Viimeinen unelma

[Gabriel]

Tämä on novellin alku, joka on tarkoitus saada kesällä loppuun. Sivuja tulee ehkä olemaan A4:sina kolmisenkymmentä, jos tämä paisuu isommaksi, niin sehän voidaan laskea romaansiksi. :))
Kirjoitin nyt jo toista tuntia, aika levätä hiukan. :eh:



Sade ropisi ja hakkasi vaunujen kattoa, muta lätsähteli pyörien alla sekä aika ajoin kuului vaunuihin hevosten hirnuminen. Sää oli ollut sateinen jo kolmatta päivää ja nyt oli sumukin tullut. Vaunussa yksin istuva matkustaja ei tiennyt oliko tämä seudun tavallista säätä vai oliko hän vain epäonnekas. Joka tapauksessa olivat nämä viimeiset kolme päivää joiden aikana oli hän vaunuissa matkustanut täynnä sadetta, pilviä ja unettavaa yksitoikkoisuutta.
Nyt oli aamu ja aina välillä ikkunasta vilkaistuaan näki matkustaja entistä enemmän asumuksia. Aiemmin niitä oli ollut vain jokunen yksinäinen ja pieni torppa, sitten seurasivat maaseudulle ominaiset talot ja tässä kohdassa oli maaseudun ja kaupungin välinen raja. Mutaisilla teillä vaelsi muutamia yksinäisiä kanoja jotka joutuivat aina välillä väistämään hevosia ja vaunuja. Puu oli yhä hallitseva rakennusaine, mutta siellä täällä näkyi jo suurehkoja kivitaloja. Pian kadutkin vaihtuisivat mutaisista kunnon kivisiksi. Matkustaja katsoi kasvojaan peittävän ohuen sarhon läpi tylsistyneenä maisemia. Harmaita taloja, harmaan sumun peittoon jääviä yksinäisiä puita sekä muutama kana, joka oli mutakylvyn jälkeen muuttunut harmaaksi. Matkustaja huokaisi. Teiden mutaisuudesta päätellen olivat sateet täällä suhteellisen tavallinen ilmiö. Matkustaja ei kuitenkaan valittanut tietämättömyyttään, eihän hän edes ollut tiennyt paikan olevan edes olemassa ennen kuin oli vihdoinkin hänen Cesfinsä aika.
Tällä kaupunkimaisella alueella asui vain noin 2 500 asukasta. Matkustaja tiesi myös, että Revalissa - kaupungin nimi - oli ikioma itsenäinen hallitsija. Alue oli tietenkin liian pieni kuningasta varten, keisarista nyt puhumattakaan, mutta Revalia hallitsi linnanherra, joka asui Revalin eteläisellä puolella suoraan Revalin ainoan järven ääressä. Kaikki asukkaat saivat vetensä järvestä - tai sateesta, tuumasi matkustaja - ja koska linna oli ylivoimaisesti kaupungin suurin rakennus oli se heti järven luona.
Matkustaja kurottautui aika ajoin sivuikkunasta ulos, muttei nähnyt linnaa. Edessä oli vielä loivia kukkuloita, joiden päälle oli rakennettu hyvin tiheästi yhteen kauppoja. Tämä oli jo kaupungin aluetta, katukin muuttui kiviseksi ja ainiainen lätsähtely sekä vajoaminen loppui vihdoin. Matkustaja oli ollut merikipeänä jo melkein koko päivän, joten se oli hänelle suuri helpotus. Matkustajan mielessä kävi ajatus, että tämä oli liian pieni lääni ollakseen itsenäinen, mutta hän heitti sen pian syrjään. Oli sentään hänen Cesf ja toisin kuin useimmat muut - hän saisi olla sen ajan linnanherran luona. Eiköhän hän saisi silloin vastauksensa.

Vaunu ajoi tasaista vauhtia pitkin katukivetystä läpi kaupungin pienen keskustan. Suurin osa taloista oli täällä rakennettu kivestä, eikä matkustaja voinut huomata kuinka uusia ne olivat. Osaa niistä rakennettiin yhä. Katujen kuntokin oli hämmästyttävää, kaikki kivet olivat paikoillaan eikä matkustaja ollut nähnyt lainkaan rikkinäisiä laattoja. Kaduilla ei myöskin näkynyt köyhälistöä, mikä oli kummallista. Olihan tämä pieni kaupunki, mutta olkoon vaikka kylänpahainen, keskustassa oli aina kerjäläisiä. Matkustaja katsoi kiinnostuneena ulos ikkunasta ja näki kaikkialla työmiehiä. Kaikki tekivät jotain, siellä näkyi hyvinkin nuoria ihmisiä. 16-vuotiaat kantoivat kiviä talojen luo ja joivat olutta samalla leväten kuin myös 30-vuotiaatkin. Moinen ikäero raskaan työn suhteen oli erikoista, mutta ihmiset näyttivät sangen tyytyväisiltä.
Vaunu jatkoi tasaisesti matkaa läpi kukkulalle rakennetun keskustan ja alkoi laskeutua pitkin etelärinnettä. Matkustaja näki suuren järven, josta peilautuivat taivaan harmaat pilvet. Kukkulalta näkyi suuri osa järvestä ja sadepisarten aiheuttama väreily näytti hyvin kauniilta näin suuressa perspektiivissä. Ja sitten matkustaja näki myös linnan.

Linna oli häkellyttävän iso, siinä oli kolme suurta lieriönmuotoista tornia joiden huiput olivat paksujen pilvien peitossa. Pilvet olivat erittäin matalalla, mutta silti näky oli häkellyttävä. Asukkaita oli kaupungissa vain 2 500, sekä koko läänissä yhteensä ehkä 2 700 - 2 800, mutta linna olisi sopinut jopa kuninkaalle. Kivi oli paksua ja harmaata, erinomaista kosteuden ulkopuolelle pitämistä varten. Linna nojautui suoraan kallioon ja sen eteläisestä muurista avautui kymmenien metrien putous suoraan järveen. Vaikka kallio oli jyrkkä, niin aallot eivät sitä hakanneet. Putouksesta kyllä selviäisi jos niin sattuisi käymään, matkustaja tuumasi. Hän ei aavistanut lainkaan, että joutuisi joskus vielä kokemaan sen.

Vaunut ajoivat suoraan linnan porteille ja matkustaja huomasi, että linnalla oli myös hyvin suuri vallihauta. Matkustaja ei uskonut, että tässä vallihaudassa olisi mitään tappavia olentoja, ilmasto ei ollut sellaisille sopiva. Hän kuitenkin uskoi, että siellä asui ihan näön vuoksi vaikkapa karppeja tai haukia. Hän oli kuullut, että linnanherra oli miellyttävä ja hyvätuulinen mies, joka piti sellaisista luonnollisista koristeluista. Epäilemättä linnan keskipihalla oli edes jonkinlainen puutarha, vaikkei se tällaisessa säässä voinut olla kovin menestyvä. Vaunut pysähtyivät vallihaudan eteen ja kuljettaja avasi matkustajalle oven.
"Olemme vihdoinkin tässä. Taksa ois neljä hopeakolikkoa, se on paljon, mut joudun vielä menemään takaisinkin päin." kuljettaja sanoi. Matkustaja avasi kukkaronsa ja antoi kuljettajalle viisi hopeakolikkoa.
"Hevosesi haluaa myös syödä, nyt voit ostaa kunnollisia kauroja hyvällä omallatunnolla." matkustaja sanoi. Kuljettaja kiitti häntä, kiipesi vaunuihin ja ajoi pois. Matkustaja - joka nyt seisoi vallihaudan edessä - kuuli kuinka kavioiden kopina katosi hiljaa vaunujen mukana ja nosti katseensa vallihaudasta kuljettaen sitä pitkin massiivista nostosiltaa pysäyttäen sen muurin yläosaan.

"Hei!" matkustaja huusi. Minuutit kuluivat. Ketään ei ilmestynyt. Matkustaja keräsi kaikki voimansa ja huusi entistä kovempaa. Kuului vain varisten raakumista, sekä sateen aiheuttama hiljainen kahina. Tämä alkoi olla jo masentavaa. Hän keräsi uudestaan keuhkot täyteen ilmaa aikoen huutaa, kun muurille ilmestyi kasvojaan hierova kevyeen haarniskaan pukeutunut mies.
"Te huusitte? Luulin näkeväni unta, tämä sää ja matalapaine saa kaikki nukkumaan melkein vuorokauden ympäri." mies huusi takaisin.
"Päästäkää minut sisään! Linnanherra on kutsunut minut tänne minun Cesfini ajaksi." matkustaja huusi. Vartija valpastui.
"Cesf?! Niin, linnanherra on sanonut jotain asiasta, mutta että näin pian? Minä en tiedä..." vartija sanoi, mutta matkustaja huusi väliin:
"Ettekö voisi päästää minua sisään? Saan vielä keuhkokuumeen!" vartija hiljeni, mutta väitti kohta vastaan.
"Joo, mutta asia on nyt niin, että..." silloin toinen vartija juoksi hänen luokseen, sanoi hänelle jotain ja juoksi pois. Ensimmäinen vartija valpastui heti ja huusi sitten matkustajalle:
"Kyllä! Silta laskeutuu! Tulkaa sisään!" matkustaja astui pari askelta taaksepäin ja valtava - kuusi metriä leveä ja kaksikymmentäviisi senttimetriä paksu puinen nostosilta laskeutui yllättävän hiljaisesti. Ketjut eivät olleet lainkaan ruostuneita. Matkustaja astui sisään ja vartijan - ensimmäisenä muurille tullut vartija - saattamana käveli hän kohti linnanherran oleskeluhuonetta.

"Olen erittäin pahoillani, mutta olemme varovaisia. Tiesimme, että tänne on tulossa henkilö jolla on Cesfin aika, mutta se merkitsi, että niin on saattanut tietää moni muukin. Linnanherrahan toki voitti, mutta osa vihollisista painui maan alle ja he murhaisivat linnanherran mikäli vain kykenisivät. Kiitos Rektorin on riski pieni, mutta silti se on riski mikä riski. Minun oli siis oltava erityisen varovainen, te saavuitte lyhyellä varoitusajalla. Onnekkaita olitte, ellei Rektor olisi nimenomaan käskenyt, niin olisin ehkä kuulustellut teitä tunnin verran. Olisitte varmasti sairastunut ja pääsisitte sisään vasta pimeän aikana, kello on jo nyt melkein puoli viisi - tieto tuli matkustajalle yllätyksenä - ja kun kerran on vuoden toiseksi viimeinen kuu, niin päivät ovat todella lyhyitä. Kas, olemmekin perillä." viiksekäs vartija lopetti puhumisen, kun he saapuivat jykevien tammesta valmistettujen ovien luo. Täällä ei ollut niin kosteaa kuin linnan alemmissa kerroksissa, vaikka kivi oli hyvä eristämään kosteutta oli se luonnollisesti alemmissa kerroksissa olemassa. Täällä oli kylläkin mukavan kuiva, vaikkakin kylmä.

Vartijalta meni noin kaksikymmentä sekuntia saadakseen ovet auki. Ne olivat hyvin painavia ja hän joutui vetämään niitä koko ruumiinsa voimalla. Sitten hän hyvästeli matkustajan ja katosi käytävään ja sieltä portaikkoon. Matkustaja otti pois sarhonsa sekä hattunsa ja päästi pitkät ruskeat hiuksensa vapaaksi. Hän heilutti niitä ja astui sitten sisään linnanherran oleskeluhuoneeseen.

Oleskeluhuone oli oikea sali. Katto oli kuuden metrin korkeudessa ja siellä roikkui suurten ketjujen varassa kaksi suurta, arviolta noin kaksisataa kilogrammaa painavaa metallista kattokruunua. Niissä oli kummassakin monia kynttilöitä, mutta valoa antoi myöskin huoneen perällä oleva takka. Takka oli puolitoista metriä korkea, eikä sellä palanut tuli, vaan oikea nuotio. Puut olivat keossa ja kuumuus oli häkellyttävä. Hän käveli takan edessä olevan tuolin luo ja istui siihen. Hän sulki silmänsä ja tunsi kuumuuden kasvoillaan. Osa hänen hiuksistaan oli hänen poskellaan, mutta hän ei siirtänyt niitä pois. Olo oli ihana. Hän tiesi, että kuumuus sai hänen märän ruskean kangastakkinsa suorastaan höyryämään. Hän hymyili nautinnollisesti. Tämä paikka oli ihana. Kuivahkon puun tuoksu, takan rätinä sekä se kuumuus. Hän ei aavistanut, että täällä samassa huoneessa oli kaksi muutakin henkilöä.

Linnanherra istui kaukana huoneen toisessa päässä varjoissa. Hän näki kauniin nuoren naisen astuvan sisään huoneeseen, tutkivan sitä hajamielisesti ja sitten siirtyvän takan luo. Nainen oli asettunut tuoliin ja antoi takan lämmittää itseään. Linnanherra astui pois varjoista. Nainen oli ollut kauniimpi kuin hän oli arvellut, kasvot olivat mukavat ja ellei aivan kauniit, niin ainakin keskivertoa kauniimmat. Hiukset olivat olleet myös sopivia naisen olemukseen ja hänen pähkinänruskeisiin silmiinsä. Myöskin se heikko hymy joka oli ollut naisen kasvoilla tämän tutkiessa huonetta oli painunut linnanherran mieleen. Linnanherra astui esiin varjoista.

"Neiti Serina, oletan!" sointuva ääni yllätti naisen, joka oli asettunut mukavasti tuoliin ja melkein nukahtamaisillaan. hän säpsähti täysin hereille, pomppasi pystyyn ja käänty ympäri. Siellä oli pitkähkö saappaisiin pukeutunut nuori, vain pari vuotta häntä vanhempi mies. Miehellä olivat vihreät housut, valkoinen pitsipaita sekä ruskeat hienosta nahasta valmistetut hanskat. Miehen kasvot olivat jykevät ja hänen piirteensä terävät. Hänen hiuksensa olivat kammattu taakse eikä hänellä näkynyt olevan partaa tai viiksiä.
"Anteeksi, minä...minä odotin linnanherraa ja asetuin makuulle ja melkein nukahdin. Anteeksi, luulin että olette linnanherra ja että..." mies keskeytti Serinan puheet puhumalla itse.
"Minä olen linnanherra Gabriel. Te siis olette neiti Serina, rikkaan kauppiaan Roglenin tytär?" miehen vastaus yllätti hänet. Linnanherra? Näin nuori? Serina jäi hetkeksi hiljaiseksi ja pohdiskeli asiaa. Kummallista. Sitten hän muisti miehen kysymyksen ja ennätti vastaamaan.
"Kyllä, kauppias Roglen on isäni! Hän halusi, että viettäisin Cesfini ajan teidän luona, hän kertoi teidän olevan hänen läheinen ystävä." Serina sanoi. Linnanherra hymyili ja vastasi hänelle.
"Kyllä, Roglen on erittäin hyvä ystäväni. Olen velkaa hänelle monessa asiassa. Hän oli suuri apu minulle taistelujen aikana..." linnanherran puheet eivät tehneet Serinaan mitään vaikutusta. Hänen isänsä ei ollut taistelemassa, mutta olihan muitakin tapoja avustaa. Mutta mikä taistelu? Miksi niin nuori linnanherra ja niin suuri linna niin pienessä läänessä? Hän ei saanut selvää. Sitten hänelle puhui toinenkin ääni. Toisin kuin linnanherran oma, oli tämä jykevä, epäsoinnullinen ja painostava.

"Olen hyvilläni, että pääsitte turvallisesti perille, neiti Serina. Toivottavasti matkanne oli mukava." nurkasta astui esiin toinen hahmo. Tämä oli pukeutunut punaiseen vartalonmyötäiseen asuun ja hänellä oli musta viitta. Miehen pituus oli häkellyttävä, hän oli selvästi yli kaksimetrinen. Mies oli noin 55 vuotta vanha, mutta hänessä ei näkynyt merkkejäkään vanhentumisesta. Ehkä hiuksien harventuminen, mutta hän seisoi suorassa ja näytti kaikin puolin vahvalta. Serinasta tuntui, että mies sopisi paremmin linnanherraksi kuin tämä nuorehko Gabriel.
Mies astui hänen luo, kumarsi hänelle ja toivotti hänet tervetulleeksi. Linnanherra hymyili hiukan hermostuneesti.
"Serina, tämä on velhoni Rektor. Hän on suurin neuvonantajani ja linnan henkilökunnasta tärkein." linnanherra sanoi.
"Te yliarvioitte minut." Rektor kertoi, mutta Serina tiesi, että Rektoria ei yliarvioitu. Mies oli suorastaan pelottava ja hän näytti enemmänkin sotapäälliköltä kuin hovivelholta. Tai tässä tapauksessa linnanvelholta. Rektor vaikutti kuitenkin mukavalta ja kuuliaiselta, joten Serina ei enää päätään hänellä vaivannut.
"Noh, mutta haetaanpa nyt teidän matkatavaranne sieltä alhaalta ja esittelen teille linnan! Haluatte varmaankin tietää missä makuuhuoneenne on ja tuskin olsi vessankin sijainti paheeksi." linnanherra sanoi reippaasti ja viittasi hymyillen Rektorille. Velho viittasi takaisin ja Serina ymmärsi tämän olevan jonkinlainen 'nähdään pian' -ele. Serina ei oikein tiennyt mitä tehdä ja hän kumarsi Rektorille. Velhon kasvot olivat lämpimät ja hän hymyili suuresti takaisin sekä kumarsi Serinalle myös.
Sitten Serina lähti seuraamaan linnanherraa.

[Moppi]

Nähtävästi olen ensimmäinen kommentoija? outoa, vaikka onhan tarina pitkä, ei sen lukemiseen kauaa mene. On se sen arvoista, suosittelen kaikille lämpimästi lukemaan tämän tarinan alun!

Asiaan. En huomannut asiavirheitä enkä typoja, ilmeisesti ne oli jo tarkistettu. Hahmoista on vielä turha sanoa mitään, niihin kolmeen, ketkä ilmeisesti tarinassa tulevat olemaan, eivät ole paljastaneet mitään luonteestaan, tietenkään, onhan tarina vasta aluilla. Kirjoitustyyli on mukavan verkkaista, silti jotain vihjeitä juonesta on annettu, esimerkiksi ihmettely suuresta linnasta pienessä kylässä. Mutta luulisin että luen tarinan loppuunkin, vaikka se olisikin mukavampaa lukea kirjasta pihakeinussa maaten kylmää juotavaa kädessä.

...Äh , nyt tuli himo lukea hyvää kirjaa pihakeinusa juoden jotain kylmää, mutta kello on 20 vaille yksitoista joten taitaa jäädä pelkäksi ajatukseksi...

[Moguta]

No niin, jatkoa tulemaan :)

Ideana vaikuttaa hyvältä. Ja tosiaan saattaa päätyä romaaniksi. Olet varmaan kirjoittanut suuren inspiraation kourissa, nimittäin mukana on joitakin sanavalintoja, joita voisi pohtia uusiksi ( Itse asiassa kun lähestymistapani on hyvin opettajamainen, pohdin niitä jo valmiiksi :D Mutta koska tiedän, että kirjailija loukkaantuu useimmiten, jos hänen tektiään parannellaan (lue: muutetaan suuntaan tai toiseen) jätän asian omaan arvoonsa... Paitsi ehkä ircin puolella... ).

Kokonaisuutena sisällöllisesti toimiva aloitus ja omaa jännitteen, joka toivottavasti säilyy jatkossakin. Odotamme innolla lukua 2.  :)

[Gabriel]

Ideana vaikuttaa hyvältä. Ja tosiaan saattaa päätyä romaaniksi. Olet varmaan kirjoittanut suuren inspiraation kourissa, nimittäin mukana on joitakin sanavalintoja, joita voisi pohtia uusiksi ( Itse asiassa kun lähestymistapani on hyvin opettajamainen, pohdin niitä jo valmiiksi :D Mutta koska tiedän, että kirjailija loukkaantuu useimmiten, jos hänen tektiään parannellaan (lue: muutetaan suuntaan tai toiseen) jätän asian omaan arvoonsa... Paitsi ehkä ircin puolella... ).



Odotan innolla paranteluehdotustasi. :)
Mitä useammasta kuvakulmasta näkee, sitä paremmin voi parantaa. Tulen irkkiin sanotaanko joskus yli kahdeksan, jutellaan silloin, oki?


Odotamme innolla lukua 2.  

Tulee. :)


Kun linnanherra ja Serina olivat poistuneet antoi Rektor hymynsä vaipua. Hänellä oli nyt tehtävää. Hyvin pitkän ajan jälkeen oli hänellä jotain tehtävää. Velho oli väsynyt odottamiseen. Rektor napsautti sormiaan ja kaikki kynttilät sammuivat. Hän seisoi seliin takkaa kohti ja katseli varjoaan, joka väreili seinällä kuin miehen irvikuva. Rektor kääntyi kohti takkaa, ojensi käteensä eteenpäin koukistaen samalla peukalonsa, keskisormensa ja nimettömän sormensa. Etu- ja pikkusormen hän jätti suoraksi. Hänen kätensä muodosti nyt mustan magian symbolin. Hän liikkui takan luo ja piti kättään sen edessä vaivaisen metrin päässä. Kuumuus oli hirveä.
"Doncilje mjonde." velho sanoi. Se oli hyvin muinaista kieltä. Se oli unohdettu kauan kauan sitten. Se oli ollut unohdettuna silloin kun ihminen astui viimeisen kerran kulta-aikansa huipulla kuun pinnalle, unohdettu se oli Rooman mahtivaltakunnan kaatumisen aikana ja myös silloin kun messias syntyi puhuivat sitä enää yksittäiset jotka sen muistivat. Niin paljon kuin Rektor tiesi; tässä maailmassa hän oli viimeinen ken sitä kieltä puhui.

Hänen sanansa olivat kutsu. Kutsu liekeille, niiden kuumuudelle ja voimalle. Lieskat eivät enää nousseet kattoon, vaan kohti hänen kättään. Ne kapenivat ja pitenivät, kurottautuen kohti häntä kuin janoinen vanhus kurottautuu kohti vesikuppia. Sitten ne koskivat häneen kietoutuivat hänen etu- ja pikkusormensa ympärille. Rektor tunsi epämääräisesti niistä lähtevän kuumuuden, mutta hänelle se ei ollut mitään. Lieskat kietoutuivat hänen sormiensa ympärille kuin sormukset, ne tekivät kierroksen ja kohtasivat keskisormen ja nimettömän sormen yläpuolella. Sitten ne levittäytyivät ja peittivät hänen koko kämmenensä. Ne eivät enää leijuneet ilmassa; liekit tarrautuivat hänen käteensä kuin ahtaat hanskat. Hän tunsi yhä uusien liekkien tulevan takasta, kiertävän sormet ja levittäytyvän hänen kätensä ympärille. Niiden voima oli suuri, niiden tahto taas olematon.
Rektor antoi niiden kasautua toistensa päälle, imeytyä hänen kämmeneensä ja kadota häneen. Lämpö oli hyvin heikko, mutta lämmössä ei piilenytkään liekkien ja tulen todellinen voima. Mutta ilman sitä todellista voimaa eivät ne voineet olla. Vihdoin liekkien tuleminen lakkasi.

Takan sisältö oli sinertävän harmaata. Kylmää. Äänetöntä. Kuollutta. Puut eivät olleet palanneet loppuun asti, Rektor oli ryöstänyt liekkien elinvoiman ja täten tappanut ne. Mutta hän oli ottanut muutakin. Velhon ei tarvinnut koskettaa puita tietääkseen, että ne olivat muuttuneet kylmäksi, kovaksi ja elottomaksi kiveksi.
Velho nosti hitaasti oikean kätensä, johon liekit olivat imeytyneet. Hän kosketti sillä poskeaan. Sitten hän nosti vasemman ja kokeili silläkin poskeaan. Molemmat kädet olivat samanlaiset. Yhtä karheat, yhtä kovat ja yhtä lämpimät. Velho ei tuntenut myöskään itse kädessä mitään. Hän oli nähnyt tulen valtavan tuho- ja elinvoiman ja ottanut sen itselleen. Rektor katsoi takkaa hieman mietteliäästi. Joku palvelija saisi siivota kivet. Palvelija ei kyselisi mitään. Ei jos kyse on hänestä. Rektor marssi auki olevien valtavien ovien luo. Hän ei pelännyt, että joku olisi saattanut nähdä hänet. Linnanherra ja tyttö olivat menneet alas ja palvelijat sekä vartijat tekivät kaikkensa välttääkseen häntä. Velho astui ulos oleskeluhuoneesta, pysähtyi hetkeksi ja jäykisti sitten kätensä. Hänen käsivartensa, ranteensa ja sormensa jäykistyivät melkein kivikoviksi ja hänen sormensa taipuivat hieman ylöspäin. Velho tunsi sen mahtavan voiman. Sitten hänen takaa tuli ilmansuhahdus, joka sai hänen viittansa lennähtämään yli hänen olkapäänsä ja painavat ovet lennähtivät kiinni alle sekunnissa aiheuttaen melkein ukkosmaisen jylinän. Rektor katsoi kattoon. Yksinäinen kivisiru tippui sieltä ja osui häntä otsaan. Muita siruja ei tullut. Rektor naurahti. He olisivat yrittäneet saada hänet roviolle, mikäli olisivat nähneet hänen maagisia kykyjään. Yrittäneet, jos sitäkään. Mitä luultavimmin eivät he olisi uskaltaneet vaan lähteneet karkoon. Sitten velho asteli nopeaan tahtiin kohti portaikkoa ja suuntasi kammioonsa.

"Ja tässä on sitten keittiö!" linnanherra sanoi huitaisten kädellään osoittaakseen keittiötä seinästä seinään, "Jos haluat jotain, voit aina pyytää palvelijan tekemään sen!" hän sanoi hymyillen. Serina puraisi epävarmana huultaan, heilutti hiuksensa taaksepäin - linnanherran mielestä sangen viehättävästi - ja sanoi sitten:
"Mutta eikö minun pitäisi huolehtia itse itsestäni? Tarkoitan, onhan tämä sentään Cesf ja esimakua itsenäisestä elämästä." nainen sanoi. Linnanherra katseli häntä tovin pää kallellaan.
"Mutta eihän aatelisnainen joudu omaa ruokaansa valmistamaan!" mies totesi kovaan ääneen kuin olisi närkästynyt siitä, että Serina itse ei ollut moiseen tulokseen tullut.
"Aatelisnainen? Miksi ihmeessä luulette, että minusta tulee aatelisnainen?" Serina kysyi häneltä kummastellen. Gabriel hieroi takaraivoaan.
"Roglen on hyvin rikas mies. Hyvin rikas kauppiaaksi. En usko, että joudutte naimisiin jonkun talonpojan kanssa." hän totesi. Serina katseli miestä hieman kummissaan. Linnanherra tuijotti takaisin.
"Cesfin on pakko valmistaa ihminen elämää varten. VARSINKIN kaikkein huonointa mahdollisuutta varten. Mitä ihmettä te teitte oman Cesfinne aikana? Kirjoititte runoja omenapuun alla?" nainen kysyi hieman särhäkkäästi. Gabrielin katse harhautui hieman ja hän hieroi otsaansa. Mies muisteli.
"Minulla ei ole ollut Cesfia. Minun olisi pitänyt olla se kolme vuotta sitten - hyvänen aika! Serina ajatteli, mieshän on vain 22 vuotta vanha ja minua 3 vuotta vanhempi! - mutta silloin olin vasta vakiinnuttamassa asemaani ja yhä sain pelätä vihollisiani. Taisteluja tuli silloin vielä joka viikko ja useita murhamiehiä lähetettiin perääni. Ellei minulla olisi ollut Rektoria en olisi mitä luultavimmin tässä ja elossa." Gabriel sanoi. Serinassa alkoi herätä mielenkiinto linnanherran tarinaa kohtaan. Mies olisi siis jotenkin taistellut tämän alueen itselleen. Ilmeisesti juuri sen nykyisten asukkaiden kanssa. Mutta ketä vastaan? Kuningastako? Tuskin. Vaikka olikin kummallista, että tämä lääni oli itsenäinen.
Noh, Serina ajatteli, mies on nyt linnanherra vaikkei hänellä ole ollut edes Cesfin aikaa. Kummallinen maailma.
"Siirrymmekö eteenpäin? Näytän saniteettitilojen sijainnin." Gabriel lausui ja lähti kävelemään. Serina seurasi häntä.

[Moppi]

Mitä luultavimmin eivät he olisi uskaltaneet vaan lähteneet karkoon.
Hahaa! typo :)

Mutta tarinan jatko oli samaa luokkaa kuin aloituskin, Päähenkilö ei ole vielä selvinnyt, vaikka luulisinkin että Serinasta tulee tarinan päähenkilö. Tarina menee heti eteenpäin? Olen tottunut tarinoihin joissa lähtö on rauhallinen, ja sitten asiat kaatuvat päälle. Mutta ei siinä mitään, vaihtelu virkistää :)

[Moguta]

Hienoa, hienoa :)

Öm.. Tässä stoorilla näyttää olevan kaksi aktiivilukijaa. Toivottavasti niitä tulee lisää, nimittäin kyllä tämä sen ansaitsee sentään ;)

Jatkoa vaan pikimmiten...

Ja tosiaan, lähetän paranteluehdotuksen jahka kerkeän  :D

[Sami E]

Tähän mennessä tämä vaikuttaa parhaalta lukemistani teksteistäsi :)

Tuossa on sellainen hieno tunnelma, ja tarinan hienot näkymät ilmestyvät vahvoina silmien eteen. Hahmotkin vaikuttavat kiinnostavilta, joskin olen vähän huolestunut: jos tuo velho on pahis, niin sitten häntä ehkä tarvitsisi vähän hillitä. Siinä tapauksessa toivoisin myös, että hän olisi peruspahista monimutkaisempi hahmo.

Kieli on ilmeikästä ja kerronnan tahti on miellyttävä. Melkein moitteetonta kieliasua kiusaavat jotkut kongruenssi- ja kirjoitusvirheet, joita on myös ensimmäisessä kappaleessa.

'Karkoon', sen sijaan, ei mielestäni ole välttämättä kirjoitusvirhe.

[Roakel]

Hyvä tarina,se oli tosiaan tunnelmallinen ja toivottavasti sille tulee vielä jatkoa

Hmm.. spammauksen rajoilla, mutta koska yllättävän paljon sisältöä pituuteen nähden, niin jääköön. -Pene

[Moguta]

Gabilla on postia... Elikkä se muunneltu versio sieltä postiluukusta tupsahti =) Toivottavasti et suutu niistä muutoksista, kun suurin osa menee pilkunviilaustasolle  :eh:
No, suhtaudu näin: Kaikki, mihin en kajonnut on suorastaan täydellisen mahtavan upeaa ;) Ja kaikki mihin kajosin oli loistavaa myös, saa nähdä mitä se nyt on...

Jatkoa seuraa toivottavasti sunnuntaina tai maanantaina. Älä kuitenkaan ota näistä pyynnöistä paineita ja pakota itseäsi kirjoittamaan, sillä parastahan on kirjoittaa kun itsestä siltä tuntuu. mitä-helvettiä-taas-sönkötän-tänne...taidan olla vaihteeksi hiljaa.

[Gabriel]

Moguta, kiitos postistasi. Luen sen tänään myöhemmin tarkkaan ja oikein urakalla. Mutta nyt tulee jatkoa tähän. =)


3. luku


"Kas, tässä on sitten vessa!" Gabriel sanoi. He olivat pitkässä korkeassa käytävässä, jossa oli useita ovia. Käytävän tunnelma oli painostava. Katon korkeus oli noin neljässä metrissä ja leveyttä löytyi tällä pitkällä jättiläiskäärmeen mahaa muistuttavalla käytävällä vain noin metri. Kaksi ihmistä eivät kyenneet liikumaan rinnakkain. Katossa roikkui useita lyhtyjä, mutta niiden heittämät valot olivat aavemaiset ja saivat vatsapohjan tuntumaan ontolta.
Eipä ainakaan kukaan kärsi vatsan jumittumisesta, ajatteli Serina. Vessan ovi oli myös jykevä, muttei yhtä kauhea puumuuri kuin oleskelusalin portti. Vessan ovi oli hieman alle kaksi metriä korkea, metrin leveä ja kymmenen sentimetriä paksu. Se oli suuri ja painava, mutta Serina huomasi kykenevänsä liikuttamaan sitä suhteellisen helposti. Saranat oli öljytty hyvin. Itse vessa oli kartion muotoinen huone jossa oli painostava tunnelma. Lattia oli ympyrä ja lattiatasolla oli seinästä seinään noin kahden metrin etäisyys. Seinät kapenivat ehkä neljän metrin korkeuteen asti ennen kuin muodostivat katon. Ylhäällä roikkui yksinäisen näköinen lyhty. Keskellä huonetta oli kivinen vessanpönttö, jota peitti tammilauta. Serina oli helpottunut, kivellä istuminen ei olisi mukavimpia kokemuksia.
Kummallista kyllä, vessanpöntöstä kuului suurta kohinaa. Serina asteli lähemmäksi, mutta ei nähnyt mitään. Pönttö oli kuin lohikäärmeen loputon kurkku, joka johti alas kylmän kuoleman syvyyksiin. Pöntöstä puhalsi myös raikas ja kostea tuuli. Serina siirtyi kauemmaksi ja katsoi linnanherraa kysyvästi.
"Tuota joo, tuolla alhaalla kulkee maanalainen joki kuljettaen jätteet mukanaan. Rektor tuntee linnan historian minua paremmin, tämän linnan alla on kuulemma hyvin suuret luolastot. En ole asiaan perehtynyt, mutta hyvin ne ainakin meitä palvelevat.” Gabriel puhui ja vaihtoi jalkaa. Linnanherralla oli omituinen tapa nojata kätensä lanteilleen ja koko vartalonsa yhden jalan varaan seistessään. Serina katseli linnanherraa kummissaan.
“Miten ette tunne omaa linnaanne?” hän kysyi ihmettelevästi. Gabriel hymähti mielessään. Nainen oli tarkka.
“Itse asiassa linna on ollut täällä hyvin kauan. Tämä oli aiemmin vain palaa metsäseutua, jossa oli linna. Tämän linnan takia ne taistelut käytiin ja tästä loppujen lopuksi lääni myös tuli. Ei olisi kuitenkaan tullut, ellei Rektor olisi ollut uskollisesti rinnallani.” hän sanoi. Serinan uteliaisuus linna historiaa kohtaan kasvoi aina vain suuremmaksi.
“Ai niin.” linnanherra sanoi, “Kosteus on täällä hyvin suurta ja pöntön seinät ovat liukkaita. Jos jokin kuitenkin...tarttuu niihin, niin täällä on sitten vettä tätä varten.” Gabriel kiersi pöntön ja näytti sen takana olevaa kolme tammesta tehtyä ämpäriä täynnä vettä. Serina ihmetteli mistä niin suuri määrä tammea ja kiveä oli saatu. Linna oli melkein pelkkää tammea ja kiveä.
“Noin, mutta tulkaa. Näytän teille saunatilat!” Gabriel sanoi ja marssi reippaasti käytävään. Serina ei uskonut, että saunat olivat kovinkaan tavallisia linnoissa. Sitten hän astui eteenpäin ja seurasi linnanherraa pitkin korkeaa ja kapeaa käytävää.

Rektor asteli nopeaan tahtiin linnan kellarikerrosten syvyyksissä. Tämä oli kahden kerroksen verran vartioitujen alueiden alapuolella eikä hän törmännytkään kehenkään. Velho käveli vielä kerrankohti kierreportaita, laskeutui ja saapui pitkään soihtujen valaisemaan käytävään. Siitä ei haarautunut mitään sivukäytäviä, vaan sen päässä oli vain kaksimetrinen ovi. Ovessa ei ollut mitään kahvaa, vaan ainoastaan jonkinlainen rautaveistos joka esitti kasvoja. Kasvoissa ei ollut mitään tunnistettavia piirteitä, niissä oli kyllä silmät, nenä, suu, huulet ja muutkin ihmiskasvoihin kuuluvat osat, muttei mitään joka tekisi niistä yksilöllisen. Ne olivat täydelliset peruskasvot, kenties samanlaiset jotka oli annettu Aatamille; ihmisistä ensimmäiselle.
Velho käveli oven luo ja kosketti noita kasvoja. Ne alkoivat hohtaa ja sykkiä jonkinlaista punaista kuumuutta ja lopulta ovi aukesi. Rektor veti kätensä pois ja astui kammioonsa.

Kukaan, ei edes Gabriel, ei ollut koskaan astunut Rektorin mystiseen kammioon hänen lisäkseen. Heikompi mieli olisi todennäköisesti tullut hulluksi. Seiniä reunustivat kattoon asti ulottuvat hyllyt, joissa oli omituisesti hehkuvia kirjoja, jonkinlaisia lasilaattoja sekä hyvin suuria purkkeja täynnä sameaa vettä jonka sisältö näkyi aina hetken verran mutta epämääräisesti kun se ui tarpeeksi lähelle lasia. Kammiossa oli myös yhdeksän tai kymmenen suurehkoa pöytää, joiden päällä oli myös kirjoja ja purkkeja, mutta niiden lisäksi myös tähtitieteellisiä karttoja, matemaattisia kaavoja sekä piirustuksia kummallisista olennoista. Valon lähde olisi saattanut olla ensisilmäyksellä epämääräinen, mutta tarkemmin katsottuna huomasi että jokaisella hyllyllä oli yksi tai kaksi purkkia joiden sisältö hehkui omituista sinistä valoa. Kaikkein ulottumattomissa hyllyjen korkeimmissa paikoissa olivat Rektorin taikuuden välineet. Oli sekä ihmisten pääkalloja, että omituisten mutatoituneiden eläinten, siellä oli kummallisia sauvoja ja omituisesti hohtavaa jauhetta, hyllyillä oli myös kivettyneitä koppakuoriaisia ja muita harvinaisia amuletteja. Jo nuo näyt olivat hyvin kamalia, mutta kauheinta tässä kaikessa olivat kuiskaukset.
Ne tuntuivat tulevan kaikkialta, mutteivät varsinaisesti mistään. Silti ne kuuluivat huoneen joka nurkasta mutta aina yhtä voimakkaina missä tahansa päin kammiota. Ne olivat taikuuden kuiskauksia ja Rektor tiesi mistä ne tulivat; amuleteista, purkkien sisällöstä, pääkallosta ja näistä kaikista muista kirotuista sieluista. Jos tulija olisi ollut joku muu kuin Rektor, olisivat kuiskaukset käyneet hyökkääviksi. Ne olisivat nuoleskelleet henkilön mieltä, mairitelleet liittymään häntä heidän seuraansa ja loihtineet tämän päähän mitä kauheimpia mielikuvia. Astui sisään kuitenkin kuten aina heidän isäntänsä ja täten muuttuivat ne nöyristeleviksi ja armoa aneviksi, rukoillen häntä unohtamaan heidät. Rektor ei kuitenkaan välittänyt niistä, vaan siirtyi keskellä huonetta olevan pöydän luo. Siellä seisoi suurin kuiskaaja, suurin mairittelija, suurin nöyristelijä; kirotuista suurin.

Kammion keskellä oleva pöytä oli muista poiketen melkein tyhjä. Siellä oli vain yksi esine. Pöydällä seisoi jalustalla lasinen pallo, jonka halkaisija oli arviolta 20 sentimetriä. Se näytti tavalliselta lasipallolta, mutta sitä se ei ollut. Kun astui lähemmäksi saattoi huomata, että pallon sisällä liikkui maitomainen usva, jonka väri vaihteli valkoisesta harmaaseen. Se seurasi pallon sisäpintaa kuin pyrkien pääsemään ulos ja sen liike oli hypnotisoiva. Rektor astui sen luo ja hän saattoi tuntea sen ahneet lonkerot, jotka kurottautuivat kohti hänen mieltään imeäkseen hänen elinvoimaansa. Kukaan muu ei olisi siihen pystynyt, mutta velho löi ne puolihuolimattomasti syrjään.
Tämä oli hänen kristallipallonsa ja se oli yksi kuudesta. Kaikki muut olivat hänen tietämyksensä mukaan tuhoutuneet. Muiden viiden tavoin oli tämäkin paholaisen luomus. Tämän ainut ero muihin verrattuna oli se, että se näytti mitä katsoja halusi nähdä. Muut kristallipallot näyttivät asioita jotka saivat katsojan joko epätoivon, vihan, surun, kauhun tai valheen valtaan. Kuudes pallo näytti sen mitä halusikin katsoa, mutta vastineena se imi katselijasta elinvoimaa. Rektor kykeni kuitenkin torjumaan sen ja hänen edessään oli pallo avuton.Velho oli nähnyt muista palloista vain kaksi. Ne olivat väreiltään myrkynvihreä ja laskevan auringon-punainen. Tämä pallo näytti kuitenkin kaiken negatiivisena ja se oli toinen ominaisuus, joka erotti sen muiden joukosta. Velholla oli ollut se jo ennen kuin hän oli palvellut Arturia ja hän oli pitänyt siitä hyvää huolta. Pallo oli hänen alaisensa, mutta se oli myös hänen neuvonantajansa.

Rektor astui sen luo ja kosketti sitä kädellään. Hän aisti kuinka sen voima yritti kurottautua kohti hänen kättään ja tarttua sen elinvoimaan.
Ei.
Pallo luopui yrityksestä. Velho katseli sen usvaa mietteliäästi.
Serina on saapunut. Millainen on tulevaisuus?
Velho kävi keskustelua pallon kanssa ajatuksillaan. Usva pyöri hetken ja muuttui sitten verenpunaiseksi.
Kaikki sujuu oikein. Mutkia en tiellä näe.
Pallon vastaus kuului äänenä hänen mielessään ja se kaikui siellä metallisena, kolkkona ja lohduttomana.
Näytä minulle. Minä haluan nähdä.
Rektor vaati. Pallon usvan vauhti kiihtyi ja se alkoi imeytyä itseensä, sekä tulla toiselta puolelta ulos.
En. Minä en näytä sinulle.
Näytä minulle.
En.
Rektor olisi voinut kiristää mielensä otetta pallosta, mutta hän tiesi sen olevan turhaa. Hän voisi rääkätä ja kiduttaa siinä elävää pahaa henkeä, mutta se ei taipuisi. Ei ollut koskaan taipunut. Velho huokaisi kuitenkin huojentuneena. Pallo sanoi, että kaikki meni oikein ja sitten oli varmaa, että kaikki meni oikein. Hänen ei tarvinnut nähdä.
Hän tunsi pallon voimaa imevien lonkeroiden taas kurottautuvan häntä kohti.
Hän punnitsi asiaa. Hän harkitsi.
Tällä kertaa hän päätti olla luomatta mielensä murtumattomia muureja.


EDIT: Typotappo.



Edited by Gabriel on 16.6.2002 18:40

[Moguta]

Vihdoin kauanodotettu jatko :)

Tuon kuvailemisen kyllä hallitset. Kuten itse sanoit, samaa leppoista, kiireetöntä kerrontaa, ja sehän sopii ;) Rektorin puuhat alkavat tosiaan kiinnostaa, kuin myös linnan historia... Melkein tekee mieli kysyä niistä PM:änä, mutta en kuitenkaan tahdo spoilaantua... Jatkoa taas odotellaan innolla :D

Typoja on pari, mutta ne kai korjaat jahka kerkeät.

[Adeíron]

Tämähän on hyvä, varmaankin Gabin paras niistä jotka olen lukenut. :)
Kuvailua on erittäin runsaasti, kertomistyyli on (kuten aina) mielenkiintoinen ja juonesta on annettu jo muutamia mukavia vihjeitä. I like it.
Joitain typoja löytyi (lähinnä taivutusvirheitä), mutta niitä on vaikea välttää pitkiä tekstejä kirjoitettaessa.

Jatkoa odotellaan.

[Sami E]

Kiinnostava tuo kolmas kappale. Varsin hyviä kohtia olivat etenkin se kuiskutuskohta ja pallon ja Rektorin välinen ajatustenvaihto. Katsoo minne tämä menee :)

[Aenea]

aah...
tosi miellyttävää luettavaa ja aika ei käy pitkäksi.
Mielenkiintoista. :D

Missä lie muut moderaattorit? :huh: Ystäväiseni, ojennan sinua isällisen lempein ottein: "Laitahan sisältöä viesteihisi, lapseni. Näin foorumit pysyvät monipuolisena ja korkeatasoisena paikkana, jonka jäsenyydestä voi olla ylpeä." Got my point? -Pene

[Gabriel]

4. Luku

Ahdistava käytävä oli hyvin pitkä ja kiemurteleva. Monesti Serina pohdiskeli sitä seikkaa ettei kukaan tuntunut eksyvän täällä. Lisäksi painostava tunnelma ei näyttänyt häirivän ketään, Serinasta itsestään tuntui taas kuin kaikki seinät kaatuisivat hänen päälleen minä hetkenä hyvänsä. Käytävässä oli suhteellisen paljon ihmisiä ja aina kun he näkivät linnanherran tulevan kiiruhtivat he eteenpäin tai kääntyivät taaksepäin ja menivät seinässä olevaan syvänteeseen, joita oli noin kymmenen metrin välein. Serina ymmärsi, että ne syvänteet olivat juuri sitä varten, että vastakkain kulkevat ihmiset pääsisivät molemmat haluamiinsa suuntiin. Oli kuitenkin absurdia nähdä moista vaivaa kun kerran käytävästä olisi voinut tehdä vain yksinkertaisesti leveämmän.

Käytävä jatkui kiemurellen yhä syvemmälle linnan kellarikerroksiin ja pian he ohittivat suuren huoneen, jossa oli hehkuvia ahjoja ja hikisiä miehiä lapioimassa hiiliä niihin.
"Täällä lämmitetään saunaa." Gabriel sanoi. Serinasta tämä oli hyvin kummaa, niin suuret ahjot että piti lapioida niihin hiiliä? Kuinka suuri se sauna oikein oli? Gabriel näytti arvaneen hänen ajatuksensa, sillä hän vastasi siihen:
"Sauna on todella iso. Kyllähän siihen nyt hiiltä kuluu. Lisäksi ovat seinät paksua kiveä, joka lämpenee hitaasti. Sauna on edempänä päin tätä käytävää pitkin, seuraa." hän sanoi ja lähti astumaan taas pitkin käytävää. Serina vilkais vielä kerran hikisiä, likaisia ja lihaksikkaita lapiomiehiä ja jatkoi sitten matkaa seuraten linnanherraa läpi käytävän, joka oli kuin valtava joukkohauta.

Käytävä päätyi suurehkoon, puolipallon muotoiseen kammioon. Sen keskellä oli iso syvänne, joka oli täynnä kristallinkirkasta - ja Serinan mielestä jääkylmää - vettä. Hän ei heti ymmärtänyt huoneen tarkoitusta, vaan katseli kysyvästi linnanherra Gabrielia.
"Tämä tässä on...uima-allas. Kummallista, eikö vain?" Gabriel kysyi. Serina katseli häntä hetken silmät pyöreinä ja käänsi sitten katseensa altaaseen.
"Taatusti on..." hän melkein kuiskasi. Gabriel hieroi hiukan ohimoaan ja puhui sitten:
"En tiedä keitä linnan entiset asukkaat olivat. Tämä koko linna oli täällä yksin korven keskellä ja kun minä tulin Rektorin kanssa joukkoineni odotti se meitä tyhjillään. Tämä on aika...aavemainen paikka. Tapa kuinka tuuli ulvoi kun ensi kerran astuimme sisään sai minussa aikaan kylmiä väreitä. Mutta..." linnanherra naurahti, "en ole täällä vielä yhtä ainuttakaan haamua tavannut, joten sinun ei tarvitse olla huolissasi. Mikäli tällä paikalla onkin verinen historia, on se pyyhkitty pois." linnanherran seuraava lause olisi saanut Serinassa aikaan kauhua mikäli hän olisi olisi tiennyt tulevat tragediset tapahtumat etukäteen, niin tarkka se oli, "Lohikäärmeet saattavat jättää jälkeensä varjoja, mutta kuolevat nekin pois aikanaan." hän sanoi.
"Mitä?" Serina kysyi kummissaan. Linnanherran katse oli hölmistynyt.
"Tuo oli, öh...tuon oli tarkoitus olla vertauskuva. Menneisyys jättää omat jälkeensä, mutta se ei toistu...kai. En itsekään ymmärrä mitä ajoin takaa." hän sanoi. Sitten linnanherra suuntasi askeleensa eteenpäin pitkin sitä pientä tasannetta, joka kiersi altaan kuin sormus kiertää sormen ja käveli kohti suurta ovea. Serina huomasi, että oven yläpuolella oli kolme aukkoa josta tuprusi ulos höyryä. Gabriel pysähtyi oven eteen.
"Tuossa on sitten sauna. Siellä on nyt kyllä sisällä saunojia, kuten höyryn määrästä saattaa päätellä. Oppisivat kuitenkin säästämään vettä, tuo näyttää nyt sisältäpäin enemmänkin höyry- kuin tavalliselta saunalta." hän sanoi hiukan närkästyneesti. Serina katsoi miestä hiukan huvittunut ilme kasvoillaan. Gabrielin linnan takapiha oli kirjaimillisesti järvi ja silti mies pyrki säästämään vettä. Hassua.
"No niin! Enää näytän sinulle makuuhuoneesi, sitten onkin jo illan aterian aika. Pitäisi kai hälyttää Rektorkin paikalle, rakas velho kun myöhästelee siitä usein. Kunpa vain tietäisin mistä hänet löytää, jos hän ei halua itsensä löydettävän on hän kadonnut kuin tuhka tuuleen. Hänen huoneensa on kai jossain kellarissa, itse en ole siellä käynyt." linnanherra sanoi hiukan kuin anteeksi pyytäen. Serinasta ei asiassa ollut mitään kummallista tai anteeksi pyydettävää, päinvastoin oli hänen mielikuvanaan aina ollut se, että velhon kammio on tämän yksityinen alue. Ja vaikka Serina ei uskonutkaan taikuuteen tai velhojen aitouteen; piti hän silti sitä velhojen henkilökohtaisena tilana, joka tuli säilyttää loukkaamattomana.
"No niin, suunnataanpa nyt taas ylöspäin!" Gabriel sanoi ja he palasivat pitkään käytävään kävellen kohti portaita.'

Rektor katseli mietteliäästi seinäänsä kiinnitettyä kaksiteräistä hilparia. Tämän oli hän hankkinut kauan kauan sitten herransa nimenomaisesta käskystä. Sillä tulisi vapauttaa se.
Mikä on se? Rektor kysyi mielessään, eikä hän odottanut pallon vastaavan. Pallo kuitenkin kertoi omia ajatuksiaan hänen mielessään eikä kuitenkaan kertonut mitään.
Sitä ei sinun tarvitse tietää. Herrasi on pitänyt sinua tahallaan hämärässä, sillä valo saattaa sokaista arat silmäsi. Mutta tiedä tämä: Tässä maailmassa sinä olet ainut joka ei elä täydellisessä pimeydessä! Pallon käärmemaisesti sihisevät ajatukset kaikuivat Rektorin mielessä. Velho ei vastanut tälle. Arvoituksia, arvoituksia, arvoituksia. Hyvin, hyvin pitkän ajan verran vain arvoituksia. Ja kuitenkin oli kaikki sujunnut niin kuin pitikin. Herra oli viisas. Rektor ei kuitenkaan sietänyt pallon mairittelevaa ja selkäänpuukottavaa luonnetta. Hän tunsi taas pallon lonkeroiden kurottautuvan kohti häntä ja raivoissaan sysäsi hän ne taakse. Harvoin antoi hän pallolle palkinnoksi nautinnon hetken; hänen voimiensa maun. Rektor päinvastoin sysäsi tällä kertaa omat ajatuksensa kohti palloa ja puristi sitä niillä. Ne olivat kuin rautapihdit, jotka puristivat ja piinasivat kristallipallossa asuvaa pahaa henkeä. Demoni kiljui ja ulvoi tuskasta, sekä muiden kuiskausten valitus paisui. Ne olivat kaikki peloissaan. Rektor puristi vielä...ja antoi ajatustensa vaipua. Pallon ulvonta vaimeni hiljalleen tasaiseksi valitukseksi. Rektor katseli kerran hilparia ja kääntyi ympäri. Velho marssi oven luo, käski sen avautua ja poistui kammiostaan.

[Moguta]

Hienoa, kultapienikilttipoika :D

Laatu säilyy edelleen loistavana :)

Heität mukaan pari vastauksen aihiota ja tuhat uutta kysymystä. Jäämme taas odottamaan, millaisia paljastuksia ja vihjauksia jatko tuo tullessaan.



Edited by Moguta on 18.6.2002 13:25

[Gabriel]

Mukavaa että pidit. :)

Tässä nyt kirjoitanpa jatkoa, luku numero viisi.


Serina astui sisään massiivisesta ovesta, joka oli tehty tietenkin tammesta. Hänen huomionsa kiinnittyi heti oveen. Siihen oli kaiverrettu hyvin taidokkaasti erilaisia näkymiä. Hän löysi kolme toisiinsa liittymätöntä kuvaa. Ensimmäinen oli oven ylä-osassa ja siinä näkyi jonkinlainen kasa torneja. Serina katseli sitä jonkin aikaa ja päätteli, että se oli mielikuvituskaupunki. Ehkä taiteilija oli nähnyt sen unessaan. Kaupungin tornit olivat hyvin korkeita, niiden ympärillä oli pilviä ja jotkut kurottautuivat pilvien yläpuolellekin. Torneissa oli monia ikkunoita, joista osa oli omituisen epäsymmetrisiä. Kaupunkia ympäröi myös muuri, joka oli monesta kohtaa halkeileva ja paikoin kokonaan sortunut. Kun Serina katseli sitä tarkemmin ymmärsi hän myös toisen vaihtoehdon. Torneja ei välttämättä ympäröineetkään pilvet, vaan niistä lähtevä savu. Samoin saattoi osa "ikkunoista" olla aukkoja. Kaupunki oli saattanut käydä läpi jonkinlaisen julman sodan. Lisäksi kaupungin yläpuolella oli enemmänkin symbolisena kuin realistisena jonkinlainen silmä vartioimassa sitä. Se ei kuitenkaan muistuttanut ihmisen tai eläimenkään silmää. Siinä oli neliön muotoinen silmäterä, josta lähti säteitä kuin osoittaakseen sen hohtavan ja silmäterästä lähti pitkin silmää hyvin ohuita lankamaisia viivoja, joiden kulmat olivat aina käännöskohdassa 90-asteisia. Näky oli karmiva. Lisäksi kaupungin päälle oli kaiverrettu omituinen kirjoitus: 'Chegter oli suojelija, mutta on piina.' Serinasta tuntui kuin tuo Chegter liittyisi jotenkin tuohon silmään. Chegter. Karmiva nimi. Puistatuksia kulki hänen lävitseen.
"Tunnet kylmiä väreitä vai?" ääni pelästytti Serinan niin, että hän säpsähti. Gabriel oli ollut kaiken aikaa hänen takanaan. Hän oli ollut niin syventynyt kuvaan, että oli unohtanut linnanherran paikallaolon. Tietenkin tämä oli siellä; ovihan johti makuuhuoneeseen eikä hän ollut sitä avanut.
"Katsopa niitä muita, eivät nekään erityisen mukavia ole." linnanherra sanoi.

Kaupungin alapuolella oli kaiverrus, jonka tajusi heti olevan itsenäinen eikä mitenkään kaupunkiin liittyvä. Kuva esitti kukkulalla seisovaa huppupäistä hahmoa, joka seisoi kuolleen lohikäärmeen edessä. Salamat piiskasivat taivasta ja taivaalla näkyi myös omituinen siluetti, joka toi mieleen kaupungin yläpuolella olevan silmän. Se taas oli huppupäisen hahmon yläpuolella. Hetken ajan katseltuaan Serina käsitti sen esittävän päätä. Sen huomasi vain muodosta, kasvoja ei näkynyt eikä mitään muutakaan. Pään asennosta kuitenkin huomasi sen katsovan kukkulalla seisovaa huppupäistä hahmoa. Huppupäisen hahmon ja omituisen pään välissä olisi ollut tyhjä tila, mutta siihenkin oli kaiverrettu kirjoitusta.
'Unelmat kuolevat.' luki siinä. Taas kerran Serina tunsi väristyksiä.
"Jokin niissä kuvissa on kammottavaa, eikö? Jokin niissä saa aikaan kammon." Gabriel sanoi hänen takanaan. Serina ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi.
Kolmas kuva oli muita kahta yksinkertaisempi, mutta sitäkin kauheampi ja brutaalisempi. Se esitti teini-iässä olevaa, arviolta 15-17 vuoden vanhaa tyttöä. Hän makasi selällään maassa ja hänen kuolleet kasvonsa katsoivat suoraan kaiveruksen katselijan silmiin. Hänen vatsansa oli lävistänyt jonkinlainen keihäs tai teräväpäinen hilpari, joka oli mennyt veren määrästä päätellen läpi hänen koko ruumiinsa ja naulinnut hänet kiinni kallioiseen maahan. Tuon kuvan yläpuolella ei näkynyt minkäänlaista symbolisoivaa hahmoa tai silmää, eikä kaiverusta. Se oli kuitenkin tehty paljon taidokkaammin ja yksityiskohtaisemmin kuin kaksi muuta. Tytön kasvonpiirteet olivat puoleksi varjojen peitossa (hän makasi jonkinlaisella kalliolla ja hänen takaa laski aurinko) mutta näkyvä osa oli pelottavan taidokas. Se ei näyttänyt kovinkaan kaiverretulta kuvalta, se näytti enemmän mestarilliselta maalaukselta. Serina ravisteli päätään.
"Onko minun nukuttava makuuhuoneessa, jonka ovi on tuollainen?" hän kysyi ääni hiukan kireänä. Hän kuuli Gabrielin hymähtävän takanaan. "
Kaikkien makuuhuoneiden ovet ovat tuollaiset." hän sanoi, "Kuin tarkkoja kopioita toisistaan. En tiedä kuka täällä asui, mutta hänellä oli joko hyvin sairas puuseppä tai hyvin sairas mieli. Mutta eipä tuijoteta sitä karmivuutta vaan mennään sisään." hän lausui ja Serina nyökkäsi samalla tarttuen ovenkahvaan. Kahvakin oli kummallinen; se ei ollut puuta, vaan kumma kyllä metallia. Näytti messinkiltä. Ensimmäinen metallinen osa jonka hän oli täällä nähnyt sitten nostosillan ketjujen. Hetken verran hän seisoi, sitten hän avasi oven ja astui sisään.

Makuuhuone oli linnan muihin huoneisiin verrattuna pieni, mutta makuuhuoneeksi silti iso. Siinä oli ikkuna, mutta illan kylmyyden vuoksi oli se suljettu puisilla 'ikkunanovilla'. Huoneessa oli suuri pylvässänky, johon olisi hyvinkin mahtunut nukkumaan kolme ihmistä vierekkäin, ilman että heillä olisi ollut ahdasta. Katossa roikkui suuri metallinen kattokruunu, jossa oli sammuneita kynttilöitä. Serinan mielestä makuuhuone oli yliampuva, kuten kaikki muutkin paikat linnassa. Sängyn luona oli myös puinen yöpöytä, jossa oli kynttilä kynttiläjalassa seisomassa sekä nurkassa myöskin tuoli. Ikkunan luona oli myös iso nojatuoli. Takka oli pieni verrattuna oleskelusalin omaan, mutta lämpöä se tuottaisi kyllä hyvin. Serina käveli nurkasta toiseen, palasi linnanherran luo ja väläytti tälle ihastuttavan hymyn.
"Tämä on suorastaan mainio! Kiitän suuresti!" hän sanoi. Gabriel näytti olevan enemmänkin hämmillään kuin mies, joka luuli saaneensa ihan asiaan kuuluvan kohteliaisuuden. Hän raapi niskaansa hieman neuvottomana ja sanoi sitten kuin haudatakseen tämän asian:
"Mennäänkö ruokailusaliin ilta-aterialle? Rektor on siellä aina etuajassa eikä hän odota koskaan muiden saapumista. Ei hän ole koskaan mitään ruokalajia ennen saapumistani pois syönyt, mutta on sellainenkin mahdollista. Parempaa katsoa kuin katua, mennään!" hän sanoi ja he suuntasivat ulos makuuhuoneesta alas vieviin kierreportaisiin.

[Moguta]

Ja stoori jatkuu jakehittyy...

Chegter... Hmm...

"Unelmat kuolevat"... vai kuolevatko sittenkään?

Paljon on mielessäni arvailuja ja ajatuksia, mutta niitä en tähän kirjoita, etten lukunautintoa keltään pilaa lähes tyhjän päälle rakentuvilla oletuksilla...

[Gabriel]

Mogu, :)
Tässähän sopisi ihan filosofinen/psykologinen keskustelu siitä tappaako aika unelmat. Vaan mikä oikein tappaa Unelmat? :D

Jatkoa kehiin!



Serina oli seurannut tiuhaan tahtiin astuvaa Gabrielia alas kierreportaita ja läpi pitkien (sekä ahdistavien) käytävien. Soihdut valaisivat heidän matkaansa ja aina välillä vastaan tuli ihmisiä, jotka vetäytyivät heti lähelle seinää nähdessään itse linnanherran tulevan. Lopulta he päätyivät ruokailusaliin. Paikka oli ilmeisesti keittiön seinän takana, sillä Serina tunsi pienistä katonrajan lähellä olevista aukoista tulevan ruoan tuoksun. Ilmanvaihtokanavia. Ruokailusalissa oli kuitenkin meneillään jotain. Serina astui peremmälle ja näki Rektorin, paksuhkon miehen - kokki, Serina arvasi - sekä jonkun tytön.

Kun Serina astui sisään oli Rektor suorastaan koomisen mahtipontisessa ja teatraalisessa asennossa. Hänen toinen kätensä oli hänen päänsä yläpuolella ikään kuin hän olisi äsken kahmaissut jotain ja heittänyt sen taakse ja toinen oli ottanut kiinni mustasta viitasta ja vetänyt sen rinnan peitoksi. Miehen raudanharmaat ja harventuvat pitkähköt hiukset laskeutuivat hänen olkapäilleen ja mies näytti armeijaa komentavalta kenraalilta. Tosiasiassa hän väitteli kokin kanssa.
Rektorin vasemmalla puolella oli nuorehko tyttö, arviolta 16-vuotias ja hän yritti rauhoittaa ilmiselvästi kiihtynyttä kokkia. Kun Rektor taas huusi kuin julistaen maailmanloppua ja päästäen suustaan aina välillä törkeyksiä, yritti tyttö hyssyttää ja rauhoitella suurta kulhoa kädessään heiluttavaa kokkia. Gabriel astui lähemmäksi ottamaan asiasta selvää ja Serina seurasi häntä.

"Tämä mies tässä heitti koko keiton viemäriin, koska omien sanojensa mukaan näki siinä 'enteitä'!" Serina kuuli Rektorin huutavan Gabrielille. Linnanherra hetkautti kerran polviaan, veti kätensä taakse ja yritti laukaista jännityksen:
"Ja sinähän et missään enteitä näe, ethän, rakas velhoni." hän sanoi. Serina havaitsi yllätyksekseen että hän ei mitä todennäköisimmin uskaltaisi sanoa Rektorille mitään tuollaista. Velho ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään suuttuneelta, itse asiassa hän ei edes kiinnittänyt huomiota Gabrieliin. Sen sijaan nyt puhkesi raivoamaan kokki:
"Minä vannon! Vesi muuttui verenpunaiseksi ja siinä näkyi paha silmä! Isoäitini sanoi: 'Jos näet pahan silmän, on edessä onnettomuuksia!' Ja minä en tee sellaisesta vedestä keittoa jossa on paha silmä näyttäytynyt!" mies huusi. Rektor heilutti teatraalisesti viittansa taakseen kuin painottaakseen sanojaan:
"Typerää taikauskoa!" Serina ei kyennyt olemaan näkemättä siinä piilevän ironian. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, hän ei halunnut eikä edes uskaltanut. Vaikka Rektorin luonteessa ei näkynyt merkkiäkään jostain ikävästä, oli mies silti hyvinkin pelottava. Serina pudisti päätään ajatuksilleen ja sätti itseään. Hän ei halunnut arvioida ihmisiä näiden ulkonäön perusteella. Sitten astui ääneen tyttö.

"Mikset sitten mene keittämään uutta keittoa?" hän kysyi. Kokki katsoi häntä vaivautuneesti ja osoitti sitten Rektoria:
"Kyllähän minä MENISIN, mutta kun tuo yrittää sanoa etten nähnyt mitä näin!" hän suorastaan huusi. Rektor avasi jo suun sanoakseen jotain, mutta tyttö ehätti väliin.
"Rektor, älä! Harl, vahinko on jo tapahtunut. Mene keittämään uusi keitto. Mitä pikemmin, sitä paremmin." Serinasta tuntui uskomattomalta kuinka tyttö oli noin vain asettunut Rektorin tielle. Ja taas kerran hän hämmästyi, sillä hän oli odottanut velhon hyökkäävän raivoavana tytön kimppuun. Sen sijaan Rektor nyökkäsi ja mumisi Gabrielille:
"Minä menen sitten kammiooni. Tulen kyllä kun on aika." sen sanottuaan velho poistui nopein askelin. Tyttö vei kokin keittiöön ja Serina katseli tämän perään. Varmaankin 16-vuotias, sen huomasi kyllä. Hän käveli hieman keinuttelevaan tapaan ja hänen vaatteisiin oli ommeltu kuva sinisestä perhosesta. Varmaankin hän oli tehnyt sen itse. Tytön vaatteet olivat kummallisen koreat. Ne eivät olleet yhtä koreat kuin Gabrielin tai Rektorin, mutta niistä kyllä huomasi ettei hän ollut tallirenki. Lisäksi hän oli puhdas ja selvästi huolehti ulkonäöstään. Noiden pitkien hiusten läpi oli käynyt kampa hyvin usein ja ilmeisesti hän peseytyikin säännöllisesti. Harl-nimisen kokin kasvot olivat paljon likaisemmat kuin tytön ja silti oli kokki linnan taloudenhoidossa merkittävä mies.
"Tyttö?" kysyi Gabriel arvaten hänen ajatuksensa. Serina nyökkäsi. Gabriel ohjasi hänet pöytään ja istuutui itsekin.
"Hänen nimensä on Alea. Hän on kaikkien siivoojien, kokin ja kokin apulaisten sekä yleensä linnan palvelusväen päällikkö." Serina oli kummissaan. Noin nuori? Leikkisä kävelytapa, pienet vasta kehittymäisillään olevat rinnat ja sitten tuo naiivimainen lepyttely kokkia kohtaan. Aleassa oli enemmän tyttöä kuin naista.
"Hän on 16-vuotias." Gabriel sanoi. Serina oli siis osunut oikeaan.
"Noin nuori ja niin tärkeä päällikkö?" hän kysyi. Gabriel nyökkäsi.
"Hän osoitti nuorena poikkeuksellista taistelutaitoa. Hän on pelastanut henkeni useammin kuin kerran. Alea on ainut henkilö Rektorin ohella, jolle olen velkaa henkeni." mies sanoi. Serina oli todella utelias. Millaisia taisteluita oikein oli käyty, että siellä oli noinkin nuoria ihmisiä mukana? Ja mitä ilmeisimmin, vielä vapaaehtoisina? Millainen oli oikein Gabrielin tausta? Juuri sillä hetkellä Serinaa kiinnosti enemmän linnanherran menneisyys kuin Rektorin tausta tai Alean tarina.

[Moguta]

Ja mukaan astuu uusi hahmo...

Jaa että 16-vuotias tyttönen on pelastanut Gabrielin hengen? Mielenkiintoista, mielenkiintoista...

Ja henkilöiden käytös toisiaan kohtaan tuossa väittelytilanteessa oli vähintäänkin yllättävää... hyvä niin.

Jatkoa odotellaan...

[Gabriel]

Yleisön määrä on mykistävä! :D
Mutta hyvä niin. :)

*joku* luku.

Rektorin askeleet kahisivat linnan ahtaissa käytävissä. Velho käveli nopeaan tahtiin. Käytävät, käännökset ja loputtomat harmaat seinät lipuivat ohi hänen silmiensä edessä. Pehmeät nahkaiset jalkineet iskivät kovasti kylmään kiveen. Hänen kasvonsa olivat ankarat, mutta muuten ilmeettömät. Mutta hänen silmissään leimusi omituinen tuli, jonka saattoi aistia, ei nähdä.
Pieni nälkäinen hiiri oli käytävässä myös. Hiiret eivät viihtyneet täällä, keittiössäkään ei ollut ruokaa kovin paljon. Se katseli kuinka jättimäinen tumma ihmishahmo täytti sen näkökentän ja kuinka sitten tuon ihmisen katse suuntautui siihen. Hiiri tunsi jotain, jonkinlaisen ankaran iskun. Sitten se kuoli.
Rektorin katse oli surmannut hiiren. Ei, ei katse. Oli erheellinen käsitys, että katseella kykeni tappamaan. Se oli ollut hänen ajatuksensa jota hän ei ollut kyennyt pitämään aisoissa. Rektor ei pitänyt siitä. Hän olisi voinut astua hiiren yli, mutta ottikin lyhyemmän askeleen ja jalkaa uudestaan nostaessaan potkaisi hän hiiren kuolleen ruumiin yllättävän suurella voimalla seinään. Kuului rusahdus kun luut murtuivat ja velho huomasi pieniä veripiiskoja lentävän jo kuolleen eläimen suusta. Se saisi jäädä siihen mihin oli tippunutkin sen jälkeen kun oli koskettanut seinää. Tämä oli jo Rektorin yksityistä aluetta eikä kukaan uskaltanut lähestyä sitä. Itse asiassa tänne ei olisi saanut palvelijoita tai vartijoita...kirveelläkään. Velho päästi hymähdyksen ajatuksen osuvalle ironialle ja hänen suupielensa nyki hetken. Sitten hän olikin ovensa edessä ja kohotti kätensä rautakasvojen päälle.

Ovi aukesi ja velho astui kammioonsa. Tunne oli tullut tutuksi jo tuhannesti. Aluksi tulivat kuiskaukset, ne peittivät hänet kuin lämmin ja pehmeä, mutta tukahduttava samettinen matto. Sitten sekunnin murto-osan kuluttua ymmärsivät ne kauhuissaan kuka tulija oli ja vetivät kaikki mielensä lonkerot pois. Kristallipallon mieli pysyi hänen lähellään, mutta se oli tunnistanut hänet heti eikä ollut yrittänytkään tarttua velhoon. Pallossa asuva paha henki näki Rektorin auran sykkivän ja vaihtavan väriään tummanpunaisesta mustaksi. Niin paljon kuin elämänvoiman jano sitä kalvasikin, ymmärsi se silti pysyä nyt velhosta kaukana. Harvoin oli se nähnyt hänet niin suureen ja paksuun myrkyllisen vihan viittaan kietoutuneena. Demoni tiesi että siinä tilassa saattaisi velho tuhota pallon heti.

Rektor asteli suoraan pallon luo ja lähetti tälle mielessään ajatuksen. Siinä oli kuva lihavasta ja rumasta kokista, joka selitti kiihtyneesti näkyään. Pallo ei vastannut, mutta hiljaisuus ei ollut koppaavaa, ylimielistä tai mitenkään halveksivaa. Se oli hyväksyvä hiljaisuus. Pallo ei siis ollut lähettänyt miehelle näkyä. Rektor ei uskonutkaan asian olevan noin, mutta pallo tuli ensimmäisenä hänen mieleensä. Tietenkin saattoi olla myös niin, että mies sattui sinä hetkenä olemaan herkkä alitajunnastaan tuleville kuville ja oli saanut jonkinlaisen epämääräisen vihjeen tulevaisuudesta. Joka tapauksessa ei asia vaikuttanut Rektorista lainkaan yhtä tärkeältä kuin se oli vaikuttanut äsken. Pelkkä pahainen kokki. Ei muuta.
Rektor istui yhden pöytänsä ääreen ja alkoi lukea yhtä lempikirjaansa, kirjaa joka kertoi historiasta. Kaiken historiasta. Hänellä oli aikaa lukea, hölmö kokki keittäisi uutta keittoa ainakin tunnin.

"Kerro minulle lisää tästä kaikesta." Serina pyysi linnanherralta.
"Tarkalleen ottaen -- mistä?" tämä kysyi vuorostaan. Serina painui mietteisiinsä. Mistä hän halusi kuulla ensimmäisenä? Kieltämättä oli Alea aika kiinnostava. Pelastanut linnanherran hengen?
"Millä tavalla Alea sinut oikein pelasti?" hän kysyi. Gabriel nyökähti ja hymyili. Mutta nuo eleet olivat suunnatut hänelle itselleen. Nuori mies vaipui muistoihinsa.
"Se oli enemmänkin kiitos tilanteen." hän aloitti, "Mainio esimerkki oli taas kerran taistelukentällä. Alea oli silloin vasta pikkutyttö, mutta silti erittäin taitava käsittelemään jousta. Olin juuri surmannut vihollisen ja yritin saada miekkani esiin kylkiluiden välistä johon se oli jäänyt jumiin" - Serina värähti - "kun takaapäin hyökkäsi toinen vihollinen hevosen selässä kädessään piikkinuija. Ellei Alea olisi ollut siellä...tyttö ampui jousellaan yli viidenkymmenen metrin päästä ja osui sitä miestä suoraan kaulaan! Huomasin vaarallisen tilanteen vasta silloin kun hevonen juoksi ohitseni ja kuolevan ruumis lensi ylitseni." Gabriel sanoi. Hän muisti kuinka oli kääntänyt päätään ja nähnyt Alean etäällä hymyilemässä ja vilkuttamassa hänelle. Hän hymähti. Oliko kyseessä ollut taas sattuma? Sattuma oli pelastanut monia hänen miehiään taistelujen aikana...ja hyvin, hyvin usein. Vai oliko asialla jonkinlainen jumaluus, kohtalo...vai oliko Rektor oikeasti velho? Paljon mahdollisuuksia.

[Heldy]

mitään ei voi muuta sanoa, kuin että siinä on jo hieman kirjoitusta!
Itse en pystyisi kirjoittamaan viidessäkään tunnissa yhtä lukua..
no niin, asiaan:
juoni on hyvä, pieni yhksi virhe taisi löytyä, mutta muuten aivan
loistava teos! itsekkään en pystyisi parempaan ja..
No se oli kuitenkin todella hyvä ja mahtava työ tähänkin saakka!
Kehotan kaikkia lukemaan tuon läpi ainakin kerran!
siinä sulle enkeli :angel: ja :rispekti: :iä sulle tuosta työstä..!

[Moguta]

Minulla on vaikeuksia kommentoida, sillä jos jokaiseen väliin laitan että "hienoa, lisää" niin se alkaa kuulostaa jossain luvun 12. kohdalla jo spammilta.

No kuitenkin, muuta sanottavaa ei ole tällä hetkellä kuin että: hienoa, lisää.

Harmittaa kun en pääse viikkoon lukemaan jatkoa joten pyydän, vaikka siitä voi muille kärsimystä olla, ettet kirjoittaisi kovin montaa lukua (kolme enintään jos sitäkään) ennen kuin pääsen taas koneelle =) Tai siis, kirjoita tottahan toki, mutta älä vielä julkaise...

Muuten kärsii "lukurytmini" :D

No juu... Mikäpä minä olen tässä kirjailijan inspiraatiota säännöstelemään.


...

[Blank]

Todella hienoa! Luin tuon kaiken ihan hetkessä ja se on aika sujuvaa luettavaa. Odotan jatkoa innolla, ja epäilen että sitä tulee vielä jonkin verran. Mutta raikuvat aplodit kirjoittajalle! Iso käsi! *yleisö nousee yksitellen seisomaan ja taputtaa kuin kyseessä olisi elämä tai kuolema. Yksi katsoja viheltää ja buuaa, jolloin erääs aurinkolasiopäinen miekkonen eturivistä kaivaa katkaistun haulikon takkinsa sisältä ja ampuu buuaajan pään tohjoksi. Ruumis valahtaa lattialle ja kaikki vaikenevat katsomaan sitä. Hetken kuluttua suosionosoitukset jatkuvat.*

[Gabriel]

Noh, pääosin Mogun lukurytmin takia tämän tauon pidin. Nyt hän on taas Suomessa. Toivottavasti oli rentouttava loma. :)


Rektor oli hukuttanut mielensä kirjan syvyyksiin. Nidos oli mielettömän paksu, sen sivujen pinta-ala oli yli metri ja niiden määrä voitiin laskea kymmenissä tuhansissa. Normaalisti sitä olisi tarvinnut liikuttamaan monta miestä, mutta Rektor kykeni nostamaan sen itse. Kirja oli maaginen ja Rektor oli magiaa.
Hänen ajatuksensa eivät kuitenkaan tahtoneet pysyä kirjassa. Kysymykset pyörivät velhon mielessä. Miksi ja miten kokki oli nähnyt tuon...enteen? Oliko edessä tosiaan järisyttäviä tapahtumia? Mitä tämä kaikki merkitsi? Unelma? Hän nosti katseensa kirjasta ja hieroi hieman ohimoitaan. Hän oli väsynyt. Hän oli tarvitsi vähän unta, joskus hän pystyi ilman mitään vaikeuksia valvomaan viikkoja. Nyt hän oli kuitenkin väsynyt. Ilmeisesti hölmön kokin näky oli stressauttanut hänet hänen olemuksensa syvimpiä syövereitä myöten ja oli syövyttänyt sekä jäytänyt hänen kestokykyään. Hän tarvitsisi tänään unta. Rektor oli hikoillut jo jonkin aikaa, joka oli hänen tavallinen reaktionsa suureen väsymykseen. Tyylikäs ja käytännöllinen ihonmyötäinen asu muuttuisi pian epämukavaksi ja hän sysäsi viittansa kauemmaksi itsestään. Lämpö aiheuttaisi vain lisää hikoilua. Hän ajatteli pitäisikö hänen pukeutua kaapuun. Ajatuskin sai hänet värisemään. Kaapuun ei hän pukeutuisi.
("Miksi minä tällaisia ajattelen?! Minulla on suurempiakin ongelmia!"), hän puhui itselleen mielessään. Sitten velho nousi ja käveli hitaasti kristallipallon luo. Hän tunsi pahan hengen lonkerot ja sysäsi ne vaivattomasti syrjään. Hän oli turhautunut, väsynyt ja vihainen. Eikä hän pitänyt siitä. Rektor yritti saada pallolta vastauksia, vaikka hän sisimmässään tiesi asian olevan turha.
["Näytä minulle tulevaisuus. Minä tahdon. Minä käsken. Näytä minulle tämän paikan tulevaisuus! Kerro minulle, miksi kokki näki?! MITÄ kokki näki?!], velho huusi pallolle mielessään. Hänen suunpieleen ilmestyi sylkeä ja huulet kiristyivät. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.
["Tulevaisuuden tiet ovat usvaiset ja tuntemattomat - niissä piilevät varjot voivat olla monia asioita."], pallo vastasi vailla mitään tunnetta. Rektorin sisällä kuohahti.
["Lopeta tämä arvuuttelu! Minä käsken sinua kertomaan! Mitä tapahtuu?! Mitä tulee tapahtumaan?! Minä käsken sinua kertomaan ja sinun tulee kertoa!"]
["Minun ei tule kuunnella käskyjäsi. Toimin juuri sillä tavalla kuin Herramme haluaa minun toimivan."], pallo sanoi kylmästi. Rektor ei kestänyt enempää. Kokin näky oli järkyttänyt häntä syvästi ja sekoittanut hänen ajatuksensa. Ja saattanut hänet raivon valtaan. Rektor hyökkäsi oman mielensä lonkeroilla pallon kimppuun ja piinasi tätä. Kun pahan hengen astraalitasoinen kirkuminen alkoi liikahtivat kaikki linnassa istuvat hieman tuoleillaan, hieroivat otsaansa, vartiomiehet vaihtoivat jalkaa ja joitakin myöhästyneitä unia nukkuvat säpsähtivät hereille.


Olin väsynyt nyt, enkä jaksanut kirjoittaa enempää. Anteeksi lyhyyden vuoksi, seuraava tulkoon pidempi.

[Ra]

sehän on luettavaa kirjallisuutta joka sinnittelee jopa melkein tolkienin rinnalla.vois luulla kokeneen kirjailijan kirjoittamaksi(tai enhän minä tiedä sinun kokemusta).sit ku oot kirjottanu loppuun niin ihmeessä julkaiset sen tienaat vielä miljoonia.ainakin tästä mitä nyt luin eihän sitä lopusta tiedä.:rispekti:

[Moguta]

Loma oli oikein mukava :)

Täytyy sanoa, että väsymyksesi huomaa tästä viimeisimmästä luvusta. ( Toivottavasti et ole kyllästymässä aiheeseen. Sitä emme tosiaan toivo! )


Jatkoa kehiin heti, jahka jaksat kirjoittaa ja aikaa on :D

[Scalio]

Noniin. Jysähtikö tämä(kin) nyt tähän? Pitkiin aikoihin ei ole mitään jatkoa. Liittyyköhän tähän taas jotain mistä mä en ole tietoinen :)

[Gabriel]

Eikä jymähtänyt.

Aurinko oli painautunut jo horisontin taakse ja lännen taivaskaarta valaisi enää punertava hajonnut valo. Jossain tuolla takana oli suuria kuiluja, joiden pohjana oli veitsenteräviä kiviä ja joissa virtasi jäänkylmiä jokia suoraan maan luolastojen syvyyksistä. Tarut kertoivat, että vielä kauempana lännessä näiden kuoleman kanjoneiden takana oli suuria ja mahtavia valtakuntia, joiden metsissä tapasi vielä lohikäärmeitä ja sellaisiakin olentoja kuin basiliskeja. Ja - pikkukaupungin asukkaat kuiskivat toisilleen hämärinä talviöinä - kaiken tiedon mukaan, Rektor oli eräänä päivänä saapunut lännen suunnasta kauan, kauan sitten.
Rektor itse olisi tiennyt vahvistaa sekä kumota moiset väitteet. Osan suhteen olivat tarut oikeassakin, mutta lohikäärmeitä ei ollut näkynyt lännessä enää vuosisatoihin ja poikkeuksetta erehdyttiin basiliskeja luulemaan lohikäärmeitä harvinaisimmiksi ja vaarallisimmiksi pedoiksi. Rektor itse oli päässyt kohtaamaan basiliskeja silmästä silmään useammin kuin kerran, eikä näiden musta taikuus ollut vaikeasti torjuttavissa. Todelisuudessa monet velhon amuleteista olivat basiliskin luusta valmistettuja. Löytyi hänellä hyllyltä yksi ellei kaksikin kyseisen pedon munaa. Siinä mahdollisesti oleva sikiö - kivisen kuoren läpi ei saanut asiasta minkäänlaista varmuutta - oli kuitenkin horrosmaisessa tilassa, koska Rektorilla ei ollut keinoja haudota sitä taikuudestaan huolimatta. Lisäksi hänellä ei ollut tahtoakaan moiseen, vähiten hän tarvitsi riehuvaa basiliskinpoikasta sotkemaan kaikkialle juuri nyt kun kohtalo vihdoin alkoi näyttää merkkejä liikkumisesta. Ennustettujen tapahtumien suuri ja kauan ruosteessa ollut pyörä näytti vihdoin alkaneen liikkumaan ja Rektor halusi olla täysin valmistautunut silloin kun Unelma vihdoinkin heräisi ja toteutuisi. Lisäksi velholla oli aavistuksia, että oli muitakin esteitä kuin vain valmistelut. Pitkän elämänsä aikana hän oli huomannut symbolisen logiikan pätevän useammin kuin rationaalisen logiikan ja hän uskoi, että kyseinen voima iskisi itsensä esille tässäkin. Rektor ei syvällä kammiossaan nähnyt miltä auringonlasku näytti, mutta hän [ tiesi / aisti / tunsi / ..........] sen tarkan tapahtumahetken. Viimeinen kuvailutapa oli eittämättä paras, mutta velho ei kyennyt keksimään sille sanoja eikä varsinaisesti ajatuksiakaan. Sillä ei nyt kuitenkaan ollut mitään painoa, huokaisten hän oikoi viittaansa ja poistui kammiostaan kohti keittiötä jossa hölmö kokki oli valmistanut uuden aterian jättäen taikapallonsa pahan hengen yksin nuolemaan henkisiä haavojaan.

Serina ja Gabriel istuivat pienen pöydän vastakkaisissa päissä odotellen Harlin saavan valmiiksi uuden keiton. Serinan katse oli kääntynyt sivuun hänen katsellessaan erittäin pienestä ikkunasta alas painautuvia auringonsäteitä. Ne olivat kauniita ja hänen silmänsä lepäsi niissä.
Gabrielin katse taasen oli laskeutunut kuin vahingossa Serinan vaatteen kaula-aukkoon. Hän oli tuijottanut sitä kenties minuutin, ennen kuin vihdoin ymmärsi MITÄ oikein teki. Linnanherra vetäytyi sävähtäen taaksepäin kauhistuneena omasta säädytömyydestään ja peläten Serinan vahingossa näkevän ja ymmärtävän mihin hänen katseensa oli vahingossa hairahtunut. Nainen tosiaan kääntyi kun Gabriel liikahti, mutta hän katseli tätä uteliaana.
"Anteeksi...jokin vain iski minun selkähermooni...", Gabriel sopersi hieman punastuen ja hieroi selkäänsä. Serina hymyili hieman osaa ottavasti ja käänsi katseensa taas ikkunaan.
Senkin typerys, varokin hairahtumasta tuolla tavalla uudelleen!, Gabriel sätti itseään ajatuksissaan. Hän istui seuraavat kymmenen minuuttia hiljaa eivätkä hänen silmänsä enää eksyneet mihinkään. Linnanherra säpsähti kuitenkin uudelleen kun Rektor yhtäkkiä yllättäen istui hänen viereensä. Velho oli liikkunut täysin äänettömästi, mikä oli hänelle ihan ominaistakin. Serinakaan ei ollut huomannut tätä, sillä hänkin näytti säpsähtäneeltä ja säikähtyneeltä. Joskus Gabriel epäili, että Rektor oli OIKEA velho. Tämä oli tällaisia hetkiä. Linnanherra katseli taikuriaan, joka nyökkäsi hänelle tervehdykseksi. Rektor näytti hieman tavallista kalpeammalta ja hän selvästikin hikoili. Gabriel ei kyennyt arvaamaan syytä moiseen. Eikä hänen tarvinnutkaan, sillä yhä ilmiselvästi hermostunut Harl toi heille padan täynnä rasvaista ja ravitsevaa keittoa, sekä astiat. Kaikki muut ajatukset unohtuivat Gabrielin päästä paitsi nälkä.

[Isthan]

Wow...siis mitä tästä voi sanoa...?

No, ensinnäkin, sait ainakin uuden lukijan ja innokkaan sellaisen. :) Toiseksi, minkä olet varmaan jo monta kertaa kuullut, tuo on aivan mahtava tarina/novelli, virheitä ei paljoa löydy...
Mitä vinkkejä tässä voisi antaa? No, pidän kirjoitustyylistäsi, pitkistä kuvailuista ja hyvistä viitteistä tuleviin tapahtumiin. (Esim. Rektorin ajatukset) Itsekkin olen joskus kirjoittanut pitkiä tarinoita (yksi on jo 110 sivua, eikä vieläkään valmis...) ja tiedän että se on vaikeaa. Muttei näemmä sinulle...

Odotan innolla jatkoa...:D

[Moguta]

Kauan odotettu jatko!

Luin koko stoorin vaihteeksi ja huomasin, että se tosiaan pysyy kasassa erittäin hyvin.
Ei uskoisi, että välissä on ollut taukoja, kun olet kirjoittanut :)

Tarinassa on yksi erittäin huono puoli:
Tämä on piinallista odottaa jatkoa... Nyt taas kun luki kokonaan läpi, pääsi tunnelmaan niin, että on inhottavaa huomata stoorin katkeavan. ( Tämäkin on useimmiten hyvänä pidetty ominaisuus ja osoittaa, että tarina on mielenkiintoinen ja hyvä. Mutta on lukijalle erittäin pirullista. )

Mutta pitääpä vielä sanoa lopuksi, että tämä on tosiaan erinomainen stoori :D

[Gabriel]

Moguta, kiitos. :)
Vain kaksi tarinaa olen itse asiassa loppuun saanut...Nimetön Tarina (kaikkein alkuperäisin, Aamukoitto ja kaverit) sekä Verensä Vangit (henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että se on tuotoksistani parhaimpia).

Mutta jatkoa tähän.


Kokki oli tehnyt uuden keiton kuitenkin niin nopeasti, että sen huomasi suoraan tuloksesta. Se oli jotenkin vesinen, kävi Serinan mielessä, ohut, kävi Rektorin mielessä. Rektor oli tosiaan osunnut lähempään, keitossa ei nimittäin vettä liikaa ollut. Se oli hyvin rasvainen, mutta jokin maussa kertoi, että tämän oli valmistanut ihminen nopeasti ja hätääntyneessä tilassa. Velhon vasen suupieli nyki hieman. Tosiaan, Harlilla oli syytä olla hätääntynyt. Rektor ei ollut lainkaan varma enää oliko merkki suunnattu hänelle vai Harlille. Ehkä se oli suunnattu hänelle Harlin kautta. Se oli hyvin mahdollista...mutta hän ei voinut saada siitä täyttä varmuutta. Noh, Rektor ajatteli, siinä missä Voimat vaikuttavat kätyreihiinsä ja ottavat mittelöä toisistaan ei missään ole täyttä varmuutta.
Velho rentoutui hieman. Loppujen lopuksi oli toissijaista että Harl oli nähnyt enteen. Ensisijaista oli se, että asia tuli Rektorin tietoon.
Vaikkei hölmö kokki nyt kykenisi keneltäkään mitään salaamaan, kävi Rektorin mielessä. Hän antoi ajatustensa vaipua ja haihtua kunnes vain istui, oli ja söi. Hän oli myös yllättävän väsynyt joka johtui hermoilusta tilanteen äkillisen käänteen takia. Harlin typerä näky oli hermostuttanut velhon pahanpäiväisesti. Tänä yönä hän tulisi nukkumaan, vaikkei viimeisestä unessa kuluneesta yöstä ollut kovin monta päivää.

Serinan päässä oli muunlaisia ajatuksia. Hänenkin mielestä keitto oli suhteellisen epäonnistunut, vaikkei tarkkaan kyennytkään määrittämään mitä siinä oli vikana. Jokin kokonaisuudessa häiritsi ja kertoi, että sen oli valmistanut hätääntynyt ihminen ja kovalla kiireellä. Alkoi olla jo suhteellisen hämärää eikä Serina kyennyt kunnolla enää erottamaan hiukan kauempana Gabrielin vieressä istuvan Rektorin kasvoja. Gabriel arvasi näköjään hänen ajatuksensa ja sytytti pöydällä olevan suurehkon kynttilän tikuilla.
"Pian tulee pimeää. Näkee sentään syödä.", linnanherra naurahti. Serinaa ei kuitenkaan kiinnostanut se, että Gabriel arvasi myös olevan liian hämärää, vaan tulitikut. Tulitikut olivat suuri havrinaisuus nykyisin ja ne tehtiin aina käsityönä. Epäilemättä Gabrielilla oli varaa tilata tulitikkuja, mutta että näin arkiseen käyttöön kuten kynttilän sytyttämiseen? Serina pohdiskeli uudestaan kuinka rikas Gabriel mahtoikaan olla. Linnanherra, velho ja ilmeisesti kaikki tämän erittäin pienen kaupungin asukkaat olivat aluksi olleet jonkinlaisia taistelijoita, pakolaisia tai lain ulkopuolella asuvia. Mitä Gabriel olikaan sanonnut? He olivat taistelleet tämän alueen itselleen. Keneltä? Serinan päähän pälkähti vain yksi mahdollisuus. Kuningas. Mutta eivätkö uutiset taisteluista - joskin pienistä - olisivat olleet ihan yleisessä tiedossa? Silti ei Serina tiennyt mitään sellaisesta mahdollisuudesta. Valtakunta oli ollut rauhan pesä vuosikymmenten ajan. Ja eikö näin pieni joukko olisi hävinnyt kuninkaan armeijoille? Niinhän se olisi, mutta toisaalta Gabriel oli sanonnut myös, että taisteluissa he olivat olleet erittäin onnekkaita. Serinan silmät kapenivat hänen sitä tiedostamattaan. Kun olisi enemmän aikaa hän kyllä kyselisi linnanherralta vielä asioita. Hän oli perinpohjan utelias luonnoltaan ja tämä asia veti häntä puoleensa kuin hunaja kärpästä. Sitten Serina alkoi taas lusikoida (heikosti onnistunutta) keittoa suuhunsa.

Oli jo pimeää kun he kolme oliva lopettaneet. Muutamat linnan rengit olivat käyneet ruokailusalissa sytyttämässä soihdut ja niin kaikki varjot olivat aavemaisesti lepattavia ja ulottuivat moneen suuntaan. Se oli aavemaista ja kaunista katseltavaa Serinan mielestä. Vaikka hänen isänsä olikin rikas kauppias, sai hän yleensä illalla tyytyä muutamaan kynttilään. Soihdut olivat aikamoisia ylellisyyksiä. Serina oli noussut pöydästä (astiat jätettiin Gabrielin mukaan keittiöapulaisten hoidettaviksi) ja aikoi juuri poistua salista Rektorin perässä kun hänen huomionsa kiinnittyi Aleaan joka juoksi saliin keittiön puolelta. Tyttö oli pukeutunut hieman vapaammin kuin aiemmin päivällä ja hänen kasvonsa suorastaan sädehtivät...odotuksesta.
"Menen nyt, näkemisiin!", huusi Alea Gabrielille. Linnanherra vastasi jonkinlaisella kädenheilutuksella ja sitten tyttö pyyhälsi hänen ja Rektorin ohi käytävään suunnaten kohti porttia. Rektor poistui, mutta Serina jäi odottamaan Gabrielia.
"Mihin hän oikein juoksi?", hän kysyi linnanherralta kun tämä vihdoin tuli.
"Hmm...16 vuotta vanha tyttö, juoksee niin sädehtivänä pois näin myöhään juostaakseen eräälle maatilalle kolmen kilometrin päähän tavataakseen jotakuta.", hän pyöritti silmiään, "Ei minulla ei tietenkään ole minkäänlaista aavistusta ketä hän oikein menee tapaamaan ja mistä syystä.", hän lopetti sarkastisen puheensa. Serina tuijotti hetken Gabrielia ymmärtämättä mitään ja puhkesi sitten nauruun ymmärrettyään, että Alea meni tapaamaan heilaansa. Gabriel virnisti hänelle.
"Tule. Tähän aikaan on mukavaa istuskella oleskelusalin suuren takan edessä.", hän sanoi.

[Moguta]

Tuo sai minut jostain syystä hyvälle tuulelle. (ja aiheutti sen kummallisen vision)

No niin, siitä onkin jo jonkin aikaa, kun kunnolla analysoin, joten...
Kerronta on kiireetöntä ja silti jännite pysyy yllä. Kuvaat tilanteet tarkoin ja luot onnistuneesti mielikuvan tilanteesta lukijan silmien eteen. Osaat vaivihkaa kiinnittää lukijan huomion tiettyihin seikkoihin.

Jatkoa odotetaan innolla, mutta päästään lukemaan vasta viikon kuluttua.

[Gabriel]

Serinaa miellytti ajatus ja yhtä miellyttävää oli istuskella takan hehkuvan kuumuuden edessä nojatuoliin vajonneena. Heidän astuessaan oleskeluhuoneeseen - sali, Serina ajatteli, se on sali - oli takka täynnä hyvin pilkottuja puita ja Gabrielin oli helppoa sytyttää siihen tuli. Serinaa jotenkin häiritsi se ajatus, että linnanherra käytti siihen tulitikkuja. Hän oli aina oppinut pitämään moista tuhlauksena.
Mutta nyt hän istui vajonneena nojatuoliin sylissään kuuma teekuppi joka lämmitti mukavasti hänen alavatsaansa ja hän aisti muutaman metrin päässä olevat liekit suljettujen silmiensä läpi. Olo oli oikein kodikas ja mukava. Hän huomasi yllättäen, ettei häntä vaivannut koti-ikävä lainkaan. Hän piti kaikesta täällä. Tai noh, melkein kaikesta. Jokin Rektorissa kylmäsi häntä. Jokin velhossa pelotti häntä. Toisaalta, ketä ei pelottaisi? Mies oli lievästi sanoen erikoinen ja osasi olla hyvinkin vaikuttava. Mutta hän piti linnasta, hän piti palvelusväestä ja hän piti myös Gabrielista. Piti tosiaan...hyvinkin paljon. Itse asiassa huolestuttavan paljon.
Älä ole höpsö! hän sätti itseään, Gabriel on vain mukava ja kohtelias. Harvat miehet olivat noin nuoressa iässä. Tosin, Gabrielillahan olikin ollut aivan mieletön vastuu joitakin vuosia sitten...katsella kuinka lähimmäiset kuolivat ja myös tappoivat, sellainen aikustuttaa ihmisen. Niinpä, Gabriel oli vain ollut kohtelias. Ei muuta. Ja lisäksi on ollut takana rankka matkustuspäivä.
Niin se oli. Sen täytyi olla. Serina oli hyvin väsynyt ja nyt oli jo myöhäinen ilta, pian jo yö. Niinpä hän päätti nauttia liekkien hehkuvasta kuumuudesta ja raukeasta olostaan.

Gabriel istui omassa nojatuolissaan ja katseli seesteisen oloisena liekkejä. Hän nojasi päänsä toiseen käteensä ja toisessa hän piti raskastam kuppia täynnä teetä, joka oli vielä liian kuuma juotavaksi. Liekit toivat hänelle mieleen loputtomat tuleen sytytettyjen nuolten sateet taisteluiden aikana, hevosten hirnumisen, ihmisten huudot ja metallin kalskeen metallia vastaan. Gabriel alkoi vaipua muistoihinsa ja kovaa vauhtia jo uneen, kun yksi puu takassa raksahti ja suihkusi eteenpäin hieman kipinöitä jotka sammuivat jo ilmassa. Linnanherra havahtui muistoistaan, korjasi hieman asentoaan ja istui uudelleen tuijottaen liekkeihin. Hän ei kuitenkaan antanut itsensä vaipua muistoihin ja sitä kautta uneen. Hän vain katseli liekkejä ja niiden kauneutta, sekä istui ja oli. Kumpikaan heistä ei puhunut sanakaan.

Tuli nuoleskeli hellästi, mutta silti tuhoisasti puita. Se imeytyi niiden rakosiin, paisutti pieniä huokosia kohtia ja livahti sinne sisään pyrkien kohti kuivaa ja vielä koskematonta ydintä. Sen voima piili sen sisällä, tulen voima. Lieskat suuntautuivat puihin samalla kun heittivät kaikki kuona-aineet lämmön mukana ylös. Ne kiemurtelivat, pöyrtyivät ahnaasti itsensä ympärille ja läpäisivät itsensä. Majesteettiset ja tappavat liekit olivat kuin käärmeitä, joiden elämänjano oli loputon ja joka lopulta tuhosi ne. Liekit olivat oranssinpunaisia, niistä säteilevä voima oli tuhoisa ja samalla luova. Ne pyrkivät niiden elämänsä ytimeen, puun keskelle samalla syöden sitä ja itseään.
Niiden voima kuitenkin hiipui, yhä harvemmaksi jäivät korkeat liekit. Yksi toisensa jälkeen ne madaltuivat leveäksi ja matalaksi muuriksi, kunnes imeytyivät hiillokseen ja hehkuivat siellä oransseina. Pian koko mahtava liekkimeren valtakunta oli vain matala tulimuuri. Sitten sekin imeytyi yhä tummuvaan hiillokseen eikä jäljellä ollut muuta kuin kuumahkoa tuhkaa ja hiljaisia raksahduksia.

[Scalio]

Hyvin jatkuu, vaikkakaan tarina ei mennyt eteenpäin. Ei sinänsä mikään huono asia - välillä on ihan hyvä jäädä "tuijottamaan tulee" - mutta jos kyseessä on novelli, niin... ;)

Pisti tässä vain mieleen ihan misc asia. Jos tulitikut ovat harvinaisia ja niitä ei käytetä kynttilöiden eikä takan/hellan/tms sytyttämiseen niin minkä sitten? Poltetaan pieruja pimeässä? :D
Just an idle thought.

[Moguta]

Kone teki eilen tiltin, joten en voinut silloin vastata tähän.

Erinomaista kerrontaa jälleen :)

Ja jatkoa kehiin toivotaan pikimmiten :D
Olen ehkä kärsimätön luonne, mutta en malta odottaa seuraavaa lukua...

Scaliolle huomautus: Ei tuossa varmaankaan tarkoitettu, etteikö niillä sytytettäisi juuri niitä perinteisiä takkoja ja kynttilöitä. Sanottiin, että niitä käytetään HARVOIN.
Sinullakin voi olla kaapissasi ylähyllyllä juhlia varten kristalliset shampanjalasit, etkä juo niistä mehua joka päivä aamiaisellasi.
Tai vaikkapa jossain jemmattuna uudenvuoden juhlistamista varten hyvälaatuisia sikareita, mutta silti sauhuttelet päivittäin surkeimpia tumppeja. Etkä juhlan tullen vaikkapa pese vessaa sikareilla, vaan poltat niitä, samoin kuin muitakin savukkeita.
Öh... Olikohan turhan kaukaa haettuja vertauksia... :eh:

[Scalio]

Originally posted by Moguta
Ei tuossa varmaankaan tarkoitettu, etteikö niillä sytytettäisi juuri niitä perinteisiä takkoja ja kynttilöitä. Sanottiin, että niitä käytetään HARVOIN.
Sinullakin voi olla kaapissasi ylähyllyllä juhlia varten kristalliset shampanjalasit, etkä juo niistä mehua joka päivä aamiaisellasi.
Tai vaikkapa jossain jemmattuna uudenvuoden juhlistamista varten hyvälaatuisia sikareita, mutta silti sauhuttelet päivittäin surkeimpia tumppeja. Etkä juhlan tullen vaikkapa pese vessaa sikareilla, vaan poltat niitä, samoin kuin muitakin savukkeita.
Öh... Olikohan turhan kaukaa haettuja vertauksia... :eh:

Edellisen viestini kirjoitin piiitkän työpäivän jälkeen ja aivot ei OIKEIN pelannut :) Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin tulitikut on kait jonkinsortin status-symboli. Talo täynnä vieraita niin on hyvä näyttää, että on millä mällätä. Tulitikut ovat hmm... "havrinaisuus"? :) , mutta nyt tämä herra sytyttelee kaikki kynttilät tulitikuilla... Tarkoitus ei ollut väheksyä mitenkään, kuten sanoin: Just an idle thought. *odottaa innoissaan jatkoa*

[Ra]

hmmm..Kyllä :huh:. No onkos siihen paljon vielä tulossa. En ole lukenut tarinaa vielä kokonaan (itse asiass pari ekaa jaksoa) koska aion sitten kun se on valmis tulostaa sen ja lukea iltasatuna :D. Mutta alku oli jo sen verran kiinnostava ,että kirjotas nyt loppuun niin pääsen lukemaan kokonaan:)

[Moguta]

Lunatica, iltasatuasi saat kyllä odotella pitkään.
Minusta tuntuu, ettei tämä vähään aikaan valmiiksi tule. Tähän asti on ollut stoori tilanteen hahmottelua ja rakentamista sekä vähittäistä paljastamista lukijalle...
Tarina etenee rauhallisesti ja kerronta on siltikin sujuvaa, eikä pitkästytä.
Kaikki tuo on positiivista.

En haluaisi hoputtaa mitenkään kirjailijaa, mutta... Jatkoa!

:D

[Sami E]

Jopas on kesä mennyt. Otin nyt lukemiset kiinni kesäkuun puolelta, ja kyllä täytyy sanoa, että erinomaista fantasiaa, joka peittoaa asetelmallaan, tähän asti paljastetulla juonellaan ja hahmoillaan helposti tavallisen perusfantasian. Kiehtova taru, jossa myytit ja maagisuudet eivät tunnu pelkiltä päälleliimatuilta välineiltä tai koristeilta tarinan puitteiksi, vaan syväänjuurtuneilta osilta tapahtumamaailmaa. Tyyli ja kerronta on upeaa, ja pidän rauhallisesta, kehittelevästä tahdista siksikin, että tällaista kärsivällisyyttä harvemmin tapaa netissä julkaistuista teksteistä. Kieliasussa on kyllä siellä täällä hiomisen varaa, ja joissakin paikoissa kielioppivirheet jopa pysäyttävät miettimään, mitä yritetään sanoa, mutta se onkin tarinan ainoa vika, ja mikä parasta, se vika ei ole kiinni tarinan syvärakenteesta.

Linnanherra Gabrielin kommentit ja toimet ovat monessa paikassa tuntuneet erittäin luontevilta, ja tämä hahmo onkin selvästi minusta kiinnostavin. Päähahmo ei tunnu yhtä syvältä, vaikka tarinaa käydäänkin monessa paikassa läpi hänen kauttaan. Ilahduksekseni (on tuo sana :p) Rektorkaan ei vaikuta olevan mikään peruspahis, jos hän nyt ylipäätään mikään pahis onkaan ;)

Tässä on kyllä vahvasti täysimittaisen romaanin tuntua, ja vaikka se ei sellaiseksi päätyisikään, kertoo tämä seikka silti tähänastisen tarinan vahvuudesta. Näissä hahmoissakin tuntuu olevan kehityspotentiaalia niin paljon, että ainesta olisi todelliseen saagaan. Tarkoittaen, että persoonat ovat niin vahvoja, että he pystyisivät kokemaan ja muuttumaan paljon, uskottavasti (eikä siis niin, että hahmoissa olisi kehittämisen varaa "paremmaksi", päinvastoin :) . Tuo 'kehitys' on vain vähän hankala sana, kun sen ajatellaan merkitsevän parantamista).

[Raziel86]

Ehkä vain hiukan vilkaisin tuota tekstiä mutta silti osaan sanoa onko joku taitava vai huono ja Gabriel on taitava....Niin kyllä minäkin mutta en kirjoita juttujani koskaan tänne ellen ole humalassa ;D No kumminkin jatka Gabriel samaan tahtiin...Kirjailijan alku hyvä olet...

[Gabriel]

Hyvin jatkuu, vaikkakaan tarina ei mennyt eteenpäin. Ei sinänsä mikään huono asia - välillä on ihan hyvä jäädä "tuijottamaan tulee" - mutta jos kyseessä on novelli, niin...

Voikohan tätä enää tätä tahtia novelliksi sanoa laisinkaan? Kun ajattelee tarkemmin, niin kaikki nämä tapahtumat jotka edessä vielä ovat - onhan sitä ainesta vaikka romaaniksi sitten.
Ja kyllä, tulitikut ovat harvinaisuus. Olivathan ne joskus oikeastikin harvinaisuus, eikä silloin pieruja poltettu tai vastaavaa. Historiankirjoista sekin sitten selviää.


No onkos siihen paljon vielä tulossa.

On. Tämä on tässä alkusoittoa.


En haluaisi hoputtaa mitenkään kirjailijaa, mutta... Jatkoa!

Tuhannet anteeksipyyntöni, kulta! Minä tämän ihan unohdin jossakin vaiheessa ja into laantui. :murjotus:
Pitää nyt tosiaan boostata asian suhteen.


Kieliasussa on kyllä siellä täällä hiomisen varaa, ja joissakin paikoissa kielioppivirheet jopa pysäyttävät miettimään, mitä yritetään sanoa

Joskus en edes keksi miten jokin sanoa tai mitä sanoa. Silloin sitä turhaantuu. :eh:
Eiköhän sekin sitten lähde tuhansilla ja taas kerran tuhansilla harjoituskerroilla.


Linnanherra Gabrielin kommentit ja toimet ovat monessa paikassa tuntuneet erittäin luontevilta, ja tämä hahmo onkin selvästi minusta kiinnostavin. Päähahmo ei tunnu yhtä syvältä, vaikka tarinaa käydäänkin monessa paikassa läpi hänen kauttaan. Ilahduksekseni (on tuo sana :p) Rektorkaan ei vaikuta olevan mikään peruspahis, jos hän nyt ylipäätään mikään pahis onkaan ;)

Hahmoihinhan minä tässä pääosin panostankin. :)
Ja minulla on usein niin, että sana 'pahis' on aivan liian laaja. ;)
Ainut tarinoideni todella "paha" henkilö on Qun-Zar.

No niin. Jatkoa kehiin. Matkien pari päivää sitten pidettyä päivänavausta:
"Rakas juhlayleisö! Tarjoamme teille natsi-Saksan aikaista kidutusta itä-Saksalaiseen tyyliin! Rakas juhlayleisö, näihin temppuihin on päästy vain tuhansilla ja taas kerran tuhansilla harjoituskerroilla! Rakas juhlayleisö, tämä temppu vaatii äärimmäistä keskittymistä, koordinaatiota ja tilannehallintaa! Rakas juhlayleisö, tarjoamme teille das tempun der 'jatko nazi-tyyliin!'" <--älkää kysytkö. Meidän koulun abit. ;D



Kun tuli oli vaipunut hiillokseksi ja hiillos sammunut kylmyydeksi nousivat Gabriel ja Serina molemmat nojatuoleistaan ja lähtivät kohti Serinan makuuhuonetta. Gabriel saattoi tämän ovelle asti. Serina astui sisään ja huomasi sängyn olevan jo valmiina. Hänen matkatavaransa olivat järjestetty erittäin siististi seinän viereen. Serina katseli Gabrielia hymyillen, mutta myös kysyvästi.
"Palvelijat.", selitti linnanherra yhdellä ainoalla sanalla. Sitten hän yskäsi ja lisäsi vielä perään:
"Tarvitaanko sitten aamulla jonkinlainen herätys tai vastaava? Se voidaan tietenkin järjestää."
Serina katseli miestä kiitollisena, mutta hän tunsi olonsa todella väsyneeksi. Hänen ensimmäinen päivänsä täällä oli nyt ohi. Tai oikeastaan ensi päivänä alkaisi ensimmäinen varsinainen päivä, mutta se olisi sen ajan murhe. Ja hän halusi tänä yönä nukkua pitkään.
"Kiitos, mutta kiitos ei. Olen erittäin väsynyt. Nukun kenties jopa yhteentoista asti.", hän sanoi ja venytteli samalla selkää niin että nikamat naksuivat ja paukahtelivat.
"Yhteentoista? Ihan miten vain, tietenkin se käy. Mutta palvelijat pitävät siihen aikaan niin kovaa meteliä, että uskon jopa Rektorinkin kuulevan sen, missä sitten hän suurimman osan ajasta lieneekin...", Gabriel sanoi hieroen poskeaan ja totesi vielä, "Herätystä ei siis tarvita, joskin uskon että melu kyllä herättää jossain vaiheessa. No niin sitten. Levol...hyvää yötä.", Gabriel oli sanomassa jotain, mutta ilmeisesti muutti mielensä ja toivottikin hyvää yötä. Serina ei jaksanut udella, vaan vastasi ja ovi sulkeutui.

Hän riisutui, puki päälleen yöpukunsa ja painautui paksujen, mutta kylmien peittojen väliin. Ilma oli jollain miellyttävällä tavalla umpeinen, vanha. Ja myös kylmä. Paksujen kylmien peittojen välissä Serinaa palelsi ja hän värisi. Siksi ei hän suonutkaan aikaa ajatuksilleen ja lipui pian uneen. Harvoin hän yhtä nopeasti nukahti kuin sinä yönä. Ja harvoin hän nukkui vailla unia, harvoin olivat levolliset hänen unensa.

Gabriel oli omassa makuuhuoneessaan riisutumassa kun ovi avautui (hän huomasi, että epämiellyttävästi sisäänpäin, niin että "taiteelliset" kaiverrukset näkyivät") ja sisään astui pitkä laiha hahmo. Gabriel oli verrattain yllättynyt, harvoin Rektorilla oli hänelle asiaa ja nyt näin makuuhuoneeseen yömyöhään - ei koskaan aiemmin.
"No mitä asiaa sinulle nyt on?", Gabriel kysyi velholta. Rektor astui peremmälle ja sulki oven. Velhon katseessa oli omituista uteliaisuutta, jota Gabriel oli siellä nähnyt suhteellisen harvoin.
"Ensimmäinen päivä on siis ohi. Me tiedämme millainen ihminen Serina on.", hän sanoi jotenkin kummallisesti. Gabriel katseli Rektoria kummissaan pää hieman vinossa.
"Niin tiedämme. Joten? Mitä ihmeellistä siinä nyt on? Lisäksi minähän olen hänen isälleen muutamia palveluksia velkaa.", Gabriel vastasi ja kysyi samala, sekä huomasi jostain kumman syystä olevansa varuillaan. Rektor ei ollut koskaan aiemmin käyttäytynyt yhtä omituisesti. Tai, no...riippuu miten asiaa katsoo.
Joka tapauksessa Rektor katseli Gabrielia arvioiden ja kysyi sitten taas:
"Hän on sangen viehättävä, eikö olekin? Te pidätte hänestä?", tuon kuullessaan Gabrielin leuka loksahti auki.
"MITÄ oikein ajattelet? Äläkä teitittele minua! Yksikön toista persoonaa käytetään kun täällä toiselle puhutaan.", Gabriel ei pitänyt siitä kun velho alkoi teititellä häntä. Se johti yleensä Rektorin käyttäytymisen muuttumiseen. Muuttumiseen kylmäksi ja hillityksi kohteliaisuudeksi. Siitä ei Gabriel pitänyt.
"Hän on viehättävä. Ja uskon että oppisitte pitämään hänestä, ellette pidä jo. Hän ainakin pitää jonkin verran teistä.", Rektor sanoi kuin ohjeita antaen. Gabriel ei osanut edes sanoa mitään.
"Miettikää tarkkaan sitä, mitä minä olen sanonnut. Nyt - nukkukaa hyvin. Levolliset olkoon unesi.", sen sanottuaan avasi velho oven ja poistui niin nopeasti ettei linnanherra oikein osanut reagoidakaan. Vasta myöhemmin hän käsitti, että kaikesta muodollisuudesta huolimatta oli Rektor sanonut hyvin vanhan yötoivotuksen silti sinutellen.

[Moguta]

Kiitos :) Pitkästä aikaa kirjoitat tätäkin tarinaasi. Onkin jo ehditty odotella.
Jälleen luontevaa kerrontaa ja uusia kysymyksiä lukijan päänvaivaksi. Oikein hyvä.

"Minä tämän ihan unohdin jossakin vaiheessa ja into laantui."
Tuo on hyvin ikävä uutinen. Tarina voi jatkua elävänä vain niin kauan, kuin se elää kirjailijan mielessä. Kun se unohtuu, eikä sitä enää jaksa ajatella, se kuolee. Sen jälkeen ei tarinaan kokonaisuutena saa sitä toivottua tunnelmaa ja kertomus jää ontoksi. (Jotain tämän suuntaista muutes on Stephen King sanonut myös. ) Toivon, ettei tämä tarina kuole, sillä alku on niin hyvä.

Eli toivon, että jaksat pitää kertomuksen hengissä ja tehdä sen valmiiksi. Siihen ei kuitenkaan voi pakottautua, ellei inspiraatiota enää ole.

No, kuitenkin. Jatkoa odotellaan...

[Gabriel]

Originally posted by Moguta
Kiitos :) Pitkästä aikaa kirjoitat tätäkin tarinaasi. Onkin jo ehditty odotella.
Jälleen luontevaa kerrontaa ja uusia kysymyksiä lukijan päänvaivaksi. Oikein hyvä.

"Minä tämän ihan unohdin jossakin vaiheessa ja into laantui."
Tuo on hyvin ikävä uutinen. Tarina voi jatkua elävänä vain niin kauan, kuin se elää kirjailijan mielessä. Kun se unohtuu, eikä sitä enää jaksa ajatella, se kuolee. Sen jälkeen ei tarinaan kokonaisuutena saa sitä toivottua tunnelmaa ja kertomus jää ontoksi. (Jotain tämän suuntaista muutes on Stephen King sanonut myös. ) Toivon, ettei tämä tarina kuole, sillä alku on niin hyvä.

Eli toivon, että jaksat pitää kertomuksen hengissä ja tehdä sen valmiiksi. Siihen ei kuitenkaan voi pakottautua, ellei inspiraatiota enää ole.

No, kuitenkin. Jatkoa odotellaan...

Niinhän se huono uutinen on. Mutta, syynä ei ollut tekemisen puute vaan liika tekeminen. Minulla oli menossa eräs hyvinkin vaikea juttu tunne-elämän tasolla (tiedät kyllä mikä) ja myös ongelmia kotona. Siksi tarina vain unohtui, oli muita asioita huolehdittavana.
Ja minä pidän tämän hengissä kyllä, on tämä sen verran mielenkiintoinen itselleni. Saattaa (ja kenties joutuukin) joskus kokea silti talviunen kausia, mutta tahdon saada tämän valmiiksi.

Ja ihan sinunkin takia on tämä jatkamisen arvoinen. Kuinka voisinkaan lopettaa tämän? :)

Inspiraatiota kyllä on, mutta sitä on joskus vaikeaa tuoda esiin. Pitää virittäytyä oikealle taajudelle sitä varten ja se on vaikeaa. Jonkin mahtipontisen kuunteleminen auttaa joskus esim. Rektorin kohtauksia varten.

[Gabriel]

Ja vaikka Gabrielilla kesti aikaa päästä uneen - häntä valvottivat monet seikat - niin Serina nukkui paljon paremmin kuin mitä hän täällä tulisi koskaan nukkumaan. Hänen oli myöskin lämmin, sillä paksut peitot olivat ajan myötä varastoineet hyvin hänen kehonsa lämpöä. Myöskin niiden paino tuntui hänestä unessakin hyvältä, koko tunne oli erittäin mukava ja kodikas. Ja silloin, sinä ensimmäisenä yönä näki hän unia. Monia unia, joista osan hän unohti, mutta joista osan hän myöskin jälkeenpäin muisti.
Hänen ensimmäisessä unessaan näki hän pitkän ihmisen ylittämässä melkein yhdeksän kilometria syvää kuilua yhtä ainoaa ja ohutta kalliosiltaa pitkin. Tai ei, niitä oli enemmän. Unessaan hän käänsi huomion ihmisestä toisaalle ja näki ihmisen tulosuunnassa häämöttävät valtavat ruosteenväriset vuoret. Sitten hän käänsi huomionsa kuiluihin ja näki, että alhaalla risteili oikea kanjoneiden verkosto. Hän myös näki, että joissain niissä risteili jokia, mutta niiden kohina oli vaimea etäisyyden takia. Kanjoneiden yläpuolella oli monia kalliosiltoja. Tuo jolla ihminen käveli oli vain yksi sadoista. Sitten Serinan huomio kiinnittyi ihmiseen ja hän liiteli alas satojen metrien korkeudesta - hän ei tiennyt mikä oli, ilmeisesti pelkkä tajunta vailla ruumista - kohti ihmistä, ohitti tämän ja näki tämän kasvot. Miehellä oli hupullinen kaapu, jonka tuuli oli paiskannut taaksepäin. Viima oli erittäin pureva - vaikkei Serina sitä tuntenutkaan - sillä miehen kasvot olivat punaiset ja ilmeisesti hän oli tullut vuorilta, sillä hänen kasvoissa oli myöskin pieniä paleltumahaavoja. Miehen kasvot olivat nuoret ja hiukset ohuet, väriltään raudanharmaat. Ja vaikka mies oli kasvoiltaan täysin tuntematon hänelle - hän ei ollut nähnyt tätä koskaan - silti hän tiesi kuka tämä oli. Vaikka kasvot olivat eri, tajusi hän ettei kasvoilla ollut väliä - niitä oli monta.
"Tuo on Rektor."
Serinan ajatus ei ollut edes ääneen lausuttu, mutta hänestä tuntui kuin mies olisi jotenkin kuullut sen sillä hänen silmänsä kiinnittyivät juuri siihen kohtaan parin metrin päässä jossa Serina oli. Hetkeksi Serina ymmärsi katselevansa jotain, joka on jo tapahtunut ja joka jotenkin kuului linnan historiaan tai ainakin jollain tavalla siihen liittyi. Sitten maisema pyyhkiytyi pois ja jäljelle jäi suloinne lämmin paino, sekä pimeys...

...kunnes maisemat korvautuivat uudestaan, tälläkin kertaa hän oli korkealla. Hän huomasi katselevansa järvimaisemaa, jonka hän heti tunnisti linnan takana avautuvaksi järveksi. Ilmeisesti hän oli linnan kaikkein korkeimpien muurien päällä. Tämä oli ilmeisesti vartiomiesten kiertelyreitti, sillä reunojen edessä oli korkeita kivestä veistettyjä kaiteita ja kävelytilaa oli mitä runsaimmin. Serina käänsi katseensa hieman alemmaksi ja näki muurin käännöskulmassa jotain kauhistuttavaa. Hänen aivonsa kieltäytyivät käsittämästä mitä se edusti. Hän ymmärsi yhtälön osat. Ruumis, verta ja hilpari iskettynä ruumiiseen. Hän käsitti jokaisen erikseen, muttei kyennyt käsittämään niitä kaikkia yhdessä. Vaikka hänen täytyi käsittää, hänen oli pakko! Mutta hänen aivonsa kieltäytyivät toimimasta.
Sitten hän yhtäkkiä tuli tietoiseksi laskeutuvasta auringosta, joka näkyi enää puoliksi muurin reunan yli. Mutta aurinko laskeutui juuri siinä missä ruumis oli. Niinpä se heitti mahtavat varjot. Ja hilparin varjo lankesi hänen päälleen, tarkalleen hänen silmiensä väliin. Hän ei tiennyt mistä hän sen tiesi, tiesipähän vain. Jotenkin auringon laskeminen sai hänet liikkumaan eteenpäin, vaikkei hän edes kokenut liikkuvansa. Hän ei olisi pystynyt siihen. Mutta silti hän liikkui. Serinan lähes halvaantuneeseen mieleen iski toinen ajatus. Tämä on kuin ennaltamäärättyä. Hän voi ainoastaan katsoa. Kaikki on jo tapahtunut, tai ehkä tulee tapahtumaan. Hän ei voi vaikuttaa. Mutta hän kykeni ajattelemaan. Ja silloin hänen tullessaan muurin nurkkakäännöksen eteen, parin metrin päähän siitä kohdasta johon ruumis oli seivästetty hilparilla harmaaseen kiveen alkoi ruumiin pää kääntyä. Hitaasti. Ja hän tunnisti tuon ihmisen, todellakin, tunnisti hetkeksi. Mutta se hukkui yhden täysin typerän ajatuksen alle.
Hänen kasvonsa...voi Luoja, hänen kasvonsa ovat yltä päältä veressä!
Tietenkin ne olivat. Mutta siihen meni tunnistamisen hetki ja mikäli hän olisi tunnistanut, olisi moni tapahtuma saattanut mennä toisin ja koko tulevaisuus muokkautua uudestaan toisin. Mutta tunnistaminen hukkui tuon typerän ajatuksen alle, eikä Serina kyennyt muistamaan hahmon kasvoista enää mitään. Paitsi yhden asian. Ne olivat yltä päältä veressä. Sitten laskeutui taas pimeys, pehmeys ja lämpö ja tuona rauhallisena hetkenä Serina ymmärsi, että oli nähnyt unta oven kaiverruksesta. Hän ajatteli yrittää riistäytymistä unesta, mutta hänellä ei ollut voimaa. Sillä uusi uni tuli taas ja vei hänet.
Tällä kertaa hän seurasi kahta rääsyihin pukeutunutta miestä valtavan kaupungin kaduilla, kaduilla jonka kaltaisia ei ollut ennen nähnyt. Yli 60 metrin levyisen kadun molemmilla puolilla oli satoihin metreihin yltäviä taloja, valtavia rakennuksia. Ja osan oli pakko olla - hän älysi - ainakin yli kilometrin korkuisia, sillä ne katosivat pilviin. Mutta osa taloista oli vahingoittunut, osa sortunut kokonaan. Monissa oli aukkoja, yhdessä valtava reikä jonka oli pakko viedä kymmeniä kerroksia (hän kykeni päättelemään sen aukon vieressä olevien ikkunaruutujen määrän perusteella) ja kahdelta näytti puuttuvan osa seinästä kokonaan. Katu oli paikoin tukkiutunut, rakennuksista hyvin monia osia oli sortunut sen päälle ja lisäksi siellä oli omituisia vaununmuotoisia ruosteisia metalliromuja. Kaiken kaikkiaan kaupunki - jättiläiskaupunki, hän ajatteli - näytti olevan hylätty. Tai ainakin tuhottu. Mutta se ei ollut. Nuo kaksi rääsyihin pukeutunutta ihmistä eivät myöskään olleet ainoat, vaan näyttivät pakenevan jotain, joka tuli heidän takaa ja samoin Serinan takaa. Mutta Serinalla ei ollut jaksamista kääntyä. Hänen katseensa oli kahdessa rääsyihin pukeutuneessa muukalaisessa jotka näyttivät pakenevan henkensä edessä jotain. Sitten maailma tuntui räjähtävän ääniin. Sanoja, joita ei oltu osoitettu hänelle tulvi rakennuksista. Ne olivat noille kahdelle muukalaiselle, jotka eivät kuitenkaan pysähtyneet kuuntelemaan. Sen sijaan he juoksivat oikealle kahden rakennuksen väliin. Serina tajusi äänen neuvovan matkalaisia. Hän myös huomasi omituiset metalliputket, joista äänet tulivat. Ne olivat rakennusten seinissä, sekä kadun molemmilla puolilla sijaitsevien tolppien päässä. Vaikkei Serina ollut nähnyt mitään niiden kaltaista koskaan aiemmin, eikä tunnistanut päähän pulpahtavaa nimeäkään niille, silti tiesi hän automaattisesti niiden olevan kovien äänien torvia. Ei. Nimi meni jotenkin toisin, mutta samalla tavalla. Hän oli lähellä. Muttei aivan oikeassa. Silti, nimi pyyhkiytyi heti hänen muististaan, sillä hänen mieleensä tulvahti jotenkin tutumpi nimi jonka hän oli jossain kuullut [lukenut] aiemmin ja joka liittyi torvista pauhaavaan ääneen.
Chegter.
Sitten kaikki pimeni taas palautuen lämpöön ja pehmeyteen.

Ja unet jatkuivat. Ne muuttuivat entistä nopeimmiksi ja kiivaimmiksi. Niistä oli myöskin entistä vaikeampaa saada mitään selkoa. Yhdessä unessa hän tajusi olevan veden ympäröimä. Ajatus kauhistutti häntä, hän yritti pyrkiä kohti pintaa. Serina hakkasi jaloillaan ja käsillään, yrittäen pyrkiä ylemmäs, hänen täytyi päästä ylemmäs. Sillä hän tarvitsi happea, hänen kehonsa tarvitsisi sitä pian. Mutta pintaa ei ollut, oli ainoastaan vettä ja virtausta, voimakasta virtausta eikä merkkiäkään pinnasta. Ja Serinan huomaamatta oli pimeys tullut ja mennyt - tai jättänyt edes tulematta ja uni vaihtunut suoraan - sillä hän huomasi olevansa eri unessa nyt. Hän piteli käsissään jotain joka kuoli. Jokin jota ei näkemään kyennyt, ainoastaan tuntemaan käsissään. Jotain joka sätki mielipuolisesti, joka halusi elää, jonka pitäisi kyetä elämään, mutta joka ei voinut. Se halusi elää muttei voinut, sillä jokin oli väärin, jokin oli hirvittävän väärin ja mennyt pieleen eikä sille voinut mitään ja se kuoli, se oli kuolemassa, mutta voi Luoja kuinka kovasti se halusi elää...Ja uni vaihtui.
Ja siinä unessa Serina tajusi, että sekä hänen ranteidensa että hänen nilkkojensa ympärillä oli kahleita, kahleita jotka olivat tiukat ja voimakkaat ja jotka pureutuivat hänen ihoonsa. Ja hänen allaan oli mutaa, mutaa johon hänen jalkansa olivat uppoutuneet, mutaa jota oli hänen käsissään, hänen kasvoissaan ja myös hänen hiuksissaan. Ja omituisesta tuskasta sekä nöyryytyksen tunteesta huolimatta nosti Serina päänsä ja hänen edessään seisoi Gabriel, linnanherra. Ja Gabrielin kasvot olivat vihaiset, niissä näkyi raivo joka väänteli häntä ja hänen sormensa osoitti syyttävästi Serinaa. Ja Serina pelkäsi, pelkäsi kovasti, sillä hän ei kyennyt ymmärtämään mitä oli tapahtumassa. Ja yhtäkkiä Serina oli lasipallossa.
Tämän täytyi olla eri uni. Serina huomasi olevansa erittäin suuressa lasipallossa, joka oli usvan täyttämä. Mutta usva oli läpinäkyvä ja hän kykeni näkemään tämän kristallisen ja ruosteenvärisen maailman etäisimmät nurkatkin. Mutta usvassa oli jotain muuta, jokin joka oli kauheampaa kuin itse usva ja tämä maailma, jokin joka oli vieras, toinen tietoisuus - vieras tajunta, joka ei tähän kuulunut...ja Serina tiesi, että se ei ollut totta. Hän ei kuulunut tänne. Tämä oli tuon toisen mielen koti, hän ei kuulunut tänne, eikä päinvastoin. Hän halusi pois, muttei päässyt. Ja tuo toinen mieli oli paljon häntä voimakkaampi. Ja ahnas. Hän tunsi sen kaikkialla ympärillään, hän tunsi sen yrittävän ahtautua häneen, hänen kehonsa jokaisesta raosta, hänen syvimpään sisimpäänsä, se tahtoi olla osa häntä - se tahtoi syödä hänet, imetä hänet itseensä. Serina kauhistui, mutta sitten vielä suurempi kauhu valtasi hänet.
Lasitaivas pimeni. Jokin vielä suurempi voima oli tullut hänen ylleen, hänen ylleen ja tämän lasimaailman elämänmuodon ylle. Ja Serina kääntyi katsomaan taivasta ja silloin hän ymmärsi oman pienuutensa, että tämä maailma oli hyvin pieni ja hän vielä pienempi ja loukussa sen sisällä, kykenemättä pääsemään pois. Sillä se mitä hän näki oli suurta. Kasvot. Ihmisen kasvot. Rektorin kasvot. Ne olivat lasitaivaan ulkopuolella, eri maailmassa ja niidne katse oli lukkiutunut häneen, hän tunsi kuinka Rektorin silmien kase pyyhkiytyi hänen ylitseen kerta kerran jälkeen, ahnaasti, kyltymättömästi, raivokkaasti ja mielipuolisesti.
Ja yhtäkkiä ei ollut Rektorin kasvoja, lasimaailmaa, usvaa, pienuutta eikä toista, omituista mieltäkään. Sillä nyt oli liekkejä. Ja uni oli vaihtunut, samoin maailma. Eikä ollut usvaa, vaan kaikkialla oli liekkejä. Ja Serina tajusi hämärästi, että se oli itse linna joka oli liekeissä. Kivestä nousi tulta, lieskat kaareutuivat pitkin seiniä ja käytäviä, koko linna paloi ja tuli nieli ahnaasti kiviä. Ja silloin hän aisti jonkin tulevan häntä kohti käytävillä. Ja Serina kuuli mielipuolista naurua sekä täydessä vauhdissa olevan olennon puuskutusta. Jokin suuri ja yliluonnollisen voimakas oli tulossa häntä kohti. Se pyyhälsi hänen ohitseen ihmishahmossa, mutta Serina näki sen lävitse, sen pinnan alla jotain suurempaa. Jotain, joka ei ollut ihmistä. Ja sitten, se katosi kauemmaksi liekkien, hämärän ja savun sekaan perässään mielipuolinen nauru ja omituinen lemu. Serina tiesi, että hänen täytyi yrittää muistaa se olento jonka hän oli nähnyt, sen olennon ihmispuoli, se miltä se näytti paljaalla silmällä. Mutta liekit olivat liian kuumia, ne eivät antaneet hänen keskittyä. Ja niiden humina oli unettava, lisäksi Serina oli kauhuissaan. Hän oli kääntynyt automaattisesti toisaalle tuon painajaismaisen ilmestyksen juostessa häntä kohti käytävällä, mutta oli ehtinyt nähdä vilaukselta sen kasvot. Hän oli nähnyt ne, mutta ne olivat aivan liian epäselvät. Olennon todellinen olemus näkyi selvästi niiden alla, Serinasta tuntui kuin hän olisi yrittänyt hahmottaa ohuen lasikerroksen pinnanmuotoja, joka oli valattu hyvin näkyvän kiven päälle. Hän tiesi että hänen täytyi muistaa, hänen täytyi. Mutta nyt hän ei jaksanut enää, hän ei tahtonut mitään muuta kuin pois. Serina tiesi, että oli erittäin tärkeää - elintärkeää - muistaa, mutta hän ei jaksanut enää, hän halusi pois, oli kauhuissaan eikä vain kestänyt enää.
Ja vastahakoisesti, kuin jonkinlaiseen tuhoon tuomittuna ja asian hyväksyvänä - liekit alkoivat sulautua savuun ja kiveen, sekä ääniin ja Serinaan ja uni alkoi pehmetä, vajota ja kadota. Kunnes oli pimeys ja tiedottomuus. Ja Serina nukkui aamuun asti vailla unia.

[Moguta]

Hienoa. Nuo unet tosiaan vaikuttivat unilta ja niitä pystyi tulkitsmaan kuin unia. Ja tuollaisia unia tosiaan Serina voisi nähdä.

Ne heittivät ilmaan taas paljon arvailuja. Etenkin noiden tunnistamattomien hahmojen henkilöllisyydestä minulla on omat epäilyni, mutten lausu niitä ääneen, sillä en halua tietää, olenko oikeassa vai en.

Nyt odotan taas innokkaana jatkoa stoorille. Niin, ja laitan Nerurun (Feikin) lukemaan tämän myös (kuulemma lukee ehkä jo huomenna :) ).

[Gabriel]

Originally posted by Moguta
Ne heittivät ilmaan taas paljon arvailuja. Etenkin noiden tunnistamattomien hahmojen henkilöllisyydestä minulla on omat epäilyni, mutten lausu niitä ääneen, sillä en halua tietää, olenko oikeassa vai en.
Sovitaanko sitten niin, että laitat nuo epäilysi muistiisi ja kun tämä on sitten valmis, niin kerrot minulle? :)


Nyt odotan taas innokkaana jatkoa stoorille. Niin, ja laitan Nerurun (Feikin) lukemaan tämän myös (kuulemma lukee ehkä jo huomenna :) ).
Jatkoa tuleekin sitten nyt. On se mukavaa jos Neruru viitsii lukea, mikäli vain tahtoo. Mutta jos sinäkin aiot lukea tänään, niin eikös teidän ole hieman hankalaa lukea tätä uusinta kappaletta yhdeltä ainoalta koneen ruudulta? =)
Toivottavasti en jatkannut tätä liian pian (jos sinulla ei vaikka ole mahdollisuutta lukea tätä vaikka tahtoisitkin ja asia häiritsemään jäisi). Mutta minkäs sitä inspiraatiolleen mahtaa, kun jatkamisen tahto iskee? :)


Serina ei ollut ainut joka sinä yönä unia näki. Unet - häiritsevät ja painajaismaiset ilmestykset - häiritsivät sinä yönä myöskin linnanherra Gabrielin nukkumisen levollisuutta. Toisin kuin Serina, koki hän peittojen painon ja lämmön aina ahdistavaksi. Siispä hänen oli aina pakko nukahtaa ennen kuin peitot ehtivät lämmetä niin, että hän koki sen häiritseväksi ja muistot entisistä asioista palautuivat hänen mieleensä. Ennen kuin hän puolivalvetilassa siirtyisi taas siihen palavaan heinälatoon, jonka tunkkaisuus kirveli keuhkoja, jonka heinien kuuma paino esti häntä liikkumasta, esti häntä pääsemästä pois ja pelastautumasta. Jos niin kävi, oli hänellä tapana herättää itsensä aivan täysin, sillä silloin ei hän kyennyt enää nukkumaan. Usein olikin niin, että muiden paitsi vartiomiesten nukkuessa uniaan käveli Gabriel pitkin linnan käytäviä tutkien ja ihmetellen niitä, pohdiskellen aina vain uudestaan sitä iänikuista kysymystä - kuka oli tämän rakennuttanut? - pääsemättä koskaan vastaukseen. Ja sellaisina öinä hän meni usein nukkumaan vasta silloin kun idässä alkoi taivas vaaleta ja hän oli niin rättiväsynyt, ettei edes huomannut nukahtavansa.
Menneen traumat painoivat häntä ja estivät häntä hyvin usein nukkumasta. Sinä yönä Gabriel kuitenkin nukahti nopeasti.

Vain tullakseen takaisin muistojen luokse. Vain ollakseen painajaisten, harhanäkyjen ja unikuvien keskellä. Vain pelätäkseen ja kokeakseen kaiken tuon uudestaan.
Toisin kuin Serina, peittojen massiivininen paino ja lämpö eivät vaikuttaneet Gabrielin uniin mikäli hän vain ehti nukahtaa jo syvästi. Aina kuitenkin saattaa olla poikkeuksia, sillä sinä yönä hänen unensa olivat menneisyyden peilikuvia. Tai sitten sinä yönä vaikutti maailmaan jokin suurempi voima, jokin voima joka keskittyi heihin, sillä he kaikki näkivät silloin poikkeuksellisia unia. Oli miten oli, Serina ei nähnyt levollisia unia. Eikä liioin Gabrielkaan.

Aluksi oli hänen ympärillään pelkkää metallin kalsketta, huutoja, taklauksia ja kylmyyttä, loputonta kylmyyttä. Gabriel ajatteli ensin olevansa sokaistunut, mutta ymmärsi silloin, että nähdäkseen oli hänen avattava silmänsä. Hän teki sen hyvin nopeasti ja näkymä oli hänelle hyvin tuttu.
Hän itse istui haarniskassa hevosensa selässä yhden maaston korkeimpien kukkuloiden laella. Hiki valui hänen kulmakarvojensa yli hänen silmiinsä kirveltäen niitä. Ähkäisten hän pyyhkäisi sen kämmenselällään pois. Haarniska oli hyvin kylmä hänen kuumaa ihoaan vasten. Nyt vasta hän ymmärsi miksi oli niin kylmää. Oli talvi. Kaikkialla oli lunta, lumessa ruumiita ja verta ja kaikkien raivoavat hengitykset huurusivat. Alemmas kukkulalta kävivät toistensa kimppuun noin 400 taistelijaa, osa kuninkaan lähettämien joukkojen viimeisiä jäännöksiä, suurin osa taas hänen omiaan. Höyryä näytti nousevan jokaisen taistelijan kylmän haarniskan rakojen välistä, sitä näytti nousevan pienimmistäkin haavoista ja myöskin kaatuneiden kylmenneistä ruumiista. Aina välillä nousi hieman kauempaa nuolisade taistelukentän ylle, sillä osa kuninkaan sotureista olivat jousimiehiä ja olivat jääneet kauemmaksi taakse. Nuolet laskeutuivat kohti sankinta miesjoukkoa ja osuivat enimmäkseen haarniskoihin tuottamatta mitään vahinkoa, mutta montakin soturia sai pääosuman. Mielihyväkseen - muttei oikeastaan yllätyksekseen - huomasi Gabriel kaikkien haavoittuneiden sotureiden olevan kuninkaan omia. Etäältä hän kuuli myöskin jousimiesten raivonparahduksia. Niin. Onni oli ollut heidän puolellaan näissä taisteluissa. Vaikka kuninkaan miehiä oli kuollut yli satoja - mahdollisesti jopa tuhat - niin Gabriel oli menettänyt ainoastaan yhdeksäntoista. Sellainen oli käsittämätöntä. Jonkin suuremman täytyi olla heidän puolellaan. Ilmeisesti he toimivat oikean asian puolesta. Heidän täytyi. Tämän täytyi olla osoitus siitä.
Mutta tämä oli tapahtunut kerran aikaisemminkin. Gabriel oli se mikä oli sinä hetkenä hevosen selässä. Hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja jaloudesta. Aivan liian suuresta ja - hänen uniminänsä, joka ymmärsi asian enemmän ulkopuolisena - täten myöskin väärästä. Mutta hän käsitti myöskin, että mennyt oli mennyttä, eikä hänellä todellakaan näyttänyt olevan mitään voimaa vaikuttaa tähän uneen, jonka hän todellakin ymmärsi olevan uni. Hänen oli määrä katsella. Katsella veren värjäämää lunta, kuninkaan sotureiden epäonnistumista, kuunnella kauan sitten menneiden nuolien suhahduksia ja tuntea menneen minänsä väärän - lankeamista edeltävän, hän kauhukseen tajusi - ylpeyden tunnetta.
Mutta jokin unessa oli uutta. Jokin, jota ei hän muistanut. Jokin joka oli ennennäkemätöntä ja myöskin kauhistuttavaa.

Kukkula jolla Gabriel oli - tänne tultaisiin rakentamaan majatalo joskus, hänen uniminänsä ymmärsi - ei ollut ympäristössä ainut. Vastapäätä oli kahdensadan metrin päässä toinen kukkula, jossa kuninkaan jousimiehet olivat. Hänen oikealla puolellaan oli kauempana tuo valtava mystinen linna, jota he käyttivät tukikohtanaan ja jossa Rektor aina oli taisteluiden aikana katselemassa muureilta. Vasemmalla puolella oli taas kaksi kukkulaa. Yksi lähempänä häntä, toinen lähempänä jousimiehiä. Niiden kahdne välistä kulki polku. Vihollisia lähimpänä olevalla kukkulalla ei ollut muuta, kuin muutama ruumis. Gabrielia lähempänä olevalla kukkulalla oli taas mitä ilmeisimmin jokin, joka ei sinne kuulunut. Jokin, joka näytti vaikuttavan asioihin.
Noin viidenkymmenen metrin päässä sijaitsevalla kukkulalla oli pitkähkö mieshahmo, joka näytti seuraavan taistelua vielä etäisempänä kuin mitä Gabriel. Miehellä ei myöskään ollut ratsua, eikä lainkaan sotisopaa. Hämmästyksekseen Gabriel tajusi miehen seisovan ilmeisen välinpitämättömänä kädet ristittynä selkänsä taakse ja verhoutuneena pitkään viittaan. Ja vielä enemmän Gabriel hämmästyi, kun ymmärsi miehen liekehtivän. Pitkät lieskat nousivat miehen jaloista, kiertyivät ympäri hänen polvien jatkaen spiraalimaisesti palamistaan suorittaen toisen kierroksen rintakehän ja kaulan ympärillä päätyen liekehtimään runsaan metrin verran miehen päälaen yläpuolelle. Omituista kyllä, liekit olivat puhtaan valkoisia väriltään, mutta niiden reunat olivat mustat. Samoin ei niistä lähtenyt minkäänlaista savua. Ja vielä omituisempaa oli - Gabriel havaitsi - että mies ei näyttänyt edes huomaavan liekkejä. Ei, Gabriel ajatteli. Liekit olivat osa häntä...korkeampi osa. Gabriel ei tiennyt miksi hän tunsi tuollaista varmuuden ja tiedon tunnetta, mutta sydämessään hän tiesi asian olevan noin.
Mies näytti ilmeisen välinpitämättömältä kaiken ympäröivän - myös lieskojensa - suhteen. Kuitenkin, silloin kun jousiampujat lähettivät uuden nuolisateen matkaan, mies valpastui. Hän veti kätensä esiin selkänsä takaa ja teki niillä pitkän kaaren osoittaen samalla nuolia. Ja Gabriel näki - mikä oli ilmeisen mahdotonta - kuinka nuolet muuttivat heti kulkusuuntaansa ja hakeutuivat nimenomaan kuninkaan sotureihin. Jokaikinen nuoli. Yksikään ei liipannut edes läheltä Gabrielin miesten vartaloita. Mies näytti myhäilevän tyytyväisenä, risti kätensä uudestaan selkänsä taakse ja huojahtelei polvillaan ilmeisen hyvillään.
Jotenkin, niinkin kaukaa kuuli Gabriel lumen narskuvan miehen kenkien alla. Se toi mieleen hänelle hampaiden kiristyksen ja omituisen, vihamielisen hihityksen.
Ja ennen kuin Gabriel huomasi yhtään mitään, oli uni vaihtunut.

Yhtäkkiä hän tunsi päällään taas palavan heinäkasan kuuman painon. Heinäkasan, joka oli kaatunut hänen päälleen hänen komentaessaan ulos vielä sisään jääneitä tovereitaan. Tuo lato oli toiminut heidän yhtenä ensimmäisenä piilopaikkanaan ja kuninkaan joukot olivat sytyttäneet sen tuleen palavilla nuolilla. Gabriel oli jäänyt viimeisenä sisään tarkistamaan oliko enää ketään jumiin jääneenä tai liian pelokkaana ulos tullakseen. Hän ei löytänyt ketään. Ja juuri kun hän oli kääntymässä ympäri juostakseen ulos, kaatui hänen päälle nelimetrinen heinäkasa, johon oli tuli jo tarttunut. Paino oli murskaava ja hyvin suuren osan siitä loi hänen oma paniikkinsa. Sen sijaan, että olisi yrittänyt järjestelmällisesti ja viileä järkeä käyttäen pyrkiä ulos, heittäytyi Gabriel epätoivoiseen kamppailuun ja onnistui ainoastaan sotkemaan itsensä entistä pahemmin nyt jo huolestuttavan suuresti palavan heinäkasan sisään. Hän pelkäsi. Tulen pauke, savun haju ja kaikkialta kantautuvat valo- ja hajuärsykkeet sekoittivat hänen mieltään ja ajoivat hänet vain entistä pahempaan paniikkiin. Koko lato oli nyt liekeissä. Pian sortuisi kattokin. Peloissaan Gabriel veti keuhkoihinsa jokaisella hengenvedolla aivan liikaa savuntäyttämää ilmaa. Ja hyvin pian hän pyörtyi.
Todellisuudessa Gabrielin ensimmäinen muistikuva tuon jälkeen oli linnan yhden huoneen sänky, jossa hän heräsi. Linnanherralla ei ollut minkäänlaista aavistustakaan miten hän oli päässyt pois ja selviytynyt hengissä. Eikä hän loppujen lopuksi kysynytkään. Kukaan ei ollut ilmoittautunut hänen pelastajakseen ladosta, ihmiset kertoivat löytäneensä hänen tajuttoman ruumiin runsaan seitsemänkymmenen metrin päässä ladosta metsän lähellä sijaitsevassa ojassa. He olivat vieneet hänet linnaan ja antaneet johtajalleen hoitoa. Kukaan ei tiennyt miten hän oli sieltä pelastautunut. Kukaan ei sitä ollut nähnyt. Paitsi nyt. Tällä kertaa hän näki sen ihan itse.
Gabrielin uniminä katseli kahden metrin päässä makavaa tajutonta ruumistaan. Heinäkasaan tarttui yhä enemmän ja enemmän liekkejä. Näytti siltä kuin Gabrielin päällä olisi ollut valtava liekehtivä ja painava peitto. Kaikkialla oli vain tulta, koko lato paloi. Ja hänen uniminänsä saattoi vain tarkkailla. Sitten yhtäkkiä kaikki tuli sammui. Lämpö oli kadonnut ilmasta heti. Se näytti imeytyneen jonnekin. Gabrielin uniminä oli hämmästyksissään, muttei saanut katsettaan irti tajuttomasta ruumiistaan. Niinpä hänen uniminänsä heittäytyi pelästyneenä sivulle lähes kiljahtaen - mikäli olisi ollut mahdollista, hän ehti ajatella - kun jokin suuri ja uhkaava hahmo ohitti se ainoastaan viiden senttimetrin päästä. Hahmo oli verhoutunut johonkin mustaan. Johonkin, joka ei ollut vaatetta. Se oli enemmän voimaa, olemusta, ääntä, pimeyttä. Se värähteli hahmon ympärillä, kietoutui sen ympärille, meni sen läpi ja tuli siitä myös ulos, se näytti olevan kuin kaapu joka oli yhtä voimaa ja tuhoa. Gabriel tunsi heti tuskaa oman uniminänsä syvimmän sielun tasolla. Hänestä tuntui kuin hänen mielensä ja sielunsa olisi nyt erittäin lujalla koetuksella, että se saattaisi särkyä. Tuon pimeän ja ilmiselvästi kauhistuttavan hahmon läsnäolo oli hänelle kuin puristin ja aiheutti tuskaa. Tuon mustan olemuksen läpi ei nähnyt mitä sen alla oikeasti oli, mikä oli siihen verhoutunut. Gabriel yritti keskittää katseensa siihen, mutta heti hänen kipunsa ja koettelmuksensa kymmenkertaistuivat. Niinpä hän ei voinut muuta kuin olla katsomatta ja kärsimättä.
Hahmo näytti menevän hänen tajuttoman ruumiinsa luo ja polvistuvan. Kuplivasta ja värähtelevästä pimeästä kaavusta erkani kaksi raajaa, jotka muistuttivat ihmisen käsivarsia. Sitten tuo kauhea olento nosti Gabrielin tiedottoman ruumin käsivarsilleen, kääntyi poispäin ja alkoi astella ulos. Linnanherran uniminä oli tyrmistynyt siitä tiedosta, että hän oli ollut tuollaisen olennon käsien kantama. Hän tiesi, että tämä oli enemmän kuin unta, että tämä oli peilikuva menneisyydestä. Hän ei tiennyt mistä hän sen tiesi, mutta oli siitä aivan varma. Sitten hänen uniminänsä ryntäsi ulos pimeän hahmon perään, joka kantoi häntä itseään, hänen ruumistaan.
Pimeä hahmo oli jo noin kahdenkymmenen metrin päässä ladosta kun tuo voiman ja tuhon kaapu alkoi valua pois hänestä. Aluksi se katosi tuon olennon - ihmisen, Gabriel havaitsi - pään päältä, paljastaen sen, sitten hartioilta ja käsivarsilta, sekä yläselältä. Gabriel olisi voinut tunnistaa tuon ihmisen, hänellä oli nyt aikaa siihen. Mutta hän keskittikin huomionsa siihen mitä tuolle voiman valuvalle kerrokselle tapahtui. Se näytti kuoriutuvan pois ja valuvan nestemaisena alas jättäen jälkeensä vanan. Ei, Gabriel tajusi. Se ei ollut vana. Tuo voima näytti tulevan hänen uniminäänsä kohti. Gabriel yritti huutaa, kääntyä, paeta - mitä tahansa. Mutta hän kykeni vain seuraamaan ihmistä, joka kantoi hänen ruumistaan. Sitten tuo voima iskeytyi hänen varpaitaan ja nilkkojaan vasten ja...meni hänen lävitseen. Eri tavalla kuin mitä se oli huokunut tuon ihmisen lävitse. Se meni hänen lävitseen kuin edessä olisi ollut pelkkää ilmaa.
Koska en ole oikeasti täällä, Gabriel ymmärsi.
Mutta linnanherra käänsi päätään ihmisestä katsomaan sitä mihin voima oli suuntautumassa. Näköjään tuo musta vedentapainen virta kohdistui kohti latoa. Sen täytyi olla kuoriutunut ihmisestä kokonaan, koska se loppui ja sen loppupää meni jo hänen ohitseen. Gabriel ymmärsi, että jos hän nyt kääntyisi katsomaa ihmistä, hän tunnistaisi tämän, vaikka näkisikin selkäpuolen. Mutta hän ei tehnyt niin. Voima näytti suuntautuvan kohti latoa ja imeytyvän siihen. Sitä oli paljon vähemmän kuin mitä oli ladon massaa ja rakennetta, mutta se oheni ja levittäytyi. Se kiipesi pitkin ladun seiniä, meni sen sisään ja imeytyi sen huokoisiin rakenteisiin. Hetken aikaa voima näytti olevan siinä kuin hämärä varjo, sitä ei huomannut ellei osannut etsiä. Lato oli vain hiukan entistä tummempi. Ja silloin - kun voima oli asettunut kaikkialle - lato räjähti liekkipalloksi. Sen säde oli varmaan viisitoista metriä kaikkiin suuntiin ja Gabriel tunsi kuumuuden nuolevan häntä. Häneen ei kuitenkaan sattunut, sillä hän ei ollut oikeasti siellä. Sitten liekit näyttivät asettuvan, vetäytyvän takaisin ja lato paloi kirkkaassa tulessa kuin mikä tahansa tulipalo. Ilmeisesti eivät rakenteet olleet räjähtäneet tulen mukana, vaan se tuli oli kaikki se patoutunut voima jonka olisi pitänyt palaa sillä aikaa kuin mitä se oli ollut kahlehdittu ihmishahmoon. Hätääntyneenä Gabriel kääntyi ympäri eikä nähnyt enää tuota kauhistuttavaa pelastajaansa. Hän oli käyttänyt tuon mahdollise ajan seurataakseen tulen vangitun voiman paluuta entiseen olomuotoonsa ja sinä aikana oli ihminen ehtinyt jo kadota. Gabriel tiesi, että hänen ruumiinsa oli nyt ojassa metsän luona, vain hieman kauempana kuin mitä hänen uniminänsä oli.
Linnanherra Gabriel päästi tilaisuuden tunnistaa pelastajansa ohi. Hän ei saanut tietää kuka hänet oli pelastanut varmalta kuolemalta. Ei silloin.

Sitten unimaisemat katosivat. Ja sinä yönä ei Gabriel enää unia nähnyt, vaan nukkui vailla niitä tilassa joka oli lähes tiedoton. Mutta herätessään seuraavana aamuna tulisi hän muistamaan kaiken mitä oli nähnyt.


EDIT: Vaihdettu sana 'ahdistavaksi' sanaksi 'häiritseväksi' liiallisen toiston takia.
EDIT2: Paranneltu kappalejakoa.

[Moguta]

No ei tullut lainkaan liian pian.
Mukavaa lukea tätä ja mitä pikemmin jatko tulee, sen parempi.

On ollut kiva huomata, että taas ovat luvut pidentyneet entiseen mittaansa. :)

Jos lähdet täältä ja stoori jää kesken, niin kirjoitathan sen loppuun kuitenkin? Edes minulle luettavaksi, jookos?
Haluan tietää, mitä tässä tulee tapahtumaan.

[Gabriel]

Anteeksi etten eilen jatkannut, vaikka lupasinkin. Ei aika riittänyt enää. :murjotus:


Originally posted by Moguta
Jos lähdet täältä ja stoori jää kesken, niin kirjoitathan sen loppuun kuitenkin? Edes minulle luettavaksi, jookos?
Haluan tietää, mitä tässä tulee tapahtumaan.
Tietenkin. Jo ihan sinua varten on tämä kirjoittamisen arvoinen. ^^
Ja itsekin nautin tämän kirjoittamisesta paljon. :)


Linnassa näki sinä yönä erikoisia unia myöskin kolmas tekijä. Samalla kun Serina ja Gabriel ahdistuivat painajaisistaan koki tämä ihminen ne jo entuudestaan tutuiksi. Syvällä linnan alla kallioisessa savulta, yrteiltä ja myrkyiltä löyhkäävässä kammiossaan nukkui Rektor pitkällä kivijalustalla vailla peittoja täysin alastomana ainoana pehmusteenaan vain kaksinkertainen karhea kangaskerros. Tuolla tavalla hän oli aina nukkunut. Se oli tapa Kazganin kaukaisesta maasta, josta Rektor oli tullut kauan, kauan sitten yli vuorten. Kazganin tuhansia vuosia olemassa ollut paimenkulttuuri oli kehittänyt tuon nukkumistavan, koska se oli kaikista yksinkertaisin ja myöskin mukavin aavikoisen maan kuumuudesta johtuen. Rektor oli asunnut Kazganissa erittäin pitkään ennen sieltä tuloaan. Hän ei oikeastaan enää muistanut mistä oli tullut Kazganiin. Se ei ollut millään tavalla tärkeää. Mutta vaikka muistot haalistuisivatkin, niin tavat ovat tiukassa ja vaikka täällä olikin hyvin kylmä tuollaisen nukkumistavan soveltamiseksi, oli se juurtunut syvälle Rektoriin eikä hän kyennyt peitoissa nukkumaan. Lisäksi oli hänellä poikkeuksellisen hyvä terveys, eikä hän saanut edes nuhaa, vaikka joku muu olisikin saattanut sairastua keuhkokuumeeseen. Niin siis nukkui Rektor tikkusuorana hidas hengitys ilmassa höyryten tuntematta kylmää ja unia näkien.

Enneunia. Rektor oli nähnyt näitä aiemminkin. Hyvin kauan sitten. Sataviisikymmentä vuotta olisi ihan hyvä arvaus. Se osuisi aika lähelle. Hän näki niitä nyt uudestaan, aivan kuten oli nähnyt jo monia kertoja. Rektor tiesi näkevänsä enneunia, sillä hän ei koskaan muulloin unia nähnyt. Mutta ei enneunia, ei. Käsite oli aivan liian tarkka. Näkeviä unia. Se sopisi kuvaamaan niitä paremmin. Joskus Rektor tunnisti symboleiden takaa asioita, joita oli jo tapahtunut hyvin kauan sitten. Hän ei tiennyt miksi hän niitä näki, mutta sellaisiin kysymyksiin ei saa vastausta edes kristallipallosta. Ja oli myöskin hyvin mahdollista, että hän tulkitsi symbolit väärin yhdistäen ne automaattisesti menneisiin tapahtumiin, vain koska ne jollain tavalla sinne sopisivat. Hän näki nämä unet aina symbolisina, eikä ratkaisun avainta löytänyt koskaan muualta kuin tietämällä se itse. Mutta tietämistä varten tarvittiin tieto. Ja vaikka vertauskuvia oli todella paljon, oli hänellä niihin verrattuna suhteettoman vähän tietoja ja täten avaimia miten ne ratkaista. Sellainen oli hyvin, hyvin turhauttavaa. Ja väsyttävää. Mutta Rektor oli mikä oli. Ja ennen kaikkea oli Rektor kärsivällinen. Ja näki unia.

Kaikki tuntui aluksi olevan verhoutuneena samettiin. Rektoria itseään ei ollut, oli ainoastaan kuvakulma. Hän tiesi sen. Eikä sametin lisäksi ollut mitään muuta. Ainoastaan aaltoilevaa ja pehmeää punaista samettia kaikkialla. Se aaltoili hitaasti ja siitä tuntui huokuvan lämpöä. Sametti kohosi ja laski, muodostaen laaksoja ja kukkuloita, sekä kanjoneita ja vuorijonoja jotka alati muuttuivat, katosivat, kohosivat uudelleen ainoastaan kadotakseen huomaamattomasti ja ilmestyäkseen uudestaan toisaalle. Sametti muodosti pohjattomia kuiluja, joiden pimeissä syvyyksissä ei ollut mitään. Se muodosti korkeita huippuja, jotka olivat kaikkea muuta kirkkaammat. Se muodosti sisäänpäin kääntyneitä laskoksia, joiden kohdat olivat tavallista tummemmat ja jotka heti työntyivät ulospäin muuttuen tavallista kirkkaimmiksi. Sametti alkoi vääntyä, kääntyillä sekä sisään-, että ulospäin muodostaen jatkuvasti kiihtyvää aaltoliikettä, sen sisäänpäin kääntyvät kohdat muuttuivat tavallistakin tummemmiksi ja ulopäin kääntyvän vielä kirkkaimmiksi. Se oli hurjaa ja raivokasta aaltoliikettä, kuin alati kiihtyvää tanssia, jossa ei voinut kuin nopeuttaa, nopeuttaa ja vielä kerran nopeuttaa tahtia. Tasaisen pehmeää punaista ei ollut melkein enää lainkaan, yhtenä hetkenä siinä oli syvänmusta kuoppa ja toisena taas lähes silmiä häikäisevä kirkkaus. Sametti vääntyi, repeili ja katkesi useista kohdista - toisistaan vapaat nauhat heittäytyivät ylöspäin tanssien villisti, hohtaen kauhistuttavaa kuumuutta. Se alkoi pehmetä, menettää muotoaan ja kiinteyttään ja kaiken aikaa kuumuus vain kasvoi ja kasvoi. Sametin rimat alkoivat katkeilla, nauhan alaosa vetäytyi vaivattomasti yläosasta samalla kun se syöksyi ylöspäin kadoten samalla ja alati nousi alhaalta lisää.
Eikä sitten sametti ollutkaan enää sametti, vaan se oli menettänyt kaiken kiinteytensä joka tuntui korvautuen kuumuudella ja pelottava hohdolla. Jälkeäkään ei enää ollut pehmeästä ja rauhallisesta kangasmerestä, vaan kaikkialla oli nyt yhtä ainoaa kuumuutta ja tulta. Sametista, tulen kankaasta, syntynyt tuli aaltoili massiivisesti ja pelottavasti, muttei vaille järjestelmää. Se otti symmetrisen porttimaisen muodon, josta se tuntui kasvavan pylväiksi kohti korkeuksia, alati levittäytyen kohti kaikkea. Eikä enää ollut mitään muuta kuin liekkejä. Tällä tavalla alkoivat Rektorin unet. Herrojen merkeillä. Tulen liekeillä. Ja kautta tulen jatkuivat ne kohti sanomaa, symboleita joista vain murto-osan ymmärsi Rektor, käskyläinen. Ja osittain tietäen mistä oli kysymys, Rektor nukkui nähden unia ja tallentaen ne lähes pettämättömään muistiinsa.

Liekkien läpi näkyi Rektor itse. Ja kokki, se hölmö kokki joka oli jotenkin nähnyt jotain. Rektor näki itsensä unessaan, vihansa vimmassa torumassa kokkia typeryydesta vaikka tosiasiassa oli hän äärettömän kauhistunut tapahtumien käännöksestä. Ja silloin väliin tuli Alea, tuo houkkamainen ylimielinen Alea. Alea joka oli katsonut häntä - Rektoria - kuin vertaistaan. Alea, joka tunsi olevansa niin uskomattoman tärkeä täällä tämän surkean loukun palvelusväen johtohahmona. Alea, johon Gabriel oli asettanut niin paljon. Alea. Uhmakkaasti katsova Alea. Alea, jonka kaltaiset olivat sattuneet Rektorin pitkälle, erittäin pitkälle tielle monesti aiemminkin. Alea, joka saisi luulla itseään niin tärkeäksi ja joka ei näkisi velhon ajatuksia, eikä tietää saisi, että velho ei unohtaisi.
Ja sitten unen kuvakulma siirtyikin Serinaan. Serinaan, jonka yllättävä väliintulo oli mahdollisesti saanut tapahtumat liikkeelle. Serinaan, jonka tuloa ei Rektor ollut kyennyt aistimaan eikä kristallipallo näkemään. Serina oli mielenkiintoinen. Serina oli kortti vailla maata. Serina oli...jotain uutta. Ennennäkemätöntä. Yksi Voimien niin salatuista keinoista ja mahdollisuuksista vaikuttaa asioihin. Serina, kuin arvoitus.
Ja sitten Serina hämärtyi ja sulautui liekkeihin. Tulta, tulta, tulta. Ja keskellä tulta...esteitä. Rektor ei kyennyt näkemään, eikä kuulemaan niitä, mutta ne olivat selvästi esteitä. Ne kieltäytyivät päästämästä häntä lävitse, kieltäytyivät päästämästä häntä kohti sitä, joka oli suljettu odotukseen nimenomaan häntä varten. Hän tulisi murtautumaan esteiden läpi. Ja hän tiesi, etteivät ne kykenisi häntä pidättelemään. Ja sitten esteiden aistimuskin pehmeni aineettomaksi kuumuudeksi ja katosi.
Liekit tuntuivat kasvavan, kohoavan ja kuitenkin myös pienentyvän. Enää ne eivät olleet absoluuttisia ja loppumattomia, vaan niillä oli jokin jossa palaa. Taloja, heiniä ja ihmisiä. Niissä ne paloivat. Ja kaikkialla näytti olevan myös vihaisia, raivokkaita kasvoja. Kasvoja täynnä vihaa ja voimaa, mutta joista selvästi näki ettei häneen voimaansa verrattuna ollut niiden voima mitään. Ja niissä näkyi myöskin pelkoa. Kaikkein syvintä kauhua tuon vihan joukossa. Kauhua, jota oli enemmän kuin he olisivat tahtoneet olevan. Rektor tunsi itsensä vuoreksi kivien joukossa. Ja kaikki palautui takaisin entisiin liekkeihin. Muttei täysin. Jokin vieras oli nyt täällä myös, jokin jonka ei kuuluisi olla ja joka tuli vimmaisella vauhdilla kohti. Ja yhtäkkiä Rektor ei enää ollutkaan kuvakulma, vaan aineellisena hahmona liekkien seassa. Ja lieskat haarautuivat muodostaen ohuen ja majesteettisen käytävän nuolelle, joka syöksyi tarkalleen sen läpi osuen Rektorin rintakehään ja tunkeutuen sydämeen. Velhon kasvot vääntäytyivät tuskaan, mutta hän ei huutanut. Ja sitten liekit katosivat ja hän oli kammiossaan maaten selällään. Ja nuoli oli tunkeutunut hänen rintakehäänsä, hänen lävitseen kiveen saakka nauliten hänet siihen. Ja verta pursui nuolen ja lihakudoksen välistä, hänen sydänvertaan. Se oli nuoli, jonka tehtävänä oli tappaa.

Rektor avasi silmänsä. Yhden ainoan hetken, sekunnin murto-osan ajan oli hän osoittanut tunteitaan. Pienen, mitättömän pienen hetken aikana oli hänen vasemman poskensa lihas nytkähtänyt hieman hänen avatessaan silmänsä. Kymmenen sekuntia Rektor makoi liikkumatta tuijottaen kammionsa kivistä kattoa. Hänen sydämensä löi sinä aikana viisi kertaa, joista kaksi heti ensimmäisellä sekunnilla. Sitten velho räpytteli hetken silmiään ja kohosi istuma-asentoon. Rektor hieroi hetken ohimoitaan ja nousi sen jälkeen seisomaan. Hän laittoi kätensä vasten selkäänsä ja venytteli alastonta ruumistaan niin, että nivelet paukkuivat. Sitten käveli vuoteeltaan kohti vaatteitaan. Yhden ainoan hetken ajan hän hieroi rintakehäänsä. Vasenta puolta, kohtaa jonka alla sydän oli.
Näkeviä unia.

[Moguta]

Tuosta Rektorin unien kuvauksesta pidin.

Tuo sametti ja liekit, pystyn melkeinpä näkemään ne silmieni edessä.

Kaiken kaikkiaan on todella hyvä keino kertoa Rektorin sielunmaisemasta hänen uniensa avulla, kun hän muuten peittää todellisen mielensä taidokkaasti ulkomaailmalta.

Jatkoa odotellaan... :)

[Gabriel]

Ja jatkoa myöskin tulee, ihan kuten lupasin.
Tulevaisuutta samalla pohdiskellen, kirjoitan tähän jatkoa. ^^


Rektorin unet olivat kaikkein selvimmät symbolisuudestaan huolimatta, sillä hänen korttinsa oli pöydällä kaikkein tärkeimpänä ja kaikista heistä oli hän virittäytynyt kaikkein korkeimmalle ja herkimmille. Siihen vaikutti hänen erittäin pitkän elämänkokemuksensa lisäksi myöskin se mikä hän oli, se miksi hänet oli luotu. Luonnollisestikin hän kykeni täten kurkottamaan korkeammalle, mutta Voimien lähettämät asiat olivat erittäin laveita eivätkä melkein koskaan jääneet muilta ihmisiltä huomaamatta, vaikkeivät käsittäneet niistä mitään. Ja monen vartiomiehen uni oli tuona yönä hyvinkin levoton, vaikkeivät he aamulla muistaneetkaan mitään unistaan. Gabrielin ja Serinan unet olivat kuitenkin jopa odotettavissa, sillä Rektorin jälkeen olivat kohtalon köydet sitoutuneet heihin kaikkein vahvimmin. Niinpä ei ollut mitenkään omituista, että sinä yönä kun Voimat vaikuttivat linnan yllä näkivät unia Rektorin lisäksi myös Gabriel ja Serina. Mutta oli kuitenkin neljäs henkilö, joka näki unia. Henkilö, jonka ei olisi odottanut unia näkevän.

Silloin kun Serina näki omituisia ja pelottavia uniaan, Gabriel koki uudelleen ahdistavia muistojaan ja Rektor laittoi melkein pettämättömään muistiinsa omien uniensa pienimmätkin symbolit, oli neljäskin unia näkevä henkilö vain kolmen kilometrin päässä linnasta. Mutta silloin hän ei vielä unia nähnyt, vaan paljon myöhemmin. Henkilö oli lähtenyt Gabrielin linnasta ruokailun jälkeen omaan pieneen tapaamiseensa läheisen maatilan latoon, jota ei sinä vuodenaikana lainkaan käytetty. Siellä oli häntä kuitenkin odottamassa yksi henkilö. Henkilö, jonka luo Alea oli tullut.
Hän oli tavannut tämän useasti aiemminkin, mutta he olivat sopineet, että tästä yöstä tulisi erikoinen. Alean oli määrä palata linnaan vasta aamun koittaessa, sillä nyt he tarvitsivat toisiaan varten koko yön. Alean juostessa sateen läpi kohti päämääräänsä ajatteli hän edessä olevaa ja tunsi vatsassaan miellyttävää kihelmöintiä. Se tulisi olemaan ihanaa.

Niin siinä kävi, että sinä yönä Alea luopui neitsyydestään rakkaalleensa. Silloin heidän hetkensä ollessa ohi oli hän painautunut rakkaampansa rintakehää vasten ja kuunnellut olkikattoa vasteen lankeavan sateen rummutusta. Ja toisella korvallaan pojan sydänlyöntien rummutusta. Alean päätä silitettiin ja vaikka hänellä ei ollut lainkaan kylmä vetäytyi hän silti tiukemmin alastomalla ruumiillaan vasten pojan yhtä alastonta ruumista. Alea tunsi olonsa hyvin raukeaksi. Mutta myös onnelliseksi ja turvalliseksi. Niin hän sitten nukahti kuunnellen eri rummutusta molemmilla korvillaan. Nukahti vajoakseen uniin.

Läpi unenkin Alea kuuli sekä sateen, että rakkaansa sydämen tasaisen ja vakaan rummutuksen. Hän vajosi yhä syvemmälle uneensa, suloiseen ja pehmeään tiedottomuuteen rummutusten kuuluessa yhä kovempina ja kovempina. Hänen tajuntansa alkoi ilmeisesti kytkeytyä pois päältä, sillä rummutus näytti jotnekin sulautuvan yhdeksi, joskin sitäkin voimakkaammaksi. Pian se kuitenkin sulaisi ja jäljellä olisi vain unitila. Pian tämä unettava, rakas ja [väkivaltainen] rauhoittava rummutus kaikkoaisi hänen [upotessaan] vajotessaan yhä syvemmälle [kieroutuneiden painajaisten] lempeiden unien syvyyksiin. Jokin kuitenkin häiritsi Alean jo sammuvaa mieltä. Jokin, joka näytti työntävän [näkyni sinulle] hänen ajatuksensa eri raiteille. Yhtäkkiä Aleasta tuntui epämiellyttävältä. Hän yritti paikallistaa omituisen vääristymän, erikoisen läsnäolon tunteen mielessään, mutta se tuntui niin liukkaalta, niin nopealta. Aina kun hänestä tuntui että hän kykeni kohdistamaan siihen ajatuksensa, niin se tuntui pääsevän karkuun. Alea nukkui jo, vaikkei hänen tietoinen mieli ollutkaan vielä levolle asettunut. Se jahtasi tuota omituista ja pelottavaa tunnetta, joka oli kuin lieasta irti päästetty koira. Ja kun hän oli niin keskittynyt tuon pelottavan olemuksen taltuttamiseen oli jokin toinen paisunut hyvin uhkaavaksi. Alean keskittyminen tuntui särkyvän. Jokin oli pahasti vinossa. Ja silloin Alea ymmärsi, että mikä. Rummutus. Se oli paisunut miellyttävästä ja unettavasta rakkauden melodiasta suureen ja mahtipontiseen murskaavaan kakofoniaan. Se tuntui olevan enemmän kuin pelkkä ääni. Se tuntui olevan kuin lupaus, julistus siitä mikä tulee olemaan. Uhkaava, kaiken altaansa murskaava rummutus tuntui paisuvan jokaisen iskun jälkeen, tuntui tulevan lähemmäksi yhä suurempana ja uhkaavana. Se tuntui ympyröivän Alean, saartavan hänet joka suunnasta. Se kietoutui Alean ympärille kuin silkki perhostoukan ympärille, se peitti hänen mielensä jokaisen vapaana olevan osan. Ja sitten se tuntui tulevan hänen sisältään. Rummutus kaikui hänessä, se kuului hänen korvissaan ja tuntui sulavan hänen sydämensä tahtiin. Eikä se siitä enää erottunutkaan, vaan se oli tullut hänen sydänlyönneikseen. Ja Alean mahassa tuntui valtava tuska, kuin jokin järkkymätön jonka ei pitäisi olla siinä, jokin sinne kuulumaton. Jokin, joka oli tehnyt hänestä mitättömän hyönteisen. Jokin, jota vastaa ei hän voinut mitään. Ja tuo tuska, tuo kauhea tuska...sitä näytti huokuvan kaikkialta, myös hänen ulkopuoleltaan. Se valtava kipu ja epäinhimillinen agonia näytti tiivistyvän hänen silmiensä eteen kultaiseksi liekkipalloksi, joka väreili ilmassa ja lähetti kivun aaltoja valona häneen. Hän ei kestänyt sitä. Tuo epäinhimillisen kivun lähde näytti muodostuvan uudeksi auringoksi, auringoksi joka tuli entisen tilalle hänen mieleensä. Koskaan ei ollut olemassa aiempaa aurinkoa, toinen aurinko - kivun aurinko - oli tullut ottaakseen sen paikan. Ja Alea tunsi hirvittävää kauhua tuota piinan kaikkein syvintä ruumillistumaa kohtaan. Sillä tuo kuitenkin oli aurinko, oli aina ollut, eikä mikään toinen kivun olemus ollut tullut ottamaan sen paikkaa. Ja silloin hämärästi Alea ymmärsikin katselevansa oikeaa aurinkoa, aurinkoa joka laskeutuvan. Ja hän tunsi ilman ympärillään, hyvin vilpoisan ja raikkaan. Mutta tuska ei edelleenkään kaikonnut, eikä hän uskonut kykenevänsä liikkumaan. Ja sitten Alea sulki silmänsä, sillä hän uskoi kivun hellittävän otteensa.
Ja kipu hellitti otteensa, päästi irti hänen mahastaan ja liukui hänen kehoaan pitkin happomaiseksi lammikoksi syöpyen lasiin maahan kadotakseen pois. Alea oli erittäin hyvillään ja helpotuksen tunne valtasi hänet. Hän avasi silmänsä odottaen taas näkevänsä auringon, tällä kertaa vailla tuskia. Ja hän avasi ne nähdääkseen kaikkein omituisimman ja mutiloiduimman maailman koskaan. Kaikki näytti olevan lasia. Taivas oli lasia, kuten itse maakin. Se jatkui tasaisena kerroksena kauas äärettömyyteen ja ilmana oli pelkkää sameaa usvaa. Hänet oli vangittu. Vangittu painajaismaisiin maisemiin, lasiseen vankilamaailmaan josta ei ollut minkäänlaista poispääsyä. Mutta hän tahtoi pois! Hän todella tahtoi, erittäin kovasti, koska hän tiesi että hänet oli suljettu tänne jonkin kanssa. Jonkin, joka kuului tänne. Kuten hän ei kuulunut. Jonkin luo, joka oli erittäin mustasukkainen ja raivoissaan paikkansa, maailmansa kyseenalaistamisesta. Siitä, että hän oli haastannut sen ainoastaan tulemalla tänne. Se kiehui vihassaan ja sen mielen lonkerot tuntuivat olevan itse usva. Usva puristui hänen ympärilleen rusentaen hänen mieltään. Mutta hän ei ollut tullut tänne haastakseen tätä! Hän halusi pois, pois tästä kauhistuttavasta maailmasta, pois sen maailman kauhistuttavan herran luota. Herran joka oli niin sokea omasta kuplivasta mustasta vihastaan ja joka oli kuuro hänen anoamisilleen, hänen valituksilleen, kuuro sille että hän ei ollut tullut tänne omasta tahdostaan! Hän halusi pois tästä painajaisesta, jonka omituinen hulluuden vääristämä lordi näytti tahtovan musertaa hänet hengiltä. Ja kipu palasi taas demonimaisen aineettoman olennon tarttuessa hänen mieleensä. Kipu palasi aiempaakin voimakkaampana ja tällä kertaa se tuntui sulautuvan kaikkialle. Se näytti sulautuvan usvaan muodostaen siitä sykkivän valkoisen tuskan, joka taas sulautui lasiin ja lopulta häneen. Eikä mitään muuta näyttänyt olevan kuin ainiainen kipu, rääkki ja painajainen. Alean mieli vääntelehti kituen ja huutaen oman itsensä sisällä, mutta jonkin toisen ja ulkopuolisen rääkättävänä. Tuska paisui monikertaiseksi, paljon häntä itseään suuremmaksi. Se oli kuin valtava kupla joka vain nousi ja nousi, yhä ylemmäksi kohti taivaita peittääkseen ne. Peittääksen ne, jottei hän niitä enää koskaan näkisi. Ja sitten se räjähti.

Hätkähtäen Alea heräsi. Hetken verran hän tunsi yhä tuon luonnottoman kivun ennen kuin unen rippeet väistyivät kokonaan. Ja hän huomasi olevansa yhä kosteassa ladossa sateen rummuttaessa kattoa. Hän huomasi ruumiinsa olevan yhä vetäytyneenä vasten hänen rakkaansa ruumista. Alea huohotti hirvittävän painajaisen jälkimainingeissa. Sitten hän kohosi myös äskettäin heränneen rakkaansa rintakehän yläpuolelle ja katseli hajamielin ympärilleen. Vaikka satoikin yhä, niin selvästikin ladon raoista tulvi valoa. Aamunkoitto oli käsillä. Nopeasti Alea pukeutui lähteäkseen, mutta ennen lähtöään suuteli vielä rakastaan ja sopi tämän kanssaan uuden tapaamiskerran. Ja kun hän lähti puolijuoksua takaisin kohti Gabrielin linnaa, oli hänen riivattu unensa jo unohtunut hänen mielestään.

[Chastity Rowan]

[QUOTE]Originally posted by Moppi
[B]Suosittelen kaikille lämpimästi lukemaan tämän tarinan alun&#33;

Asiaan. En huomannut asiavirheitä enkä typoja, ilmeisesti ne oli jo tarkistettu. Hahmoista on vielä turha sanoa mitään, niihin kolmeen, ketkä ilmeisesti tarinassa tulevat olemaan, eivät ole paljastaneet mitään luonteestaan, tietenkään, onhan tarina vasta aluilla. Kirjoitustyyli on mukavan verkkaista, silti jotain vihjeitä juonesta on annettu, esimerkiksi ihmettely suuresta linnasta pienessä kylässä. Mutta luulisin että luen tarinan loppuunkin, vaikka se olisikin mukavampaa lukea kirjasta pihakeinussa maaten kylmää juotavaa kädessä.[QUOTE]

Tosissaan hyvä tarinan alku. Pyydän anteeksi jos tämä tulee myöhässä, mutta en ole ennen kerennyt koneelle näin pitkäksi aikaa. Hieman taisin kirjoitusvirheitä löytää, mutta antaa niiden olla enhän mä oo mikään äikän opettaja. Ja ei kun seuraavan luvun kimppuun.
=D =D


On todella hyvä tuo jatkokin ei mitään moittimista, joten lisää vaan täällä on sulle fani ja himolukija joten antaa palaa mä kyllä luen jos vaan matskuu löytyy.

Kiitän että joku laitto mun viesti samaan paikkaan, mutta nyt pitäne lopettaa lukeminen ja lähtee syömään. Poikaystäväkin on ruinannu tätä konetta itselleen jo mukavan tovin.

Hyviä öitä kirjailijalle ja muillekin

Editoin sitten kun olen lukenyt lisää jatkoa 3. luvusta eteenpäin

[Gabriel]

Olen iloinen siitä, että pidit, Dana. :)
Mukavia lukuhetkiä. Tässä on sitten jatkoa.



Alea saapui takaisin linnaan muiden yhä nukkuessa. Hän ei kuitenkaan mennyt pääportista, sillä nostosilta oli luonnollisesti yön aikana vedettynä ylös. Sen sijaan tyttö kiersikin linnan etupuolelta sivulle, pohjoiselle puolelle josta avautui näkymä sekä sen tien suuntaan josta hän oli äsken tullut, että myöskin järvelle päin. Pilvet olivat harmaina suoraan yläpuolella, mutta idässä ei niitä ollut, joten aurinko noustessaan valaisi viistosti saaden järven vesipinnan kimeltämään kultaisesti. Se valaisi myöskin pilvien alaosan, joten ne näyttivät omituiselta liekehtivältä [samettiselta] matolta, joka oli levitetty satojen kilometrien suuruudella koko maailman yläpuolelle. Alean kulmakarvat painuivat hieman alemmaksi. Hänen ajatuksensa tuntuivat hetkeksi jotenkin vierailta, omituisilta. Tuntui kuin johonkin tiettyyn tilaan olisi vahingossa syntynyt yksi ihan ylimääräinen asia. Mutta hän ei vaivannut sillä enemmän päätään. Tällainen tilanne jännitti luonnollisestikin hermoja ja lisäksi viime yön kokemus oli merkinnyt hänelle hyvinkin paljon. Ja sitten se hänen näkemänsä painajainenkin. Omituista. Hän kykeni muistamaan, että oli nähnyt painajaista. Mutta se mitä hän ei kyennyt muistamaan, oli se, että millainen se painajainen oli ollut. Alea hieroi harmistuneena otsaansa. Eihän sillä ollut oikeastaan mitään väliä, mutta se tuntui häiritsevältä ja harmittavalta. Se oli sentään ollut painajainen, uni. Ja vanha kansa kertoi, että unet ovat jotain muuta kuin vain mielen luomia kuvia. Ei. Hänen ei pitäisi ajatella noin. Hänestähän oli kohta tulossa juoruava toriakka tätä vauhtia. Mutta toisaalta, hänen päässään kävi, eihän tuo mitenkään odottamatonta ole. Olihan hän silti jo jättänyt neitsyyteensä ajan taakseen. Vaikka piikki olikin tarkoitettu vitsiksi, eikä se ollut lähtöisin keneltäkään muulta kuin häneltä itseltään, sai se silti hänet irvistämään. Ilmeisesti hän oli paljon herkemmässä mielitilassa kuin mitä oli uskonutkaan. Kuitenkin, täysin järkeenkäypää. Hyvänen aika. Hänen pitäisi lakata jo ajattelemasta ja toimia. Aurinko oli jo nousemassa ja väki näytti nukkuvan poikkeuksellisen myöhään tänä aamuna. Hän oli todella onnekas, ettei ollut jäänyt kiinni. Korkeasta asemastaan linnassa huolimatta olisi nyt varhaisina tunteina tulla ulkona havaituksi vartiomiesten osalta synnyttänyt pakostakin muutamia hankalia kysymyksiä, joihin olisi kiusallista vastata. Niinpä Alea sitten käveli linnan pohjoisella puolella seuraten vallihautaa kohti järveä.

Suunnilleen kahdenkymmenen metrin päässä järvestä vallihaudan seinämien rakenne muuttui. Kivilaatoitusta ei siinä enää ollut, vaan hyvin jyrkät ja mutaiset seinät. Koko viime yön oli satanut - itse asiassa pientä tihkusadetta tuli nytkin, Aleasta se tuntui omituiselta kun aurinkokin paistoi - joten nuo mutaiset seinämät olivat luonnollisestikin hyvin pehmeitä ja liukkaita. Siksi hän varoikin menemästä liian lähelle vallihautaa, koska pehmeän mutaseinämän äkillisen vajoamisen ja sortumisen riski olisi aivan liian suuri. Alea ei tienyt kuinka syvä vallihauta tästä kohtaa oli, mutta vesi oli hyvin likainen ja näytti siltä, että ainakin tässä kohtaa oli mutapohja. Niin tai näin, Alea ei tahtonut missään tapauksessa pudota veteen, josta hänellä ei olisi omin voimin mitään mahdollisuutta päästä pois.
Vallihauta muuttui viimeisten metrien kohdalla huomattavasti matalammaksi, sillä maan taso luonnollisestikin madaltui sitä mukaa mitä lähemmäksi järveä tultiin. Vallihaudan reunaa oli kuitenkin korotettu keinotekoisesti ja sen reunalla järven edessä oli korkeuseroa järveen karkeasti arvioiden viisi metriä. Vallihaudan ja järven erotti toisistaan kivinen rakennelma, joka oli päällystettyä neliömaisesti puulla sekä vasemmalta ja oikealta, että ylhäältä ja alhaalta. Tuo puusta tehty tukiranka esti tuon pienoispadon suurehkoja kalliosta sahattuja tiiliskivimaisia osia sortumasta mihinkään suuntaan. Puu oli tammea, joten se oli hyvin kovaa ja se oli jotenkin saatu poikkeuksellisen tiukalle kivien ympärille. Alea ei tiennyt mitä tekniikkaa tuossa oli käytetty, eikä sellainen edes kiinnostanut häntä. Hänelle oli tärkeää se, että vallihauta oli tästä kohdasta - joka oli kaksi kertaa tavallista leveyttään kapeampi - kaksi ja puoli metriä leveä, ja että tuo pieni patorakennelma joka esti vallihaudan pääsyä järveen (vallihaudan vesitaso oli kaksi metriä järven yläpuolella) toimi sillalla vallihaudan toiselle puolelle. Linna kun ei jatkunut suoraan veteen perustuksiaan myöten, vaan kiviseinien ja vallihaudan välissä oli karkeasti arvioiden hieman alle metrin verran maata. Alean oli päästävä sinne. Hän seisoi hetken yksi jalka nostettuna padon puisen kerroksen päälle hengittäen syvään ja keskittyen. Hän hyperventiloi, sillä hän tahtoi hengittää kävellessään mahdollisimman vähän. Sillä pato oli pituudeltaan kaksi ja puoli metriä - eli yhtä paljon kuin mitä oli vallihaudan leveyskin - mutta leveyttä sillä löytyi vain kaksikymmentä senttimetriä. Vaikkei nuorallatanssi mitenkään sopiva termi tilanteeseen ollutkaan, tulisi se silti olemaan melkoista tasapainoa. Hän oli käyttänyt tätä reittiään hyvin monesti aikaisemminkin (Gabriel tiesi tästä kyllä) ja täytyi sanoa, että hän oli melko lailla harjaantunut, mutta aina oli olemassa se horjahtamisen ja kaatumisen riski. Siispä Alean katse pyyhkäisi hyvin huolellisesti hänen siltansa yli. Tiellä ei ollut minkäänlaisia esteitä. Ei pikkukiviä, eikä mitään mutaläiskiä, jotka olisivat voineet koittua hänelle erittäin epämiellyttäväksi yllätykseksi. Kaatuminen järveen olisi voinut olla hyvinkin kohtalokasta. Nimittäin suhteellisen lähellä - noin viidenkymmenen metrin päässä, lähempänä kuitenkin eteläpuolta, kuin pohjoista - oli linnaan hakattu holvimainen porttia muistuttava aukko, josta suuri osa näytti olevan vedenpinnan alapuolella. Se olisi muussa tapauksessa ollut ihan enimmäkseen vedenalainen holvi, mutta se jatkui paljon syvemmälle. Vesi nimittäin katosi siihen samaa vauhtia kuin se olisi ollut pieni vesiputous, joka se oikeasti olikin. Siinä alkoi nimittäin maanalainen joki, joka jatkui syvälle linnan alle ja mitä ilmeisimmin kauas poispäinkin. Se sama joki oli myöskin Gabrielin Serinalle esittämien vessatilojen alapuolella. Se jatkui hyvin kauas ja siihen meneminen olisi ollut kuolemaksi, koska vastavirtaan ei edes kannattaisi yrittää mennä. Pimeyteen katoavan vesiputouksen pärskeet myöskin naamioivat suurimman osan holvimaisesta aukosta linnan kyljessä, joten kaksi metriä vedenpinnan yläpuolella olevan lisäksi ei siitä näkynyt mitään. Se saattoi jatkua yhtä hyvin kolme metriä vesisyöksyn pinnan alapuolelle, kuin myös seitsemänkin. Hieman dramatisoiden oli Gabriel kutsunut tuota aukkoa ‘Kadotuksen Kuiluksi’, sillä se joka sinne putosi oli virran viemä ja kadonnut maanalaiseen jokeen.
Tuosta hengenvaarasta täysin tietoisena otti Alea ensimmäisen kallionvarman askeleensa hänelle niin tutuksi käyneellä sillalla. Kaksi ja puoli metriä. Hän otti hyvin lyhyitä askelia. Tuon lisäksi vielä yksitoista askelta. Alea oli rauhallinen ja vakaa kuin kallio. Tämä oli hänelle hyvin tuttua ja hän oli käyttänyt tätä reittiä sateen jälkeen aiemminkin. Puu turtui silloin kyllä, muttei muuttunut mitenkään liukkaaksi. Lisäksi Alean jalkineiden pohja oli hyvin karkea. Se tarttui pintaan niin, että sillä olisi voinut kävellä suhteellisen vakaasti jopa levien peittämän märän kiven päällä. Paitsi että levät tarttuisivat pohjiin kiinni. Alea oli ottanut nuo jalkineet täysin tietoisesti juuri tätä ylitystä varten, mutta hänen kävellessään mutaisella, soraisella tai hiekkaisella tiellä olivat ne yhtä piinaa. Joskus hänestä tuntui kuin hänellä olisi raskaat möykyt kahlehdittuina jalkoihin. Yhtä kaikki ne olivat tässä tilanteessa erinomaiset ja pääsivät oikeuksiinsa. Alea oli ottanut niillä jo neljä hyvin vakaata ja tasapainoteltua askelta. Seitsemän jäljellä. Puu tosiaan oli turtunut sateen jäljiltä, mutta näin sillä oli itse asiassa helpompaa kävellä kuin jos se olisi aivan rutikuiva. Silloin se olisi paljon sileämpi. Pikkukivet ja muta olisivat olleet paljon vaarallisimpia esteiä ja nostaneet kaatumisen riskin moninkertaiseksi. Kuusi askelta otettu. Viisi jäljellä. Yhtäkkiä Alea alkoi kuitenkin tuntea omituista huimausta. Maailma tuntui jollain tavalla liikahtavan hänen jalkojensa alla, kuin siirtyneen jonkin verran eteenpäin. Vaikka mitään ei oikeastaan tapahtunut, horjutti aistiharha Alean tasapainoa silti hyvinkin paljon. Hänen aistinsa alkoivat omituisesti turtua ja sekoittua keskenään. Maku ja kuulo tuntuivat jollain tavalla sulautuvan toisiinsa ja muuttuivat omituisen paksuiksi. Näkö- ja hajuaisti tuntuivat nekin muuttuva yhdeksi ja suorastaan pelottavan hitaiksi, siirappimaisiksi. Tunto alkoi kadota tyystiin. Samoin tasapaino. Alea ei käsittänyt sitä, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä kuitenkin tiesi, että hänen lihaksista katoaisi pian voima. Hänen tasapainonsa ei ollut vielä niin pahasti järkkynyt kuin hän oli pelännyt ja hän yritti kaikin voimin eteenpäin. Maailma tuntui hidastuneen hänen ympärillään ja se oli hyvä asia, koska se antoi hänelle enemmän aikaa niin reagoida kuin myös saada selvää sekavista aisteistaan. Kauhukseen Alea huomasi kallistuvansa varmasti ja pysäyttämättömästi järveen päin. Hän suuntasi eteenpäin yrittäen saada painopisteen vaihtavan paikkaansa ja syöksyi suorastaan mielipuolisella vauhdilla kohti linnan muuria. Kolme askelta jäljellä. Hän oli jo ilmiselvästi kallistunut koht järveä, vaarallisen paljon. Kaksi askelta. Hänen yläruumiinsa tuntui taittuneen omituisesti sekä eteenpäin, että sivulle. Hän sai painopisteensä sysättyä eteenpäin ja toivoi sen riittävän. Yksi askel. Se ei riittänyt. Hän tulisi putoamaan järveen ja kantautumaan virran mukana Kadotuksen Kuiluun, jossa hän kuolisi mitä todennäköisimmin iskeytyen veden mukana vasten kovia kallioita. Kummaa kyllä, Alea ei tuntenut minkäänlaista pelkoa. Hän tiesi, ettei ehtisi enää pelastautua. Ja jotenkin valmistautui, lakkasi yrittämästä. Vain se pelasti hänen henkensä.
Hänen jalkansa kompastuivat toisiinsa ja koska ne olivat suuntaneet eteenpäin muuttui myöskin hänen kaatumasuuntansa. Hyvin nopeasti ja väkivaltaisella tavalla hän kaatui suoraan eteenpäin minne oli yrittänytkin, kohti linnaa. Alea ei kyennyt enää havaitsemaan asioita tarkasti, kaikki kävi liian nopeasti ja hänen aistinsa olivat liian sumeat. Mutta siinä näytti käyneen niin, että kompastuessaan oli hän lentänyt suoraan kohti linnaa ja päätynyt sen mutaiselle kituvan nurmikon päällystämälle vallihaudan reunalle. Hän oli kaatunut suoraan eteenpäin, muttei ollut onnekseen iskenyt päätään linnan kiviseinämiin. Alea makasi selkä vasten linnaa, noin seitsemänkymmenen senttimetrin päässä vallihaudasta. Tuon pienen maakaistaleen järvipuoleinen reuna oli vain vaivaisen kahdenkymmenen senttimetrin päässä hänen päästään. Oli käynyt todella täpärästi. Erittäin, erittäin täpärästi. Alea hengitti kiivaasti helpotuksesta ja tunsi adrenaliinin vapautuvan elimistössään massiivisena lämmön aaltona. Järkytys oli suuri, eikä hän täten huomannut paljoakaan siitä, kuinka hänen aistinsa tuntuivat sulautuvan toisiinsa. Taivas näytti lasiutuvan ja ilma muuttuvan usvaksi, omituiset äänet alkoivat kaikua hänen päässään. Vasta noin neljä sekuntia sitten oli tuo sekava olo alkanut ja noin puoli sekuntia sitten oli hän kuin sattuman oikun ansiosta pelastautunut kompastuen omiin jalkoihinsa kaatuen tänne. Kun tuo sekava kokemus - joka kummasti toi mieleen hänen painajaisensa - oli lakipisteessään oli myöskin hänen sydämensä tahti kaikkein kiihtynein ja adrenaliinin aallot myllersivät hänen vartalossaan kaikkein kuumimpina. Silloin kun hänen ensishokkinsa alkoi laantua ja elimistön valmiustila asettua oli myöskin kokemus lähestulkoon ohi. Maailma vaikutti normaalilta, Alea tunsi vain hieman huimausta vaikka makasikin nyt, eikä seisonut. Oli kulunut kymmenen sekuntia siitä kun hänen aistiensa omituinen turtuminen oli alkanut. Tuo kumma harhanäky lasitaivaasta ja usvaisesta ilmasta oli sattunut samaan aikaan kun hänen adrenaliinin erityksensä oli huipussaan. Nyt jälkeenpäin Alea epäili oliko mitään harhanäkyä ollutkaan. Kaikki vaikutti erittäin nopean ja vaarallisen tapahtumasarjan aiheuttamalta luonnolliselta sekavuudelta. Maailma tuntui liikahtaneen hänen altaan. Ilmeisesti oli hän astunut mutaläiskän päälle, jota ei ollut aiemmin huomannut. Alea nousi suhteellisen varmasti pystyyn ja kääntyi seuratakseen linnanmuurin pohjoista puolta takaisin kohti itäpuolta, jossa myös nostosilta sijaitsi. Hän ei katsonut taakseen, eikä myöskään padon kattoa, jota hän oli käyttänyt siltanaan. Koska hyvin syvällä alitajunnassaan Alea tiesi. Hän tiesi, että oli katsonut erittäin tarkasti puun pinnan. Mitään mutaläiskää ei ollut.

Hän käveli nyt poikkeuksellisen varovaisesti nojaten koko selällään linnaan. Hän oli suorastaan liimautunut siihen. Äsken padolla oli hän kiitos mudan melkein päässyt hengestään eikä mikään estänyt tätä paksua ja märkää mutakerrosta yksinkertaisesti sortumasta hänen painonsa alta. Sitten vallihaudan seinämien rakenne vaihtui taas takaisin kivilaatoitukseksi ja Alea käveli eteenpäin huomattavasti ripeämmin ja itsevarmemmin. Kävelytilaa oli hieman alle metri ja pinta oli nyt paljon tasaisempaa. Hän saapui linnan nurkalle ja oli nyt itäpuolella. Täällä oli linnanpuoleinen vallihaudan seinämä huomattavasti leveämpi kuin pohjoispuolella ja se leveni sitä mukaa mitä lähemmäksi meni nosto siltaa. Nostosillan luona se oli jo lähestulkoon kaksi metriä leveä. Ja tässä oli myöskin vallihaudan kaikkein levein kohta, kuusi metriä. Nostosilta oli nostettuna ylös, mutta se ei ollut suorastaan imumaisen tiukasti kiinni linnassa, vaan runsaat kolmekymmentä senttimetriä etäämpänä muureja. Oviaukko missä nostosilta oli oli myös tätä huomattavasti suurempi jättäen noin neljänkymmenen senttimetrin välin itse sillan ja muurien väliin. Siitä mahtuisi helposti yksi solakka kuusitoistavuotias nuori naisenalku. Alea livahti sulakkaasti raosta sisään ja oli taas linnassa

[Moguta]

Muuten oikein hyvää tekstiä, mutta ehkäpä korostit liikaa sitä, että Alea on kulkenut padon ylitse ennenkin. Siitä nimittäin arvasi, että jotain poikkeuksellista tapahtuu tällä kertaa.

Arveluttavaa on, mikä on noiden aistiharhojen takana... Ja yrittääkö joku tahallaan pudottaa hänet vai onko se sattumaa?


No kirjoitahan vain lisää :D

Nuo kursiivilla kirjoitetut, ulkopuolelta tulevat ajatukset ovat ainakin minun mielestäni toimiva idea. (En ole tainnut aiemmin mainita)

[Chastity Rowan]

jatka vaan samaan malliin todella hyvä tarinan alku. Nyt kun olen lukenut kaikki niin tämäm on mielestäni oikeaa romaani ainesta. Anna vaan lisää tulla koska mä en oo vielä kyllästynyt tähän tarinaan. Eniten mua kiinnostaa Serina ja Gabriel ja se tyttö jonka nimeä en nyt muista. minusta Rektor on Jollakin lailla karmivan komea ja Salaperäinen. Jatka samaan tahtiin.

Mä annan sulle rutkasti :rispekti::ä koska tää tarina on paras mun lukema tähän asti.

[Gabriel]

Alkujaan kirjoittanut Dana Antares
Mä annan sulle rutkasti :rispekti::ä koska tää tarina on paras mun lukema tähän asti.
Kiitos. :)


Alkujaan kirjoittanut Moguta
Muuten oikein hyvää tekstiä, mutta ehkäpä korostit liikaa sitä, että Alea on kulkenut padon ylitse ennenkin. Siitä nimittäin arvasi, että jotain poikkeuksellista tapahtuu tällä kertaa.

Arveluttavaa on, mikä on noiden aistiharhojen takana... Ja yrittääkö joku tahallaan pudottaa hänet vai onko se sattumaa?


No kirjoitahan vain lisää :D

Nuo kursiivilla kirjoitetut, ulkopuolelta tulevat ajatukset ovat ainakin minun mielestäni toimiva idea. (En ole tainnut aiemmin mainita)
Kysymykseesi löytynee vastaus automaattisesti juonta seuratessa. Vastauksesta riippuen kyseessä saattaa olla ihan pikkutieto taikka sitten suurehkokin spoileri ja kummin päin vastaisinkin (negatiivisesti tai positiivisesti) - se spoilaa silti.

Et ole maininnut niistä, mutta minustakin ne tuntuvat toimivilta. En kuitenkaan usko, että ajatus on täysin omaperäinen. Pakkohan tuollainen tyyli jonkun toisenkin on ollut keksiä josks.
Lisää kirjoitan sitten nyt. Minulle on tullut hinku jatkaa tätä. :)



Hovivelhon herätessä oli ollut vasta aamuyö ja Rektor tiesi heti vuorokaudenajan vaikkei hänen syvällä maan alla olevasta kammiostaan saanut minkäänlaisia havaintoja ulkomaailmasta. Hänen pimeä ja kostea tilansa oli vuorokauden kaikkina aikoina sama. Ellei ollut täydellinen pimeys - jota ei syntymään päässyt, koska pimeässä kristallipallo hohti omaa erikoista aavevaloaan - niin sai aina nähdä ne samat pitkien ja paksujen kynttilöiden liekeistä syntyvät varjot seinillä. Vaikka Rektor tiesikin lähes heti kuinka paljon oli nukkunut, varmisti hän aina tietonsa siitä kuinka paljon kynttilävahasta - jota kansa oli kutsunut joskus muinoin "reastiiniksi" - oli ehtinyt hänen nukkuessaan palaa. Kynttilät olivat kuluneet lähes huomaamattoman vähän ja niinpä Rektor päätti istua taas sen ikivanhan ja lähestulkoon rajattoman suuren kirjansa ääreen. Sillä tavalla hän vietti yönsä, lukien tuota massiivista opusta. Linnan käytävillä ei hänellä ollut minkäänlaista syytä vaeltaa [ei ainakaan nyt]. Rektor nosti kummastuneena päätään ja katsoi kristallipalloon silmiään siristäen. Pallossa asuva henki vastasi omalla merkillisellä ja arvoituksellisella tavallaan - vastaamatta. Sen hohto ei kuitenkaan ollut nyt tasaista, vaan se sykki - sydäntä muistuttavalla tavalla - valoa ja siinä oleva usva oli ottanut paljon säännöllisemmän pyörteen. Velho katseli palloa lähestulkoon kaksi minuuttia silmäluomenkaan värähtämättä. Pallon syke ja sen sisällä olevan valkean usvan liike eivät nekään muuttuneet millään tavalla. Sitten saamatta minkäänlaisa vastausta käänsi Rektor hitaasti katseensa pallosta takaisin kirjaan. Tällaista se joskus oli, arvoituksia usvasta. Vastauksien aika kyllä tulisi eikä liian kaukaisiin etäisyyksiin voinut katsettaan levittää. Kärsivällisyys oli hyveistä suurin, sen hän oli oppinut kauan sitten. Niin hän sitten keskittyi kirjaan ja luki sitä seuraavat neljä tuntia. Silloin alkoi aiheutua mielenkiintoisia ja Rektor päätti nousta kammiostaan linnan maanpäälliselle tasolle, tarkemmin sanottuna valtavaan eteissali-käytävään, jossa nostosilta oli ja josta pääsi kaikkiin linnan tärkeimpiin huoneisiin, sekä sisäpihaan.

Alea oli helposti ahtautunut suurehkon raon läpi, joskin se oli hänestä aina yhtä epämiellyttävää. Nostosilta oli reunoistaan hieman lahonnut ja siitä lähti lahoavalle puulle ominainen pehmeä hajuaistin turruttava löyhkä. Siinä suhteellisen ahtaassa raossa oli myöskin otollinen elinympäristö kaikenlaisille hyönteisille ja loiseläimille, eritoten niille jotka söivät puuta. Raossa ei myöskään ollut lattia yhtä puhdas kuin muualla (vaikka kaikki linnan käytävät olivat suhteellisen likaiset) vaan siinä oli inhottava, noin viiden senttimetrin paksuinen mutakerros. Oli erittäin inhottava tuntea kengän uppovan tuohon paksuun ja vähävetiseen, mutta silti imevään liejuun. Onneksi siihen täytyi ottaa vain yksi askel, joskin silloinkin piti käyttää paljon aikaa mutaisen kengän puhdistamiseen. Monesti oli muta ottanut hänen kengästään niin tiukan otteen, että se oli jäänyt sinne ja piti töin tuskin kiskoa ulos tai sitten hän kompastui aliarvioiden mudan imuvoimaa. Hyppääminen mutakaistaleen yli ei käynyt, sillä tilaa oli kuitenkin sangen vähään ja riski kaatua taaksepäin, sekä vieriä vallihautaan oli aivan liian suuri otettavaksi niin pienen asian takia.
Tänään hän oli kuitenkin tullut ihan suhteettoman myöhään - tai aikaisin - ja olisi hyvinkin kiusallista jäädä kiinni kävellen hyvin mutaisissa kengissä aika puhtaissa käytävissä. Eikä hän voinut riisua niitä jaloistakaan ja kantaa omaan makuuhuoneeseensa jossa ne voisi puhdistaa, sillä jos hän törmäisi matkalla johonkin henkilöön olisi se omiaan herättämään kysymyksiä. Paras ratkaisu oli yksinkertaisesti riisua molemmat kengät jaloistaan ja kaapia niitä vasten kiviseinää. Ketään ei häirinnyt jos siinä oli mutaa ja lattiatkin jäisivät puhtaimmiksi. Alea puhdistikin kenkiään seinää vasten ollessaan samalla vailla sukkia kylmällä kivilattialla, eikä täten kuullutkaan ihmistä, joka käveli hyvin hiljaa hänen luokseen.

“Saanen ehdottaa, että ensi kerralla ulkona käydessäsi ottaisit mukaan jonkintasoisen rievun tai vaihtoehtoisesti puhdistaisit kenkäsi vaatteisiisi? Silloin olisi kyllä parasta olla hieman resuisemmat vaatteet, sellainen ei toisaalta taas olisi kovin edustavaa...”, Alea kuuli Rektorin syvän äänen takanaan. Säikähtäen veri täynnä adrenaliinia hän kääntyi ympäri ja näki pitkän velhon noin metrin päässä itsestään. Rektorin katse ei ollut terävä, hän hieroi leukaansa ja toinen käsi oli huomaamattomasti tarrautunut viittaan ja kiedonnut sen rintakehän ympäri. Hän oli ajatuksissaan.
“Minä...minä kävin ulkona, oli tärkeitä asioita.”, Alea sopersi selityksiään, mutta Rektor ei näyttänyt kuuntelevan niitä. Sen sijaan velho mutisikin hiljaa, lähes kuiskien ja aika epäselvästi:
“Taitaa olla silti parasta ottaa se riepu mukaan, mahtuuhan sellainen taskuunkin. Huomattavan vähemmän vaivaa..”, sen sanottuaan hänen ilmeensä kirkastui ja hän näytti vasta nyt käsittävän Alean selityksen, “Niinpä tietenkin. Ei kai nyt kukaan menisi tähän aikaan ulos - sinä näköjään jo kauankin sitten - ellei siihen olisi hyvä syy. Minä en ainakaan. En usko kenenkään olevan niin hölmö.”, Alea oli hyvin yllättynyt. Hän katsoi Rektoria parin sekunnin ajan odottaen eri variaatioita kysymyksistä ‘missä olit?’ ja ‘miksi olit?’, mutta niitä ei tullut. Silloin Alea astui Rektorin ohi, pyysi anteeksi ja kertoi että tahtoisi mennä makuuhuoneeseensa vaihtamaan vaatteensa, sekä myös nukkua. Se oli ihan totta, sillä hän oli vasta äsken toipunut säikähdyksestään ja siitä tiedosta, että pelkkä onnekas sattuma oli pelastanut hänen henkensä. Shokin jälkeinen väsymys oli valloittanut hänen raajansa ja hänen todellakin teki mieli nukkua. Rektor antoi hänen mennä ohi, varsinkin kun hän oli niin pitkä, että vaikutti jo uhkaavalta. Eittämättä Alean hälyttimet olivat herkät. Rektor oli saanut hänet kiinni hänen tullessaan ulkoa, jonne ei pitäisi niin aikaisin olla mitään asiaa. Ja tämä näytti myöskin ymmärtävän, että hän oli ollut poissa hyvinkin pitkään. Eikä siltikään ollut kysynyt mitään. Alea tunsi hien kohoavan ihonsa pinnalle ja kuuli selvästi sydämensä jyskeen korvissaan. Hän pohti, että mahtoikohan se näkyä hänen ohimoistaan sykkeenä. Rektor oli tullut erittäin yllättäen saaden Alean luonnollisesti tuntemaan itsensä uhanalaiseksi, vaikka hän tiesikin Rektorin olevan pelkkä omituinen, mutta harmiton vanhus.

Hän astui Rektorin ohi ja lähti kävelemään nopeaa vauhtia kohti portaikkoa joka johti siihen käytävään, josta hän pääsisi makuuhuoneeseensa. Hän arveli velhon jääneen taakse ja tunsi omituista tilanteeseen sopimatonta helpotusta. Rektor ei todellakaan ollut hänelle mikään uhka, ei tietenkään. Miksi ihmeessä hän oli kokenut hänet sellaiseksi? Yksinkertaisesti siksi, koska hän oli erittäin järkyttynyt aiemmista tapahtumista ja velho oli ilmestynyt paikalle täysin huomaamattomasti yllättäen hänet. Hänen alkukantaiset vaistonsa olivat vain käynnistyneet. Ei Rektorissa olut mitään pelättävä, eittämättä mies oli hieman omituinen mutta siinä kaikki. Alea aikoi juuri lisätä kävelytahtinsa nopeutta, kun yhtäkkiä raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Häntä kylmäsi ja hänen vatsansa tuntui yhtäkkiä kylmältä ja pohjattomalta. Hän tunsi ohimoidensa alkavan sykkimään sydämensä tahdissa, sekä suunsa kuivuvan syljestä. Adrenaliinia tuntui suihkuavan hänen ruumiiseensa uskomattomia määriä ja yksi kuuma aalto tosensa jälkeen levisi ympäri hänen koko kehoaan. Hän tiesi heti, että se joka kiinni oli hänestä ottanut, oli Rektor. Hänen koko ruumiinsa jäykistyi pelosta, josta suurin osa oli äskeisten kokemusten perua. Hetken aikaa myös Rektor oli hiljaa ja vaikkei Alea ollut tehnyt yhtään mitään sanoi tämä silti:
“Pysy hiljaa. Älä liiku.”, hetken aikaa velho oli myöskin liikkumatta hänen takanaan. Sitten hän tunsi tämän kädet kaapunsa hupussa hyvin ja ne tuntuivat hyvin nopeasti ja voimakkaasti tarttuvan johonkin. Hetken aikaa Rektorin käsi tuntui olevan hänen olkapäässään kuin puristimena. Sitten se irrottautui jättäen pienen säryn ja velho astui hänen eteensä. Rektorilla oli ilmiselvästi kädessään jotain, mutta Alean katse oli velhon kasvoissa, silmissä eritoten. Tämä kuitenkin nyökkäsi hänelle ja osoitti silmillään kättään. Hitaasti, tahtomatta oikein luottaa velhoon, laski Alea katseensa ja hänen suunsa avautui huutoon. Kurkusta ei kuitenkaan lähtenyt minkäänlaista ääntä, sen verran hän oli kauhuissaan. Olento jota Rektor piteli kädessään ei vaikuttanut tämän maailman luomukselta. Rektorin kädessä oli erittäin iso ja ruma otus, joka muistutti etäisesti skorpionia. Ja sitä se kyllä oli. Mutta kauhistuttava. Pituutta siltä löytyi lähes kymmenen senttimetriä ja sen ruumiin paksuus oli suhteettomat kaksi kolmasosaa pituudesta. Se oli väriltään valkoinen ja sen verran läpikuultava, että Alea näki sen sisäelimet. Hirviön päässä oli yhteensä vain viisi mustaa pistettä, jotka Alea tunnisti silmiksi. Ne kaikki olivat erikokoisia, suurin oli yli neljä kertaa pienimmän kokoinen ja kolme niistä sijaitsi pään vasemmalla puolella. Niiden kahden jotka oikealla puolella olivat Alea huomasi olevan osittain kiinni toisissaan. Ne eivät olleet kaksi erillistä pistettä, vaan muodostivat enemmänkin kahdeksikon. Päässä oli myöskin limaa erittävä hyvin yksinkertainen vako, joka oli ilmeisesti suu. Alea näki myöskin, että sillä kauhistuttavalla hirviöllä oli tavallisen kahdeksan jalan sijaan jalkoja peräti kuusitoista paria, kaikki hyvin pitkiä ja ohuita. Rektor piteli skorpionia kahdeksannen ja yhdeksännen jalkaparin välistä vain kahdella sormellaan. Osa jaloista lepäsi voimattomina Rektorin ranteilla - kuinka hän kestää niiden kosketusta, Alea ihmetteli - kun taas suurin osa riippui velttoina ilmassa yrittäen hyvin hitaasti tehdä automaattisesti liikkeitä. Olento yritti kävellä. Sillä oli kaksi paria saksia, jotka olivat suhteettoman suuret ja raskaat, sekä pieni surkastunut viides, joka tuli esiin toisen vasemman saksiparin ja ensimmäisen vasemman jalkaparin välistä. Nekin likkuivat kaikki hyvin hitaasti. Pelottavin oli kuitenkin sen takaruumis, josta lähti kaksi suhteettoman lyhyttä häntää, joiden viimeinen nivel jossa myrkkypistin sijaitsi oli lähes kaikkien muiden nivelten kokoinen. Molemmat hännät lepäsivät voimattomina hirviön selän päällä yrittäen nekin liikkua. Alean silmien eteen tuli kuva tuosta olennosta raahautumassa eteenpäin noiden inhottavien jalkojensa varassa aina välillä avittaen itseään saksillaan, kaatuen maahan ja pyörähtäen ovaalinmuotoisen ruumiinsa ympäri.
Hän värähti ja otti vaistomaisesti pari askelta taaksepäin. Rektor irvisti hänelle ja katseli skorpionia silmiin. Aleaa pelotti ja hän käänsi katseensa pois.
“Mutantti. Lähes liikuntakyvytön ja hyvin, hyvin hidas. Mutta myrkky on erittäin tappava.”, Rektor nosti katseensa hirviöstä Aleaan, näki tämän pelkäävän ja yritti rauhoitella, “Älä pelkää. Se on sokea, eikä näe minua. Lisäksi siinä kohdassa panssaria josta sitä kiinni pidän ei ole tuntohermosoluja. Eikä ole sen jalkojen ensimmäisissä nivelissäkään. Hajuaistia ei näytä tällä yksilöllä olevan lainkaan, joten se ei haista feromonejani. Sen tärkein aisti on tunto ja minä olen ottanut kiinni sokeista pisteistä.”, mitä enemmän Alea kuuli, sitä enemmän hänen inhonsa ja pelkonsa kasvoi. Puistatus kulki hänen lävitseen ja hän sulki silmänsä vajoten kasaan seinää vasten. Tuo otus oli ollut hänen hupussaan...
Yhtäkkiä kuului omituinen läiskähdys ja kun Alea avasi silmänsä näki hän vastakkaisella seinällä tuon kammottavan olennon sisälmykset valumassa alas. Rektor oli heittänyt sen rikki. Alea katseli kiiltävien sisäelinten valuvan alas liman ja ohuen kitiinikuoren mukana ja yhtäkkiä hän oli varma, että oksentaa pian.
“Se luuli yhä kävelevänsä. Se ei tiennyt, että olin ottanut siitä kiinni. Tunto oli sen tärkein aisti ja vaikka se ei tuntenut otettani, niin pian olisi lämpö kuitenkin siirtynyt se kitiinikuorta pitkin muihin hermosoluihin ja se olisi vaistomaisesti sylkäissyt myrkkyä pistimellään. Syljin on oikein tässä tapauksessa, tuosta kun ei pistämään ole...joka tapauksessa on asia niin, että ellen olisi sitä huomannut, olisi kuolemasi ollut varma.”, Rektor puhui lähes luonnottoman rauhallisesti ja näytti puhuvan enemmän itselleen. Alea tunsi inhon väristyksiä lihaksissaan.
“Mistä se on tullut?”, hän sai soperrettua kurkustaan. Rektorin ilme oli välinpitämätön. Velho hieroi hieman ohimoaan ja hänen katseensa tuntui vangitsevan Alean katseen. Sitten Rektor puhui:
“Linnan kivessä on pieniä koloja ja käytäviä jossa asuu monia olentoja. Muun muuassa tämän kaltaisia mutantteja ja niin kauhistuttavia biologisia poikkeavuuksia, ettet osaa edes kuvitella niitä. Nuo käytävät tulevat paikoin seinistä ulos ja ulostuloaukkoja on yhteensä kolme - älä pelkää, yksikään ei ole makuuhuoneiden tai keittiön luona - joista yksi on tuolla nostosillan vieressä olevassa seinässä. Ilmeisesti...se on jotenkin päätynyt sinun huppuusi melkein heti reiästä tultuaan. Nämä otukset eivät pärjää muualla kuin synkissä koloissaan.”, Rektor sanoi ja nosti merkillisesti toista kulmakarvaansa. Alea odotti kysymyksiä. Niitä ei tullut. Sitten hän nousi jaloilleen nojaten seinään, kiitti Rektoria osaamatta oikein muuta kuin mutista näin shokin jälkeen ja lähti horjuen kävelemään käytävää pitkin makuuhuoneeseensa välittämättä Rektorista sen enempää. Kaksi kertaa hän oli vähällä kuolla vain 10 minuutin sisällä. Molemmilla kerroilla oli vain sattuma pelastanut hänet. Hän tarvitsi lepoa. Luojan nimeen, hän todella tarvitsi.

EDIT: Lisätty yksi puuttuva 'ja'.

[Moguta]

No niin. Nyt taas oli sellainen luku, josta erityisesti pidin.
En osaa tarkemmin määritellä, mutta pidinpä vain :)

Säikähdin tosiaan, mitä tapahtuu, kun Rektor tulee paikalle uudelleen...

[Gabriel]

Mukavaa, että pidit. Toivottavasti pidät tästäkin. :)



Serina heräsi hyvinkin syvästä unestaan suhteellise myöhään aikaan linnan ääniin. Ikkunaluukkujen läpi kuului muureilla partioivien vartiomiesten haarniskojen kalskahduksia metallin iskeytyessä metallia vasten ja oven läpi palvelusväen kaukaisia huutoja toisilleen. Käytävät näyttivät johtavan erinomaisesti ääntä, mikä oli nukkumisen kannalta sangen harmillista. Serina ei ollut nukkunut noin syvään pitkiin aikoihin. Uni vaikutti korkeaseinäiseltä hiekkakuopalta, josta oli lähes mahdotonta kiivetä ulos. Mutta äänet jatkuivat itsepintaisina ja kuopan seinämiltä vajosi kaiken aikaa hiekkaa alas pakottaen hänet aina välillä nostamaan jalkojaan ja täten kohottaen hänet yhä lähemmäksi ja lähemmäksi maapinnan tasoa. Äänet tunkeutuivat hänen uneen ja rikkoivat sen hienon silkkisen pimeyden pakottaen hänet ylöspäin kohti valoa ja heräämistä. Lopulta kyllästyen makaamiseen tietäen ettei joka tapauksessa enää takaisin uneen voisi vajota päätti Serina herätä täysin ja nousi hitaasti istuma-asentoon. Peitto oli hyvin paksu ja painoi hänen jalkojaan vasten melkeinpä turruttaen ne. Hän ei ollut tottunut kovin paksuihin peittoihin ja vasta äskettäin unesta heränneenä vaikuttivat kaikki ärsykkeet hieman erilaisilta kuin muuten. Varsinkin tänä aamuna. Hän oli nukkunut poikkeuksellisen syvää unta, jota ei muistanut kokeneen sitten varhaisen lapsuuden. Syvää ja raskasta unta, joka vastasi melkeinpä että tiedottomuutta. Serina näki melko usein unia, mutta ei tänä yönä kiitos unensa syvyyden...
Ei. Hän kyllä oli nähnyt unta. Hän muisti nähneensä jonkinlaista painajaista joka oli ollut hyvinkin karmiva. Monia painajaisia itse asiassa. Kunpa hän vain muistaisi millaisia ne olivat olleet, hän ei muistanut niistä mitään muuta kuin että niitä oli hyvinkin monta ja että ne olivat erittäin sekavia ja kauhistuttavia. Jostain kumman syystä Serinasta tuntui, että kyseisten painajaisten muistaminen voisi olla todella hyvästä. Itse asiassa mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä tärkeämmältä se hänestä myöskin tuntui. Kuin niissä unissa olisi ollut jotain erittäin tärkeää. Jotain, joka hänen pitäisi muistaa, joka pitäisi olla hänen tiedossaan. Yleensä hän muisti jälkeenpäin unensa, mutta yleensä hän ei myöskään vajonnut niin syvään uneen kuin tänä yönä. Serina istui sängyssän hieroen rystysillään ohimoitaan ja yritti ajatella, yritti muistaa näkemänsä unet. Hän ei tiennyt miksi se tuntui hänestä tärkeältä, mutta silti se tuntui. Se oli raivostuttavaa. Ja erittäin turhauttavaa. Hän takoi otsaansa nyrkeillään yrittäen saada muistikuvat esiin ja jotain alkoi mieleen tullakin, mutta se katosi lähestulkoon heti valuen kuin kuiva hieta sormien lävitse. Lopulta kun liiallinen ajatteleminen ja pakollinen keskittyminen alkoivat tuottaa hänelle jopa päänsärkyä, ymmärsi hän, että asiasta ei tulisi mitään ainakaan nyt. Toistaiseksi ainakin olivat muistikuvat vajonneet hänen aivojensa uumeniin suostumatta tulemaan ulos. Se oli raivostuttavaa, mutta sille ei voinut mitään. Serina ei ainakaan voinut. Niinpä hän lakkasi pikkuhiljaa takomasta päätään ja tuijotti sen sijaan suoraan eteensä yrittäen edes hieman nostaa mielialaansa. Huone oli hyvin hämärä, mutta puisten ikkunaluukkujen raon läpi siivilöityi ohutta harmaata valoa, joka kertoi siitä ettei aurinkoa näkynyt. Taas kerran yksi harmaa ja pilvinen päivä. Päivä, joka oli kuin luotu nukkumista varten. Mutta sellainen ei luonnollisestikaan käynyt. Ensiksikin ei linnan väestö näyttänyt osaavan pitää yhtään pienempää meteliä, joten jo se nollasi nukkumisen mahdollisuuden ja toiseksi viettää koko päivä unessa olisi hieman epäkohteliasta vieraanvaraisuuden suhteen. Lisäksi hän ei ollut täällä ainoastaan vieraana, vaan oli hänen cesfinsa aika, joka tarkoitti sitä että hänen pitäisi periaatteessa tehdä kaikenlaisia emännän töitä. Gabriel näytti ajattelevan ettei sellainen olisi hänelle tarpeellista, rikkaasta perheestä kun oli, niin kyllähän sitä palvelusväen omistaa. Serina itse ajatteli toisin. Kyseessä oli enemmänkin perinne, kuin harjoitus mahdollista tulevaa elämää varten ja hän halusi ihan muodon vuoksi noudattaa tätä perinnettä. Sen alkuperäinen tarkoitus oli jo vajonnut ensisijaisesta paljon alemmas ja nykyisin se toimi sukulaisuus- tai ystävyyssuhteiden vahvistajana. Gabriel ei näyttänyt niin hirveästi vanhoista perinteistä välittävän - ymmärrettävää, sillä jos tämä pikkukaupunki oli vasta muutaman vuoden ikäinen ei hirveästi perinteitä ehtisi muodostua, Serinan päässä kävi - mutta hän välitti eikä mitenkään laiminlöisi tätä. Ja vaikka linnanherra sanoisi mitä, niin hän ei kuitenkaan loukkaisi tämän vieraanvaraisuutta jääden loikoilemaan koko päiväksi mikä tarkoitti, että oli jo korkea aika nousta.

Vaikka hänen päätöksensä olikin antanut hänelle reippautta ja puhtia ei se silti tarkoittanut, että nouseminen olisi mitenkään miellyttävää. Ilma tuntui erittäin kylmältä ja kolealta peittojen raskaan lämmön jälkeen ja kun hän hypähti ulos sängystä tuntui melkeinpä jääkylmä matto imevän kaiken lämmön hänen jalkapohjistaan. Serina melkeinpä kiljaisi, niin epämiellyttävältä se tuntui. Lämmin ilma pakeni hänen kevyen valkoisen yöpaitansa kaikista raoista antaen tilaa jäätävän kylmälle ilmalle, joka tuntui puristavan hänen kaikkia ihosolujaan saaden ne kananlihalle. Serina puoliksi odotti hengityksensä huuruvan, niin kylmältä huoneen ilma hänestä tuntui.
“Hyvänen aika! Ihmettelen, ettei kukaan sairasta täällä kroonista keuhkokuumetta.” Hän sanoi täristen ja melkeinpä heti tajusi lausahduksensa typeryyden. Mistä ihmeestä hän voisi sellaista tietää, olihan ihan hyvin mahdollista että joku sairastikin. No ainakin se olisi erittäin epätodennäköistä, hän korjasi mielessään.
Täristen ja samalla hieroen hyödyttömästi käsivarsiaan jotka vaikuttivat yöpaidankin läpi karheilta Serina astui kohti tuolia jolla hänen vaatteensa olivat. Erittäin nopeasti hän riisui yöpaitansa päästäen viimeisetkin lämpimän ilman rippeet karkaamaan ja veti päälleen aluspaitansa, joka tuntui yhtä kylmältä kuin matto hänen jalkojensa alla. Serinan hampaat kalisivat hänen pukeutuessaan erittäin nopeasti ja hän pelkäsi ihan vakavissaan mahdollista tästä seuraavaa keuhkokuumetta. Mutta hän tiesi, että mitä enemmän hän vitkastelisi sitä enemmän kylmyyttä pääsisi hänen vartalonsa ympärille ja mitä nopeammin hän pukeutuisi, sitä enemmän ehtisi ilmaa lämmetä hänen ihonsa ja vaatteiden välillä. Loppujen lopuksi ei pukeutuminen kestänytkään kovin kauan ja Serina päätti istua muutaman minuutin tuolilla yrittäen lämmetä hiukan ennen kuin astuisi ulos makuuhuoneestaan. Hän vilkaisi matkatavaroitaan nurkassa ja totesi harmikseen, että nekin pitäisi vielä purkaa. Noh, ei mitään hätää. Illalla kyllä ehtisi. Sen sijaan hänen ajatksensa kääntyivät takaisin hänen viimeöiseen uneensa. Taas kerran vailla mitään tulosta. Hän tiesi vain, että unia oli ollut monta, että ne olivat olleet jollain tavalla kauhistuttavia ja että hän jostain kummasta ja täysin käsittämättömästä syystä piti niitä jollain tavalla tärkeinä. Se oli erittäin ärsyttävää. Ymmärtäen ajattelun turhuuden nousi Serina jo hiukan lämmenneenä pystyyn ja venytteli hieman selkäänsä, josta lähti muutamia naksahduksia. Sitten hän vihdoin viimein päätti astua ulos makuuhuoneestaan ja mennä aluksi keittiöön syömään aamiaista. Jossain oli myöskin Gabriel eikä Serina oikein keksinyt muuta tekemistä kuin etsiä linnanherra ja sitten katsoa mitä päivän aikana tehdä. Serina avasi oven kääntämällä metallista ovenkahvaa ja astuessaan ulos kääntyi vielä ympäri nähdäkseen oven koristekaiverrukset vielä kerran. Ja sitten kun hänen katseensa osui niihin, hän vihdoin muisti.

Ensimmäisenä hänen katseensa osui kaikkein ylimmäisen kaiverruksen tekstiin ja kun hän luki nimen - Chegter - tuntui kuin lukko olisi avautunut hänen päässään. Hän muisti unen valtavasta kaupungista, jonka rakennukset tuntuivat nousevan pilvien korkeuksiin lävistäen nämä. Serinan mieleen syntyi uudestaan kuva noista autioista ja lohduttomista, erittäin leveistä kaduista jotka olivat täynnä sortuneiden rakennusten kappaleita ja omituisia mustia metallimöhkäleitä. Ja hän muisti myöskin sen omituisen äänen, suuren ja jylhäisen, jotenkin metalliselta kuulostavan valtavan kakofonian jonka hän jotenkin tiesi kuuluvan Chegterille, suojelijalle joka oli myös piina. Chegter. Se nimi tuntui hänestä kammottavalta ja yhtäkkiä Serinasta tuntui kuin että hän olis nähnyt unen aikana paljon enemmän. Kuin että hän olisi ollut jossain muualla, näkemässä tuhansia karmivia tapahtumia jotka kaikki pyörivät kahden asian ympärillä. Chegterin ja kuoleman. Unessaan hän oli nähnyt kahden omituisen matkalaisen pakenevan päätä pahkaa jotain. Uni oli ilmiselvästi keskittynyt heihin, mutta jokin oli keskittynyt myös Chegteriin. Jollain kummallisella tavalla Serina muisti nähneensä jotain, jota ei unessa silti ollut nähnyt. Jotain, joka tuli hänen mieleensä vasta nyt ja joka oli eittämättä yhdistetty suoralla tavalla Chegteriin. Hän näki omassa mielessään jonkin suurkaupungin, joka ei ollut se joka hänen unissaan oli ollut. Tämä näytti hieman pienemmältä, mutta siinä oli yhtä uskomattoman korkeita rakennuksia ja ne olivat yhtä harmaita lohduttomuudessaan. Kaupunki oli kuitenkin ehjä toisin kuin se minkä hän oli unessaan nähnyt. Sitten jokin näytti tapahtuvan. Kaupungissa näytti syttyvän kirkas valokehä, joka laajeni uskomattomalla vauhdilla niellen kaikki rakennukset sisäänsä. Ei, ei niellen. Kirkkautta vasteenkin Serina kykeni erottamaan sen kuinka kaikki rakennukset hajosivat noin vain tomuksi ja hiekaksi ennen kuin imeytyivät valokehään ja kuinka sitten valo alkoi tummua ja kohota savuna ylöspäin muodostaen massiivisen tomupilarin joka levittäytyi koko kaupungin ja taivaan ylle kerääntyen ylös ja levittäytyen sinne mattomaisesti saavuttaen lopulta kaukaa tarkasteltuna jättiläismaisen sienen muodon.
Sen kaiken Serina näki mielessään ja tiesi, että voisi lopettaa tuon näyn jos hän vain kääntäisi katseensa pois oveen kaiverretulta Chegterin nimeltä. Mutta vaikka suurin osa hänestä halusikin tehdä noin, niin hän ei silti tehnyt. Koska toinen osa ei halunnut. Se toinen osa halusi nähdä tuon kaiken, tuntea näyn kaikessa kauhistuttavuudessaan ja se näytti myöskin nauttivan siitä kauheasta kaikentuhoavasta voimasta jonka edustajana tuo valtava valokehästä erkaantunut sienimuotoinen tomu- ja pölypilvi oli. Hän kykeni kuvittelemaan millainen kauhistuttava helvetillinen kuumuus siellä vallitsisi ja ääni. Luoja, millainen mahtava jyrnä tuosta kuoleman eduskuvasta mahtoikaan mennä! Sen täytyi olla voimakkaampi kuin tuhannetkaan ukkosmyrskyt yhdessä! Chegterin kauhea, lähestulkoon rajaton voima joka oli niin suuri ja kunnioitusta herättävä...toi tullessaan vain kuolemaa. Vaikka Serina oli jotenkin nauttinut tuosta näkymästä tiesi hän silti mitä se edusti ja hänen tietämättään valui hänen silmistään kyyneleitä sumentaen hänen näkökenttänsä. Mutta se kaikki tuntui niin vähäpätöiseltä. Sitten näkymä vaihtui johonkin paljon kauheampaan ja epäinhimillisempään. Valokehä ja pilvi tuntuivat molemmat paisuvan yli hänen käsityskykyjensä ja ennen kuin hän ymmärsi mitä oli tapahtunut oli pilven mustahko pinta omituisella tavalla kiinteytynyt ja hän ymmärsi katselevansa vanhaa miestä. Mutta millaisessa kunnossa tämä olikaan! Miehen iho oli paikoitellen yhtä mustaa kuin pilven värikin kun taas osa hänen ihostaan oli sairaalloisen violettia. Hän oli erittäin nälkiintynyt ja vaatteinaan oli hänellä ainoastaan repaleiset housut. Serina kykeni näkemään tarkasti hänen jokaisen rappeutuvan ihon alta selvänä esiinpiirtyvän kylkiluunsa ja samoin erottamaan kaikkien luiden terävät kulmat. Lihakset olivat miehellä lähestulkoon surkastuneet eivätkä huulet erottuneet väriltään muusta ihosta lainkaan. Kakki hiukset olivat irtoutuneet päästä jättäen jälkeensä ainoastaan sairaalloisen pilkullisen kaljun. Kaikkein kauhistuttavimmat olivat silti miehen silmät, silmävalkuaiset olivat väriltään tumman kellertävänruskeat ja kertoivat kaikkein selvimmin miehen olevan kuoleman partaalla. Ja sitten, kuin mies ei olisi ollut vielä tarpeeksi tuntui kuvakulma etääntyvän ja näkyviin tuli myös toinen ja kolmaskin hahmo. Ja sitten neljäs. Ja viides. Ja kymmenes. Ja viideskymmenes. Pitkä jono sairaita, kuolevia ihmisiä joiden iho oli lähes mustaa ja josta löytyi violetteja laikkuja näytti kävelevän hitaasti pitkin jonkinlaista aavikkomaisemaa, joka ei ollut millään tavalla terve omituisen vihertävästä hiekasta päätellen. Serina erotti, että osa ihmisist oli myöskin naisia päätellen pitkistä ja kapeista roikkuvista rinnoista jotka olivat irvokas vastakuva kaikelle inhimillisyydelle ja hedelmällisyydelle. Mutta kun hän erotti jonosta myöskin sellaisia ihmisiä, joiden pituutensa takia täytyi olla pieniä lapsia, ei hän enää kestänyt. Serinan kasvot olivat nyt kokonaan kyynelissä ja vaimeita nyyhkähdyksiä pääsi hänen puoliavonnaisesta suustaan. Hitaasti siirsi hän katsettaan hieman alemmas tuolta pirulliselta nimeltä ja yksi ainut sana pääsi hänen huuliltaan:
“Chegter.”
Sitten hänen katseensa osui kaikkein alimmaiseen kaiverrukseen, jossa hän näki hilparin lävistämän naishahmon. Serina tunnisti heti tuon näyn olevan myös hänen unessaan. Mutta unessa oli naisen pää kääntyneenä eri suuntaan, poispäin hänestä. Se oli kuitenkin alkanut kääntyä ympäri, häntä kohti, mutta uni oli ehtinyt loppua tai mahdollisesti vaihtua ennen kuin hän oli erottanut naisen kasvonpiirteet. Kaiverretussa kuvassa oli hahmo kuitenkin kasvot kääntyneenä kohti katsojaa ja silloin Serinan huulilta pääsi vaimeasti se sama lause, joka oli käynyt hänen päässään unen aikana kun naisen pää oli alkanut kääntyä:
“Hänen kasvonsa...voi Luoja, hänen kasvonsa ovat yltä päältä veressä!”
Ja sitten - täytenä yllätyksenä itselleenkin - Serina pyörty ja vajosi polviltaan lattialle vasten ovea.

[Chastity Rowan]

Todella mielenkiintoista. Nyt kun rupesin lukemaan näitä lukuja en enää sen jälkeen saanut katsettani irti luvuista. eniten minua kiinostaa se miten rektor ottaa ötökän pois Alea hupusta ja rupeaa selostamaan sen mutaation vaiheita ja sitten se kun, Serinan muistelee yön aikana näkemiään painajaisia.

Kirjoita ihmeessä lisää, koska tahdon tietää miten tässä tarinassa oikein käy. :) :) :)

[Isthan]

Tarina tosiaankin pysyy kasassa hyvin; kirjoitustyyli pysyy samana, eivätkä kuvaukset tai jotkut kohtaukset veny liian pitkiksi. (niin kuin minulla) Myös lukuisat kielikuvaukset elävöittävät tarinaa ja tapahtumapaikat pystyy suorastaan näkemään silmien edessä. Unet oli kuvailtu hyvin ja ne todellakin vaikuttavat unilta, eivätkä pysy liian fysiikan lakien sisäpuolella. (mm. Rektorin uni)

Jatkahan siis vain samaan malliin, me kaikki odotamme jatkoa...:D

[Gabriel]

Itse asiassa minä aionkin jatkaa tätä nyt mikäli vain mahdollista joka ikinen päivä. Mielenkiintoni tarinaa kohtaan on kasvanut vaikka eittämättä kirjoittaminen joskus puuduttaakin ja välillä sitä täytyy ihan oikeasti keskittyä tuottamaan kun se ei ihan veden tapaan virra. Joukkoon pääsee luonnollisesti myös asia- sekä kirjoitusvirheitä, mutta tämä nyt onkin "raakaversio" josta sen valmistuttuaan voi tehdä hiotun ja valmiin.
Voin myös melkoisella varmuudella sanoa, että luvut tulevat pidentymään vielä.

Jatkoa tulee sitten kehiin nyt. :)




Hänen täytyi olla pyörtyneenä enintään muutama minuutti, sillä hänen herättyään ei ollut kukaan häntä nähnyt eikä tutkimaan tullut. Lisäksi hänen jalkansa eivät olleet niin kauhean kylmät kuin mitä voisi luulla jos hän olisi makanut kylmällä kivilattialla kauankin. Myöskin hänen poskensa olivat yhä kosteat kyynelistä, joiden virta oli ehtynyt hänen pyörryttyään. Hieman hämmillään ja sekavassa olotilassa Serina nousi käsiensä varaan ja hieroi päätään. Herättyään pyörtymyksestään tuntui Serinasta kuin kaikki tapahtuisi monta kertaa tavallista nopeammin. Kauempaa linnasta käytävien pirullisen akustiikan ansiosta tulevat äänet kuulostivat hänestä kumeilta ja takoivat hänen aivojaan kuin moukari. Serinan näkökentän rajat tummenivat ja vaalenivat hänen sydämensä sykkeen tahdissa saaden hänet voimaan entistäkin pahemmin. Hän pelkäsi, että mikäli hän ei pyörry uudestaan hän melko varmasti ainakin oksentaa. Ajatus ei tuntunut millään tavalla miellyttävältä ja Serina kääntyikin polviltaan istuma-asentoon nojaten siihen kaiverruksilla kirottuun oveen. Hän yritti hetken ajan keskittyä ja veti kylmää ilmaa niin syvälle keuhkoihinsa kuin kykeni. Samalla hän painoi päänsä hieman alaspäin. Se tuntui tehoavan, sillä pahoinvointi pieneni huomattavasti eikä uudestaan pyörtymisen vaaraakaan tuntunut enää olevan. Vedettyään vielä pari kertaa syvään henkeä ja saaden olonsa hiukan siedettävämmäksi soi Serina päässään tilaa myös ajatuksille.
Aamu oli ollut kerta kaikkiaan poikkeuksellinen. Ensinnäkin hän oli nähnyt mitä kummallisimpia - ja aivan liian todentuntuisia - unia, joiden kaltaisia ei hän ollut nähnyt koskaan aiemmin. Hän ei itse asiassa kuvitellutkaan kykenevänsä loihtimaan moisia näkyjä mieleensä, mutta unessa aivot toimivat huomattavasti eri tavalla joten tuo olettamus olikin enemmän tai vähemmän vailla pohjaa. Uniensa jälkeen hän oli vajonnut lähestulkoon transsin kaltaiseen syvään uneen, jollaista ei ollut kokenut sitten varhaisten lapsuusvuosien. Eihän siinä mitään luonnotonta ollut, mutta hän ei ollut rasittanut itseään lainkaan niin hirveästi tai ollut nukkumatta pitkään, että olisi ihan ymmärrettävää aivojen lähestulkoon nollautuvan tuolla tavalla. Sitten kolmanneksi herättyään ja huoneesta ulos astuttuaan oli Serina kiinnittänyt huomionsa outoihin kuvioihin jotka olivat kaiverrettuina oviin ja saanut erittäin omituisen, sekä kauhistuttavan vision. Ja kaiken tuon päätteeksi hän oli vielä pyörtynytkin, jonka täytyi kyllä olla ensimmäinen kerta hänen elämässään. Sinänsä ei siinä mitään ihmeellistä ollut, näky jonka hän oli saanut iskien silmänsä puuhun kaiverrettuun Chegterin nimeen oli ollut hämmästyttävän todentuntuinen ja niin kauhistuttava, että oli saanut hänet melkeinpä hysteeriseksi. Pyörtyminen oli täysin ymmärrettävää, vaikka olikin tullut aikamoisena yllätyksenä. Hetkeksi Serinan päässä kävi ihan aiheeseen kuuluvakin pelko siitä, että kykenisikö hän enää avamaan yhtään linnan kaiverruksilla koristeltua ovea joutumatta mielipuolisen paniikin valtaan. Hän epäröi vain hetken ennen kuin nosti katseensa suhteellisen vastahakoisesti oven ylimpään osaan, Chegterin nimeen ja tuohon omituiseen, ahdistavaan silmään. Mitään ei tapahtunut. Hän kykeni muistamaan mitä oli nähnyt unessaan ja myöskin äskeisen epäinhimillisen visionsa, mutta mitään ei tapahtunut uudestaan. Serina vain tuijotti Chegterin nimeä ja - ilmeisesti myös Chegterille kuuluvaa - silmää tuntematta yhtään mitään äskeisen kohtauksensa jälkivapistuksia lukuunottamatta. Hän odotti edes sydänpohjaansa kylmäävän jonkin verran tai ihon nousevan kananlihalle, mutta sitäkään ei tapahtunut. Sitten hän siirsi katsettaan alaspäin ohittaen kuvan kuolevasta lohikäärmeestä jota hän ei ainakaan muistaakseen ollut unessaan nähnyt ja katsoi groteskia kuvaa lävistetystä naisesta. Ei mitään. Hän ei tuntenut mitään poikkeuksellista. Luonnollisestikin hän tunsi automaattista inhoa moista “taidetta” kohtaan, hän ei kyennyt käsittämään miten kukaan saattoi koristella julkiset ovet tuolla tavoin, mutta ei mitään sellaista mitä olisi luullut olevan odotettavissa. Ei uutta paniikkikohtausta, ei uusia näkyjä, ei mitään muistoja mahdollisesti piilossa olevista unista. Ei mitään sen kaltaista. Ja hyvä niin. Helpotus valtasi Serinan ja hän nousi lattialta jaloilleen nojaten varmuuden vuoksi seinään, mutta hänen jalkansa pitivät. Hän otti pari askelta siihen suuntaan missä muisti keittiön olevan nojaten yhä seinään, mutta huomasi kykenevänsä kävelemään vailla minkäänlaista erityistukea. Pyörtymiskohtaus ei ollut jättänyt jälkeensä oikein minkäänlaista heikkoutta eikä ollut vienyt häneltä ainakaan niin paljon voimaa, ettei hän olisi kävelemään kyennyt. Melko varmalla askeleella suuntasi Serina kohti keittiötä jossa hän oletti Gabrielin olevan tai ainakin saavansa sieltä aamupalaa.

Gabrielin vointi oli hänen herätessään paljon parempi kuin Serinan. Linnanherra oli luonnollisestikin tottunut linnansa aamuääniin, eikä se ollut häirinnyt kovin paljon hänen nukkumistaan. Hän ei kuitenkaan ollut luonnostaan mikään velttoilija, niinpä hän nousi ylös pukeutuakseen jonkin aikaa ennen Serinaa. Hän muisti erinomaisesti unensa jotka vaikuttivat omituisen aidoilta ja eniten häntä kismitti hänen oma ajattelutapansa unien aikana, varsinkin sen jossa tuo kumma varjohahmo oli pelastanut hänet palavasta ladosta. Jostain omituisesta syystä oli Gabriel luullut, että juuri täsmälleen tuolla tavalla oli tapahtunut myös oikeasti. Ja - kumma kyllä - hänestä tuntui ettei ollut ajatellut sen unensa aikana “epäselvästi” ja epäjohdonmukaisesti, joka on ominainen ajattelutapa unien aikana. Päinvastoin, hänestä tuntui kuin hän olisi ajatellut silloin yhtä selvästi kuin valveillakin, nyt mukaanlukien. Hän ei kuitenkaan käsittänyt miksi oli pitänyt tuota unitapaa ehdottoman oikeana ja todellisena. Oli kyllä totta, ettei kukaan ollut tiennyt kuinka hän oli noin kauas ladosta tajuttomana ojaan joutunut. Mutta koko uni vaikutti melkeinpä että fantastiselta ja sanalla sanoen uskomattomalta. Tuo omituinen kasvoton hahmo, joka näytti imenneen mustaksi kaavukseen liekkien voiman saattoi kyllä symbolisoida tuntematonta pelastajaa, joka oli uskaltanut tulla liekkien läpi. Eittämättä se olisi erinomainen selitys, koska se sopisi hahmon kasvottomuuteen. Mutta ei. Gabriel tiesi, että eräässä vaiheessa unta ei hahmo ollut lainkaan kasvoton. Silloin kun liekkien patoutunut musta voima alkoi kuoriutua tämän päältä ja virrata takaisin kohti latoa, jonka se sitten lopulta räjäytti. Mutta silloin hän oli kääntynyt katsomaan latoa eikä täten voinutkaan nähdä edes pelastajansa selkäpuolta, jonka hän kummasti arveli kykenevänsä tunnistamaan. Toisaalta tuokin sopi hyvin unien kaavoihin, sillä niihin ei kyennyt omalla tahdollaan vaikuttamaan. Ja noista kaikista seikoista huolimatta - Gabrielista silti tuntui, että tämä oli ollut enemmän kuin pelkkä uni, että tämä oli ollut jotenkin erilainen. Että hän olisi voinut ihan vapaasti kääntyä ja katsoa ihmishahmoa, joka hänet oli pelastanut. Suurempi uteliaisuus oli kuitenkin estänyt häntä kääntymästä...vai oliko? Tuohan oli täysin ominaista unille. Gabrielia turhautti asian ajatteleminen. Kumpikin kanta oli omalla tavallaan oikeassa, mutta myös väärässä. Entä sitten? Entä sitten jos hänen ajattelutapansa oli ollut sen unen aikana hieman johdonmukaisempi kuin yleensä? Eihän tuo ollut mitenkään maailmoja mullistava? Sen ei tarvinnut välttämättä tarkoittaa yhtään mitään. Häntä nyppi ja häiritsi eniten se, ettei kukaan tiennyt miten hän oli ladosta pelastautunut ja varsinkin kun peittojen raskas ja lämmin paino toi aina siitä muistoja mieleen olikin aivoilla täysi oikeus luoda hyvin kummallinen uni yhdestä mahdollisesta tapahtumasta. Erittäin outo uni silti. Gabriel ei oikeastaan uskonut taikuuteen, joten miksi hänen alitajuntansa oli tuonut esille tuollaisia kuvia? Hän kuitenkin tiesi alitajunnan olevan mielen jäteastia jonne kerääntyivät kaikki omituiset kokemukset, turhat uskomukset sekä tarpeettomat nippelitiedot. Ja jos nukahtaminen painon sekä lämmön alla toi hänelle mieleen tuon tapahtuman, niin oli täysin luonnollista nähdä siitä unta. Mutta ei. Ennen sitä oli ollut myös toinenkin uni. Gabrielin ajatukset palautuivat palavasta ladosta uskomatonta pelastautumista edeltävään uneen. Hän muisti sen erinomaisesti, se oli sijoittunut taistelukentälle talven aikaan. Joskin talven aikana käytiinkin hyvin monia taisteluja, niin hän kykeni silti melko varmasti sanomaan mikä taistelu oli kyseessä. Kun kuninkaan joukoista olivat jäljellä enää rippeet ja vihollisen viimeiset sotamiehet ampuivat kohti taistelutannerta osuen vain ja ainoastaan omiin sekä hänen tuntema lähestulkoon naurettavan suuri ylpeys ja jalouden tunne...
Kyllä, Gabriel kykeni muistamaan mikä yhteenotto oli tarkalleen kyseessä. Se oli yksi kaikkein viimeisimpiä ennen kuin kuningas vihdoinkin myönsi heille tuon alueen ja antoi luvan käytännössä perustaa autonomisen pikkuvaltion, jonka hallitsijana hän toimisi. Pelkkä kaupunkivaltio, mutta kyse oli paljon suuremmistakin asioista. Kyseessä oli enemmän aatteiden ja tahtojen törmäys, jonka kannalta itse alue oli huomattavasti toissijaisempi kuin voitto. Niin, tämän pienen sodan molemmilla osapuolilla oli omat syynsä kaikkeen. Mutta miksi hän näki unta juuri siitä yhteenotosta? Ja - silloin hän muisti - miksi myös siinä unessa oli joitain yliluonollisia elementtejä? Liekehtivä ihmistä muistuttava hahmo, joka pelkällä kädenliikkeellään kykeni kääntämään vihollisen nuolet vihollista itseään vastaan. Gabriel ei varsinaisesti edes uskonut moisten ylimaallisten olentojen olemassaoloon ja vaikka niitä olisikin, eihän niillä ollut minkäänlaista syytä tai velvollisuutta auttaa häntä tai ketään muutakaan näin pienessä ja mitättömässä asiassa. Vai, hänen kulmakarvansa kohosivat, oliko mahdollista, että kyseessä oli sama hahmo joka pelasti hänet ladosta? Eittämättä niissä oli samankaltaisuuksia ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän varmistui siitä että nuo kaksi olentoa olivat yksi ja sama vaikka näyttivätkin hyvin erilaisilta taistelukentällä ja ladossa.
Gabriel huomasi taas päätyneensä sille kannalle, että uni oli eittämättömän ja täysin oikeassa. Yhtäkkiä hänessä syttyi kiukku häntä itseään kohtaan, sillä se rikkoi juuri hänen uskomuksiaan ja periaatteitaan. Kyseessä oli pelkkä vaivainen uni! Ei yhtään mitään muuta, vain, ja ainoastaan uni! On totta, että jotkut asiat olivat hankalasti uskottavia tai sitten niin outoja että selityksiä saattoi vain arvailla, muttei se oikeuttanut olemaan niin harvinaisen herkkäuskoinen ja typerä, että ottaa heti pari asiasta nähtyä omituista unta kuin täydellisenä totuutena!
“Rektorin vikahan tämä periaatteessa on.”, Gabriel mutisi kiukuissaan itselleen samalla kun napitti paitaansa, “Hänen yliampuva mystinen olemuksensa on tehnyt minusta aivan liian herkkäuskoisen.” Hän oli huomannut Rektorin seuran olevan hänelle jollain tavalla heikentävä myös aiemminkin, eritoten siksi että se teki hänestä aivan liian herkkäuskoisen. Ja vaikka Rektor ei minkäänlaisia maagisia voimiaan omannutkaan, niin silti, Gabriel ajatteli, hänen olemuksensa huokui niitä. Rektorin jokaikinen liikahdus ja hänen koko olemuksensa sisälsivät melkeinpä että pelottavaa vakuuttavuutta ja poikkeuksellisen tyyntä itsevarmuutta. Vaikka ei velho ollut kertaakaan väittänyt suoraan omistavansa taikavoimia oli hän hyvin monesti ilmaissut sen antaen myöskin sellaisen kuvan kuin että se olisi itsestäänselvyys eikä millään tavalla kyseenalaistettavissa. Gabriel ei käsittänyt kuinka Rektor saattoi omaksua sellaisen...roolin menettämättä tippaakaan vakavuuttaan ja lisäksi eläytymään siihen niin aidosti, mutta ilmiselvästi tämä osasi sen. Välillä Gabriel pohdiskeli miksi hän edes sieti sellaista, mutta hän ei vain kyennyt kuvittelemaan elämää ilman Rektoria. Tämä ei ollut hänelle millään tavalla välttämätön, mutta tuntui silti kuuluvan kaiken ympärillä olevan perusolemukseen. Ja - Gabrielin päässä kävi - kaikesta outoudestaan huolimatta Rektor oli erittäin hyvä neuvonantaja ja omasi laajat tiedot hyvin monista asioista. Eittämättä oli vanhasta miehestä ollut linnanherralle apua hyvin monesti ja tulisi myös jatkossa olemaan. Lisäksi Rektor oli omalla kylmällä ja kallionkovalla olemuksellaan vahvistanut ihmisiä, jotka olivat kaupungin nykyisiä asukkaita, taistelujen aikana silloin kun Gabriel ei itse siihen oikein pystynyt.
Asiaa mitenkään tiedostamatta vakuutteli Gabriel itselleen miksi Rektor oli hänelle niin tärkeä ja välttämätön henkilö omituisuudestaan huolimatta. Pian hänen velhoa kyseenalaistavat ajatuksensa unohtuisivat ja hukkuisivat järkevien perustelujen joukkoon, joiden kohde ei ollut kukaan muu kuin hän itse. Vielä pukeuduttuaankin ja kävellessään kohti ruokasalia tarkasteli Gabriel Rektorin hyödyllisyyttä ja välttämättömyyttä jokaiselta mahdolliselta kantilta ottaamatta lainkaan huomioon sitä seikkaa, että niitä ominaisuuksia saattoi löytyä muistakin ihmisistä. Ottaamatta huomioon, että Rektorin tiedot ja neuvot eivät olleet ainutlaatuisia mahdollisesti sen takia, ettei hän oikeastaan edes tahtonut tai kyennyt ottamaan.

[Moguta]

Tästäkin luvusta pidin. Kuolevien ihmisten kuvaus sai jostain syystä kyneeleet silmiini. Pystyn todella elävästi näkemään kaiken sen silmieni edessä.


Toinen luku oli myöskin hyvä. Viimesimpien lukujen aikana on stoori alkanut käydä entistä mielenkiintoisemmaksi.

Jos vain jaksat jatkaa mahdollisimman usein tätä, niin olen kyllä kiitoksen velkaa :)

[Gabriel]

Alkujaan kirjoittanut Moguta
Jos vain jaksat jatkaa mahdollisimman usein tätä, niin olen kyllä kiitoksen velkaa :)
Ja minä olen kiitoksen velkaa siitä kun jaksat lukea tätä (ja monesta muustakin asiasta). :)
"Jos nyt molemmat hartaasti toivovat, niin eiköhän siitä sentään jotain tule."

Tässä luvussa myöskin yritetty uudentyyppistä kappalejakoa.
EDIT: Joka ei tässä näy, vaikka wordissa näkyykin.





Itse Gabrielin ajatusten kohde istui omassa tilassaan jonne pääsi vain kaikkein salaisimpia ja voimakkailla taikakeinoilla suojattuja käytäviä pitkin kaukana maanpinnan alla. Rektor ei kuitenkaan ollut syventynyt keskusteluun pallossa asustavan demonisen hengen kanssa, eikä myöskään valtavan kirjansa lukemiseen vaan tällä kertaa omituisiin puoliksi alkemistisiin kokeiluihin. Velho istui yhden melkeinpä että siivotun pöytänsä edessä luonaan kolmisenkymmentä eri purkkia, joiden sisältönä oli jauhoja, nesteitä sekä ainetta joka vaikutti molempien välimaastolta. Velho ei ollut syventynyt vielä sekoittamaan niitä, vaan pidättäytyi toistaiseksi teoreettisissa kokeiluissa. Suoraan hänen edessään oli pienehkö, mutta paksu pergamenttisivuinen kirja joka oli päällystetty ruskealla nahalla. Osa juuri sillä hetkellä auki olevasta aukeamasta oli jo kirjoitettu täyteen erittäin pienellä käsialalla, jonka kirjaimet oli melkeinpä sullottu yhteen. Se oli Rektorin merkintökirja, joka tavallaan vastasi päiväkirjaansa. Hän kuitenkin kirjasi siihen ainoastaan ne tapahtumat, jotka millään tavalla voisivat osoittautua tärkeiksi. Edellinen merkintä oli kirjattu jo muutama vuosi sitten ja katsoessaan purkkiensa sisältöä, sekä vilkaisten kerran lasipalloa kostutti Rektor omituisen sulkansa joka oli puoliksi terästä ja kuului Stymfaloksen linnulle yhteen pukrkiin, jonka sisältönä oli kuitenkin mustetta ja aloitti merkintökirjaansa uuden kappaleen edellisen alle:

"Koko ympäristön tilanne huomattavasti rauhoittunut sitten viimeisen merkinnän. Kaupungin rakennukset täydessä vauhdissa ja sujuvat kohtalaisen hyvin. Olen kuitenkin huomannut joitakin arkkitehtuurisia epäkohtia, jotka näiltä tavallisilta maalaisilta jäivät täysin vaille huomiota. Kyse on enemmänkin symmetrisistä silmää häiritsevistä epäkohdista, mutta olen havainnut myöskin rakenneratkaisuja jotka saattavat johtaa jonkinasteiseen sortumiseen muutaman vuosikymmenen kuluessa. Joka tapauksessa minun täytyy aiemmin tai myöhemmin ottaa rakennustöiden johtaminen käsiini ja mitä aiemmin sitä paremmin. Rakennustöiden edetessä yhä pidemmälle on yhä vaikeampaa ja radikaalisempaa tehdä suoria muutoksia tyylissä. Arvelenkin voivani saada jossain vaiheessa aikaa myös siihen. Toistaiseksi ei ainakaan minkäänlaisia vakavia erehdyksiä arkkitehtuurin suhteen ei näkyvissä ole, joten se ei ole ajankohtaista.
"Sen sijaan saapui tänne minulle täytenä yllätyksenä Roglen Aranin tytär, omaa cesfiaan viettämään. Gabriel luonnollisesti tiesi asiasta etukäteen, minä vasta kaksi päivää ennen hänen saapumistaan (se on kolme päivää ennen tämän kirjoittamista). Jokin on aivan varmasti tapahtumassa, olen saanut näky-unen ja se jos mikään kertoo jonkinlaisten tapahtumien saaneen alkunsa. Myöskin Harl-kokin omituinen näky - tai se minkä sain hänen puheistaan selville - on omiaan sopimaan yhteen asioiden kanssa ja herättämään mielenkiintoni. Lisäksi on pallon henki käyttäytynyt eilisestä lähtien”, Rektor keskeytti hetkeksi kirjoittamisen ja nosti katseensa palloon, “eriskummallisesti. Minä olen melkoisen varma, että sen tulo alkaa vihdoinkin olla käsillä. Ellen ole erehtynyt, ovat tapahtumat alkaneet poimiutua toistensa ympärille tarkoituksena nimenomaan mahdollistaa sen tulo. Se luonnollisestikin synnyttää hyvin monia kysymyksiä, joista ensimmäinen on kuten aina ‘Kuinka tärkeää se on?’. Voin kuitenkin näin etukäteen sanoa melkoisella varmuudella sen olevan hyvinkin tärkeä kaikkien tulevien tapahtumien kannalta. Joka tapauksessa tämä vaikuttaa viimeisten vuosisatojen kärsivällisen olosuhteiden asettelun tulosten alkuvaiheilta ja oletan, että jos tämä ei onnistu on tuloksena uutta odotusta.
"Olen jo alkanut laskea ulottovuuksien kulmia sekä sen todennäköisimpiä ilmentymiä ja ajankohtaa, sekä täsmällistä paikkaa. Vailla parempaa tietoa en ole kuitenkaan päässyt karkeita teorioita pidemmälle, joskin ulottovuuksien kaikkein todennäköisimpien kulmien asennoista ja suhteista toisiinsa päätellen - en kykene näkemään sitä kuin erikoisolosuhteissa. Olen jo aloittanut kemialliset kokeilut teoreettisella tasolla, joiden ainakin nykyisten arvailujeni mukaan pitäisi saada se näkyväksi määriteltämättömissä olevaksi ajaksi. Tilanne on kuitenkin hallinnassa kaikin puolin ja odotan uusia merkkejä ja tietoa.”

Rektor laski sulan kädestään ja silmäili tyytyväisenä niin tiivistä tekstiä, että jopa hänelle itselleen tuotti siitä selvän saaminen joissain kohtia vaikeuksia. Hän oli kuitenkin tottunut omaan käsialaansa ja lisäksi hänen muistinsa oli niin varma, ettei hän uskonut koskaan näitä kirjoituksia muistamiseen tarvitsevan. Toisaalta...koskaan ei voinut olla liian varovainen. Rektor oli jo puoliksi noussut tuoliltaan kun tarttuikin sulkaan uudestaan, kostutti sen kärkeä uudestaan musteessa ja puoliksi seisten kirjoitti hyvin nopeasti:

“P.S. Alea saanut melkein surmansa mutanttiskorpionin toimesta palattuaan linnaan vietettyään lihallisten himojensa yön aiemmin mainitsemani henkilön kanssa. Yleisen turvallisuuden nimissä muista joskus vielä sekoittaa ne myrkyt mutanttikantojen tuhoamiseksi.”

Hän luki vielä kerran hyvin nopeasti koko tekstin läpi ilmiselvästi tyytyväisenä ennen kuin nousi täysin pystyyn. Hetken aikaa velho katsoi lasipalloa, joka hohti edelleen omituisen sykkeen tahdissa. Sen olemus kuitenkin pysyi täsmälleen samanlaisena eikä se edes yrittänyt mielensä lonkeroilla kohti Rektoria. Vaikka tuon pallon demoni olikin yksi hänen tärkeimmistä tiedonlähteistään, silti sen omituisuus ja seikka, ettei se aina kertonut kaikkea minkä varmasti tiesi häiritsivät velhoa hyvin monellakin tavalla. Useimmiten hän koki sen käsittämättömäksi ja turhauttavaksi, joskus ärsyttäväksi ja joskus myöskin raivostuttavaksi. Juuri nyt tuo viileä hiljaisuus kertoi demonin kääntyneen tylysti oman maailmansa sisään eikä se varmaankaan vastaisi mikäli hän jonkinlaista yhteyttä hakisi. Huokaisten velho kääntyi kohti kammiosta poispäin johtavaa ovea ja käveli kohti ruokasalia viitta mahtipontisesti liehuen.
Rektor löysi ruokasalista useiden vartijoiden ja palveluskunnan lisäksi myöskin Serinan ja Gabrielin, jotka molemmat istuivat yhdessä pöydässä. Hän itse astui heidän ohitseen tervehtien samalla nyökkäyksellä kävellessään kohti pöytää jossa toistaiseksi ei kukaan istunut ja kuuli muutaman sanan heidän keskustelustaan. Hän ymmärsi heti heidän puhuvan unista. Ilmeisesti he olivat nähneet viime yönä sangen erikoisia unia ja Rektor kyllä tiesi mistä se johtui. Kun Voimat liikkuivat näin lavealla tasolla - useimmiten lähettäen näky-unia Rektorille tai jollekin muulle - aistivat niiden läsnäolon usein myöskin muut olennot, Rektor kävi mielessään läpi asioita huomaten vain puoliksi kuinka joku monista keittiön palvelusväestä toi hänelle aamiaisen. Eittämättä tuollainen oli väistämätöntä. Voimien vaikutusvallan skaala oli huimaava - ei kukaan tiennyt kuinka laaja - ja osa niistä toimi myöskin toisiaan vastaan. Ne olivat kuin raivokkaita ukkosmyrskyjä, jotka sotivat myöskin toisiaan vastaan. Joskus sellainen oli saanut aikaan hankalia tilanteita, varsinkin pakanallisten kansojen keskuudessa tai ihmisten, jotka olivat hulluja. Rektoria värisytti. Hänelle muistui aivan liian selvästi mieleen barbaarinen Aron, jonka luona hän oli joskus kauan, kauan sitten ollut ja jota hän oli joutunut henkensä edestä pakenemaan tämän nähtyään erään näky-unen jonka avulla hän kykeni omalla paranoidisella tavallaan yhdistelemään eri päätelmiä, jotka menivät aivan harmillisen oikein. Aron oli ollut hullu ja sairas mieleltään, mutta hän oli kieroutuneella tavalla myös nerokas ja hänen vainoharhaisuutensa vain auttoi häntä tekemään tavallistakin laajempia päätelmiä. Aron oli ollut hyvin monella tavalla aivan liian valpas ja kuin käärme, joka puri herkästi omiakin. Asiat eivät olleet ehtineet millään tavalla kehittyä tarpeeksi paljon ennen kuin Aronin omituinen mieli oli kääntynyt Rektoria vastaan.
Niin, velho ajatteli syöden samalla aamiaista jonka hän huomasi olevan eilistä keittoa, Voimien liikkuessa vaikuttivat ne kaikkialle lähiympäristöön. Ja, kuten Aronin tapauksesta kävi ilmi, joskus niillä oli kaiken romuttavia vaikutuksia. Rektor ei kuitenkaan uskonut, että muutama omituinen uni suistaisi Serinan ja Gabrielin vainoharhauteen. Aron oli ollut - kiitos Voimille! - kaikin tavoin ainutlaatuinen ja niin vainoharhainen, että osui jopa oikeaan. Ja lisäksi se tapaus oli opettanut Rektorille valppautta. Kärsivällisyyden ohella oli valppaus erittäin suuri hyve.

[Gabriel]

Jatkoin tätä nyt, mutta luulen että ainakin osa on lukenut viimeisimmän luvun vaikkeivät vastanneetkaan. Siispä teen tuplat, jotta ainakin tulisi uuden luvun tulo esille. Ikävä kyllä, tämä on viime suhteessa viimeisimpiin lukuihin hieman lyhyehkö, mutta uskon että seuraavista tulee taas niitä pidempiä.




Velhon ajatukset alkoivat Aronin ajattelemisen myötä palaamaan menneeseen, mutta hänen ruokansa häiritsi häntä. Rektor ei syönyt kovin usein - vain kerran, maksimissaan kaksi päivässä - mutta kun söi, niin hän söi paljon. Keitosta ei ymmärrettävästi vatsa paljon täyttynyt ja nyt oli sitä samaa keittoa jo toistekin. Ei ollut kovinkaan tavallista, että täysin samaa ruokaa oli kahtena päivänä peräkkäin, ja vielä vähemmän tapahtui eilisen päivän jäännösten tarjoaminen. Harl oli kokkina taitava ja jätteiden - kuten hän jäljelle jääneitä ruokia kutsui - tarjoaminen oli vastoin hänen ammattiperiaatteitaan. Kuitenkin oli eilinen ollut hänelle melkoinen järkytys, sillä hän oli varmaankin ainut linnan taikauskoinen henkilö, Rektoria kenties lukuun ottamatta. Hänen äitinsä - taikauskoinen ihminen sekin, kuten myöskin hänen isoäitinsä jolta hänen äitinsä oli tietonsa saanut - oli opettanut hänelle erinäisiä yliluonnollisiksi merkeiksi luokiteltavia tietoja, sekä niiden tunnistamista. Harlin koko suvun filosofian keskuksena oli taikausko, sekä sopu henkimaailman olentojen ja korkeimpien voimien kanssa. Hänen eilinen näkynsä paha silmä, tuo kauhistuttava tuhon merkki, oli ollut yksi asioista jonka hän oli oppinut visusti pelkäämään ja jonka hän tunnistaisi vaikka unissaankin. Harl oli lisäksi myös herkkäuskoinen mies, joten taikausko istui hänessä kahta lujemmin kuin hänen sukunsa jäsenillä yleensä. Hän oli monessa muussakin suhteessa sukunsa musta lammas ja katkaissut kaikki yhteydet ymmärrettävien syiden takia perheensä jäseniin, joihin kuului enää pari vanhempaa sisarusta sillä hän ei ollut naimisissa eikä hänellä ollut omaa perhettään. Yleensä hänen sukunsa miespuoliset jäsenet päätyivät maanviljelijöiksi tai sepän hommiin. Harl oli kuitenkin erilainen, nuo alat eivät häneltä onnistuneet. Hän ei yksinkertaisesti taitanut niitä. Hän oli havainnut olevansa hyvä ruoanlaitossa ja muutenkin lähestulkoon erinomainen kaikessa mahdollisessa keittiöön ja kodin hoitoon liittyvässä toiminnassa. Sellainen oli kuitenkin aivan ymmärrettävästikin naispuolisten perheenjäsenten työtä, sillä miesten oli kynnettävä pellot ja hoidettava raskaimmat työt. Harl oli nähnyt, ettei sellainen elämä millään tavalla onnistuisi häneltä ja pitkään pohdittuaan päätyi hän siihen tulokseen, että ainoat mahdollisuudet hänen todellakin onnistua elättämään itsensä kokkauksillaan olisi tavernan ylläpito tai jonkinlaiseen taisteilijajoukkoon liittyminen, jossa noin erikoistunutta miestä tarvittaisiin. Kolmantena vaihtoehtona oli kyllä olemassa aatelisten linnojen pääkokkien virka, mutta hän oli alhaissyntyinen joten se vaihtoehto sulkeutui pois automaattisesti. Hänen sukunsa oli ollut enemmän tai vähemmän keskitasoinen talonpoikaissuku, joten tavernan perustaminen ja ylläpito eivät tulisi kysymyksiinkään. Niinpä aseistautuneisiin joukkoihin liittyminen oli ainut mahdollisuus. Siinäkin oli estona kuitenkin hänen alhainen syntyperänsä, sillä kuninkaan aseistautuneiden joukkojen väet olivat pitkistä ja maineikkaista soturisuvuista - veriperintö ratkaisi siinäkin. Ainoat vaihtoehdot jäljellä olivat enää maantierosvokoplat. Sellainen elämäntyyli kuitenkin miellytti Harlia vielä vähemmän kuin ajatus elämästä puolijäätynyttä peltoa kyntävänä talonpoikana.
Sitten oli kuitenkin Gabriel saapunut joukkoineen hänen kyläänsä pitämään palopuheitaan kuningasta vastaan ja Harl oli nähnyt tilaisuutensa siinä. Gabrielin kapinallisjoukot olivat poikkeuksellisen hyvin järjestäytyneitä eikä kyseessä ollut mikään maantierosvokopla - tai no, kuningas kyllä väitti niin - vaan poikkeuksellisen taitava aseistautunut ihmisjoukko joka uhmasi itsensä kuninkaan tahtoa ja sitäpä vielä melkeinpä myyttisen loistavalla menestyksellä. Harl oli ainut suvustaan joka vuosia sitten astui Gabrielin kapinallisten rivijoukkoihin ja se oli toinen syy miksi hän oli sukunsa musta lammas. Lisäksi ei hän enää luonnollisestikaan voinut pitää yhteyttä sukulaisiinsa eläen muukalaisen vaeltaja- ja soturin taistelijaelämää ja kun lopulta kuningas oli myöntänyt heille heidän pienen voittonsa, sekä alueensa autonomisuuden ei Harl enää tiennyt suvunsa voinnista tai siitä oliko kukaan enää ylipäätään hengissä. Hän ei voinut asiasta myöskään selkoa ottaa eikä se häntä oikeastaan kummemmin häirinnytkään. Hän oli päässyt sellaiseen asemaan josta alhaissyntyinen saattoi vain uneksia ja kaiken kaikkiaan tämä oli se kolmas vaihtoehto - linnan pääkokin asema, jossa hänellä ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia olla pätevä.

Hän oli irtaantunut suvustaan omaan unelmaansa ja istui penkillään keittiössä kädessään liemikauha, kuin symbolina hänen asemastaan ja hän muisteli sitä mistä oli noussut. Niin, hän oli noussut suorastaan uskomattoman korkealle. Onni kaikkein puhtaimmassa muodossaan oli tullut hänen tielleen Gabrielin muodossa mahdollistaen hänelle elämän, jossa hän todella pärjäsi eikä joutunut murehtimaan.
Paitsi että hän silti murehti. Tarkemmin sanottuna hän oli melkeinpä että lamaantumaisillaan pelosta. Tuo kauhistuttava näky, pahan silmän merkki joka oli yhtäkkiä ilmestynyt oli saanut hänet suunniltaan. Hän tiesi reagoivansa hieman turhankin voimakkaasti, mutta hän tiesi myöskin näkynsä olleen todellinen. Hän kykeni tunnistamaan sen, sillä hän oli nähnyt sen erittäin monta kertaa aiemmin hänen äitinsä opettaessaan hänelle merkkejä jotka enteilivät pahaa. Ja tuo oli ollut yksi kaikkein pahimpia, luvaten tulevaisuuteen sanoinkuvaamattomia ja väistämättömiä kauhuja. Väistämättömiä, sillä niitä ei voinut estää. Harl uskoi vakaasti tulevaisuudessa piileskelevän jotain erityisen vaarallista ja pahaa, joka tekisi lopun heistä kaikista. Hän ei ollut millään tavalla pelokas mies - ei tietenkää, kuinka monta kertaa hän olikaan osoittanut kykynsä ja rohkeutensa taistelukentällä! - mutta varmuus edessä olevasta tuhosta sai hänet alkukantaisen kauhun valtaan, jonka tuskallinen ote ei hellittänyt hänen pelon piinassa rypevästä sielustaan. Hyvin monesti oli hän jo harkinnut lähtöään, mutta se olisi ollut Gabrielin uskollisuuden pettämistä ja lisäksi raukkamainen pako. Mikään ei myöskään takanut sitä, etteikö tuho - millainen se mahtaisikaan olla - lähtisi hänen peräänsä minne hän ikinä menisikään. Sillä eikö merkki oli näyttäytynyt juuri hänelle? Sen täytyi tarkoittaa sitä, että ellei hän tulisi olemaan tapahtumissa keskeinen tekijä, niin ainakin hyvin tärkeä ellei jopa ratkaisevakin. Hänen siis täytyi pysyä täällä. Onneksi oli sentään Rektor joka kaikesta mystisestä kauhistuttavuudestaan huolimatta oli hänen - ja koko linnan - liittolaisensa, johon sai luottaa. Eittämättä Rektorissa oli jonkinlaista voimaa, joka loi hänen ympärilleen erikoisen auran. Auran, joka tuntui huokuvan melkeinpä että...voittamattomuutta. Niin, Rektor oli heidän kaikkien puolellaan. Ja vaikka se pahuus joka merkin taakse kätkeytyi tulisikin - seikka josta Harl oli varma - niin ainakin Rektor olisi varmasti pistämässä sille hanttiin. Ja vaikka Rektorista ei välttämättä sitä vastaan apua olisikaan, toi velon jo pelkkä vakuuttava läsnäolo Harlille varmuutta ja auttoi häntä kestämään hänen tulevaisuuteen kohdistuvan pelkonsa, sekä lievensi hänen sieluaan raastavaa kauhua. Velhon olemassaolon tuoma varmuus edes jonkinasteisesta suojasta nosti Harlin mielialaa lopulta niin paljon, että se herätti hänen ammattiylpeytensäkin ja sai hänet pohdiskelemaan seuraavaa ateriaa, sillä hän ei koskaan antaisi jätteiden kulkeutua toisenkin kerran eteenpäin! Luoja, sellainen oli loukkaus hänen kunnialleen ja se tukahduttikin viimeiset sillä hetkellä yhä jäljellä olleet kauhun rippeet. Melkeinpä että naurettavan kiihtyneenä - josta osa oli varmasti psykologista taistelua kauhua vastaan, jonka hän alitajunnassaan tiesi joskus palaavan vielä - hän nousi penkiltään marssiakseen kohti hyllyjä joissa oli mitä monipuolisimpia mausteita. Keittiön perällä oli ovi joka johti varsinaisten ruoka-aineiden säilytystilaan, mutta hän päätti valita seuraavan tekemänsä aterian nimenomaan mausteiden perusteella. Harl syventyi katselemaan niitä kaikkia purkkeja hyllyllä - joiden irvikuvana toimivat Rektorin purkit hänen hyllyillään paljon kauempana alempana - ja liukui pian omaan yksityiseen maailmaansa, jossa alkoi jo suunnitella mitä tekisi ja mitä kaikkia ainesosia hän siihen lisäisi. Se oli hänen maailmansa ja ammattinsa, siinä hän oli taitava ja yhtä kuin kala vedessä.

[Chastity Rowan]

Minäkin pidin näistä luvuista/kappaleista mitä ne nyt ovatkaan.

Pidin siitä miten kerrot Aleasta ja Rektorista ja muistakin henkilöistä. =)

Voisitko kertoa ketkä ovat päähenkilöitä tässä upeassa tarinassa?

Ovatko päähenkilöitä kenties Gabriel, Serina, Rektor ja Alea vai jotkut muut joita ei ole vielä tullut esiin. Mikä tai kuka on Se outo heppu siellä taistelu tantereella ja ladon luona. En teidä piulaako tämä arvaukseni koko tarinan, mutta arvaan että se liekkipäinen heppu olisi Rektor.

Saat Gabriel editoida jos tämä pilaa sinun tarinan.

-En kommentoi mitenkään arvauksiasi, mutta laitoin ne varmuuden vuoksi spoilereiden tageihin, ihan vain periaatteen vuoksi. Se on yksi mahdollisuus monista ja ainakin siksi minusta olkoon piilossa tuolla lootassa.
-Gab

[Gabriel]

Dana Anteras; Editoin tuota sinun postiasi vielä sen verran, että nuo sinun teoriasi sinne spoiler-tageihin. Varmaan jokaisella mielessä käynyt ja minä en kommentoi mitään niiden paikkansapitävyydestä, mutta periaatteen vuoksi olkoon noin. Toivottavasti et pahastu.
Jatkoa.



Serina oli todellakin löytänyt Gabrielin ruokasalista, jossa hän sai myöskin aamiaisensa. Hän kuitenkin nyrpisti nenäänsä tavalla jota ei voinut olla huomaamatta nähtyään ruoan olevan eilistä keittoa. Hänen isänsä, Roglen, oli varakas vaikkakin säästäväinen mies, mutta hän oli tottunut siihen että edellisen aterioinnin jäljeltä jääneitä rippeitä ei uudelleenkierrätetty lautasille. Keitto ei ollut millään tavoin pilaantunutta, vaan kyseessä olivat Serinan omat periaatteet. Yhtäkkiä hänen mieleensä iskeytyi se havainto, että Gabriel joka istui pöydässä jonka luo hän oli tullut oli vain parin metrin päässä ja katseli häntä. Linnanherran täytyi väistämättä huomata hänen paheksuntansa, sillä tämä oli katsellut häntä jo jonkin verran. Serina punastui peläten loukanneensa Gabrielia, jonka vieraana hän silti oli. Linnanherra käänsi katseensa kuitenkin takaisin lautaseensa ja lisäksi puhui hänelle:
“Ei siinä mitään, ei sinun tarvitse pelätä loukanneesi minua. Harvoinpa tätä tapahtuu, Harl on kokkauksissaan hyvin tarkka. Hänen eilinen...aistiharhansa taisi järkyttää häntä perin pohjin, sillä en ymmärrä miksi muutenkaan hän olisi jättänyt valmistamatta uutta ateriaa eikä ollut edes käskenyt keittiöapulaisia valmistamaan mitään. Eihän tämä nyt minustakaan hirveän mieluisaa ole, varsinkin kun keitto ei ole aterioista se joka eniten vatsaa täyttää, mutta ei tässä nyt niin hirveän paljoa vikaa ole. Ja”, Gabriel soi Serinalle siinä vaiheessa pienen hymyn, “minäkin nyrpistin nenääni aivan samalla tavalla kuin sinä, joten sinun ei tarvitse millään tavalla pelätä loukanneesi minua.”
Serina hymyili Gabrielille ja oli eittämättä suhteellisen helpottunut. Hänen päässään kävi kuitnekin kummastelu siitä, että miksi hänellä tuntui olevan niin suuri tahto...päteä täällä. Ei se ollut hänelle kovinkaan ominaista. Hän kuitenkin päätti mennä kohteliaisuuksiin ja hymyili Gabrielille toivottaessaan hänelle hyvää huomenta. Linnanherran reaktio oli sangen omituinen, hän pahoitteli hirveästi että oli unohtanut toivottaa Serinalle hyvää huomenta ja lisäksi pyysi tätä istuutumaan. Oliko Gabrielillakin jokin ihmeellinen tahto olla joka asiassa kaikin puolin korrekti, Serina ihmetteli. Näytti olevan, eikä Serina jostain kumman syystä uskonut tuon olevan Gabrielille kovinkaan tuttua. Serina päätti pysyä kohteliaisuuksia ja niin kysyi linnanherralta:
“Nukuitteko hyvin?”, aluksi Gabriel kehotti häntä olemaan teitittelemättä, mutta vastasi sitten alkuperäiseen kysymykseen Serinasta sangen yllättävästi.
“Itse asiassa minä en nukkunut kovinkaan hyvin. Näin aikamoisia painajaisia menneistä tapahtumista, jotka kaikki sijoittuivat pari vuotta sitten käytyihin taisteluihin tämän maan omistuksesta ja meidän itsenäisyydestämme. Hyvinkin kummallista on se, että painajaisissa - joita oli kaksi - oli tyystin yliluonnollisia elementtejä eivätkä ne tuntuneet...varsinaisesti unilta. Tuntui kuin ne olisivat olleet astetta...todellisimpia kuin unet ja että minulla olisi ollut siellä jonkinlainen omituinen...vapaus. En käsitä, enkä osaa täten selittääkään tarkemmin.”, Serina oli kuunnellut Gabrielia kasvavan ihmetyksen vallassa. Jo sinänsä oli lievä yhteensattuma, että he molemmat olivat nähneet painajaisia samana yönä, mutta Gabrielin kuvailu niistä - ei itse unista, vaan niiden tyylistä - toi hänelle todella hyvin mieleen hänen omat viimeöiset unensa. Ne olivat tuntuneet aivan liian todellisilta. Ja nehän olivat iskeneet häneen hänen ollessaan jo ihan hereillään. Se seikka oli saanut Serinan pelkäämään aluksi oman mielensä terveyden tähden, mutta jos Gabriel oli kokenut jotain hyvinkin samankaltaista, niin...oliko kyse jostain muusta?
Huomattuaan Gabrielin kysyvän ilmeen ymmärsi Serina tämän udellen hänen omaa nukkumistaan ja mitä ilmeisimmin odottaneen vastausta jo parikin sekuntia hänen ollessaan syventyneenä omiin ajatuksiin ja Gabrielin unien tyylin vertailemista omaansa. Hän punastui hieman ja mumisi anteeksipyynnön tarkkaamattomuudestaan.
“Tosiasiassa...minäkin näin yöllä kauheita unia. Mutta ne eivät mitenkään voineet liittyä todellisuuteen. Ei niissä oikeastaan mitään yliluonnollista ollut, mutta epätodellista hyvinkin. En koskaan uskonut kykeneväni edes kuvittelemaan moisia suuria...maisemia ja rakennuksia joita minä näin. Ja minun täytyy sanoa, että unissani oli myöskin sellainen astetta korkeampi todellisuuden ja vapauden tunne. Kuin ne olisivat olleet vain...ympärilleni luotuja tapahtumia, joita olisin voinut katsella mistä kuvakulmasta tahansa halutessani.”, Gabriel nyökkäsi hänelle hyväksyvästi osoittaen että juuri sitä oli hän itsekin ajannut takaa, mutta Serina oli kiteyttänyt hänen ajatuksensa sanoiksi, “Minun lienee kuitenkin parasta kuvailla uniani, sillä ne ovat hyvinkin uskomattomia. Kuten jo sanoin, en tiennyt edes kykeneväni kuvittelemaan mitään tällaista, joten en tiedä kuinka hyvin osaan pukea tämän sanoiksi. Mutta minä ainakin yritän parhaani mukaan.”, ja niin Serina aloitti kertomuksensa romahtaneesta kaupungista, jonka kaduilla kaikui kummallinen metallinen ääni joka lähti omituisista korkeiden pylväiden päässä olevista torvista joihin ei kukaan kuitenkaan näyttänyt puhaltavan. Hän kertoi, että oli unessaan ollut täysin varma tuon äänen kuuluvan sille mystiselle ja kauhealle Chegterille, jonka nimi oli kaiverrettuna niin moniin linnan oviin. Hän kertoi, että vaikka ei ollut saanut mitään selvää sanoista - ääni oli sen verran voimakas ja sävy niin kauhean vieras, jota ei kuvittelisi ihmisen kykenevän muodostamaan - niin hän oli kuitenkin päätellyt äänen puhuvan kahdelle omituisiin vaatteisiin pukeutuneelle ihmiselle, eikä hänelle itselleen. Serina kertoi kuinka oli nähnyt näiden kahden muukalaisen pakenevan täyttä vauhtia jotain, joka ilmeisesti tuli Serinan takaa - hän kertoi myös, ettei ollut jaksannut kääntyä vaikka tiesi voivansakin mikäli tahtoi ja siinä vaiheessa Gabriel toi esille oman unensa jossa omituinen musta aine oli palautunut ladon luo saaden tämän räjähtämään - muttei ollut suuntautunut kohti häntä, vaan juuri noita ihmisiä. Ilmeisesti Chegter (tai hänen äänensä) oli antanut ihmisille jonkinlaisia ohjeita, sillä heti äänen vaimennettua kääntyivät nämä siltä uskomattoman leveältä kadulta kohti kahta pilviin asti yltävää taloa sekä katosivat näiden kahden talon väliin. Serina kertoi myöskin olevansa varma siitä, että oli nähnyt unia tuon unen jälkeenkin vaikkei kyennytkään muistamaan niitä. Se seikka harmitti häntä jostain syystä hyvinkin paljon. Silti hän muisti unen hilparilla lävistetystä naishahmosta, joka oli iskettynä Gabrielin linnan siihen osaan muuria joka avautui järvelle päin. Gabriel sai kuulla siitä kauheasta näystä ja siitä kuinka naishahmo, jonka täytyi olla jo kuollut olikin ollut elävä ja joka oli kääntänyt päänsä Serinaa kohti. Sen jälkeen tuli muistikatkos, eikä hän muistanut enää nähneensä mitään unia. Serina kuitenkin jatkoi kertoen heräämisestään ja siitä kuinka oli astunut makuuhuoneestaan ulos - jättäen väliin sen vaiheen jossa hänestä tuntui kuin hän paleltuisi hengiltä - sekä siitä kuinka ovea sulkiessaan oli hänen katseensa sitten osunut Chegterin nimeen ovessa. Hän yritti parhaansa mukaan kuvailla siitä aiheutuvaa omituista ja kauhistuttavaa näkyään, toista kaupunkia joka oli kuitenkin pienempi kuin se jossa hän oli unensa aikana ollut. Hän kertoi, että tämä kaupunki oli myöskin asutettu eikä samalla tavalla raunioina kuin se jossa Chegter asusti ja jossa hän oli unensa aikana ollut. Serina tunsi vilunväristyksiä selässään kuunnellessaan omia kuvailujaan kirkkaasta jättläismaisesta valopisteesteestä, joka syttyi kaupungin keskellä paisuen ulospäin niellen kaiken sisäänsä tuhoten rakennukset ja mitä ilmeisimmin myös ihmiset. Näky palautui hänen mieleensä saaden hänen kätensä vapisemaan hänen kertoessaan kuinka valtava ja hyvin kuuma sienen muotoon muotoutuva tomu- ja pölypilvi oli kohonnut kaupungin ylle kuin itsensä kuoleman pystyttävä voitonlippu joka symbolisoi valloitusta ja voittoa. Luoja, että se tuntui niin kauhean todelliselta! Että se näky oli ollut niin uskomattoman aito, niin kauhistuttavan todellinen! Serinan kädet vapisivat, mutta hän ei langennut samanlaiseen hysteriaan kuin silloin näyn osuessa häneen.
“Sen näyn on täytynyt olla kauhea. Sinun ei pidä jatkaa ellet sinä tahdo. Ja se oli pelkkä uni, joten sinun ei pidä kantaa siitä huolta. Päinvastoin, minä ymmärrän kyllä jos et tahdo palauttaa sitä mieleesi ja minusta olisi näin jopa parempaa. Minä...”, Gabriel olisi halunnut jatkaa, mutta Serina pudisteli päätään ja heilutti käsivarsiaan. Nuori nainen rauhoittui hiukan ja hänen kätensä muuttuivat takaisin vakaiksi.
“Ei, minä tahdon kertoa tämän loppuun. Joka kerta kun minä tätä olen muistellut on se saanut minussa aikaan heikkoutta, mutta joka kerta yhä vähemmän ja vähemmän. Taitaa olla nimenomaan se kauhea vieraus ja todentuntu jotka minut kaikkein voimakkaimmin järkyttivät. Minä tahtoisin jatkaa ja kertoa tämän loppuun.” hän sanoi ääni varmana. Sitten Serina nosti päätään ja katsoi linnanherraa silmiin. Gabriel oli odottanut Serinan silmien kiiltävän kyynelistä, mutta ne olivat kuivat. Ilmeisesti muistamisen järkytys oli näkynyt ainoastaan hänen käsiensä vapinana.
Hetken aikaa Gabriel oli täysin liikkumatta ja katsoi Serinan silmien syvyyksiin. Sitten hyvin nopeasti ja terävästi hän nyökkäsi osoittaakseen tahtonsa kuulla lisää ja kun Serina jatkoi tarttui hän tämän käteen. Serina oli ehtinyt ainoastaan kuvailla tautisia ihmisiä aavikossa jotka näyttivät eläviltä kuolevilta ja mainita, että joukossa oli myös lapsia kun yhtäkkiä kuului Rektorin ääni Gabrielin takaa saaden tämän hätkähtämään.
“Hyvää huomenta, linnanherra. Hyvää huomenta, neiti Serina. Miellyttävää ruokahalua teille. Toivoakseni te nukuitte hyvin.”, kuullessaan Rektorin äänen myös Serina hätkähti hieman, mutta sitä ei tainnut huomata ei Gabriel eikä tämän takana seisova velhokaan. Serina vastasi hieman vaisusti Rektorille, josta hän heti moitti itseään. Hän antoi ihmisen ulkomuodolle aivan liian suuren sijan mielessään, harmistuksekseen hän totesi yhä jollain tavalla pelkäävänsä Rektoria. Gabrielin hätkähdys ei taas ollut johtunut siitä, vaan nimenomaan yllätyksestä. Hän toivotti Rektorille hyvää huomenta ja myöskin ruokahalua ja oli vastaamaisillaan tämän mainintaan heidän nukkumisestaan kun Rektor oli jo lähtenyt astelemaan kohti etäämpänä seisovaa pöytää jossa ei istunut ketään. Gabriel katseli sekunnin tai parin velhon perään. Ilmeisesti Rektor ei ollut esittänyt kysymystä, vaan toteamuksen. Linnanherra tunsi kuinka Serina puristi hetkellisesti hänen kättään ja käänsi katseensa takaisin kohti nuorta naista. Ilmeisesti puristus oli ollut kuitenkin vain hetkellinen refleksi, koska Serinan oma katse oli kääntyneenä kohti Rektorin majesteettimaisesti liehuvaa viittaa velhon kävellessä pöytänsä luo. Hän kuitenkin ymmärsi saaneensa Gabrielin huomion, joten hän käänsi kasvonsa takaisin häntä kohti ja jatkoi kertomustaan. Kaiken kaikkiaan oli Serina suhteellisen kiitollinen Rektorille tämän ilmestymisestä. Hän oli aikonut juuri kuvailla miltä hänen näyssään esiintyneet tautiset ja kuolevat ihmiset olivat näyttäneet kun velho onnistui tulollaan melkeinpä että pelästyttämään hänet. Ei, ei melkeinpä. Todellakin pelästyttämään. Ole rehellinen itsellesi, Serina, hän ajatteli. Hän kuitenkin päätti olla kuvailematta näkemiensä ihmisten kuntoa sen enempää, koska yhtäkkiä koko ajatus tuntui hänestä epämiellyttävältä. Oli se tuntunut epämiellyttävältä kaiken aikaa, mutta jokin hänessä sanoi, että olisi parempaa jos hän ei asiaa esille toisi. Niinpä hän jatkoi kertoen siitä kuinka hänen katseensa oli laskeutunut seivästettyä naista esittävään kuvakaiverrukseen ja kuinka se oli tuonut hänen muistokuvansa siitä unesta esille. Serina kertoi myös, että täydellisenä yllätyksenä itselleen oli hän lopulta pyörtynyt, mutta herännyt ilmeisesti vain muutaman minuutin kuluttua. Hän oli varma siitä, koska kukaan ei ollut sattunut kulkemaan silloin ohi eikä hän ollut mitenkään paleltunut maatessaan kylmällä kivilattialla nojaten melkein yhtä kylmään oveen.
“Pyörtymisesi taisi olla juuri alitajuntasi syytä - tai tässä tapauksessa ansiota. Varmaankin henkinen pulustusmenetelmä, jonka tarkoituksena oli säästää sinut vielä mahdollisesti edessä olevilta järkytyksiltä. Kun heräsit, niin katsoitko kaiverruksa uudelleen? Loivatko ne mitään tunnetta?” Gabriel kysyi pohdittuaan asioita pienen tovin.
“Kyllä minä niitä vielä katsoin tajunnan palattua. En kuitenkaan tuntenut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Ellei lasketa sitten jälkijärkytystä ja luonnollista inhoa noiden kuvien aiheita kohtaan. Katsoin myöskin sitä kuvaa joka esitti kuolevaa lohikäärmettä. Se ei aiheuttanut minkäänlaisia tuntemuksia eikä näkyjä missään vaiheessa.” Serina vastasi hieroen samalla ohimoaan. Gabriel oli tovin vaiti. Eittämättä kyseessä oli jotain hyvin epätavallista, eikä hän uskonut Serinan mielen kykenevän luomaan sellaisia painajaismaisia kuvia vaikka ovien kaiverrukset olisivatkin jotenkin järkyttäneet häntä pintaa syvemmältä hänen nähtyään ne ensimmäisen kerran - eikä Gabriel uskonut senkään olevan mahdollista. Ja lisäksi oli myös hän nähnyt omia uniaan, jotka olivat hyvinkin poikkeavia tavallisista ei niinkään aiheeltaan, vaan olemukseltaan. Tuntui kuin olisi oikeasti keskellä tapahtumia ja ulkopuolisena, toisin kuin unessa yleensä. Se oli hyvin omituista. Gabrielin ajatukset vaelsivat jonkin yliluonnollisen mahdollisuuteen, mutta hän päätti silti hylätä moiset ajatukset heti alkuunsa. Tämä oli mitä todennäköisimmin ylirasittuneen mielen tuotantoa, sekä alitajunnan vääristyneiden kuvien esilletuloa. Mikä ei kuitenkaan selittänyt Harlin omituista näkyä, joka oli ilmestynyt jo eilen.
Nyt hieroi Gabriel vuorostaan ohimoaan sekä myös otsaansa. Kaiken kaikkiaan oli tätä hyvin turhaa pohtia, mutta eittämättä oli kyseessä ongelma. Tai ellei ongelma, niin hyvin häiritsevä seikka. Vaikka linnanherra ei uskonutkaan yliluonnollisen mahdollisuuteen, ei hän myöskään uskonut minkäänlaisiin joukkohallusinaatioihin ja -painajaisiin. Syyn täytyi olla toisaalla ja se oli varmaan niin yksinkertainen ja ilmeinen, ettei sitä osannut edes ajatella. Eikä Gabriel todellakaan kyennyt kuvittelemaan hyvin ilmeistä, joka kuitenkin selittäisi kaiken tuon. Oli myös se mahdollisuus, että Rektorin olemus vaikutti alitajuisesti heihin kaikkiin ja tuo olikin hyvä selitys Serinan tapauksessa, joka kohtasi velhon vasta eilen. Mutta se ei mitenkään kelvannut hänen eikä Harlinkaan tapaukseen, koska mitään vastaavaa ei ollut tapahtunut kummallekaan aiemmin. Olihan Gabriel luonnollisesti nähnyt joskus aidon tuntuisia unia, muttei mitään tämän kaltaista ja Harl ei ollut koskaan saanut moista kummallista näkyä. Lisäksi, Gabriel muistutti itselleen, pääkokki piti Rektorista hyvin paljon nimenomaan tämän olemuksen takia. Rektorin melkeinpä älytön itsevarmuus tuntui tuovan Harlille mielirauhan ja turvan tunteen. Minkäänlaista selitystä ei tullut Gabrielin mieleen ja hän alkoi jo turhautua hyvinkin pahasti. Hän piti loogisesta ajattelusta eikä irrationaalisuus tai aivan liian epätodennäköinen sattuma siihen sopinut. Ja se sai hänet ärtyneeksi, koska se osoitti että oli jotain jossa hänen ajattelutapansa ei pätenyt. Syyn täytyi olla jossain. Ja vielä hän siihen kyllä pääsisi. Murehtiminen ei ainakaan nyt tuottanut minkäänlaista tulosta ja se saisi hänet ainoastaan ärtymään. Oli keskityttävä nykyhetkeen ja Gabriel tempaisi ajatuksensa pois selityksen etsinnästään ja keskittyi syömiseen. Keitto oli jo haalea, he olivat jutelleet pitkään ja syöminen oli unohtunut. Eittämättä oli kuitenkin epäkohteliasta puhua ruoka suussa, joten ehkäpä hyvä niin.
“Murehtikaamme tätä myöhemmin. Tässä meidän jutellessa on jo ruoka melkeinpä että kylmä, joten olisi hyvä syödä se loppuun. Tämän jälkeen voimmekin poistua linnasta ja mennä itse Revaliin vaikka kaupoissa käymään. Varmaankin tahdot ostaa edes jotain, vaikkapa enemmän vaatteita jotka kelpaisivat tähän koleaan ympäristöön.” Gabriel sanoi Serinalle ja laittoi samalla itselleen ehdottoman pisteen ainakin toistaiseksi asian ajattelulle. Tyhjän vatsan kanssa ei pohdiskelu hyvin onnistuisi ja päivä oli lisäksi vasta alullaan.

[Moguta]

No niin, pitkästä aikaa pääsin koneelle niinkin pitkäksi aikaa, että sain tämän luettua.

Tuota Dana Anterasin arvausta kommentoin sen verran, että se on myös minun yksi arveluni. On toinenkin, tosin epätodennäköisempi vaihtoehto tullut mieleeni. (Älkää udelko, en vastaa kuitenkaan) Ja jos kumpikaan ei osu oikeaan, niin sitten minulla ei ole harmainta aavistusta.

Jatkoa odotellaan... :)

[Gabriel]

Alkujaan kirjoittanut Moguta
Tuota Dana Anterasin arvausta kommentoin sen verran, että se on myös minun yksi arveluni. On toinenkin, tosin epätodennäköisempi vaihtoehto tullut mieleeni. (Älkää udelko, en vastaa kuitenkaan)
Ethän toki unohda mitään omista arveluistasi? Minusta olisi mielenkiintoisa jutella niistä jälkeenpäin. :)

Jatkoa kehiin.


Alea oli mennyt suoraan nukkumaan toivuttuaan pahasta järkytyksestään joka oli täysin luonnollinen reaktio jo toisen kuolemanvaaran kokemisen jälkeen kymmenen minuutin sisällä. Hänen kävellessään käytäviä pitkin kohti makuuhuonettaan olivat hänen askeleensa olleet haparoivia mutta melko varmoja eikä hän kaatunut kertaakaan. Useaan otteeseen hän kuitenkin oli vähällä kaatua, varsinkin silloin kun skorpioni palasi yhtäkkiä kuvana hänen silmiinsä ja hän muisti selvästi sen kömpelöt ja epäluonnolliset liikkeet jotka olivat yhtä äpärämaiset kuin tuollaisen olennon koko olemassaolo. Muutaman kerran häntä myös oksetti hänen käsittäessään kuinka pienen hiuskarvan varassa hänen henkensä olikaan riippunut. Ellei Rektor olisi sattunut paikalle..., Luoja - Alea ei tahtonut edes ajatella. Itse asiassa skorpioni oli ollut suunnattoman paljon vaarallisempi kuin “sillalla” tapahtunut tilanne. Jos hän olisi pudonnut järveen olisi hänen silti mahdollista uiden hyvin kovaa pelastautua, sillä pimeä nielu maan alle oli runsaan viidenkymmenen metrin päässä. Alea ei ollut lainkaan varma kykenisikö hän vastustamaan virtaa, mutta se oli sentään mahdollista. Kun taas skorpionin myrkky - kuten Rektor sanoi - tappaisi välittömästi ja täydellä varmuudella.
Alea oli päässyt makuuhuoneensa ovelle asti yhtäkillisen heikotuksen iskiessä. Se oli ollut täysin odottamaton, sillä kokemuksiensa jälkeenkin oli hän kyennyt hallitsemaan ruumistaan ja hän oli myös luullut enimmän shokin menneen jo ohi. Heikotus oli muussakin mielessä odottamaton ja sangen outo. Totta, se iski yhtäkkiä vailla varsinaista varoitusta, mutta se ei suistanut heti maahan vaan alkoi tuntua hyvin tuimana Alean jaloissa voimistuen joka sekunti - kuten hänestä tuntui, hänen sydämenlyöntiensä tahtiin - ja kiiveten niitä pitkin ala-vatsaan ja yhä korkeammalle. Alean jalat olivat tuntuneet taikinalta hänen avatessaan ovensa ja ne olivat täysin kömpelöt ja vailla tuntoa hänen heittäytyessään sängylleen vaatteet päällä. Vaivoin oli hän jaksanut paiskata oven kiinni eikä olisi jaksanutkaan takaisin kääntyä mikäli se ei kiinni olisi mennyt. Heittäytyessään sängylleen oli hänen koko ruumiinsa jo vailla tuntoa ja jokainen liikahdus tuntui kummallisen raskaalta ja vaikealta suorittaa kuin olisi siirapissa liikkunut. Alea oli hyvin väsynyt ja ilmeisesti yhä shokissa kaiken tapahtuneen jälkeen. Hän oli tullut makuuhuoneeseensa nukkuakseen, ja vaikka heikotuskin tuntui lamaantavan hänet ja lisäävän hänen väsymystään oli hänen olonsa silti aivan liian huono jotta hän olisi voinut nukahtaa. Jokainen hengenveto oli automaattinen mutta silti tuntui olevan pitkän työn ja raskaan tuskan takana. Vaikka hän tiesi hengittävänsä ilmaa tuntui se kuitenkin olevan raskasta kuin sula lyijy ja painavan hänen hengitystiensä kasaan kerääntyen samalla keuhkoihin. Irvokas ja täysin järjetön muttai aivan liian todentuntuinen ja pelottava näky kohosi yhtäkkiä Alean mieleen - hänen omat keuhkonsa täyttymästä lyijynraskaan ilman painosta kyvyttöminä pumppaamaan sitä ulos aina vain paisuen ja turvoten muuttuen vaaleanpunaisista ja kapeista pusseista vertatihkuviksi mustiksi ja moninkertaisesti paisuneiksi laukuiksi jotka olivat vain irvikuva entisistä itsestään. Vaikka hän käsittikin ajatuksensa järjettömyyden - ja tunsi myös keuhkojensa olevan täysin normaalit - ei se silti millään tavalla hänen oloaan parantanut, päinvastoin. Entisen hyvin kummallisen heikotuksen lisäksi tuntui häntä myöskin nyt huimaavan ja hän pelkäsi pyörtyvänsä. Alean mieleen piirtyi kauhukuvia siitä kuinka hänen ruumiinsa turpoaisi mustaksi ja verta tihkuvaksi möykyksi kunnes sitten hänen raajansa jostain kohtaa räjähtäisivät mustan veren suihkutessa vauhdilla ulos. Voimakas pahoinvoinnin ja oksetuksen aalto pyyhkäisi Alean läpi. Hän haukkoi henkeään ja yritti rauhoittaa itseään sekä käänsi päänsä varmuuden vuoksi sivulle jottei hän mahdollisesti tukehtuisi omaan oksennukseensa mikäli sattuisi antamaan ylen. Heikotus tuntui kasvavan hänen koko ruumiissaan ja se alkoi vaikuttaa jo hänen näkökenttäänkin muuttaen kaiken irvokkaan erilaiseksi. Aivan liian erilaiseksi jotta se olisi totta voinut olla. Alea ei nukahtanut, mutta jonkinlaiseen omituiseen tilaan oli hän siirtynyt, ilmeisesti juuri pahoinvointinsa ja heikotuksensa takia. Hän ei enää katsellut makuuhuoneensa kivistä seinää joka oli äsken hänen näkökentässään ollut, vaan Alean silmille piirtyi uusi näkymä. Näkymä joka oli hyvin irvokas ja kauhistuttava.

Kiviseinä tuntui sulautuvan kummallisella tavalla yhteen muodostaen kaikista värisävyistään tämän uuden kuvan. Alea oli varma että noin oli käynyt vaikkei ollutkaan huomannut miten. Kuva jota hän katsoi oli erittäin tarkka, aivan liian tarkka ollakseen pelkästään yksi näkökentän häiriö ja aivojen aiheuttama kummallinen näkymän vääristymä. Hetken ajan Alea piti tuota näkymää erittäin tarkkana kuvana - hän keskittyi kokonaan siihen, pahoinvointi ja heikotus tuntuivat kadonneen tai sitten hänen tajuntansa ei enää ollut niissä mukana, poissa ne silti olivat vaikkei hän sitä huomannutkaan - mutta joutui kuitenkin muuttamaan käsitystään.
Hän katseli omituista näkymää jossa hänen kuvakulmansa tuntui olevan jollain linnan muureista jonka suunnasta aautui näkymä järvelle päin. Laskeva aurinko häikäisi hänen silmänsä ja juuri se lopulta vakuutti hänet että kyse oli aidosta näkymästä eikä ainoastaan kuvasta. Auringon kultaista valoa vasten tuntui piirtyvän jotain ja Alea siristi silmiään nähdäkseen paremmin, vaikka jokin osa hänen aivoissaan ymmärsikin ettei siristelyä tarvittu koska hän ei katsonut verkkokalvoillaan. Näkymän täytyi olla hänen oman mielensä sisällä tai sitten oli vaihtoehtoisesti kyseessä jonkinlainen sielunvaellus. Hänen ajatuksensa alkoivat kääntyä kohti asian analysointia kun aurinkoa vasten piirtyvä tumma kohta tulikin näkyviin. Se oli pitkä ja jäntevä seiväs joka nousi korkealle ilmaan ja joka oli isketty linnan muurin kiveen voimalla jota hän ei kyennyt edes kuvittelemaan. Ei, se ei ollut seiväs. Kirveen terä sen päässä osoitti että kyseessä olikin hilpari. Alean katse alkoi kääntyä kohti terää kun hänen näkökentässä laidoilla tuli selväksi omituinen möykky johon hilpari oli isketty. Uteliaana ja lähes automaattisesti hän käänsikin katseensa kohti sitä ja näkymä salpasi hänen henkensä. Möykky olikin selällään makava ihminen jonka kasvot olivat kääntyneinä kohti auringonlaskua. Hilpari oli lävistänyt ihmisen mahan ja naulinnut tämän ruokottoman väkivaltaisesti kiinni kiviseen muuriin. Aurnko häikäisi yhä eikä Alea saanut selville kuka kyseessä oli, nimenomaan siksi koska päästä näkyi ainoastaan takaraivo. Yhtäkkiä alkoi pää kuitenkin hyvin hitaasti kääntyä ympäri siirtäen katsettaan kohti Aleaa vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi tuon henkilön olla jo kuollut. Alean kauhu kasvoi sekunti sekunnilta kasvojen kääntyessä kohti häntä ja yhden mielipuolisen ja painajaismaisen hetken ajan hän luuli katsovansa omia kasvojaan. Omituinen vivahde tuntui käyvän niiden päällä ja se kauhea harhanäky katosi. Alea ei kuitenkaan voinut tuntea muuta kuin kaikkein syvintä ja alkukantaisinta kauhua nähdessäänkin kasvojen kuuluvan Rektorille, se oli velho joka oli naulittu kiinni kuolemaan valtavalla hilparilla ja kaiken järjen mukaan jo kuolleen miehen kasvot katselivat häntä silmillä jotka tuntuivat pohjattomilta ja pelottavilta kuiluilta. Alea ei kyennyt kirkaisemaan vaikka hänestä tuntui siltä että ääni pääsisi hänen huuliltaan minä hetkenä tahansa. Kauhu oli liian ylitsevyöryävää jotta hän kykenisi tekemään yhtään mitään. Heikotus palasi kahta voimakkaampana tuimentaen hänen koko ruumiinsa ja erittäin nopeasti tuntui tuo painajaismainen näkymä sulautuvan kasaan ja Alea ymmärsi katselevansa uudestaan makuuhuoneensa kiviseiniä vaikka hänen näkönsä olikin kummallisen hämärä ja heikko. Hänen päähänsä nousi ajatus joka salpasi hänen henkensä ja melkeinpä hänen sydämensäkin.
“Voi Luoja..”, hän sai kuiskattua puristaen keuhkoistaan lyijynraskaalta tuntuvaa ilmaa, “Skorpioni...pistikö se minua?” enempään hän ei kyennyt ja kauhuissaan hän oli varma olevansa kuoleman partaalla. Alean näkö tuntui hämärtyvän entisestään ja hänen hengityksensä tuntui kaikuvan kumeasti ja etäisestä hänen päänsä sisällä sydänlyöntien jyskeen tahdissa. Aleasta tuntui että hänen mielensä oli kuin valtavan suuressa salissa ja oli suunnattoman paljon pienempi kuin hänen oma ruumiinsa. Se sali - hän ajatteli - oli ilmeisesti hänen oman mielensä luoma maailma jossa hän oli niin pienen pieni ja kaiken keskellä yksin. Sen salin täytyi olla siirtymävaihe kuolemaan. Kaikkialla paistoi ainoastaan äärettömyys ja mustuus, sillä hän ei nähnyt yhtään mitään. Kaikki tuntui peittyvän tiheään ja poikkeuksellisen tummaan...harmauteen. Omituista, ehti käväistä Alean päässä. Harmaus vaaleni kovaa vauhtia ja muuttui omituiseksi maidonvalkeaksi usvaksi joka pian muuttui puolittain läpinäkyväksi. Ja nyt hän kykeni sen kummallisen usvan läpi näkemän myös tämän kauhean maailman rajat vaikkei enää tarvinnutkaan ylös katsoa saadakseen käsityksen siitä missä oli. Sillä hänen ottaessaan pari askelta kumahteli maanpinta hänen allaan terävällä tavalla ja usvan etäisyyksissä piirtyivät esille kummalliset ja irvokkaat vuoret jotka olivat yhtä kiinteää lasia kuin maa hänen jalkojensa alla tai taivas hänen yläpuolellaan. Alea tiesi olevansa taas vankina tässä lasimaailman painajaisessa, hän muisti nähneensä siitä painajaista aiemmin. Vankina tässä irvokkaassa maailmassa tuon kummallisen mielen kanssa jonka nautintona oli kiduttaa häntä kaikin tavoin sillä se oli sen maailma, eikä millään tavalla hänen. Sillä oli absoluuttinen valta hänen yli ja se saattoi tehdä hänelle omassa maailmassaan mitä halusi, koska se itse - sen oma mieli - oli sen maailma ja Alea oli ulkopuolinen, asiaan kuulumaton mutta asian sisällä ja se astraalinen peto omasi kyvyn tehdä hänelle kaikkea. Ja Alea tunsi miten se havaitsi hänet jostain kaukaa ja voitonriemuisesti karjuen lähti tulemaan kohti etäisyyksistä, hän tunsi sen pahansuovuuden kerääntyvän kärkimaisesti kohti häntä ja suuntautuen pelottavalla nopeudella häntä kohti. Alea tunsi sen lähestyvän, sen julmuuden valtavan ja musertavan painon jonka alle se aikoi hänet haudata. Ja silloin, muistaen kokonaan viimeöisen painajaisensa päästi Alea mielipuolisen kirkaisun johon sisältyi niin kauhua, vihaa kuin myöskin itsesääliä, itsesääliä joka johtui siitä ettei hän voinut asialle yhtään mitään. Alea päästi suustaan kirkaisun ja hän kiljui ja kiljui ja kiljui kykenemättä lopettamaan, Alea kiljui hirviömaisen astraalisen pedon mielen saapuessa hänen luokseen ja kietoutuessa käärmemaisesti hänen ympärilleen hukuttaen hänet kärsimysten pohjattoman valtameren ikimustiin kuiluihin.

[Moguta]

Hrrr... *väristys*

Tuohan oli kokonaisuudessaan varsin.. kammottava. Siis positiivisessa mielessä kammottava. (mikä ilmaus!)

Jatkoa odotetaan... Mitä Alealle tapahtuu...?

[Chastity Rowan]

Hrrr... Karmivaa...

Todella upeaa. Minä pidin näistä luvuista. Todella sujuvaa luettavaa.

Jatkoa odotetaan...

[Gabriel]

Eiköhän jotain sitten selviä tästäkin luvusta. :)


Syötyään melko laihan ja vatsan tyhjäksi jättävän aamiaisensa palasi Rektor keittiöstä kammioonsa. Hänen ajatuksensa olivat melko epämääräiset, sillä ei ollut mitään mitä varsinaisesti ajatella. Ainoastaan odotusta, odotusta johon hän oli jo niin hyvin tottunut ja jota hän oli oppinut myös hyödyntämään. Erittäin pitkän elämänsä aikana oli hän hankkinut tietoja kaikista paikoista jotka olivat hänen ympäristönään olleet, hän oli hankkinut tietoonsa kaiken alkaen paikkakuntien ja maiden historiasta ja uskonnosta päätyen tieteisiin, vallitseviin poliittisiin näkemyksiin sekä talouteen. Kaikki tuo tieto oli auttanut pitämään hänen mielensä virkeänä - joka ei tylsistynytkään kovin helposti - ja oli hyväksi ja hyödyksi, kuten tieto on ja on aina ollut.
Reval oli kuitenkin kyläpahaisena - vaikka Gabriel sitä kaupungiksi ylemmyydentunteessaan kutsuikin - hyvinkin pienehkö ja myös kerta kaikkiaan tylsä. Sillä ei luonnollisestikaan ollut minkäänlaista historiaa jota tutkia, ei tieteitä, eikä minkäänlaisia yleisiä näkemyksiä ellei sitten mukaan laskettu hyvinkin voimakkaita poliittisia kantoja joista Rektor oli saanut enemmän kuin tarpeekseen kuunnellessaan Gabrielin palopuheita jotka pidemmän päälle olivat vain yhtä ja samaa toistoa, kenties vain eri sanoin. Ei yksinkertaisesti ollut mitään tärkeää ja kiinnostavaa hänen laboratorionsa ulkopuolella ja sielläkin oli periaatteessa vain se massiivinen kirja. Kirja, johon oli laskettu niin voimakas taikuus ettei sitä voinut lukeakaan pitkän aikaa tuntematta päänsärkyä joka oli verrattavissa silmien puhkomiseen nauloilla. Ja nyt olivat vihdoinkin tapahtumat lähteneet käyntiin. Näkyjä oli esiintynyt hänen unissaan, Serina ja Gabriel olivat myös ilmeisesti havainneet jotain kuten myöskin Harl, jonka näky ei voinut olla sattumaa ja pallon henki oli viime aikoina käyttäytynyt hyvinkin omituisesti. Tapahtumat kehittyivät kuitenkin ruohonjuuritasolla ja erittäin verkkaaseen tahtiin eikä Rektor havainnut muuta kuin selvimmät avainkohdat ja merkitykset, jos nyt edes aina niitäkään. Häntä ärsytti ja turhautti suunnattomasti tieto siitä, että jotain oli tapahtumassa parhaillaankin, eikä hänellä ollut minkäänlaista aavistusta siitä mitä se mahtoi olla. Rektor tiesi että kaikki lopulta kanavoituisi häntä kohti ja että hän kyllä saisi tietää, mutta inhimillinen turhautuneisuus, tekemisen puute ja yksinkertainen epäonnistumisen pelko hallitsivat myöskin hänen mieltään lähestulkoon loputtomalta tuntuvan kärsivällisyyden ohella. Rektor ei ollut parhaalla päällään avatessaan kammionsa taikakeinoin lukitun oven ja astuessaan sisään, eikä hänen mielialansa myöskään kohentunut siitä että pallo jonka henki oli mystisyydessään häntäkin hämmentävä - ja turhauttava - näytti ilmiselvästi puuhailevan jotain.
Sisään astuessaan Rektor huomasi heti kammionsa kummallisen valoisuuden, oli vain lievä hämärä ja kaikkien esineiden ääriviivat erottuivat selvästi. Hetken aikaa velho kummallasteli ovensa kynnyksellä seisoessaan josko hän oli unohtanut kynttilät palaamaan, mutta tarvittiin vain vilkaisu niihin päin huomatakseen niiden olevan sammuksissa. Lisäksi valo oli kummallisen harmahtavaa ja kelmeää. Rektor oli nähnyt sen valon aiemminkin ja erittäin usein. Hän kävi päässään läpi useita eri vaihtoehtoja ennen kuin vahingossa vilkaisi kristallipalloa päin. Niinpä tietenkin. Tuon valon väri oli sama väri jota pallo hohti ja siitä se valo likin peräisin. Koko hänen kammionsa kylpi harmaassa ja sydäntä karmivassa valossa jota pallo hohti kuin pieni ja keinotekoinen irvikuva auringosta. Vaikka huone olikin suhteellisen hämärä hohti pallo niin kirkkaasti että kuka tahansa muu sitä vilkaiseva olisi sokaistunut ja Rektorinkin oli siristeltävä silmiään katsoessaan suoraan palloon. Suurin osa hohdosta oli itse pallossa ja peitti myös sen pintaa kymmenen senttimetriä paksuna vaippana. Se oli kuin kirkas sädekehä jonka valon voimakkuudesta pääsi kuitenkin vain pieni prosentti valaisemaan kammion nurkkia, kirjoja, pöytiä ja hyllyjä. Kulmat kutrussa Rektor lähestyi pöytää jonka päällä pallo oli. Hänen tullessaan lähemmäksi iski vastaan myös lämpimän ilman seinä joka onnistui hätkähdyttämään Rektorin. Pallon hohto oli tuskallisen kirkas ja Rektor joutui siristämään silmiään hyvin kauan ennen kuin kykeni näkemään pallon lasipinnan sitä peittävän loisteen läpi. Rektor näki kuitenkin juuri sen mitä hän olikin odottanut näkevänsä ainakin loisteesta päätellen - pallon sisuksissa ei näkynyt mitään muuta kuin mielettömän nopeasti kierivä usva jonka suuntaa ja järjestystä oli melkeinpä mahdotonta määritellä. Rektor astui hieman lähemmäksi niin fyyisesti kuin henkisestikin. Hänen nojautuessaan parin senttimetrin verran lähemmäksi palloa astui hän eteenpäin myös mielellään. Hetken aikaa hän tunsi vain omituista pehmeää tyhjyyttä - joka oli kuin astraaliversio pallon itselleen luomasta valokerroksesta - ja sitten Rektor aisti demonin mielen. Hän oli odottanut jotain...erikoislaatuista, mutta raivo, viha ja omituinen perverssi nautinto jota hän aisti hengen huokuvan onnistui yllättämään hänet hyvinkin voimakkaasti. Se tuntui hehkuvan astraalitasolla noita tuntemuksia vähintään yhtä voimakkaasti - ellei voimakkaamminkin - kuin valoa jossa velho ja hänen koko kammionsa nyt kylpivät. Ja noiden tuntemusten alta Rektor erotti jotain muutakin, jotain joka ei kuulunut pallon hengelle. Tuskaa, kärsimystä ja Rektoriakin puistattavia epätoivon karjahduksia jotka lähtivät mielestä joka ei ollut pallon. Ilmiselvästi oli pallo jollain konstilla vanginnut sisuksiinsa mielen, kaikesta päätellen ihmismielenkin vielä. Rektor nojautui henkisesti vieläkin lähemmäksi yrittäen aistia kuka henkilö mahtoi olla kyseessä ja oli vain helpottunut siitä kun kristallipallon demoninen henki hänen läsnäolona huomatessaan menetti kauhuissaan keskittymisen otteensa ja helpotti hänen pääsyään tuon toisen mielen luo. Hetken aikaa Rektorista tuntui kuin hän ei tunnistaisi tuota piinattua ihmistä joka demonin kidutettavana oli virunut, sitten seurasi sekunnin kuluttua ymmärryksen ja tunnistamisen tunne.
“Alea.”, kuiskaus Rektorin huulilta oli vaivoin kuultava eikä edes velho itse huomannut ajattelevansa ääneen. Hän katseli vielä jonkin aikaa palloa jonka hohde oli heikentynyt ainakin kymmenkertaisesti miettiessään mitä tehdä. Demoni tuntui olevan ilmiselvästi kauhuissaan, kuten myös Alean mieli joka kaiken muun lisäksi tunsi pelkoa sitä vierasta paikkaa kohtaan johon hän oli ajautunut. Sitten Rektor kurottautui mielellään eteenpäin tarrautuen demonin mieleen kovasti kuin pihtejä käyttäen ja samalla sysäten Alean mielen pois pallon irvokkaasta maailmasta takaisin siihen mistä henki olikaan sen löytänyt ja kahlehtinut. Velho kidutti demonia voimalla jonka veroista ei ollut ennen käyttänyt usean kymmenen sekunnin ajan ennen kuin vihdoin päästi sen irti astraalisesta otteestaan. Demoni vetäytyi heti hänen luotaan ja koko kristallipallo sammui jättäen hänet kammioonsa pimeyteen. Hetken aikaa Rektor istui täydellisessä pimeydessä silmissään verkkokalvoille piirtynyt jälkikuva pallon loisteesta ja yhtäkkiä hän tunsi suunnatonta turhautumisen ja raivon tunnetta. Velho huiskautti kättään päänsä yläpuolella tehden sormillaan hyvin nopeita ja monimutkaisia liikkeitä jotka hän osasi vaivattomasti ulkomuististaan. Kaikki huoneen kynttilät leimahtivat lieskoihin jotka nousivat jopa 60 senttimetrin korkeuteen ennen kuin laskeutuivat alas ja kaksi Rektoria lähinnä ollutta viereisellä pöydällä seisovaa kynttilää räjähtivät kappaleiksi.
Vaikka Rektorilla olikin nyt mitä ajatella oli hän kuitenkin erittäin ärsyyntynyt. Kuten hyvin usein ennenkin, häntä kismitti se ettei hän kyennyt ymmärtämään pallossa asustavaa olentoa, sen kummallisia vihjauksia ja - kuten tässä tapauksessa - omituisia tekojaan. Ilmiselvästi tämän kaiken takana oli jonkinlainen tarkoitus, pallo ei ollut koskaan käyttäytynyt Aleaa kohtaan mitenkään poikkeavasti. Voimakkain raivo kupli Rektorin sielussa nimenomaan siksi ettei hän taaskaan kyennyt ymmärtämään syytä joka taustalla oli. Miksi ja miksi nimenomaan nyt? Mikä vaikutti tuon takana? Lisäksi tapaus oli tuonut monia lisähuolia, joista pienin ei ollut Alean vointi. Tuon käsittelyn jälkeen saattoi tytön mielenterveys olla täysin hajalla, seikka josta mahdollisesti voisi koittua yllättäviä hankaluuksia. Turhautuneena ja kiukuissaan pyyhkäisi Rektor pöydällä olevat astronomiset kartat lattialle ja painoi päänsä käsiinsä kuumeisesti ajatellen.

[Chastity Rowan]

Todellakin vangitseva luku.
Minä pidin tästä luvusta todellakin. Se kuinka kerrot aleasta pallon sisällä ja demonista kiduttamassa häntä. Kosketti minua todella. =/

Toivottavasti alealle ei jää mitään traumoja tuosta kokemuksesta...

Jatkoa odotellaan malttamattomana... =D

[Gabriel]

Olen todella pahoillani siitä, etten ole jatkannut tätä näin pitkään aikaan ja syynä on yksinkertaisesti oma laiskuuteni. Tuskin olisi tänäänkään jatkoa tullut, ellen olisi hieman pysähtynyt ajattelemaan.
Hanilla oli tänään bilsan kokeet joihin oli luonnollisestikin erittäin tylsää lukea ja muistan kuinka hän harmitteli eilen asiaa ircissä. Luonnollisestikin minä haluan piristää haniani ja pohdiskelin miten sen voisin tehdä. Siispä päätin jatkaa tät tarinaani ja toivon parhaani mukaan, että se on hänelle positiivinen yllätys ja nostaa hänen mielialaansa näin kokeiden jälkeen. Toivottavasti niin käy. :)



Maailma tuntui omituisesti keinuvan ja kaikki kiinteä vaikutti epämääräisen vetelältä. Alea ei ollut varma enää siitä missä hän oli, eikä kovinkaan varma siitäkään kuka hän oli. Hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa vasta äsken tai jo jonkin aikaa sitten tapahtuneista asioista, sillä hän ei nyt kyennyt ajattelemaan. Koko hänen mielensä tuntui olevan turtunut ja siihen sattui. Hän vaivoin tiedosti oman olemassaolonsa eikä tuntenut mitään muuta kuin henkistä tuskaa jollaista ei ollut kokenut koskaan aiemmin. Häneen sattui kuin fyysisesti, mutta pieni osa hänen tietoisuuttaan väitti edelleen että hän oli omassa makuuhuoneessaan ja täysin terve. Se ajatus oli kuitenkin liian sekava ja monimutkainen hänen itsesuojelutilaan vetäytyneelle ja kivun kestämiseksi pakostakin väliaikaisesti yksinkertaistuneelle mielelleen. Omituinen ja helvetillinen rääkki jota hän oli ihan äsken tuntunut - ja joka hänen nykyisen ymmärryksensä mukaan oli kestänyt ikuisuuden - oli nyt poissa, mutta vaikka osa hänen tietoisuuttaan väittikin kivenkovaan sen olevan henkistä ei se hänestä ollut siltä tuntunut. Kipu oli ollut täysin aistittava, paikallistettava ja se oli ollut todellinen. Siinä ei ollut pienintäkään epävarmuutta, Alea tiesi sen olleen todellinen ja se oli ainut seikka jota hän kykeni senhetkisessä tilassaan täysin ymmärtämään ja käsittämään. Se oli tuntunut niin todelliselta ja oikealta...kuin ruumiiseen kohdistuva, pienelle alalle rajoitettu, mutta sadistisen tarkka ja alati etenevä silvonta. Alean päähän nousi hämärä ymmärrys ettei edes veitsellä ollut mahdollista ihmiselle pahempaa tuskaa tehdä. Se ajatus oli kuitenkin hänen mielelleen liikaa, sillä se pieni tajunnan hiukkanen joka edelleen väitti kaiken tapahtuneen olleen ainoastaan henkistä ja hänen ruumiinsa olevan kunnossa nousi silloin äänekkäästi kapinaan. Alean henkinen tila oli nyt epävarma eikä hän kestänyt moista ristiriitaa oman mielensä keskellä. Hänen tajuntansa kapinoiva osa kaatoi hänen mielensä epävarman vakauden ja se tuntui omituiselta muljahdukselta tajunnassa. Alea vajosi puoliksi tiedottomasta ja vaivoin ympäristöä tiedostavasta tilastaan täydelliseen tiedottomuuteen johon kuului hyvin syvä, lähes kooman kaltainen uni.
Ravistuksia. Kuin puistatusten kaltaisia, mutta ne eivät tuntuneet tulevan hänen sisältään eivätkä olleet hänen aiheuttamiaan. Ravistukset tuntuivat kestävän sekunnin tai pari ennen kuin lakkasivat. Hyvä, kävi hänen melkeinpä kokonaan sammuneessa mielessään. Ilman ravistuksia ei ollut minkäänlaista muutakaan häiriötä ja hän voisi ajautua syvemälle silkkisen pehmeään ja ihanan turvalliseen, lämpimään ja mustaan tajuttomuuteen. Maailma tuntui asettautuvan alkutekijöihinsä, kaikki oleva jakautui takaisin hiukkasiksi joka imeytyi itsensä olemassaolon kalvoon täysin vakaasti, tasapainoisesti ja symmetrisesti. Hänen ympärillään oli enää vain mustaa. Mustaa ja tasapainoisuutta, stabiilia tilaa jonka absoluuttinen balanssi ei häiriintyisi enää koskaan. Hän oli keskellä tätä kaikkea ja hän tiesi olevansa yhtä ikuinen kuin tämä alkutekijöihinsä jakautunut maailmankaikkeuskin oli. Mikä tahansa jälki tai kosketus jonka hän johonkin tämän autuaan mustuuden pintaan jättäisi tulisi säilymään aina ja iänkaikkisesti eteenpäin mikäli hän antaisi sen säilyä. Hän ei tiedostanut eikä ymmärtänyt mistä hän sen tiesi, mutta sillä ei ollut hänelle väliä. Hän ei edes kyennyt kyseenalaistamaan sitä, sillä kaikki oli niin yksinkertaista, helppoa ja ennen kaikkea tasapainoista. Tässä alkuperäsessä maailmankaikkeudessa vallitsi vain yksi ja ainoa laki. Sitä joko oli tai ei ollut. Se laki oli absoluuttinen, kaikkialle yltävä ja täysin joustamaton. Kyllä tai ei. Oli tai ei ollut. Rektor olisi nimennyt tuon lain binvuaaristen lukujen laiksi, josta vanha velho oli lukenut aikoja sitten vieraiden maiden historioiden kirjoista. Mutta itse Rektorkaan ei olisi osannut siitä paljoa enempää sanoa, kuin että koko laki perustui kahteen lukuun - ykköseen ja nollaan - ja että se oli itsensä Chegterin rakentajien tiedossa ja käyttämä heidän luodessaan sitä.
Muinaisilla rakentajilla oli ollut hallussaan suuri tieto ja se johti kaiken monimutkaistamiseen sekä heidän turmioonsa. Nollan ja ykkösen laki oli loppujen lopuksi nimenomaan sitä mitä se olikin - joko sitä oli tai sitten ei ollut. Kaikessa monimutkaisuudessaan he olivat soveltaneet ja muokanneet sitäkin absoluuttista ja joustamatonta lakia kunnes mikään - ei edes se - ollut niin yksinkertainen kuin se todellisuudessa oli. Se oli heidän turmionsa, muta sitä ei kukaan enää tiennyt, ei edes Rektor joka kuitenkin tiesi ja muisti paljon. Muinaiset rakentajat olivat monimutkaistaneet kaikkea voidaakseen kehittyä eteenpäin ja kehittyessään kaikki monimutkaistui vielä enemmän. Lopulta he hukkuivat oman kehityksensä alle, sillä yksinkertaiset asiat eivät suvainneet monimutkaistamista. Nolla tai yksi. Kyllä tai ei. Oli tai ei ollut. Niin yksinkertaista se oli ja jos sitä lähti eteenpäin muuttaman absoluuttista yksinkertaisuutta yhä monimutkaisemmaksi, niin sitä epäonnistu. Se oli verrattavissa katkeamattomaan kuminauhaan joka oli vedetty kahden puun välille. Sitä saattoi tarttua nauhaan ja kiinnittää sen itseensä sekä yrittää kulkea eteenpäin. Riippuen omasta voimastaan, nauhan lujuudesta, paksuudesta, pituudesta ja joustavuudesta sekä puiden välisestä etäisyydestä - sitä saattoi päästä pitkälle. Mutta jossain vaiheessa - aiemmin tai myöhemmin, mutta jossain vaiheessa aina ja poikkeuksetta - sitä ei enää voinut kulkea eteenpäin. Ja jossain vaiheessa - yhtä poikkeuksetta kuin edellisessäkin tapauksessa - nauha riuhtaisisi itsensä taaksepäin palaten samaan asentoon mikä se oli ollut kahden puun välissä, mutta se veisi vetäjän mukanaan. Se oli absoluuttinen laki, yhtä absoluuttinen kuin ykkösen ja nollan laki, ja se oli eittämätön sekä syy muinaisten rakentajien romahdukselle ja tuholle. Syy, jota kukaan ei ymmärtänyt ajatella eikä olisi käsittänytkään. Koska se oli niin yksinkertainen syy. Absoluuttisen yksinkertaiset lait näyttävät joskus joustavan jonkin verran, mutta se on illuusio eivätkä ne koskaan oikeasti tee noin. Kuin kuminauha ne riuhtaisevat itsensä vielä takaisin alkuperäiseen olemukseensa ja sen tehdessään voivat ne kylvätä tuhoa kokonaisille kansoille ja romahduttaa sivilisaatioita. Ainut keino selvitä absoluuttisten lakien rinnalla oli jättää ne rauhaan eikä lähteä monimutkaistamaan niitä. Muinaiset rakentajat eivät olleet käsittäneet sitä ja he olivat tuhoutuneet. Heidän pakonomainen, lähestulkoon sairaalloinen tarve kehittyä eteenpäin yhä monimutkaisimmaksi, ylivertaisimmaksi ja kehittyneimmiksi ajoi heidät heidän tuhoonsa. Heidän viimeinen perintönsä maailmalle oli Chegter, heidän viimeinen toteutunut unelmansa jonka he olivat ehtineet saada valmiiksi ennen kuin kuminauha riistäytyi hallinnasta ja palasi omaan alkuperäiseen ja absoluuttisen yksinkertaiseen tilaansa romahduttaen samalla heidän sivilisaationsa. Muinaiset rakentajat eivät kyenneet elämään rinnakkain absoluuttisen yksinkertaisten lakien kanssa. Heillä oli ollut tarve kehittyä eteenpäin. Alealla sitä ei ollut.
Hän ei tiennyt muinaisten rakentajien historiaa eikä absoluuttisen yksinkertaisuuden - binvuaaristen lukujen - lakia. Alean tiedossa ei ollut tietoa siitä kuinka vaarallista ja tuhoisaa yksinkertaisuuden monimutkaistaminen lopulta on (vaikka sen hän olisi kyllä kykenyt päättelemäänkin, kuten kuka tahansa joka asiaa hiema ajattelisi). Alealle ei sillä kaikella ollut kuitenkaan väliä, eikä tärkeyttäkään. Hänellä ei ollut minkäänasteista muinaisille rakentajille ominaista sairaalloista tarvetta kehittyä pysäyttämättömästi eteenpäin, sillä hän oli mieltynyt alkutekijöihinsä jakautuneen maailmankaikkeuden mustuuteen ja vakauteen. Täällä ei ollut mitään häiriöitä ja vakaus oli ikuinen sekä pysyvä. Täällä ei myöskään ollut kipua, vaikkei varsinaisia nautintojakaan. Alea kuitenkin koki turvallisuuden ja tasapainon tunteen nautinnoksi, eikä hän enää mitään muuta halunnutkaan. Ei ollut tuskaa, kuten ei ollut mitään muutakaan. Oli vain vakaus ja tasapaino. Pysyvä ja rikkoutumaton.
Ravistuksia. Uusia ravistuksia, jotka olivat nyt edellisiä voimakkaampia. Paljonko aikaa oli edellisistä kulunut? Ehkä sekunti. Ehkä kaksi. Ehkä ikuisuus. Ehkei niitä ollut koskaan ollutkaan. Ajalla ei tuntunut olevan mitään sijaa tai merkitystä, kaikki tuntui olevan yhtä tilaa johon kaikki atomit olivat imeytyneet maailmankaikkeuden yksinkertaistettuaan itsensä. Mutta ravistukset olivat silti todellisia. Ravistukset jotka tuntuiva häiritsevän absoluuttisen yksinkertaisuuden tasapainoa. Puistatusten kaltaiset ravistukset jotka eivät olleet hänestä lähtöisin, sekä omituiset vavahtelevat äänet jotka tuntuivat tulevan kaikkialta hänen ympäriltään. Ja silloin, ravistusten ja kumeiden - omituisesti sanoilta kuulostavien - äänien keskellä, alkoi musta ja pelkistynyt maailmankaikkeus muuttua, jälleenrakentua, monimutkaistua ja hälventyä.

“Alea.”, Rektorin äänessä oli huolestuneisuutta ja hänen tyttöä ravisteleva kätensä hikoili. Alea näytti täysin tiedottomalta, joskin Rektor näki useita elämän merkkejä tytössä. Kuolemaa olikin turhaa pelätä, kävi hänen mielessään, sillä pallon käsittelyn jälkeen pahin mitä Alealle tapahtua voisi olisi kokonaan katatooninen tila...joka kuitenkin oli ihan yhtä hyvä kuin kuolema ja aivan liian paha. Rektor kirosi mielessään pallonsa oikukkaan hengen...ja heti perässä perui kirosanansa ja kirosi sitä ettei itse tiennyt tarpeeksi jotta olisi voinut ymmärtää miksi hänen pallonsa teki joskus niin kuin teki. Tai sitten pallolla ei ollut tällä kertaa mitään varsinaista syytä toimia. Yhtä hyvin saattoi demoninen henki yksinkertaisesti huvittaa itseään. Se ei kuitenkaan vähentänyt Rektorin huolta vaan päinvastoin lisäsi sitä ennestäänkin.
“Alea!” Rektor hudahti kovemmin kuin oli tarkoittanut ja hämmästyi - sekä pelästyi - itsekin äänessään kuuluvaa hätää. Tietenkin oli hänen hätänsä täysin ymmärrettävä. Mikäli joku noin vain...kuolisi saattaisi sillä olla ennalta-arvaamattomia seurauksia ja tuon kaiken Rektor oli jo kokenut ja saanut siitä enemmän kuin tarpeeksi kiitos hullun Aronin. Juuri silloin kun Rektorin toinen käsi oli sujahtamassa hänen viittansa alla olevaan taikalääkkeitä täynnä olevaan pussiin Alea liikahti. Mielessään Rektor kiitti Voimia ja lakkasi sätkyttämästä tyttöä. Sen sijaan hän kumartui lähemmäksi Alean kasvoja joihin alkoi tajunta palata ja puhui.
“Alea. Kuuletko minua? Uskon sinun kuulevan. Olet nyt heikko. Älä pelkää. Minä tiedän, että sinä et kuole.”, puhuessaan Rektor tarttui isällisesti Aleaa kädestä ja puristi siitä, “Sinä tulet kyllä tervehtymään. Juuri nyt sinä kuitenkin tarvitset lepoa ja ennen kaikkea - lääkettä.”, nyt Rektor sujautti kätensä vyölleen sidottuun pussiin ja hetken aikaa esineitä etsittyään tarttui piikkiin jonka toisessa päässä oli jonkin nesteen täyttämä pussi, sekä pieneen kangaskääröön. Alean silmät olivat edelleen suhteellisen samean näköiset, mutta tytön tajunta selvästikin palasi. Mielessään Rektor pohdiskeli mitä tekisi vielä pallolle joka saattoi hänet tällaiseen epävarmaan tilanteeseen. Rektor ei kuitenkaan voinut olla katsomatta Alean silmiä, jotka huoneen hämärässä valossa kiilsivät kauniisti ja toivat mieleen kauriin silmät. Kyyninen ja melko lailla katkerahko naurahdus oli nousemassa Rektorin kurkusta, mutta hän tukahdutti sen. Hän oli nähnyt monia kiiltäviä silmiä aiemmin ja suunnilleen yhtä paljon niistä ihan erikseen kuin kallon sisällä. Rektor ei kuitenkaan tahtonut päästää naurahdustaan ilmi, sillä hän ei tiennyt mitä Alea olisi siitä ajatellut. Lisäksi Rektorilla itsellään ei ollut sillä hetkellä kovinkaan paljoa halua nauraa, edes kyynisesti. Hän oli melkoisen huolissaan Aleasta ja hänen päätään myöskin painoi kysymys mitä hän tekisi pallon hengelle.
“Yksi murhe kerrallaan...”, vasta Alean kysyvä ilme paljasti Rektorille että hän oli ajatellut ääneen, mutta hän oli ainoastaan kuiskannut ja Alea oli huomannut hänen huultensa liikkeet. Rektor irrotti toisen kätensä Alean kädestä ja silitti kerran tytön otsaa. “Aion antaa sinulle lääkettä suoraan verisuoneen. Älä huolestu, sinulla ei ole mitään pelättävää, mutta tiedä että se voi sattua hyvinkin paljon. Ja se täytyy tehdä. Kykenetkö hyväksymään asian ja kestämään mahdollisen kivun?”, Alean silmien rauhallisuuden ja ilmeen muuttumattomuuden Rektor tulkitsi myönteiseksi vastaukseksi, “Hyvä on. Ole valmis.” velho sanoi ja avasi kangaskäärönsä jossa oli oudon näköistä kellertävää jauhetta. Hän asetti avatun kangaskäärön viereensä niin ettei jauhe pudonnut sen päältä ja varoi huolellisesti äkillisiä liikkeitä. Sitten Rektor tarttui neulaansa, joka oli sisältä ontto ja valmistettu erikoisen eläimen luusta, ja toisella kädellä hän otti kiinni Alean vasemmasta ranteesta. “Nyt.” Rektor sanoi ja puristi otettaan Alean ranteesta. Sitten hän siirsi neulan Alean vasemman käsivarren sisäpuolen kohdalle ja paikallisti valtimon. Sekunnin ajan Rektor piti neulaa paikoillaan ja puritsi Alean ranneta yhä kovemmin. Sitten velho työnsi neulan Alean käsivarteen lävistäen hänen ihonsa ja verisuonensa seinämän sekä puristi hyvin kovaa neulan päässä olevaa pussia. Alea värähti kivusta ja yritti automaattisesti vetää kätensä pois, mutta Rektorin ote oli tiukka ja pussin sisältö tyhjeni Alean verenkiertoon alle sekunnissa. Melkeinpä yli-inhimillisen nopeasti Rektor veti neulan ulos, painoi kämmenensä haavan päälle ja irrotti toisen kätensä Alean ranteesta tarttuakseen vieressään lepäävään kangaskääröön. Velhon käden liike oli niin nopea että sitä oli vaikeaa seurata, mutta silti hän sai tartuttuakääröön ja siirrettyä sen Alean käsivarren luo niin vakaasti ettei jauhetta pudonnut lainkaan. Rektorin kämmen joka puristi Alean haavaa oli jo ihan veressä ja irrotettuaan sen sai hän verisuihkusta joka osui suoraan hänen ihonmyötäiseen pukuunsa. Kuitenkin hän työskenteli ammattilaisen kaltaisella vakaudella eikä hänen huulensakaan värähtänyt. Rektorin käsissä ja sormissa oli taitoa sekä itsevarmuutta jota esiintyi yleensä ainoastaan vuosikymmeniä lääkärin ammattia harjoittaneiden ihmisten olemuksissa. Yhtä nopeasti kuin oli kangaskääröön tarttunutkin siirsi Rektor sen haavan yläpuolelle ja survoi sen haavan päälle kääntäen avattua kääröä samaa aikaan ilmassa. Velhon liike oli kuitenkin hyvin nopea eikä jauhetta tippunut sinne minne hän ei sitä halunnut. Hän oli hyvin tarkka ja osui suoraan haavan päälle.
Koko toimitus alkaen neulan verenkiertoon tunkeutumisesta ja päätyen jauhon haavan päälle painamiseen - tässä vaiheessa tarvitsi enää puristaa kevyesti - kesti hieman alle puolitoista sekuntia. Kankaanpalanen värjäytyi keskelä hieman punaiseksi, mutta siihen se jäikin. Rektor tunsi käärön pienen kummun alenevan sormensa alla jauheen imeytyessä haavaan ja sen ympärille korjaten solujen rikkoutuneita sidoksia eikä kahden sekunnin kuluttua tarvinnut enää puristaakaan. Alealla näytti kuitenkin olevan melkoisia tuskia, sillä lääke jonka Rektor oli hänen verenkiertoonsa lisännyt tuntui polttavalta tulelta ja se polte levisi hänen käsivarttaan pitkin kuin tuli leviää puunhalossa. Alea oli varma että kuolisi silloin kun polte leviäisi hänen sydämeensä asti, mutta kuumuuden tunne lieventyi ja asettui muutaman sekunnin kuluttua lääkkeen laimennettua sen levitessä hänen verenkierrossaan ja hänen elimistönsä tottuessa siihen. Pienoiset väristykset kulkivat Alean ruumiissa, mutta Rektorin hänelle antama lääke ei näyttänyt muuta haittaa aiheuttavan kuin pienoista heikotusta.
“Voimistut melko pian. Tiedän sen auttavan. Minä haen nyt tänne Harlin, joka huolehtikoon sitten sinusta. Arveletko kykeneväsi pärjäämään jonkin aikaa yksin?”, Rektorin äänessä oleva isällinen myötätunto liikutti Aleaa kyyneliin asti, mutta hän toivoi ettei Rektor nähnyt hänen silmäkulmiinsa ilmestyviä pisaroita.
“Kyllä.”, Alean ääni oli heikko ja rahiseva, mutta lääke selvästikin auttoi. Minuutti sitten hänestä oli tuntunut aivan liian ylivoimaiselta tehtävältä edes liikuttaa päätään. Rektor puristi vielä kerran hänen kättään ja nousi sitten pystyyn.
“Pidän huolen siitä että Harl saapuu mahdollisimman nopeasti. Ellen löydä häntä palaan itse. Vielä kerran - pärjäätkö sinä jonkin aikaa yksiksesi?”, Rektor sai nyökkäyksen vastauksena kysymykselleen, “Hyvä. Jätän oven raolleen. Harl on täällä hyvin pain, tai sitten minä. Sinun pitäisi nyt kyllä pärjätä ja lääke vahvistaa sinua kyllä. Älä kuitenkaan liiku minnekään, maa sängylläsi ja kerää voimia. Joku on täällä ja pian.” Rektor sanoi ja jätti poistuessaan lupauksensa mukaan oven hieman raolleen. Alean olo vahvistui ja koheni kaiken aikaa, mutta hän päätti noudattaa käskyä ja maata kunnes joku tulisi. Hänen olonsa oli edelleen hutera, mutta voimistui kaiken aikaa ja ajankulukseen hän tuijotti ovesta lattialle piirtyvää vain vaivaisesti ympäristöään kirkkaampaa valonkaistaletta, sekä kuunteli Rektorin etääntyviä askeleita velhon kävellessä hyvin ripeästi kohti keittiötä.

[Moguta]

Kiitos jatkosta. :) Piristi minua kyllä.
Eikä minulla ole tällä kertaa muutenkaan kokeen jälkeistä masennusta. Bilsan kokeesta en yritä saada kymppiä vaan ysikin riittää. Enkä vielä tiedä tehneeni mitään kohtalokkaita virheitä.

Oli todella kiva lukea pitkästä aikaa tätä stooria eteenpäin.

Tuosta lääkkeen antamisesta suoraan suoneen:
itse en kammoa mitenkään neuloja tai verta, mutta tiedän eräitä ihmisiä, jotka varmaan saisivat tuosta väristyksiä :D

[Gabriel]

Originally posted by Moguta
Kiitos jatkosta. :) Piristi minua kyllä.
Eikä minulla ole tällä kertaa muutenkaan kokeen jälkeistä masennusta. Bilsan kokeesta en yritä saada kymppiä vaan ysikin riittää. Enkä vielä tiedä tehneeni mitään kohtalokkaita virheitä.
Eiköhän hyvin mene sitten. :)

Pistän nyt jatkoakin kehiin, kun viikonloppu on _aina_ niin tylsä ettei keksi mitään tekemistä. I don't like weekends. -_-




Harl oli keittiön puolella perkaamassa suurehkoa kalaa jonka hän oli valinnut tämän päivän ateriaksi. Se oli hyvin erikoista, sillä kyseistä lajia ei järvestä löytynyt vaan kahdesti vuodessa kävi Revalissa kauppias kaukaisista maista jonka kanssa Harl oli solminut useita ostosopimuksia, joista yksi oli viisi kyseisen kalalajin edustajaa. Kauppias nimitti kalaa nimellä ‘arm’, mutta jostain syystä se ei tuntunut Harlista kyseiselle kalalle kovinkaan sopivalta joten puhuessaan siitä hän puhui yksinkertaisesti suuresta kalasta. Ennen Revaliin tuloaan Harl ei ollut nähnyt tällaista kalaa koskaan aiemmin. Se oli ilmesesti suolaisten merien lajia ja sen suuri koko oli ennennäkemätön. Pyrstöstä päähän sen pituus oli melkein kolme metriä ja silmät olivat aikuisen miehen nyrkin kokoiset. Harlista oli melko käsittämätöntä että moinen otus söi kasvisperäistä ravintoa - ainakaan sillä ei ollut hampaita kidassaan, joten Harl oletti niin - sillä hän ei kyennyt ymmärtämään mistä noin suuri otus saisi päivässä tarvittavan kasviravintonsa. Siinä se kuitenkin oli, hänen edessään maha auki riittävänä ruokkimaan koko linnan väen yhden ainoan aterian aikana. Harl ei ollut tyhmä ja muisti todella hyvin kuinka harvoin tätä kalaa sai ja millaisen hinnan siitä joutui maksamaan, mutta sen liha oli maukasta eikä Harl kyennyt antamaan itselleen anteeksi sitä kuinka hän oli sinä aamuna uudelleenkäyttänyt edellisen päivän ruoat. Moinen soti hänen ammatinylpeyttään vastaan ja luonnollisestikin Harl halusi hyvittää kaiken sekä ruokasalissa että keittiössä - jälkimmäisessä tapauksessa itselleen, omalletunnolleen.
Se oli kaikin puolin järkeenkäypä ja uskottava selitys, mutta mitään muuta se ei sitten ollutkaan. Se oli pelkkä selitys. Sydämessään Harl oli täynnä turhautuneisuutta, koska hän alitajuisesti ymmärsi sen kuinka hän petti itseään kaiken aikaa. Hän tiesi myös, ettei ollut koskaan aiemmin tehnyt moista “hyvitystä” niissä harvoissa tapauksissa kun ruokana oli edellisen päivän ylijäämä. Se seikka oli hänen mielensä reunoilla, mutta itsepintaisesti Harl esti sitä tulemaan kokonaan hänen tietoiseen mieleensä. Arm - suuri kala - oli harvinaista herkkua jota syötiin yleensä vain juhlien aikoihin. Kyseessä ei ollut mikään säädös, joten Harl saattoi periaatteessa tahtoessaan kuluttaa koko varaston loppuun yhden viikon sisällä, mutta se oli jo tullut tavaksi ja yksi juhla varustettaisiin tämän takia tänä vuonna eri pääruoalla. Harl oli aiemminkin tehnyt “hyvityksikseen” jotain tavallista maukkaampaa, muttei koskaan mitään tämän tasoista. Ei, tällä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa että edellisen päivän ateria uudelleenkierrätettiin. Ainakaan ei suoraan. Tämä oli vain seuraus, mutta ruoan uudelleenkierrätys ei ollut syy vaan sekin oli seuraus. Totuus oli, että Harl pelkäsi. Hänen eilinen näkynsä oli järkyttänyt hänet perin pohjin ja alitajunnan tasolla oli hän jo hyväksynyt tuhon jonka hän uskoi väistämättä vielä tulevan. Se oli todellinen syy miksi hän heittäytyi tällä tavalla tuhlailevaksi, sillä sydämessään hän uskoi kuolevansa tavalla tai toisella ennen pitkää eikä se ollut enää pelkkää uskoa, vaan se oli nyt myös hyväksyttyä. Millään ei ollut enää pidemmän aikavälin päästä väliä, joten hän saattoi toimia miten vain parhaiksi näki viimeisten päivien aikana. Hänen sydämensä oli jo omaksunut ja hyväksynyt tuon tiedon, vaikka hänen tietoinen mielensä olisikin kauhistellut ja kieltänyt asiaa mikäli joku olisi sen esille ottanut ja hänelle suoraan sanonut. Sillä onhan tietoinen mieli itsepetoksen sekä kaunomaalauksen tyyssija ja sillä on valtaa saada itsensä sokeaksi tietyille seikoille, vaikka se ei voikaan estää alitajuntaa ja sydäntä näkemästä sekä ymmärtämästä. Niinpä ei olisi mikään vielä saanut Harlia tietoisellakin tasolla toimimaan sen mukaan kuinka hänen sydämensä tunsi ja aivan varmasti hän olisi sanonut pelkäksi sattumaksi lihanleikkuupöydälle ilmestynyttä - ja nyt jo puoliksi tyhjää - oluttuoppia jota ei siellä ollut seissyt koskaan aiemmin.
Kenties Harl olisi kuitenkin myöntynyt jonkin verran ja sanonut tuntevansa omituista kyvyttömyyttä koko päivän aikana. Hän ei kyennyt tekemään kuin pieniä asioita eikä ollut päässyt suuren kalan mahan aukaisua pidemmälle, vaikka olikin seissyt lihanleikkuupöydän edessä jo runsaat kymmenen minuuttia. Harlilla oli turhautunut olo, eikä hän tiennyt mistä se johtui vaikka hänen alitajuntansa ja sydämensä tiesi paremminkin kuin hyvin. Hän selitti itselleen sen johtuvan eilisestä näystä ja siinä hän olikin oikeassa. Hän selitti kuitenkin sen johtuvan järkytyksestä, sillä totuus oli liia kauhea jotta sitä olisi voinut katsoa suoraan silmiin. Hän ei kyennyt vielä tietoisella tasolla omaksumaan omaa valmiuttaan kuolemisen suhteen. Ja koko aamupäivän hän oli ollut turhautunut ja niin kyvytön tekemään mitään, että oli saanut ainoastaan kalan raahattua lihanleikkuupöydälle säilöstä sekä sen mahan auki. Oluttuoppi oli hänelle vahvistukseksi, tai ainakin hän sanoi itselleen noin. Nyt - seistyään turhautuneena melkeinpä kymmenen minuuttia kalan aukaistua mahaa tuijottaen - hän tarttui sen kahvaan uudestaan ja kohotti sitä kohti suutaan odottaen pian tuntevansa oluen suloisen maun huulillaan ja kielellään, maun jota hän piti naisen kosketustakin miellyttävämmältä sillä hänestä oli tietämättään tullut alkoholistin alku, eikä kyse ollut fyysisestä vaan henkisestä riippuvuudesta. Elleivät tapahtumat olisi tulevaisuudessa menneet niin kuin ne menivät olisi Harlista tullut varmasti pelkkä surkea juoppo ja ellei Rektor olisi nyt tempaissut tuopin hänen kädestään olisi hän melko varmasti kokenut seuraavana aamuna ensimmäisen krapulansa vuosikausiin.

Harlin ensimmäinen reaktio oli heikko rääkäisy jossa oli pelkoa ja hämmästyneisyyttä. Kuin kuolevan eläimen rääkäisy - jollaisena hän oikeasti itseään nyt pitikin - joka oli niin säälittävä ja heikko että hetken aikaa Harl itse näki itsensä sellaisena kuin oli, säälittävänä ja halveksittavana olentona joka oli kyvytön puolustamaan itseään edes itseltään. Sekunnin murto-osan ajaksi pilvet vetäytyivät antaen totuuden auringon paiskata armottomat säteensä valheen ja itsepetoksen saostamaan multaan joka oli Harlin tietoinen mieli. Hän kykeni ymmärtämään tuon kaiken, mutta hetki oli liian lyhyt jotta välttämätön tunnepurkaus olisi ehtinyt seurata perässä. Harl kiinnitti nyt huomionsa Rektoriin joka seisoi hänen vieressään yhtä korkeana ja jykevänä kuin tuomio, pidellen hänen oluttuoppiaan samalla tavalla kuin erämaiden pyhä profeetta Selma pitelee myrkkykäärmeitä kiinni varpaidensa alla antaen näiden myrkyllisten epäluotujen olioiden kärventyä auringon ja oman ruumiinsa voiman alla. Mikäli Harlin selkeyden - näyn - hetki olisi kestänyt yhtään pidempään olisivat hänen ruumiinsa umpirauhaset ehtineet erittää hormoneja jotka olisiva paiskanneet hänet poikkeuksellisen voimakkaisiin tunnetiloihin kokemaan itsesääliä ja -halveksuntaa sekä täten avanneet hänen silmänsä ja pelastaneet hänet alhaisen juopon kohtalolta, joka olisi odottanut häntä elleivät tapahtumat olisi menneet niin kuin ne menivät. Mutta niin ei käynyt, koska Harl havaitsi Rektorin hahmon melkein heti ja kääntyi tätä kohti kuin peläten henkensä puolesta. Siksi Harlin näky hänestä itsestään pyyhkiytyi pois hänen mielestään eikä hän ehtinyt tehdä väistämätöntä johtopäätöstä oman väistämättömän tulevaisuutensa suhteen. Tulevaisuutensa, jonka hän oli itse itselleen kudonnut omien taikauskoisten pelkojen ja uskomuksien nimissä. Sillä kaiken kaikkiaan oli Harl perusluonteeltaan pelkuri ja mielellään piilottautui moisten vanhojen kansansatujen verhon taakse säästäen itseään itsestäänselvyyksiltä jotka olivat hänelle liian karuja kestettäviksi. Tällä kertaa sillä ei kuitenkaan ollut lainkaan väliä, koska hänen näkynsä oli todellinen ja se oli irvokkuuden uuvuttama. Sillä vaikka tapahtumat olisivatkin menneet eri raiteita pitkin eikä niin monien elämän peruspilareita olisi järkytetty - tai romahdettu - niin heikkoudessaan oli Harl jo sydämessään hyväksynyt itselleen kuoleman jota hän alitajuisella tasolla käytti tekosyynä entistäkin helpompaan elämään, aivan kuten hän oli aiemmin käyttänyt taikauskoaan. Rektor oli pelästyttänyt Harlin pahanpäiväisesti tämän kohottaessa tuoppia huulilleen aivan kuten Selma oli kerran yllättänyt miehen punomasta silmukkaa oman kaulansa ympärille. Sen pienen hetken aikana Harl näki itsensä samana miehenä punomassa silmukkaa oman kaulansa ympärille, mutta hetki oli liian lyhyt sillä Harl kääntyi heti Rektoria kohti eikä Rektor ollut Selma ja selkeyden hetki oli niin lyhyt ennen järkytystä Rektorin näkemisestä ettei välttämätöntä itsehalveksunnan tunnetilaa ehtinyt tulla ja Harl kykeni siten uudestaan vetäytymään uusien tekosyiden taakse muistelemalla tätä hetkeä, joka olisi ollut hänen ainut keinonsa avata omat silmänsä.
“Velho.” kuiskasi Harl olutta vailla olevilla huulillaan ja vaikka hän olikin kauhistunut oli hän sisimmässään mielissään, sillä hänen sydämensä syvimmät sopukat tiesivät Rektorin pelastaneen hänet totuudelta ja antaneen mahdollisuuden jatkaa elämää selityksien, tekosyiden ja itsepetoksen helpossa maailmassa.
“Lakkaa juomasta ja käske joku apulaisesi hoitaa tämä arm tässä. Minulla on sinulle tähdellisempää tekemistä.” Rektor sanoi omituisen hiljaisesti ja mairittelevasti. Harlin silmät laajenivat kenties hämmästyksestä, mutta pohjimmiltaan siitä että hän joutui mahdollisesti tekemisiin asioiden kanssa jossa hän ei voinut enää olla omassa seurassaan.
“Enhän minä nyt noin vain voi..” Harl alkoi selittää kohauttamalla olkapäitään, mutta vaikeni heti nähdessään Rektorin katseen omituisesti tarkentuvan, terävöityvän ja kovettuvan.
“Asia on Aleassa. Hän ei ole nyt terve, vaan sai kohtauksen ja epilepsia joka häntä vaivaa voi uusiutua näin kohtauksen jälkeen milloin vain.” velho puhui nyt paljon kolkommin ja entistä vaativammin. Harlilla ei ollut hajuakaan mitä epilepsia sanana tarkoitti, mutta se toi hänen mieleensä lähinnä jonkun helvetin demoneista jolle moinen nimi mainiosti sopisikin. Rektor näytti näkevän hänen lävitsensä, sillä hän kumartui eteenpäin ja tiuskasi samalla huitasten kädellä: “Tietenkään et tiedä mikä epilepsia on ja jos olisin arvellut sinun tietävän olisin passittanut sinut hänen luokseen mitään muuta selittämättä! Ja mikäli arvelisin sinun olevan tarpeellista tietää, niin minä kyllä selittäisin sinulle! Mutta tiedät nyt sen mikä on tarpeen ja täten mene Alean luo, sillä hän tarvitsee nyt jonkun sinne vahtimaan koska kohtaus voi uusiutua milloin tahansa!”, lause joka oli alkanut sellaisella äänensävyllä mitä viisas käyttää selittäessään asioita tyhmemmälleen päätyi lopulta tenhomaiseen ja teatraaliseen huutoon, jonka Rektor hallitsi koko olemuksessaan täydellisesti. Hän tiesi ettei kyse ollut epilepsiasta, mutta sillä ei ollut tässä mitään merkitystä. Samoin hän tiesi ettei kohtaus uusiutuisi - ei ainakaan mikäli hän käsittelisi asiaa hieman erään muodottoman hengen kanssa - mutta hän oli luvannut Alealle lähettävänsä Harlin hänen luokseen, koska tämä oli liian oivallinne tilaisuus voittaa Alealta suuri kasa luottamusta eikä Rektor kyennyt jättämään sitä käyttämättä. Kaiken lisäksi olisi näyttänyt oudolta jos hän olisi noin vain häipynyt Alean luota eikä olisi tiedoittanut tämän kunnosta kenellekään. Olisi seurannut liikaa kysymyksiä joihin haluttiin liikaa vastauksia.
“Mutta...”, Rektorin sappi kiehahti kun kokintolvana ei edelleenkään ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ja vastusteli, vaikkakin noin pienellä tasolla. Rektor paiskasi oluttuopin lihanleikkuupöydälle niin että oluesta lensi suuri osa tuopista ulos - jonka näkemisestä tunsi Harl sydämessään pistoksen jonka voimakkuus yllätti häntä, tietoisella tasolla ainakin - ja astui kahdella askeleella kohti kokkia tarttuen tätä olkapäästä. Velhon ote oli luja, mutta se ei ollut varsinaisesti puristava. Siitä huolimatta Harl päästi tuskissaan huudon, sillä Rektorin ote aiheutti hänelle sanoinkuvaamatonta tuskaa vaikkei hän kovaa puristanutkaan. Sen sijaan Harlista tuntui kuin hänen olkapäänsä johon Rektor oli tarttunut olisi tulessa. Rektorin ote tuntui kuumemmalta kuin tulipunaista väriä hehkuva rauta jonka kanssa Harl oli joskus joutunut tekemisiin ja kokki luuli syttyvänsä tuleen korkeintaan muutaman hetken kuluttua. Rektor itse ei näyttänyt kuitenkaan tuntevan mitään kuumuutta sillä velho astui päättäväisenä ja - kuten Harl kummalliseksi kauhukseen kipunsa keskeltä huomasi - vihaisena. Pidellen tultakin kuumemmalta tuntuvalla kädellään Harlin olkapäästä kiinni astui Rektor kokin eteen ja napsautti tämän nenän edessä sormiaan. Samalla hetkellä kun napsahdus kuului näytti Rektorin sormien kosketuskohdassa syttyvän pieni liekki joka sitten räjähti täyttäen ilman rikin katkulla sormien erkaannuttua. Harlin uuteen huutoon nousi piinan lisäksi nyt myös pelko ja vain vaivoin sai hän hillittyä rakkonsa niin ettei se päästänyt sisältöään ulos. Nostaessaan katseensa kohti velhon kasvoja pettivät Harlin polvet ja kauhistuttava näky sai olkapäässä tuntuvan tuskankin hetkeksi yhtä etäiseksi kuin linnan järvenpuolisen muurin alla olevan vesiputouksen kohina. Sillä Rektorin kasvoista ei näkynyt mitään muuta kuin silmät koska huoneessa vallitsi omituinen pimeys jota siellä ei muutama sekunti sitten ollut ja Rektorin silmät hohtivat vuoron perään vihreää ja punaista valoa velhon sydämen sykkeen tahdissa. Harlin silmät täyttyivät kyynelistä ja hänen suunsa haukkoi happea kuin kala kuivalla maalla, koska välittömän kuoleman pelko tietoisella tasolla oli paljon kauhistuttavampaa kuin varmuus etäisestä kuolemasta alitajunnan tasolla. Kauhu täytti kokin mielen eikä hän voinut muuta kuin sulkea silmänsä, mutta sen tehtyään kuumuus Rektorin otteessa palasi ja hän parkui piinassaan. Kuitenkin Harl ei uskaltanut aukaista enää silmiään, sillä hänessä oli omituinen varmuus siitä että hän oli katsonut Rektorin silmien kautta itsensä helvetin synkkiin syövereihin ja toinen katselukerta imisi hänet sinne. Harl hätkähti Rektorin puhuessa, mutta tällä kertaa vain siksi koska velhon ääni oli täysin tavallinen eikä mitenkään kumea hirviön ääni.
“Hölmö! Montako kertaa minun on toistettava?! Alea koki juuri nyt kohtauksen joka oli vaaraksi hänen terveydelleen ja mikäli se uusiutuu ilman että kukaan on paikalla saattaa se olla hengenvaarallinen! Kerää siis hyödyttömät luusi ja nouse pystyyn, sillä noin olet koiraakin matalampi ja mene vihdoinkin auttamaan lähimmäistäsi äläkä välitä tuosta kalasta jonka osaa perkaa kuka tahansa apulaisistasi! Alea on makuuhuoneessaan ja toistan nyt vielä kerran - mene hänen luokseen!”, sen sanottuaan Rektor irrotti otteensa eikä kuumuutta enää tuntunut. Harl ei uskaltanut avata silmiään ennen kuin vasta kymmenen sekunnin päästä Rektorin askeleiden kaiun heikennettyä keittiöstä pois johtavassa käytävässä.

Hän ei tiennyt mistä hän sai voimansa nousta jaloilleen, mutta huomattuaan oluttuopin hän kykeni ihan kävelemäänkin ja päästyään lihanleikkuupöydän luo hän tarttui sen kahvaan. Harlin nostaessa tuoppia lähemmäs kasvojaan tuntui edelleen ilmassa leijuva rikin katku peittyvän mädän löyhkään joka oli lähtöisin itse tuopista. Pidellen tuoppia vaivaisen kymmenen senttimetrin välimatkan pääsä kasvoistaan katseli Harl kauhistuneena sen mustaan kitaan josta tuo sanoinkuvaamaton lemu tuli ja sitten hän tunsi kun jokin siinä loiskahti kahdesti. Henkeään haukkoen asetti Harl sen lihanleikkuupöydälle niin nopeasti ja varovaisesti kuin pystyi, sillä hän oli varma siitä että Rektor oli noitunut tuopin sisällön joksikin kammottavaksi ja ne loiskahdukset oli aiheuttanut sen sisällä uiva olento jonka näkeminen olisi syössyt hänet varmasti hulluuteen. Kokki piti kiinni toisella kädellään pöytänsä reunasta ja toisella rinnastaan haukkoen henkeään kunnes hänen katseensa osui suuren kalan päähän joka oli vain muutaman senttimetrin päässä hänen kädestään. Sekunnin verran Harl katseli sen silmiä ja kauhistuttava varmuus siitä että mikäli hän katsoisi kalaa enää sekuntiakaan tulisi sen silmiin elävä ilme ja se tuijottaisi takaisin täytti hänen mielensä. Hän tiesi varmasti tulevansa hulluksi mikäli niin kävisi ja muistaen oluttuopin joka oli niin lähellä häntä astahti kokki kauhuissaan kauemmaksi pöydästä ja kääntyi sitten juoksemaan samaan käytävään johon Rektorkin oli äsken mennyt suuntanaan kuitenkin Alean makuuhuone, sillä hän pelkäsi velhoa. Harl unohti pyytää ketään apulaisistaan hoitamaan kalaa jonka maha oli leikattu auki ja niin se jäi kuivumaan lihanleikkuupöydälle keittiöön jossa haiseva väkevä rikin katku alkoi pikkuhiljaa hälvetä.

[Isthan]

Erinomaista tekstiä jälleen.
En ole vähään aikaan ehtinytkään lukemaan tätä, joten kommenttia tulee muistakin luvuista.

Eli, luvut menevät aina parempaan päin; aina vain enemmän mukaansa tempaaviksi. Etenkin luku Alean kohtauksesta oli onnistuneesti kuvailtu ja olit onnistunut luomaan juuri oikeanlaisen tunnelman. Oli myös mukavaa huomata Rektoristakin löytyvän uusia piirteitä, niin julmalta kuin hän vaikuttaakin.

Edellinen luku jatkoa tutulla, jouhevalla tyylillä. Ei ollut mitään turhanpäiväistä jaarittelua, ainakaan minun mielestäni. On pikemminkin parempi lukea välillä myös enemmän taustoja (esim. Harlin ajatukset kalasta) ja vähän muutakin kuin niin suoraviivaisesti juoneen liittyvää. Jatkahan siis vain samaan malliin. :)

[Moguta]

Lukijakunnan onni, että sinulla on tylsää ;)

Tidal wawen kommentteihin ei ole paljoa lisättävää.
/me really likes this story

Jatkoa kehiin pikimmiten :D

[Gabriel]

Noh, joo. Tylsää ja tylsää, tänään vaan päätin että jatkan. Lukijakunnan onni näköjään silti, mikäli niin kerra sanotaan. Toivottavasti lukijat pitävät. Ja tahtoisin myös tietää tämän luvun onnistuneisuuden, tämä kun on palaamassa takaisin hieman arkeellisempiin asioihin toisin kuin viime luvut jotka olivat täynnä (sangen kamalia ja kauheita) ihmeiden kaltaisia asioita.
Tämä on nyt jo muuten sangen iso, ainakin katsellessani wordissa merkkien yhteismäärää - koko tarinassa on nyt jo 218 907 charaa. Eikä tämä ole varmaan edes puolet vielä. =)



Serina ja Gabriel kulkivat samaa käytävää pitkin missä Rektor oli harponnut pitkillä askelilla kohti kammionsa oven luo vieviä portaita ja Harl oli puoliksi kauhun sokaisemana juossut kohti Alean makuuhuonetta. Serina ja Gabriel eivät kuitenkaan suuntautuneet portaisiin joita pitkin pääsi syvemmälle linnaan, vaan nostosillan eteishalliin sillä he olivat menossa linnasta pois. Serina tunsi uteliaisuutta Revalia kohtaan, hän halusi nähdä sen kadut, asukkaat, heidän talonsa ja pienen kaupungin kaupat. Koska tämä oli Serinan ensimmäinen varsinainen käynti itse kaupungissa oli Gabriel mukana hänen saattajanaan näyttämässä paikkoja ja antamassa opastusta teiden suhteen, joskin eksymisen vaaraa ei käytännössä ollut ja asukkaat neuvoivat tarvittaessa aina. Gabrielilla ei kuitenkaan ollut mitään muuta tekemistä ja tämä oli hänelle aikamoista vaihtelua. Linnanherran mieleen tulivat kuitenkin sanat jotka Rektor oli lausunut eilen ennen hänen uneen vaipumistaan. Hänelle tuli mieleen se kuinka Rektor oli esittänyt - kysymyksen muodossa tosin - kantansa Serinan viehättävyydestä. Rektorilla itsellään ei mitään ajatuksia ollut, siitä Gabriel oli varma. Linnanherra tiesi hovivelhonsa sukupuolisten halujen aktiivisuuden olevan yhtä hyvin kuin ei mitään (joskin tässä hän oli väärässä, sillä Rektorilla oli himonsa jotka tämä kuitenkin koki ainoastaan haitallisiksi, ärsyttäviksi ja huomion hajoittaviksi. Rektorkaan ei silti ollut vapaa ruumiin himoista ja nautinnoista, niinpä hänkin makasi joskus naisen kanssa vaikka tämä olikin enemmän kuin kauppa - maksullinen, nopeasti tehty eikä useammin kuin kahden vuoden välein.) eikä Gabriel kyennyt kuvittelemaan Rektoria rakastuneena tai ihastuneena - sen verran kolkolta velho vaikutti hänenkin silmissään. Jostain kumman syystä oli Rektor kuitenkin kertonut Gabrielille kantansa ja linnanherra epäili velhon motiivien olevan yksinkertaisesti herättää hänen kiinnostuksensa nuorta naista kohtaan. Tai sitten ei, Gabriel ajatteli. Sillä vaikka Rektor olikin todella usein erittäin salaperäinen ei Gabriel uskonut tämän piilottavan mitään tai salaavan itsestään asioita ja koska kaikkein yksinkertaisin mahdollisuus on usein myös se oikea totuus, kenties oli vain niin että Rektor oli kertonut Gabrielille oman kantansa Serinasta. Ja, oli pakko myöntää, Rektor oli ollut oikeassa. Serina oli hyvin viehättvä ja mitä ilmeisimmin oli Rektor ainoastaan ilmaissut näkemyksensä uudesta - vaikkakin väliaikaisesta - asukkaasta linnassa. Gabriel soimasi itseään omasta vainoharhaisuudestaan ja kyvyttömyydestään luottaa läheisiinsä, kunnes lopulta päätti Serinan kanssa nostosillan eteishalliin saapuessaan kääntävänsä ajatukset muualle. Vaikkapa keskusteluun.
“Reval on sangen erikoinen kaupunki”, Gabriel aloitti, “ja suurimpiin kaupunkeihin verrattuna se on pelkkä kylänpahanen. Sitä ei kuitenkaan yksinkertaisesti voi kyläksi sanoa, sillä se on tässä valtakunnassa täysin itsenäinen alue eikä mikään kylä voi olla itsenäinen. Asukasluku on myös tarpeeksi suuri, jotta sitä voisi kaupungiksi sanoa.”
“Kun saavuin tänne eilen näin sangen paljon rakennuksia valmistumassa istuessani vaunuissani ja katsellessani maisemia. Olen myös saanut sellaisen käsityksen ettei joitakin vuosia sitten täällä ei varsinaista asutusta ollutkaan. Minun täytyy myöntää uteliaisuuteni olevan suuri tätä kaikkea kohtaan. Voitko kertoa minulle siitä, Gabriel?”, Serinan puheen suhteellinen muodollisuus ärsytti linnanherraa, mutta tämä ei antanut sen näkyä. He kävelivät kohti nostosiltaa ja Serina näki Gabrielin huiskuttavan kättään kohti hämäryydessä erottuvaa oviaukkoa ja siellä seisovaa sangen tylsistyneen näköistä vartijaa. Tämä nyökkäsi ja painui oviaukon yhtä hämärään käytävään.
“Minä kerron sinulle kyllä ja yritän tyydyttää uteliaisuuteni matkan aikana, mutten usko että ehdin kertoa kaikkea. Kerrottava kun on sangen paljon ja sitä varten tarvitsee joitakin taustatietoja, eikä matka Revalin keskustaan vie kovinkaan kauan.”, Gabrielin puhuessa nostosilta laskeutui hitaasti päästäen ulkoilman harmaat maisemat näkyviin. Serina arvasi Gabrielin huiskuttaneen vartiomiehelle nostosillan laskemisen merkiksi ja siinä hän oli oikeassa. Heidän kävellessään pitkin tammipuista nostosiltaa askelten kumean kaiun saattamana kohti tiellä seisovia vaunuja päätti Serina saada vastauksen ainakin yhdelle kysymykselleen nyt.
“Kuinka paljon asukkaita on tässä linnassa ja Revalin kaupungissa yhteensä? Siis tällä täysin itsenäisellä alueella, jota kuningaskaan ei hallitse.”, Gabriel näytti miettivän hetken, mutta hän ei tarvinnut aikaa lukujen laskemiseen vaan sen pohdiskeluun miten asian esittäisi.
“Kaiken kaikkiaan täällä Revalin kaupungissa ja sen keskustaa ympäröivissä maalaismaisissa talonpoikataloissa asuu yhteensä melkeinpä kymmenen tuhatta ihmistä, linna tietenkin mukaan lukien.”, Serinasta Gabrielin vastaus oli tyrmistyttävä. Kymmenen tuhatta. Toki hän oli kuullut kaukaisten maiden kaupungeista joiden asukasluku laskettiin satoina tuhansina ja joissa oli pilviin asti ylettyviä rakennuksia - kuka tahansa oli kuullut niistä ja hänen isänsä Roglen oli matkustanutkin niihin ja palannut kertomaan niiden ihmeellisyyksistä - mutta silti määrä jonka Gabriel ilmoitti ylitti moninkertaisesti sen luvun jota Serina oli odottanut. Hän päätti saavansa Gabrielilta selvää niin paljon kuin mahdollista heidän suhteellisen lyhyen matkansa aikana kiivetessään vaunuihin joiden eteen oli valjastettu kaksi hevosta linnan omasta tallista. Serinan mieleen muistui myös ettei Gabriel ollut näyttänyt vielä hänelle linnan sisäpihaa ja talleja, niinpä hän antoi itselleen käskyn muistaa asia myöhemmin takasin linnaan saavuttuaan.

“Olit oikeassa arvatessasi ettei täällä ollut asutusta vielä joitain vuosia sitten. Itse asiassa täällä ei ollut mitään muuta kuin metsää ja nurmia vielä seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten.” Gabriel kertoi heidän istuessaan vaunuissa ja matkatessaan kohti itseään varsinaista kaupunkia jonka keskustasta Serina oli nähnyt eilen lukuisia vilahduksia. Serina oli kyllä olettanut kaupungin ja sen asutuksen olevan melko nuori, mutta tämä tieto tuli yhtä tyrmistävänä kuin asukasluku ja asukasluku nimenomaan lisäsi sen tyrmistyttävyyttä. “Kuten jo aiemmin sanoinkin, tämä on täysin itsenäinen alue eikä sitä olla saavutettu noin vain. Kuten olet varmaan jo olettanut ja ihan kuullutkin, tämä kaikki on ansaittu taisteluilla.”, Serinan olettamukset vahvistuivat todeksi ja hän oli nyt myös melko varma siitä ketä vastaan taistelut oli käyty.
“Kuningas?”, hänen kysymyksensä oli kattava ja yksinkertainen.
“Kyllä, kuningas.” Gabriel vastasi nyökäten samalla, “Kuninkaan joukkoja vastaan on täällä käyty lukuisia ja hyvinkin verisiä taisteluita, mutta meidän voittomme olivat lähestulkoon ihmeelliset. Ellen itse tietäisi, en varmaan asiaa edes uskoisi. Mutta talonpoikien ja köyhien muodostama muutaman tuhannen hengen joukko - kaikki täällä nykyisin asuvat eivät suinkaan ole olleet täällä ihan alusta asti - olivat liikaa kuninkaan moninkertaisille valiojoukoille joilla oli myös paremmat varustukset.”, Serinasta moinen oli tyrmistyttävää, melkeinpä täysin uskomatonta.
“En kykene käsittämään miten voitto tapahtui. Kuninkaan kaikki armeijathan ovat hyvin suuret, niissä on tuhansia ja vielä kerran tuhansia sotilaita. Eihän muutaman tuhannen ihmisen joukko ole kuin murto-osa hänen sotilaistaan. Miten ihmeessä saavutit voiton muiden kanssa ja vielä sen mukana tälle alueelle itsenäisyydenkin?”
“On totta että kuninkaan joukot ovat satoja - elleivät tuhansiakin - kertoja täällä puolellani taisteleiden joukkojen kokoisia ja aivan varmaa onkin että olisimme hävinneet jos tämä olisi ollut avoin ja kaikin puolin julkinen sota. Se meidät pelastikin, sillä tämä oli salainen ja lähtöisin puhtaasti henkilökohtaisuuksista jotka tapahtuivat monta vuotta ennen meidän kummankaan syntymää. Kuningas ei siis voinut lähettää minua vastaan kaikkia joukkojaan, sillä hänen oli varjeltava mainettaan eikä hän halunnut tuoda asiaa julki. Kaikki olettivat koko valtakunnassa vallitsevan rauhan eikä mikään sisällissota olisi ollut kenenkään mieleen. Lopulta voitettuamme aika monta taistelua ja surmattuamme niin monta kuninkaan sotilasta ettei hän niitä voinut enemmän vastaamme lähettää huomiota herättämättä myönsi hän meille itsenäisyyden.”, Serina oli hetken aikaa hiljaa ja kysyi sitten sitä kuninkaan sotilaiden määrää, “Arvioisin sen olleen jonkin verran yli kaksikymmentätuhatta. Se on todella iso määrä, mutta kuninkaan armeijoiden kokoon verrattuna se on pieni. Eikä hän lähettänyt moista joukkoa vastaamme kerrallaan, vaan enimmilläänkin meillä oli vastassamme vain kolme kertaa itseämme suurempi joukko. On kuitenkin ihme että niistä selviydyimme enkä oikeastaan vieläkään kykene käsittämään sitä miten onnistuimme voittamaan käytännössä vailla lainkaan kaatuneita.”, Serinan oli melkoisen vaikea uskoa se kaikki, mutta hän tiesi Gabrielin puhuvan totta eikä tällä ollut mitään syytä valehdellakaan. Kuitenkin. Yli kaksikymmentätuhatta sotilasta. Uskomatonta, mutta silti totta. Jonkin aikaa hiljaisuus vallitsi heidän välillään, mutta juuri kun Serina oli kysymässä lisää Gabriel keskeytti hänet: “Tahdot varmaankin tietää niistä henkilökohtaisista syistä jotka tämän kaiken alulle panivat sekä muutenkin kaiken tapahtuneesta ja myös Revalista. En kuitenkaan ehdi nyt kertoa, sillä olemme melkein perillä.”, Serina havaitsi Gabrielin olevan oikeassa sillä ikkunasta näkyivät jo ensimmäiset punakattoiset kivestä rakennetut talot jotka Gabriel oli pakostakin huomannut ennen häntä, sillä he istuivat penkeillä vastakkain ja oli kohti menosuuntaa. Täten linnanherra näki ikkunasta kaiken edessä olevan. Matkan viimeiset minuutit kuluivat hiljaisuudessa, sillä Serina katseli ikkunasta Revalin rakennuksia, asukkaita ja katuja samalla kun Gabriel havaitsi katsovansa Serinaa.

[Moguta]

Jooh, ihan kivaa vaihtelua, kun ei koko ajan tapahdu jotain mystistä. Valotit myös vähän kaupungin historiaa, kiitos siitä :)

Tämä osa kaipaisi oikolukemista, huomasin pari typoa/muuta viehettä, mutta eipä niistä sen enempää.

Tuliko Serina linnaan tosiaan vasta edellisenä päivänä?
Jos niin on, niin voin vain ihailla kykyäsi selittää niin lyhyttä aikaa noinkin pitkään ilman, että teksti käy tylsäksi.

Millon saadaan jatkoa? :D

[Gabriel]

Originally posted by Moguta
Tuliko Serina linnaan tosiaan vasta edellisenä päivänä?
Jos niin on, niin voin vain ihailla kykyäsi selittää niin lyhyttä aikaa noinkin pitkään ilman, että teksti käy tylsäksi.
Kyllä vaan. Usko pois, minunkin on melko vaikeaa uskoa vaikka itse tiedänkin sen. =)


Millon saadaan jatkoa? :D
Siitä saa kyllä nähdä...olen aloittanut novellin josta on nyt yksi sivu valmiina (oletan lopussa olevan n. 20, juonen pituus on selkeänä mielessäni). Huomenna tulee tuskin jatkettua, mutta perjantaina kylläkin. Ja ensi viikkona TET-viikko, mutta saa nähdä käynkö koulua sen sijaan kun TET-paikkani livahti jalkojeni alta viime sekunnilla epäsopivan ajankohdan vuoksi.

Sinänsä ei mitään sitä vastaan kyllä, kaksi viikkoa koulussa käyntiä kahdeksasluokkalaisten kanssa eikä minulle tule edes läksyjä siitä. Voin silloin siis täysin rauhassa keskittyä novellini kirjoittamiseen. :)

Viimeistä Unelmaa taidan jatkaa vasta saatuani sen valmiiksi, eli tässä on siis melkoinen tauko kirjoitusteni välissä. Sekään ei tosin ole varma, sillä en tiedä milloin himo ja inspiraatio mahtaa iskeä.

Niin, saadaksenne käsityksen siitä millainen se toinen novelli tulee suurin piirtein olemaan tyylisuunnaltaan - lukekaa H.P. Lovecraftin novelli "Hulluuden vuorilla" joka antoi minulle inspiraation.

[Gabriel]

Jatkoa tälle nyt hyvin pitkästä aikaa. :) Toivottavasti vakiolukijakuntani ei tällä aikaa ole kadonnut. Yritän toki jatkaa tätä nyt entistä useammin, mutta Kätketty Kauhu on vielä kesken ja se lienee kirjoituksistani kaikkein ensisijaisin. Joka tapauksessa - I hope you like this as you used to like before (if you used =) ).



Vaunujen saapuessa Revalin keskustaan hyppäsi Gabrielin heti ulos välttäen täpärästi liukastumisen laskeuduttuaan märälle mukulakivetykselle. Serina katseli Gabrielin toimintaa hieman huvittuneena mutta kun Gabriel piti ovea auki ja ojensi hänelle kätensä siltä varalta jos hän liukastumaan sattuisi ymmärsi hän linnanherran halunneen vain olla kohtelias hänelle. Ainakin Gabrielille tuntui olevan tärkeää että hän ehti ajoissa ulos pidellääkseen sitten ovea auki ja ojentaakseen hänelle kättään. Majoittajansa - ja melko sympaattisen ystävänsä - huomaavaisuus sai Serinan punastumaan sekä hymyilemään Gabrielille hyvin kauniisti. Hänen astuttuaan ulos tuli hänelle äkillinen tahto kiittää linnanherraa jollain tavalla ja yllätyksenä itselleenkin suuteli hän Gabrielia nenänpäähän. Serina tunsi ilkikurista muttei millään tavoin ilkeää riemua huomatessaan linnanherran punastuvan ja yrittävän sopertaa jotain. Sitten tytölle kuitenkin valkeni ettei hänen toimintansa ollut todellakaan sopivaa ja että hänen kiitoksensa saattoi oikeasti loukata Gabrielia. Häkeltyneenä omasta julkeudestaan sekä itselleenkin yllätyksenä tulleesta toiminnastaan Serina kääntyi poispäin Gabrielista ja sopersi anteeksipyynnön.
“Ei, ei kai se mitään..” Gabriel vastasi edelleen häkeltyneenä mutta alkoi saada tilanteenhallintaa takaisin.
“Ymmärrän sen olleen sopimatonta. Toivon etten loukannut teitä.” Serina sanoi kääntymättä vieläkään Gabrielia päin. Gabriel oli hetke hiljaa pohdiskellessaan miten vähentää tilanteen kiusaantuneisuutta. Sitten linnanherra tarttui Serinan olkapäihin ja käänsi hänet itseään päin.
“Mitä sanoinkaan siitä teitittelystä?” Gabriel kysyi hymyillen leveästi. Serina ei vastannut mitään mutta tytön hymy kertoi Gabrielille selvästi että asia ei enää vaivannut häntä. Kiusaantuneen tilanteen hävimisen johdosta Gabrielin sydämen valtasi lämpö, mutta hänen mielensä porukoilla aivan tajunnan rajamailla kuiskutteli pieni ääni joka kertoi hänelle ettei hänen sydämessään oleva lämpö johtunut välttämättä vain kiusaantuneisuuden katoamisesta.

Miksi hän suukotti minua? Olkoonkin että nenänpäähän...mutta se oli kuitenkin hyvin intiimiä ollakseen kiitollisuudenosoitus. Ehkä hieman liiankin intiimiä, Gabrielin pää oli täynnä mietteitä hänen kierrellessään Serinan kanssa pitkin pääkatua tytön katsellessa kiinnostuneena näyteikkunoita jotka olivat ihka aitoa lasia. Linnanherra ei saanut asiaa mielestään ja jo se yksinään vahvisti hänen tietoisen mielensä rajoilla kuuluvaa kuiskuttelua. Tilanne oli tietenkin ollut hänelle eriskummallinen ja hyvin vaivaantunutkin, mutta kyseessä oli silti viaton suukko nenänpäähän eikä mitään muuta. Enkä minä tietenkään voi tietää millaisia tapoja kiitollisuuden suhteen noudatetaan siellä missä Serina onkaan kasvanut, Gabriel sanoi itselleen. Tuo kuitenkin vahvisti pientä ääntä joka kuiskutteli hänen mielensä taustalla ja se kysyi häneltä oliko hänen mietteissään mahdollisesti selittelyn makua. Gabrielia alkoi tapahtuneen lisäksi häiritä myös se miksi hän edes mietti tätä. Asia ei ollut millään tavoin tärkeä ja olihan häntä sentään suudeltu aiemminkin, oikein intiimisti jopa. Miksi hänen sitten pitäisi asettaa tälle asialle niin paljon painoarvoa? Lisäksi, Gabriel puhui mielessään itselleen, tiedän itsekin että monissa maissa suukotellaan poskille kiitollisuuden osoitukseksi ja usein myös tervehtiessä. Niinpä, asiassa ei todellakaan ollut mitään eriskummallista. Mutta silti se ei suostunut lähtemään Gabrielin mielestä vaan se pörräsi siellä kuin pieni mutta sinnikäs kärpänen. Ja se vahvisti taustalla kuiskivaa ääntä. Ääntä joka tuntui puhuvan Serinasta. Serinasta jota Gabriel ajatteli ja johon hänen silmänsä niin kovin usein vaelsivat.

Gabriel vajosi syvemmälle mietteisiinsä kiertäessään näyteikkunoita ja joitakin kauppojakin Serinan kanssa. Hän ei oikeastaan edes huomannut astuiko hän tytön kanssa leipomoon vaiko vaatekauppaan, varsinaiset tapahtumat olivat taantuneet hänen mielessään taka-alalle. Ja huomaamattaan kääntyi hänen katseensa hyvin usein Serinaan. Serina itse ei huomannut asiaa sillä hän oli keskittynyt katsomaan tavaroita, mutta moni paikalla ollut henkilö huomasi kaupungin perustajan katseen kääntyvän usein hänen seurassaan olevaan tyttöön ja asian huomanneen henkilön kasvoille nousi lämmin hymy.
Yksi henkilö tarkkaili myös, mutta hän ei ollut paikalla. Eikä hänen kasvoilleen noussut hymyä. Ei ainakaan pitkään aikaan. Hyvin pitkän tovin tämä henkilö seuraili kaksikon kulkemisia ja eritoten Gabrielin käyttäytymistä sekä tämän katseen vaellusta. Lopulta katseltuaan tarpeeksi hymyili myös Rektor, antoi keskittymisensä hälvetä ja usvan uudelleenvalloittaa kristallipallonsa sisimmän. Velho nousi tyytyväisenä tuoliltaan ja venytti selkäänsä niin että nikamat paukkuivat. Sitten hän siirtyi toisen pöytänsä ääreen merkintökirjansa luo. Tovin Rektor katseli aiemmin kirjoittamaansa tekstiä ennen kuin tarttui sulkakynäänsä ja alkoi raapustaa hyvin pienellä ja tiiviillä käsialallaan uutta tiheää tekstikappaletta.

“Äkillisestä ilmestymisestään huolimatta saattaa tyttö olla positiivinen elementti kokonaisuudessa. Ilmiselvästi on Gabrielilla tunteita tätä kohtaan ja mahdollisuuksia tilanteen hyödyntämiseen on monia. Ensisijaista on nyt kuitenkin saattaa Gabrielin tunteet hänen tietoisen mielensä tasolle ja poistaa häntä vaivaavat epäilykset. Samoin on minun tarpeellista edistää Serinan mahdollisia tunteita ja kaikkein tärkeintä on saattaa molempien tunteet toistensa tietoon juuri oikealla hetkellä. Uskon tämän olevan tärkeä valtti ja se saattaa mahdollisesti osoittautua ratkaisevaksi tulevaisuudessa.”

Uusi kappale oli Rektorin melko pienessä merkintökirjassa vain hieman alle kolmen rivin pituinen. Velhon käsiala oli erittäin koristeellista kaunoa ja noin pienellä ei siitä saanut ilman ankaria ponnisteluja sekä asiayhteyksien muodostamista selville kukaan muu kuin kirjoittaja itse. Rektorilla ei ollut mitään tarvetta salata tekstiään sillä hänen kammioonsa ei päässyt kukaan muu kuin hän itse ellei hän sitä nimenomaan halunnut, mutta velho oli tottunut ja mieltynyt käsialaasa jonka vaikeaselkoisuus oli ollut hänelle tarpeellista hyvin kauan sitten. Hän oli ainut ihminen joka kykeni vaivatta lukemaan kirjoittamaansa ja hän katseli kirjoittamaansa melko tyytyväisenä. Oli eittämättä tärkeää vahvistaa Gabrielin tunteita kaikin tavoin sekä edistää hänen ja Serinan välille kehittyvää kipinää. Gabriel oli ihminen joka tarvitsi hieman voimakkaamman tyrkkäyksen kuin muut - tai vaihtoehtoisesti hieman äkillisemmän narusta nykäisyn - mutta toisaalta Gabrielin toimintaa oli helpompaa ennustaa ja ohjata haluamaansa suuntaan. Rektor oli varma kykenevänsä tekemään tilanteesta juuri oikeanlaisen sekä puhaltamaan Serinan ja Gabrielin välillä olevan kipinän samettiseksi liekkimereksi. Velho hymyili itsekseen. Tehtävän toteutus tulisi olemaan erittäin helppo ja jokin kertoi Rektorille että tästä tulisi vielä tärkeä valtti hänen käteensä.
“Eivätkä hänen tunteensa enää paljoa vahvistusta vaadi. Ne täytyy lähinnä saattaa hänen tietoisen mielensä tasolle eikä se tuota ongelmaa.” Rektor sanoi pallon hengelle jonka hän tiesi lukeneen hänen ajatuksiaan kaiken aikaa. Velho aisti demonin olevan samaa mieltä hänen kanssaan ja hänen huulensa levenivät vienoon hymyyn kristallipallon usvien hälvetessä ja kuvan uudelleenmuodostuessa. Kuvan Serinasta tutkiessa sangen sievää mekkoa joka varmasti pukisi häntä sekä Gabrielista jonka katse oli Serinassa hänen itsensä luultavasti edes tiedostamatta sitä.

[Chastity Rowan]

juu nyt on tapahtunut sellainen ilmiö, että minun pitää alottaa koko tarina alusta. koska olen ollut niin pitkään poissa, joten kunhan pääsen kotiin koulusta niin alkaa oikea lukumaratooni :D

ja Gabrielille kiitokset ihkusta tarinasta, joka jaksaa kiinnostaa... =) =) =)

[Lumi]

Järkyttävän asiallista ja mukaantempaavaa tekstiä. Ajattelin, ettämikäs tusinatuotos sielät tulee, muttajäinkin lukemaan sitä nenä kiinni monitorissa. Toivon, että jatkaisittätä tarinaa :) Itse en parannuksia anna tälle, antaa muiden huomata epäkohdat :)

[Scalio]

Nämä minun käyntini FFfinissä käyvät harvemmiksi ja harvemmiksi...*sigh* no kyse ei nyt ole siitä. Tulinpas taas vilkaisemaan menoa täälläpäin nettiä. Yleistä....ei mitään kummempaa, Häröily....sitä samaa joo, Fiktio....ei mi....mitäh?! Viimeinen Unelmahan se tuossa ensimmäisellä sivulla lepää! YAY! Ja eikun lukemaan.

Ja ei se huonoksi ole muuttunut sitten viime lukukerran, parantunut vaan. Pikku typoista ja (minimaalisista) kielioppivirheistä huolimatta erittäin miellyttävää lukemista. Ja kuten tuossa jo aiemmin sanottiinkin, päivän verran aikaa kulunut ja käsittämättömät määrät mielenkiintoista luettavaa. Tämä on niitä syitä, jonka takia tänne aina välistä eksyn. Koska en nyt oikein osaa sanoa mitään muutakaan, toivon, että tyydyt sanattomaan arvostukseeni.


Scal, signing out....