut jo hetken aikaa nukkuvaa naista. Vielä vähän aikaa sitten niin tyynet kasvot ovat hikiset ja vääntyneet tuskalliseen irvistykseen. Tahtoisin olla ystävällinen ja herättää hänet, mutta pelkään, että keskeytän jotain tärkeää, jos teen niin. Kuinka kamala uni saattaa ollakin, on täysin mahdollista, että nainen näkee tulevaan. Siinä tapauksessa on hänen kannaltaan parempaa kärsiä nyt ja valmistautua paremmin tulevaan. Huokaisen ja haron päälaellani olevaa kaljua mietteissäni. Voi kuinka toivonkaan, että voisin säästää hänet kaikelta siltä, mitä edessäpäin odottaa. Hän näyttää niin heiveröiseltä… Vaalea iho, joka nyt kimaltaakin hikihelmistä, on kuin haurasta ja pehmeää posliinia. Mustat hiukset ovat levällään tyynyllä kuin viuhka, sotkussa ja hiestä märkinä nekin. Nainen alkaa huutaa.
Nostan naisen istumaan ja alan ravistelemaan häntä. Hetkeksi huuto loppuu, mutta pian se alkaa uudestaan vielä voimakkaampana. Nainen halaa minua yllättäen, nyyhkii unessaan ja sanoo sen saavan hänet kiinni. Mietin mistä hän puhuu, ja koetan arvata, mikä häntä painajaisessaan vainoaa. Nainen puristaa minua tiukemmin ja sanoo, että se tahtoo viedä hänet. Ymmärrän siinä samassa, mistä hän puhuu, ja tiedän, ettei hän näe tulevaisuuteen, vaan muistelee pikemminkin omaa mennyttään… Aikaa, jolloin hän vielä tiesi, minne kuuluu. Irrotan naisen itsestäni ja ravistelen häntä lisää. Raju vapina kulkee hänen ruumiinsa läpi ja tuntuu tarttuvan minuunkin. Läpsäytän naista kevyesti poskelle, mutta se ei näytä vaikuttavan mitenkään. Yritän uudelleen ja uudelleen, mutta hän ei suostu heräämään. Alan pelkäämään, että se, mitä hän näkee, ei olekaan unta, vaan jonkinlaista sairasta pelottelua jota joku Tashkaneista yrittää tehdä käyttäen kykyjään. Ne miehet toimivat nykyään aivan liian usein oman päänsä mukaan eivät enää tottele niitä, jotka tietävät paremmin. Jos näin on, nainen on suuressa vaarassa menettää järkensä seikkaillessaan mielensä syvimmissä peloissa, tietoisissa ja tiedostamattomissa. Kerään voimani ja huitaisen naista kunnolla.
Kun herään, on jo iltapäivä. Viileähkö tuuli puhaltaa ikkunasta ja ilta-auringon punainen loimutus taivaanrannassa saa taivaan näyttämään siltä, kuin se olisi tulessa. Voi melkein nähdä, kuinka vanhojen myyttien mukaan taivaaseen päässeet lapset leikkivät hippaa tyynellä ulapalla, johon taivaan loimotus heijastuu. Välkkyen ja nauraen, vailla huolta huomisesta tai surua eilisestä. Niin vapaina…
Poskeani jomottaa kauheasti, ja tunnustelen sitä sormillani. Kipakka ”au” pääsee suustani, kun huomaan, kuinka kipeä se todellisuudessa on. Minun ei tarvitse löytää peiliä tietääkseni, että se on väriltään joko musta tai violetti. Ensin minua suututtaa, mutta kun muistan, kuinka äkkiä painajaiseni katkesi, ymmärrän, että vanha mies on lyönyt minua ystävällisyydestä, ei hakatakseen. Olen hänelle oikeastaan kiitollinen, sillä muisto unestani saa minut vieläkin hikoilemaan, vaikka aivan hyvin tiedän, ettei uni voisi koskaan vahingoittaa minua.
Puen päälleni vaalean mekon jonka mies on asettanut huoneen ainoalle tuolille ilmeisesti minua odottamaan. Se on puuvillaa, kermanvärinen ja uskomattoman pehmeä. Ei ehkä lempisävyni, mutta tuskin nyt on väliä... Kunhan sai jotain päälleen. Vedän oviaukossa roikkuvan kaislaverhon sivuun ja astelen paljasjaloin olohuoneeseen.
Vanha mies istuu tupruttelemassa piippuaan, kuten koko ajan yleensäkin sen perusteella mitä olen nähnyt. Hätkähtäen tajuan, etten edes tiedä hänen nimeä. Mies kähähtää ja vihertävä savupilvi pääsee hänen suustaan.
Vanhus vilkaisee minuun ja taputtaa penkkiä vieressään. Vasta nyt huomaa hänen pitelevän jotain sormiensa välissä. Se on sormus, se sama joka eilen löytyi jadelippaasta muiden korujen seasta. Hätkähtäen tajuan, ettei hän antanut sitä minulle eilen. Mietin, unohtiko hänkin sormuksen samalla tavalla kuin minä joutuessamme unikuvaani mukaan, sillä tiedän, että hän oli siellä, unessani jossa näin itseni tapettavan. Vai oliko hänen tarkoituksen alusta alkaen antaa se minulle vasta myöhemmin?
Sormuksen kivi ei ole ametisti kuten olin luullut. Se on hyvin tumma… Musta. Nyt kun mietin tarkemmin, otsaripani keskimmäinenkin kivi on musta.
"Olen säilyttänyt näitä kauan", mies sanoo ja tarjoaa sormusta minulle, "mutta nyt ne ovat sinun."
Hän tiputtaa korun avonaisille kämmenilleni ja hymyilee vinosti. Sitten hän huokaisee.
"Toivottavasti ne tuottavat sinulle enemmän onnea kuin minulle."
Sitten hän nousee paikaltaan ja kävelee ulos. Seuraan häntä ajatuksissani, yhä sormusta tuijottaen. kun pääsen oviaukkoon, leuto tuuli tarttuu hameeseeni ja leyhyttää sitä. Laitan sormuksen oikean käden keskisormeeni ja suljen silmäni. Tuuli tuo mukanaan tuoksuja kaukaa, monien kilometrien päästä…
Avaan silmäni. Ei ole mitään järkeä muistella tornia, tai sen parveketta jolta lähdin tai miestä joka sinne jäi. Miksi hankkia itselleen ehdoin tahdoin haikea mieli?
Etsin katseellani vanhusta. Näen hänen kulkevan paljasjaloin rantavedessä muutamien satojen metrien päässä. Mietin millaista hänen elämänsä on mahtanut olla. Varmaankin ihanan rauhallista... Ja yksinäistä.
Sormuksessa olevassa kivessä häivähtää hetken sininen juova. Ensin luulen kuvitelleeni, mutta sitten katson uudestaan. Ei, se ei ole kuvittelua... Se pyörii ympyrää, uudelleen ja uudelleen. Sitten se tulee ulos sormuksestani ja alkaa kiertää minua. Lopulta se ottaa hahmon.
"Kas vain, G'ore. Eipä olla nähty pitkään aikaa."
Vilkaisen miestä vieressäni ja tummaa hahmoa sitten uudemman kerran. G'ore? Onko se hänen nimensä? Vilkaisen sormessani olevaan sormukseen, josta mies vastikään pujahti ulos. En näe häntä kunnolla hänen tumman viittansa hupun alta, mutta leuan linja on vahva ja iho vahamaista sekä hyvin vaaleaa. Yritän huomaamattomasti kuikuilla miehen hupun alle mutta lopetan tajutessani, kuinka lapselliselta varmasti näytän. Vilkaisen vanhaan mieheen ja näen sivusilmällä, kuinka tummaviittainen hahmo tekee sanoin.
"Totta puhut, Freld", hahmo vastaa ja antaa viittansa pudota. Hän nyökkää vanhalle miehelle puhuessaan ja kääntää sitten kasvonsa minuun. Miehen silmät ovat verenpunaiset.
"Deira… tapaamme siis jälleen."
* * *
Tuijotan miestä lamaantuneena, kauhun vallassa. En näe hänen käsiään, mutta mielikuva unessani olleista karvaisista, nihkeistä käsistä nousee pakonomaisesti silmieni eteen aivan kuin olisi todellinen. Kuka mies sitten onkin, hän loikkii painajaisiini varsin vallattomasti. Vaistoni varoittaa minua miehestä,
"No, kättelisit edes."
Vilkaisen ilmeisesti Freld-nimeä tottelevaa vanhusta ja hän nyökkää muukalaiseen päin. Tämä tuijottaa minua kiinteästi silmiin ja alkaa kohottaa kättään...
Se ei ole nihkeä. Ei edes kylmä, ja vähiten karvainen. Se on aivan tavallinen lukuun ottamatta syviä naarmuja kämmenselässä. Ne kielivät siitä että jokin todella teräväkyntinen peto oli raapaissut miestä joskus.
En osaa irrotettua katsettani miehen kädestä. Miljoonat ajatukset risteilevät päässäni ja minun tekee mieli nostaa kädet pääni molemmille puolille ja ikään kuin puristaa ajatukset pois, mutta jotenkin vain tiedän, ettei tämän miehen lähellä kannata näyttää epävarmuuttaan.
Miten ihmeessä...
Nuo silmät...
G'ore...
Voisi kai sanoa, että päässäni napsahti. En muista miksi tai kuinka, mutta seuraavassa hetkessä hyökkäsin mielipuolisesti miehen kimppuun. Luulen raapineeni, tai no, yrittäneeni raapia hänen kasvojaan. Ne silmät, ne silmät..! Jos olisin onnistunut, varmaankin olisin repinyt ne hänen päästään.
En, ehkä onnekseni, onnistunut vahingoittamaan itseäni paljon pitempää miestä mitenkään. Freld tarttui minua olkapäistä kiinni ja piti aloillaan. Yritin rynnätä miehen päälle uudestaan, tai niin he minulle kertoivat. Itse en muista koko raivonpurkauksesta mitään muuta kuin sen, kuinka tahdoin tehdä lopun miehen katseesta. En pysty sanoin kuvailemaan tunnetta, joka minut valtasi miehen läheisyydessä. Aivan kuin suuri, musta möykky olisi kasvanut palleaani ja tehnyt hengittämisen vaikeaksi. Rintaani pisti, eikä se varmasti johtunut hengästymisestä.
Kun myöhemmin me kaikki kolme istuimme Freldin talossa, katselin koko ajan varpaitani enkä puhunut paljoakaan. En yleensäkään ole mikään suurisuu, mutta se ilta antoi puitteet luulla että olen mykkä. Freld ja G'ore puhelivat vaiteliaalla äänensävyllä kaikenlaisista asioista, joista minä en ymmärtänyt mitään. Sota Trombin vuorilla... Atlaksen meren kuivuminen... Mieran vallankumous... Lopetin jossain vaiheessa kuuntelemisen koska en ollut ikinä kuullutkaan moisista paikoista. Niiden poliittinen tilanne oli minulle vähintäänkin yhdentekevä. Niin kauan kun se ei vaikuttaisi Doreen.
Minä muutin sinne kun olin 8... En oikeastaan saata enää muistaa miksi, tai sen paremmin mistä, saati sitten miksi olin matkallani yksin. Ne ovat asioita jota mieleni on kätkenyt kauas muistojeni syvimpiin sopukkoihin. Jotenkin minusta tuntuu, etten edes haluaisi tietää. Aina kun pienempänä yritin muistella, mitä minulle oikein tapahtui, minulle tuli epämiellyttävä olo. Aivan kuin olisi katsonut takanaan ollutta kaunista puutarhaa, ja huomannut, että talvi on vienyt kaikki kukkaset, jäädyttänyt puron iloisen solinan ja tappanut kaiken eläväisen. Ainoa muistikuva joka mieleeni juolahtaa on kun kävelen paljasjaloin mutaista maantietä pitkin vankkureiden vierellä koleassa syysilmassa. Taputan aasiani, se on vetänyt kuormaani pitkän matkan... Se hirnahtaa tyytyväisenä ja minä hymyilen. Kiedon huivia paremmin ympärilleni, sade piiskaa minua selkään. Tahdon pian jonnekin lämpöiseen... Muistoni imaisee minut mukaansa varoituksetta ja kieputtaa minua kuin pyörremyrsky. Suljen silmäni ja annan pääni vaipua alas muistojeni yrittäessä saada tiukkaa otetta keskittymiskyvystäni. Lopulta päätän vian antaa mennä.
Majatalon ovi avautuu ja muutama humalassa oleva mies tulee laulaen ovesta ulos. Sisältä kantautuu kynttilöiden loiste ja pianon soittoa. Sidon aasini liekaan ja astelen varovasti ovelle. Se paiskautui miesten perässä kiinni ja yritän saada sen kahvasta kiinni heiveröisillä käsilläni. Kurkotan ja onnistun juuri ja juuri, jonka jälkeen avaan sen tuskaloisen hitaasti vääntäen pienillä voimillani. Lopulta pääsen sisälle.
Seison oven suussa ja tipun vettä ja jalkani toivat sisälle mutaa. Iloinen naurunremakka keskeytyy ja pianonsoittajallekin joku käy hyssyttämässä. Kaikki tuijottavat minua hetken aikaa. Tunkkainen haju leijuu joka puollella ja koko kaksikerroksisen majatalon alakerran kattava baari haisee tupakalle, hielle ja sellaiselle miehelle, joka ei ole käynyt suihkussa pariin päivään ja on päättänyt korjata erheensä heittämällä päälleen pullollisen alkoholia. Katson lattiaan pidellen nenästäni kiinni, toivon vain että joku tullisi ja veisi minut kotiinsa. Kohta baarin perimmäisestä pöydästä nouseekin nainen. Hän on keski-ikäinen, punatukkainen ja taitavasti meikattu. Hänellä on viininpunainen, pystymustaraidallinen tiukka puku ja musta kaulanauha. Kiharaiset, putousmaiset hiukset on koottu vain toiselta puolelta ylös. Hän tulee ja halaa minua, nostaa minut syliinsä ja lähtee ulos. Joku huutaa hänen peräänsä: "Fria, ilta on vasta nuori!" Mutta hän ei joko kuule tai sitten ei välitä. Kiedon kiitollisena pulleat käteni hänen kaulansa ympärille ja pidän lujasti kiinni. Nainen nostaa helmansa ylös ja kahlaa mutavellin poikki tien toiselle puolelle irvistellen. Hän vilkaisee aasiani, ja kysyy sitten minulta, onko se minun. Nyökkään väsyneenä ja hän vilkaisee uudelleen aasiini päin. ”Noh, tulen hakemaan sen myöhemmin”, hän sanoo ja kohentaa asentoani, ”sinut pitää ensin saada sisälle lämpimään”. Hän vie minut kotiinsa, muutaman talon päähän ja istuttaa minut penkille. Kohta hän taluttaa minut ison soikon luokse ja käskee minun riisumaan ja astumaan höyryävään veteen. Pääni nuokahtelee enkä välitä yhtään, vaikka hän kaataa lisää vettä sangosta vielä päällenikin ja pesee pikkuisen selkäni. Sitten hän kietoo minut pyyhkeeseen, ojentaa minulle jonkinlaisen paidan tapaisen nukkumista varten ja kampaa hiukseni. Ne ovat takkuiset, mutta Fria on taitava kampaaja, ja minä liian väsynyt huutaakseni. Letitettyään ne hän opastaa minut vuoteen luo ja nostaa minut siihen istumaan. Hän silittää poskeani ja sanoo lempeästi: "Enää ei ole hätää. Lähden hakemaan muulisi talliini, pikkuinen, ja voit alkaa nukkumaan... Mikä on nimesi?"
Pudistan päätäni ja hän nousee seisomaan pudistellen mekkonsa etumusta, olihan hän ollut polvillaan. Hän katsoo minua hetken miettivästi ja sanoo sitten: "Olkoon nimesi Deira. Sinulla on niin kauniit silmätkin." hän sanoo hymyillen ja kallistaa hiukan päätään. ”’Deir’ muistaakseni tarkoittaa kaunista vanhan kansan kielellä… Ellei se viimeviikkoinen trubaduuri baarissa puhunut aivan läpiä päähänsä hoilottaessaan.” Frian nauraa hersyvästi ja minua hymyilyttää. Naisen leppoisuus tarttuu helposti, enkä oikeastaan enää edes muista, mistä tai miksi murehdin. Käyn pitkäkseni sängylle ja Frian sammuttaa yöpöydällä palavan kynttilän. Sitten hän lähtee huoneesta ja minä vedän peiton pääni yli. Nukahdan suloiseen olkipatjan hajuun välittämättä selkääni pistelevistä tähkistä. Ja nukun rauhallisesti aamuun saakka.
Doren oli hyvä maa. Asukkaat olivat ehkä hiukan sisäänpäin kääntyneitä mutta lämmettyään ajatukselle uudesta asukkaasta ystävällisiä. He auttoivat minua rakentamaan kivisen tornini kun olin 14. Muistan kuinka kivenhakkaajan kolme poikaakin olivat auttamassa, eikä yksikään heistä laiskotellut kuten heidän tapansa oli. Päivät olivat aurinkoisia muutaman sadetunnin jälkeen ensimmäisenä päivänä, ja kun olimme saaneet rakennuksen valmiiksi, istuimme nurmikolla syöden eväitä ja katsellen niin auringonlaskua kuin työmme hedelmiäkin. Uskoisin että Friakin oli helpottunut kun muutin pois. En mielestäni ollut aiheuttanut hänelle suurta vaivaa, mutta yksi suu vähemmän ruokittavana on yleensä ihan hyvä juttu vaikka seurasta pitäisi sitten tinkiä niinkin alhaalle kuin yksinpuhumiseen asti.
En kuitenkaan koskaan lakannut kunnioittamasta Friaa. Hän opetti minulle kaiken, mitä elämässä tarvitsi tietää – tai no, ainakin minä selvisin niillä neuvoilla, joita olin häneltä erilaisissa tilanteissa saanut. Jonkinlaisen moraalin, olkoonkin että Friaa yleensä pidettiin hiukan liiankin suovaisena, laskemisen, lukemisen jalon ja harvinaisemman taidon, kirjoittamisen, tanssimisen... Kaiken opin häneltä, ja monta muutakin asiaa. Fria oli hyvä ihminen. Vaikka ”kunnon” ihmiset puhuivat hänestä hänen selkänsä takana kaikenlaista, hänen elämänasennettaan kadehdittiin siinä määrin, että se jollakin omituisella tavalla hyvitti kaikki ne pahat puheet, joita hän joutui kestämään. Hän oli minulle kuin äiti, ja rakas ystävä. Hän seisoi vierelläni kun oli hankalaa, siihen asti kunnes kuoli keuhkokuumeeseen. Ja minä istuin hänen vuoteensa vierellä pitäen hänen kädestään kiinni kun elämän viimeinen henkäys pakeni hänen ruumiistaan.
Jollain omituisella tavalla minusta tuli sen jälkeen kylän toinen Fria. En tiedä vieläkään, otinko roolin harteilleni itse, vai alkoiko kaikki ihmisten oletuksista, mutta sen jälkeen elämäni muuttui paljon. Vietin paljon aikaani siinä baarissa, josta Frian löysin ja josta hän poimi minut, vettä valuvan ja likaisen tytön mukaansa niin monta vuotta sitten. Ihmiset nurkkapöydässäni vaihtuivat silloin tällöin, mutta enimmäkseen siinä istui eri-ikäisiä miehiä. Harva nuori tosin pistäytyi baarin puolella, jotenkin baarissa istuminen oli epätoivon merkki. Fria ei ollut välittänyt siitä, enkä välittänyt minäkään. Istuin siellä päivästä toiseen, vaikken tarkkaan ottaen vieläkään tiedä, miksi.
Vaikken oikeastaan tutustunut, tai sen paremmin ystävystynyt, kenenkään kanssa yhtään sen enempää kuin silloinkaan, kun oli istunut Frian talossa itsekseni ja kirjoittanut tarinoita paperille, minä lohdutin läsnäolollani - vaikka sen itse sanonkin - monta toivotonta sielua. Sain heidät nauramaan ja unohtamaan murheensa edes hetkeksi. Ja jos he eivät alkaneet nauramaan tarinoilleni, oli aina muita keinoja…
G'ore taputtaa minua selkään ja nostan pääni käsieni välistä johon olin sen laskenut. Hätkähtäen ymmärrän, että ulkona on jo sysipimeää ja olen nuokkunut ties kuinka kauan ajatuksiini vaipuneena. G’ore toivottaa hyvää yötä ilman ironian häivääkään ja lisää vielä:
"Huomenna lähdemmekin sitten matkaan."
________________________
3.
Aamu valkeni yllättävän pitkän ajan päästä.
Olin valvonut lähes koko yön peläten painajaisia jotka tuntuivat vainoavan minua sitä tiukemmin mitä enemmän G'orea ajattelin. Miehen katse, joka muistutti aivan kylmää tulta, tuntui loimuttavan kasvojeni edessä vaikka kuinka yritin sulkea silmäni ja pyytää sekä anella sitä katoamaan. Kuka tai mikä G’ore sitten olikin, pelkkä muisto hänen katseestaan, joka häpeilemättömästi liikkui ihollani tutkien minua, tai kaiku hänen kalseasta äänestään, joka tuntui törmäilevän huoneeni seiniin kimmoten takaisin satakertaisena, sai minut värisemään. Ja vaikka kuinka myttäsin peittoa päälleni ja pistin päätäni tyynyn alle ei epämiellyttävä tunne kadonnut. Aloin katkerana miettimään, mahtoiko kidutus olla tällaista.
Vaikka tiesinkin, että aikani suunnitella pakoa loppuisi aamun sarastukseen, olin silti jotenkin iloinen kun näin auringon ensimmäisten säteiden kurkottavan kasvojani kohti. Kunpa vain olisin voinut ottaa muutaman niistä pussiin mukaani tuomaan lohtua matkalleni. En tiedä miksi, mutta uskoin jo tässä vaiheessa, että matkasta G’oren seurassa ei tulisi mitenkään riemukas tai missään merkityksessä valoisa.
Nousen venytellen istumaan ja haukottelen leveästi. Olen nukkunut puuvillahame ylläni enkä siis hätkähdä yhtään nähdessäni Freldin ovensuussa. Hänen kasvoillansa on omituinen ilme joka kertoo, ettei hän itsekään tiedä, mitä ajatella tästä matkasta.
Freld astelee sänkyni vierelle ja käy istumaan viereeni. Nostan jalkani koukkuun ja kierrän käteni niitten ympärille katsellessani miestä. Hän on varmaankin aikeissa kertoa jotakin.
”Deira”, hän sanoo ja katsoo maahan, ”Olen pahoillani tästä. Tiedän, että sinulla on vaikea taival edessäsi, etkä varmaankaan tahtoisi edes lähteä kulkemaan tietä joka eteesi on asetettu, mutta ymmärräthän, että tiettyjen asioiden täytyy vain tapahtua?”
Katselen käsiäni enkä sano mitään. Mieleni tekisi nyökätä, mutten tahdo valehdella miehelle. Minulla ei nimittäin ole aavistustakaan siitä, mitä hän puhuu. Jos minulla ei olisi siipiäni, sanoisin varmaankin, että minähän olen kuin kuka tahansa, miksi juuri minä? Mies katselee minua ja näyttää odottavan jonkinlaista vastausta. Kun sitä ei kuulu, hän ottaa leuastani kiinni ja nostaa sitä ylöspäin. Hän katsoo minua silmiin tovin ja nyökkää sitten omituisella tavalla surullisena.
”Se sitten tapahtui kuitenkin. Minä luulin, ettei se ole mahdollista.”
Katson miestä kysyvästi, mutta hän on kääntynyt jo poispäin. Freld kävelee edestakaisin sänkyni edessä ja sitten yhtäkkiä, aivan varoittamatta istahtaa viereeni.
”Deira, paljonko sinä muistat ajasta ennen syntymääsi?”
”En mitään.” vastaan ykskantaan ja katson Freldiä kummastuneena. Eihän kukaan voi muistaa aikaa ennen syntymäänsä. Yleensähän ihmisten varhaisimmat lapsuusmuistot sijoittuvat parin vuoden ikään, minulla vielä eteenpäin. Varhaisimpia muistojani on se, kun saavuin Doreaan, ja silloinkin olin jo kahdeksan vanha. Mitä mies oikein hakee?
Freld nyökkää ja rapsuttaa ohimoaan. Hänen kasvonsa kuvastavat monen tunteen sekoitusta; ihmetystä, hämmennystä ja… rahtusen vihaa?
Freld ottaa käsistäni kiinni ja katsoo minuun. Vasta läheltä katsottuna näen miten hänen siniset silmänsä näyttävät paljon nuoremmilta kuin hänen muu kehonsa. Hän puristaa käsiäni niin, että niihin sattuu, mutta en sano mitään. En edes tiedä, mitä sanoisin. Aivan kuin olisin kadottanut taitoni kaikenlaiseen kommunikointiin kuin taikaiskusta.
”Deira, lupaa minulle jotain.” Freld sanoo ja katsoo alaspäin. Hänen äänensä särkyy aivan kuin hän olisi purskahtamassa itkuun ja nyökkään nopeasti. En tahdo saada häntä itkemään. On hyvin mahdollista että ilman häntä makaisin vieläkin rannalla ihosyövän partaalla tai samoilisin metsässä nääntyneenä ja kaikenlaisten petojen armoilla. Freld jatkaa.
”Lupaa, ettet vihaa minua. Vaikka mitä tapahtuisi, älä vihaa minua.”
Nyökkään vakavana, ja Freld päästää käsistäni irti. Kummallinen keskustelu näyttää päättyneen.
Freld auttaa minut ylös ja nyökkää ovelle päin. Astelen huoneesta ulos ajatusten risteillessä huimaa vauhtia päässäni. Mitä mies sitten ikinä oli tarkoittanutkin, se vaikutti olevan hänelle hyvin tärkeää. Kohautan olkapäitä omille ajatuksilleni ja leikin mietteisiini vaipuneena kädessäni olevilla rannerenkailla. No, tämän lupauksen saan pidettyä helposti. On hyvin epätodennäköistä, että tämän päivän jälkeen näen vanhusta enää koskaan. Hetken mielijohteesta halaan häntä ja hän halaa tiukasti takaisin. Oloni on jollakin tavalla surullinen – aivan kuin joutuisin sanomaan hyvästit hyvälle ystävälleni. Tunne siitä, että olen tuntenut miehen paljon kauemmin kuin muistankaan, nousee pintaan. On niin paljon sellaista, joka on muistini ulottumattomissa…
Päästän Freldistä irti ja hän nyökkää. Hänen silmässään kimaltaa kyynel.
”No, menehän jo. Tunnen G’oren eikä hän pidä odottamisesta.”
G'ore on tietenkin jo pihalla odottamassa kun astun ulos Freldin talosta. Hän seisoo paikoillaan ja ainoa, mikä liikkuu, on hänen katseensa. Mies tuntui aavemaisesti aavistavan jokaisen liikkeeni ja hänen silmänsä seuraavat niitä tasaisesti, jatkuvana liikkeenä kuten veteen tehdyt väreet kasvavat. Minulla on inhottava tunne, että G’ore lukee minua kuin avointa kirjaa, ja huomaan yrittäväni tehdä arvaamattomia liikkeitä karistaakseni hänen katseensa iholtani. Aivan kuten eilenkin…
Muistan sen nyt. Olin kai jo unohtanut yölliset tapahtumat, aivan kuten painajaisen jonka unohti vian siksi että se oli niin hirveä.
Yritin jossain vaiheessa yötä hiipiä G’oren huoneeseen tutkimaan tämän matkatavaroita. Ajatus oli tietysti hyvin typerä, sillä missä välissä sormuksesta sujahtanut mies olisi hankkinut matkatavaroita, muodostautuessaan höyrystä kiinteäksi olioksi? Olin varmaan niin väsynyt, että ajattelukykyni oli nollassa. Koko sormus-juttu hämäsi minua muutenkin – miten joku voi joutua sormuksen sisään? Omasta tahdostaan? En oikeastaan uskonut että tahdolla olisi voinut tehdä sellaista. Toisaalta en kyllä koskaan ole yrittänyt mennä sormuksen sisään.
Toinen vaihtoehto on se, että joku olisi työntänyt hänet sinne, mutta se tuntui lähestulkoon yhtä naurettavalta ajatukselta kuin edellinen. Vaikka G’ore on laiha, hän ei ole sentään niin laiha. Tai no, jos hän joutunut pitämään nälkälakkoa sormuksessa ollessaan niin kai sitä kuka tahansa alkaisi näyttää kukkakepiltä. Ehkä G’ore oli ollut varsinainen tonnikeijukainen ennen kuin joutui sormukseen. Mietin miltä mies näyttäisi, jos hän olisi hyvin lihava, ja purskahdan nauruun. Se vaihtoehto ainakin on poissa pelistä. Mietin vielä tovin sitä, onko G’ore todennäköisemmin tahtonut sormukseen itse vai onko joku pakottanut hänet sinne, ja sitä, miksi sormus oli Freldillä. Mikä vielä mielenkiintoisempaa on se, kauanko sormus on Freldin lippaan kätköissä lojunut. Päiviä? Viikkoja, kuukausia, vuosia? Ja minun kannaltani tärkeintä on ehkä se, onko muittenkin korujeni kiviin kätkettyinä lisää olioita. Toivottavasti ei. Ajatus puistattaa minua ja päätän olla ajattelematta asiaa.
Oli miten oli, kun hiivin G’oren makuuhuoneeseen joskus keskiyön jälkeen aikeissani tarkastella hänen tavaroitaan. Kun näin, että huoneessa oli pilkkopimeää, uskalsin hengähtää hiukan kuuluvammin ja astua pois seinään lankeavista varjoista – vaikka muualla talossa olikin pimeää, käytävällä olevat ikkunat loivat siihen sen verran valoa, että olin varmuuden vuoksi hiippaillut seinänvierustaa pitkin. Juuri silloin kuulen äänen pimeydestä:
”Pelkäänpä, että teit hukkareissun, Deira. En kanna tavaraa mukanani.”
En ehkä olisi pelästynyt niinkään paljoa, jos G’ore ei olisi arvannut mitä olen tekemässä, mutta hänen pelottava tapansa tietää mitä ajattelen saa niskakarvani pystyyn. En tiedä miten käyttäytyisin hänen lähellään ja siksi ajatus yhdessä matkustamisesta miellyttää minua koko ajan vain vähemmän.
G'ore pitää suitsista kiinni kahta hevosta; en tiedä mistä hän on saanut enkä oikeastaan tahdokaan tietää. Se, että mies on lähtenyt ostamaan niitä keskellä yötä jostain lähellä olevasta kaupungista selittäisi kyllä sen, miksi hän oli valveilla kun aioin tutkia hänen huoneensa...
Vilkaisen miestä kerran ja pudista päätäni. Hän ei varmasti ollut menossa kauppaan kun ”törmäsin” häneen. Huitaisen kädelläni ilmaa ikään kuin hätistääkseni ajatuksen pois. En tahdo ajatella tätäkään.
Ratsuni on harmaa tamma, jonka laikukas kaula kaartuu kauniisti valkoisten jouhien alla. Sen vaaleansiniset silmät ovat lempeän mutta älykkään näköiset. Peräännyn hiukan taaksepäin voidakseni ihailla sitä paremmin. Se pärskähtää ja kävelee luokseni laskien kaulaansa hiukan, aivan kuin se tuntisi minut entuudestaan. Silitän sen kaunista kaulaa mutta nousen ponnahtaen sen selkään kuullessani merkitsevän yskähdyksen takaani.
Seuraan G'orea ja tämän vaaleaa oria, jonka karva on myös laikukas. Se näyttää kovasti siltä, että on alun perin ollut valkoinen mutta joku on vain päättänyt räiskäistä siihen harmaata maalia – sillä siltä se näyttää, aivan kuin joku olisi ottanut suuren pensselin, kastanut sen harmaaseen maaliin ja ravistanut sitä hevoseen päin niin, että vain muutamia valkoisia viivoja on enää näkyvissä sen rungossa. Kun ajattelen asiaa, minun on kyllä myönnettävä, että oma hevoseni näyttää samalta, tosin toisin päin.
Ajatuksissani en ollut huomannut, että olimme alkaneet ravaamaan pitkin umpeenkasvanutta polkua. En tiennyt mitä kautta olimme sinne tulleet ja käännyin katsomaan. Vaikka vanha tie mutkittelikin aika paljon, saatoin silti vielä erottaa bambumökin takaikkunan. Olimme siis kiertäneet talon taakse.
Katselen hetken kiinnostuneena kaikkia eksoottisia lintuja ja kukkia sekä puita mutta alan väsyä muutaman tunnin ratsastuksen jälkeen. Ratsu tuntuu osaavan asiansa ja pääni alkaa nuokkua...
"Missä minä olen?!" minä huudan. Kellun ilmassa enkä saa mistään kiinni. Joka puolella on pelottavan tyhjää, ja toivon jo, että siipeni avautuisivat. Sitten ymmärrän, etten tipu lainkaan, vaan pysyn paikallani. Alan kauhoa eteenpäin ja koetan huutaa, enkä edes yritä ymmärtää miksi onnistun hengittämään avaruudessa. Vai olenko edes avaruudessa? Ei mikään muu voi olla näin painotonta ja avaraa. Mutta miksi missään ei näy tähtiä?
Jossain aukeaa ovi. Ovi? Ei avaruudessa ole ovia! Vaikka minulla on epäilykseni, otan silti suunnan kohti ainoaa valopilkkua jonka näen. Lyhyt mies tummanruskeassa kaavussa seisoo kumarassa asennossa lyhty kädessään oven edessä. Hän kääntyy kun olen ”uinut” ovelle asti ja odottaa ilmeisesti että seuraan häntä. Liikutan käsilläni itseäni alemmaksi ja yritän asettaa jalkani kynnykselle, mikä osoittautuu yllättävän vaikeaksi painottomassa tilassa. Onnistuttuani jatkamme matkaa ja saavumme lopulta harmaan, etäisesti suurta alasinta muistuttavan kivipaaden vierelle. Siinä nukkuu nainen jonka silmät ovat kiinni ja kädet lepäävät hänen olkapäillään ristissä. Lähemmäs päästyään huomaan että nainen onkin kuollut... mutta..!
"Miksi jätit ruumiisi Daria?”
Daria?
”Miksi palasit takaisin elämään joka on vain riepotellut sinua”, mies jatkaa ja tuntuu käyttävän koko energiansa saarnaansa, ”palaa Daria, palaa Shoéen. Sinun sielusi kuuluu lepoon. Sinä itse valitsit nukkua ikuisuuden."
"Ei..!"
Peruutan taaksepäin tajutessani että ruumis on nainen jonka näin unessani. Katson järkyttyneenä mieheen ja hän lähtee seuraamaan minua kasvot vihaisina ja lyhty kiivaasti heiluen.
"Sinä pistät historian sekaisin! Tule pois ennen kuin jotain peruuttamatonta tapahtuu! Et voi suojella heitä tälläkin kertaa. Jumalisä ansaitsee hyvityksen. Enkä minä aio antaa sinun estää häntä!"
Miehen ulkomuoto muuttuu samaksi otukseksi jonka näin viimeisimmässä unessani. Edestä päin katsottuna olento on vielä kauheampi - sen verenpunaisissa silmissä on hullun kiilto, sen karvainen ruumis kimaltelee verestä, jota sen turkkiin on ilmestynyt kuin tyhjästä, sen suurien kourien olevat päissä terävät kynnet huitovat ilmaa pelottavan lähellä rintaani. Peruutan lisää, mutta yhtäkkiä tila jalkojeni alla loppuu... Ilma ei enää kannatakaan minua, minä putoan..!
Herään siihen että G'ore läiskii kasvojani. Poskeeni, jossa jo ennestään on raippaan kokoinen mustelma, sattuu aivan pirusti ja tokenen nopeasti. Olen selälläni maassa, olen kai tippunut hevosen selästä. G’ore ei sano mitään mutta näen, että hän tietää jotain... Jotain mikä vaivaa häntä. Nousen häpeissäni takaisin satulaan ja matkamme jatkuu uudelleen. Vilkuilen G'orea ja huomaan että hänen hartiansa tärisevät – raivosta vai pelosta, sitä en tiedä. Hiljennän ratsuni tahtia ja yritän päästä kauemmaksi miehestä. Ratsuni kolauttaa kavionsa hieman suurempaan kiveen polulla ja äänen kuultuaan mies kääntyy ja pysäyttää ratsunsa.
"Mitä helvettiä sinä touhuat?! Haluatko eksyä! Älä matele siellä takana! Pistä vauhtia siihen kopukkaan!" hän huutaa ja hänen silmänsä loimottavat kuin kaksi kekälettä. Peloissani kannustan ratsuani maiskauttamalla kovaäänisesti, että mieskin varmasti kuulee. Mies kääntää päänsä takaisin ja kannustaa omankin ratsunsa matkaan. Hänen hartiansa tärisevät edelleen.
________________________
4.
Olen kulkenut G’oren perässä jo monta päivää. Mies ei ole puhunut tai pukahtanut koko matkan aikana muutamaa käskyä ja komentoa lukuun ottamatta ja se hermostuttaa minua, jos mahdollista, jopa vielä enemmän kuin se että mies huutaisi. Johtuneeko se sitten kapakassa kuulluista kummitustarinoista vai luontaisesta arkajalkaisuudestani, mutta minua hiljaisuus on aina karminut. Hiljaisuudelta ei voi odottaa mitään – koskaan ei tiedä milloin tai mihin se päättyy. Se on tavallaan kuin pimeä; salaisuudet tuntuvat kietoutuvan molempiin aivan kuten kärpäset jäävät kiinni hämähäkkien seitteihin – ja minä jos joku kammosin hämähäkkejä.
En saata enää muistaa miksi, mutta olen aina pelännyt kaikkea pientä ja moniraajaista. Ohutjalkaiset lukit ovat mielestäni pahimpia. Niissä vain on jotain mikä saa minut aina kuvittelemaan kaikkea kammottavaa – esimerkiksi sitä kuinka monta sellaista olen mahtanut nielaista nukkuessani suu auki. Ajatus puistattaa minua nytkin ja päätän visusti olla ajattelematta mokomia otuksia tämän matkan aikana ollenkaan, vaikka avomaastossa niitä juokseekin vapaana monin verroin enemmän kuin neljän seinän sisällä josta ne voi sentään häätää.
Mutta minunhan ei pitänyt ajatella niitä.
Alan katselemaan ohitseni vilahtelevia puita tarkemmin. Niiden kaarna on punertavan tummanruskeaa ja paksun näköistä. Rosoinen pinta näyttää niin kovin samanlaiselta kuin Freldin kasvot – nekin ovat tummat ja rosoiset, kovankin näköiset luiden piirtäessä selkeät linjat hänen kasvojensa sisäpuolen piirtotauluun. Ymmärrän kaipaavani vanhaa miestä enemmän kuin mitään muuta. Hänen läsnäolossaan oli ollut jotain rauhoittavaa, jotain niin kiireetöntä. Huokaisin ja vilkaisen G’oreen, joka ratsasti edessäni. Hänen olemuksensa on täysin päinvastainen. Hän on aina hirveän äreän oloinen, ja hänen kiireensä näkyy hänen joka eleestään… Hevosen suitsien tahaton nykiminen silloin tällöin, se kun hän puree hammasta aina välillä ja vilkuilee huolestuneena taivaalle nähdäkseen, josko pimeä tulisi jo pian. Aivan kuin kysymys olisi ollut hänen onnellisuudestaan tai onnettomuudestaan. Tai ehkä olikin, enhän minä sitä voinut tietää. Mikä ikinä miehen hartioita painoikin, hän oli selvästi päättänyt olla jakamatta sitä kanssani.
Huokaisen uudestaan enemmänkin väsymystäni koko touhuun kuin sen takia, että ajatukseni tuntuivat kiertävän kehää koko ajan G’oren ympärillä. Vaikka sitä aina tuntuu kuvittelevan, että jos elämässä olisi tarpeeksi jännitystä, kaikki olisi hyvin, se ei ole totta. Kun ei pystykään enää valitsemaan rauhaa ja ”tylsyyttä”, huomaa hyvin pian olevansa sydänjuuriaan myöten väsynyt.
Pysähdyimme illaksi rauhaisan oloiseen lehtoon, johon olimme löytäneet tiemme ilmeisesti puunhakkaajien käyttämää polkua pitkin. G’ore lainasi häikäilemättömästi muutaman pöllin halkopinosta ja heitti ne iloisesti räiskyvään nuotioon, joka paloi jalkojeni juuressa risukasaa nuoleskellen. Hieroin silmiäni ja haukottelin leveästi. Yritin pitää jalkani sen verran lähellä nuotiota, että märiksi hionneet sukkani kuivuisivat, mutta sen verran kaukana siitä, etteivät ne syttyisi palamaan. Se osoittautuikin olevan taitolaji. Säikähdin pari kertaa pahasti, kun nuotiosta lentänyt kipinä sai sukkieni pohjan käryämään, mutta onneksi tarmokas maan tamppaaminen sammutti moisen savulähteen. Minulla ei ollut muita sukkia, ja tahdoin pitää ainoan henkivakuutukseni tallella – jalkansa vuorilla kylmettänyt saisi piankin leikkauttaa niistä kuoliot ja minähän en aikonut sinne rampana jäädä jäätymään.
G’ore saapui puitten varjosta roikottaen pientä kaniinia korvista. En ollut nähnyt hänen poistuvan missään vaiheessa nuotion läheltä, mutta sieltä hän nyt joka tapauksessa saapui kantaen ilmeisesti illalliseksi tarkoittamaansa jänö-parkaa. Hän heitti sen syliini ja sain pitää tosissani kiinni elämänsä puolesta rimpuilevasta otuksesta samalla kun G’ore kysyi minulta, osaisinko valmistaa sen.
Vilkaisin kania tarkemmin. Sen suklaanruskeat silmät katsoivat minua anovasti ja sitten se alkoi taas rimpuilla. Pudistin päätäni, vaikka uskoinkin G’oren arvaavan minun valehtelevan.
G’ore kohautti olkapäitään ja sanoi sitten huolettomalla äänensävyllä, että kai sen voisi iskeä kattilaan sellaisenaan. Olihan meillä yrttejä mausteeksi. Jos en olisi ollut niin huolissani kaniinin hengestä, olisin varmaan alkanut nauramaan. Jos hän sen tekisi, minä en hänen karvakeittoonsa kyllä koskisi.
”Tee miten haluat”, sanoin ja ojensin otuksen takaisin hänelle lisäten; ”Osaisin kyllä tehdä hyvää kalakeittoa jos löytäisit läheltä puron.”
Se oli harkittu veto, sillä kuulin veden kohinaa tänne asti. Heikosti tosin, mutta varmaan pienessäkin purossa jokunen taimen uiskentelisi. Lisäksi muutama puunhakkaaja näytti olevan kalamiehiä, sillä vapoja oli saatavilla – ne olivat nimittäin miekkosilta unohtuneet pöllipinon viereen. Mietin ohikiitävän hetken verran, josko miehet käyttivät enemmän aikaa kalastamiseen kuin puiden hakkaamiseen, mutta kiinnitin sitten huomioni jälleen G’oreen. Hän nyökkäsi ja laski pupun maahan. Se katseli minua hiukan aikaa aivan niin ilmeistä hämmästystä kasvoillaan että se oli suorastaan koomillista ja tajusi sitten yhtäkkiä että olisi kai parasta loikkia tiehensä. Huokaisin helpotuksesta G’oren alkaessa kuopia maata pehmeästä kohdasta pöllipinon vierestä ja toivon hänen löytävän niin monta matoa, että hän viihtyisi kalassa koko yön.
Sain samalla omaa aikaa miettiä ja olin siitä onnellinen. Vaikka mikään ei voisikaan varmaan estää minua murehtimasta jotain koko ajan, on kuitenkin eri asia ajatella asioita rauhassa, rauhaisassa paikassa, kuin kiireessä hevosen selässä istuessa. Mietin Freldiä ja Friaa, mietin torniani ja Doreaa. Ennen kaikkea mietin, miksi olin koskaan joutunut tälle matkalle mukaan. Siipienikö takia? Ei, se ei voinut olla syy. Jos koko homma olisi johtunut niistä, olisin varmasti törmännyt Freldiin ja G’oreen jo aikaisemmin. Noin… kaksi vuotta sitten, luultavasti. Kyllä. Silloin ne ilmestyivät ensimmäistä kertaa.
On oikeastaan vaikea miettiä, mihin kokemusta vertaisi. Mikä muu tuntuu siltä, että jotain terävää mutta samalla ihanan pehmeää ja puhdasta yrittää epätoivoisesti päästä ulos selkäsi sisältä? Ei kai mikään. Se sattuu, sen myönnän, mutta uskoisin, että sen jälkeen kun siivet olivat tulleet ulos ja levittäytyneet yläpuolelleni, oloni oli samanlainen kuin juuri esikoisensa synnyttäneellä naisella – uskomattoman uupunut ja äärimmäisen onnellinen. Ollakseni asiasta varma, minun pitäisi kai synnyttää, mutta voisin kuvitella tunteen samanlaiseksi.
Ja voi hyvä Jumalatar kuinka minä tahdoinkaan lentää niillä!
Oli yö, kuten aina kun siipeni ovat ilmestyneet. Se kai liittyy jotenkin kuunvaloon, sillä yleensä se on paistanut kasvoilleni ja minä olen ollut parvekkeellani. Onneksi. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos siipeni olisivat avautuneet sisätiloissa. Enhän minä olisi päässyt niitten kanssa edes ulos! Vaikka pariin kertaan olenkin kironnut alimpaan helvettiin sen tosiseikan että joudun kokemaan niitten kasvamisen tuskan aina uudestaan, on hyvä että ne eivät ole pysyvää mallia.
Aluksi minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitkä ne olivat ja miksi ne olivat selkääni ilmestyneet. Jälkimmäistä en tiedä vieläkään, mutta en oikeastaan välitä. Jos kaikelle on syynsä, minun on turha murehtia koko asiaa, ja jos taas ei, niin no, silloin kai minun pitäisi olla vain onnellinen siitä että sain moisen ominaisuuden syntyessäni.
Joka tapauksessa, huomasin pian, että liikuttamalla lapaluitani sain nostettua itseni hiukan ilmaan. Se onkin ainoa teknillinen asia lentämisessä. Ilman lintujen pyrstöä on todella hankala ohjata lentoreittiään, ja ehkä juuri siksi loppu onkin henkistä työtä. Pitää kuvitella ne liikkeet mitä tekee siivillään, pitää luottaa niihin sokeasti ja olla varma, että ne osaavat tehdä sen, minkä sinä vain kuvittelet. On hyvin vaikea keskittyä, jos alla on vain pelkkää ilmaa ja siipien luottoprosentti on lähestulkoon nolla. Hyvän mielikuvitukseni ja uutuudennautinnon takia onnistuin paremmin kuin hyvin molemmissa, sekä kuvittelussa että luottamisessa. Ja minä liisin taivaalla kuin satujen enkeli, posliininen iho valkeaa hehkuen ja siipien turkoosit ja violetit pyörteet ainoat väriläiskät tuoden.
Ja jatkoin näin kunnes…
Niin. Kunnes siivet pettivät luottamukseni ja toivat minut Freldin talolle.
En ole vieläkään ymmärtänyt, miten se oli mahdollista. Olinko liian uninen? Sillä toden totta minusta se kaikki tuntui pelkältä unelta. Vai tekivätkö ne sen tahallaan? Enkö koskaan olekaan osannut lentää oikeasti? Olivatko siipeni liian heikot rajua myrskyä vastaan taistelemaan? Vilkaisen hiukan kyräillen olkani yli, mutta selkäni on ihan tavallinen. Ei sulan tynkääkään näkyvissä. Huokaisen tietämättömyyttäni ja alan tuijottaa Saappaankärkiä edessäni.
Saappaankärkiä?
”No Deira, joko kohta syödään?”
Seuraavana aamuna pääsimme vihdoin kaukana siintäneiden vuorien juurelle. G'ore alkoi kavuta vuoristopolkua ylöspäin vetreästi kuin mikäkin kauris taluttaen kimoa hevostaan suitsista ja pitäen toista kättä sen kupeella. Hän suojasi silmiään kirkkaalta auringonvalolta ja lähdin seuraamaan häntä koettaessani samalla suojautua kovalta tuulelta. Vuoristoilma kävi hyytäväksi piakkoin ja tulin siihen tulokseen, että täältä oli päästävä pian pois.
Vietimme vuorilla monta päivää, minun harmikseni. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä kylmemmäksi ilma muuttui ja ohenikin vielä, sillä hengittäminen alkoi tuntua raskaalta. G'ore taivalsi edellä eikä edes vilkuillut taakseen. Olin lapsellisen nyreällä tavalla varma siitä, että hän oli kulkenut vuorien läpi vain jostain omituisen ”karaisemisen” tarpeesta. Huomasin ajatuksen hymyilyttävän minua ja aloin miettiä tarkemmin, mitä mieltä G’oresta olinkaan ja miksi. Mutta muistaessani uneni päivien aikana kehittynyt toveruuden tunne katosi kuin taikaiskusta. Tämä mies oli minun painajaisissani, hän oli niiden syy, minä tiesin sen. Mieleni teki pötkiä pakoon siinä samassa kun muistin sen kaiken taas. En silti uskaltanut kääntyä jäisellä polulla peläten että vaikka hän ei huomaisikaan katoamistani, vapaudesta ei olisi minulle mitään iloa sen jälkeen kun tipahtaisin kielekkeeltä.
G'orella oli jonkinlainen telttakangas mukana ja hän pystytti sen aina pimeän tultua kahden paalun varaan. Pöllyävä lumi kasaantui sitä vasten ja tuulensuojamme juuri ja juuri pysyi pystyssä eikä kaatunut päällemme lumen painon alla uhkaavasti natisten. Olin kiitollinen edes jonkinlaisesta suojasta. Ajatus miehen kanssa nukkumisesta tosin vähensi iloani siitä että saattaisin pelastua kylmyyteen kuolemisesta.
Ja sitä jatkui monien päivien ajan.
Juurin kun aloin jo luulla, että matkamme olisi pelkkää ylämäkeä taivaan porteille asti, aloimme hitaasti mutta varmasti laskeutumisemme. Jokainen askel alaspäin tuntui taivaalliselta ja nautin täysin siemauksin ennen niin ohuelle tuntuneesta vuoristoilmasta ja huomasin, kuinka raikasta ilma oikeasti oli. Linnutkin alkoivat livertää ja luonto tuntui puhkeavan elämän kukkaan. Siellä täällä näki vuoristoruusuja, mitä mielikuvituksellisimmissa väreissä. Olin joskus nähnyt niitä myytävän markkinoilla, jotka pidettiin vuotuisesti lähellä kylää, josta lähdin. Ymmärsin helposti, miksi sen hinta oli kova. Tuoksu oli suorastaan huumaava ja noukin kukkia seppeletarvikkeiksi ennen nukkumaanmenoani. Tietysti ne olivat kuihtuneet aamuun mennessä, mutta hetken aikaa minulla oli ollut varmasti maailman hienoin, parhaan tuoksuinen ja kaunein kukkakruunu.
Olimme alkaneet laskeutua ehkä sellaiset kolme päivää sitten. Lunta oli enää vain varjoisissa paikoissa ja pieniä kinoksia siellä täällä. Muutama soliseva vuoristopuro kuljetti sulavettä alaspäin ja saimme raikasta vettä juotavaksemme milloin vain halusimme. G'ore jatkoi edelleen myrtyneenä matkamme johtamista ja minä seurasin perässä, yleensä ajatuksiini vaipuneena. G’ore oli jostain syystä muuttunut hiljaiseksi kun aloin leikkimään alppiruusuilla, ja olinkin tajunnut lopettaa vasta eilen. Minua moinen hapannaamaisuus kummastutti, mutta kai se oli miehelle luontaista.
Minun olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, mihin astun, eikä siihen, mitä G’ore miettii kukkasistani.
Talutin hevostani suitsista aivan kuin G'orekin. Kuljimme kapeaa polkua pitkin ja yritimme kiertää vuoren toiselle puolelle. Mennessämme alaspäin porrasmainen kieleke loi varjoa alemmille osilleen, ja nurinkurisesti sillä polulla olikin sitä enemmän lunta, mitä alemmas mentiin. Se kannatti minua aika hyvin.
En kuitenkaan ymmärtänyt ottaa huomioon sitä että tammani painoi huomattavasti enemmän kuin minä.
Kävellessämme eteenpäin tunsin yhtäkkiä kuinka suitset vetivät minua mukanaan alas.
Tammani tippui lumikerroksen läpi. Olin arvioinut väärin kielekkeen leveyden ja nyt se tippui.
Viime hetkellä päästin irti suitsista ja sain kielekkeestä kiinni. Suljin silmäni sillä en uskaltanut katsoa hirnuen putoavan hevosen perään.
Kun kuulin viimeisen äänen haipuvan uskalsin vihdoin avata silmäni ja katsoa ylöspäin.
G'ore seisoo aivan yläpuolellani.
Hän kumartuu kyykkyyn ja katsoo minua suoraa silmiin. Punaisten silmien hehku tuntuu polttavan katseellaan reikiä ja minun on pakko sulkea silmäni uudestaan.
Sitten tunnen kuinka hän alkaa irrottaa sormiani kielekkeen reunasta.
________________________________________________
5.
”Senkin typerä nainen, älä heilu! Tämä on vaikeaa jo muutenkin! Kurkota kättäsi ylös jotta saan siitä kiinni!”
Tuijotan G’orea silmät suurina. Hänen äkillinen tokaisunsa saa kuvasarjan, joka juoksee silmieni edessä, pysähtymään. ’Kurkota kättäsi, jotta saan siitä kiinni’?
Omituinen tunteiden aalto kulkee lävitseni, kun mies tarraa tiukasti ranteeseeni ja alkaa nostaa minua ylös. Olen samaan aikaan helpottunut ja vihainen pelastajalleni. Selkäpiitäni pitkin hiipii tunne, jota voisi kai kuvailla hyvin samanlaiseksi kuin se, että tietää nukkuvansa sängyssä, jonka yläpuolella on hyvin suuren ja myrkyllisen hämähäkin pesä. En minä halunnut kuolla. En ole koskaan halunnut. Mutta entä sitten se ilta, parveke…?
Äkkiä toisenlainen kuvasarja kohoaa silmieni eteen. Näen tornini, näen parvekkeeni, näen itseni ja siipeni. Mitä oikeastaan tapahtui?
Päätäni alkaa särkeä, kun yritän kurkottaa kohti yksityiskohtaa, joka juoksee minua karkuun kuin hippasille ryhtynyt lapsi. Olen liian vanha ja uupunut tällaiseen leikkiin, mutta tiedän, että tämän kisan voittaminen on tärkeää. Se liittyi jotenkin siihen, millaista unta näin, siihen mitä päässäni kaikunut ääni minulle sanoi, kuinka se kutsui nimeäni ja käski tottelemaan… Puserran silmäni tiukasti kiinni ja hetken ajan kuulen vain sydämeni kiivaan lyönnin. Tiedän, että tieto jota tarvitsen on aivan käsieni ulottuvilla, se härnää minua ottamaan kiinni…
”DEIRA!”
Säpsähdän ja käännän katseeni G’oren hikeä valuviin kasvoihin. Hänen otteensa ranteestani alkaa lipsua, ja sanattomana kurkotan toista, vapaata kättäni G’orea kohti. Sormet hipaisevat toisiaan, mutta hän ei saa otetta. Puren huultani ja päätän yrittää hyppäämistä. En kuitenkaan jaksaisi nostaa itseäni ylös omin avuin, joten nyt se taitaa olla kaikki tai ei mitään.
Kieleke, jota vasten olen sormiani puristanut, alkaa mureta käteni painon alla. Panikoin ja hyppään liian aikaisin saaden G’oren horjahtamaan. Hetken aikaa hän huojuu yläpuolellani kumarassa asennossa, johon hän oli jäänyt, mutta suoristaa sitten itseään ja nostaa minut ylös. Osa reunaa lohkeaa ja tippuu mahtavien äänitehosteiden saattelemana samaiseen kuiluun, johon hevoseni hetki sitten katosi. Tuijotan reunan ylitse ja ajattelen, että tuo olisin voinut olla minä. Ajatus pistää kuin miekka. Sitten valahdan polvilleni ja alan itkemään.
Tuntuu siltä kuin kaikki vuosien aikana kertyneet paineet olisivat patoutuneet yhteen ja samaan kohtaan ja nyt yhtäkkiä purkautuisivat. Kyynelten valuminen ei tunnu loppuvan ollenkaan ja oloni on kamalan turvaton. Kierrän kädet polvieni ympärille ja keinuttelen itseäni edestakaisin. Mikä minua vaivaa? Miksi mieleni on niin sekaisin? Miksi?
Tunnen G’oren käden olkapäälläni. Hän polvistuu viereeni ja halaa minua. Haluaisin kääntää pääni pois, mutta sen sijaan painan sen hänen olkapäätään vasten. Enemmän kuin mitään muuta tahtoisin nyt kotiin, jonnekin rauhalliseen paikkaan missä voisin levätä.
En osaa sanoa, kuinka pitkän aikaa vain istuimme hiljaa. Jossain vaiheessa alkoi tulla kylmä. Vuoristokuilusta nouseva viima saa minut värisemään ja nousen ylös. G’ore tekee saman aivan perässäni ja pudistelee vaatteitaan.
”Onko sinulla se aika kuukaudesta? Olen kuullut, että naisista tulee silloin omituisia. Minä koitan pelasta sinut kuolemalta, ja sinä vain heilut irti otteesta ja puserrat kynsiäsi kielekkeenreunaan kuin märkä kolli kissa rakkaimpaan leluunsa. Katso nyt, kynsit ranteeni vereslihalle”, hän valittaa ja näyttää minulle ranteittensa sisäpuolia. Hetken aikaa vian tuijotan G’orea, ja alan sitten nauraa. Tätäkö miestä minä olen pelännyt koko ajan? Yhtäkkiä kaikki tuntuu niin erilaiselta. Aivan kuin joku olisi nostanut kaikenkattavan pelon verhon pois tunteitteni päältä, hymyilen mielelle ja tunnen oloni mukavaksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Mutisen jonkinlaisen anteeksipyynnön ja mietin, olisiko kuukautisilla tosiaankin ollut jotain vaikutusta siihen, miten suhtaudun mieheen. Miten naurettava ajatus. Pudistan päätäni meidän molempien typeryydelle ja lähden sitten kävelemään G’oren perässä hänen ratsunsa luo.
G’ore astelee hevosensa luokse ja ottaa siltä satulan pois. Katson häntä jähmettyneenä aloilleni ja mietin mitä hän aikoo kirveellä, jonka hän on juuri vetänyt satulalaukustaan. Sen vastateroitetun näköinen terä välähtää kirkkaassa auringonvalossa ja pelästyn toden teolla. En edes tiennyt että hän kantaa mukanaan kirvestä. Ori korskahtelee ja kuopii hermostuneena ohutta lumikerrosta.
Luulin hetkeni koettaneen vielä silloinkin kun ymmärsin, ettei maahan valuva veri tulekaan minusta.
En pysty käsittämään miksi G’ore ei yksinkertaisesti antanut minun ratsastaa hevosta pois vuorilta ja myynyt sitä sitten jos kerran halusi siitä eroon. Huomasin kyllä G’oren kauhean teon kylmän käytännöllisyyden- meillä ei kuluisi pienissä paikoissa joita matkamme varrella saattaisi olla yhtään rahaa eläimen rehuun tai majapaikkaan jos sitä ei saisikaan myytyä oudon värinsä ja pienikokoisuutensa vuoksi työhevosta kaipaaville maalaisille. Meillä ei kummallakaan ollut kantamuksia matkassamme joten emme tarvinneet hevosta mihinkään. En silti olisi halunnut nähdä kuinka sen kaunis, valkoinen karva värjääntyi verestä tummanpunaiseksi puhumattakaan siitä kuinka sen viimeiset hirnunnat kantautuivat korvissani. Olkoonkin että se oli ”vain” eläin, sillä olisi mielestäni ollut oikeus elää.
Pääsimme jalkapatikalla hitaammin kuin ennen ja matkamme tuntui kestävän ikuisuuden. Kahden päivän päästä pääsimme täysin lumettomalle alueelle ja siellä täällä alkoi näkyä muutakin vihreää kuin havupuiden neulaset. luonto tuntui heräävän henkiin ja väriloistoon. Niityt joiden läpi kuljimme olivat täynnä ihania kukkia, jotka muistuttivat minua jostain jo kauan sitten unohtuneesta. Siitä kuinka minä joskus pienenä tyttönä kirmasin niityillä ja piilouduin pitkään heinikkoon muitten lasten kanssa kuurupiiloa leikkien. Kuinka solmin ruiskaunoista seppeleen ja annoin sen äidilleni kun pääsin samana iltana kotiin.
Äiti…
En muista hänestä paljoakaan. Vain pitkät, ohuet, taipuisat ja tummat hiukset ja sen kuinka hän tuoksui aina vaniljalle. Ja hänen kätensä. Muistan kuinka hän nosti minut syliinsä… Mutta en muista hänen kasvojaan. En mitään hänen piirteitään erityisesti. Se on outoa. Kuinka joku minulle niin rakas ihminen saattaa vaipua unohdukseen niin helposti? Aivan kuin jokainen sana jonka hän sanoi, jokainen teko minkä hän teki olisi ollut pois pyyhkäisty. Aivan kuin olisin ollut vain polvenkorkuinen kun äiti kuoli.
Äiti… kuoli?
Niin. Hän kuoli. Olin kai unohtanut senkin. Se oli syy siihen että lähdin… Ei ollut paikkaa johon mennä. Isäni kadottua jokainen sukulainen oli karttanut äitiä. Muistan kuinka monta kertaa olin jäänyt sinne niityn korkeaa heinikkoon yksin. Muut lapset oli käsketty pois. He eivät olisi saaneet leikkiä kanssani. Isättömän äpärän. Häpeällisen suhteen tuotoksen. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta äänet tuntuvat palaavan takaisin. Aivan kuin he huutaisivat korvani juuressa minun olevan syyllinen, syyllinen! Syyllinen siihen että isä lähti, siihen että äiti kuoli yksin. Siihen ettei äiti lähtenyt isän perään ja koettanut saada hänen päätään kääntymään.
Syyllinen kaikkeen.
Se ajoi pienen tytön epätoivoon.
Herään ajatuksistani siihen että törmään edelläni kävelevään G’oreen. Hän on pysähtynyt kielekkeelle ja osoittaa jotakin alhaalla päin.
Kylä.
Huokaisen helpotuksesta. Huomenna pääsemme perille.
________________________________________________
6.
Saavuimme perille seuraavana iltana. Kylän katujen varsilla paloivat jo sytytetyt lyhdyt jotka loivat lepattavan valonsa meidän molempien kasvoille. Tunsin itseni varkaaksi, niin hiljaista joka puolella oli. Ainoastaan kapakoiden ja muutaman majatalon ovet olivat enää auki. Paria ilmeisesti normaalia varhaisemmin ryyppäämisen aloittanutta miestä ja pientä lastaan kantavaa äitiä lukuun ottamatta kaduilla ei liikkunut mikään, ei edes kulkukissa. Kaikkialla oli suorastaan luonnottoman tyhjää.
G’ore suunnisti suoraa katua eteenpäin kohti jonkinlaista majapaikkaa. Kävelin hänen perässään kovaksi tallautunutta tietä pitkin ja koetin olla upottamatta jalkojani vankkureitten tekemiin pyöränuriin. Oli siinä kai jokunen yksittäinenkin hevonen kävellyt, mutta täällä ”maalla” ihmiset yleensä ostivat hevosia vain maanviljelyä varten. Jossain päin maailmaa moiset työt kai tehtiin jo jonkinlaisilla koneilla, mutta täällä niistä ei olisi ollut mitään hyötyä kun kukaan ei olisi osannut niitä huoltaa ja niitten käyttämä polttoainekin oli kiven alla. Kirosin naisellisuuden puuskassani kuraisia takinliepeitäni ja kaappasin sitten helmoistani kiinni jotta kerkeäisin jo sisälle edenneen G'oren perään.
Majatalo tuoksui tuoreelle puulle ja uskon edelleen, että se oli kuurattu vasta vähän aikaa sitten kitisevän kirkkaaksi. Lattia tosin oli jo täynnä soraa jota oli kulkeutunut miesten saappaissa sisätiloihin ja jonkin verran mutaakin saattoi havaita siellä täällä, olihan ulkona alkanut tihkuttamaan ja hiekkaiset maantiet muuttuivat sangen helposti kuravelliksi. Tietenkään, ellei kyseisessä majatalossa olisi vilkasta, olisi aivan sama, kuinka paljon ulkona on kuraa, ei se sisälle olisi kantautunut. Päättelin, että majapaikkamme oli joko todella hyvä tai sitten pitäjän ainoa. Kun mietin äskeisiä, ankeita katuja, päädyin jälkimmäiseen.
En kuunnellut G’oren ja majatalon isännän välistä keskustelua vaan katselin vähän ympärilleni. Naisen käden kosketus näkyi siellä täällä, sen huomasi pienistä asioista. Kukkia vaasissa, pajuköynnöksestä tehty koriste peilin yläpuolella... Korutonta, mutta silti tunnelma erosi heti ikävän yleisestä askeettisesta ilmapiiristä.
Hetken päästä en kuitenkaan voinut enää olla erottamatta G'oren ja majatalon isännän äänensävyjä - paikan omistajan äänensävy oli välillä hurjistunut ja kimakka kuin nuorella, äänenmurroksessa olevalla pojanklopilla, mutta G’oren äänestä kuultava kylmä välinpitämättömyys veti kuitenkin pidemmän korren. Olisin oikeastaan halunnut kysyä mistä he kiistelivät, mutten tiennyt miten puhua G’orelle. Hän oli pelastanut henkeni, mutta miksi, sitä en vieläkään ymmärtänyt.
Vaikka olin kiitollinen pelastuksestani, en tiennyt, miten olisin G'oreen suhtautunut. Hän oli ainoa, joka oli koskaan halannut minua Frian kuoleman jälkeen. Se herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta olisin tahtonut sitä läheisyyttä, halusin kokea sen lämmön, jonka puute oli ajanut minut Frian ammatin harjoittajien pitkän listan jatkeeksi.
Niin. Syitä oli monia. Valehtelisin, jos väittäisin, että ryhdyin ilolinnuksi pelkästään siksi, että sitä odotettiin minulta. Voi hyvänen aika, ei kai kukaan ole niin vahvasti toisten johdateltavissa? Ei. Tunsin kaipausta, halusin olla rakastettu. Hapuilin sellaista asiaa kohti, jota en edes täysin ymmärtänyt. Vaikka ymmärsin sen varsin pian, en silti osannut lopettaa. Toivoin, että joku päivä, joku kerta tuntisin jotain. Tuntisin itseni tarpeelliseksi, tärkeäksi jollekulle.
Ennen kuin huomasinkaan, menetin kaikki tunteeni. En enää saanut puserrettua itsestäni ulos mitään muuta todellista tunnetta kaipausta lukuun ottamatta. Kätkin sen kaiken. Voi kuinka kauan kätkinkään sen kaiken. Istuin kapakassa kuten ennenkin, nauroin kaikelle, mitä miehet sattuivat sanomaan, laittauduin kauniiksi enää vain työtäni varten. Joskus olin nauttinut siitä kaikesta - miesten ihailevista katseista, kasvojeni ehostamisesta, vaatteiden valitsemisesta. Enää en vain kokenut minkäänlaista iloa.
Pudistin päätäni ja seurasin miehiä yläkertaan, enkä voinut olla nauramatta kun tajusin, että G’ore oli ylipuhunut miehen luovuttamaan itselleen oman huoneensa. Majatalon isäntä näytti aivan myrskynmerkiltä kerätessään lattialta vaatteitaan ja vilkaisi minua pahasti ennen kuin lähti huoneesta. G’ore antoi minulle avaimen ja käski minua menemään vastapäiseen huoneeseen. Nyökkäsin ja poistuin. En ollut ajatellut huonejärjestelyä sen kummemmin, ja nyt vasta aloin miettimään, mitä olisi tapahtunut, jos olisimme saaneet vain yhden huoneen. On loppujen lopuksi aivan eri asia nukkua nuotion vastakkaisilla puolilla taivasalla kuin sängyn vastakkaisilla laidoilla samassa huoneessa. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten jaksanut ajatella asiaa sen enempää, vaan rojahdin sängylleni ja nukahdin hetkessä.
Sinä yönä en nähnyt mitään unta. Aivan kuin jonkinlainen kupoli olisi suojellut minua niiltä. Tunsin sen ympäröivän minua, mutten tiennyt mistä se tuli. Kuulin heikkoa ääntä uneni läpi, mutten herännyt vaikka yritinkin saada selville mistä se tulee. Olin niin väsynyt… Ei se mitään tärkeää voinut olla, miksi minä siitä olisin ollut kiinnostunut. Nukuinkin tuona yönä paremmin kuin pitkään aikaan.
En tiedä kauanko olin nukkunut, mutta kun heräsin, tuuli lepytteli hiuksiani. Se oli outoa, eihän huoneessani ollut ikkunaa…?
Käänsin päätäni ja olin saada sydänkohtauksen. En nähnyt mitään muuta kuin pilviä.
G’ore koputti minua olkapäähän. Käänsin katseeni ja huomasin, että istuin jonkinlaisen sinisen… linnun selässä? Vilkaisin alaspäin ja näin, että olin kiinni Goressa jonkinlaisen vyön avulla vyötäröltä. Siksi siis en ollut tippunut. Oli vielä yö, taivas oli tumma ja tähdet näkyivät aivan selvästi. Mutta alapuolelta loimotti outoa valoa. Minun alkoi tulla kuuma.
Lintu kaarsi pilven läpi alaspäin. Ilmavirta kutitti minua ja aloin kikattaa. Hiukseni osuivat G’orea naamaan ja hänkin hymähti. Pilvi oli kuin tiivistettyä, kosteaa ja viileää ilmaan. Sen tuntui ihanalle ympärilläni.
Sitten näin maan allamme.
Kylä, johon olimme illalla saapuneet, loimotti ilmiliekeissä. Ihmiset kirkuivat ja huusivat, pienet lapset itkivät. Päämärättömän näköisesti kyläläiset ryntäilivät sinne tänne koettaen pelastaa elämänsä, kaiken rakkaan mihin he olivat luottaneet. Ikkunoita rikottiin, tavaroita särjettiin matkalla. Niitä jätettiin taakse kun ihmiset pakenivat kauemmas katselemaan, kuinka heidän menneisyytensä kohosi savuna ilmaan.
Sinä päivänä tuhoutui monta unelmaa.
Juuri kun luulin, että laskeutuisimme maahan, G’ore käänsi linnun ympäri nahkaisten narujen avulla ja lensimme toiseen suuntaan. Koetin katsoa taakseni, mutten pystynyt kääntymään paljoakaan. Näin miten pieni tyttö istui maassa palanutta nukkeaan halaten… Olisin tahtonut mennä hänen luokseen ja lohduttaa häntä. Mutta en voinut.
Tiedän, että muutama kyynel vierähti poskelleni. En kuivannut niitä, viileä yöilma sai ne kulkemaan noroina kaulalleni jossa ne lopulta haihtuivat. En osaa selittää sitä… Ne ihmiset eivät olleet minulle mitään, ei heidän pitänyt merkitä. Mutta silti minä välitin. En ymmärtänyt, miksi G’ore tahtoi minun näkevän sen kaiken. Olisin halunnut lyödä häntä, aivan kuin hän olisi ollut kaikkeen syyllinen.
Hetkinen…entä jos hän tiesi kaikesta?
Käännyin katsomaan häntä, kerrankin silmiin. Ne tuntuivat palavan edelleen ja joudun jälleen kääntymään pois.
Mikä yhteys palolla ja G’orilla oli? Hänen täytyi tietää, muuten mekin olisimme olleet alhaalla juoksemassa henkemme edestä.
Kylää ei näkynyt enää, vaikka koetin kääntyä katsomaan sitä. Jouduin tyytymään siihen, että olin taas G’oren armoilla. En pitänyt siitä, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Joten suljin sekä suuni että silmäni ja koetin unohtaa koko asian. G’ore jatkoi olennon ohjaamista, minä nukkumista. Tai no, silmäni olivat joka tapauksessa kiinni. Tuuli tuntui kantavan mukanaan hiljaista, surullista kehtolaulua ja minä tuudituin sen turvaan. Olisin niin halunnut takaisin kotiin… Takaisin parvekkeelle torniini, kapakkaan, jopa yksinäiseen sänkyyni jossa nukkuu mies jota en kunnolla tunne. Silloin kaikki oli ollut niin yksinkertaista.
Ensimmäistä kertaa todella toivoin, että tämä kaikki oli vain unta.