Gabriel
6.6.2002, 19:33:59
Ja tämän tarinan on tarkoitus opettaa, että ihminen ei kykene asettumaan Kohtaloa vastaan. :rispekti:
Pienet yleensä imaistaan mukaan suuriin asioihin.
Istuin katsomassa laskevaa ilta-aurinkoa. Rakkaat jumalat, tämä paikka oli niin uskomattoman erilainen kuin kotini. Täällä tuntuu paistavan aurinko läpi vuoden vaikka meri onkin lähellä. Ja nuo lahdet, uskomattomat lahdet. Ne olivat kirkkaita kuin kristallit, eikä niissä ollut minkäänlaisia vesipetoja. Veden keisarilohikäärme Mrythos hallitsi kaikkia aiemmin tuntemiani vesiä. Mutta nyt selvisi, että Mrythos ei hallinnutkaan kaikkia maailman vesiä. Lisäksi täällä ei kukaan taida tuntea sellaista käsitettä kuin keisarilohikäärme. Täällä on lohikäärmeitä. Minä näen ne nytkin, mutta ne ovat pieniä, vain metrin pituisi hyvin koreita olentoja joiden siivet ovat kuin sudenkorennon siivet ja jotka ovat tyhmät kuin eläimet. Naurahdin kun muistelin sitä, kuinka olin kertonut kylässä vuorten kokoisista lohikäärmeistä joiden äly ylitti suunnattomasti ihmisen oman. Tronissa kaikki lohikäärmeet kykenivät puhumaan. Täällä ei moisesta oltu koskaan edes kuultu.
Ktaselin tämän maailman, ei vaan mannerren olemusta. Tämä oli niin erilainen kuin se sateinen läntinen Tron johon olin tottunut. Ihmiset olivat ruskettuneita, iloisia eikä kenelläkään ollut murheen varjoakaan. Ehkä minäkin voisin asua täällä. Ehkä minä...ehkä minä olin päässyt Qun-Zarin kynsistä. Tämä oli niin onnellinen paikka. Minä olin vain 20-vuotias typerähkö nuorukainen joka oli joutunut massiivisen sodan kierteisiin. Lohikäärmeitä, kenraaleja ja musta ruhtinas Qun-Zar...minun ei olisi pitänyt kokea tuota. Mutta toisaalta - kenenkään ei koskaan pitäisi. Minun tosin oli käynyt paljon muita paremmin. Olin onnellinen. Ja suurin onneni oli takanani katsomassa minua.
Katselin rannikkoheinää (heinää ja multaranta - uskomatonta!) enkä huomannut häntä ennen kuin hän oli ihan vieressäni. Hänen istahtaessaan heinät kahisivat ja vasta silloin käänsin katseeni häneen.
Silmäni olivat auringon sokaisemat, mutta kun läiskä vihdoin katosi näin siinä hänen kauniit kasvonsa. Katselin hänen kauniita kasvoja, sileitä ja pehmeitä poskia sekä kiiltämättömiä pähkinänruskeita hiuksia, joilla tuuli leikitteli. Näin auringon heijastuvan hänen ruskeista silmistään. Aurinko valaisi puolet hänen kasvoistaan kultaisiksi ja toinen puoli oli varjojen, pehmeiden ja lempeiden varjojen peitossa.
"Ralsa...", huuleni muodostivat sanan ja keuhkot tekivät sen teoksi. Hän hymyili minulle takaisin entistä enemmän ja sanoi sitten pitkähkösti, leikkisästi ja kiusottelevasti:
"Ias..."
Hänen hiuksensa valahtivat hänen kasvoilleen. Nostin käteni siirtääkseni ne pois, mutta en tehnyt sitä siirtääkseni niitä, vaan tunteakseni ne. Ralsa oli minuakin nuorempi, mutta uskomattoman aikuismainen ja kypsynyt. Hän ei ollut mikään pikkutyttömäinen houkka, vaikkei koskaan aiemmin ihastunut ollutkaan. Hymähdin ajatukselle. En ollut liioin minäkään. Ellei ihastukseni sitten ollut kevyt teräsmiekka, lihasten rasittaminen sekä hengenvaaralliset tilanteet Zidvarehenin luolastojen uumenissa Gronneuksen kanssa kaukana täältä Endelganin tornin luona. Ralsan kasvot vakavoituivat, sillä hän huomasi ilmeisesti minun puntaroivan taas menneitä.
"Ias...", hän aloitti, "Tiedän sinun tulevan maailman toiselta laidalta jostain ihmeellisestä maasta, jossa oli vuortenkokoisia olentoja ja jossa tapahtui suuria kauheuksia. Mutta Ias...kerro minulle millaista siellä oikeasti oli.", hänen sanoessaan sen minä vihdoin ymmärsin. En ollut koskaan aiemmin kyennyt ymmärtämään kahdne ihmisen välistä sidettä, mutta nyt ymmärsin. Ralsa ja minä...me olimme tavallaan tulleet ihmisiksi, joiden elämät olivat yhteisiä. Kai. En ollut lainkaan varma. Toisaalta jos nyt muistellaan, en tainnut olla yhtään varma. Joka tapauksessa en sitä enää muista. En ole varma.
"Sinä...olet onnellinen. Ralsa, sinä et taida tietää millaista on silloin kun pelkää jatkuvasti jotakuta pimeyden voimien ruhtinasta joka voi tuhota kaiken. Kauhistuttavaa pimeää diktaattoria. Kauheaa olentoa, jonka tavoitteena on tuhota maailma voidaakseen rakentaa se uudestaan mieleisekseen. Sellainen on Qun-Zar. Hän tappaa koska haluaa. Koska nauttii sellaisesta surman vallasta. Sellainen ruhtinas asui kuningaskuntani äärellä.", sanoin, mutta näin Ralsan kasvojen synkistyvän.
"Minäkin tunnen sellaisen tilanteen. En minäkään ole...täältä. Viisivuotiaana minä...satuin tänne. En tullut toiselta mantereelta, vaan toisesta maailmasta. Radioaktiivisesta maailmasta ja siellä oli samanlainen kauhistuttava tilanne kuin mitä sinä kuvailit. Kauheuksien ruumillistuma oli siellä voimissaan, pimeä ruhtinas Az. Paitsi ymmärtääkseni Qun-Zar on maagi tai mahtivelho, kun taas Az nojautui johonkin paljon kauheampaan.", näin Ralsan painavan päänsä alas ja kuulin sen hiljaisen ja hyvin heikon sanaan, "Ydinaseisiin.", sitten hän nosti päänsä ja hänen silmissään kimmelsivät kyyneleet. Ne eivät kuitenkaan valuneet alas pitkin hänen poskiaan.
"Jostain syystä minä olin se joka sai elää. Az ei käyttänyt ydinaseitaan meidän kaupungin päällä. Mutta hän lähetti sinne verenhimoiset inhimillisyytensä menettäneet soturinsa sekä niiden perään kauhistuttavat Sarmoksen nimisiltä soilta tulleet amfibiset pedot - sarmonthiat. Az teurasti heidät kaikki. Joka ikisen. Ihan viimeiseen asti. Kukaan, ei kukaan ei säästynyt. Mutta minä...olen nyt täällä - toisessa maailmassa. Enkä minä tiedä MIKSI juuri minä.", kun hän lopetti katselimme toisiamme pitkän tovin. Sitten me painoimma päämme yhteen.
Muistan kuinka pääni lepäsi hänen olkapäällään katsellessamme laskevaa aurinkoa ja hänen päänsä minun vatsallani katsellessamme tähtiä. Se oli aikaa jolloin olin onnellinen. Uskoin naiivisesti päässeeni Qun-Zarista. Uskoin, että meidän tapaamisemme oli tähtien määräämää. Niin se taisi ollakin.
Ralsa säästettiin Azilta. Hänet säästettiin minua varten. Ralsa se oli joka heittäytyi Qun-Zarin kaksiteräisen kirveen eteen joka otti hänen henkensä minun sijaan. Minä olin kuin pokerikortti, jota huijaava pelaaja nimeltä Kohtalo piti takamuksensa alla vetääkseen minut esiin. Mutta joku kai löysi minut. Ja Kohtalo veti esiin Ralsan, heitti hänet pöydälle ja käski Qun-Zarin korjata hänet. Jotta hän saisi yhä istua minun päälläni. Rakas Ralsani uhrattiin minun heikon henkeni vuoksi. Ralsa on kuollut. Gronneus on kuollut. Merfagral on kuollut. Ja minä olen kaukana, kaukana uskomattomassa ajassa Qun-Zarin maailman synkkyydessä. Ja hän, musta ruhtinasritari on edessäni kädessään kaksiteräinen kirves, päällään musta ja silkinohut kaapu sekä rautanaamio kätkemässä hänen kasvonsa. Voi sanoa, että myös minä olen kuollut. Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia tätä kauhua vastaan. Qun-Zar teurasti kaikki keisarilohikäärmeet. Braedronyzatol, Gastaoyr, Enigronom, Tretironaom, Aurus, Mrythos ja Vren. Joka ikisen heistä.
Ja hän...surmasi minut Ralsani. Nyt on hän siis surmaava minut.
Pienet yleensä imaistaan mukaan suuriin asioihin.
Istuin katsomassa laskevaa ilta-aurinkoa. Rakkaat jumalat, tämä paikka oli niin uskomattoman erilainen kuin kotini. Täällä tuntuu paistavan aurinko läpi vuoden vaikka meri onkin lähellä. Ja nuo lahdet, uskomattomat lahdet. Ne olivat kirkkaita kuin kristallit, eikä niissä ollut minkäänlaisia vesipetoja. Veden keisarilohikäärme Mrythos hallitsi kaikkia aiemmin tuntemiani vesiä. Mutta nyt selvisi, että Mrythos ei hallinnutkaan kaikkia maailman vesiä. Lisäksi täällä ei kukaan taida tuntea sellaista käsitettä kuin keisarilohikäärme. Täällä on lohikäärmeitä. Minä näen ne nytkin, mutta ne ovat pieniä, vain metrin pituisi hyvin koreita olentoja joiden siivet ovat kuin sudenkorennon siivet ja jotka ovat tyhmät kuin eläimet. Naurahdin kun muistelin sitä, kuinka olin kertonut kylässä vuorten kokoisista lohikäärmeistä joiden äly ylitti suunnattomasti ihmisen oman. Tronissa kaikki lohikäärmeet kykenivät puhumaan. Täällä ei moisesta oltu koskaan edes kuultu.
Ktaselin tämän maailman, ei vaan mannerren olemusta. Tämä oli niin erilainen kuin se sateinen läntinen Tron johon olin tottunut. Ihmiset olivat ruskettuneita, iloisia eikä kenelläkään ollut murheen varjoakaan. Ehkä minäkin voisin asua täällä. Ehkä minä...ehkä minä olin päässyt Qun-Zarin kynsistä. Tämä oli niin onnellinen paikka. Minä olin vain 20-vuotias typerähkö nuorukainen joka oli joutunut massiivisen sodan kierteisiin. Lohikäärmeitä, kenraaleja ja musta ruhtinas Qun-Zar...minun ei olisi pitänyt kokea tuota. Mutta toisaalta - kenenkään ei koskaan pitäisi. Minun tosin oli käynyt paljon muita paremmin. Olin onnellinen. Ja suurin onneni oli takanani katsomassa minua.
Katselin rannikkoheinää (heinää ja multaranta - uskomatonta!) enkä huomannut häntä ennen kuin hän oli ihan vieressäni. Hänen istahtaessaan heinät kahisivat ja vasta silloin käänsin katseeni häneen.
Silmäni olivat auringon sokaisemat, mutta kun läiskä vihdoin katosi näin siinä hänen kauniit kasvonsa. Katselin hänen kauniita kasvoja, sileitä ja pehmeitä poskia sekä kiiltämättömiä pähkinänruskeita hiuksia, joilla tuuli leikitteli. Näin auringon heijastuvan hänen ruskeista silmistään. Aurinko valaisi puolet hänen kasvoistaan kultaisiksi ja toinen puoli oli varjojen, pehmeiden ja lempeiden varjojen peitossa.
"Ralsa...", huuleni muodostivat sanan ja keuhkot tekivät sen teoksi. Hän hymyili minulle takaisin entistä enemmän ja sanoi sitten pitkähkösti, leikkisästi ja kiusottelevasti:
"Ias..."
Hänen hiuksensa valahtivat hänen kasvoilleen. Nostin käteni siirtääkseni ne pois, mutta en tehnyt sitä siirtääkseni niitä, vaan tunteakseni ne. Ralsa oli minuakin nuorempi, mutta uskomattoman aikuismainen ja kypsynyt. Hän ei ollut mikään pikkutyttömäinen houkka, vaikkei koskaan aiemmin ihastunut ollutkaan. Hymähdin ajatukselle. En ollut liioin minäkään. Ellei ihastukseni sitten ollut kevyt teräsmiekka, lihasten rasittaminen sekä hengenvaaralliset tilanteet Zidvarehenin luolastojen uumenissa Gronneuksen kanssa kaukana täältä Endelganin tornin luona. Ralsan kasvot vakavoituivat, sillä hän huomasi ilmeisesti minun puntaroivan taas menneitä.
"Ias...", hän aloitti, "Tiedän sinun tulevan maailman toiselta laidalta jostain ihmeellisestä maasta, jossa oli vuortenkokoisia olentoja ja jossa tapahtui suuria kauheuksia. Mutta Ias...kerro minulle millaista siellä oikeasti oli.", hänen sanoessaan sen minä vihdoin ymmärsin. En ollut koskaan aiemmin kyennyt ymmärtämään kahdne ihmisen välistä sidettä, mutta nyt ymmärsin. Ralsa ja minä...me olimme tavallaan tulleet ihmisiksi, joiden elämät olivat yhteisiä. Kai. En ollut lainkaan varma. Toisaalta jos nyt muistellaan, en tainnut olla yhtään varma. Joka tapauksessa en sitä enää muista. En ole varma.
"Sinä...olet onnellinen. Ralsa, sinä et taida tietää millaista on silloin kun pelkää jatkuvasti jotakuta pimeyden voimien ruhtinasta joka voi tuhota kaiken. Kauhistuttavaa pimeää diktaattoria. Kauheaa olentoa, jonka tavoitteena on tuhota maailma voidaakseen rakentaa se uudestaan mieleisekseen. Sellainen on Qun-Zar. Hän tappaa koska haluaa. Koska nauttii sellaisesta surman vallasta. Sellainen ruhtinas asui kuningaskuntani äärellä.", sanoin, mutta näin Ralsan kasvojen synkistyvän.
"Minäkin tunnen sellaisen tilanteen. En minäkään ole...täältä. Viisivuotiaana minä...satuin tänne. En tullut toiselta mantereelta, vaan toisesta maailmasta. Radioaktiivisesta maailmasta ja siellä oli samanlainen kauhistuttava tilanne kuin mitä sinä kuvailit. Kauheuksien ruumillistuma oli siellä voimissaan, pimeä ruhtinas Az. Paitsi ymmärtääkseni Qun-Zar on maagi tai mahtivelho, kun taas Az nojautui johonkin paljon kauheampaan.", näin Ralsan painavan päänsä alas ja kuulin sen hiljaisen ja hyvin heikon sanaan, "Ydinaseisiin.", sitten hän nosti päänsä ja hänen silmissään kimmelsivät kyyneleet. Ne eivät kuitenkaan valuneet alas pitkin hänen poskiaan.
"Jostain syystä minä olin se joka sai elää. Az ei käyttänyt ydinaseitaan meidän kaupungin päällä. Mutta hän lähetti sinne verenhimoiset inhimillisyytensä menettäneet soturinsa sekä niiden perään kauhistuttavat Sarmoksen nimisiltä soilta tulleet amfibiset pedot - sarmonthiat. Az teurasti heidät kaikki. Joka ikisen. Ihan viimeiseen asti. Kukaan, ei kukaan ei säästynyt. Mutta minä...olen nyt täällä - toisessa maailmassa. Enkä minä tiedä MIKSI juuri minä.", kun hän lopetti katselimme toisiamme pitkän tovin. Sitten me painoimma päämme yhteen.
Muistan kuinka pääni lepäsi hänen olkapäällään katsellessamme laskevaa aurinkoa ja hänen päänsä minun vatsallani katsellessamme tähtiä. Se oli aikaa jolloin olin onnellinen. Uskoin naiivisesti päässeeni Qun-Zarista. Uskoin, että meidän tapaamisemme oli tähtien määräämää. Niin se taisi ollakin.
Ralsa säästettiin Azilta. Hänet säästettiin minua varten. Ralsa se oli joka heittäytyi Qun-Zarin kaksiteräisen kirveen eteen joka otti hänen henkensä minun sijaan. Minä olin kuin pokerikortti, jota huijaava pelaaja nimeltä Kohtalo piti takamuksensa alla vetääkseen minut esiin. Mutta joku kai löysi minut. Ja Kohtalo veti esiin Ralsan, heitti hänet pöydälle ja käski Qun-Zarin korjata hänet. Jotta hän saisi yhä istua minun päälläni. Rakas Ralsani uhrattiin minun heikon henkeni vuoksi. Ralsa on kuollut. Gronneus on kuollut. Merfagral on kuollut. Ja minä olen kaukana, kaukana uskomattomassa ajassa Qun-Zarin maailman synkkyydessä. Ja hän, musta ruhtinasritari on edessäni kädessään kaksiteräinen kirves, päällään musta ja silkinohut kaapu sekä rautanaamio kätkemässä hänen kasvonsa. Voi sanoa, että myös minä olen kuollut. Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia tätä kauhua vastaan. Qun-Zar teurasti kaikki keisarilohikäärmeet. Braedronyzatol, Gastaoyr, Enigronom, Tretironaom, Aurus, Mrythos ja Vren. Joka ikisen heistä.
Ja hän...surmasi minut Ralsani. Nyt on hän siis surmaava minut.