Pelien vaikeusasteet

[Kreifi]

Olen jo kauan miettinyt, että olenko kovinkin kummallinen pelaaja, koska en toivo peleiltä vaikeutta?
Seikkailuroolipelit harvemmin ovat vaikeita, eikä niiden idea niinkään lepää pelin vaikeudessa kuin juonessa ja hahmoissa, siksi ehkä tämän tyypin peleihin olen tykästynyt.

Minä en kuitenkaan toivo peliltä vaikeutta. Jos peli on vaikea, niin pikemminkin menetän mielenkiintoni muutaman Game Overin jälkeen.
Aikaisemmin oli eräässä ketjussa puhetta (minun perustamani) taidosta pelata. Itse en ole kovinkaan taitava pelaaja, joten tuo Game Over tulee aika usein hiukankin vaikeammissa peleissä. Ja silloin tuo peli jääkin usein hyllylle makaamaan.

Minusta pelin koukut tulee olla pikemminkin jollain muulla osa-alueella kuin haasteessa. En tietenkään ole sitä mieltä, että peli pitäisi päästä heittämällä läpi, mutta minusta pelin tulisi kuitenkin olla suht helppo.

Entä mitä mieltä te olette?

[nox]

Jos vain suinkin mahdollista on valita, niin asetan tasoksi suosiolla easy tms. Minäkään en koe olevani mikään superHCJoysticmasturobointigurumaster, joten tyydyn siihen helppoon tasoon yleensä. Pelit, jotka ovat vaikeita huonon toteutuksen takia, kuten vaikka huono ohjattavuus, ovat kamalia enkä edes yritä ylittää itseäni niissä. Grim Fandango on taas juuri sopivan ihanan vaikea ja tarjoaa aina mukavaa pientä pään vaivaa. Hyvin harvaa peliä minäkään jaksan tahkoa jos huomaan sen olevan minulle todella vaikea. Ainoastaan silloin jos se on ehdottoman mielenkiintoinen.
Final fantasyissä sallin ehdottomasti vaikeuden, koska niissä on niin paljon todella helppoja juttuja että todella vaikeat asiat siinä tuo mahtavaa kontrastia. Ja kaikkia hc-vaikeat ovat yleensä vielä täysin valinnaisia, joten mikäs siinä.

[Von Wiensburgh]

Minä en ole mikään loisto pelaaja, mutta kyllä minä taasen kaipaan haastetta, eli kyllä vaikeutta pitää olla.

Jos otetaan vaikka esimerkki: Lord Of The Rings: Two Towers.
En ole kertaakaan pelannut sitä Easylla vaan aloitin suoraan Normal- tasosta, jota pelasin, kunnes aloin hallitsemaan peliä ja sitten siirryin Hard:iin.

Näin teen kaikissa peleissä, joita pelaan.
Minä tunnen tulleeni huijatuksi, jos pelissä ei ole haastetta.
Ja Game Over on hyvinkin tuttu teksti minulle ... :P

Tosin on juoni tärkeämpi ...

[Granite]

Itse en peliä valitessa todellakaan etsi sika-vaikeita pelejä, joitten kontrollien opettelussa menee viikko ja itse pelaaminen on sitten tautisen vaikeaa ja hampaat irvessä kiven läpi tahkoamista.
Seuraavat seikat merkkaa itselleni eniten:
Juoni: pelin juoni ja käsikirjoitus ovat hyvin tehtyjä Juoni sisältää yllättäviä käänteitä, on kiinnostava ja fiksu (siis siinä mielessä, ettei sorru naiiviuteen tai helppoihin ratkaisuihin). Hyvin toteutettuja juoni-esimerkkejä: Metal Gear Solid 1 & 2, Starcraft, Fallout 1 & 2.
Tunnelma: Pelin tunnelma on niin itheä, että sitä voisi leikata veitsellä. Joko pelottava, joko jännittävä, joko hauska, kunhan herättää tunteita. Peli on mielestäni epäonnistunut, jos se ei herätä pelaajassa mitään tunteita. Hyvin toteutetut tunnelmaesimerkit: Silent Hill 1 & 2, Metal Gear Solid 1 & 2.
Hahmot: Pelihahmojen pitää olla moniulotteisia, toimivia ja tyylikkäitä, eli mielenkiintoisia. Itse pidän sellaisista "rough"-tyypeistä, mutta sellaisista, jotka osoittaa myös muita kuin pelkkiä tappajan ominaisuuksiaan. Hienoja hahmoja: Auron (FFX), Squall (FFVIII), Max Payne. En pitänyt esim. Tiduksesta (FFX) (tyyppi oli moniulotteinen, mutta raivostuttavan ylipirteä ja jatkuva itkupilli. Get a hold of yourself!) ja Zidanesta (FFIX) (Pelkkä pelle koko jätkä. Vivi ruletti).
Yleinen toteutus: Kontrollien täytyy olla kohdallaan, ja peli-idean pitää palvella kontrolleja. Toteutuksessa täytyy myös ottaa huomioon, pysyykö peli-idea itsessään mielnkiintoisena, vaikka esim. tausta-tarina olisikin hyvin rakennettu. Pelissä täytyy olla "sielu", pelkkä loistava tekninen toteutus ei riitä. Hyvä esimerkki "sieluttomasta" pelistä on Arcanum. Se ei vaan toiminut. Pari iltaa sitä jaksoi, mutta that's it.

Peli saa olla helppokin, kun se on rakennettu hyvin ja pitää pelaajan ohjaimen varressa. Jos pelissä tulee pitkänkin harjoittelun jälkeen 6-0 turpaan ja geim ouver polttaa pysyvän jäljen ruutuun ja näkökenttään, ei voida enää puhua hyvin toteutetusta pelistä.

[Kreifi]

Originally posted by nox
Final fantasyissä sallin ehdottomasti vaikeuden, koska niissä on niin paljon todella helppoja juttuja että todella vaikeat asiat siinä tuo mahtavaa kontrastia. Ja kaikkia hc-vaikeat ovat yleensä vielä täysin valinnaisia, joten mikäs siinä.Jeps. Tässä asiassa olen kyllä samaa mieltä. FF-sarjassa on ollut tapana heittää sinne vihollisia, joita ei ihan noin vaan hakata. Minusta tällainen vaikeus ja haaste on ihan hyvä, jopa hieno juttu. Se ei estä pelissä etenemistä millaan tavalla, mutta luo lisää vapaaehtoista tekemistä jossa on haastetta.

Itsellä on osa Dark Aeonesta tappamatta, mutta aivan varmasti heidän kohdallaan jaksan Game Over ruutua katsoa.

Mutta tällainen vaikeus on vain lisä peliin, ei itse etenemistä haittaavaa.

[nox]

Originally posted by Kreifi
Mutta tällainen vaikeus on vain lisä peliin, ei itse etenemistä haittaavaa.

Totta turiset.
Minä en kymppiä ole pelannut mutta ysistä on vielä Ozma pieksämäti. Seiskan Emerald oli minulle liikaa. Ozzyn aion vieä voittaa, kunhan taas innostun pelaamaan. Nämä ovat tälläisiä hillittömän mukavia yksityiskohtia. Jos ne olisi pakko voittaa ja pelin eteneminen riippuisi siitä niin tekisin varmaan jokaisesta FF-cd:stä leipälautasen. Mutta kun sitä ei ole pakko niin se onkin yht´äkkiä kovin inspaava ajatus. Loppiksetkin kun ovat aina paljon näitä superbosseja helpompia. Siitä tulee tunne, että jos minä nyt tuon Kujan tuosta liiskasin niin täytyyhän tuokin tuosta. Mukavaa kun voi valita että mikä on liian vaiketa, ilman huonoja seurauksia.

[Granite]

Originally posted by Kreifi
FF-sarjassa on ollut tapana heittää sinne vihollisia, joita ei ihan noin vaan hakata. Minusta tällainen vaikeus ja haaste on ihan hyvä, jopa hieno juttu. Se ei estä pelissä etenemistä millaan tavalla, mutta luo lisää vapaaehtoista tekemistä jossa on haastetta.

Se onkin juuri ratkaiseva tekijä, onko nuo yli-vaikeat kohdat osa juonen kulkua, vai ylimääräistä osuutta. Final Fantasyissa nuo "voittamattomat" vastukset ovat mukavana ylimääräisenä lisänä, kuten sanoit.

Mutta se että peli on helppo, ei tee siitä huonoa peliä. Esim. Devil May Cry (PS2) ja Mega Man 2 (NES) olivat helppoja, mutta muilta osin erinomaisia pelejä. Mega Man 2 tuli pelattua varmaan sata kertaa läpi. Eikä se enää monien kertojen jälkeen ollut haasteellista, vaan nimenomaan hauskaa. Ekassa Mega Manissa (NES) oli taas liian vaikeita kohtia, ja yksi vastus, jota en lukuisten yritysten jälkeen voittanut. Samoin Half-lifen loppuvastus oli aivan liian älyttömäksi viritetty. Molempiin peleihin loppui mielenkiinto kesken kuin seinään.

[Rachel]

Minun mielestäni pelissä pitää olla haastetta, mutta ei liikaa. Jos eteen päin pääsee koko ajan helposti, sen kun vain pelaa, eikä tule kertaakaan kunnolla turpiin, pelin vaikeusaste on vähän liian matalalla. Sellaisiakin on hauska pelata välipalaksi, mutta ei niitä yleensä kunnon peleiksi voi sanoa, elleivät ne ole todella pitkiä. Jos taas peli on oikeasti ihan mahdottoman vaikea, sen pelaamiseen kyllästyy ennen pitkää.

Tasoloikisssa kentistä pitää löytyä monipuolisuutta ja välillä kiperiä tilanteita. Toisten pelien haastavuus taas piilee vahvoissa pomoissa. Jotkin seikkailupelit eivät välttämättä kaipaa mitään sorminäppäryyttä vaativia osuuksia, vaan vaikeat arvoitukset tekevät niistä haasteellisia. Tällaiset asiat tekevät pelistä läpipelaamisen arvoisen ja vaikean kohdan selvitettyä tuntee aina suurta voitonriemua.

Roolipelien haastavuus on hyvin sisälletetty sivutehtäviin. On paljon mielenkiintoisempaa ensin etsiä pelin vaikein pomo ja sitten vielä voittaa se, kuin pelata peliä ja kohdata vaikea monsteri automaattisesti pelin lopussa. Näin aloittelevillakin pelaajilla on mahdollisuus selvittää peli. Sivutehtävistä ja salaisuuksista pidän muutenkin paljon. Niitä suorittaessa ja etsiessä pelin parissa tulee vietettyä paljon aikaa, eikä mielenkiintoisesta tekemisestä ole puutetta. :)

[Granite]

Originally posted by Rachel
Minun mielestäni pelissä pitää olla haastetta, mutta ei liikaa. Jos eteen päin pääsee koko ajan helposti, sen kun vain pelaa, eikä tule kertaakaan kunnolla turpiin, pelin vaikeusaste on vähän liian matalalla.

Joo, siis kyllähän pelissä täytyy tietenkin jotain haastetta olla. Julkaistiinhan jenkeissäkin aikoinaan (1990-luvun alussako se nyt oli) Final Fantasy-nimellä jonkin sortin "tasohyppely", jossa loppuvastuksenkin voitti kuulemma yhdellä napin painalluksella. Tuskinpa moista peliä kukaan jaksaa pelata. Sama juttu jos vedät God-moden päälle jossain strategia-pelissä, onhan se hauska katsoa kun voit kävellä vihollisten yli, mutta kyllä se pelaamisen ilo siitä menee.
Itsekin totta puhuen vedin Starcraftin lisälevyn kolme viimeistä tehtävää God-modella läpi. :murjotus: Vaikeusaste meni aivan liian kovaksi, ja halusin nähdä mitä lopussa tapahtuu. Hyvä esimerkki siitä miten peli-ilon voi pilata liian korkealla vaikeusasteella.

[yksisiipi]

Yleensä pelaan normaalilla vaikeustasolla. En yritä olla mikään sankari ja aloittaa jollain nightmare-tasolla, mutta en tohdi liian helpollakaan pelata. Tosin joissain Metal Geareissa on alin vaikeustaso normal, että... Siitä kuitenkin lähden. Jos peli menee ensimmäisellä kerralla hyvin ja tekee vielä mieli pelata, niin mukava se on tasoakin vaikeuttaa hieman.
Diablo 2 on sitten asia erikseen. Ensin yhdellä tyypilla ensimmäinen taso ja sitten sama toisella. Jos vielä kiinnostaa niin pelaan myös ne kaksi vaikeampaa vaikeustasoa. Mieluummin kuitenkin vaihdan hahmoluokkaa kuin pelaan toiste samalla.

[Tordragon]

Originally posted by Kreifi
Mutta tällainen vaikeus on vain lisä peliin, ei itse etenemistä haittaavaa. Tuo on juuri yksin hyvän pelin ominaisuus. Kun on jotain pelejä oikeasti, joissa on joku default-vaikeustaso ja eteneminen katkeaa johonkin tiettyyn pomoon tai vastaavaa. Tosin, tämä on enemmänkin vanhojen pelien ongelma sillä nykyään löytyy melkein joka pelistä vaikeustason säätö, ja se Easy-moodi monesti myös on todella easy. Mutta kuitenkin: juuri tuollaiset übervaikeat asiat pitäisi olla valinnaisia, jotta haastetta haluavat myös saavat sitä. Näin siis todellakin on ainakin FFX:n Dark Aeonien saralla ja myös muiden Finaleiden kanssa. Hyvän pelin ominaisuus on myös hyvin monipuolinen vaikeustason säätöoptio.


Originally posted by Graniitti
Jos pelissä tulee pitkänkin harjoittelun jälkeen 6-0 turpaan ja geim ouver polttaa pysyvän jäljen ruutuun ja näkökenttään, ei voida enää puhua hyvin toteutetusta pelistä.Aivan totta, tuollainen haittaa jopa myyntilukuja kun peli saa arvosteluissa 'liian vaikea' leiman. Kyllä kaikkien pelien pitäisi olla kaikkien pelattavissa, mielenterveyttä ja peli-iloa ajatellen.

Mitä taas tulee omaan kantaani pelien vaikeustasosta niin vaadin moneltä peliltä jotain HC-moodia tai muuten vain aivan helvetin vaikeaa tasoa. En minä esimerkiksi FF-sarjoissa tätä vaadi, kun ei nyt vaikeustaso muutenkaan ole edes säädettävissä, koska juoni jo koko pelikokemus kyllä korvaavat tällaisen seikan. Harvoin minulle mikään peli tuottaa mitään ylitsepääsemätöntä ongelmaa ja tämä voi johtua myös siitä, että olen pelannut viimeiset 14-15 vuotta. Että oli peli minkä lajin edustaja tahansa niin harvoin se minulle 'liian vaikea' on, päin vastoin. Ainoastaan sellaiset ongelmanratkontapelit, mitkä eivät ole sidottu edes vaikeustasoon, saattavat tuottaa ja monesti tuottavatkin ongelmia.

[Rude]

Tämä on kyllä ihan pelikohtaista, mutta itse en kyllä toivo lisää vaikeutta peleiltä. Joskus NES & Snes-aikoina oli useita pelejä jossa on joku tietty kohta jota joutui tahkoamaan hiki hatussa pahimmillaan useita päiviä.

Joko jokin epämääräinen super-loppuvastus tai sitten jokin pomppu tasohyppelypelissä. Hermothan siinä meni.
Ja niinkun muut ovatkin jo sanoneet, niin FF:issa on mainiota se, että voi vapaaehtoisesti suorittaa pelin haastavimpia juttuja, ja ne eivät itse etenemisen kannalta ole pakollisia.

Se on myös totta, että tämä tekee niistä houkuttelevia, ainakin edes sen verran että niitä jaksaa silmäillä ja pari kertaa koittaa.
Itsellä juuri tuossa kuukausi sitten FFVII:aa pelatessa tuli mieleen ajatus, etten koskaan ollut kukistanut Emeraldia ja Rubya.
Kehittelin siinä hetken sitten hahmoja ja masteroin tärkeitä materioita, ja taistelin tieni kyseisten, vielä jonkin aikaa sitten ärsyttävienkin vihollisten läpi.

Tottakai jotkin pelit on tehty siten, että niissä on sopiva vaikeusaste eri tasoisille pelaajille, sekä myös lapsille että aikuisillekin omat.
Hyvänä esimerkkinä vaikka MGS2, joka oli Easylla aivan turhaa läpäistä, mutta ehkä nuoremmat pelaajat, jotka eivät ehkä osaa kaikkia tilanteita suorittaa järkevimmällä mahdollisella tavalla, pääsevät myös kyseisestä kohdasta, ja jälkiseuraamuksista eteenpäin.
Ja viisaammat & kokeneemmat pelaajat voivat vaivata päätänsä suorittamalla samat kohdat vaikeammalla vaikeustasolla.

Kaiken kaikkiaan jos FF:ista puhutaan, olen erittäin tyytyväinen niiden vaikeustasoihin, joskus saattaa jäädä ns. jumiinkin, mutta se on vain hyväksi, ettei peli mene läpi siltä seisomalta, ja aivan kuin vettä vain.

[Granite]

Originally posted by Rude
Tottakai jotkin pelit on tehty siten, että niissä on sopiva vaikeusaste eri tasoisille pelaajille, sekä myös lapsille että aikuisillekin omat.
Tuli tässä mieleen hauska juttu noista lasten vaikeusasteista (tämä ei mielestäni ole off-topicia, älkää poistako. =/ )
PSX:n Spider-Manissa (ei siis se leffa-lisenssi-peli, vaan se aiempi) on eri vaikeustasoja, joista helpoin on Kids-mode. Eli tarkoitettu pikku naperoille, joilla ohjain pysyy juuri juuri kädessä. Olin vääntänyt Hämyhäiskän seikkailua jo n. puoleenväliin, kun ajattelin kokeilla, miten helppoa on pelata Kids-modella. Aloitin pelin. Meni n. 6 sekuntia kun putosin katolta ja kuolin. No uudestaan. Sama juttu. Kolmannella kerralla pääsin jo seuraavan talon katolle, mutta sitten taas päätin syöksyä kuolemaani. Krhm... :bored:
Merkillistä. Olikohan se Kids-mode tehty ihan vaan turhauttamaan kakaroita? Valmistamaan julmaa ja vastoinkäymisiä täynnä olevaa pahaa maailmaa varten? Vai mikä nakkisormi-kohtaus yllätti?
No, Kids-modea en kokeillut enää. Normal-levelilläkin Mysteerio päihitti niin monta kertaa että sekin peli jäi kesken. :prkl:

[Enkuli]

Vastaus kysymykseen riippuu hyvin paljon genrestä. Jossain refleksi + naputusnopeus peleissä pidän sen vaikeustason alhaalla, tai siis pitäisin jos pelaisin niitä. Reaaliaikastragiat kuuluvat pääosin samaan kastiin, eli niissä liika vaikeus ottaa hermoon kun pitäisi olla samaan aikaan joka paikassa. Niitä nyt kuitenkin pelaan aina välillä.
3D-räiminnöissä aloitan yleensä vähän vaikeammalta tasolta, yleensä yksi yli normaalin. Johtuu siitä, että näissä peleissä tunnelma on ihan eri tasoa jos joutuu koko ajan liikkumaan varpaillaan. Enpä kyllä näitäkään pelaa kauheasti.
Mättöpeleissä vaikeustaso pitää olla myöskin kohdallaan. Tylsäksi käy jos kaikki viholliset kaatuvat liian helposti, ja toisaalta vielä nopeammin kypsyy jos ei pärjää. Hyvä vaikeustaso näissä on sellainen, jossa häviöt tulevat yleensä omasta tyhmyydestä. Diablot sun muut menevät tähän genreen tässä asiassa, esim D2:ssa jos valitsit tyhmästi skillit niin se on voi voi. Diablossa tosin ei haittaa yhtään jos voi jyrätä kaiken läpi ilman ongelmia...
Ja nyt on nämä ns. alemmat genret käyty läpi. Voidaankin siirtyä kahteen suosikkiini, vuoropohjaiset strategiat ja japsiropet.
Vuoropohjaisissa päänhajoittajissa vaikeustaso tulee pidettyä aluksi normaalilla, kunnes homma alkaa olla hanskassa ja sitten sitä nostetaankin kohti maksimia aika hyvää tahtia. Välillä tosin tulee pelattua alhaisemmilla tasoilla ihan vain huvin vuoksi, että pelaaminen ei aina ole sitä hillitöntä min-maxausta. Tiukalle menevät taistelut ovat hienointa antia.
No, squaren pelien vaikeusastesysteemiä en jaksa enää erikseen ylistää, eiköhän sitä ole tässä ketjussa jo tarpeeksi kehuttu. Tosin vähän miinusta silti pistäisin loppisten turhallisesta helppoudesta, on ne nyt kuitenkin koko pelin loppuhirviöitä, nelosessa taisin viimeksi kirota kun game over tuli N kertaa. Lisähirviöt ovat siis kivoja, tosin FF seiskassa niistä loppui puhti liian äkkiä, samoin kasissa (ysistä ei tietoa). Vasta kympissä oli kunnon lisähirviöt, joista se kovin edelleen pieksemättä...

-Enkuli, musta siivekäs

"The original archangel or possessor of the command of the heavenly host, is call'd the Devil or Satan"

[Kreifi]

Originally posted by Graniitti

PSX:n Spider-Manissa (ei siis se leffa-lisenssi-peli, vaan se aiempi) on eri vaikeustasoja, joista helpoin on Kids-mode. Eli tarkoitettu pikku naperoille, joilla ohjain pysyy juuri juuri kädessä. Olin vääntänyt Hämyhäiskän seikkailua jo n. puoleenväliin, kun ajattelin kokeilla, miten helppoa on pelata Kids-modella. Aloitin pelin. Meni n. 6 sekuntia kun putosin katolta ja kuolin. No uudestaan. Sama juttu. Kolmannella kerralla pääsin jo seuraavan talon katolle, mutta sitten taas päätin syöksyä kuolemaani. Krhm...
Merkillistä. Olikohan se Kids-mode tehty ihan vaan turhauttamaan kakaroita? Valmistamaan julmaa ja vastoinkäymisiä täynnä olevaa pahaa maailmaa varten? Vai mikä nakkisormi-kohtaus yllätti?
No, Kids-modea en kokeillut enää. Normal-levelilläkin Mysteerio päihitti niin monta kertaa että sekin peli jäi kesken.Pakko nyt jatkaa offina ja sanoa, että siinä taisi olla kyse siitä, että nappulat vaihtavat paikkaansa. (ennen kuin joku näsäviisas pääsee vauhtiin: ) Siis ei ne nappulat vaihda paikkaa, mutta eri nappuloista tapahtuu eri toimintoja. (tuostakin joku näsä voisi vääntää jotakin)
Itsekin kokeilin tuota kids -moodia, mutta se tuntui jotenkin typerältä ja...noh, lapsille suunnatulta.

[RED XIII]

Minusta n.5-4 vaikeusastetta on hyvä määrä pelissä.
Esim.(Very Easy)Easy,Normal,Hard,Impossible.
Very Easy on ylihelppo, joka sopii jos haluaa jumalaksi, jolle mikään ei ole vaikeaa (esim.MGS:ssä Infinite ammo MP5)
Easy on mukava taso, joka tarjoaa vaikeutta, jota ei kuitenkaan ole lähes yhtään.
Normal keskitaso jolla pelaan aina pelit ekana läpi, lukuunottamatta esim.Resident Evil 2
Hard kun haluaa peliltä vaikeutta, että saa tosissaan tahkota peliä läpi
Impossible tämä on hyvä asia pelissä, koska pelissä on tekemistä ja kauan tämän kanssa, kun ei voi lähes millään päästä läpi

Minusta Final Fantasyt saisivat olla hieman vaikeampia.

Minä, eritoten kuin Kreifi, toivon peliltä hieman vaikeutta, koska peliä pelaa kauemmin, enkä muutaman Game Over-tekstin jälkeen peliä hylkää.

Tappelupeleihin sopisi sellainen vaikeustaso, että ei pärjää pelkällä rämpytyksellä, vaan taitavilla erikoisliikkeiden yhdistelmillä, mutta että kuitenkin tavallisilla potkuilla ja lyönneilläkin tekee jotakin.

[Archux]

Ainoa todella vaikea peli jota olen pelannut on kyllä Enclave (Xbox). Loppupään kentistä löytyy jopa äkkikuolemakohtia jotka eivät ole mukavia kun ei voi tallentaa kesken tehtävän. Kaikki muut pelit olen onnistunut läpäisemään vähintään normal vaikeudella.
Yleensä täytyy vain keksiä jokin jippo. Esim. tuo Graniitin niin hankalaksi kuvailema Half-Lifen loppupomo on oikeastaan naurettavan helppo. Täytyy vaan kurkkia sellaisen lohkareen takaa ja ladella aseet tyhjiksi. Sitten takaisin piiloon kun pahis ampuu tai lähettää sellaisen teleportaatiopallon. Mielestäni jossain sanottiin että sitä pitää vielä ampua pääkoppaan sen avauduttua. Kokeilin kranun heittämistä tyhjään pääkoppaan, ei tulosta. Menin itse sen päähän sisään, kuolin. Päätin sitten vaan jatkaa sitä ihan alkuperäistiä tyyliä niin johan pomo tipahti ilman että otin yhtään enempää osumia.

Joissain peleissä vaikestason voi valita erittäin korkeaksi. Tämä ei oikeastaan tarkoita mm. FF-pelien valinnaisia pomoja, sillä niiden päihittäminen vaatii vain tietämystä ja tarpeeksi voimakkaita hahmoja. Esimerkiksi Halo (Xbox) on äärimmäisen vaikea legendary vaikeusasteella. Vihollisten älykkyys ja osumatarkkuus kohoavat aivan liian korkeaksi. Jos vaikka tiedät että edessäsi olevien kahden kivenmurikan takana kykkii kaksi ns. "eliteä". Eliteillä on voimakilpi joka latautuu takaisin jos ne eivät ota vauriota vähään aikaan, siksi olisi tärkeää saada toinen niistä hengiltä ennen kuin se lataa jälleen kilpensä täyteen. Kranuja ei ole, joten päätät syöksyä kiven taakse aseet laulaen. Kohteesi lähtee karkuun ja sen kaveri hyökkää niskaan. Game Over....jälleen kerran, ja kyseessähän oli vasta toinen tehtävä. :eh:

Noniin, taisi mennä vähän "mad man ramblingsin" suuntaan. :D

*edit* Ainiin unohdinkin kommentoida tätä.

Originally posted by RED XIII
Tappelupeleihin sopisi sellainen vaikeustaso, että ei pärjää pelkällä rämpytyksellä, vaan taitavilla erikoisliikkeiden yhdistelmillä, mutta että kuitenkin tavallisilla potkuilla ja lyönneilläkin tekee jotakin.
No eikös asia näin ole? Käsittääkseni vaikeustaso voi mennä tämänkin ohi niin pitkälle että vastustaja torjuu kaikki liikkeet jos se vain on mahdollista. Eli ainoa mahdollisuus vahingoittaa vastustajaa, on iskeä siten ja silloin kun vastustaja ei yksinkertaisesti pysty torjumaan hyökkäystä.

[The_Sipi]

Jos kyseessä on autopeli, niin en jaksa mennä ku sillä vaikeimmalla sen läpi. Jos on joku räiskintä/seikkailupeli, meen pelin läpi kaikilla vaikeusasteilla yleensä, jos vaan halua riittää, mutta hyvä peli on sellainen, joka on hankala, välillä vaikka liiankin hankala, koska saa taas motivaatiota pelaamiseen, jos pääsee jostain vaikeasta kohdasta ohi. Hyvänä esimerkkinä Tomb Raider: The Last Revelationin toinen "pistä vettä juuri sopiva määrä" oli jees.